Peliarvostelu: Shadow of the Tomb Raider (Xbox One X)

Viime perjantaina eli 14.09.2018 julkaistu Shadow of the Tomb Raider on kolmannen persoonan kuvakulmasta pelattava toiminnallinen seikkailupeli. Toisin kuin pari edeltävää osaa jotka oli Crystal Dynamicsin kehittämiä on tämän osan kehittänyt Eidos Montréal ja sen julkaisijana on toiminut aikaisempien osien tapaan Square Enix. Shadow of the Tomb Raider on saatavana PC:lle, Xbox One:lle sekä Playstation 4:lle.

Tarinallisesti Shadow of the Tomb Raiderissa Lara jatkaa aarteiden metsästämistä. Tällä kertaa etsinnässä on temppeli josta etsitään mystistä tikaria johon liittyy myös apokalyptisia ennustuksia. Kaikki vanhat legendat eivät olekaan ainoastaan legendoja ja pian etsinnässä on myös hopeinen laatikko jonka kanssa tikarin on tarkoitus toimia yhdessä ennustuksia täyttäessä. Mukaan kuvioihin sotkeutuu myös Trinity, hämäräperäinen järjestö jonka kanssa Lara saa ottaa mittaa halki koko pelin.

Vaikka kehitystiimi onkin vaihtunut on Lara Croftin uusin seikkailu iladuttavasti silti sitä tuttua ja turvallista Tomb Raideria joita on totuttu näkemään kahdessa edeltävässä osassakin.

Pelillisesti kaikki aikaisemmista osista tutut elementit on yhä läsnä. Siinä on rauhallisia osuuksia ja kiintoisaa tarinankerrontaa välivideoiden saattelemana, kepeitä puzzleja, seinillä kiipeilyä ja hyppelyä, nopeatempoisia adrenaalia nostattavia action-kohtauksia sekä tietenkin hautoja tutkittavaksi ja aarteita etsittäväksi.

Uutena ominaisuutena hiippailulla on mahdollista saavuttaa paikoitellen helpommin toimivampia lopputulemia kuin suoraviivaisella “tulkaa jonossa niin lähdette pinossa” -tyylisellä snägäreiden jonosta tutulla ratkaisulla. Lara pystyy piiloutumaan paremmin vihollisiltaan kasvillisuuden sekaan jonka seasta on näppärää niittää väkeä yksi kerrallaan vähemmäksi. Tämän uudistuksen myötä mieleen nousi vääjäämättä fiilikset Batmaneistä jossa samankaltaista toiminnallisuutta on nähty hieman erilaisessa muodossa.

Laran taitoja pystyy tässäkin osassa kehittämään pelin aikana kerättävillä kykypisteillä. Välitallennuspaikkana ja pikahyppykohteina toimii yhä leirinuotiot ja niiden ääresssä voi käydä jakamassa keräämänsä kykypisteet eri taitoihin. Myös aseita pystyy kehittämään jonkin verran eli esimerkiksi saamalla niihin isompia lippaita, nopeampaa latausaikaa, pienempää rekyyliä ja muita vastaavia parannuksia.

Uudistuksena on tuotu myös vedenalaiseen elämään ilmataskuja jonka kautta pystyy haukkaamaan happea ja jatkamaan pidemmän aikaa pyörintäänsä veden alla. Harmillisesti veden alainen maailma ei ainakaan läpipeluun aikana tuntunut kovinkaan laajamittaiselta, mutta täytynee jatkaa myöhemmin tutkimista sivutehtävien osalta mikäli niistä paljastuisi enemmän tarvetta Ahdin valtakuntaan tutustumiselle.

Päätehtävän lisäksi tarjolla on erinäinen määrä sivutehtäviä joista vasta muutaman kävin tekemässä. Nopesti arvioiden ne eivät vaikuttaneet kovin mielenkiintoiselta, lähinnä samaa tasoa kuin esimerkiksi Assassin’s Creed Originissä – siinähän ne ovat ja kyllähän niitä jonkin verran tekee, mutta ainakaan niistä mitä kävin tekemässä ei ollut kovin paljoa imua mukana eikä niistä syntynyt pakottavaa tarvetta ottaa selvää mitä ne paljastaisivat kokijalleen.

Peli on pituudeltaan aikaisempien osien tasoa. Itse pelasin päätehtävän ja muutamat sivutehtävät läpi noin 16 tunnissa eli käytännössä kahdessa päivässä. Kuten suhteellisen nopeasta läpipeluun aikataulusta voi päätellä Shadow of the Tomb Raider oli itselleni varsin koukuttava peli sillä sen halusi pelata varsin nopealla temmolla.

Shadow of the Tomb Raider on omaan makuuni paras tähän saakka tehdyistä Tomb Raidereista. Sen tarinassa oli merkittävästi enemmän vetovoimaa kuin edeltäjässään ja jopa enemmän kuin vuoden 2013 versiossa – siitäkin huolimatta että kyseinen vuoden 2013 Tomb Raider on itselleni yksi merkittävimmistä peleistä kautta aikojen. Shadowin tarina on erinomainen ja vetovoimainen, siinä on ilahduttavasti mukana yliluonnollista mystiikkaa unohtamatta lainkaan hämäräperäisiä kulttihörhöjä.

Graafisesti peli on mennyt eteenpäin erityisesti valaistuksiensa osalta. Pelasin tämän Xbox One X:llä käyttäen 4K-versiota ja HDR:ää ja tässä moodissa peli pääsi paljon paremmin oikeuksiinsa kuin tässä nähtävissä kuvankaappauksissa sillä HDR ei näistä kuvista välity katsojalleen. Nopeasti arvioiden kuulosti myös siltä että äänimailma olisi luolissa pyöriessä kuulostanut aidommalta kuin aikaisemmissa osissa, mutta voi toki olla että muistini vain on unohtanut aikaisempien osien äänimaailman.

Kokonaisuutena Shadow of the Tomb Raider on aivan loistava peli joka päätyi suoraan myös Suosituksia-sivulleni.

Arvosana: 9/10

Triss Merigold -figuuri

Triss Merigold

Viime viikolla asioidessani asematunnelin GameStopissa satuin bongaamaan Withcer-pelisarjasta uusia figuureita. Hyllyssä oli suoraan Triss ja Geralt -figuurit joista sitten Triss tuli kotiin kannettua ja sijoitettua pianon päälle. Täytynee joskus koettaa löytää myös Yennefer ja mahdollisesti ostaa myös Geralt mikäli niitä jatkossakin GameStopista tai muualta löytyy.

Kokeilussa Nintendo Classic Mini

Muutama viikko takaperin löysin Prismalla käydessäni Nintendo Classic Mini -pelikonsolin. Jossain vaiheessa näitä tuli Suomeen myyntiin mutta ne myytiin silloin nopeasti loppuun enkä saanut moista tuolloin hankittua, mutta onneksi nyt näitä on tullut uutena eränä edulliseen hintaan joten sama oli vihdoin itsellekin moinen hankkia kun sopivasti kaverillekin sain myytyä vanhan ylimääräisen puhelimeni ja sain ylimääräistä rahaa tuhlaukseen.

Aikaisemmin olen ostanut jo SNES Classic Minin josta tännekin kirjoitin lyhyesti viime vuoden lokakuussa, joten mukava että kokoelmaan sai nyt tämän originaalin Nintendon pelejä sisältävän kapistuksen.

NES Classic Mini on hyvin pitkälti originaalin Nintendon näköä mutta merkittävästi pienemmässä koossa, HDMI-liitännällä sekä USB-liittimellä josta laitteeseen saa virrat. Mukana paketissa tulee konsolin lisäksi USB-kaapeli, HDMI-kaapeli sekä yksi peliohjain. Yksin näillä kuitenkin pääosin pelaa joten toisen ohjaimen puute ei varsinaisesti häiritse itseäni, mutta joillekin tämä voi olla isompi miinuksen arvoinen asia.

Laitteessa on asennettuna valmiiksi 30 peliä, mm. Super Mario, Mega-Man II sekä Punch-Out. Koko listan peleistä mukana tulevista peleistä löytää mm. Wikipediasta.

NES Classic Mini on mukavan mutkaton ottaa käyttöön ja käyttää jatkossakin, ohjaimen tuntuma on kouraan sopiva ja mukana tulevissa vakiopeleissä on useita itselleni tärkeitä pelejä lapsuusvuosiltani. Tietenkin sinne olisin kaivannut Bucky O’Harea, Black Mantaa, Boat Duelia, Tetristä ja monia muita helmiä mutta vakiona mukana tulevat pelit tarjoavat varmasti viihdettä nekin.

Ilahduttavasti Nintendo Classic Mini tarjoaa mahdollisuuden tallentaa pelinsä missä vaiheessa tahansa. Kiitos tämän ominaisuuden sain vihdoin ja viimein pelattua Super Mario Brosin läpi 😀 Täytynee harjoitella pelaamaan kahdeksannen maailman kentät niin hyvin että voin jokin päivä pelata koko pelin läpi ilman tallennuksen käyttämistä 🙂

Netistä löytyy myös ohjeita kuinka laitteen voi häxätä ja laittaa sisään paljon muitakin pelejä kuin vain vakiona mukana tulevat joten täytynee perehtyä josko sitä saisin aikaiseksi tehdä. Pitänee pistää tänne postaus aiheesta mikäli moista tulee koetettua.

Peliarvostelu: Rayman Legends (PS4 Pro)

Rayman Legendsin maailman on toteutettu tyylikkäällä piirrostyylillä

Viihdyttävää tasoloikkaa

Rayman Legends on Ubisoft Montpellierin kehittämä ja Ubisoftin julkaisema tasohyppelypeli joka on saatavana Windowsille, PS3:lle, PS4:lle, PS Vitalle, Xbox 360:lle, Xbox Onelle sekä Nintendo Wii U:lle. Peli julkaistiin Xbox Onelle ja Playstation 4:lle vuonna 2014 ja muille alustoille vuonna 2013. Arvostelu perustuu Playstation 4 -versioon.

Rayman-pelisarja on saanut alkunsa jo vuonna 1995 samaa nimeä kantavalla pelillä. Vuoden 1995 version jälkeen raajattoman sankarin seikkailuita on nähty peleissä Rayman 2: The Great Escape (1999), Rayman 3: Hoodlum Havoc (2003), Rayman Origins (2011) sekä viimeisimpänä tässä Rayman Legensissä. Lisäksi erilaisia spin-offeja, kännykkäpelejä ja opetuseplejä on nähty useita erilaisia vuosien mittaan.

Legendsissä Haavemanner on hädässä sillä sinne on tullut monenlaisia hirviöitä ja ne ovat luoneet uusia maailmoja Haavemantereen sisään. Hirviöt ovat myös kaapenneet Teensyt joita Rayman sitten lähtee pelastamaan hirviöiden kynsistä. Kuten muutkin tasohyppelypelit joita olen pelannut menee tämäkin siihen kastiin että tätä pelataan ilman että juonella on juurikaan mitään merkitystä.

Suoraviivaista ja nopeaa toimintaa

Rayman apulaisineen

Peli on varsin suoraviivainen ja mutkaton päästä vauhtiin. Alussa pelaaja menee kenttään, läpäisee sen ja pelastaa matkan varrelta löytyviä teensyjä niin monta kuin vain onnistuu. Kenttiä läpäistessä avautuu uusia kenttiä joita voi pelailla haluamassaan järjestyksessä.

Kuitenkin vasta pelin edetessä itselleni selkeni että teensyjä täytyy koettaa pelastaa mahdollisimman paljon eikä pelkkä kenttien läpäisy riitä loputtomiin uusien kenttien aukaisuun sillä jotkin kentät aukeavat vasta kun tarpeeksi monta teensyä on pelastettu. Tämä tietenkin aiheutti kenttien läpikaluamista useampaan kertaan ja monesti paljon suuremmalla keskittymisellä sillä monet pelastusta kaipaavat teensyt eivät löydy kovin helposti vaan ne ovat piilossa ja niitä täytyy etsiä piilohuoneista, kiskaista esiin maan alta tai muissa paikoissa jotka vaativat hieman etsintää.

Tarpeeksi kenttiä läpäistessä aukeaa vähitellen maailmasta taso jossa pääsee monista tasoloikista tuttuihin bossfighteihin ottamaan mittaa itseään suuremmasta vihollisesta. Omaan makuuni nämä olivat todella hyviä ja kiinnostavia taisteluita jotka olivat inhimillisiä läpäistä mutta eivät kuitenkaan mitään läpihuutojuttuja ainakaan itselleni.

Helposta haastavavan

Kentät olivat monipuolisia niin visuaalisesti kuin haasteeltaan

Rayman Legends onnistuu vaikeusasteensa osalta hyvin kaltaiselleni tasohyppelyiden osalta kasuaalipelaajalle. Se alkaa helpoilla kentillä jotka ovat läpihuutojuttuja jokaiselle joka on joskus elämässään pelannut edes jonkinmoisia tasoloikkia mutta vaikeusasteen nousun myötä Rayman tulee kohtaamaan viikatemiehen useampaan otteeseen.

Paikoitellen vaikeammissa kentissä samaa kohtaa tuli junnattua kymmeniä kertoja ja muutama ärräpääkin saattoi siinä sivussa ilmoille päästä. Kuitenkin vaikeusaste oli toteutettu hyvin sillä mikään kohta päätarinan kannalta relevantissa kentässä ei ollut eikä tuntunut mahdottomalta vaan ainoastaan haastavalta.

Monet kentät olivat sellaisia että mitään kiirettä ei tarvinnut pitää ja aikaa oli kaikessa rauhassa miettiä etenemistään mutta haastavammissa kentissä takana tulevat liekit, vihamieliset viholliset tai muut vastaavat elementit pitivät huolen siitä että juoksunappi oli tiukasti pohjassa ja mihinkään kohtaan ei jääty vatuloimaan sillä yksikin virhe ja hetken hidastaminen johti välittömään kuolemaan ja paluuseen edelliselle checkpointille.

Checkpointteja peli tarjoaa onneksi sopivalla balanssilla eli siten että niitä on tarpeeksi mutta ei missään nimessä liikaa. Haastavan kohdan vihdoin viimein läpäistyään saattoi pian havaita olevansa samassa kohdassa uudelleen sillä heti perään ei tarjottu checkpointtia vaan seuraava checkpoint oli jossain paljon kauempana.

Näppärää sormijumppaa

Teensy pulassa

Kokonaisuutena Rayman Legends on erinomainen tasoloikka. Se on hyväntuulinen ja mukavan lapsenmielinen peli jonka ääressä saa kulumaan useammankin tunnin. Se houkuttelee mukavan helpoilla kentillään pelaajan koukkuunsa jonka jälkeen ei enää halua luovuttaa haastavampien kenttien tullessa vastaan.

Visuaalinen tyyli pelissä oli omaan makuuni miellyttävä ja pidin kovasti myös pelin musiikeista joista erityisesti mieleeni painui Eye of the tiger -kappaleen kiintoisa sovitus.

Rayman Legends on tasoloikka jota jokaisen tasoloikkapeleistä pitävän kannattaa koettaa. Se on hyvä ja hauska peli joka tarjoaa myös nopeammissa kentissään mukavaa sormijumppaa siinä sivussa.

Arvosana: 8/10

Peliarvostelu: Far Cry 5 (PS4 Pro)

Kaunis luonto saa unohtamaan maalliset murheet

Tuttua ja turvallista Far Crytä

Far Cry 5 on Ubisoft Montrealin kehittämä ja Ubisoftin julkaisema ensimmäisen persoonan kuvakulmasta pelattava avoimen maailman ammuntapeli joka nimensä mukaisesti on osa Far Cry -pelisarjaa. Pelisarjan osat ovat toisistaan täysin irtonaisia ja eri henkilöillä varustettuja pelejä eikä siten aikaisempien osien pelaamisella ole mitään merkitystä juonen kannalta.

Peli on julkaistu 27 maaliskuuta vuonna 2018. Se on saatavana niin PC:lle, Xbox Onelle kuin Playstation 4:llekin. Arvostelu pohjautuu Playstation 4 Prolla saatuihin kokemuksiin.

Kaukoitkun viides noudattaa peruskaavaltaan samaa linjausta kuin ainakin Far Cry 3 sekä Far Cry 4 eli pelissä nähdään pyskopaatti tai vähintäänkin valtavirrasta poikkeavan moraalikäsityksen omaava pääpahis joka kätyreineen kiduttaa ja tappaa niitä joiden käsitykset oikeamielisyydestä ei satu natsaamaan omaan käsitykseen. Pelaajan tehtävänä on pistää tämänkaltaiselle moraalittomalle perseilylle loppu voimakeinoja käyttäen. Aiemmista osista tuttuun tapaan maailma on valtava ja tekemistä riittää päätarinan lisäksi monenlaisissa sivutehtävissä.

Sekopäinen hihhulikultti keskellä korpea

Kulttilaisien kärsivällisyyttä ei kannata koetella mikäli arvostaa elämäänsä

Tapahtumapaikkana Far Cry 5:ssä on kuvitteellinen Hopen piirikunta jossa majaansa pitää astetta vaarallisempi kultti johtajansa Joseph Seedin johdolla. Joseph Seedillä tai tuttavallisemmin The Fatherilla on apunaan veljensä John sekä Jacob sekä siskonsa Rachel joka tullaan tuntemaan nimellä Faith joista jokaisella on pelimaailmassa oma alueensa hallussa. Pelaajan tehtävänä on käydä ottamassa alueita haltuunsa pois kulttilaisten käsistä.

Aikaisemmin nähtyjä teemoja nähdään yhä. Pelissä on jälleen kerran pelihahmojen mielenterveyden rajoja koettelevia kokemuksia kiduttamisen keinoin, raakuutta ja väkivaltaa sekä hämäriä ja sekopäisiä kokemuksia huumeiden vaikutuksen alaisena. Pelaajan hahmon mielenterveyskin vaikuttaa paikoitellen kohtalaisen epävakaalta joten mielenkiintoisia kokemuksia on jälleen tarjolla.

Omaan makuuni pelin tematiikka toimi hyvin ja kultin johtohahmo oli mielenkiintoisempi persoona kuin esimerkiksi Far Cry 4:ssä nähty Pakana-Min. Samoin Faith oli merkittävästi mielenkiintoisempi hahmona kuin veljensä John tai Jacob jotka olivat täysin mitäänsanomattomia tusinapahiksia vailla sen suurempaa tunnetta.

Toimivaa ja hyväksi havaittua mekaniikkaa

Faith oli pikkupahiksista kiintoisin

Pelimekaaniikan osalta Far Cry 5 ei tee juurikaan eroa pariin aikaisempaan osaansa. Pelissä on tavalliseen tapaan monia erilaisia aseita, vihollisia voi tapettuaan lootata, lootista saa myös tavaroita joita sitten voi myydä eteenpäin ja saa sitä kautta lisää rahaa ostaa aseita, health kittejä, panoksia ja muuta oheiskrääsää. Lisäksi pelaaja voi ostaa erilaisia kulkuvälineitä joiden avulla matka sujuu apostolin kyytiä vauhdikkaammin.

Aseita voi ostaa, niitä voi hieman myös kehittää esim. ostamalla isompia lippaita, äänenvaimentimia tai erilaisia tähtäimiä. Pelaajan hahmoa voi kehittää erilaisialla kykypisteillä eli esimerkiksi hahmolle voi hankkia kyvyn kantaa enemmän panoksia mukanaan tai avata uusia slotteja asepyörääån. Kykypisteitä saa lisää tekemällä erilaisia taskeja, esim. jokin määrä tappoja joillain aseilla jne.

Pelaaja saa joistain tehtävistä ja sivutehtävistä mukaansa myös eri kykyjä omaavia apureita joita sitten pystyy komentamaan eri vihollisten kimppuun. Yksi apuri on hiljainen jousiampuja, toinen on ilmataistelija, yksi on tarkka-ampuja jne.

Laaja maailma

Oonko mie nyt Liaksassa? Näissä maisemissa teki mieli ajaa rallia.

Aikaisempien osien tapaan itselleni yksi parhaista puolista Far Cryssä on sen massiivisen kokoinen pelimaailma jossa riittää maisemia katseltavaksi. Kartan koosta saa jotain osviittaa Polygonin artikkelista jonka mukaan kävely laidasta toiseen kestää 54 minuuttia.

Tietenkään pelkkä laaja maailma ei inspiroi mikäli siellä ei ole mitään tekemistä mutta jälleen kerran tekemistä riittää kiitettävät määrät. Sivutehtäviä on kymmenittäin, kulttilaisten etuvartioita riittää vallattavaksi, siiloja on tuhottavaksi ja aina voi käydä myös kalastamassa aikansa kuluksi mikäli muuta tekemistä ei keksi.

Aktiviteetit ovat tarpeeksi monipuolisia jotta ne jaksavat viihdyttää ja sivutehtävät joita pelasin olivat mielekkäitä ja osa jopa hauskojakin. Myös päätarinassa kuin sivutarinoissa nähdään monenlaisia henkilöhahmoja ja osasta huokuu koomisen stereotyyppinen Fuckyeaaah mmmmurica -fiilis ja osasta taas irtoaa kunnon paranoidi foliohattufiilis jotka omaan makuuni toimivat hauskana vaihteluna persoonattomalta tuntuviin tusinahahmoihin.

Perushyvä avoimen maailman peli

Helikopterillakin pääsee lentämään

Pidän avoimen maailman peleissä mahdollisuudesta käydä haahuilemassa pitkin maita ja mantuja fiilistelemässä maisemia vailla mitään tarvetta tehdä mitään ja näissäkin maisemissa on mukavaa pärräillä autolla, käydä kävelemässä ja lennellä myös lentokoneilla tai helikoptereilla unohtamatta moottoriveneilyn iloja. Myös laskuvarjolla pääsee lasekeutumaan kaikessa rauhassa maisemia katsellen ilta-auringon paisteessa ja liitopuvullakin voi lennellä ja tuntea vauhdin huumaa.

Tarina on toimivaa tasoa, henkilöhahmot pääosin on kiintoisia vaikkakin mukaan mahtuu myös täytehenkilöiltä tuntuvia tusinahahmoja ja bugejakin ilmeni positiivsen harvoin.

Kokonaisuutena Far Cry 5 on tuttua ja turvallista avoimen maailman räiskintää aikaisemmista osistaan totutuilla kaavoilla. Se ei varsinaisesti luo pöytään mitään uutta eikä ihmeellistä mutta tarjoaa kuitenkin sellaisenaan sitä mitä itse tämän tyylin peleistä yleensä etsin – viihdyttävää tarinaa massiivisella maailmalla missä voi kohtalaisen vapaasti valita missä järjestyksessä tehtäviään tekee. Jos aikaisemmat osat on iskenyt on tämäkin osa pelaamisen arvoinen.

Arvosana: 7/10