Category: Kirjallisuus

Satu Kasken ja Vesa Nevalaisen kirjoittama Miksi kannattaa (välillä) olla tekemättä mitään? on kirja laiskuudesta ja sen hyödyllisistä sekä haitallisista aspekteista. Sivuja siinä on 180 joista kaksi viimeistä on kirjallisuus ja lähdeluettelot.

Teoksessa avataan määritelmiä mitä on laiskuus, millainen on laiska ihminen, miten ja miksi kuuluisi välillä laiskotella ja mitä haittaa laiskuudesta on. Se myös käsittelee sitä mikä tekee ihmisestä laiskan, kuinka siitä voisi päästä eroon, kuinka voisi tulla laiskemmaksi sekä kaikkein tärkeintä eli kuinka olla sopivasti laiska.

Moni varmaankin voi allekirjoittaa näkemykseni siitä, että laiskuus on turmiollinen ja yksilöä ja yhteiskuntaa haittaava ilmiö, mutta aivan samalla tapaa on myös liiallinen suorituskeskeisyys. Terve balanssi levon ja työn välillä olisi luultavamminkin ideaalitilanne joka ylläpitää ihmisen omia voimavaroja, mutta myös yhteiskunnan toimivuutta ja kansakunnan yleistä moraalia.

Pidin kirjan suorasta, mutta samalla myös humoristisesti kirjoitetusta tyylistä. Asioita ei tarpeettomasti kaunistella vaan asiat sanotaan siten miten monet ihmiset asian yleisesti ajattelevat vaikkakaan eivät sitä ääneen kehtaa sanoa.

Esimerkiksi kappaleessa Millainen on laiska ihminen käytetään häpeilemättä ilmaisua Sosiaalipummi jossa kerrotaan millainen tämän ihmistyypin ihminen on ja sitä kuinka tällainen luonteenpiirre näkyy jo aikaisemmin esimerkiksi opiskelussa. Kuten kirja kertoo, “Ryhmätyöt ovat tällaiselle kansalaiselle taivaan mannaa, koska aina löytyy joku kirkasotsainen sielu, joka väsää tehtävät toistenkin puolesta” (s. 40).

Samassa kappaleessa kuvatessa laiskaa ihmistä joka on Lusmuilija kuvataan seuraavasti: “Koska lusmuilija on taitava lusmuilussaan, häntä on vaikea saada kiinni. Lusmuilija jättää maksut maksamatta sekä työt tekemättä kotona ja töissä. Kaveripiirissä hänet tunnetaan loisena. Hän maksattaa muilla laskunsa ja elelee siivellä, ja aina siihen on hyvä syy, tai hän onnistuu olemaan pois paikalta, kun rahaa laitetaan pöytään yhteisiin menoihin.” (s. 66).

Vaikka teoksen nimestä ja alatekstistä saattaa saada kuvan että laiskuus nähdään positiivisena asiana, ei sitä kirjassa kuitenkaan glorifioida. Enemmänkin mielikuva mikä itselleni jäi oli terve tasapaino ahkeruuden ja laiskottelun välillä.

Omaan makuuni tämä oli lukemisen arvoinen kirja. Se on hauska ja sujuvasti luettetava teos tärkeästä aiheesta. Pidin erityisesti siitä että se ei tarpeettomasti kaunistele asioita, mutta se ei myöskään ole ylenpalttiseen suorittamiseenkaan kannustava teos. Ihminen tarvitsee työtä ja lepoa sopivassa suhteessa.

Johann Harin kirjoittama Kadonnut keskittymiskyky on alunperin vuonna 2022 julkaistu teos joka tunnetaan alunperin nimellä Stolen focus. Kirja on Bazar Kustannuksen kustantama ja siinä on sivuja 382 joista loput sivun 339 jälkeen on kiitoksia, lähdeviitteitä sekä listauksia eri järjestöistä ja tahoista jotka liittyvät kirjan teemaan.

Nimensä mukaisesti teos puhuu siitä mistä otsikkokin antaa ymmärtää, eli ihmisten kadonneesta keskittymiskyvystä. Yksi modernin ajan vitsauksista on monelle keskittymiskyvyn ja muistin heikkeneminen. Hari kertoo omista havainnoistaan aiheen tiimoilta ja käy läpi useita eri ongelman aiheuttajia jotka ovat omiaan heikentämään muistiamme.

Kuten olettaa voi, älypuhelimet ja internet-palvelut jotka on suunniteltu koukuttamaan ja saamaan käyttäjät kuluttamaan mahdollisimman paljon aikaa niissä ovat niitä teemoja joita tässä kirjassa käsitellään, mutta mielenkiintoisesti siinä käydään läpi myös muita – jopa hieman yllättäviäkin – ongelmien aiheuttajia. Muita käsiteltyjä syitä ovat esimerkiksi ruokavalion köyhtyminen, liian vähäinen uni sekä stressi.

Pidin siitä kuinka kirjassa käydään aihetta läpi monipuolisesti ja eri kanteilta, eikä ainoaksi syyksi nosteta ainoastaan älypuhelimia ja jätetä huomioimatta ympäristössä tapahtuneita muita muutoksia. Tästäkin huolimatta älypuhelimilla on silti merkittävä rooli, etenkin yhdistettynä ihmisiä koukuttamaan suunniteltujen sosiaalisen median palveluiden kanssa.

Omakohtaisesti pidän hyvinkin mahdollisena sitä, että mikäli älypuhelinten ja sosiaalisen median palveluiden käyttö jäisi ihmisillä vähemmälle, myös monet muut niihin välillisesti liittyvät ongelmat saattaisivat korjaantua. Esimerkiksi jos ihminen syö epäterveellisesti kiireensä takia, mutta silti jostain syystä aikaa löytyy töiden tai koulun jälkeen kolme tuntia TikTokin tai vastaavan katsomiseen voi aiheellisesti miettiä onko kiire ainoastaan omien huonojen elämäntapavalintojen seurausta.

Harin teoksessa kuullaan myös erilaisia näkökulmia. Esimerkiksi eräs kuultavista henkilöistä on sitä mieltä että vastuu on yksilöllä itsellään laittaa rajoituksia omalle kännykkänsä käytölle, kun taas toiset näkemykset edustavat sitä puolta että sosiaalisten medioiden toimintaan pitäisi puuttua.

Harin näkemys vaikuttaa olevan enemmänkin sen kannalla että asialle pitäisi tehdä yhteiskunnallisella tasolla, mutta itse kallistun ajatuksissani siihen että vastuu on aikuisen ihmisen tapauksissa yksilöllä itsellään. Lasten osalta pidän vastuuta vanhemmilla niissä tapauksissa missä yhteiskunta ei pakota lapsia käyttämään älylaitteita.

Mikäli yhteiskunta pakottaa lapsia käyttämään älylaitteita esim. koulussa siten että koulutehtäviä varten tarvitaan älypuhelin, tällöin näen yhteiskunnallisesti syytä toimia niin että lainsäädännöllä varmistetaan että älylaitteiden käytölle on vaihtoehtoisia toimintatapoja yhteiskunnan pakollisissa toimissa kuten lapsien kouluissa – vaikkakin koulu ei taida olla pakollinen vaan ainoastaan oppivelvollisuus.

Näkemykseni edustaa ilmeisesti kirjan kuvaamaa julmaa optimismia, mutta jotenkin pidän yhteiskunnallisesti huolestuttavana aspektina mikäli elämme maailmassa missä aikuisia ihmisiä täytyy paimentaa kuin pieniä lapsia. Ymmärrän tietenkin sen että sosiaalisen median algoritmit on luotu koukuttamaan ihmisiä ja kenties tämänkaltaiset tietentahtoiset manipuloinnit voisivat olla syytä ottaa yhteiskunnallisesti tarkasteltavaksi ja harkittavaksi niiden laillisuus (itse kannatan sellaisten kriminalisointia), mutta lähtökohtaisesti suurimmalla osaa ihmisiä on vaihtoehtoja toimia toisin mikäli elämässään haluaa toimia toisin.

Hyvin monet ihmiset voisivat halutessaan jäädä sosiaalisesta mediasta pois ilman kovin suuria ongelmia, tai vaihtoehtoisesti asettaa käyttörajoitukset milloin palveluita käyttää (esim. kahdesti päivässä tai mikä tahansa itselleen toimiva ratkaisu on). Lisäksi älypuhelimen (ainakin iPhonen) voi laittaa Älä häiritse -tilaan. Sen voi sammuttaa myös kokonaan tai siitä voi vaikkapa poistaa kaikki itseään koukuttavat ohjelmat mikäli on tarve. Osa käyttäjistä on vaihtanut väriteeman mustavalkoiseksi jolloin houkuttavuus näpelöidä puhelimella on ainakin osalla käyttäjiä laskenut jne. Yhtenä vaihtoehtona on tietenkin myös laittaa älypuhelin pois käytöstä ja ottaa käyttöön dumb phone kuten allekirjoittaneella on tällä hetkellä.

Vaikka kaikesta en Harin kanssa olekaan samaa mieltä, oli kirja ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se avaa lukijalleen sen, että keskittymiskyvyn heikkeneminen on todellinen yhteiskunnallinen ongelma ja ongelman juurisyyt ovat monitahoiset. Ongelma ei myöskään ole alkanut vasta älypuhelinten tultua markkinoille, vaan samankaltaista keskittymiskyvyn heikkenemistä on tapahtunut jo useampina vuosikymmeninä aikaisemminkin. Kenties uusi teknologia onkin vain mahdollistanut jo aikaisemmin alkaneen keskittymiskyvyn rapautumisen nopen eskaloitumisen aina yhteiskunnalliseksi uhkaksi saakka.

“Suuri, valkoinen huvipursi oli juuri tulossa satamaan, ja kaukana taivaanrannalla näkyi tankkilaiva, jonka ääriviivat erottuivat sinistä merta vasten pieninä ja puhdaspiirteisinä sen suunnatessa kulkunsa länttä kohden läheltä riuttaa välttääkseen vastavirtaa ja siten säästääkseen polttoainetta.” (s. 253).

Kirjava Satama (alkuperäiseltä nimeltään To have and have not) on yhdysvaltalaisen kirjailija Ernest Hemingwayn kirjoittama romaani vuodelta 1937. Sivuja tässä Suuren Suomalaisen Kirjakerhon painoksessa oli 253.

Päähenkilönä teoksessa on oman pienen laivan kapteeni Harry Morgan joka tienaa rahaa järjestämällä retkiä joissa matkalaiset pääsevät kalastamaan. Elämä lähtee ajautumaan raiteiltaan epäonnisen reissun jälkeen missä asiakas jättää maksunsa maksamatta ja katoaa maasta lentokoneella. Rahan tarpeen takia Harry alkaa ottamaan vastaan laittomia viinan ja ihmisten salakuljetuskeikkoja eivätkä rikokset lopulta jää näihin.

Omaan makuuni erikoisena aspektina kirjan alkupuoleen suhteutettuna teoksessa lähdetään myöhemmässä vaiheessa kuvaamaan täysin muitakin ihmisiä ja heidän elämäänsä, eli koko teos ei käsittele Harry Morgania ja hänen elämänsä vaiheita vaikka pidemmän aikaa siltä lukiessa ensin vaikuttaakin.

Itse pidin enemmän siitä kun teos keskittyi Harryyn ja hänen toimiinsa, mutta tarinan siirryttyä enemmän kuvaamaan muita henkilöitä tuntui aivan kuin kaksi eri teosta olisi yhdistynyt vailla kunnollista yhteennivoutumista. Muut henkilöt ja heidän kuvauksensa jäivät lähinnä etäisen ja irtonaisen tuntuiseksi sivujuonteeksi ja tuntui irrelevantilta täytteeltä.

Hahmoja ei kovin syvästi avata, mutta tarpeeksi jotta heistä voi muodostaa mielikuvat. Hahmojen syvempiä kuvauksia merkittävämpi aspekti teoksessa luultavasti kuitenkin on sen tarina ja se, kuinka vastoinkäymisten ja epätoivon iskemisen kautta on vaarana lähteä joustamaan moraalista ja ajautua rikoksen maailmaan.

Kokonaisuutena teos piti hyvin yllä mielenkiinnon jolloin sen lukeminen oli helppoa, sujuvaa ja viihdyttävää. Teksti on nopeaa luettavaa eikä missään vaiheessa tule vastaan kovinkaan monimutkaisia virkkeitä. Luettava teos, vaikkakaan ei omaan makuuni mitenkään erityisesti säväyttävä.

“Vois syödä vaikka kenkät jalassa ja pipo päässä. Katsoa puoli yhdeksän aikaan hölmöläisporukoiden kotivideoita uutisten sijaan. Mutta minuutin kuluttua tunsin sen mitä lättähattu vapauden alla tuntee. Yksinäisyyden.” (s. 89)

Tuomas Kyrön kirjoittama Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike on vuonna 2012 julkaistu romaani jonka on julkaissut WSOY. Viimeinen numeroitu sivu on 130 joten kirja on suhteellisen lyhyt ja nopealukuinen.

Edellisen teoksen, Mielensäpahoittaja (lue arvostelu), tapaan kirjan protagonistina on noin 80-vuotias yksin asuva perisuomalainen mies joka elää maaseudulla omiin elämäntapoihinsa juurtuneena. Elämisen rytmi on kuitenkin vaikeutunut maailman muuttuessa, sillä hänen oma vaimonsa on sairaalassa ja aikaisemmin häntä avustamassa käynyt ruma mutta hyvä kotiapulainen on vaihdettu vastoin hänen tahtoaan nuoreen ja kauniiseen mutta vääränlaiseen avustajaan. Tämä ei mielensäpahoittajalle sovi ja niinpä hän ei päästä uutta avustajaa kotiinsa vaan lukitsee ovensa sisäpuolelta tehden selväksi että hänen apuaan ei kaivata.

Yksin ilman apulaista ollessaan mielensäpahoittaja joutuu useamman päivän ilman lämmintä ruokaa oltuaan vielä vanhoilla päivillään opettelemaan ruoan laittamisemisen jalon taidon. Hankaluuksia riittää eikä ruskeankastikkeen teko ole kovin helppoa, mutta kirjan edetessä kokkailutaidot kohenevat samalla kun lukijalle kerrotaan erilaisista asioista mistä kaikesta mieltä on keretty pahoittamaan.

Omat ajatukset kirjasta on hieman kahtiajakoiset. Siinä oli edellisen kirjan tapaan tuttua ja turvallista suomalaisen jäärän mielenmaisemaa, mutta jotenkin jääräpäisyys tuntui kuitenkin aikaisempaa pehmeämmältä ja jopa hieman avoimemmalta joillekin maailman muutoksille. Aivan kuin jääräpäisyyden alta olisi hieman nähtävissä paikoitellen jopa ymmärrystä muidenkin ihmisten erilaisia elämäntapoja kohtaan, vaikka aivan villiksi ja liian ymmärtäväiseksi ei kuitenkaan ryhdytä.

Kirjassa oli humoristinen ote, vaikkakaan erikoisia naurahduksia ei ainakaan itselleni kovin monessa kohtaa tullut. Huumori on kuitenkin toimivaa ja viihdyttävää, mutta ehkä itse odotin enemmän sellaista jolle olisin nauranut ääneen enemmänkin.

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike on omalla tapaansa aikaisempaa osaa lohdullisempi teos. Se tuntuu inhimillsemmältä ja siinä on enemmän kasvutarinaa kuin vain yksinäisen suomalaisen miehen jääräpäisyyttä. Onnistumisen kokemukset ruoan laitossa ja naapurilta yllättävät ruoasta kehujen saamiset sekä mielensäpahoittajan aikaisempaa avoimempi mieli eri asioita kohtaan tekee kirjasta teoksen, joka antaa lukijalleen toivoa siitä että vanhakin jäärä voi pehementyä onnistumisen kokemusten myötä helpommaksi ja lämpimämmäksi ihmiseksi kohdata.

“Kyllä oli maailman turhinta työtä ikkunoiden pesu. Kyllä en ymmärrä miksi niitä pitäisi pestä yhtään sen useammin kuin talon viemäröintijärjestelmä pitää uusia elikkä kuudenkymmenen vuoden välein.” (s. 117)

Tumas Kyrön kirjoittama Mielensäpahoittaja on julkaistu vuonna 2010 WSOY:n kustantamana teoksena. Tämä Sorateiden erikoispainos sitä vastoin on julkaistu vuonna 2015 ja siinä on normaalin teoksen lisäksi alussa uusi tarina missä Mielensäpahoittaja pahoittaa mielensä rallien ja sen ympärille sattuvien tapahtumien vuoksi. Sivuja tässä painoksessa on 176 missä varsinainen sisältö päättyy sivulle 174

Tarinan päähenkilönä on Mielensäpahoittaja, noin 80-vuotias mies jota voisi varsin osuvasti kuvata termillä jäärä. Hänellä on selkeät mielipiteet ja näkemykset siitä miten asiat ovat ja miten niiden pitäisi olla. Kirja koostuu monista lyhyistä kappaleista jotka alkavat lähes poikkeuksetta ilmaisulla “Kyllä minä niin mieleni pahoitin” joka kuvastaa hyvin tarinan henkilön sielunmaisemaa kun hän elää elämäänsä ja löytää aina uusia aiheita mistä voi mielensä pahoittaa.

Maailma on täynnä monia mahdollisuuksia joista voi pahoittaa mielensä ja tähän teokseen onkin hyvin osuvasti ja humoristisesti saatu kuvattua monenlaisia tapoja jotka ovat tulleet monille tutuiksi – jos ei muuten niin vähintäänkin jonkun ihmisen kautta joka on kuin tämän tarinan protagonisti.

Mielensäpahoittaja onkin monessa mielessä muutamaa ikäpolvea itseäni iäkkäämmän suomalaisen maaseutukylän miehen stereotyyppinen kuvaus. Se ei ole kuitenkaan ilkeämielinen kuvaus, mutta se tuo hyvin silti huumorin keinoin tietyn ikäpolven karikatyyriset asenteet ja mielipiteet ilmi. Mielensäpahoittajalla on kyllä monia hyviäkin ajatuksia, mutta hänen jääräpäisyytensä ja kyvyttömyytensä sopeutua maailman muutokseen ympärillään saa hänet olemaan lähinnä yksinäinen erakko.

Itselleni tämä teos toimi hyvin. Se on helppoa luettavaa, siinä on sopivasti naurattavaa huumoria mutta samalla sen humoristisen stereotyyppisen kuvauksen alta löytyy myös ajattelemisen aihetta. Ehkäpä juuri hänen jyrkät näkemyksensä ja ajattelutapansa ovat ne syyt miksi hänellä ei ole paljoakaan sosiaalista elämää.