Peliarvostelu: Skyrim Special Edition (Xbox One)

Alduin vihansa vimmassa

Skyrim on alunperin jo vuodelta 2011 oleva avoimen maailman roolipeli joka on julkaistu tuolloin Xbox 360:lle, Playstation 3:lle sekä Windowsille. Kuitenkin vuoden 2016 lokakuussa pelistä tehtiin julkaisu uudemmallekin konsolisukupolvelle, joten nykyään Skyrimiä on mahdollista pelata myös Xbox Onella ja Playstation 4:llä. Pelasin itse tämän Xbox One S:llä.

Skyrim on itselleni peli, jonka olen aloittanut luultavasti alusta useammin kuin mitään muuta juonellista peliä. Muutaman kerran se on jäänyt PC:llä kesken kun olen onnistunut hävittämään tallennukset koneen uudelleenasennuksessa, tai sitten on vain tullut liian pitkä tauko pelaamisessa ja en ole enää muistanut mitä tarinassa on tapahtunut ennen sitä ja olen sen vuoksi pelin aloittanut uudestaan.

Viimeisimmän kerran kun aloin sitä pelaamaan PC:llä muutama kuukausi takaperin, oli pelissä vielä silloinkin vuosia ollut aivan järjetön bugi jonka vuoksi se oli täysin pelikelvoton omalla koneellani ilman säätämistä. PC:ssäni on kiinni 144 Hz pelinäyttö eikä Skyrimin fysiikkaengine osaa toimia oikein sen kanssa ellei näytön hertsimäärää rajoita jollain ulkoisella ohjelmalla 60:een tai vaihda Windowsista näytön hertsimäärää 60:een. Koska tämä kuuluu kategoriaan “ylimääräinen säätäminen” menin paikalliseen GameStopiin ja kävin ostamassa tämän Xbox Onelle.

Matkalla linnanjuhlille

(SPOILERIVAROITUS): Päätarinan osalta Skyrimissä kerrotaan kuinka Vanhimpien kääröissä (Elder’s Scroll) olevat ennustukset lohikäärmeiden paluusta Alduinin johdolla alkavat tapahtumaan. Pelaaja itse on ns. Dragonborn, jumalten valitsema sankari joka pystyy tappamaan lohikäärmeet ja imemään niiden sielut. Pelaajan tehtäväksi jää siis tappaa tuo suuri muinainen peto Alduin.

Skyrimin tarina oli omaan makuuni kohtalaisen tylsä ja mitäänsanomaton, mutta pääsääntöisesti sitä oli kuitenkin viihdyttävää pelata eteenpäin vaikka mistään henkeäsalpaavasta hyvän ja pahan taistelusta ei tunnelmaan kiinni päässytkään. Päätarinassa tunnelma lässähti omaan makuuni ehkä eniten siinä vaiheessa kun vuoren huipulla nökötti lohikäärme jota mentiin tapaamaan ja tämä alkoi puhumaan. Melkein tekisi mieleni käyttää ilmaisua epärealistinen, mutta eipä kai fantasiaroolipeli lähtökohtaisestikaan ole ehkä se realismin suurin huipentuma.

Laukkanen ja syksy saa

Tarina tuli tahkottua kuitenkin loppuun puhuvien lohikäärmeiden latistamasta tunnelmasta huolimatta. Lopputaistelu oli visuaalisesti hieno mutta helppo jos oikeanlaisia lohikäärmehuutoja käytti avukseen. Pääsin sen heti ensimmäisellä yrittämällä läpi, joten mistään kovin vaikeasta taistelusta ei voinut puhua. Kuitenkin pelissä sen jälkeen satuin kuolemaan vielä vähän aikaa taistelun päättymisen jälkeen ja jouduin jatkamaan pelitallennusta siitä kohdasta missä olin vasta menossa Alduinin luo uudelleen. Uudella taistelukerralla en tätä voittanut heti ensimmäisellä yrittämällä, mutta toisella Alduin kaatui uudemman kerran.

Suurin typeryyden aihe Skyrimissä oli aivan järjetön tallennustapa. Peli tallentelee kyllä automaattisia tallennuksia, mutta jostain syystä päätarinan loppuvihollisen kukistettua peli ei luonutkaan mitään automaattista tallennuspistettä. Pelissä pystyy tekemään itse pikatallennuksen sekä tallennuksen. Pikatallennuksessa erona tallennukseen on se, että siinä ei tarvitse valita tallennusslottia vaan peli luo quicksaven suoraan. Pikatallennuksia pystyy olemaan vain yksi, mutta varsinaisia tallennuksia pystyy olemaan yli sata.

Talviyö Skyrimissä

Kaikkein rasittavin episodi pelatessa liittyi myös tallennuksiin. En tässä vaiheessa ollut tehnyt käsin muita kuin pikatallennuksia, sillä peli oli siihen saakka tehnyt kohtalaisen järkevästi omat automaattiset tallennuksensa. Eräässä tehtävässä kaikki omat tavarat piti jättää pois ja antaa ne toisen henkilön haltuun että hän tuo romut sitten perässä mitä olen kirstuun jättänyt. Jotenkin onnistuin sen kämmäämään ja kirstu oli tyhjä eikä mukanani ollut mitään kättä pidempää. Tämän jälkeen kun hiiviskely meni itselleni perinteiseen tyyliin ns. päin persettä, alkoi aseistautuneita vartioita pakoon juoksenta. Iskua tuli ja kuolin.

Jostain erittäin hienosta syystä pikatallennus oli onnistunut itselläni tallentumaan sellaiseen kohtaan missä heti latauksen jälkeen tulee nuoli selkään ja kuolema koittaa. Samoin automaattitallennukset olivat sellaisia, että vihollisia oli kaikissa lähietäisyydellä ja energiat lähellä nollaa. Käytännössä olin jäädä kuolonsilmukkaan jossa mikään tallennuspiste ei anna jatkaa elävänä peliä eteenpäin. Hyvin monen yrityksen (ja hyvin monen ärräpään) jälkeen selvisin kuin selvisinkin pakoon ja piiloon huoneeseen jossa pystyin healaamaan energiani täyteen loitsuilla. Sen jälkeen opin ainakin että Skyrimissä pitää käsin tehdä eri tallennuspisteitä paljon jos haluaa eliminoida riskin tämänkaltaiselle onnettomuudelle jatkossa.

Fantasiamaailman kauneutta

Kaikkien rasittavuuksiensa vastapainoksi Skyrim tarjosi onneksi paljon myös hyvää. Siinä on roolipeliltä odotettava hahmon kehittämismahdollisuus, eli kun kokemuspisteitä tulee ja hahmo siirtyy seuraavalle tasolle, saa hän käytettäväkseen kykypisteitä joita pystyy antamaan haluamaansa taitoon. Esimerkkeinä siis taitopisteen voi pistää yhden käden miekkoihin, jolloin iskut sellaisella tekee viholliseen enemmän vahinkoa kuin tavallisesti, tai taitopisteen voi laittaa vaikka magiaan jolloin loitsut kuluttavat vähemmän manaa jne.

Toinen mistä pidän Skyrimissä on sen suuri maailma ja järjetön määrä sivutehtäviä. Sivutehtäviä riittää kymmeniksi jollei jopa sadoiksi tunneiksi jos niitä haluaa lähteä tahkoamaan, ja itse pelasinkin niitä aina satunnaisesti siellä täällä kerätäkseni lisää kokemuspisteitä ja viedäkseni hahmoni kehitystä eteenpäin. Suuressa maailmassa kolikon kääntöpuolena oli kuitenkin monin paikoin hieman tunne turhan tyhjästä ja autiosta maailmasta. Tuntui että siirtyessä paikasta A paikkaan B saisi olla paljon enemmän tapahtumia kuin mitä niitä oli, ainakin maan päällä. Toki luolastoissa sitten tekemistä riitti yllin kyllin.

Musiikit on myös jotain mistä pidin kovasti. Musiikit on eeppiset ja mahtipontiset, sellaiset joita kuuntelee mielellään muutenkin kuin vain pelin aikana.

Trolling is a art – Moot

Päätarinan loppuun pelattua tuntui hieman typerältä myös se, että siinä ei tullut mitään lopputekstejä tai mitään hienoa videota, vaan pelaaminen vain jatkui Skyrimin maailmassa normaaliin tapaan. Tämän seurauksena piti aivan netistä käydä katsomassa että pelasinko päätarinan tosiaan läpi sillä siitä jäi niin vahva “Tässäkö tämä nyt sitten oli? -fiilis.

Kokonaisuutena Skyirimistä jäi kohtalaisen keskinkertaiset fiilikset. Se oli pääsääntöisesti viihdyttävä, mutta ei lähellekään niin hieno ja mahtava kuin esim. Witcher 3. Graafisesti se ei näyttänyt mitenkään järisyttävän hienolta (joka tosin ei yllätä sen alkuperäisen iän huomioonottaen), tarina oli tasapaksu ja puhuvat lohikäärmeet hieman typerän tuntuinen ratkaisu. Taisteleminen ja seikkailu maailmassa oli kuitenkin viihdyttävää, maisemat olivat mukavia vaikkakin turhan tyhjän tuntuisia ja pelaamista riittää päätarinan jälkeenkin vaikka kuinka paljon.

Pisteet: 6,5/10

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *