Leffalauantai: Just go with it

Katherine (Jennifer Aniston) sekä Danny (Adam Sandler)

Just go with it (IMDB) on Jennifer Anistonin ja Adam Sandlerin tähdittämä romanttinen komedia vuodelta 2011. Sen on ohjannut useammastakin Adam Sandlerin elokuvista tunnettu ohjaaja Dennis Dugan jonka tunnettuja ohjauksia on mm. Happy Gilmore, You don’t mess with Zohan sekä Big daddy.

Juoni kertoo plastiikkakirurgina työskentelevästä Dannystä (Adam Sandler) joka ihastuu nuorempaan opettajana toimivaan Palmeriin (Brooklyn Decker). Hän tarvitsee kuitenkin apua Palmerin iskemiseksi avustajaltaan Katherinelta (Jennifer Aniston) joka suostuu esiintymään hänen tulevana ex-vaimonaan. Katherinen lapset ovat myös tärkeässä osassa Palmeriin vaikutuksen tekemisessä joten heidät otetaan mukaan juoneen näyttelemään Dannyn lapsia.

Muutaman mutkan kautta ja monien valheiden seurauksena koko porukka päätyy lähtemään Havajille loman viettoon. Danny elättää toiveita kahdenkeskeisestä ajasta Palmerin kanssa, mutta kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Lomamatkalla väki törmää myös Katherinen entiseen koulutoveriin Devliniin (Nicole Kidman) ja hänen mieheensä jonka seurauksena Palmerille valehtelemiseen tulee uusia haasteita ja kuvioita täytyy miettiä enemmän. Matkan aikana Danny alkaa kuitenkin huomaamaan että Palmer ei olekaan se nainen jota hän todellisuudessa vierelleen kaipaa.

Palmer (Brooklyn Decker) ja Danny (Adam Sandler)

Tarinansa osalta Just go with it on perinteikäs romanttinen komedia, eli se sisältää ennalta-arvattavia juonenkäänteitä ja alkumetreiltä asti on selkeää mitä kokonaiskuviossa tulee tapahtumaan. Se ei missään vaiheessa luo lajityypilleen mitään uutta, joten mikäli pitää romanttisista komedioista juuri niiden kliseisten mutta samalla lajityyppiä määrittelevien piirteidensä vuoksi on vaikea olla pitämättä tästäkään.

Elokuva on hauska ja viihdyttävä, lämminhenkinen hyvän mielen elokuva. Pääosarooleissa nähtävät Sandler ja Aniston ovat molemmat kuin tehtyjä tämän kaltaisiin rooleihin ja heidän kuten muidenkaan näyttelytyöstä ei löydy pahaa sanottavaa.

Ohjaus on varmaa tasaisen toimivaa tasoa ja se sopii hyvin tämänkaltaiseen kepeään elokuvaan. Se ei hyppää missään vaiheessa silmille vaan tukee tarinaa ja on siten omiaan tuomaan romanttisen komedian tärkeimmät puolet esiin. Tärkeimmiksi puoliksi romanttisissa komedioissa lasken näyttelytyön ja kliseisen mutta viihdyttävän ja lämminhenkisen tarinan.

Aniston ja Sandler

Kokonaisuutena Just go with it on hyvä elokuva romanttisten komedioiden saralla. Se tarjoaa katsojalleen viihdettä ja hyvää mieltä sekä onnellisen tarinan eli kaikkea sitä mitä romanttisen komedian kuuluukin tarjota.

Kaiken muun hyvän lisäksi elokuvassa nähdään henkeäsalpaavan kaunis Jennifer Aniston, joten on vaikeaa löytää tästä mitään pahaa sanottavaa. Katsomisen arvoinen filmi romanttisista komedioista tai edes pelkästä Jennifer Anistonista pitäville.

Arvosana: 7/10 (IMDB: 6,4,0/10)

Perjantaipullo: Kees Export Porter 1750

Kees Export Porter 1750 on hollantilaisen Brouwerij Keesin valmistama porter. Sen alkoholitilavuus on 10.5 %, katkeroita siinä on 108.0 EBU ja kantavierrettä löytyy 24.5 °P. Suuresta alkoholitilavuudesta johtuen myyntipaikat rajoittuvat Suomessa Alkoon.

Pullon aukaistua erottaa miellyttävän vaikkakin aavistuksen hiivaisen tuoksun niin pullossa kuin tuopissa. Väri on selkeästi tummempi kuin monissa muissa portereissa joita olen juonut. Tuoppiin olutta kaadettaessa ei kovin paljoa tarvitse vauhtia hidastaa vaahtoamisen vuoksi sillä tämäkään ei vaahtoa kovin paljoa. Pinnalle kuitenkin muodostuu kaadettaessa kaunis ruskea, paksu ja kermaisa vaahto jota maistaessa nousee todella vahvasti ja terävästi esiin alkoholin maku.

Itse olut on pehmeän ja täyteläisen makuinen porter jossa humala nousee selvästi makuun. Maku on paahteinen ja lajitovereistaan erottuva ja siinä on kepeä kahvinen sivumaku. Jälkimakuna suuhun jää selkeästi alkoholin tuntu.

Omaan makuuni tämä oli toimiva porter joka luultavasti toimii myös muille portereista pitäville. Voimakas jälkimaku saattaa kuitenkin olla joihinkin makuihin tarpeettoman dominoiva kokonaisuutta ajatellen.

Musiikkina tämän kanssa menee hyvin hieman tunnelmaltaan raskaampi musiikki, esimerkiksi Swallow the Sun – Cathedral walls tai Before the Dawn – Pitch Black Universe.


Blogissa vihdoin HTTPS!

Kuten tarkkasilmäisimmät ovat saattanut havaita on blogi nykyään HTTPS eikä enää HTTP, sillä tiistaina sain aikaiseksi laittaa Let’s Encryptillä palvelimelle sertifikaatin.

Laitoin myös HTTP:n siirtymään samalla automaattisesti HTTPS:ään joten mikäli jotain ongelmia sivulla tulee sivujen tai postauksien latautumisen kanssa niin laittakaa ihmeessä mailia osoitteeseen aleksi.rasanen@runosydan.net tai heittäkää tähän blogiin kommenttia niin tiedän tutkailla josko jotain on mennyt pieleen.

Käytännössä siis kun tänne blogiin tulee osoitteeseen http://www.aleksinblogi.net ohjautuu sivusto automaattisesti osoitteeseen https://www.aleksinblogi.net. Jos taas kirjoitat vain selaimeesi aleksinblogi.net tai selain ehdottaa lopun kun kirjoitat pari ensimmäistä kirjainta niin se on aikaisemmin ollut muotoa HTTP eikä HTTPS, jatkossa tämän muutoksen pitäisi tapahtua automaattisesti.

Mitä eroa sitten näillä on? HTTP on suojaamaton protokolla, HTTPS on suojattu. Tavan käyttäjälle tämän sivun osalta asialla ei ole lukijalle juurikaan merkitystä, mutta lähtökohtaisesti on hyvä että myös tällaiset ei-niin-kriittisetkin sivut olisivat suojattuja. 

Kuinka arvostelen elokuvia? Osa 1 – Yleistä

Kohtaus elokuvasta Snow White and the Huntsman

Yleistä

Kuten täältä blogista on voinut lukea olen kirjoitellut jo jonkin aikaa elokuva-arvosteluita. Ensimmäinen arvostelu tuli julkaistua tässä blogissa 22.06.2017 eli noin puolitoista vuotta takaperin. Ensimmäinen arvosteltu eloukuva täällä blogissani oli The Moth Diaries ja uusimpana on ollut viime lauantaina julkastu arvio elokuvasta Interview with the Vampire.

Mikäli katsoin oikein on tähän mennessä arvioita tässä blogissa julkaistu jo 75 kappaletta. Elokuvia olen tietenkin katsonut merkittävästi enemmän tämän blogin olemassaolon aikana eikä edes puolistakaan elokuvista ole tullut kirjoitettua mitään, luultavasti ei edes kolmasosasta. Arvioitujen elokuvien lajityypeistä en osaa sanoa mikä on ollut yleisin, mutta arvioon on päätynyt niin kauhua, komediaa, romantiikkaa sekä romanttista komediaa, fantasiaa kuin draamaakin unohtamatta myöskään sci-fiä tai vampyyrielokuvia.

Koska arvioita on tullut kirjoitettua jo kohtalainen määrä on kenties hyvä aukaista hieman yleisemmällä tasolla kuinka näitä elokuvia arvotan ja arvostelen sillä hyvin usein elokuva-arvioista on vaikea tietää millä perusteella kukakin arvostelija arvioitaan antaa. Tämä postaus on todella pitkä ja lisäksi tulen myöhemmin kirjoittamaan vielä lisää postauksia arviointiperusteistani.

Mikä ja mitkä elementit ovat siis sellaisia joilla itse pisteitä annan ja mikä on arvioissani hyvän elokuvan raja?

Kohtaus elokuvasta Queen of the Damned

Viitekehyksensä vangit

Tärkeimpänä huomiona arvioissa ja arvosanoissa on lukijan hyvä tietää ja tiedostaa se että pyrin suhteuttamaan jokaisen elokuvan aina sen omaan viitekehykseensä oman sen hetkisen elokuvatietämykseni mahdollistamissa rajoissa.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä että kun katson romanttisen komedian suhteutan sen aina muihin näkemiini romanttisiin komedioihin, en siis vertaa sitä romanttisiin draamoihin tai muun tyyppisiin komedioihin. Tai kun katson kauhuelokuvan en vertaa sitä trilleriin tai komediaan tai mihinkään muuhun lajityyppiin. Sama pätee kaikissa muissakin lajityypeissä.

Tähän syynä on tietenkin se että eri elokuvagenreiltä odotan erilaisia asioita. Se mikä on hyvä ja toimiva elementti vaikkapa high school -komediassa olisi todennäköisemmin draamaelokuvassa lähinnä elokuvakokemusta pilaava typeryys.

Lajityypitkin jaan yleensä jonkinlaisiin alakategorioihin, sillä ylemmän tason lajityyppimääritelmä ei ole yleensä tarpeeksi rajaava viitekehys arvioissa. Esimerkkinä komediassa on täysin eri asia arvioda esimerkiksi huumoria joka perustuu vaikkapa hauskoihin dialogeihin kuin high school -kampuksella nähtävään känniurpoiluun jonka humoristiset piirteet tulevat eri asioista. Sama pätee luultavasti kaikkiin muihinkin genreihin – viimeistään siinä vaiheessa kun olen nähnyt kymmeniä samaan pääkategoriaan kuuluvia elokuvia ja alan huomaamaan selkeästi erottuvia alalajeja.

Kohtaus elokuvasta The Exorcist

Arvosana ei siis kerro kaikkea

Koska suhteutan elokuvat ja niiden arviot aina omaan lajityyppiinsä ja annan arvosanan sen mukaan on turvallista sanoa että pelkkää arvosanaa katsomalla ei voi päätellä mitään siitä onko elokuva yleisellä tasolla hyvä vai huono, ainoastaan sen onko se mielestäni lajityypissään sellainen.

Arvosanat lähtevät itselläni lähtökohtaisesti aina numerosta viisi. Kun elokuva on lajityypissään viihdyttävä elokuva eikä se sisällä mitään poikkeuksellista miksi se erottuisi kaltaisistaan esille positiivisemmassa tai negatiivisemassa valossa saa se tuolloin arvosanan viisi. Suomalaiseen koulujärjestelmään ja sen arviointiasteikkoon tottuneella arvosana viisi kuitenkin kääntyy helposti mielikuvaan paska, mutta näin ei missään nimessä ole arvioissani.

Jos siis annan elokuvalle arvosanaksi viisi, ei kyseessä ole millään muotoa huono elokuva. Se on omassa lajityypissään keskinkertainen. Koska sanalla keskinkertainen on myös usein negatiivinen kaiku, on hyvä huomauttaa että se ei tässä kontekstissa sitä ole. Se on elokuva joka on helppo katsoa kerran tai vaikka useammankin. Se on siis sitä mitä Big Mac on hampurilaisille – siinähän se menee, toimii aina toisinaan ja on asiallinen ja miellyttävä tuttavuus mutta ei sitä silti pidä purilaisten mestaruussarjalaisena.

Lajityyppiin suhteutettu arvosana tarkoittaa myös sitä että toisen lajityypin 10 voi olla mielestäni vähemmän viihdyttävä elokuva kuin toisen genren 8, sillä voi olla että pidän merkittävästi enemmän sen toisen elokuvakategorian elokuvista ja niissä 8 on jo todella hyvä kun taas toisessa lajityypissä en ole nähnyt yhtään mestariteosta ja sen lajityypin 10 voi olla parasta mitä siinä lajityypissä vain on tullut vastaan.

Esimerkiksi jos ja kun pidän romanttisista komedioista enkä juuri lainkaan kung fu -elokuvista, on 9:n saanut kung fu -elokuva mielestäni luultavasti silti subjektiivisesti arvioiden vähemmän viihdyttävä kuin arvosanan 6 saanut romanttinen komedia. Kuitenkin 9:n saanut kung fu -elokuva on sen lajityypin näkemistäni elokuvista ehdotonta kärkipäätä eikä siitä voi elokuvaa syyttää että en vain pidä sen tyylilajin elokuvista yleisesti ottaen.

Kohtaus elokuvasta Arrival

Ohjaus, visuaalinen ilme ja muut vastaavat

Mikäli näitä kirjoittamiani elokuva-arvioita on joskus lukenut on saattanut huomata että toisinaan puhun esimerkiksi tyylikkäästä ohjauksesta. Tämänkaltaiset piirteet ovat niitä jolla joissain tyylilajeissa on helpointa erottua positiivisesti edukseen. Kuitenkin on myös lajityyppejä joissa tyylikäs ohjaus ei ole millään tapaa itselleni merkittävä asia yleisesti, vaan lajityypin pointti löytyy aivan muista elementeistä.

Arvioissani tyylikkääseen ohjaukseen vaikuttaa monet eri elementit kuten vaikkapa tekniset yksityiskohdat kuten kamerakulmien käyttö, leikkauksien pituudet, mitä näytetään ja mitä jätetään katsojan tulkittavaksi ja monet muut ominaisuudet jotka rakentavat elokuvan tunnelman ja kokonaisuuden.

Lisäksi saatan toisinaan puhua elokuvan yleisestä visuaalisesta ilmeestä ja sen miellyttävyydestä. Tällä tarkoitan tietenkin subjektiivista esteettistä kokemusta joka katsojana minulle elokuvasta välittyy. Se mitä itse pidän miellyttävänä visuaalisesti (värit, kohtauksen sommittelut jne.) on mahdollisesti toiselle katsojalle kaikkea muuta. Tämän vuoksi on hyvä tiedostaa mistä itse pitää ja sen jälkeen vaikka lukea kirjoittamani arvostelu ja katsoa olenko siitä laittanut mitään mainintaa. Mikäli en, luultavasti elokuva ei ole jäänyt omaan mieleeni mitenkään poikkeuksellisena.

Esimerkkejä mielestäni tyylikkäistä ohjauksista on ainakin useampikin Kubrickin elokuva – Eyes wide shut, Full metal jacket, Shining sekä 2001: Space odyssey. Samoin olen pitänyt ohjauksellisesti Sofia Coppolan useammastakin teoksesta kuten Lost in translation, Virgin suicides ja The Beguiled. Samoin John Carpenterin The Ward ja The Village of the Damned tai Alejandro G. Iñárritun Revenant ja Darren Aronofskyn Black Swan antanevat osviittaa henkilökohtaisista preferensseistäni.

Esimerkkejä mielestäni visuaalisesti tyylikkäistä elokuvista olisi vaikkapa Interview with the vampire, The Protector, Underworld tai vaikkapa Last man standing. Myös melkein mikä tahansa näkemäni Tim Burtonin ohjaus mahtuisi tälle visuaalisesti miellyttävien elokuvien listalle.

Kohtaus elokuvasta The Ugly Truth

Nämä ja paljon muuta

Koska tämän postauksen pituus lähentelee jo pitkän ja tarpeettoman pitkän välillä on hyvä lopettaa tämä postaus ja jatkaa arvioiden perusteluiden tarkempia analyysejä erillisissä postauksissa. Kun kerkeän tulen käsittelemään eri elokuvagenrejä ja sitä mitä niissä pidän asioina joita arvostan ja joita en.

Lopputulemana koko postauksen pointti voidaan tiivistää siten että arvosana ei kerro kuin oman preferenssini kyseisestä elokuvasta suhteessa ainoastaan sen omaan lajityyppiinsä, ei siis yleisesti kaikkiin maailman elokuviin. Toisen lajityypin 6 voi olla itselleni subjektiivisesti miellyttävämpi kokemus kuin toisen lajityypin 10. Eri lajityyppejä arvostelen täysin eri perustein ja elokuva-arvioissani arvosana viisi ei tarkoita että se on huono elokuva, vaan perushyvä.

Musamaanantai: In Flames – Clayman

In Flames – Clayman

Clayman on ruotsalaisen metalliyhtye In Flamesin viides studioalbumi. Se ilmestyi vuonna 2000 ja jatkoi tyylillisesti hyvin läheisesti parin aiemman albumin tyyliä pysyen melodisen death metallin puolella. Kappaleet alkoivat vähitellen hakemaan enemmän tulevien levyjen muotoa, vaikkakin tämä albumi vielä oli selkeämmin metallia jota monesta uudemmasta albumista on enää vaikeaa sanoa.

Itse löysin In Flamesin joskus 2003-2006 vuosien välillä. Alussa iski parhaiten Claymanin jälkeiseltä Reroute to remain -levyltä kappaleet Dark Signs sekä Metaphor mutta myöhemmin bändiin tutustuttua alkoi Clayman löytämään tiensä kuunteluuni yhä vain useammin. Vähitellen Claymanista muodostuikin itselleni luultavasti tärkein In Flamesin levyistä, vaikkakin useat muutkin levyt alkoivat löytämään tietään musiikkimakuuni.

Claymanilla on monia kappaleita jotka yhä edelleenkin kuuluvat allekirjoittaneella metallibiisien klassikoihin. Tärkeimpänä on tietenkin Only for the weak mutta lisäksi tältä levyltä löytyy myös Pinball Map joka on helppoa nostaa klassikoiden joukkoon myöskin. Tällä levyllä kaikki kappaleet on toimivia eikä yhdenkään kohdalla tee mieli skipata seuraavaan joten levy on kaikin puolin tasapainoinen ja onnistunut kokonaisuus.

Vuonna 2018 levy on ja pysyy hyvänä levynä jonka ainoa negatiivinen asia on se että se saa harmittelemaan bändin musiikkityylin radikaalia muutosta myöhemmin täysin erilaiseen suuntaan. Tietenkin on hyvä että bändi muuttuu ja kehittyy siihen suuntaan kuin itse kokevat hyväksi mutta silti tämänkaltaisten metallimusiikin klassikkolevyjen kohdalla se saa kuulijalle haikean olon miettiessä miksi tällaista metallia ei enää tahdo löytyä etsimälläkään.

Laitan tähän loppuun vielä muutaman kappaleen tältä levyltä YouTubesta kuunneltavaksi mikäli levy ja bändi ei ole tuttu.