Leffalauantai: Les deux orphelines vampires (Two Orphan Vampires)

Vampyyrisisarukset unilla

Kahdesta orvosta vampyyrisisaruksesta kertova ranskalainen Les deux orphelines vampires joka kääntyy englantilaisittain muotoon Two Orphan Vampires on Jean Rollinin ohjaama draamallinen kauhuelokuva vuodelta 1997 jonka pääosissa vampyyreinä nähdään Alexandra Pic sekä Isabelle Teboul.

Vuonna 2010 menehtynyt Rollin kerkesi pitkän uransa aikana ohjaamaan yhteensä 52 elokuvaa joista ensimmäinen lyhytelokuva nähtiin jo vuonna 1958. Uran varrelle mahtui useampiakin vampyyrielokuvia kuten La Vampire Nue, Le Frisson des Vampires sekä Requiem pour un Vampire joten voi olla että jatkossakin hänen ohjauksiinsa pääsen tutustumaan mikäli näitä elokuvia onnistun löytämään joko BluRaynä tai DVD:nä.

Vampyyrisisarukset ovat sokeita ja he elävät elämäänsä orpokodissa missä nunnat pitävät heistä huolta siihen asti että orpokodissa vieraileva silmälääkäri Dr. Dennary (Bernard Charnacé) adoptoi heidät ja ottaa luoksensa asumaan. Haikein mielin nunnat hyvästelevät heille rakkaat sisarukset joiden vampyyriudesta he eivät kuitenkaan tiedä mitään.

Dr. Dennary, Henriette sekä Louise saapumassa Dr. Dennaryn kotiin

Vaikka muut luulevatkin sisaruksia sokeiksi eivät he tiedä että öisin sisarukset pystyvät kuitenkin näkemään. Yöllä näkemisestä on heille apua sillä öisin he käyvät myös tyydyttämässä janoaan joka lähtee ainoastaan verellä.

Matkan varrella selviää myös useammallekin muulle että sisarukset eivät ole pelkästään viattomia sokeita sisaruksia joita maailma on kohdellut epäoikeudenmukaisesti vaan he ovat myös jotain muutakin kuin miltä he pintapuoleisesti muille näyttävät.

Kokonaisuutena elokuvan juoni on keskivertoa tarinaa jossa kuitenkin on useita nyansseja jotka saivat pitämään siitä selkeästi enemmänkin. Sisarusten historiaa avataan heidän itsensä kertomissa dialogeissa mutta kuitenkaan niistä ei saa varmuutta siitä mikä on heidän toivettaan ja haavettaan siitä mikä heidän historiansa on ollut ja mikä lopulta on sitä mikä on heidän todellista historiaansa ilman fantasiointia menneestä loistosta atsteekkien jumalina joille ihmiset toivat veriuhreja jonoksi asti.

Henriette ja Louise

Elokuvan tyyli oli selkeästi poikkeava ja omalaatuinen verrattuna moniin muihin näkemiini elokuviin. Yleensä monessa elokuvassa kohtauksia ja hahmoja ei selitetä rautalangasta vääntämällä vaan niitä aukaistaan katsojalle hienovaraisemmin siten että katsoja ymmärtää niistä muovata juonen eheäksi kokonaisuudeksi. Samoin monesti dialogeissa ohimennen tuodaan ilmi olennaisia asioita josta katsoja tietää tapahtumia. Tämä elokuva teki tässä selkeää poikkeusta sillä tässä dialogit ovat monesti rautalangasta vääntämistä ja kerrontaa missä katsojan ei tarvitse itse liikaa miettiä näitä asioita.

Toinen mikä elokuvassa oli erilaista oli ohjauksessa käytetty keskimääräiselle vampyyrielokuville normaalia hidastempoisempi tyyli sellaisissa kohtauksissa jotka on tottunut näkemään paljon nopeampina.

Mielenkiintoista elokuvassa oli myös selkeät epäloogisuudet joista ei syntynyt mielikuvaa siitä että ne on sinne vahingossa jäänyt. Esimerkiksi kun sisaruksia jahdataan he pysähtyvät omaksi tovikseen surkuttelemaan vaikeaa tilannettaan ja kerkeävät heittää dialogiakin vailla minkäänlaista tuntumaa siitä että heillä olisi kiirettä minnekään. Hieman tuli mieleen ikivanha Batman-televisiosarja jossa 5 sekuntia elokuvan kellossa kestää minuutteja oikeassa elämässä.

Myös tuskaa mahtuu pienen vampyyrin elämään

Kokonaisuutena Les deux orphelines vampires oli varsin mielenkiintoinen tuttavuus omassa tyylilajissaan joka yllätti positiivisesti erilaisella elokuvallisella tyylillään. Siinä on tuttua klassista vampyyritematiikkaa jota on yhdistetty sisarusten kertomuksissa atsteekkien uskomuksiin jota en muista muissa vampyyrifilmeissä nähneeni.

Omaan makuuni vampyyrielokuvien ystävänä tämä toimi hyvin ja elokuvalliselta anniltaan omalaatuisella tyylillään tästä saattaa löytää ulottuvuuksia myös muutkin elokuvia taidemuotona arvostavat. Mikäli elokuvasta etsii kuitenkin ainoastaan viihteellistä puolta eikä taiteelliset ja tyylilliset keinot herätä minkäänlaisia ajatuksia on luultavasti sama jättää tämä elokuva suosiolla katsomatta. Hittituote tämä ei selkeästikään ole, sillä IMDB:ssä on tätä kirjoittaessa arvosanan antanut tälle elokuvalle ainoastaan 518 käyttäjää.

Arvosana: 7/10 (IMDB: 5,2/10)

Leffalauantai: Le scaphandre et le papillon (Perhonen lasikuvussa)

Jean-Do (Mathieu Amalric) kommunikoimassa

Julian Schnabelin kolmas elokuvaohjaus Le scaphandre et le papillion (IMDB) vuodelta 2007 on puhutteleva elokuva josta katsojalleen välittyy ylistyslaulu elämän kauneudelle. Elokuva tunnetaan englanniksi nimellä The Diving Bell And The Butterfly ja suomalaisittain teoksen löytää nimellä Perhonen lasikuvussa.

Elokuvassa 43-vuotias Ellen päätoimittaja Jean-Dominique Bauby joka Jean Do nimellä tullaan tuntemaan (Mathieu Amalric) herää aivoinfarktin jälkeen sairaalasta vailla mahdollisuutta puhua tai liikuttaa raajojaan. Pian hänelle selkenee tilanteensa vakavuus ja se että ainoat asiat jotka hänellä ruumiissaan toimii ovat silmät ja aivotoiminta. Pian toinen silmistäkin joudutaan ompelemaan umpeen ja hän jää ainoastaan yhden avonaisen silmänsä kanssa kokemaan itsensä ulkopuoleista maailmaa.

Jean saa avustajikseen Marien (Olatz López Garmendia) sekä Henrietten (Marie-Josée Croze) jotka auttavat häntä kuntoutusprosessissa. Puheterapeuttina toimiva Henriette alkaa kommunikoimaan hänen kanssaan kirjaimia luettelemalla jolloin oikean kirjaimen kohdalla Jean räpäyttää silmäänsä ja sitä kautta saa sisäisen maailmansa äänen kerrottua ulkopuolelleen. Marie sitä vastoin toimii Jeanin fysioterapeuttina ja pyrkii opettamaan hänelle kielen heiluttamista, kasvojen lihasten liikuttamista ja muita perusasioita.

Kuvauksellisesti monin paikoin nähtiin elokuvaa Jean Don silmin

Tarinaan mahtuu myös entinen vaimo ja lastensa äiti Céline (Emmanuelle Seigner), rakastajatar Inés (Agathe de La Fontaine) sekä muita elämän varrella mukana olleita ihmisiä. Kiinnostavampaa kuin varsinaiset nähtävät henkilöt ovat heidän vaikutuksensa Jean Don sisäisessä maailmassa, kaikissa muistoissa sekä haaveissa joihin he tulevat mukaan. Muistot ja haaveet ovat tie maailmaan jossa kaikki on mahdollista, siihen maailmaan missä Jean on vapaa omaan ruumiinsa asettamasta vankilasta josta saa kosketuksen ulkopuolelleen ainoastaan silmänsä välityksellä avustajalleen kommunikoiden.

Perhonen lasikuvussa on tarinallisesti liikuttava, vahva ja ajatuksia herättävä elokuva mikä ravistelee katsojaansa näkemään maailman toisenlaisin silmin. Itsestäänselvyydet eivät enää ole itsestäänselvyyksiä, sanat jotka ovat jääneet sanomatta jäävät yhä sanomattomiksi eikä tekemättömät teot tule tehdyiksi. On vain aika ja hetki jossa vuorovaikutus jää ainoastaan sisäiseksi ääneksi vailla kuulijaa.

Elokuva ei ole ainoastaan puhutteleva tarinansa osalta sillä se onnistuu myös teknisellä toteutuksellaan tukemaan kertomaansa viestiä. Välillä maailmaa nähdään Jeanin silmän kautta joka luo syvempää ulottuvuutta protagonistin sisäiseen sielunmaisemaan, välillä kuvataan hänen ajatuksissa nähtävää haaveilua ja välillä irtaudutaan täysin hänen sisäisestä maailmasta takaisin katsomaan tilannetta ulkopuolisen perspektiivistä käsin. Siihen mikä tilanne on, ei siihen miltä se kokijastaan tuntuu.

Jeanin isä Papinou (Max von Sydow)

Näyttelytyö on toimivaa tasoa ja henkilöiden tunnereaktiot välittyvät luonnollisen tuntuisesti katsojalle. Käydyt dialogit ja Jean pään sisäinen monologi ovat uskottavaa tasoa eikä kohtauksista synny teennäistä tuntua missään vaiheessa.

Elokuva on saanut tunnustusta myös Cannesin filmifestivaalilla voittamalla vuonna 2007 parhaan ohjauksen palkinnon ja samaisesta syystä voitto on irronnut myös Golden Globessa.

Kokonaisuutena tositapahtumiin pohjaava Le scaphandre et le papillon on kaunis elämältä tuntuva elokuva jossa pysähdytään ihmisyyden perusasioiden äärelle kohtaamaan maailma toisenlaisin silmin.

Arvosana: 8/10 (IMDB: 8,0/10)

Leffalauantai: Man of Steel

Kal-El joka myös Clark Kentinä ja teräsmiehenä tunnetaan (Henry Cavill)

Vuonna 2013 valkokankaalle tiensä löytänyt Man of Steel (IMDB) on elokuva joka mielenkiintoiselta vaikuttavan science fiction alkunsa jälkeen lopulta muovautuu puuduttavaksi käyvän näyttävillä erikoistehosteilla muita puutteitaan paikkaavan toimintaelokuvan muotoon.

Elokuvan ohjauksen takaa löytyy Zack Snyder joka tunnetaan mm. elokuvistaan 300 ja Watchmen. Pääosaroolia Clark Kentinä näyttelee Henry Cavill joka on nähty myöhemmikin ilmestyneissä elokuvissa Justice League sekä Batman v Superman: Dawn of Justice samaisessa teräsmiehen roolissa ja Lois Lanen roolin takaa löytyy Amy Adams joka on tunnettu parhaiten rooleistaan elokuvissa Enchanted ja Arrival.

Man of Steel kertoo monille entuudestaan tutun Krypton-planeetalta tiensä maahan löytäneen viittasankarin tarinaa. Teräsmies on tehnyt ensiesiintymisensä sarjakuvissa jo vuonna 1938 jonka jälkeen hänen seikkailuitaan on nähty niin lehdissä, peleissä, televisiosarjoissa kuin elokuvissakin. Man of Steel toimii kuitenkin täysin Teräsmiehestä mitään tietämättömälle katsojallekin sillä itselleni positiivisena yllätyksenä sankarin historiaa aukaistaan katsojalle pidemmän kaavan kautta.

Lois Lane (Amy Adams)

Tarinassa aukaistaan historiaa aina Krypton-planeetalla käydyistä valtataisteluista ja muista ongelmista aina siihen kuinka Kal-Elin vanhemmat laittavat lapsen avaruuteen matkalle kohden maata pelastaakseen hänet ympärillä vellovista ongelmista. Kal-El päätyy maahan ja hänet löytää pienellä maatilalla elävä pariskunta jotka ottavat lapsen huomaansa ja nimeävät hänet Clarkiksi. Jo lapsena paljastuu että Clarkilla on kykyjä joita muilla ei ole mutta hän oppii elämään asian kanssa ja pyrkii pitämään erikoiset kykynsä salassa kanssaihmisiltä.

Aikuisena Clark kuitenkin löytää avaruusaluksen jonka kautta Krypton-planeetalla valtataisteluissa osallisena ollut kenraali Zod saa tietää hänen olinpaikkansa. He saapuvat maahan ja vaativat maan asukkailta että he luovuttavat Kal-Elin heidän käsiinsä. Clark itse suostuu antautumaan säästääkseen maan ihmiset. Kryptonilaisten suunnitelmat eivät kuitenkaan ole hyvät ja pian käydäänkin jo taistelua missä Clark asettuu ihmisten puolelle kotiplaneettansa vihamielisiä asukkaita vastaan.

Man of Steelissä on paljon hyviä ja kiinnostavia elementtejä joilla olisi voitu tehdä elokuvasta lopputulemaansa parempi teos. Pidin hyvänä että sankarin tarinaa aukaistaan katsojalle siten että aiheesta mitään tietämätönkin pystyy saamaan Teräsmiehen historiaan jonkinlaista kosketuspintaa ja sitä kautta edes jollain tapaa ymmärtämään miksi hänellä on supervoimat joita hänellä on. Harmillista kyllä henkilöhahmojen persoonan kehitys ja merkitys lässähtää siinä vaiheessa kun erikoistehosteiden ilosanomaa päästään jakamaan katsojille täydellä hurmoksella.

Man of Steel on monilta osiltaan puhdasta science fictionia

Elokuva on muualla luokiteltu toiminnalliseksi fantasiaseikkailuksi mutta itse laskisin elokuvan enemmänkin toimintaelokuvan, science fictionin ja katastrofielokuvan välimaastoon. Valtaviin mittasuhteisiin menevät räjähdykset ja asioiden tuhoutumiset toivat mieleen Dante’s Speakin kaltaiset katastrofielokuvat niin hyvässä kuin pahassakin. Harmillisesti elokuvan toiminnallinen puoli käy puuduttamaan nopeasti eikä käytävät taistelut liikuta yhtään mihinkään suuntaan. Taistelut on pitkäkestoista turpaanmättämistä joissa erikoistehosteilla pyritään paikkaamaan tasapaksua ja väsyttäväksi käyviä taisteluita joissa jännitystä on yhtä paljon kuin jääpuikon sulamisen seuraamisessa.

Näyttelytyö elokuvassa on pääosin tavallisen tuttua turvallista Hollywood-laatua ilman erikoisen suuria ihmeitä. Ihmissuhdekuviot tuntuvat silti turhilta ja päälle liimatun teennäisiltä ja Loisin ja Clarkin välillä olevasta kipinöinnistä löytyy yhtä paljon sähköä kuin auton akusta joka on vetänyt viimeiset henkäyksensä jo vuosia sitten.

On Man of Steelissä toki hyvätkin puolensa. Sen visuaaliset tehosteet ovat näyttävää tasoa, musiikit ovat hyvät, kuvaukselliset, ohjaukselliset ja leikkaukselliset perusasiat on toimivaa tasoa eikä niistä löydä valittamista. Kaikista hyvistä puolistaan huolimatta elokuvan turhauttavan pintapuoleiseksi jäävä tarina jättää silti elokuvasta keskinkertaisen tusinaelokuvan tunnun joka ei lunasta potentiaalia joka sillä on ollut käsissään.

Arvosana: 5/10 (IMDB: 7,1/10)

Leffalauantai: Piranha 3DD

Sankari pelastaa rakkaansa

Mikäli etsinnässä on tasokasta ja hyvällä maulla tehtyä vakavasti otettavaa elokuvaa mikä saa ymmärtämään miksi elokuva on hieno taidemuoto kannattaa suosiolla unohtaa Piranha 3DD (IMDB) sillä se toimii vain mikäli sitä katsoo B-luokan elokuvista halpaa huumoria repivänä seksploitaationa.

Piranha 3DD on John Gulagerin ohjaama kauhukomedia vuodelta 2012. Ohjaajana Gulager ei ole kovin montaa elokuvaa urallaan ohjannut sillä tätä kirjoittaessa listalta löytyy ainoastaan seitsemän elokuvaa. Elokuvan päärooleissa nähdään Danielle Panabaker, Chris Zylka sekä David Koechner ja nähdäänpä rooleissa myös David Hasselhoff esiintymässä omana itsenään joten yllättävänkin nimekkäitä näyttelijöitä on saatu mukaan näin kevyeen rainaan.

Kuten nimestä Piranha 3DD voi helposti päätellä on elokuva jollain muotoa sukua Piranha 3D -elokuvalle ja DD toimii selkeänä viittauksena useampaan otteeseen nähtäviin daisareihin joten jokainen ensisijaisesti tissien näkymisen perusteella leffoja valitseva tietää nopeasti nimestäkin että tässä niitä löytyy.

Chet (David Koechner) ja tytärpuolensa Maddy (Danielle Panabaker)

Juonensa osalta kerrotaan vesipuistosta jonka avajaiset ovat tuloillaan. Paikan omistaja Chet on kuitenkin muovannut vesipuistosta tytärpuolensa Maddyn harmiksi enemmän bilemestaa missä märkäpaitaisia, bikineissä tai yläosattomia olevia naisia pyörii kohdeyleisön iloksi ja onpa myös hengenpelastajia paikkaan valittu ulkoisten avujen perusteella enemmän kuin ammattitaitonsa vuoksi.

Paikkaan pumpataan maan alaisesta järvestä vettä mutta harmillisesti siinä sivussa piraijat pääsevät altaisiin tehden avajaisjuhlista mieleenpainuvan kokemuksen kaikille paikalla olleille sillä iloiset vesijuhlat muuttuvat pian surulliseksi verijuhliksi joissa taistellaan eloonjäämisestä.

Tarinaan on saatu mukaan myös perinteisiä teinikauhuleffan elementtejä eli ihmissuhdedraamaa, kauan jatkuneen rakkauden avoimia tunnustuksia, sankaritekoja ja pakollinen neitsyydestään eroon haluava nuori. Tässä elokuvassa tosin nämä elementit saavat tuntumaan että niiden tarkoitus on toimia itsetarkoituksellisena parodiana kuin edes yrityksenä olla lajityyppinsä vakavasti otettava lapsi.

Raatoja kaikkialla

Piranha 3D:n tapaan tässäkään filmissä veren määrässä ei nuukailla ja raakuus on reilun yliampvuvaa splatteria. Elokuvan olennaisemmat myyntivaltit kiteytyvät kohtaukseen missä mies ajaa golfkärryllä rahoineen pakoon aiheuttamaansa tuhoa, osuu mennessään naruun joka leikkaa pään irti, törmää kärryllään seinään ja pää ottaa lentoa kunnes siitä ottaa kopin alaston isorintainen veren peitossa oleva nainen ja tunkee pään hinkkiensä väliin ja alkaa heiluttamaan niitä pään ympärillä samalla paniikissa kirkuen. Kohtauksen absurdius aiheuttaa katsojalleen joko jäätävää myötähäpeää tai repeämistä sen koomisuudelle. Allekirjoittanutta kohtaus nauratti sillä se on juuri niin halpaa huumoria kuin mitä tältä elokuvalta osasi odottaa.

Näyttelytyö on pääosin onnistunutta eikä tekniseltä toteutukseltaankaan kyseessä ollut huono elokuva. Se myöskin tiedostaa oman lajityyppinsä kliseet ja parodioi niitä surutta tyylillä josta joko pitää tai sitten ei.

Yleisesti ottaen Piranha 3DD on saanut huonot arvostelut niin kriitikoilta kuin katsojiltakin mutta itselleni elokuva toimi oman B-luokan splättäri lajityyppinsä edustajana hyvin. Se oli tarpeeksi huono ollakseen jo hyvä.

Arvosana: 5/10 (IMDB: 3,8/10)

Leffalauantai: Teenage Mutant Ninja Turtles

Mestari Tikku ja April O’Neil (Megan Fox)

Viime viikkoisen Megan Foxin tähdittämän Jonah Hex elokuvan jälkeen on hyvä jatkaa tälläkin viikolla Megan Foxin tähdittämällä tiellä. Tämänkertaisena leffalauantain filminä on Jonathan Liebesmanin ohjaama Teenage Mutant Ninja Turtles (IMDB) vuodelta 2014. Tyyliltään elokuva on toimintakomedia.

Liebesman on toiminut ohjaajana tätä kirjoittaessa ainoastaan yhdeksässä elokuvassa joista Turtles on hänen tunnetuimpien ohjaustensa joukossa. Muita tunnettuja ohjauksia häneltä on Wrath of the titans, Battle: Los Angeles sekä The Texas Chainsaw Massacre: The Beginning.

Turtles-elokuva pohjautuu sarjakuviin joka ensimmäisen kerran näki päivänvalon jo vuonna 1984. Turtleseista on tehty niin sarjakuvia, elokuvia ja videopelejä ja onpa mutanttikilpikonnat vallanneet alaa myös lelumarkkinoilla jo silloin kun itse olin lapsi.

Michelangelo

Elokuvan tarinassa New Yorkissa tapahtuu monia rikoksia joiden takana on Jalkaklaani-nimellä tunnettu ryhmä. Pienen televisiokanavan toimittaja April O’Neil (Megan Fox) pyrkii tekemään juttua tapauksesta jotta voisi edetä urallaan turhanpäiväisistä uutisista vakavasti otettavammaksi journalistiksi. April kertoo pomollensa nähneensä 180 cm pitkiä ninjakilpikonnia jotka tulivat pelastamaan hänet ja muut siviilit rikospaikalta Jalkaklaanin kynsistä mutta ymmärrettävistä syistä hänen kertomuksensa ei ota ilmaa alleen ja pian työpaikka on taakse jäänyttä historiaa.

April ei kuitenkaan luovuta sillä hän tietää mitä on nähnyt. Hän haluaa tehdä reportaasin rikoksista ja pian hän saakin tutustua tarkemmin näihin mystisiin ninjakilpikonniin. Juuri kukaan ei ota hänen kertomuksiaan ninjakilpikonnista vakavasti mutta Aprilin edesmenneen isänsä kollega Eric Sacks (William Fichtner) uskoo kuitenkin hänen tarinansa. Harmillista kyllä Ericillä ei ole ainoastaan rehellisiä pyrkimyksiä elämässään ja pian ninjakilpikonnat ovatkin olemassaolonsa paljastumisen vuoksi vaarassa.

Eric Sacks (William Fichtner)

Pidin itse tämän elokuvan tarinasta ja siitä kuinka hyvin ja luonnollisella tapaa osana käsikirjoitusta avataan Turtlesien historia ja syntytarina, siitä mistä he ovat tulleet, miksi Tikku on tullut heidän johtajakseen ja miten April O’Neil nivoutuu osaksi heidän historiaansa.

Vaikkakin Teenage Mutant Ninja Turtles on monessa mielessä hyvinkin perinteinen viihteellinen Hollywood-filmi jossa on paljon toimintaa, humoristisuutta ja ison budjetin makua oli elokuvassa silti paljon tyylillisesti sellaisia piirteitä joista pidin.

Pidin kamerakulmien käytöstä osana tarinankerrontaa, siitä kuinka kameran sijoittelulla tuetaan kohtauksen tunnelmaa. Esimerkkinä kameran sijottaminen matalalle vinoon siten että vastapuolella olevasta kohteesta saadaan mahtipontisempi ja dramaattisempi tunnnelma kuin mitä se olisi ollut jos kamera olisi ollut ylempänä on monessa mielessä asia mikä tuntuu itsestään selvältä mutta jota hyvin monen katsotun elokuvan jälkeen alkaa havaitsemaan että se ei sitä monellekaan ohjaajalle ole.

Kohteiden sommittelut olivat useissa kohtauksissa valokuvauksellisia

Omaan makuuni elokuvan kohtauksissa oli tarpeeksi paljon kuvauksellisesti vaihtelua mutta silti ne oli toteutettu tasapainoisesti. Kuvakulmia käytettiin useita, kameraa ei aina pidetty suorassa vaan vinoa kuvakulmaa käytettiin sopivassa suhteessa tehokeinona, pannauksia oli monin paikoin ja esimerkiksi henkilöiden välisissä keskusteluissa toisinaan kameraa liikuteltiin puolelta toiselle mutta kuitenkin säilyttäen kohtauksen tunnelma.

Kokonaisuutena Teenage Mutant Ninja Turtles on hyvä ja viihdyttävä toimintakomedia jossa kaikki elokuvan peruselementit on kohdallaan. Niin ja onhan siinä myös Megan Fox joka on aina hyvä syy muutenkin katsoa elokuva.

Arvosana: 7/10 (IMDB: 5,8/10)