Leffalauantai: Vampires: The Turning

Yökerhossa joraaja jorasi kuin viimeistä päivää

Oletko aina palanut halusta tietää kuinka eeppistä settiä saisi tehtyä jos yhdistäisi vampyyrielokuvan ja Kung Fu -elokuvan yhdeksi kokonaisuudeksi? Etkö? En minäkään, mutta sellainen elokuva tuli vastaan tämänviikkoisen leffalauantain merkeissä.

Vampires: The Turning (IMDB) on vuodelta 2005 oleva kauhua ja toimintaa sisältävä vampyyrielokuva. Kuten yleensä vampyyrielokuvissa, ei tämänkään elokuvan kauhuelementit ole pelottavia. Enemmän jännitys/trilleri-tasoa kuin kauhua, mutta toki jokainen meistä pelkää eri asiota joten vastuu pysyköön katsojalla.

Tarinassa kerrotaan kuinka turistipariskunta on thaimaassa ja riidan jälkeen nainen katoaa. Käy ilmi että vampyyrit ovat ottaneet emännän matkaansa ja kumppanille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin joko jättää nainen vampyyreille tai lähteä itse vaaralliselle pelastusretkelle. Juonen kannalta elokuva olisi jäänyt lyhyeksi jos ukko olisi lähtenyt seuraavalla paluulennolla kotiin ja elänyt elämänsä onnellisena loppuun saakka ja jättänyt emännän thaimaaseen vampyyrien ruoaksi, joten arvattavalla tavalla pelasutsretki tullaan näkemään.

Pahat vampyyrit ajavat prätkillä

Pelastusretken varrella tullaan törmäämään vampyyrienmetsästäjiin, pahoihin vampyyreihin sekä hyviin vampyyreihin – tässä tapauksessa hyvät vampyyrit ovat niitä jotka eivät juo ihmisten verta ellei ihminen itse halua tulla vampyyriksi.

Matkan aikana selviää että vampyyrit on mahdollista muuttaa jälleen kuolevaisiksi ihmisiksi. Tähän kuitenkin vaaditaan oikeanlainen kuunpimennys joka sattuu harmillisesti olemaan vain kerran 800:ssa vuodessa. Onnena onnettomuudessa on hyvä tuuri, sillä juuri nyt aika on käsillä ja hyvät vampyyrit ovat aikeissa muuttaa kaikki vampyyrit takaisin kuolevaiseen muotoon.

Connor liittyy auttamaan hyviä vampyyreitä ja antaa Sangin muuttaa hänetkin vampyyriksi, sillä jos suunnitelma toimii hänestäkin tulee jälleen ihminen eikä elämää tarvitse viettää ikuisessa pimeydessä. Väliaikainen lisävoima ei ole myöskään pahitteeksi pahoja vampyyreitä pätkiessä eikä salitreeneille ole näin nopealla aikataululla enää sijaa.

Crossipyörällä ajo on hubaa. Kuvassa pääosarooleissa nähtävät Connor (Colin Egglesfield) sekä Sang (Stephanie Cao).

Pahat vampyyrit haluavat tietenkin estää hyvien vampyyrien aikomukset ja taisteluita tullaan näkemään.

Elokuvan pääosassa on tuo miespuoleinen turisti joka tunnetaan leffassa nimellä Connor. Connoria näyttelee Colin Egglesfield joka on tunnettu myös Rizzoli & Isles -televisiosarjasta. Connorin naista Amandaa näyttelee Meredith Monroe ja matkan varrella nähtävää hyvien vampyyrien johtajaa Sangia esitää Stephanie Chao.

Ajatuksen tasolla vampyyrielokuvaan kung fu -taisteluiden lisääminen kuulostaa omaan korvaani sangen absurdilta. Leffan aikana ja sen jälkeenkin olin yhä asiasta samaa mieltä – se on ajatuksena aivan yhtä huono kuin ketsupin lisääminen riisipuuroon.

Piri toimii

En itse pidä kung fu -filmeistä joten tämä varmasti on myös heikentämässä arvosanaa. Ilman vampyyrielokuvallisia elementtejä tämän arvosanasta olisi lähtenyt vielä piste tai kaksi pois, mutta näiden elementtien ansioista jaksoin leffan sentään loppuun asti katsoa.

Vampires: The Turning on huono elokuva. En sitä voi suositella juuri kenellekään muulle kuin vampyyrielokuvien katsojalle jonka aikomuksena on nähdä suurin osa kohtalaisen kokoluokan budjetilla väännetyistä alan filmeistä. Muut voivat säästää aikaansa ja etsiä parempaa katsottavaa.

Arvosana: 4/10 (IMDB: 3,3/10)

Leffalauantai: Kiss of the damned

Kulmahampaat valmiiksi veren imemistä varten

Kiss of the damned (IMDB) on vuonna 2012 julkaistu draamaa, romantiikkaa ja hieman kauhuelementtejä sisältävä vampyyrielokuva. Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut Xan Cassavetes. Pääosarooleissa nähdään Joséphine de La Baume, Milo Ventimiglia sekä Roxane Mesquida.

Kiss of the damnedin alussa Paolo (Milo Ventimiglia) sekä Djuna (Joséphine de La Baume) kohtaavat toisensa videovuokraamolla. He tutustuvat toisiinsa, menevät Djunan asunnolle jossa kuitenkin hän antaa Paololle lähtöpassit asunnostaan ja pyytää että hän ei ottaisi yhteyttä. Paolo ei kuitenkaan pakeista niin vain lannistu ja tietenkin hän ottaa yhteyttä seuraavana päivänä. Päivällä valitettavasti Djunaa ei tavoita sillä Djuna ei kestä päivänvaloa.

Illalla Djuna ja Paolo tapaavat uudemman kerran ja tunnelma alkaa käymään lämpimämmäksi. Paolo joutuu kuitenkin vielä lähtemään kotiinsa uudemman kerran saatuaan kevyen purentahaavan tunnelman kuumettua.

Joséphine de La Baume roolissaan Djunana

Myöhemmässä vaiheessa Djuna kertoo Paololle olevansa vampyyri. Paolo ei kuitenkaan usko tähän sillä ei vampyyreitä ole hänen mukaansa olemassa. Djuna todistaa olemassaolonsa kahlitsemalla itsensä sänkyyn metallisilla kettingeillä jotta hän ei voisi satuttaa Paoloa kun tunnelma käy kiihkeämmäksi ja pian Paolo saa havaita Djunan puhuvan totta. Jotta elokuvassa saadaan rakkaustarinaa mukaan antaa Paolo purran Djunan itseään lemmenleikkien ohessa ja näin Paolostakin tulee vampyyri.

Paolon ja Djunan elämässä pimeydessä asiat rullaavat hetken aikaa mukavasti kunnes mukaan astuu kuvioihin myös Djunan sisko Mimi (Roxane Mesquida). Sisarusten välit eivät ole järin lämpimät eikä konflikteilta voida välttyä. Mimillä on yleisesti ottaen valitettava taipumus ilkeämieliseen luonteenlaatuun ja saapa hän aiheutettua useammalle vampyyrille ongelmia tuomalla esiin heidän heikoimmat puolensa ja taipumuksensa tehdä huonoja valintoja tilanteen niin sattuessa.

Paolo (Milo Ventimiglia)

Tyylillisesti Kiss of the damned menee johonkin B-luokan elokuvan ja taiteellisen elokuvan välimaastoon. Pidin elokuvan normaalista poikkeavasta visuaalisesta tyylistä ja siitä, että musiikkivalinnat olivat paikoitellen hyvin hämmentäviä. Toki klassista musiikkia ja oopperaa myös kuultin tunnelmaan sopivissa kohdissa, mutta välillä vedettiin jossain ambient-musiikin äänimaailmassa tämän tyylin elokuviin nähden eksoottisilla syntikkasoundeilla.

Vaikka henkilöhahmot jäivätkin etäisiksi eikä hahmoihin saanut paljoa kosketuspintaa oli kuitenkin näyttelytyössä onnistuttu välittämään mukavalla tavalla tunnetta. Esimerkiksi Djunan näyttäessään vampyyriytensä Paololle ja heti sen jälkeinen häpeän ja torjutuksi tulemisen pelonsekainen käpertyminen kyljelleen oli vaikuttava roolisuoritus.

Djunan sisko Mimi (Roxane Mesquida)

Kokonaisuutena Kiss of the damned on monella tapaa mielenkiintoinen elokuva. Se on selkeästi erottuva ison budjetin Hollywood-filmatisoinneista audiovisuaaliselta anniltaan mutta myös tunnelmaltaan. Tarina on julma ja raadollinen mutta samalla myös paikoitellen jopa koskettava.

Kiss of the damned menee kuitenkin siihen kategoriaan että mikäli vampyyrifilmit eivät iske lähtökohtaisesti en usko että tästä elokuvasta saisi paljoa irti. Jos pimeydessä elämisen aiheuttama yksinäisyyden tuska vampyyrin sielunmaisemassa ei herätä muita tunteita kuin koomisuutta voi tämän leffan suosiolla skipata.

Kuitenkin vampyyrielokuvien ystäville tämä elokuva on ehdottomasti näkemisen arvoinen.

Arvosana: 7/10

Leffalauantai: Dark shadows

Kulmahampaat kehiin ja verta imemään

Tämän viikon elokuva jatkaa viime viikon Bloodraynen tapaan vampyyrileffojen hengessä. Elokuvaksi valikoitui vuodelta 2012 Tim Burtonin ohjaama kauhukomedia Dark Shadows (IMDB).

Kuten monessa aikaisemmin näkemässäni Tim Burtonin elokuvassa myös tässä on tuttu näyttelijäkaarti kasassa. Elokuvan pääosaroolin Barnabas Collinsina esittää Johnny Depp ja muissa pääosissa nähdään Eva Green, Michelle Pfeiffer sekä Helena Bonham Carter. Myös musiikkirintamalla on kuultavana Burtonin hovisäveltäjä Danny Elfmanin taidetta joten ainekset onnistuneelle elokuvalle on ilmassa.

Kaikkien muiden näkemieni Tim Burtonin elokuvien tyyliin myös tämä elokuva on hyvin tummanpuhuva. Visuaalinen puoli ja vahvat kontrastit on lähes Burtonin tavaramerkki ja samalla linjalla mennään tässäkin elokuvassa. Hyvä niin sillä pidän itse paljon senkaltaisesta tyylistä.

Jokaisessa vanhassa talossa on salaisia huoneita, niin myös Collinsien kartanossa

Tarinassa kerrotaan Barnabas Collinsista ja hänen epäonnisesta rakkaudestaan ja elämästään vampyyrinä. Noita Angelique (Eva Green) rakastuu häneen, mutta Barnabas torjuu hänen rakkautensa toisen naisen vuoksi. Tämä ei kuitenkaan ole noidan mielestä sopivaa ja niinpä hän edesauttaa Barnabaksen rakastetun kuolemaan ja tekee Barnabaksesta vampyyrin. Koska vampyyriksi muuntaminen ei olisi ollut vielä tarpeeksi paha kosto saa Angelique kylän ihmiset vielä hautaamaan vampyyrin elävältä maahan.

Parisataa vuotta kuluu haudassa maaten kunnes vuonna 1972 työmiehet onnistuvat osumaan arkkuun jossa vampyyri viettää pitkää untaan. Vapauteen päästyä jano on kova ja raatoja tulee siinä sivussa useampia. Angelique joka itse on yhä elossa saa kuulla tapahtumista ja tajuaa että tutut kasvot vuosisatojen takaa on jälleen kuvioissa mukana.

Barnabas etsii kotikartanonsa ja havaitsee siellä asioiden muuttuneen. Kartanossa pitää majaansa sukulaisia ties monennestako polvesta ja tänne hän itsekin jälleen majoittuu. Aikomuksena hänellä on palauttaa Collinsien suku jälleen kukoistukseensa.

Angelique (Eva Green)

Barnabas rakastuu talossa majaansa pitävään vasta saapuneeseen työntekijään Victoria Wintersiin (Bella Heathcote). Tämäkään ei sovi Angeliquelle ja vuosisatojen takaiset kuviot alkavat toistumaan muodossa tai toisessa.

Vaikka tarina on synkähkö eikä visuaalinen puolikaan liiemmin iloisuudellaan hehku on elokuvaan saatu mukaan toimivaa komiikkaa. Huumori on kepeää mutta toimivaa ja nojaa pitkälti kulttuurillisiin eroihin joita parissa sadassa vuodessa on tapahtunut mutta joista Barnabas ei ole tietoinen. Esimerkiksi kuinka nykyajan naisiin tehdään vaikutus verrattuna kuinka ennen tehtiin sekä kuinka Alice Cooper on rumin nainen jota Barnabas on saanut nähdä.

Fritsut on kevyttä settiä tämän käsittelyn jälkeen

Kokonaisuutena Dark Shadows on kaikesta tummasta tunnelmastaan huolimatta kohtalaisen kepeä ja viihdyttävä elokuva. Se seuraa kauhuelokuvien vanavedessä jättäytyen kuitenkin turvallisen etäälle lajityyppinsä pelkotiloja aiheuttavista filmatisoinneista. Sen paikoitellen viljelty huumori on hyvällä maulla tehtyä ja toimii mukavasti tasapainottamaan elokuvan synkkyyttä tekemättä elokuvasta kuitenkaan puhdasta komediaakaan. Näyttelytyö on pääsääntöisesti hyvää ja luontevaa, vaikkakin muutamissa kohtauksissa jotain häiritsevää luonnottomalta tuntuvaa kehonkieltä oli aistittavissa.

Ennakko-olettamukseni oli että tämä ei olisi lähelläkään vampyyrifilmiä mutta ilahduin positiivisesti. Kulmahampaita nähtiin ja veri virtasi kuten kunnon vampyyrielokuvaan kuuluu. Kuitenkaan ristejä, valkosipuleita, alastomuutta, seiväitä ja muita vastaavia lajityypille kohtalaisen yleisiä elementtejä ei tässä nähty.

Katsomisen arvoinen elokuva jokaiselle vampyyrielokuvien ja/tai Tim Burtonin elokuvien ystävälle.

Arvosana: 8/10

Leffalauantai: BloodRayne

BloodRayne-elokuvan DVD-kansi

Tämänviikkoisen leffalauantain teemana on jälleen vampyyrielokuvat joista katsottavaksi päätyi BloodRayne (IMDB).

BloodRayne on vuodelta 2005 oleva actiontyylinen vampyyrielokuva joka perustuu samaa nimeä kantavaan videopeliin. En valitettavasti ole ainakaan vielä tuota peliä pelannut itse, mutta täytynee harkita että jossain vaiheessa myös siihen tutustuisin.

Elokuvan on ohjannut Uwe Boll jolla on myös muuta kokemusta videopeleihin pohjautuvista elokuvista, mm. Alone in the darkista. Pääosassa nähdään Raynen roolissa Kristanna Loken joka allekirjoittaneelle oli täysin tuntematon nimi ennen tätä elokuvaa. Ennen rooliaan Raynenä hänet on nähty pääsääntöisesti televisiosarjoissa, mm. Star Trek: Voyagerissa.

Terävät kulmahampaat purevat hyvin allekirjoittaneen elokuvamieltymyksiin

Tarinassa kerrotaan Raynestä, naisesta joka on vampyyrin ja ihmisen risteytymä eli toisin sanoen dhampir. Rayne on joutunut friikkisirkukseen näytille vampyyriominaisuuksien vuoksi, sillä hänellä on uskomaton kyky parantua haavoistaan heti kun hän on saanut verta juodakseen. Sirkus ei ole ilmeisesti kuitenkaan hänen unelmaduuni sillä hän pakenee paikalta heti tilaisuuden koittaessa ja siinä sivussa useampi matkalla eteen estämään tullut työtoveri pääsee hengestään.

Rayne tapaa vapaudessa ennustajanaisen joka kertoo hänelle menneistä. Rayne päättää lähteä kostamaan äitinsä kokemat julmuudet Koganille, vampyyrien kuninkaalle joka sattumoisin on myös Raynen isä. Tervehenkinen perhe tekee tervehenkisiä tekoja.

Kostoretkellään Rayne tutustuu ihmisiin joilla on samanlaiset intressit käydä päättämässä Koganin elämä. Jonkinsorttista politikointia ja ryhmien välistä valta-asetelmien näytelmää nähdään siellä täällä ja lopulta monen mutkan kautta elokuva saa ennalta arvattavan kaltaisen lopun.

Saattaa olla että jäljet kaulassa ei jäänyt fritsuiksi

Elokuva on saanut IMDB:ssä todella huonot arvostelut. Tätä kirjoittaessa arvosana on ainoastaan 2,9 ja Metacriticissäkin jatketaan samalla linjalla sillä siellä elokuvan arvosanaksi on tullut 18 pistettä. Elokuva on siis kaikkea muuta kuin kehuttu ja arvostettu ja metacriticissä kriitikoiden antamissa arvosteluissa on korkeimmillaan ollut 40 pistettä.

BloodRaynen taistelukohtaukset olivat kyllä paikoitellen sellaisia että ne tuntuivat hieman kököiltä omaan silmääni, mutta tämä on oikeastaan ainoa aihe mitä löydän tästä elokuvasta valittamista paikoitellen sekavahkon juonikuvion lisäksi.

Rayne ei ristiä pelkää

Kriitikoiden ja IMDB:n arvosanoista huolimatta tämä oli omaan makuuni hyvä elokuva jonka katsoi mielellään ja jonka voin katsoa uudemmankin kerran. Se on tuttu ja turvallinen vampyyrileffa jossa on mukana tarpeeksi klassisen vampyyrielokuvagenren elementtejä.

Kannattaa kuitenkin tätä arvostelua lukeissa muistaa että mikäli vampyyrielokuvat eivät ole se “oma juttu” voi olla että tästä elokuvasta ei paljoa irti saa, mutta mikäli vampyyrifilmit on jotain mistä saat kicksit on tämä elokuva silloin näkemisen arvoinen.

Arvosana: 7/10 (IMDB: 2,9/10)

Leffalauantai: Scott Pilgrim vs. the World (Scott Pilgrim vastaan maailma)

Scott Pilgrim vs. the World elokuvan suomenkielinen DVD-kansi

Scott Pilgrim vs. the World (IMDB) joka suomalaisittan kääntyy muotoon Scott Pilgrim vastaan maailma on vuonna 2010 valmistunut toimintakomedia puoliromanttisella tarinalla. Sen on ohjannut Edgar Wright.

Pääosaroolia Scott Pilgriminä esittää Michael Cera ja Ramonaa, naista johon Scott rakastuu esittää Mary Elizabeth Winstead. Ainoastaan Mary Elizabeth Winsteadin elokuvia olen aikaisemmin nähnyt, sillä hänet nähdään myös mm. Abraham Lincoln: Vampire Hunterissa sekä Junossa.

Elokuvan tarina kertoo lyhykäisyydessään Scott Pilgrimistä, 22-vuotiaasta rokkibändissä bassoa soittavasta nuoresta miehestä joka seurustelee 17-vuotiaan opiskelijan Knives Chaun (Ellen Wong) kanssa. Scott kuitenkin kohtaa Ramonan ja rakastuu tähän ensisilmäyksellä.

Scott (Michael Cera) ja Ramona (Mary Elizabeth Winstead)

Scottin ja Knives eroavat mutta suhde Ramonan kanssa paljastuu odotettua haastavammaksi, sillä hänellä on takanaan seitsemän ilkeää exää. Voidakseen olla yhdessä Ramonan kanssa täytyy hänen kohdata ja voittaa kaikki nuo ilkeät exät.

Juonensa osalta elokuva on perinteistä keskitasoa, mutta onneksi elokuvan vahvuudet eivät tule ensisijaisesti sen tarinasta. Elokuvassa on yhdistelty poikkeavalla ja kiinnostavalla tavalla action-elokuvien, tietokonepelien ja komedian elementtejä jotka nivoutuvat yhteen tyylikkäällä tavalla luoden elokuvalle persoonallisen ja positiivisesti erottuvan ilmeen.

Esimerkkeinä tietokonepelimäisistä viittauksista elokuvassa on exien kohtaaminen jotka muuttuvat taistelupeleistä tuttuihin boss fighteihin, samoin taistelukohtauksissa ilmaan leijailevat pistelaskurit ja lisäelämät.

Elokuvassa nähdään tietokonepelimäisiä vivahteita

Myös sarjakuvamaisia piirteitä on elokuvassa paljon, esimerkiksi ilmaan lentelee tekstejä samaan tapaan kuin sarjakuvissa vihollista lyödessä ja muita vastaavia piirteitä. Tämänkaltaiset visuaaliset seikat antavat tälle elokuvalle selkeästi erottuvan persoonallisen tyylin joka varmasti jakaa mielipiteitä. Omaan makuuni tämä toimi hyvin.

Scott Pilgrim vs. the World on viihdyttävän actionkomedia jota voi suositella mikäli haussa on kevyeen illanistumiseen sopivaa komediaa omaperäisellä ilmeellä.

Arvosana: 8/10