Perjantaipullo: Nobelaner

Nobelaner on LIDL:in valikoiman perusbissejä

Tämänkertainen perjantaipullo on saksalainen Nobelaner lager joita myydään Suomessa LIDL-kaupoissa. Kyseessä on 4,5 vahvuinen kolmosolut. Oluesta löytyy kehnommanpuoleisesti tietoja netissä, mm. valmistajaa en netin syövereistä onnistunut kaivamaan saati sitten väriarvoja ja muita teknisempiä tietoja. Tästä jo pystyy helposti tekemään monenlaisia johtopäätöksiä oluen hienostuneesta makuelämyksestä ja elitistisen korkeasta laatutasosta 😉

Tölkin aukaistua ja sisältöä nuuhkiessa nenään puskee hieman epämieluisa tuoksu eikä tuoksu paremmaksi muutu tuopissa ollessaankaan. Ei se mikään maailman epämukavin tuoksultansa ole mutta ei se kuitenkaan myöskään herätä suuria maisteluhalujakaan.

Yllätyin kuinka kohtalaisen suurta Nobelanerin vaahtoavaisuus on. Maltillisesti sen tuoppiin saa kaadettua ilman että se ylitse kuohuaisi mutta kuitenkin vaahdon määrä oli hieman yllätys ennakko-olettamuksiini nähden. Vaahto on hattaramaista ja se on varsin mietoa maultaan. Varsinaisen oluen maku on kohtalaisen mieto, melkeinpä jopa hieman vetinen. Suutuntuma yleisesti ottaen on kohtalaisen pehmeä.

Maku on suhteellisen raikas mutta kuitenkin tarpeettoman hillitty ollakseen edes kesäterassin hitti. Tällaisessa muodossa kyseessä on suhteellisen tylsä ja mitäänsanomaton lager jota voi silloin tällöin ottaa mutta ei tätä varsinaisesti voi kehua mihinkään suuntaan. Tämä on niitä oluita joita kannetaan kotiin kun määrä voittaa laadun. Yksittäisinä tölkkeinä satunnaisesti nautittaessa kuitenkin välttävä olut.

Musiikkina tämän kanssa toimii ainakin Tessa Violet – Not over you sekä Mars Argo – Using you.

Ruokapaikat: Cafe il Mondo Dixi (Vantaa)

Hampurilaisateria Cafe il Mondo Dixin tyyliin

Tämänkertaisena ruokapaikkana on Vantaan Tikkurilassa kauppakeskus Dixissä sijaitseva Cafe il Mondo Dixi. Cafe il Mondoja on tätä kirjoittaessa heidän nettisivujen mukaan kolme, yksi Lahdessa kauppakeskus Karismassa, toinen Hämeenlinnassa kauppakeskus Goodmanissa ja lisäksi tämä Vantaalla Dixissä sijaitseva kahvila. Harmillisesti en heidän nettisivuiltaan löytänyt tietoa milloin ravintolat on perustettu tai sitä mikä näistä kolmesta ravintolasta on ollut ensimmäinen.

Tilaus oli suoraviivainen prosessi. Menin tiskille, kyselin hampurilaisateriaa jonka jälkeen sitten maksoin aterian, otin aterian hintaan kuuluvan limpparilasillisen ja menin pöytään istumaan ja odottamaan.

Hampurilainen lähempää kuvattuna

Ateria tuli pöytään noin kymmenessä minuutissa, hieman alle. Hampurilaisen lisäksi mukana oli ranskalaisia perunoita sekä jonkinlaista dippiä.

Ranskalaiset perunat maistuivat käytännössä samalle mille melkein missä tahansa muussakin ravintolassa jossa valikoimissa on hampurilaisateria. Perus hyvää tasoa siis ilman ihmeellisyyksiä. Suolaa oli maltilliset määrät. Dippi oli mukavan maukas lisuke eikä ketsuppia jäänyt kaipaamaan.

Varsinainen pääruoka eli täyslihahampurilainen oli sekin hyvää ja laadukasta tasoa. Pihvi oli omaan makuuni sopivan kypsää mutta ei lainkaan kuivaa, salaattia oli järkevässä suhteessa antamassa raikkautta ja monipuolisuutta ateriaan ja kastiketta oli tarpeeksi. BBQ-kastiketta oli välissä enemmän kuin mitä olen yleensä nähnyt mutta silti tolkulliset määrät.

Paikan tunnelma oli mukavan viihtyisä

Vaikka Cafe il Mondo sijaitseekin kauppakeskuksessa ei tämä onneksi luonut paikkaan epämukavaa tunnelmaa. Muita liikkeitä on lähistöllä ainoastaan muutamia joten paikka on sijainnistaan huolimatta yllättävänkin rauhaisa. Sisustus on miellyttävä ja tunnelma paikassa on viihtyisä. Henkilökunta oli ystävällistä eikä palvelustakaan löydä mitään valittamista.

Täyslihahampurilaisateria irtosi täällä hintaan 12,90 eur joten kyseessä on siis maltillisen hintatason paikka. Kokonaisuutena Dixin Cafe il Mondo oli positiivinen kokemus jonne voin hyvinkin kuvitella meneväni toisenkin kerran.

Kokkailukeskiviikko: Wieninpihvi ja salaattia

Ateria kaikessa yksinkertaisuudessaan

Tämänkertainen kokkailukeskiviikkoateria on LIDL:stä ostamani Wieninpihvi jonka söin paistetun tomaatin ja tuoreiden kasvisten kanssa. Tuttuun tapaan yksinkertaisella linjalla siis mennään.

Näin yksinkertaisen ruoan ollessa kyseessä ei siitä ole paljoa kerrottavaa muuta kuin se että maku näissä pihveissä on aivan uskomattoman hyvä ja näitä täytyy ostaa useammankin kerran.

Valmistus on suoraviivaista eli pannulle vain jotain rasvaa, sen jälkeen pihvit pannulle ja 12-16 minuuttia paistamista. Pihvien pannulla paistuessa on aikaa viipaloida salaatit lautasen reunalle sekä leikellä tomaattia sopivan kokoiseksi viipaleeksi odottamaan pannulle viskaamista.

Pihvit pannulla lämpenemässä

Annoin pihvien lämmetä pannulla jo joitain minuutteja ennen kun heitin sekaan myös tomaattiviipaleet. Ensi kertaa ajatellen voisin heittää lisää rasvaa pannulle tomaattien alle sillä tomaateilla oli taipumusta köntsähtää hieman pannuun kiinni.

Paistettu tomaatti antoi kyllä mukavan lisämaun muuten yksipuoleiseen ja aneemiseen ateriaan. Täytynee koettaa jokin toinen kerta paahtaa tomaattien lisäksi myös ananasta tai jotain muuta vastaavaa.

Helppo ja nopea ateria joka olisi kuitenkin kaivannut lisuketta lautaselle antamaan visuaalisesti kauniimpaa kokemusta.

Creepyä settiä talent showssa

Satuinpa törmäämään YouTubessa pyöriessäni sangen mielenkiintoiseen mutta kohtalaisen creepyyn Talent Show -esiintyjään. Esiintyjä on Sacred Riana nimellä esiintyvä maagikko joka on tässä koostevideossa esiintymässä Asia’s got talent -televisio-ohjelmassa.

Esityksessä mielenkiintoisimpana piirteenä itse pidin sitä miten esiintyjä rakentaa koko shownsa kahutematiikan, mystiikan ja pelon ilmapiirin ympärille alusta loppuun saakka toisin kuin monet muut taikurit. Vaikkakin temput ovat samankaltaisia mitä monelta muultakin taikurilta nähdään on lavashow ja teatreaalisuus aivan omanlaisensa. Siinä missä yleensä ainakin itse taikurit vaikuttavat normaaleilta on Sacred Riana itsekin kuin suoraan kauhuelokuvista.

Varoituksen sanana sen verran kuitenkin että osa nähdyistä tempuista voi olla hieman ahdistaviakin katsoa mikäli näihin juttuihin uskoo.

Peliarvostelu: Tomb Raider: Underworld (Xbox One X backward compatibility)

Lara osaa laskettelun jalo taidon

Tomb Raider: Underworld on Crystal Dynamicsin kehittämä ja Eidos Interactiven julkaisema toimintaseikkailupeli vuodelta 2008. Peli on julkaistu Playstation 2:lle, Playstation 3:lle, Xbox 360:lle sekä PC:lle. Kiitos Microsoftin Xbox One -konsolin erinomaisen taaksepäin yhteensopivuustoiminnon oli tätä peliä mahdollista päästä nauttimaan myös uudemman konsolisukupolven Xboxilla. Pelasin tämän läpi Xbox One X:llä.

Vaikka olen tämän kertaalleen aikaisemmin pelannut läpi vuonna 2015 Playstation 3:lla oli tähän helppoa tarttua yhä uudemmankin kerran. Pidin pelistä ensimmäisellä läpipeluukerralla ja tämä sattui olemaan tammikuun Games with gold -pelinä Xbox Live Gold -tilaajille joten ei ollut mitään syytä olla tarttumatta Underworldiin toistakin kertaa.

Skandinaavisen mytologian syövereissä

Tarinallisesti Underworld on kiintoisa ja ainakin itselleni hyvin uppoava aihepiirinsä osalta sillä tarina flirttailee skandinaavisesta mytologioista tuttujen aiheiden ympärillä. Lara seuraa vanhempiensa jalanjäljissä aarteiden etsijänä ja onnistuu löytämään Välimereltä Thorin hanskan. Kuitenkin löytö ei miellytä kaikkia ja tuntematon vihollisjoukko räjäyttää luolaston jättäen Laran sisäpuolelle etsimään pakotietä takaisin ihmisten ilmoille.

Kieli keskelle suuta

Tarinan edetessä paljastuu että vihollisjoukolla ja Laralla on entuudestaan yhteisiä tuttavia jotka sotkeutuvat tarinaan mukaan. Laralle selviää myös että isänsä on etsiessään Avalonia erehtynyt paikasta ja ollutkin Nilfheimissä. Samoin Laran äiti on mennyt aikoinaan Helheimiin eli skandinaavisen mytologian kuolleiden valtakuntaan. Päästäkseen sinne sisään Lara kuitenkin tarvitsee myös Mjölnerin, legendaarisen Thorin vasaran ja näinpä tarina hakee vähitellen muotoaan skandinaavisen kansantaruston ympärille.

Maailma on muuttunut kymmenessä vuodessa

Nykypelaajalle – minä mukaanlukien – voi Underworld aiheuttaa alussa hieman kevyttä hämmennystä sillä lähes kaikki nykypeleistä tutut elementit loistavat poissaolollaan. Pelin aikana Laran normaalisti kirmaillessa pitkin maita ja mantuja ei näytöllä näy mitään muuta kuin peli. Jatkuvalla syötöllä ei ole siis HUDia jossa olisi karttoja, infolaatikoita ja miljoonaa muuta pientä näytön täytettä. Pelin aikana HUD tulee välillä esiin tilanteissa jolloin sille on tarvetta. Esimerkiksi kun Lara ottaa aseen esiin ja laittaa lyijyä ilmaan tulee vasempaan yläkulmaan näkyviin panosten määrä.

Kaunotar ja hirviö

Alussa tästä karttojen ja opasteiden puutteesta tulee helposti jopa hieman orpo ja avutonkin olo kun ei ole päivänselvää minne suuntaan tässä on tarkoitus suunnistaa ja mitä on tarkoitus tehdä. Hyvänä puolena peli kyllä pitää pelaajastaan huolen sillä kenttien suunnittelu auttaa pelaajaa toimimaan vaistomaisesti siten kuin on tarkoitettu.

Pelin kymmenen vuoden takaisen historian huomaa kyllä helposti myös muista piirteistä. Grafiikat on nykyisiin peleihin tottuneelle silmälle varsin karkeaa katsottavaa mutta onneksi vauhtiin päästyä tähän ei juurikaan tule edes kiinnitettyä huomiota. Isompi ikävyys jolla on jo pelattavuuden kannalta merkitystä sitä vastoin löytyy kontrolleista. Vaikka nykypeleistä voi olla mitä mieltä tahansa väitän silti että nykypeleissä kontrollit on lähes poikkeuksetta merkittävästi paremmat kuin tässä ja muissa tämän aikakauden tuotoksissa.

Ohjattavuus toimii pääpiirteittäin asiallisesti mutta paikoitellen Lara päättää hypätä aivan minne sattuu pienen virheeliikkeen seurauksena. Toisinaan tuntuu että virheliikettä ei edes tarvitse olla kun Lara päättää hakeutua Ahdin valtakuntaan päättämään päiviään tai muuten vain toteuttaa vapaapudotusta vailla laskuvarjoa tarpeettoman korkeilta paikoilta. Toisinaan tämänkaltaiset kontrollien ongelmat aiheuttavat jopa kevyttä turhautumista.

Isokokoisia öttiäisiä päästään lahtaamaan

Myöskin ison budjetin pelien muuttumisen kymmenessä vuodessa huomaa niiden tallennuslogiikasta. Siinä missä nykypelit tallentavat usein mahdollistaen inhimillisemmät pelisession pituudet (joita ei pelaajana tietenkään tule kuitenkaan suosittua) on Tomb Raider: Underworldissä toinen meininki. Pidemmässä pelin luvussa saattoi kestää tunti tai ylikin ja jos oli pelannut sen lähes loppuun mutta lopettanut kesken, ei peli antanut armoa seuraavalla kerralla vaan koko osio piti pelata uudemman kerran seuraavalle välitallennuspaikalle.

Pelin käynnissä ollessa välicheckpointteja oli kyllä useita mutta ei sellaisia että niistä olisi voinut jatkaa seuraavan kerran peliä uudelleen käynnistäessä. Tämä pisti hieman turhauttamaan paikoitellen kun pelisessiota piti venyttää sen vuoksi aamuyön pimeille tunneille saakka jotta peli varmasti on tallentanut edistymisen.

Kaikesta huolimatta hyvä peli

Palovaroittimen paristot on hyvä muistaa tarkistaa aika ajoin

Vaikka Tomb Raider: Underworldissa on paljon asioita joita olisi voitu tehdä paremmin oli siinä silti onnistuttu tärkeimmässä eli viihdyttävyydessä. Se on kaikessa suoraviivaisuudessaan miellyttävän mutkatonta kevyttä puzzleilua tarjoileva toimintaseikkailu jossa on imua vielä tänäkin päivänä.

Vaikeustaso on kasuaalipelaajalle sopivasti mitoitettu, puzzlet eivät vaadi aivan hillittömiä ruudinkeksijän kykyjä ja jatkuvasti näytöllä näkyvän kartan puutteesta huolimatta pelimaailmassa on mahdollista suunnistaa ilman turhautumiseen asti menevää haahuilemista joten kenttäsuunnittelu on varsin toimivaa tasoa. Pelin pituuskin on inhimillinen sillä tämän tahkoaa läpi How Long to Beat -sivuston (ja myös omien kokemusteni mukaan) noin kymmenessä tunnissa.

Kaiken kaikkiaan vanhuudesta huolimatta Tomb Raider: Underworld on pelaamisen arvoinen peli myös vuonna 2018.

Arvosana: 7/10