Peliarvostelu: Rayman Legends (PS4 Pro)

Rayman Legendsin maailman on toteutettu tyylikkäällä piirrostyylillä

Viihdyttävää tasoloikkaa

Rayman Legends on Ubisoft Montpellierin kehittämä ja Ubisoftin julkaisema tasohyppelypeli joka on saatavana Windowsille, PS3:lle, PS4:lle, PS Vitalle, Xbox 360:lle, Xbox Onelle sekä Nintendo Wii U:lle. Peli julkaistiin Xbox Onelle ja Playstation 4:lle vuonna 2014 ja muille alustoille vuonna 2013. Arvostelu perustuu Playstation 4 -versioon.

Rayman-pelisarja on saanut alkunsa jo vuonna 1995 samaa nimeä kantavalla pelillä. Vuoden 1995 version jälkeen raajattoman sankarin seikkailuita on nähty peleissä Rayman 2: The Great Escape (1999), Rayman 3: Hoodlum Havoc (2003), Rayman Origins (2011) sekä viimeisimpänä tässä Rayman Legensissä. Lisäksi erilaisia spin-offeja, kännykkäpelejä ja opetuseplejä on nähty useita erilaisia vuosien mittaan.

Legendsissä Haavemanner on hädässä sillä sinne on tullut monenlaisia hirviöitä ja ne ovat luoneet uusia maailmoja Haavemantereen sisään. Hirviöt ovat myös kaapenneet Teensyt joita Rayman sitten lähtee pelastamaan hirviöiden kynsistä. Kuten muutkin tasohyppelypelit joita olen pelannut menee tämäkin siihen kastiin että tätä pelataan ilman että juonella on juurikaan mitään merkitystä.

Suoraviivaista ja nopeaa toimintaa

Rayman apulaisineen

Peli on varsin suoraviivainen ja mutkaton päästä vauhtiin. Alussa pelaaja menee kenttään, läpäisee sen ja pelastaa matkan varrelta löytyviä teensyjä niin monta kuin vain onnistuu. Kenttiä läpäistessä avautuu uusia kenttiä joita voi pelailla haluamassaan järjestyksessä.

Kuitenkin vasta pelin edetessä itselleni selkeni että teensyjä täytyy koettaa pelastaa mahdollisimman paljon eikä pelkkä kenttien läpäisy riitä loputtomiin uusien kenttien aukaisuun sillä jotkin kentät aukeavat vasta kun tarpeeksi monta teensyä on pelastettu. Tämä tietenkin aiheutti kenttien läpikaluamista useampaan kertaan ja monesti paljon suuremmalla keskittymisellä sillä monet pelastusta kaipaavat teensyt eivät löydy kovin helposti vaan ne ovat piilossa ja niitä täytyy etsiä piilohuoneista, kiskaista esiin maan alta tai muissa paikoissa jotka vaativat hieman etsintää.

Tarpeeksi kenttiä läpäistessä aukeaa vähitellen maailmasta taso jossa pääsee monista tasoloikista tuttuihin bossfighteihin ottamaan mittaa itseään suuremmasta vihollisesta. Omaan makuuni nämä olivat todella hyviä ja kiinnostavia taisteluita jotka olivat inhimillisiä läpäistä mutta eivät kuitenkaan mitään läpihuutojuttuja ainakaan itselleni.

Helposta haastavavan

Kentät olivat monipuolisia niin visuaalisesti kuin haasteeltaan

Rayman Legends onnistuu vaikeusasteensa osalta hyvin kaltaiselleni tasohyppelyiden osalta kasuaalipelaajalle. Se alkaa helpoilla kentillä jotka ovat läpihuutojuttuja jokaiselle joka on joskus elämässään pelannut edes jonkinmoisia tasoloikkia mutta vaikeusasteen nousun myötä Rayman tulee kohtaamaan viikatemiehen useampaan otteeseen.

Paikoitellen vaikeammissa kentissä samaa kohtaa tuli junnattua kymmeniä kertoja ja muutama ärräpääkin saattoi siinä sivussa ilmoille päästä. Kuitenkin vaikeusaste oli toteutettu hyvin sillä mikään kohta päätarinan kannalta relevantissa kentässä ei ollut eikä tuntunut mahdottomalta vaan ainoastaan haastavalta.

Monet kentät olivat sellaisia että mitään kiirettä ei tarvinnut pitää ja aikaa oli kaikessa rauhassa miettiä etenemistään mutta haastavammissa kentissä takana tulevat liekit, vihamieliset viholliset tai muut vastaavat elementit pitivät huolen siitä että juoksunappi oli tiukasti pohjassa ja mihinkään kohtaan ei jääty vatuloimaan sillä yksikin virhe ja hetken hidastaminen johti välittömään kuolemaan ja paluuseen edelliselle checkpointille.

Checkpointteja peli tarjoaa onneksi sopivalla balanssilla eli siten että niitä on tarpeeksi mutta ei missään nimessä liikaa. Haastavan kohdan vihdoin viimein läpäistyään saattoi pian havaita olevansa samassa kohdassa uudelleen sillä heti perään ei tarjottu checkpointtia vaan seuraava checkpoint oli jossain paljon kauempana.

Näppärää sormijumppaa

Teensy pulassa

Kokonaisuutena Rayman Legends on erinomainen tasoloikka. Se on hyväntuulinen ja mukavan lapsenmielinen peli jonka ääressä saa kulumaan useammankin tunnin. Se houkuttelee mukavan helpoilla kentillään pelaajan koukkuunsa jonka jälkeen ei enää halua luovuttaa haastavampien kenttien tullessa vastaan.

Visuaalinen tyyli pelissä oli omaan makuuni miellyttävä ja pidin kovasti myös pelin musiikeista joista erityisesti mieleeni painui Eye of the tiger -kappaleen kiintoisa sovitus.

Rayman Legends on tasoloikka jota jokaisen tasoloikkapeleistä pitävän kannattaa koettaa. Se on hyvä ja hauska peli joka tarjoaa myös nopeammissa kentissään mukavaa sormijumppaa siinä sivussa.

Arvosana: 8/10

Peliarvostelu: Far Cry 5 (PS4 Pro)

Kaunis luonto saa unohtamaan maalliset murheet

Tuttua ja turvallista Far Crytä

Far Cry 5 on Ubisoft Montrealin kehittämä ja Ubisoftin julkaisema ensimmäisen persoonan kuvakulmasta pelattava avoimen maailman ammuntapeli joka nimensä mukaisesti on osa Far Cry -pelisarjaa. Pelisarjan osat ovat toisistaan täysin irtonaisia ja eri henkilöillä varustettuja pelejä eikä siten aikaisempien osien pelaamisella ole mitään merkitystä juonen kannalta.

Peli on julkaistu 27 maaliskuuta vuonna 2018. Se on saatavana niin PC:lle, Xbox Onelle kuin Playstation 4:llekin. Arvostelu pohjautuu Playstation 4 Prolla saatuihin kokemuksiin.

Kaukoitkun viides noudattaa peruskaavaltaan samaa linjausta kuin ainakin Far Cry 3 sekä Far Cry 4 eli pelissä nähdään pyskopaatti tai vähintäänkin valtavirrasta poikkeavan moraalikäsityksen omaava pääpahis joka kätyreineen kiduttaa ja tappaa niitä joiden käsitykset oikeamielisyydestä ei satu natsaamaan omaan käsitykseen. Pelaajan tehtävänä on pistää tämänkaltaiselle moraalittomalle perseilylle loppu voimakeinoja käyttäen. Aiemmista osista tuttuun tapaan maailma on valtava ja tekemistä riittää päätarinan lisäksi monenlaisissa sivutehtävissä.

Sekopäinen hihhulikultti keskellä korpea

Kulttilaisien kärsivällisyyttä ei kannata koetella mikäli arvostaa elämäänsä

Tapahtumapaikkana Far Cry 5:ssä on kuvitteellinen Hopen piirikunta jossa majaansa pitää astetta vaarallisempi kultti johtajansa Joseph Seedin johdolla. Joseph Seedillä tai tuttavallisemmin The Fatherilla on apunaan veljensä John sekä Jacob sekä siskonsa Rachel joka tullaan tuntemaan nimellä Faith joista jokaisella on pelimaailmassa oma alueensa hallussa. Pelaajan tehtävänä on käydä ottamassa alueita haltuunsa pois kulttilaisten käsistä.

Aikaisemmin nähtyjä teemoja nähdään yhä. Pelissä on jälleen kerran pelihahmojen mielenterveyden rajoja koettelevia kokemuksia kiduttamisen keinoin, raakuutta ja väkivaltaa sekä hämäriä ja sekopäisiä kokemuksia huumeiden vaikutuksen alaisena. Pelaajan hahmon mielenterveyskin vaikuttaa paikoitellen kohtalaisen epävakaalta joten mielenkiintoisia kokemuksia on jälleen tarjolla.

Omaan makuuni pelin tematiikka toimi hyvin ja kultin johtohahmo oli mielenkiintoisempi persoona kuin esimerkiksi Far Cry 4:ssä nähty Pakana-Min. Samoin Faith oli merkittävästi mielenkiintoisempi hahmona kuin veljensä John tai Jacob jotka olivat täysin mitäänsanomattomia tusinapahiksia vailla sen suurempaa tunnetta.

Toimivaa ja hyväksi havaittua mekaniikkaa

Faith oli pikkupahiksista kiintoisin

Pelimekaaniikan osalta Far Cry 5 ei tee juurikaan eroa pariin aikaisempaan osaansa. Pelissä on tavalliseen tapaan monia erilaisia aseita, vihollisia voi tapettuaan lootata, lootista saa myös tavaroita joita sitten voi myydä eteenpäin ja saa sitä kautta lisää rahaa ostaa aseita, health kittejä, panoksia ja muuta oheiskrääsää. Lisäksi pelaaja voi ostaa erilaisia kulkuvälineitä joiden avulla matka sujuu apostolin kyytiä vauhdikkaammin.

Aseita voi ostaa, niitä voi hieman myös kehittää esim. ostamalla isompia lippaita, äänenvaimentimia tai erilaisia tähtäimiä. Pelaajan hahmoa voi kehittää erilaisialla kykypisteillä eli esimerkiksi hahmolle voi hankkia kyvyn kantaa enemmän panoksia mukanaan tai avata uusia slotteja asepyörääån. Kykypisteitä saa lisää tekemällä erilaisia taskeja, esim. jokin määrä tappoja joillain aseilla jne.

Pelaaja saa joistain tehtävistä ja sivutehtävistä mukaansa myös eri kykyjä omaavia apureita joita sitten pystyy komentamaan eri vihollisten kimppuun. Yksi apuri on hiljainen jousiampuja, toinen on ilmataistelija, yksi on tarkka-ampuja jne.

Laaja maailma

Oonko mie nyt Liaksassa? Näissä maisemissa teki mieli ajaa rallia.

Aikaisempien osien tapaan itselleni yksi parhaista puolista Far Cryssä on sen massiivisen kokoinen pelimaailma jossa riittää maisemia katseltavaksi. Kartan koosta saa jotain osviittaa Polygonin artikkelista jonka mukaan kävely laidasta toiseen kestää 54 minuuttia.

Tietenkään pelkkä laaja maailma ei inspiroi mikäli siellä ei ole mitään tekemistä mutta jälleen kerran tekemistä riittää kiitettävät määrät. Sivutehtäviä on kymmenittäin, kulttilaisten etuvartioita riittää vallattavaksi, siiloja on tuhottavaksi ja aina voi käydä myös kalastamassa aikansa kuluksi mikäli muuta tekemistä ei keksi.

Aktiviteetit ovat tarpeeksi monipuolisia jotta ne jaksavat viihdyttää ja sivutehtävät joita pelasin olivat mielekkäitä ja osa jopa hauskojakin. Myös päätarinassa kuin sivutarinoissa nähdään monenlaisia henkilöhahmoja ja osasta huokuu koomisen stereotyyppinen Fuckyeaaah mmmmurica -fiilis ja osasta taas irtoaa kunnon paranoidi foliohattufiilis jotka omaan makuuni toimivat hauskana vaihteluna persoonattomalta tuntuviin tusinahahmoihin.

Perushyvä avoimen maailman peli

Helikopterillakin pääsee lentämään

Pidän avoimen maailman peleissä mahdollisuudesta käydä haahuilemassa pitkin maita ja mantuja fiilistelemässä maisemia vailla mitään tarvetta tehdä mitään ja näissäkin maisemissa on mukavaa pärräillä autolla, käydä kävelemässä ja lennellä myös lentokoneilla tai helikoptereilla unohtamatta moottoriveneilyn iloja. Myös laskuvarjolla pääsee lasekeutumaan kaikessa rauhassa maisemia katsellen ilta-auringon paisteessa ja liitopuvullakin voi lennellä ja tuntea vauhdin huumaa.

Tarina on toimivaa tasoa, henkilöhahmot pääosin on kiintoisia vaikkakin mukaan mahtuu myös täytehenkilöiltä tuntuvia tusinahahmoja ja bugejakin ilmeni positiivsen harvoin.

Kokonaisuutena Far Cry 5 on tuttua ja turvallista avoimen maailman räiskintää aikaisemmista osistaan totutuilla kaavoilla. Se ei varsinaisesti luo pöytään mitään uutta eikä ihmeellistä mutta tarjoaa kuitenkin sellaisenaan sitä mitä itse tämän tyylin peleistä yleensä etsin – viihdyttävää tarinaa massiivisella maailmalla missä voi kohtalaisen vapaasti valita missä järjestyksessä tehtäviään tekee. Jos aikaisemmat osat on iskenyt on tämäkin osa pelaamisen arvoinen.

Arvosana: 7/10

Peliarvostelu: Ratchet & Clank (PS4)

Ratchet & Clank

Aukko sivistyksessäni on vihdoin paikattu

Jokunen viikko takaperin tahkosin läpi Playstation 4:llä viime kuukauden Plus-pelinä jaetun Ratchet & Clankin. Kyseessä on Insomniac Gamesin kehittämä ja Sony Computer Entertainmentin julkaisema videopeli vuodelta 2016 joka edustaa tyyliltään kolmiulotteista tasohyppelyä ja räiskintää. Peli on Playstation eksklusiivi.

Itselläni ei ollut nimeä lukuunottamatta minkäänlaista tietämystä tästä pelistä ennen kuin tätä aloitin pelaamaan joten täysin pystymetsästä kelkkaan tuli hypättyä. Tämä kannattaa ottaa huomioon mikäli arvostelussa on asioita jotka on itsestään selvyyksiä kaikille pelisarjan pidempiaikaisille faneille mutta ei kuitenkaan allekirjoittaneelle ja sen voi havaita tästä tekstistä.

Ratchet & Clank -pelisarjaa on tehty jo Playstation 2 -konsolin ajoista asti joten mistään aivan tuoreesta pelisarjasta ei siis ole kyse. Ensimmäinen osa, samaa Ratchet & Clank -nimeä kantava peli julkaistiin Playstation 2 -alustalle jo vuonna 2002. Vuoden 2016 versio samalla nimellä onkin jonkin sorttinen remake alkuperäisestä pelistä. Koska en tätä alkuperäistä osaa ole itse pelannut lähtee tämä arvostelu täysin puhtaalta pöydältä eli siitä millainen peli nykyään on eikä siitä millainen se on verrattuna sarjan aiempiin osiin.

Sankarit sodassa

Maailman värikkyys ja tunnelma toi mieleen Nintendomaiset vivahteet

Pelin protagonistina nähdään mekaanikkona toimiva Ratchet joka haaveilee urasta Galaksin vartijana. Tarinan aikana hänelle aukeneekin tilaisuus pestiin ja pian hän saakin olla pysäyttämässä ilkeän diktaattorin katalia juonia planeettojen tuhoksi.

Onneksi Ratchet ei joudu sankarilliseen tehtävään aivan yksin vaan hänen matkaansa löytyy seuraksi Clank, robotti joka valitettavasti sattuu olemaan tuotantolinjansa vikakappale. Yhteistuumin he kuitenkin selviävät vaikeistakin paikoista käyttäen terävää älyään ja matkan varrella laajentuvaa kiitettävän kokoista asearsenaaliaan.

Tarinansa osalta Rachet & Clank on viihdyttävää ja rentoa käsikirjoitusta vaikkakin hyvin perinteistä ja ennalta arvattavaa supersankaritarinaa missä täysin puskista löytynyt tavis löytää sankarillisen puolensa, ottaa ohjat käsiinsä ja pelastaa joko ihmisiä, planeettoja tai vielä eeppisemmäksi mennessään kokonaisen universumin. Tämänkaltaisessa pelissä tämä kuitenkin toimi itselleni hyvin.

Huumorin kukka kaunein kukka

Herra Zurkon on mieleepainuva apuri

Aloittaeni pelaamista en suoraan sanoen tiennyt mitä odottaa mutta onneksi tieto siitä mitä tuleman pitää aukeaa pelaajalle hyvin nopeasti jo alkumetrien aikana. Tulossa on hilpeätunnelmaista räiskintää ja tasohyppelyä pienillä puzzleilulla höystettynä pirteän värikkäässä maailmassa.

Pelaamisen aikana nähdyistä maailmoista syntyi melkeinpä tuntuma että taiteilijoiden väripalettia on oltu ostamassa samoista kaupoista kuin mistä monen Nintendo-konsoleiden ekslusiivisten pelien pelimaailman kehittäjätkin sillä eeppistä väritykitystä tarjoillaan pelaajaan verkkokalvoille oikein urakalla. Pidin tästä.

Pelillisesti kaiken tarvittavan oppii matkan aikana, kontrollit ovat suhteellisen nopeasti opittavat vaikkakin useita hutilyöntejä tuli tehtyä matkan varrella aseistusta valitessa. Yleisesti ottaen peruspilarit on nätisti kasassa.

Avaruus on värikäs

Pirtsakan maailmansa lisäksi pelissä on paljon humoristisia piirteitä jotka toimivat lapsille ja lapsenmielisille. Monessa mielessä pelistä tulee fiilis että se on suunnattu enemmän kohtalaisen nuorille sillä tematiikka on niin överiä että ainakin itselleni lapsena sellaiset jutut upposi täysin.

Onneksi aivan turhan aikuiseksi en ole vielä päässyt kasvamaan ja överit asearsenaalit, Herra Zurkonin repliikit ja muu tarina jaksaa viihdyttää yhä. Vai mitä muuta voisi ajatella apurista Herra Zurkonista joka saapuu paikalle lahtaamaan väkeä toistaen kylmän lakoniseen sävyyn yliampuvia repliikkejään tyyliin “Herra Zurkon soittaa tuskan sinfoniaa!”, “Sinä olet sairaus ja Herra Zurkon on lääke.” tai “Herra Zurkon antaa sinulle… Kärsimysnäytelmän!”?

Erinomainen peli

Clankillakin päästiin pelaamaan ja tekemään pienimuotoisia puzzleja

Peli onnistuu hyvin niin pelimekaniikoiltaan, tarinaltaan kuin huumoriltaankin. Kokonaisuutena myös vaikeusaste on hyvin mitoitettu vaikkakin loppuvihollinen tuntui suhteessa selkeästi vaikeammalta yleiseen vaikeustasoon nähden ja kuolemaa tuli koettua hyvin monet kerrat. Eipä siinä, on hyvä että peleissä on bossfighteissä haastettakin eikä peli mene läpijuoksuksi.

Kiitosta pelille annan aseiden kehittämisestä sekä edes hieman aivonystyröitä haastavista puzzleista. Puzzlet olivat sopivia eikä niihin jäänyt junnaamaan mutta kuitenkin niissä piti hieman pysähtyä pohtimaan.

Ratchet & Clank vuoden 2016 versio on erinomainen ja viihdyttävä peli jolle kannattaa antaa ainakin mahdollisuus.

Arvosana: 9/10

Peliarvostelu: Call of Duty: WWII (Xbox One X)

Tuttua tarinaa

Savua päin

Call of Duty: WWII on Sledgehammer Gamesin kehittämä ja Activisionin vuoden 2017 marraskuussa julkaisema ensimmäisen persoonan kuvakulmasta koettava ammuntapeli. Peli on saatavana PC:lle, Playstation 4:lle sekä Xbox Onelle jonka versioon tämä arvostelu pohjautuu.

Kuten nimestä voi päätellä sijoittuu Call of Duty: WW II tarinansa osalta toisen maailmansodan aikajanalle. Pääsääntöisesti pelin kampanja koetaan protagonistina toimivan Ronald “Red” Danielsin silmin vaikkakin yksittäisiä kohtauksia pelissä pelataan myös muiden hahmojen perspektiivistä käsin.

Vaihtelun vuoksi tarinassa pyritään kertomaan edes hieman taustaa päähenkilöstä ja hänen historiastaan erilaisten välivideoiden ja flashbackien avulla. Muilta osiltaan tämä menee tuttuna ja turvallisena Call of Dutynä ilman suuria muutoksia.

Puuduttavaa paahtamista

Monin osin WW II:n kampanja on varsin mukiinmenevää räimettä jossa päästään taistelemaan niin maalla kuin hieman myös ilmassakin. Taisteluissa pääsääntöisesti liikutaan jalkaväkenä mutta välillä hypätään tankin kyytiin ja toisinaan harrastetaan myös ilmantorjuntaa ja kaahataan jeepillä pitkin sotatannerta.

Kirkko palaa – Tarina ei kerro oliko norjalaiset black metallistit tämä tapahtuman takana

Monipuolisuus kuulostaa teoriassa kiinnostavalta mutta käytännössä alle 7 h kestävässä kampanjassa näin monen eri elementin tunkeminen tuntui vain tympeältä ja puuduttavalta flowta rikkovalta ominaisuudelta. Pidemmässä kampanjassa monipuolisuus toimisi paremmin mutta erityisesti ilmantorjuntatykeillä lentokoneiden alas ampuminen ja ilmataisteluosuus tuntui tässä kampanjassa erityisen turhalta.

Erityistä kiitosta en valitettavasti voi antaa myöskään autolla kaahailuista. Kohtaukset sinänsä sopivat tarinaan ja olivat ihan mukavaakin vaihtelua mutta tekninen toteutus jätti valitettavasti toivomisen varaa. Auton ohjattavuus oli täysin luonnottoman tuntuinen ja kaasu pohjassa sai painaa menemään niin mutkissa kuin suorallakin. Valitettavasti kiehtovuus autolla ajamiseen menettää hohtonsa jos ohjattavuus on tätä luokkaa.

Tarina jossa pyritään edes jollain muotoa kertomaan henkilöhahmon historiaa on parempi kuin ei tarinaa ollenkaan. Tarina oli välttävää tasoa mutta syvyyttä tai tunnetta ei henkilöhahmoista löydy vaikka kuinka koettaisi sellaista kaivaa. Hahmojen elämät ja kuolemat eivät liikuttaneet mihinkään suuntaan missään vaiheessa joten tarinalta ei kovin suuria kannata odottaa.

Juoksuhaudoissa sai juosta monet kerrat

Pieniä bugeja myös löytyi sieltä täältä. Eräässä vaiheessa peli teki automaattisen tallennuksen sellaiseen kohtaan jossa energiat olivat niin vähissä että kohtausta ei ollut realistista päästä loppuun ilman että joutui kohtauksen aloittamaan alusta. Samassa kohdassa pelistä hävisi kaikki äänet jonkin bugin seurauksena eikä nekään palannut ennen kuin aloitin koko kohtauksen alusta.

Lisäksi pientä bugaamista oli myös eräässä kohtauksessa missä piti valita dialogeista oikea valinta. Aina kun valinnan teki aukaisi peli pysäytysvalikkonsa. Hieman yllättävää että näinkin selkeä bugi vielä peliin on jäänyt näinkin pitkäksi aikaa.

Oli siinä myös hyvääkin

Typeryyksien ja puuduttavuuksien lisäksi peliin mahtui paljon myös hyviä elementtejä. Tuttuun tapaan tässäkin Call of Dutyssä kaikki perusasiat toimivat pääpiirteittäin hyvin eli pelattavuus on yleisesti hyvää tasoa, grafiikat on miellyttävät katsella, äänet on toimivat ja musiikit on hyvät.

Tankki täynnä kohden autuaampia metsästysmaita

Pidin myös siitä että pelissä oli pienimuotoisia hiippailukohtauksiakin. Vaikka ne eivät olleet kovin suuressa roolissa oli ne silti mukavaa vaihtelua sillä hiiviskely oli vaihtoehtoinen lähestymistapa. Samoin välissä oli myös lyhyitä kohtauksia joissa ei sodittu vaan jossa täytyi liikkua rakennuksessa ja etsiä sieltä oikea henkilö ja olla paljastumatta vihollisille antamalla dialogeissa vääriä vastauksia.

Lisäksi pidin siitä että pelaajalla ei ollut automattista regeniä vaan energian vähennyttyä sai energiaa ainoastaan health packeista. Myös mukavan lisän peliin toi joukkueen muiden sotilaiden antamat tarvikepakkaukset. Käytännössä siis omilta tiimikavereilta pystyi pyytämään lisää ammuksia, lisää kranaatteja ja lisää health kittejä. Näissä oli kuitenkin hyvä tasapaino eikä näitä pystynyt koko aikaa heiltä pyytämään. Samoin tarvikkeet oli eri henkilöillä joten taistelukentällä sai juosta toisten tiimiläisten luo hakemaan täydennystä mikäli muualta ei löytänyt etsimäänsä.

Jättää kylmäksi

Viva la revolución!

Vaikka Call of Duty: WWII oli monessa mielessä mukiinmenevä peli jossa oli jonkinlaista yritystä edes juonessakin jätti se itselleni silti fiiliksen keskivertoa tylsemmästä CoDista. Monet peliarvostelijat ovat tätä kehuneet sarjan parhaimapna pelinä vuosiin mutta oma mielipiteeni menee täysin päinvastoin. Sen liiallinen kaikkea kaikille -tyylinen ajattelumalli ei vain toimi lyhyessä kampanjassa ilman että se rikkoo pelattavuutta.

Pelasihan tämän kampanjan kerran ja ehkä saatan joskus pelata sen toisenkin kerran mutta ei tästä valitettavasti liikaa päässyt innostumaan.

Arvosana: 6,5/10

Peliarvostelu: Life is Strange: Before the Storm (Xbox One X)

Chloe Price

Tyyntä ennen myrskyä

Life is Strange: Before the Storm on amerikkalaisen pelitalon Deck Ninen kehittämä ja Square Enixin julkaisema interaktiivinen draamaseikkailupeli. Se on saatavana PC:lle, Xbox Onelle sekä Playstation 4:lle. Oma arvosteluni pohjautuu Xbox One X -versioon.

Aikaisemman pelin tavoin peli on jaettu episodeihin. Siinä missä Life is Strange oli jaettu viiteen episodiin oli Life is Strange: Before the Storm jaettu kolmeen episodiin joista ensimmäinen julkaistiin digitaalisesti vuoden 2017 elokuussa, toinen julkaistiin saman vuoden lokakuussa ja viimeinen episodi julkaistin joulukuussa 2017.

Itse odotin pelistä fyysistä julkaisua joka tapahtui muutama viikko takaperin eli maaliskuun alkupuolella. Varsinaisten kolmen pääepisodin lisäksi pelin fyysisesti myytävässä erikoisversiossa tulee noin tunnin mittainen lisäepisodi joka pelataan alkuperäisen pelin protagonistilla Max Caulfieldillä. Lisäepisodi sijoittuu aikaan ennen Before the Stormin tapahtumia.

Ajassa taaksepäin

Rachel Amber valmistautumassa esitykseen

Life is Strange: Before the Storm sijoittuu ajallisesti vuoteen 2010 eli tarina sijoittuu kolme vuotta aikaisemmaksi kuin aikaisemmin julkaistu pääpeli Life is Strange. Before the Stormissa protagonistina toimii aikaisemmasta osastakin tuttu Chloe Price, mutta mikäli aikaisempaa peliä ei ole pelannut ei tästä ole mitään haittaa – melkeinpä jopa päinvastoin.

Chloen lisäksi suuressa osassa on myös Rachel Amber joka nimenä on tuttu myös aikaisemmasta osasta ja myöskin monet muut tutut henkilöt tullaan näkemään näissäkin episodeissa.

Tarinasta ei kovin paljoa pysty kertomaan ilman että sitä spoilaa, mutta lyhykäisyydessään tarina kertoo Chloen vaiheista ja siitä kuinka hänen elämänsä on muovautunut niihin uomiin joissa se alkuperäisessä pelissä tullaan näkemään.

Verkkaista vaeltamista

Pelihahmoa liikutellessa nähdään hänet kolmannen personan kuvakulmasta katsottuna

Pelillisesti Before the Storm noudattaa samaa hyväksi havaittua tyyliä kuin alkupäerinenkin osa eli pelihahmoa liikuttaessa nähdään hänet kolmannen persoonan kuvakulmasta katsottuna selän takaa. Ohjaimen toisella tatilla liikutaan ja toisella pyöritellään kameraa mikäli tarvetta sellaiselle tulee.

Pelimaailmassa nähdään objekteja joihin voidaan vaikuttaa tavalla tai toisella ja niiden ympärille tulee valkoista viivaa ja monesti myös jokin kuvaava teksti. Objekteja läheltä katsottuna tulee pelaajalle näkyviin vaihtoehtoja joita ohjaimen napeilla pystyy sitten valitsemaan, esimerkiksi vetolaatikossa valintoina tulee mm. “Look” tai “Open drawer”.

Pelin tahti on varsin verkkainen eikä siinä tule kuin muutama kohtaus missä pitää nopeasti valita jokin annetuista vaihtoehdoista. Pidin tästä sillä tällaisenaan peli on omiaan rentoon fiilistelyyn ilman turhia hötkyilyitä. Muutenkin pelin luonne on sellainen että siitä saa paljon enemmän irti mikäli dialogit lukee ajatuksella ja uppoutuu tarinaan.

Kiintoisaa tarinankerrontaa

Tähtiintuijottelua

Siinä missä alkuperäinen Life is Strange oli kiehtova tarinallisesti sisälsi se kuitenkin myös mielenkiintoisia aikaulottuvuuden vääristymisiä. Before the Storm jättää pois aikaulottuvuuden hyppimiset ja jäljelle jää pääpiirteittäin realistisempia ulottuvuuksia sisältävä tarina. Pelissä nähdään myös osuuksia joissa realismi ei ole ensimmäinen sana millä kohtauksia kuvaisin mutta enemmän näissä episodeissa ollaan kiinni todellisuudessa kuin alkuperäisen pelin osalta.

Before the Stormin tarina oli omaan makuuni toimiva vaikkakin hieman surullinenkin. Chloe Pricen ja Rachel Amberin henkilöhahmot olivat mielenkiintoisimpia ja moniulotteisempia kuin mitä peleissä on yleensä tullut nähtyä sillä hahmoissa on persoonallisuutta joka saadaan tuotua hyvällä käsikirjoituksella ja mielenkiintoisilla dialogeilla esiin. Hahmot olivat sellaisia että heihin melkeinpä kiintyy samalla tapaa kuin hyvin kirjoitetuissa romaaneissakin.

Taivaalta sataa jotakin valkoista

Pelillisesti Before the Storm menee monessa mielessä lähes rajamaastoon siinä onko kyseessä peli vaiko vain interaktiivista draamaa jonka kulkuun voi hieman edes vaikuttaa valinnoillaan. Tämä ei onneksi itseäni häirinnyt sillä odotin peliltä ensisijaisesti verkkaista pelaamista vahvalla tarinalla ja sitä tästä pelistä onneksi löysi.

Life is Strange: Before the Storm menee itselleni ehdottomasti parhaimpien pelikokemusten joukkoon. Toivon mukaan tulevaisuudessa tämänkaltaisia pelikokemuksia tulemme näkemään merkittävästi nykyistä enemmän.

Arvosana: 10/10