Leffalauantai: My Super Ex-Girlfriend

Uma Thurman on supersankari Jenny Johnson joka myös G-tyttönä tunnetaan

My Super Ex-Girlfriend (IMDB) on romanttinen komedia vuodelta 2006. Elokuvan on ohjannut Ivan Reitman ja sen pääosissa nähdään Uma Thurman, Luke Wilson, Eddie Izzard ja Anna Faris.

Tarinassa tavallinen mies tutustuu hieman omalaatuiselta vaikuttavaan naiseen joka paljastuukin supervoimia omaavaksi G-tytöksi, supersankariksi joka on monet kerrat tullut auttamaan poliiseja ja kaupunkilaisia ongelmien ilmetessä. Harmillista kyllä supersankarillakin on huonot puolensa jotka luovat haasteita parisuhteeseen.

Kun Matt (Luke Wilson) laittaa suhteen tauolle saa havaita että hieman henkisesti epävarma ja mustasukkainen supersankari on monin verroin pahempi kuin vain pelkkä tavallinen mielipuoli exä.

Hannah (Anna Faris) ja Matt (Luke Wilson)

Mattin onneksi G-tytöllä on myös arkkivihollinen Professori Bedlam (Eddie Izzard) joka on vihdoin saanut selvitettyä kuinka supervoimat voidaan eliminoida ja tehdä G-tytöstä jälleen tavallinen nainen. Matt päättää liittoutua professorin kanssa yhteen ja he tekevät juonen jolla G-tyttö saadaan ansaan ja hänestä saadaan imettyä supervoimat pois. Kaikki ei kuitenkaan mene kuten aikomus on ja hieman yllättäviäkin käänteitä saadaan tarinaan mukaan.

Pohjimmiltaan My Super Ex-Girlfriend on tuttua ja turvallista romanttista komediaa ilman mitään suuria yllätyksiä. Mikäli rennon kepeät humoristisia piirteitä sisältävät romanttiset komediat supersankari-vivahteilla iskee lainkaan on tämä toimiva valinta sillä se ei yllätä eikä se myöskään petä. Se on hyväntuulinen vaikkakin perinteisen kliseinen rakkaustarina missä todellisen rakkauden löytää vasta virheiden jälkeen.

G-tytön arkkivihollinen Professori Bedlam (Eddie Izzard)

Elokuvan tuotannollisesta puolesta ei löydä mitään ihmeellistä sanottavaa, näyttelytyö on ammattimaista ja kokonaisuus on teknisestikin tuttua ja turvallista Hollywood-laatua.

Mikäli romanttiset komediat iskee lainkaan on tämä omassa genressään varsin mukava elokuva. Mikäli lajityyppi ei muuten iske ei tästä varmastikaan sen enempää irti saa kuin muista saman tyylilajin elokuvista – tosin Anna Faris on jo itsessään hyvä syy katsoa tämä elokuva.

Arvosana: 5/10 (IMDB: 5,1/10)

Leffojen katalogisointia

Suurin osa elokuvista odottamassa lajitteluaan

Viikonlopun aikana sain viimein aikaiseksi alkaa tekemään listaa omistamistani elokuvista. Löysin iPhonelle mainion My Movies Pro -nimisen softan josta oli saatavana versio myös Mac OSX:lle. Hommasin softan kummallekin alustalle ja aloin listailemaan leffoja.

iPhone-versiossa (taitaa olla myös OSX-versiossakin) oli kätevänä ominaisuutena lisätä leffoja viivakoodin perusteella. Tietenkään kaikkia ei löytynyt sillä tapaa tietokannoista, mutta puuttuvista elokuvista pystyi jättämään ilmoituksen jonka perusteella tekijätiimi sitten pyrkii etsimään elokuvan tiedot. Kuitenkin samoja leffoja on myyty muissakin maissa joten monien elokuvien tapauksessa tyydyin lisäämään väärällä kansikuvalla olevan version eri maasta koska olennaisin tieto itselleni on yleensä vain onko jokin leffa itsellä vaiko ei.

Kätevästi ohjelma tunnistaa myös duplikaatit jos samalla viivakoodilla on jo elokuva aiemmin lisätty. Harmillisesti mutta ymmärrettävästi kuitenkin monissa elokuvissa on eri viivakoodi erilaisessa painoksessa joten jotkut leffat on katalogissa kahteen tai useampaan kertaan mikäli niistä sattuu olemaan useampia eri painoksia.

Yllätyin kuinka paljon elokuvia itselläni oli. Tämän hetken saldona on 1145 elokuvaa mutta toki vielä puuttuu joitain televisiosarjojen ja leffojen bokseja. Muutama musiikki DVD tuli siinä sivussa myös lisättyä mutta loput odottavat yhä katalogisointiaan. BluRay-elokuvat on jo tässä mukana joita niitäkin on useampia kymmeniä.

Kaksi täysin erilaista leffaa ympättynä samoihin kansiin on taiteen häpäisyä

Jätin myös useita elokuvia lisäämättä jos niissä on samoissa kansissa kaksi elokuvaa, esim. kahden DVD:n kombinaatio joissa on elokuvat Jennifer’s Body / The Girl Next Door on sellainen mitä en lisännyt. Nämä ovat sellaisia joita en aio keräilykappaleena itselleni jättää sillä leffat on aina oltava yksittäin omassa kotelossaan omana tuotteenaan jotta ne voin harkita jättäväni keräilykappaleeksi itselleni hyllyyn. Joitain tällaisia leffoja tuli epähuomiossa alussa lisättyä mutta pitänee jossain vaiheessa käydä läpi ja poistella ne katalogistakin sillä en ole tällaisten fyysisen median irvokkaan häpäisyn kannattaja.

Seuraava lähiviikkojen operaatio olisi alkaa lajittelemaan näitä aakkosjärjestykseen, varmistaa että duplikaatit tulee poistettua ja laitettua kiertoon ja sen jälkeen miettiä teetätänkö uuden hyllyn näille vai millä tapaa nämä olisi tehokasta säilöä niin että niitä voi helposti löytää katsomista varten.

Fyysinen media elää ja voi hyvin vielä vuonna 2018. 🙂

Leffalauantai: No man’s land (Ei kenenkään maa)

Nino ja Ciki

No man’s land (IMDB) on vuonna 2001 julkaistu Danis Tanovicin ohjaama sotadraama. Pääosarooleissa nähdään Branko Djuric ja Rene Bitorajac.

Tarinansa osalta No man’s land sijoittuu bosnialaisten ja serbien väliselle rauhoitetulle alueelle, ei kenenkään maalle. Bosnialaisten sotilaita eksyy alueelle ja heidät ammutaan mutta yksi heistä pääsee pakenemaan juoksuhautaan turvaan. Vastapuolelta lähetetään kaksi miestä tarkistamaan tilannetta onko kaikki varmasti kuolleet mutta selvinnyt sotilas pääsee yllättämään heidät. Toinen paikalle tulleista sotilasta menehtyy taistelussa mutta toinen jää eloon ja pian juoksuhaudassa on kummaltakin yksi sotilas elossa.

Hetken päästä jo kuolleeksi luultu ja maassa makaava bosnialainen sotilas kuitenkin herää mutta hän ei pysty liikkumaan paikaltaan sillä kuolleita tarkistamaan tulleet serbit ovat laittaneet maassa maanneen sotilaan alle hyppymiinan joka räjähtää ja tappaa heidät kaikki mikäli hän nousee miinan päältä pois. Tämän jälkeen tilanne käy haastavaksi kaikkien osapuolten osalta sillä myös reportterit ja YK saavat tietää tilanteesta ja tilanne muovautuu eloonjäämiskamppailun lisäksi myös poliittiseksi konfliktiksi siitä kuinka YK:n pitäisi toimia haastavassa ongelmassa.

Reportteri ja YK:n miehet

No man’s land on verkkainen elokuva jossa koko elokuvan tapahtumat sijoittuvat yhden päivän sisälle. Siinä ei ole kovin paljoa merkittäviä henkilöhahmoja ja tarinaa rakennetaan vahvasti muutaman vastapuolien sotilaiden ympärille. Tässä elokuvassa valittu tarinankerrontatapa toimii hyvin sillä henkilöhahmot ovat aidon tuntuisia ja näyttelytyö ja tapahtumat uskottavia.

Sotilaat ovat vihamielisiä toisiaan kohtaan mutta kuitenkin vihollisuuden väliltä löytyy sekaan myös inhimillisiä puolia. Välillä tapellaan siitä kuka on aloittanut sodan mutta välillä taas jo jutellaan yhteisestä naispuoleisesta tuttavasta toisen sotilaan kotikylästä ja mitä hänelle tätä nykyä kuuluu. Kaikista eroista huolimatta ihmisissä on aina jotain yhteistä myös sodan vihollisten kanssa.

Juonessa myös on tuotu mielenkiintoisella tapaa esiin YK:n osallistuminen taistelukentillä konflikteihin. Mihin voi osallistua ja miten voi osallistua olematta puolueellinen. Samaan aikaan taustalla käytävä YK:n sisäinen poliittinen vääntö joutuu haastetuksi reporttereiden ottaessa esiin hankalia kysymyksiä joihin ei voida suoraan vastata sisäisten prosessien ja päätösten vuoksi.

Miinan päällä ei levätä rennosti

Kokonaisuutena No man’s land on hyvä ja mielenkiintoinen elokuva jossa on saatu puettua kompaktiin pakettiin inhimillisyyden ääni sodan keskellä. Se näyttää kuinka vihollisuudesta huolimatta ihmisyys on aina yhdistävä tekijä mutta näyttää myös sen kuinka vihamielisyys elää syvässä eikä sitä karisteta kovin helpolla pois edes vaikeissakaan tilanteissa.

Pidin elokuvan rauhallisesta kerrontatyylistä missä katsojalle jää aikaa pysähtyä elokuvan äärellä. Se ei nojaa visuaalisiin tehosteisiin eikä dramaattiseen taustamusiikkiin vaan se toimii sellaisenaan hyvän käsikirjoituksensa ansiosta. Elokuva on saanut yleisesti ottaen paljon kehuja ja voittanut useampiakin palkintoja, mm. parhaan ulkomaalaisen elokuvan Oscarin vuonna 2002.

Itse päädyn kuitenkin antamaan arvosanaksi 7 (asteikolla 0-10) sillä henkilökohtaisesti en ole erityisen kiinnostunut sota-aiheisista elokuvista. Siitä ei toki elokuvaa voi syyttää että en ole otollisinta kohdeyleisöä mutta tässä blogissa annan arvosanoja elokuville subjektiivisen tuntemuksen pohjalta enkä pelkän rationaalisen analyysin perusteella. Kokonaisuutena elokuva on siis hyvä ja taidokkaasti toteutettu ja ainoat miinukset sille tulee itseni henkilökohtaisista mieltymyksistä erityylisiä elokuvia kohtaan.

Arvosana: 7/10 (IMDB: 8,0/10)

Kävinpä pitkästä aikaa elokuvissa

Finnkinoon mennessä

Eilen tuli käytyä pitkästä aikaa elokuvateatterissa. Viimeisin elokuva jossa muistan käyneeni ennen tätä on The Dark Knight vuodelta 2008 joten olihan tuo hyvä aika käydä jälleen kokemassa elokuvaa suuremmalta screeniltä.

Elokuva jota menin kaverini ja hänen kaverinsa kanssa oli Ready Player One (IMDB) joka oli todella ilahduttava yllätys. Pidin elokuvasta todella paljon. Se oli visuaalisesti näyttävä, kaikilta perusasioiltaan toimiva elokuva josta nörttäilystä tai nörttikulttuurista pitävät saavat paljon irti ja jonne mahtuu paljon elokuva- ja peliaiheisia viittauksia katsojansa bongattavaksi.

Ready Player One oli myös tarinansa osalta kiintoisa ja siitä jäi yleisesti fiilis että tekijätiimillä olisi ollut ymmärrystä peli- ja nörttikulttuurin syvemmästä olemuksesta siinä missä “isot pahat korporaatiokihot” eivät vain tajua sitä sillä siinä missä toiset keräävät rahaa ostaakseen asioita jotta elämästä voi tehdä mukavampaa, toiset keräävät kolikoita lisäelämien vuoksi.

Elokuvaa on helppo suositella jokaiselle jolla on edes jollain tapaa ymmärrystä ja kiinnostusta nörttikulttuuriin. Kaikille muille tätä onkin jo sitten vaikeampaa suositella sillä monet kohtaukset jättävät katsojan kylmäksi mikäli pelaamista ei ole tullut paljoa harrastettua eikä pelimäiset viittaukset aukea.

Leffalauantai: Bloodrayne II: Deliverance

Billy the Kid olikin vampyyri

Bloodrayne II: Deliverance (IMDB) on toiminnallinen vampyyrikauhuelokuva vuodelta 2007 jonka pääosaroolissa Raynenä nähdään norjalainen Natassia Malthe. Aikaisemman BloodRayne-elokuvan tapaan ohjauksesta on vastannut Uwe Boll.

Tarinallisesti BloodRayne II: Deliverance sijoittuu villin lännen maisemiin Deliverancen kylään missä asiat selvitellään reikäraudoilla sanallisten solvauksien sijaan – tai näin paikalle saapuva reportteri on paikasta ajatellut kunnes totuus pienen paikan rauhallisesta elämästä selviää eikä kiintoisaa tekstiä villistä lännestä taida tästä kyläpahaisesta irrota.

Rauha kylässä kuitenkin järkkyy kun Billy the Kid kumppaneineen saapuu paikan päälle ja alkaa teurastamaan kylän aikuisia ja samalla ryöstämään kylän lapsia itselleen ruoaksi. Kylään on tekeillä rautatie jonka vuoksi Billy on päättänyt ottaa paikan haltuunsa sillä junaradan tulon myötä on kylä strategisesti hyvä paikka toimia kerätessä itselleen vampyyriarmeijaa.

Rayne (Natassa Malthe)

Kylään saapuu myös Rayne joka ei hyvällä katso lapsien sieppaamista vampyyrien ruoaksi ja kantaväestön lahtaamista Billy the Kidin toimesta ja niinpä hän tulee jakamaan oikeutta kyläläisten keskuuteen. Kaikki ei kuitenkaan mene mutkattomasti ja kohta Rayneä ollaankin jo vetämässä kaulakiikkuun kylän sheriffin toimesta.

Rayne ei kuitenkaan vielä joudu kohtaamaan maallisen vaelluksensa loppua ja niinpä hän hankkii apulaisia joiden kanssa he käyvät taistoon Billy the Kidin riistoa vastaan pelastaakseen kyläläiset pahan ikeestä.

Elokuvan juoni oli isommassa mittakaavassa ajateltuna ainoastaan välttävää tasoa. Juoni rullasi mukavasti eteenpäin ilman tarpeettomia junnaamisia joka oli hyvä puoli mutta valitettavasti kääntöpuolena paikoitellen elokuvan tapahtumista ei ottanut selkoa. Uusia hahmoja ilmestyi ja heidän roolinsa ja merkityksensä jätti avoimeksi kysymyksiä keitä henkilöt ovat ja miksi he tähän ilmestyivät mukaan kuvioihin.

Paheellinen pappismies

Myös välissä kuvatut lyhyet maisemapätkät jolla ilmeisesti pyrittiin luomaan mielikuvaa tapahtumapaikoista jätti hieman irtonaisen ja päälle liimatun tuntuman. Muutamasta kohtauksesta jäi ajatus että maisema oli ainoastaan jättikokoinen taulu jota on kuvattu sillä maiseman tyyli oli hyvin erilainen muuhun tapahtumapaikkaan nähden. Samoin muutaman kerran ohi vilahtavat kaksi intiaania tuntui täysin keinotekoiselta ja tarpeettomalta lisältä villin lännen maisemamielikuvaa rakentaessa.

Lisäksi itseäni häiritsi tässä elokuvassa kameran käyttö ja ennen kaikkea sen heilunta hyvin monessa kohtauksessa. Paikoitellen tuntui että kuvatessa ei ole ollut täysin selvää visiota mitä ja ketä halutaan korostaa kohtauksessa ja yleistuntumaksi jäi näistä kohtauksista ainoastaan epävarma levottomuus kameran heiluttelusta.

Yleisesti näyttelytyö oli perustasoa ja siten edes kohtalaisesti toimivaa mutta silti paikoitellen kohtaukset ja niiden näyttelytyöt olivat absurdiuden reunamia koettelevia teennäisiä tilannekuvauksia vailla minkäänlaista tunnetta ja aitoutta.

Veri maistuu myös Raynelle

Vaikkakin elokuva pyörii itseäni kiehtovassa vampyyritematiikassa jätti Bloodrayne II: Deliverance itseni tästäkin huolimatta kohtalaisen kylmäksi. Elokuvassa on hyvätkin hetkensä mutta kokonaisuudessa on paljon parantamisen varaa jotta tätä voisi suositella juuri kenellekään muulle kuin vampyyrielokuvista nauttiville.

Vampyyrielokuvana tämä on ihan katsottava kerran tai kahdestikin vaikkakaan mistään mestariteoksesta ei voi puhua edes B-luokan vampyyrifilminä mutta pelkkänä elokuvana Bloodrayne II: Deliverance on mitäänsanomaton filmi joka kärsii keskinkertaisuuden lisäksi elokuvateknisistä ongelmista.

Arvosana: 4/10 (IMDB: 2,7/10)