Peliarvostelu: Ratchet & Clank (PS4)

Ratchet & Clank

Aukko sivistyksessäni on vihdoin paikattu

Jokunen viikko takaperin tahkosin läpi Playstation 4:llä viime kuukauden Plus-pelinä jaetun Ratchet & Clankin. Kyseessä on Insomniac Gamesin kehittämä ja Sony Computer Entertainmentin julkaisema videopeli vuodelta 2016 joka edustaa tyyliltään kolmiulotteista tasohyppelyä ja räiskintää. Peli on Playstation eksklusiivi.

Itselläni ei ollut nimeä lukuunottamatta minkäänlaista tietämystä tästä pelistä ennen kuin tätä aloitin pelaamaan joten täysin pystymetsästä kelkkaan tuli hypättyä. Tämä kannattaa ottaa huomioon mikäli arvostelussa on asioita jotka on itsestään selvyyksiä kaikille pelisarjan pidempiaikaisille faneille mutta ei kuitenkaan allekirjoittaneelle ja sen voi havaita tästä tekstistä.

Ratchet & Clank -pelisarjaa on tehty jo Playstation 2 -konsolin ajoista asti joten mistään aivan tuoreesta pelisarjasta ei siis ole kyse. Ensimmäinen osa, samaa Ratchet & Clank -nimeä kantava peli julkaistiin Playstation 2 -alustalle jo vuonna 2002. Vuoden 2016 versio samalla nimellä onkin jonkin sorttinen remake alkuperäisestä pelistä. Koska en tätä alkuperäistä osaa ole itse pelannut lähtee tämä arvostelu täysin puhtaalta pöydältä eli siitä millainen peli nykyään on eikä siitä millainen se on verrattuna sarjan aiempiin osiin.

Sankarit sodassa

Maailman värikkyys ja tunnelma toi mieleen Nintendomaiset vivahteet

Pelin protagonistina nähdään mekaanikkona toimiva Ratchet joka haaveilee urasta Galaksin vartijana. Tarinan aikana hänelle aukeneekin tilaisuus pestiin ja pian hän saakin olla pysäyttämässä ilkeän diktaattorin katalia juonia planeettojen tuhoksi.

Onneksi Ratchet ei joudu sankarilliseen tehtävään aivan yksin vaan hänen matkaansa löytyy seuraksi Clank, robotti joka valitettavasti sattuu olemaan tuotantolinjansa vikakappale. Yhteistuumin he kuitenkin selviävät vaikeistakin paikoista käyttäen terävää älyään ja matkan varrella laajentuvaa kiitettävän kokoista asearsenaaliaan.

Tarinansa osalta Rachet & Clank on viihdyttävää ja rentoa käsikirjoitusta vaikkakin hyvin perinteistä ja ennalta arvattavaa supersankaritarinaa missä täysin puskista löytynyt tavis löytää sankarillisen puolensa, ottaa ohjat käsiinsä ja pelastaa joko ihmisiä, planeettoja tai vielä eeppisemmäksi mennessään kokonaisen universumin. Tämänkaltaisessa pelissä tämä kuitenkin toimi itselleni hyvin.

Huumorin kukka kaunein kukka

Herra Zurkon on mieleepainuva apuri

Aloittaeni pelaamista en suoraan sanoen tiennyt mitä odottaa mutta onneksi tieto siitä mitä tuleman pitää aukeaa pelaajalle hyvin nopeasti jo alkumetrien aikana. Tulossa on hilpeätunnelmaista räiskintää ja tasohyppelyä pienillä puzzleilulla höystettynä pirteän värikkäässä maailmassa.

Pelaamisen aikana nähdyistä maailmoista syntyi melkeinpä tuntuma että taiteilijoiden väripalettia on oltu ostamassa samoista kaupoista kuin mistä monen Nintendo-konsoleiden ekslusiivisten pelien pelimaailman kehittäjätkin sillä eeppistä väritykitystä tarjoillaan pelaajaan verkkokalvoille oikein urakalla. Pidin tästä.

Pelillisesti kaiken tarvittavan oppii matkan aikana, kontrollit ovat suhteellisen nopeasti opittavat vaikkakin useita hutilyöntejä tuli tehtyä matkan varrella aseistusta valitessa. Yleisesti ottaen peruspilarit on nätisti kasassa.

Avaruus on värikäs

Pirtsakan maailmansa lisäksi pelissä on paljon humoristisia piirteitä jotka toimivat lapsille ja lapsenmielisille. Monessa mielessä pelistä tulee fiilis että se on suunnattu enemmän kohtalaisen nuorille sillä tematiikka on niin överiä että ainakin itselleni lapsena sellaiset jutut upposi täysin.

Onneksi aivan turhan aikuiseksi en ole vielä päässyt kasvamaan ja överit asearsenaalit, Herra Zurkonin repliikit ja muu tarina jaksaa viihdyttää yhä. Vai mitä muuta voisi ajatella apurista Herra Zurkonista joka saapuu paikalle lahtaamaan väkeä toistaen kylmän lakoniseen sävyyn yliampuvia repliikkejään tyyliin “Herra Zurkon soittaa tuskan sinfoniaa!”, “Sinä olet sairaus ja Herra Zurkon on lääke.” tai “Herra Zurkon antaa sinulle… Kärsimysnäytelmän!”?

Erinomainen peli

Clankillakin päästiin pelaamaan ja tekemään pienimuotoisia puzzleja

Peli onnistuu hyvin niin pelimekaniikoiltaan, tarinaltaan kuin huumoriltaankin. Kokonaisuutena myös vaikeusaste on hyvin mitoitettu vaikkakin loppuvihollinen tuntui suhteessa selkeästi vaikeammalta yleiseen vaikeustasoon nähden ja kuolemaa tuli koettua hyvin monet kerrat. Eipä siinä, on hyvä että peleissä on bossfighteissä haastettakin eikä peli mene läpijuoksuksi.

Kiitosta pelille annan aseiden kehittämisestä sekä edes hieman aivonystyröitä haastavista puzzleista. Puzzlet olivat sopivia eikä niihin jäänyt junnaamaan mutta kuitenkin niissä piti hieman pysähtyä pohtimaan.

Ratchet & Clank vuoden 2016 versio on erinomainen ja viihdyttävä peli jolle kannattaa antaa ainakin mahdollisuus.

Arvosana: 9/10

Kokeilussa: PS2 To HDMI Converter (Model G300)

PS2 To HDMI Converter on pienikokoinen adapteri jolla saa PS2:n nimensä mukaisesti HDMI-liitäntään

TL;DR – Hyvä ja toimiva adapteri jossa USB-virran johto on typerästi samalla puolella kuin Playstation 2 Slim -pelikonsolin virtajohto. Tämä vaatii hieman asettelua että molemmat saa yhtä aikaa fiksusti kiinni. Huonoa on myös se että laite tarvitsee erillisen USB-virran ainakin joissain Slim-konsoleissa vaikka takakannen tekstistä voisi toisenlaisen mielikuvan saadakin. Omassa Slim-mallissa USB:stä tuleva virta ei auttanut ja jouduin ottamaan USB-virran muualta. Kokonaisuutena silti alkuvaikeuksien jälkeen toimiva kapistus.

Viime perjantaina olin pitkästä aikaa omalla toimistolla käymässä joten siinä samalla sitten töiden jälkeen tuli lähdettyä käymään Kampin ostarilla sijaitsevassa Konsolinetissä. Olin aikaisemmin netistä katsellut että heillä sattuisi olemaan hyllyssä PS2 to HDMI -adapteria eli suomeksi sanoen pulikkaa jolla pleikkari kakkosen saa kiinni nykyaikaisiin televisioihin käyttäen HDMI-liitäntää.

Kävin sitten moisen härpättimen ostamassa ja sellainen irtosi 29,90 eur hintaan. Nykyisissä televisioissa ei oikein tuppaa olemaan muita liitäntöjä kuin HDMI joten vaihtoehdot millä Playstation 2 -konsolin saa kiinni on suhteellisen vähän. Yleisimmät vaihtoehdot taitavat olla joko tällainen adapteri tai erilaisia liitäntöjä sisältävä upscaler esim. Framemeister.

Parasta mahdollista kuvanlaatua haluaville Framemeister taitaa olla se “The Juttu” mutta koska näiden saatavuus Suomesta on heikko (lue: ei saa muuta kuin tilaamalla ulkomailta) ja koska halusin päästä pelaamaan tarpeeksi hyvällä kuvanlaadulla nyt eikä potentiaalisesti kaukaisessa tulevaisuudessa päädyin koettamaan tätä adapteria – etenkin kun se löytyi suoraan hyllytavarana.

Pulikka on pienikokoinen

Paketti auki, unboxing-kuvat kehiin ja sen jälkeen kaivamaan Playstation 2 kaapista. Itselläni Playstation 2 -konsoleita on 3 kappaletta joista kaksi on ehjää ja yksi on rikki. Ehjistä löytyy “slim”-malli sekä “fat” joista mieluiten toki käytän Slim-mallia pienen tilankulutuksen ja tyylikkäämmän ulkoasun vuoksi.

Adapteri menee kiinni pleikkari 2:n videoulostulon liitäntään ja siihen tökätään sitten kiinni HDMI-kaapeli joka survaistaan televisioon. Niin ja tietenkin myös USB-kaapeli jota ei alussa tajua laittaa kiinni ja jonka muutaman ärräpään sekä googlaamisen jälkeen löytää paketista ja tajuaa että “Ahaa, tällainenkin siis pitää olla kiinni”.

Alussa pistin siis kiinni pelkän pulikan ja siihen johdot ilman USB-virtaa. Televisio päälle, pleikkari päälle ja mustaa ruutua ja infoa siitä että HDMI:stä ei tule signaalia. Tässä vaiheessa olettamukseni oli että Playstation 2:n asetuksista väriavaruus on vain väärä ja se täytyy vaihtaa sillä olin aikaisemmin käyttänyt tätä komponenttikaapelilla vanhemmassa televisiossa.

EI NÄIN! Kuvasta puuttuu USB-virta pulikalle.

Koska en nähnyt kuvaa mitä näytöllä tapahtuu piti tämä valikkoräpeltäminen tehdä sokkona. Netistä löytyi onneksi tietoa monesko valikon kohta on missä löytyy kyseinen väriavaruuden säätö. Alas – X – Alas – Alas – Alas – X – Vasen – X. Ei mitään. Muutamia kertoja buuttailin konsolia ja koetin uudestaan mutta ei niin mitään. Tämän jälkeen menin hakemaan vanhan 23″ television toisesta huoneesta ja virittelin sen olohuoneen lattialle pistin pleikkarin kiinni siihen komponenttikaapeleilla ja sen jälkeen kävin vaihtamassa väriavaruuden RGB:ksi.

Koetin sokkona ollessa tehdä tätä operaatiota parilla eri ohjaimella koska muistin että jotkut ohjaimet on rikkinäisiä. Kuinka ollakaan konsolissa oli sillä hetkellä kiinni ohjain jossa nappi X ei toiminut lainkaan. Heh. Ei ihme siis että ei päässyt oikeaan valikon kohtaan kun pyörin koko ajan vain alkuvalikossa.

Kun olin saanut vanhalla televisiolla vaihdettua väriavaruuden kohdalleen oli aika taas heittää komponenttikaapelit mäkeen ja laittaa HDMI-adapteri paikalleen. Konsolin uudelleenkäynnistys tuotti jälleen mustaa ruutua HDMI:n kautta. Useampaan kertaan koetin että adapteri on kunnolla kiinni ja että HDMI-johtokin on kunnolla kiinni mutta ei silti mitään kuvaa tullut televisioon. Koetin myös toista HDMI-kaapelia kaiken varmuuden vuoksi mutta ruutu oli ja pysyi pimeänä.

No power adaptor, no messy cords – just one HDMI cable. O’rly? Fuck that, laite tarvitsi silti USB-virran ainakin omassa PS2 Slim -konsolissa.

Tässä vaiheessa sitten netistä etsin YouTubesta videoita ihmisten revieweistä ja vastaavista kun etsin tietoa mustasta ruudusta ko. adapterin kanssa. Siinä huomasin että jollain janarilla oli kiinni laitteessa USB-johto. USB-johto! Mitä ihmettä. Paketin takakannen kuvassa ei ollut mitään havainnollistavaa kuvaa että tällaista pitäisi olla paikallaan. Myös takakannen kuvaus jossa mainitaan “just one HDMI cable” antoi käsityksen että eipä tässä sen suurempia ihmeitä tarvita. No eipä siinä mitään, keittiössä kävin etsimässä paketin ja huomasin että paketissa oli mukana myös USB-johto. Otin USB-johdon muovista ja virittelin sen kiinni adapterista Playstation 2:n etupaneelin USB-liitäntään.

Uusi boottaus ja yhä mustaa ruutua. Sen jälkeen varmistamaan että USB-virta on varmasti kunnolla kiinni. Olihan se mutta kuvaa ei silti tullut. Seuraavana episodina taas komponenttikaapeleihin vaihto ja vanhaan televisioon konsoli kiinni jotta saan varmistettua jäihän näytön asetukset oikeaksi. Piti olevinaan ainakin olla joten jälleen johtojen vaihto-operaatio ja uutta yritystä.

Pian ajattelin että ehkäpä Slim-mallin USB ei vain anna tarpeeksi virtaa ja/tai ne liitännät on vain rikki. Virittelin USB-virran tälle adapterille sitten televisiotasossani olevasta Mac Ministä ja TADAAAA! Konsolin kuva tulee vihdoin televisioon!

USB-kaapeli oli tämän valkoisen muovin alla ovelasti piilossa enkä sitä tajunnut alussa etsiä

Pistin Flatout 2:n sisään ja nojauduin sohvalle parempaan asentoon testiepisodia varten. Samalla sammutin vanhan television lattialta häiritsemästä ja odottelin että peli latautuu. Mutta ei. Mustaa ruutua alkaa taas puskemaan. Siinä vaiheessa olin jo hieman ihmeissäni että mitäs nyt tapahtui, irtosiko kaapeli tai jotain vastaavaa. Taisin vielä käynnistellä konsolia uudelleen mutta vailla tulosta.

Vähän aikaa katselin mustaa ruutua kunnes havahduin huomaamaan että sammutin väärän television 😀 Vanha televisio oli yhä päällä lattialla mutta pääasiallinen televisio jossa konsoli oli kiinni oli sammuksissa. 😀

Tämän jälkeen oikea televisio takaisin päälle ja vanha televisio sammuksiin ja Flatout 2 tuli televisioruudulle juuri kuten sen odotinkin tulevan.

Testisetupin aikana oli aivan järkyttävä kaaos kun tavarat oli pitkin poikin

Vihdoin ja viimein kun adapterin olin saanut kiinni ja toimivana televisioon ja pääsin pelaamaan testinä Flatout 2:ta pääsin testaamaan varsinaista adapteria. Peli tarjosi itselleni 60 Hz taajuuttakin mutta jostain syystä sen kuva oli suttuinen ja hieman tärisevä omalla televisiollani joten paukuttelin menemään 50 Hz kuvataajuudella.

Peli näytti yllättävänkin hyvältä ja tarkalta siihen nähden mitä odotin. Kuvanlaatu oli positiivinen yllätys ainakin tässä pelissä, muita pelejä en ole vielä kerennyt koettamaan. Kuvan tarkkuus ja väritoisto oli sangen asiallinen jota tietenkään ei näy tästä blogin valokuvasta koska otin sen pimeässä huoneessa käsivaralla. Hetken pelailin Flatout 2:ta ja innostuin jopa aloittamaan kauden pelaamista siinä saman illan aikana.

Kokonaisuutena siis pulikka näyttää alkuvaikeuksien ja oman räpeltämisen jälkeen varsin toimivalta kapistukselta. Ainoat miinuspuolet on takakannen hämäävä teksti jossa ei mainita että laite tarvitsee erillisen USB-virran sekä se että USB-virran liitin on typerästi samalla puolella kuin PS2 Slim -mallin virtaliitin joten johtojen kanssa joutuu hieman vääntämään että molemmat saa paikalleen yhtä aikaa.

Toimiva palikka joka olisi kannattanut ostaa jo paljon aikaisemminkin niin olisin päässyt pelailemaan paremmalla televisiolla Pleikkari 2:n peleistä. Playstation 2 on yhä relevantti pelikonsoli myös vuonna 2018. 🙂

Peliarvostelu: The Order: 1886 (PS4)

Led Zeppeliin oli hitti jo 1886

The Order: 1886 on Ready at Dawnin ja SCE Santa Monica Studion kehittämä kolmannen persoonan kuvakulmasta kuvattu toiminnallinen seikkailupeli. Sen on julkaissut Sony Computer Entertainment ja se on saatavilla ainoastaan Playstation 4 -pelikonsoleille. Peli on julkaistu helmikuussa 2015.

The Order: 1886:n tarinassa liikutaan vaihtoehtoisessa historiassa Lontoossa vuonna 1886. Protagonistina nähtävä Sir Galahad on osa pyöreän pöydän ritarikuntaa joka on yhä toiminnassaan. Lontoossa on ongelmia ihmisten ja susien risteytymän eli puoliveristen kanssa sekä sen lisäksi myös kapinalliset tuovat oman ongelmansa yhteiskunnan järjestykseen. Galahd kumppaneineen lähtee selvittelemään asiaa mutta matkan aikana alkaa paljastumaan että asiat eivät olekaan aivan niin kuin Sir Galahad kumppaneineen on saatu uskomaan.

Talojen sisustukset olivat tyylikkäitä wanhoina hyvinä aikoina

Pelillisiltä ominaisuuksiltaan The Order: 1886 tarjoaa hyvinkin lineaarisesti etenevää toimintaa. Pelaajalle ei tuota hillittömiä vaikeuksia edetä tarinassa sillä kenttäsuunnittelu ohjaa halutunkaltaiseen etenemiseen. Mukana on onneksi myös tehtäviä joissa itse voi valita kulkuaan päämäärään joka tasapainoittaa yleistä putkijuoksun tunnelmaa. Esimerkiksi yksi tehtävä oli sellainen missä pelaajan tehtävä oli etsiä vartija jolla on avain ja sen jälkeen eliminoida tuo vartija, ottaa avain ja lähteä paikalta pois. Käytännössä ei ollut pakko siis käydä litsimässä jokaista vartijaa vaan mahdollisuus oli heti oikean löydettyä jatkaa matkaansa tarinassa eteenpäin.

Suoraviivaisen etenemisen välille mahtui aina mukaan taisteluita. Taisteluista itselle tuli hieman mieleeni jotain Mafia II:n vivahteita. Laatikoiden takana kyykittiin, noustiin ylös ja räiskittiin menemään jonka jälkeen nopeasti laatikon takaa toiselle. Välillä raadoilta käydään hakemassa loottia jos panokset pääsevät loppumaan ja taistelu päättyy kun viimeinenkin vaihtoehtoisen maailmankatsomuksen omaava vastustaja on päästetty autuaammille metsästysmaille.

Räiskintäkohtaukset toivat mieleeni Mafia II:n tunnelman

Toinen peli minkälaisia fiiliksiä peliin oli imeytynyt – vaikkakin kaukaisesti – oli Assassin’s Creed -pelisarja. Mukana oli pieniä pätkiä kiipeilyä ja juoksenteluita katoilla joka loi osan tästä mielikuvasta, mutta myös se että vaihtoehtoisessa historiassa oli nykyisestä historiastamme tuttuja hahmoja. Tähän seikkailuun mukaan oli saatu Nikolai Tesla joka on pelissä keksijänero joka kehittelee monenlaisia härpättimiä omassa laboratoriossaan.

Tätä peliä on paljon arvosteluissa kehuttu grafiikoistaan eikä ilman syytä. Vaikka graafisesti upeita pelejä on tullut nähtyä jo paljon on silti The Order: 1886:n visuaalinen ilme selkeästi erottuvan kaunis ja tunnelmallinen. Erityisesti pidin kenttien valaistuksesta, sillä valaistus on tekstuureiden lisäksi varmaankin yksi tärkeimmistä asioista tunnelman luonnissa.

Peli tarjoaa myös kameramoodin jonka avulla pystyy kaikessa rauhassa pysähtyä katsomaan pelimaailman kauneutta. Kameramoodi on toteutettu hyvin ja sitä tuli käytettyä paljon.

Kameramoodi mahdollistaa kameran siirtelyn ja kääntelyn parempia Kodak-momentteja varten

Loppupäätelmänä The Order: 1886 on perusviihdyttävä kokonaisuus. Se on hyvä ja suoraviivaisesti etenevä toimintapeli joka tarjoaa How Long To Beat -sivuston keskiarvon mukaan noin 7 tunnin pelikokemuksen. Se ei tuo pelimaailmaan juurikaan mitään ihmeellistä uutta mutta tärkeimpänä puolena se tarjoaa viihdyttävän pelikokemuksen.

Arvosana: 7,5/10

Peliarvostelu: Uncharted: The Lost Legacy (PS4)

Maailma on kaunis katsoa, myös peleissä

Uncharted: The Lost Legacy on Naughty Dogin kehittämä ja Sony Interactive Entertainmentin julkaisema kolmannen persoonan kuvakulmasta kuvattu toiminnallinen seikkailupeli.

Peli on julkaistu kuluvana vuonna eli vuoden 2017 elokussa, joten kyseessä on omaan blogini yleiseen linjaan nähden poikkeuksellisen tuoreen pelin arvostelu. Kuten aikaisemmatkin Unchartedit on tämäkin saatavana ainoastaan Playstation-alustalle, tarkemmin ottaen ainoastaan Playstation 4:lle.

Alunperin Naughty Dog kaavaili The Lost Legacystä DLC:tä (eli lisäosaa) viime vuonna julkaistuun Uncharted 4: A Thief’s Endiin mutta lopulta päätyivät tekemään tästä erillisen pelin. Onneksi niin, sillä DLC:nä tuskin olisin saanut aikaiseksi sitä kokeilla ja olisin sen myötä menettänyt erinomaisen pelikokemuksen. Läpipelaamiseen menee arviolta noin kuudesta kymmeneen tuntiin joten senkin suhteen pidin hyvänä ratkaisuna että Lost Legacy julkaistiin omana pelinään.

Uncharted: The Lost Legacyn värimaailma tarjoaa myös tummempia sävyjä

Toisin kuin Uncharted-pelisarjan muissa osissa ei tässä nähdä pääosissa Nathan Drakea. Peli on siis selkeästi spin-off pääsarjasta, mutta kepeitä viittauksia pääsarjaan löytyy hahmoista ja dialogeista joita tarinan aikana koetaan.

The Lost Legacyssä pelataan Chloe Frazerilla joka on vilahtanut myös pelisarjan toisessa ja kolmannessa osassa. Jos aikaisemminkin Unchartedeista on välittynyt Tomb Raider henkinen fiilis ei naisprotagonistin kuvaan astuminen ainakaan vähennä sitä fiilistä. Hyvä niin, sillä toivoisin Tomb Raiderin ja Unchartedin kaltaisia suhteellisen suoraviivaisia toiminnallisia toimintaseikkailuita olevan enemmänkin tarjolla.

Unchartedien yleiseen tyyliin sopivasti myös tällä kertaa ollaan aarteita etsimässä. Aarteen tämänkertainen sijainti on Intiassa hindutemppeleiden luvatussa maassa.

Miksi pitää luurankoja kaapissa kun ne voi päästää vapaaksi luontoon?

Toiminnallisissa seikkailupelissä tarina on monesti tärkein asia yleisen pelistä saatavan fiiliksen kannalta. Onneksi Naughty Dog on näyttänyt mihin se kykenee sillä tälläkin kertaa tarina ja tunnelma oli täyttä timanttia. Mikäli aiemmat osat on iskenyt ei tämänkään kanssa joudu pettymään.

Pelimekaniikkansa osalta kaikki toimii hyvin. Ohjaus pelittää ja reagoi järkevästi, kamera toimii ilman ongelmia enkä muutenkaan löytänyt tästä mitään valittamisen sanaa.

Uncharted 4:n jalanjälkiä seuraten myös The Lost Legacy tarjoaa valokuvamoodin. Käytännössä pelaaja voi painaa pelin pauselle, liikutella kameraa eri kuvakulmiin, vaihtaa tarkennuspistettä ja etäisyyttä ja muita samankaltaisia pieniä muokkauksia. Valokuvausta harrastavana pidin tästä ominaisuudesta ja sitä tuli käytettyä myös paljon. Pidän kuvankaappausten ottamisesta niin peliarvosteluita varten kuin aivan vain muutenkin. Niissä on myös aikaa jäädä fiilistelemään kuinka paljon yksityiskohtia pelimaailmaan mahtuu, joten sitä kautta on helppoa löytää antaa arvostusta sisällöntuottajien taitoja kohtaan.

Oli synkkä ja myrskyinen… ilta?

Vaikka The Lost Legacy onkin alunperin lähtenyt kehitykseen DLC:nä toimii se silti omana itsenäisenä pelinään täydellisesti. Siitäkin huolimatta että se on spin-off pääsarjasta ja noudattaa kaikkia niissä toimivaksi todettuja käytöntöjä se ei millään tapaa jää niiden varjoon. Päinvastoin – itse pidin tätä parhaana Unchartedina sitten Uncharted 2:n ja se on paljon sanottu se.

Loppupäätelmänä voin helposti todeta että Uncharted: The Lost Legacy on omassa kategoriassaan aivan mahtava peli. Jos omistat Playstationin ja toiminnalliset seikkailupelit on sitä kategoriaa joista muutenkin pidät ei tätä kannata missään nimessä missata.

Arvosana: 9,5/10

Peliarvostelu: Battlefield 1 (Playstation 4)

Ilmojen halki käy lentäjän tie

Battlefield 1 on EA Dicen kehittämä ja Electronic Artsin vuoden 2016 lokakuussa julkaisema ensimmäisen persoonan kuvakulmasta koettava ammuskelupeli. Battlefield-pelisarja on edennyt pitkälle, sillä nimestään huolimatta Battlefield 1 on jo sarjansa 14. osa. Se on saatavana PC:lle, Xbox Onelle sekä Playstation 4:lle joista viimeisimmällä itse tämän kampanjan läpi pelasin.

Battlefield 1:n yksinpelitarinassa koetaan erilaisia ensimmäisen maailmansodan aikaisia vaihtoehtosia tapahtumia. Taisteluissa ja tarinoissa käydään eri henkilöiden kokemuksissa eri puolilla maailmansotaa, yhteensä kuuden eri henkilön silmin koettuna.

Sota ei tunne sääliä edes kärryjä kohtaan

Pidin konseptina eri hahmojen ohjaamisesta eri taisteluissa, koska tällä tapaa saatiin luotua pelin päätarinassa monta erilaista minitarinaa järkevällä tarinankuljetuksella. Samoin sitä kautta saa hieman uskottavuutta tarinaan kun yksi ja sama mies ei ole hoida kaikkien sotakoneiden hallintaa.

Monista aiemmista Battlefieldeistä tuttuun tapaan myös tässä on monipuoliset mahdollisuudet erilaisten välineiden käyttöön. Tarinassa päästään lentämään ja siinä sivussa pudottamaan toisia lentokoneita alas sekä tuhoamaan maassa olevia kuorma-autoja, ajamaan panssarivaunulla ja sen lisäksi päästään myös kokemaan perinteistä rintamasotilaan taistelua. Muutamissa tehtävissä on mahdollista ottaa alle myös kauraooppeli ja lähteä laukkaamaan juoksemista merkittävästi nopeammalla orilla.

Yön ritari peitsi tanassa

Aseita on pelissä tarpeeksi monipuolisesti ja ne ovat realistisen tuntuisia. En ole aseiden ammattilainen oikeassa elämässä joten en tarkemmin tiedä ovatko aseet oikeasti realistisen näköisiä ja ovatko ne historiallisesti uskottavia, mutta ainakin omaan historiantuntemukseeni kaikki aseet tuntuivat siltä että niitä olisi voitu käyttää ensimmäisen maailmansodan taisteluissa. Toisin sanoen mitään plasmakanuunoita ja näkymättömyyssuojia ei pelissä nähdä.

Pelaajan kokemat tarinat olivat viihdyttäviä ja kohtalaisen kiintoisia, joten tämänkin Battlefieldin yksinpelikampanja toimi itselleni hyvin.

Teknisesti analysoiden Battlefield 1 oli visuaalisesti ehdottamasti kauneimpia FPS-pelejä joita olen pelannut. En tiedä onko se teknisesti speksejä rikkovaa suorituskykyä tai muuta, vaan tarkoitan lähinnä emotionaalisella tasolla. Battlefieldin maailma oli kaunis katsella ja siitä tuli paikoitellen hyvinkin realistinen fiilis jopa Playstation 4:llä pelatessa. Auringonlaskut horisontissa, kuun loiste öisen aavikon yllä, räjähdykset ja niiden luomat sävyt olivat kaikki kauniita nähdä ja kokea.

Yöllä sodassa kannattaa pysyä varjoissa mikäli ei halua saada lyijymyrkytystä

Myös musiikit oli tässä pelissä erinomaiset. Sävellystyöstä on vastannut Patrik Andrén sekä Johan Söderqvist jotka kumpikin on itselleni entuudestaan tuntemattomia nimiä. Kuitenkin musiikit olivat pelissä niin hienoja ja tunnelmaan sopivia, että mikäli tästä joskus tulee myös CD-versio saatan sen hyvinkin levyhyllyyni hankkia. Nettiä selailemalla kuitenkin selvisi että soundtrackista on tehty vinyyli, joten on ainakin toivoa että nämä saa jonakin päivänä myös CD:llä.

Kaiken kaikkiaan Battlefield 1 on kampanjansa osalta hyvä ja viihdyttävä peli joka tarjoaa tarpeeksi variaatiota pelattavuuteen rikkomatta kuitenkaan pelin flowta.

Tankki täyteen ja menoksi

Pituutta Battlefield 1:n kampanjassa ei ole How Long To Beat -sivuston mukaan kuin keskimäärin noin kuusi tuntia. Itsekin pelasin kahdessa pätkässä pelin läpi, joten pituuden osalta se on tavallista FPS-räiskintää noin tunnin pari lyhempi. Eipä siinä, paremmin itselleni uppoaa laadukkaat 6 tuntia kuin tylsät 10 tuntia pelaamisen parissa.

Suosittelen peliä lämpimästi kaikille tämän pelityypin ystäville.

Pisteet: 8/10