Leffalauantai: After earth

Alienin ja ihmisen välinen kohtaaminen

Tämänviikkoiseksi lauantaileffaksi tuli valittua Science Fictionia vuodelta 2013. Elokuva kantaa nimeä After earth (IMDB) ja siinä nähdään pääosissa Jaden Smith sekä Will Smith.

After Earthissa kerrotaan tarinaa sotilasisä Cypheristä (Will Smith) joka on kova jätkä alieneita vastaan. Hän pystyy olemaan pelkäämättä vihamielisten alieneiden läsnäollessa eikä alienit jotka haistavat pelon pysty häntä sen vuoksi löytämään.

Arvostetulla sotilaalla harmillisesti isä-poika suhde kaipaisi kuitenkin hiomista sillä omalle pojalleen hän on hieman etäinen ja vieras. Poika haluaisi kovasti olla sankari kuten isänsä ja tulla sotilaaksi, mutta valitettavasti vielä hän ei pääse sotilaaksi asti.

Itku silmässä mutta ei räkä poskella

Isä ottaa poikansa kuitenkin mukaan komennukselle seuraksi jotta saisi vähän lämmiteltyä suhdettaan poikaansa. Reissu menee tietenkin päin sitä itseään, kuinkas muuten. Alus tipahtaa alas, muu miehistö pääsee hengestään ja ainoastaan Cypher ja Kitai (Jaden Smith) selviävät rytinästä elossa. Valitettavasti Cypher on telonut itsensä siihen kuntoon että Kitai joutuu lähtemään yksin selviämään heidän puotomalle maa-planeetalle etsimään hätäviestintään käytettävää laitetta.

Maa-planeetta on vaarallinen paikka, sillä pudonneessa aluksessa mukana kulkenut alien on päässyt vapaaksi. Sen lisäksi maan ilmakehä on sellainen että Kitai ei voi siellä hengittää ilman erillisiä avustuksia joten matkasta on odotettavissa vaarallinen eloonjäämiskamppailu.

Tarinansa osalta elokuva oli mukiinmenevä. Se oli ennalta arvattava eikä se tainnut yllättää missään vaiheessa – alus putoaa, vössykkä poika joutuu pelastamaan itsensä ja isänsä, pientä draaamaa ja avautumista isälle tarinan aikana ja traumojen purkamista, tilanteita joissa jännitetään selviääkö Kitai ja lopulta kasvamista itkupillistä alieneiden kauhuksi. Siinäpä se koko tarina lyhykäisyydessään. Ainoa vain että tilanteet joissa varmaankin olisi pitänyt jännittää oli sellaisia että ei siinä ollut mitään jännitettävää.

Son, I’m disappoint

After earth on elokuva jonka katsoo kerran ja ehkä sen sietää vielä toisenkin kerran, mutta mistään erikoisen hyvästä leffasta ei ole kyse. Se on rasittavan kliseinen ja tuskastuttavan ennalta arvattava huonolla tapaa. Hyvällä tapaa ennalta arvattavat leffat on sellaisia että henkilöhahmoissa on jonkinlaista syvyyttä ja karismaa ja tarinan kuljetusta on kiintoisa seurata vaikka tietääkin miten tulee käymään. Tässä leffassa valitettavasti näin ei ole.

Näyttelytyössä sinänsä ei ole valittamista. Pääosan vetävä Jaden Smith onnistuu suorituksellaan olemaan raivostuttavan hermoillekäypä hahmo joten rooli on vedetty hyvin. Käytänössä en siis vain pitänyt tarinassa henkilöhahmosta ja tarinan turhauttavasta ennalta-arvattavuudesta.

Arvosana: 5/10

Leffalauantai: Snow White

Kristin Kreuk roolissaan Lumikkina

Leffalauantait saavat vaihtelua vampyyrielokuvien maailmaan tällä viikolla seikkailullisen koko perheen fantasiaelokuvien muodossa. Tämän viikkoiseen elokuva-arvosteluun päätyi Snow White joka suomalaisittain kääntyy muotoon Lumikki. Kuitenkin DVD-kannessakaan tätä ei oltu käännetty joten suomalaisetkin saavat tyytyä alkuperäiseen nimeen.

Snow White (IMDB) on Grimmin veljesten legendaariseen Lumikki-satuun pohjautuva elokuva vuodelta 2001. Elokuvan on ohjannut Caroline Thompson joka on tullut tunnetummaksi käsikirjoituksistaan elokuviin esim. Edward Scissorhands (Saksikäsi Edward) sekä The Night Before Christmas (Painajainen ennen joulua).

Lumikkina tössä versiossa nähdään Kristin Kreuk joka on mm. nähty Lana Langina televisiosarjassa Smallville. Kuningatar Elspethinä eli tuttavallisemmin pahana äitipuolena nähdään Miranda Richardson joka on nähty myös Sleepy Hollowissa (Päätön ratsumies) ja Phantom of the Operassa (Oopperan kummitus).

Ruma noita muuttui hemaisevaksi daamiksi

Lumikki-tarinasta on nähty filmatisointeja vuosien mittaan kymmenittäin joista itse olen aikaisemmin täällä arvostellut ainoastaan Snow White and the Huntsman -version.

Tämä vuoden 2005 filmatisointi on hyvin erilainen niin visuaalisesti kuin tarinallisesti. Tämä versio on televisioelokuva eli se on tehty ja suunnattu alunperin television kautta esitettäväksi (ts. ei siis elokuvateattereihin) ja siitä kyllä myös huokuu sellainen koko perheen leffa -tyylinen fiilis. Se on kevyt ja lapsenmielinen elokuva eikä sen värimaailma koostu ensisijaisesti mustasta ja sen eri variaatioista.

Kuningas John (Tom Irwin) on jäänyt peilin taakse jumiin

Tarina on tuttua ja turvallista Lumikkia. Koska en ole lukenut ehkä koskaan (tai jos olen, en ole ainakaan moniin vuosiin) Grimmin versiota sadusta en osaa varmaksi sanoa mitkä ovat alkuperäiseen tarinaan kuuluvia asioita ja mitkä eivät, mutta kaikki klassiset elementit tarinasta löytyvät.

Tarinassa alussa mies saa vaimonsa kanssa lapsen jolle annnetaan nimeksi Lumikki. Nainen menehtyy melkein heti synnytyksen jälkeen ja mies lähtee matkaan lapsensa kanssa etsimään muuta paikkaa missä elää ja mistä Lumikkiki saisi ruokaa. Mies pökertyy kuitenkin matkalla ja on vähällä kuolla mutta kaaduttuaan jäälle ja päästettyään kyyneleen hän vapauttaa kyynelellään jään alla olleen hengen. Henki toteuttaa Lumikin isälle Johnille kolme toivetta ja niinpä hänestä tulee aivan äkkiarvaamatta kuningaskunnan kuningas joka saa rinnalleen vielä kuningattarenkin.

Henki käy kyselemässä rumaa noita-akkaa hänen vaimoksi kunhan ensin on muuttanut noidan hehkeän viehättäväksi punapääksi. Ilmeisesti hengelläkin on jollain muotoa realistinen naismaku kun hän ei koettanut tyrkätä noitaa telaketjufeministin näköisenä ilmestyksenä kuningattareksi.

Perjantai Polvijärvellä? Ei suinkaan vaan metsästäjä päästämästä Lumikkia hengestään.

Kuningas ei kuitenkaan oikein lämpene ja niinpä noita tekee taikojaan ja saa kuninkaan rakastumaan itseensä. Kaikki rullailee hyvin, vuodet vierivät, Lumikki kasvaa ja hänestä tulee aina vain kauniimpi. Jostain syystä se ei miellytä pahaa noitaa ja Lumikki täytyy päästää päiviltä. Lumikki katoaa metsään, tutustuu kääpiöihin ja kaikki tutut klassiset sadun elementit nähdään.

Elokuvassa on positiivisena puolena mukaan saatu ujutettua hieman myös opetusta sekaan. Kun paha noita joka oli kertaalleen muutettu kauniiksi muuttuu takaisin rumaan muotoonsa ja haluaa saada kauniin ulkokuorensa takaisin saa hän hengeltä tylyn vastauksen:

Annoin sinulle onnellisen elämän. / Mutta katso mitä teit. / Hän ei ollut uhka ennen kuin aloit kuvitella niin. / Kateus on kylmää. Sinua pitää lämmittää helvetissä.
– Anna kauneuteni takaisin.
– Miksi? Et ollut tyytyväinen.

Valtakunnassa pidetään myös juhlia

Omaan makuuni Snow White toimi ihan kohtalaisesti. Se oli tyylillisesti erilainen Lumikki-tarina jossa kuitenkin on säilytetty kaikki perinteiset elementit. Se on selkeästi lapsenmielinen tarina joka ei edes yritä olla synkkä, pimeä tai pelottava. Siinä mielessä se on hyvä että se erottuu monista muista filmatisoinneista valitsemallaan tyylillä. Kolikon kääntöpuolena sama syy voi olla myös huono asia, sillä monelle aikuiselle näin rennolla ja kepeällä otteella väännetty tarina voi olla liiankin lapsenmielinen ja tylsä.

Elokuva on keskiverto ja sen katsoo kerran, ehkä jopa toisenkin.

Arvosana: 5/10 (IMDB: 5,8)

Leffalauantai: Vampires: The Turning

Yökerhossa joraaja jorasi kuin viimeistä päivää

Oletko aina palanut halusta tietää kuinka eeppistä settiä saisi tehtyä jos yhdistäisi vampyyrielokuvan ja Kung Fu -elokuvan yhdeksi kokonaisuudeksi? Etkö? En minäkään, mutta sellainen elokuva tuli vastaan tämänviikkoisen leffalauantain merkeissä.

Vampires: The Turning (IMDB) on vuodelta 2005 oleva kauhua ja toimintaa sisältävä vampyyrielokuva. Kuten yleensä vampyyrielokuvissa, ei tämänkään elokuvan kauhuelementit ole pelottavia. Enemmän jännitys/trilleri-tasoa kuin kauhua, mutta toki jokainen meistä pelkää eri asiota joten vastuu pysyköön katsojalla.

Tarinassa kerrotaan kuinka turistipariskunta on thaimaassa ja riidan jälkeen nainen katoaa. Käy ilmi että vampyyrit ovat ottaneet emännän matkaansa ja kumppanille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin joko jättää nainen vampyyreille tai lähteä itse vaaralliselle pelastusretkelle. Juonen kannalta elokuva olisi jäänyt lyhyeksi jos ukko olisi lähtenyt seuraavalla paluulennolla kotiin ja elänyt elämänsä onnellisena loppuun saakka ja jättänyt emännän thaimaaseen vampyyrien ruoaksi, joten arvattavalla tavalla pelasutsretki tullaan näkemään.

Pahat vampyyrit ajavat prätkillä

Pelastusretken varrella tullaan törmäämään vampyyrienmetsästäjiin, pahoihin vampyyreihin sekä hyviin vampyyreihin – tässä tapauksessa hyvät vampyyrit ovat niitä jotka eivät juo ihmisten verta ellei ihminen itse halua tulla vampyyriksi.

Matkan aikana selviää että vampyyrit on mahdollista muuttaa jälleen kuolevaisiksi ihmisiksi. Tähän kuitenkin vaaditaan oikeanlainen kuunpimennys joka sattuu harmillisesti olemaan vain kerran 800:ssa vuodessa. Onnena onnettomuudessa on hyvä tuuri, sillä juuri nyt aika on käsillä ja hyvät vampyyrit ovat aikeissa muuttaa kaikki vampyyrit takaisin kuolevaiseen muotoon.

Connor liittyy auttamaan hyviä vampyyreitä ja antaa Sangin muuttaa hänetkin vampyyriksi, sillä jos suunnitelma toimii hänestäkin tulee jälleen ihminen eikä elämää tarvitse viettää ikuisessa pimeydessä. Väliaikainen lisävoima ei ole myöskään pahitteeksi pahoja vampyyreitä pätkiessä eikä salitreeneille ole näin nopealla aikataululla enää sijaa.

Crossipyörällä ajo on hubaa. Kuvassa pääosarooleissa nähtävät Connor (Colin Egglesfield) sekä Sang (Stephanie Cao).

Pahat vampyyrit haluavat tietenkin estää hyvien vampyyrien aikomukset ja taisteluita tullaan näkemään.

Elokuvan pääosassa on tuo miespuoleinen turisti joka tunnetaan leffassa nimellä Connor. Connoria näyttelee Colin Egglesfield joka on tunnettu myös Rizzoli & Isles -televisiosarjasta. Connorin naista Amandaa näyttelee Meredith Monroe ja matkan varrella nähtävää hyvien vampyyrien johtajaa Sangia esitää Stephanie Chao.

Ajatuksen tasolla vampyyrielokuvaan kung fu -taisteluiden lisääminen kuulostaa omaan korvaani sangen absurdilta. Leffan aikana ja sen jälkeenkin olin yhä asiasta samaa mieltä – se on ajatuksena aivan yhtä huono kuin ketsupin lisääminen riisipuuroon.

Piri toimii

En itse pidä kung fu -filmeistä joten tämä varmasti on myös heikentämässä arvosanaa. Ilman vampyyrielokuvallisia elementtejä tämän arvosanasta olisi lähtenyt vielä piste tai kaksi pois, mutta näiden elementtien ansioista jaksoin leffan sentään loppuun asti katsoa.

Vampires: The Turning on huono elokuva. En sitä voi suositella juuri kenellekään muulle kuin vampyyrielokuvien katsojalle jonka aikomuksena on nähdä suurin osa kohtalaisen kokoluokan budjetilla väännetyistä alan filmeistä. Muut voivat säästää aikaansa ja etsiä parempaa katsottavaa.

Arvosana: 4/10 (IMDB: 3,3/10)

Leffalauantai: Kiss of the damned

Kulmahampaat valmiiksi veren imemistä varten

Kiss of the damned (IMDB) on vuonna 2012 julkaistu draamaa, romantiikkaa ja hieman kauhuelementtejä sisältävä vampyyrielokuva. Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut Xan Cassavetes. Pääosarooleissa nähdään Joséphine de La Baume, Milo Ventimiglia sekä Roxane Mesquida.

Kiss of the damnedin alussa Paolo (Milo Ventimiglia) sekä Djuna (Joséphine de La Baume) kohtaavat toisensa videovuokraamolla. He tutustuvat toisiinsa, menevät Djunan asunnolle jossa kuitenkin hän antaa Paololle lähtöpassit asunnostaan ja pyytää että hän ei ottaisi yhteyttä. Paolo ei kuitenkaan pakeista niin vain lannistu ja tietenkin hän ottaa yhteyttä seuraavana päivänä. Päivällä valitettavasti Djunaa ei tavoita sillä Djuna ei kestä päivänvaloa.

Illalla Djuna ja Paolo tapaavat uudemman kerran ja tunnelma alkaa käymään lämpimämmäksi. Paolo joutuu kuitenkin vielä lähtemään kotiinsa uudemman kerran saatuaan kevyen purentahaavan tunnelman kuumettua.

Joséphine de La Baume roolissaan Djunana

Myöhemmässä vaiheessa Djuna kertoo Paololle olevansa vampyyri. Paolo ei kuitenkaan usko tähän sillä ei vampyyreitä ole hänen mukaansa olemassa. Djuna todistaa olemassaolonsa kahlitsemalla itsensä sänkyyn metallisilla kettingeillä jotta hän ei voisi satuttaa Paoloa kun tunnelma käy kiihkeämmäksi ja pian Paolo saa havaita Djunan puhuvan totta. Jotta elokuvassa saadaan rakkaustarinaa mukaan antaa Paolo purran Djunan itseään lemmenleikkien ohessa ja näin Paolostakin tulee vampyyri.

Paolon ja Djunan elämässä pimeydessä asiat rullaavat hetken aikaa mukavasti kunnes mukaan astuu kuvioihin myös Djunan sisko Mimi (Roxane Mesquida). Sisarusten välit eivät ole järin lämpimät eikä konflikteilta voida välttyä. Mimillä on yleisesti ottaen valitettava taipumus ilkeämieliseen luonteenlaatuun ja saapa hän aiheutettua useammalle vampyyrille ongelmia tuomalla esiin heidän heikoimmat puolensa ja taipumuksensa tehdä huonoja valintoja tilanteen niin sattuessa.

Paolo (Milo Ventimiglia)

Tyylillisesti Kiss of the damned menee johonkin B-luokan elokuvan ja taiteellisen elokuvan välimaastoon. Pidin elokuvan normaalista poikkeavasta visuaalisesta tyylistä ja siitä, että musiikkivalinnat olivat paikoitellen hyvin hämmentäviä. Toki klassista musiikkia ja oopperaa myös kuultin tunnelmaan sopivissa kohdissa, mutta välillä vedettiin jossain ambient-musiikin äänimaailmassa tämän tyylin elokuviin nähden eksoottisilla syntikkasoundeilla.

Vaikka henkilöhahmot jäivätkin etäisiksi eikä hahmoihin saanut paljoa kosketuspintaa oli kuitenkin näyttelytyössä onnistuttu välittämään mukavalla tavalla tunnetta. Esimerkiksi Djunan näyttäessään vampyyriytensä Paololle ja heti sen jälkeinen häpeän ja torjutuksi tulemisen pelonsekainen käpertyminen kyljelleen oli vaikuttava roolisuoritus.

Djunan sisko Mimi (Roxane Mesquida)

Kokonaisuutena Kiss of the damned on monella tapaa mielenkiintoinen elokuva. Se on selkeästi erottuva ison budjetin Hollywood-filmatisoinneista audiovisuaaliselta anniltaan mutta myös tunnelmaltaan. Tarina on julma ja raadollinen mutta samalla myös paikoitellen jopa koskettava.

Kiss of the damned menee kuitenkin siihen kategoriaan että mikäli vampyyrifilmit eivät iske lähtökohtaisesti en usko että tästä elokuvasta saisi paljoa irti. Jos pimeydessä elämisen aiheuttama yksinäisyyden tuska vampyyrin sielunmaisemassa ei herätä muita tunteita kuin koomisuutta voi tämän leffan suosiolla skipata.

Kuitenkin vampyyrielokuvien ystäville tämä elokuva on ehdottomasti näkemisen arvoinen.

Arvosana: 7/10

Leffalauantai: Dark shadows

Kulmahampaat kehiin ja verta imemään

Tämän viikon elokuva jatkaa viime viikon Bloodraynen tapaan vampyyrileffojen hengessä. Elokuvaksi valikoitui vuodelta 2012 Tim Burtonin ohjaama kauhukomedia Dark Shadows (IMDB).

Kuten monessa aikaisemmin näkemässäni Tim Burtonin elokuvassa myös tässä on tuttu näyttelijäkaarti kasassa. Elokuvan pääosaroolin Barnabas Collinsina esittää Johnny Depp ja muissa pääosissa nähdään Eva Green, Michelle Pfeiffer sekä Helena Bonham Carter. Myös musiikkirintamalla on kuultavana Burtonin hovisäveltäjä Danny Elfmanin taidetta joten ainekset onnistuneelle elokuvalle on ilmassa.

Kaikkien muiden näkemieni Tim Burtonin elokuvien tyyliin myös tämä elokuva on hyvin tummanpuhuva. Visuaalinen puoli ja vahvat kontrastit on lähes Burtonin tavaramerkki ja samalla linjalla mennään tässäkin elokuvassa. Hyvä niin sillä pidän itse paljon senkaltaisesta tyylistä.

Jokaisessa vanhassa talossa on salaisia huoneita, niin myös Collinsien kartanossa

Tarinassa kerrotaan Barnabas Collinsista ja hänen epäonnisesta rakkaudestaan ja elämästään vampyyrinä. Noita Angelique (Eva Green) rakastuu häneen, mutta Barnabas torjuu hänen rakkautensa toisen naisen vuoksi. Tämä ei kuitenkaan ole noidan mielestä sopivaa ja niinpä hän edesauttaa Barnabaksen rakastetun kuolemaan ja tekee Barnabaksesta vampyyrin. Koska vampyyriksi muuntaminen ei olisi ollut vielä tarpeeksi paha kosto saa Angelique kylän ihmiset vielä hautaamaan vampyyrin elävältä maahan.

Parisataa vuotta kuluu haudassa maaten kunnes vuonna 1972 työmiehet onnistuvat osumaan arkkuun jossa vampyyri viettää pitkää untaan. Vapauteen päästyä jano on kova ja raatoja tulee siinä sivussa useampia. Angelique joka itse on yhä elossa saa kuulla tapahtumista ja tajuaa että tutut kasvot vuosisatojen takaa on jälleen kuvioissa mukana.

Barnabas etsii kotikartanonsa ja havaitsee siellä asioiden muuttuneen. Kartanossa pitää majaansa sukulaisia ties monennestako polvesta ja tänne hän itsekin jälleen majoittuu. Aikomuksena hänellä on palauttaa Collinsien suku jälleen kukoistukseensa.

Angelique (Eva Green)

Barnabas rakastuu talossa majaansa pitävään vasta saapuneeseen työntekijään Victoria Wintersiin (Bella Heathcote). Tämäkään ei sovi Angeliquelle ja vuosisatojen takaiset kuviot alkavat toistumaan muodossa tai toisessa.

Vaikka tarina on synkähkö eikä visuaalinen puolikaan liiemmin iloisuudellaan hehku on elokuvaan saatu mukaan toimivaa komiikkaa. Huumori on kepeää mutta toimivaa ja nojaa pitkälti kulttuurillisiin eroihin joita parissa sadassa vuodessa on tapahtunut mutta joista Barnabas ei ole tietoinen. Esimerkiksi kuinka nykyajan naisiin tehdään vaikutus verrattuna kuinka ennen tehtiin sekä kuinka Alice Cooper on rumin nainen jota Barnabas on saanut nähdä.

Fritsut on kevyttä settiä tämän käsittelyn jälkeen

Kokonaisuutena Dark Shadows on kaikesta tummasta tunnelmastaan huolimatta kohtalaisen kepeä ja viihdyttävä elokuva. Se seuraa kauhuelokuvien vanavedessä jättäytyen kuitenkin turvallisen etäälle lajityyppinsä pelkotiloja aiheuttavista filmatisoinneista. Sen paikoitellen viljelty huumori on hyvällä maulla tehtyä ja toimii mukavasti tasapainottamaan elokuvan synkkyyttä tekemättä elokuvasta kuitenkaan puhdasta komediaakaan. Näyttelytyö on pääsääntöisesti hyvää ja luontevaa, vaikkakin muutamissa kohtauksissa jotain häiritsevää luonnottomalta tuntuvaa kehonkieltä oli aistittavissa.

Ennakko-olettamukseni oli että tämä ei olisi lähelläkään vampyyrifilmiä mutta ilahduin positiivisesti. Kulmahampaita nähtiin ja veri virtasi kuten kunnon vampyyrielokuvaan kuuluu. Kuitenkaan ristejä, valkosipuleita, alastomuutta, seiväitä ja muita vastaavia lajityypille kohtalaisen yleisiä elementtejä ei tässä nähty.

Katsomisen arvoinen elokuva jokaiselle vampyyrielokuvien ja/tai Tim Burtonin elokuvien ystävälle.

Arvosana: 8/10