Eilen sunnuntaina kävin kaverini Loviisan kanssa tekemässä kuvaussession Espoossa. Keli oli upea ja auringon valoa riitti koko kuvausreissun ajan. Tänäänkin aamu alkoi vielä aurinkoisissa merkeissä, mutta jossain vaiheessa päivää taivas meni harmaan pilvimassan taakse piiloon ja muutamia yksittäisiä lumihiutaleitakin taivaalta tipahti.

Laitan tähän muutamia kuvia eiliseltä. Kuvat on otettu Leica M6 -kameralla käyttäen TT Artisan F/1.4 -objektiivia. Filminä on suurimmassa osassa ollut Fomapan 100 mutta kahdessa viimeisessä Fomapan 400. Kuvat on kehitetty käyttäen Rodinalia lantraussuhteella 1:50.

Aikaisempia kuvaussessioita Loviisan kanssa näet marraskuulta 2024 (Canon 70D:llä) sekä maaliskuulta 2024 (Chinon Ca-4s:llä sekä Pentax MG:llä).

Taustaa

Hieman päälle kuukausi takaperin hankin vihdoin ja viimein legendaarisen Leica M6 -filmikameran. Nyt kun kamera on ollut jokapäiväisessä käytössä hieman yli kuukauden ja olen kuvannut 20 rullallista filmiä on aika hieman kirjoittaa ensimmäisiä lyhyen ajan kokemuksia kamerasta.

Lyhyen ajan kokemuksiin liittyen, kiintoisasti törmäsin jokin aika sitten YouTubessa videoon missä oli pitkän ajan kokemukset tästä kamerasta ja hänellä kamera oli ollut pari vuotta käytössä ja hän oli kuvannut sillä saman 20 rullallista, joten hyvinkin erilaisia kuvausmääriä selvästi ihmisillä on. Itselle 20 rullallista edustaa kuitenkin vasta lyhyen ajan kokemuksia.

Kamera tuli hankittua käytettynä Mikkeliläisen Kameraliikkeen verkkosivuilta (katso täältä) josta sen posti itselleni toi. Ensimmäiset otetut kuvat on skannattu 07.02.2025 aamuyöstä eli kamera tuli varmaankin kuudes päivä postiin.

Leica M6 kameraa on valmistettu vuosien 1984-1988 välisenä aikana, mutta kamera teki paluun markkinoille uudelleen hieman uudistettuna vuonna 2022. Vaikka M6 valmistus on päättynyt jo 1988, tuli sen jälkeen kuitenkin myös Leica M6 TTL joita valmistettiin vuodesta 1988 vuoteen 2002 saakka joten eri malleja M6:sta on useita. Tarkemmin historiaa ja tietoa kamerasta löytyy Wikipediasta josta nämä tämän kappeleen tiedot kaivoin (lue täältä).

Sarjanumeron perusteella etsin netistä tietoa kamerastani ja vaikuttaisi että omani on vuodelta 1986, eli ajalta milloin Leica vielä tunnettiin vanhalla nimellään Leitz Companynä ja kameran punainen logokin sisältää tekstin Leitz.

Miksi Leica?

Leica on kameravalmistajana niitä, jotka jakavat mielipiteitä valokuvaajien keskuudessa. Valokuvauspiirien ulkopuolella tuskin se jakaa mielipiteitä kovinkaan paljoa, sillä luultavastikaan suurin osa ihmisistä ei ole edes kuullut kyseisestä merkistä kameroiden valmistajana ellei tuttavapiiriin satu kuulumaan valokuvausta harrastavia ihmisiä.

Yksi asia mikä monesti aiheuttaa kritiikkiä on hinta ja ominaisuudet – tai oikeastaan ominaisuuksien puutteet. Leicat eivät ole tunnnettuja edullisesta hinnastaan eikä niiden ominaisuudetkaan ole missään määrin yleensä markkinoiden parhaimpia, joten monet näkevät ainoastaan “ylihintaisen tuotteen missä maksetaan merkistä”.

Mielikuvaa ylihintaisesta snobituotteesta ei varmaankaan vähennä se, että Leican kameroita on nähty käyttävän mm. Kuningatar Elizabeth II (katso täältä), rokkari ja valokuvaaja Lenny Kravitz (katso täältä), näyttelijä Jason Momoa (katso täältä) ja vaikkapa myös näyttelijä Daniel Craig (katso täältä) joten on ymmärrettävää mistä moisia mielikuvia voi syntyä.

Kuitenkin Leican kameroita käyttävät ja ovat käyttäneet myös monet tunnetut valokuvaajat ja monet ikoniset valokuvat on otettu käyttäen Leican kameroita (lue lisää täältä), joten kyseessä ei ole ainoastaan silmäätekevien luksus-lelusta vaan se on kamera jota moni valokuvaamisen ammattilainenkin suosii ja on suosinut.

Itse olen halunnut Leican filmikameran että pääsen näkemään onko se hyvä vaiko ei omaan käyttööni. Lisäksi olen halunnut Leican jo merkinkin takia sillä monessa muussakin tuotekategoriassa suosin tietyn merkin tuotteita, olipa ne “parempia” tai ei muiden mielestä. En niitä osta muita varten vaan itseäni varten, joten parempi ostaa sellaisia mitä itse haluaa eikä sellaisia mitkä on muiden mielestä “järkevämpiä” ostoksia.

Monesti tuntuu muutenkin siltä että ihmiset mittaavat aivan liian usein asioiden paremmuuden ainoastaan teknisten objektiivisesti mitattavissa olevien asioiden perusteella joilla ei hyvin monessa tapauksessa ole yhtään mitään merkitystä todellisen elämän kanssa. Useissa tuotteissa ainakin itselläni subjektiivinen merkitys on objektiivisesti mitattavia asioita merkittävämpää, sillä se loppupeleissä määrittää sen saanko tuotteesta iloa vaiko en ja pysyykö laite käytössä vaiko ei.

Leican kameroissa itselleni plussaa tulee myös niiden jälleenmyyntiarvosta, sillä mikäli laitettaan pitää hyvin on odotettavaa että niistä saa vielä kymmenen vuoden päästäkin myytynä lähes saman (toisinaan jopa enemmänkin) kuin mitä niistä itse on maksanut mikäli laitteensa on ostanut käytettynä. Harva laite pitää arvoaan yhtä hyvin.

Lisäksi pidän myös siitä, että näihin on saatavana vieläkin varaosia ja näitä on mahdollista huoltaa, tarpeen vaatiessa jopa Leican tehtaalla. Hintaa kyllä huolloilla on, mutta ainakin tietoisuus siitä että laite on mahdollista huollattaa tulevaisuudessakin on itselleni merkittävä lisä. Kyse ei ole siis mistään kertakäyttöisestä tavarasta joka hajottua päätyy luontoon jätteeksi, vaan toivon mukaan kamera on vielä vuosikymmenien päästäkin ehjänä ja käytössä.

Teknisiä syitäkin löytyy miksi itse halusin tämän kameran, mutta niistä lisää seuraavassa kappaleessa.

Kokemuksia

Ensimmäiset kokemukset ovat olleet pääsääntöisesti positiiviset, mutta alussa on ollut hieman haasteitakin.

Kameran käytettävyys on hyvä. Kaikki tarvittavat painikkeet ovat järkevissä paikoissa ja ne löytää nopeasti ja helposti. Laite tuntuu erittäin mukavalta kädessä ja se on kokonsa puolesta sellainen että se on helppo ottaa aina mukaan kaulaan roikkumaan kun lähtee töihin, kävelylle tai minne vain. Tämä on erittäin tärkeä piirre, sillä jos kamera on liian painava tai muulla tavoin epämukava tuntumaltaan ei sitä tule samalla tapaa käytettyä, sillä sitä ei silloin halua kuljettaa mukanaan ja käyttö jäisi paljon vähäisemmäksi.

Tekniset syyt miksi halusin Leica M6:n oli se, että kamera on 100 % manuaalinen eikä automatiikka päätä mitään puolestani. Jos ja kun otan huonoja kuvia, vika on vain ja ainoastaan itsessäni sillä tiedän että kameran automatiikka ei ole tehnyt päätöksiä puolestani minkään asian suhteen.

Omistan pari muuta SLR-filmikameraa sekä yhden pokkarin ja näiden huonoin piirre omaa kuvaustani ajatellen on niiden automatiikka. Automatiikka on hyvä kun se on apuväline, mutta jos automatiikka päättää puolestani valotusajan joksikin muuksi kun millaiseksi sen itse haluaisin niin silloin automatiikka tulee tielle.

Tässä kamerassa on valotusmittari joka kertoo onko kuva mahdollisesti oikein valaistu, yli- tai alivalaistu, mutta se ei estä silti itseäni valitsemasta valotusta täysin muuksi. Tämä on asia jota olen kaivannut, sillä kameroiden automatiikka tekee toisinaan vääränlaisia valintoja valotusajan suhteen. Jos automatiikka on sitä mieltä että valotusajan on oltava 1/15 ja sitä ei voi ohittaa, on se turhauttavaa. Onneksi tämän kameran kohdalla näin ei ole, vaan valotusmittari kertoo onko valoa sen mielestä tarpeeksi, mutta itse teen valinnan välitänkö mittarin arvoista vaiko en. Voin ottaa kuvan vaikka pilkkopimeässä lyhyellä valotusajalla ja saada mustan kuvan niin halutessani.

Hyvien piirteiden lisäksi on alussa ollut hieman haasteita filmin lataamisessa ja kuvatun rullan ulos ottamisessa. Yhden rullan latasin huonosti eikä siihen tullut yhtään kuvaa koska filmi ei ollut mennyt latausvaiheessa kunnolla kameraan. Filmin lataamisessa on muutamia kertoja ollut jatkossakin haasteita, mutta nyt onneksi olen jo huomannut tarkemmin mistä ongelma on johtunut eikä sen jälkeen ole enää hankaluuksia ollut.

Ongelma on muutaman kerran ollut filmin lataamisessa siinä, että en ole huomannut että mihin filmi laitetaan kiinni on siellä kapea railo johon filmi kuuluu pudottaa. Toisinaan tämä on jäänyt huonosti ja filmi ei ole lähtenyt latautumaan. Tämä on kuitenkin asia minkä on onneksi oppinut eikä tämä luultavasti enää jatkossa aiheuta haasteita.

Samoin kuvatun filmin pois ottamisessa on ollut toisinaan hieman haasteita sillä omat sormet ovat sen verran paksut että filmistä en ole saanut kunnolla otetta. Tähänkin on löytynyt fiksumpia tapoja, eli se että avaa kameran takaluukun ja vetäisee lähes kokonaan sisälle kelatusta filmistä rullan pois kamerasta. En koskaan kelaa filmiä kokonaan rullan sisälle sillä se on todella rasittavaa kehitysvaiheessa ottaa sieltä ulos, joten tällä tapaa myös filmin ulos ottaminen kamerastakin pitäisi jatkossa olla helpompaa.

Näitä kahta piirrettä lukuunottamatta kovin suuria haasteita ei ole ollut. Tietenkin käytössä olen joskus unohtanut alussa vaihtaa kameran takapaneelissa näkyvän ISO-arvon filmiä vastaavaksi arvoksi, mutta tämä ei ole aiheuttanut ongelmia kun olen sen pian huomannut jo parin kuvan jälkeen. Lisäksi jos sen huomaisin myöhemmin voisin jättää sen kuitenkin samaan asentoon koko loppurullaksi ja kehittää filmin joko pushaamalla tai pullaamalla, riippuen siitä millaiseksi ISO-arvon olisin säätänyt.

ISO-arvon vaihtaminen rullasta on toisinaan haastavaa jos sormet luistavat, mutta ei mikään ylitsepääsemättömän hankala homma ole onneksi ollut tämäkään. Samoin kameran etsimen apuviivojen nappia on tullut muutamia kertoja työnnettyä niin että apuviivat ovat vaihtaneet paikkaa, mutta tämä ei ole juuri ongelmaksi muodostunut sillä normaalissa kuvausasennossa sormet eivät osu tähän vipuun kovin helposti.

Yksi mikä Leican M-sarjan kamerat erottaa teknisesti monesta muusta kamerasta on se, että näissä käytetään ns. rangefinder-etsintä. SLR-kamerat toimivat siten että niissä etsimestä näkyvä kuva on se mitä filmille tallentuu, mutta rangefinderissä etsimen kuvaa ei katsota linssin läpi vaan pienestä aukosta joka on kameran ylälaidassa. Tämä on hyvin erilainen tapa, mutta ainakin itse olen päässyt tämän toimintamallin kanssa sinuiksi jo varmaan ensimmäisestä rullasta asti.

Tarkennus on rangefinderin kautta monissa tapauksissa helppoa, mutta kirkkaassa valossa tai erittäin pimeässä on tarkennus haastavaa. Normaaleissa olosuhteissa kuitenkin tarkennus onnistuu yleensä hyvin ja tuntuu että olen tällä useammin saanut tarkennettua oikein kuin SLR-kameroilla.

Tarkennus rangefinderissä menee siis siten, että etsimessä näkyy kuva ja sen keskellä pieni neliö. Lisäksi siellä näkyy “haamukuva” jota objektiivin tarkennusta pyörittämällä liikkuu etsimessä. Kun etsimen kuva ja haamukuva ovat päällekkäin neliön sisällä samassa kohdassa on tarkennus kohdallaan. Selitettynä tämä on kuitenkin monimutkaisemman kuuloista kuin käytännön elämässä kokeiltuna sen jälkeen kun idean ymmärtää.

Loppusanat

Lyhyen ajan kokemukset ovat olleet erittäin positiiviset. Muutamia haasteita on ollut, mutta kun kamera on tullut tutummaksi on luultavaa että näitä haasteita ei enää jatkossa ilmene.

M6 on miellyttävän kokoinen käytössä, ainakin mikäli sen nokalla pitää TT Artisanin 50 mm F/1.4 objektiivia. Se on sopivan pieni että tuntuu jo lähes pokkarilta eikä se siten herätä kovinkaan suurta huomiota kuvaillessa. Se on myöskin tarpeeksi painava että se ei tunnu lelulta, mutta ei kuitenkaan paina liikaa joten sitä on ilo kuljettaa mukanaan.

Painikkeet ovat järkevillä paikoilla eikä siinä ole mitään ylimääräistä. Ominaisuuksien puute on ilahduttava ominaisuus itsessään, sillä kamera on vain työkalu jonka tehtävänä on ottaa kuvia ilman että se tulee kuvaajan tielle. Vähemmän on tällaisessa enemmän. Siitä löytyy kyllä kaikki mitä kuvaajana itse tarvitsen, mutta siitä ei löydy mitään ylimääräistä. Joillekin valotusmittarikin voi tuntua ylimääräiseltä, mutta itse arvostan että laitteessa sellainen on, sillä en vielä osaa silmämääräisesti arvioida kovinkaan varmasti aukkoa ja valotusaikaa monissa kuvausolosuhteissa.

Omaan käyttööni laite on vaikuttanut hintansa arvoiselta ja olen tällä jo ottanut monia itseäni miellyttäviä kuvia. Tietenkin millä tahansa filmikameralla jossa löytyy 100 % manuaaliset säädöt on mahdollista ottaa vähintäänkin lähes samanlaisia kuvia tai parempiakin (objektiiveissa on eroa), joten en tietenkään ajattele että tällä saan teknisistä syistä johtuen parempia kuvia kuin muilla kameroilla. Kuitenkin kamera jonka käytöstä nautin herättää halun kuvata enemmän, ja mitä enemmän kuvaan sitä luultavammin saan myös parempiakin kuvia eikä tämä katso merkkiä tai mallia, vaan sitä mistä kamerasta itse nauttii.

Alkuvuonna innostuin jälleen kuvaamaan filmille enkä sen jälkeen ole digitaalisiin kameroihin koskenut muuta kuin niissä tilanteissa joissa ulkoiset odotukset asettavat jonkinlaiset raamit. Yksissä häissä sekä yksissä syntymäpäiväjuhlissa kuvailin molemmissa paljon digitaalisella kameralla sillä tietenkin tarkoituksena oli saada otettua kuvia jotka miellyttäisi niitä jotka itseäni ovat pyytänyt kuvaamaan.

Omissa valokuvauksissa joissa ei ole minkäänlaisia ulkoisia odotuksia on filmikamera ollut vieläkin ensisijainen valinta. Laitan vaihteeksi taas muutamia satunnaisia kuvia tännekin.

Kaikki kuvat on otettu Leica M6 -kameralla käyttäen TT Artisan 50 mm F/1.4 -objektiivia. Filmeinä on ollut Kentmere Pan 400 sekä Ilford HP5 Plus 400.

Jokin tovi takaperin tilasin jälleen värifilmien kehittämiseen käypäiset kemikaalit sillä entiset kemikaalit olivat jo menneet vanhaksi. Nämä kemikaalit odottivat kaapissa hetken aikaa ennen kuin sekoitin ne käyttöön sillä en ole paljoakaan kuvaillut värifilmejä.

Aikaisemmin olin käyttänyt CineStillin jauhemaista versiota, tällä kertaa käytin saman valmistajan nestemäistä versiota (lue täältä aikaisemmasta kerrasta). mutta muuta eroa kai näissä ei ole kuin se missä muodossa aineet tulevat.

Nyt olen kaksi rullallista kuvannut värillistä filmiä joten laitan tähän muutamia satunnaisia räpsäisyitä lähiajoilta.

Kuten kuvista huomaa on joissain ihmeellisiä valkoisia jälkiä. En vielä osaa sanoa varmaksi mikä ne aiheuttaa mutta voisin veikata pölyä tai huolimatonta negatiivin käsittelyä sillä samassa rullassa lähellekään kaikissa kuvissa ei moisia jälkiä näy.

Eiköhän nekin ajan kanssa vähene kun ensin saan selville mikä ongelman aiheuttaa ja osaan jatkossa sitten paremmin hoitaa kokonaisprosessin.

Filmikameran kuvat – niin värillisenä kuin mustavalkoisenakin – monesti saa tuntumaan aivan kuin kuva olisi otettu kauan sitten historiassa. Näistä kuvista Aulangan näkötornilta otetut kuvat on otettu kuitenkin eilen ja parvekkeltani oleva kuva on otettu tänään eikä Punto e Pasta -ravintolassa otetut kuvatkaan ole montaa viikkoa vanhoja.

On mahdollista että kuvista saisi paremman näköisiä (tai sitten vain modernimman näköisiä) säätämällä valkotasapainoja ja muita sellaisia, mutta sellaisten miettimisten aika on vasta paljon myöhemmin, eli sitten kun prosessini on kehittynyt siten että saan sen toimimaan johdonmukaisesti samalla tapaa samanlaisilla tuloksilla.

Kaikki tämän postauksen kuvat on otettu Kodak Gold 200 -filmille käyttäen kameroina Pentax MG:tä sekä Leica M6:tta.

Pari viimeisintä postausta olen tänne kirjoittanut siitä kuinka olen innostunut koettamaan filmikuvaamisessa itselleni uutta asiaa, eli filmin pushaamista. Ensimmäinen pushaaminen tapahtui Kentmere Pan 400 -filmillä jonka pushasin ISO 800:aan (lue täältä) ja seuraava Ilford HP5 Plus 400:lla jonka myöskin pushasin samaiseen ISO 800:aan (lue täältä).

Koska kummankin filmin kohdalla pushaamalla saamani tulokset olivat itseäni miellyttävät päätin koettaa kuinka hyvin Ilfordin HP5 Plus 400 -filmi taipuisi jos sitä pushaisin yhden pykälän sijasta kaksi pykälää, eli kuvaisin kamerassa ISO 1600 -arvoa käyttäen ja antaisin valotusmittarin asettaa arvonsa sen mukaan ja sitten kehitysvaiheessa vain kehittäisin pidempään.

Ensimmäinen testirulla tällä tapaa kuvattuna osoittautui positiiviseksi kokemukseksi ja kuvan laadullisesti kuvat ovat sellaisia että suurimpaan osaan niistä olen tyytyväinen.

Kuvauksellisesti monet kuvat olivat toki huonoja eli tarkennus saattoi olla kohteen sijaan taustalla olevassa seinässä, mutta tämä on täysin irrelevantti asia pushaamisen jäljen arvioinnissa. Kiinnostavin aspekti itselleni oli siis siinä, että onko kuvissa niin paljon kohinaa että kuvista tulee käyttökelvottomia siten että terävyys katoaa kokonaan tai onko kontrastia liiaksi, tai tuleeko muuten jotain kuviin mikä häiritsisi.

Ilahduttavaa kyllä, mitään itseäni häiritsevää elementtiä ei kuviin tullut joten jatkossa voin huoletta kuvata useamminkin tällä filmillä käyttäen ISO-arvoa 1600:ssa aina tarpeen niin vaatiessa. Käytännössä sisätiloissa kuvatessa tai muuten vain hämärässä.

Kaikki kuvat on otettu Chinon CA-4s kameralla käyttäen 50 mm F/1.7 objektiivia. Kehityksessä on käytetty tälläkin kertaa Rodinalia lantraussuhteella 1:50 ja kuvat on otettu käsivaralta.

Edellisessä blogipostauksessa kirjoitin tänne blogiin siitä että koetin ensimmäistä kertaa Kentmere Pan 400 -filmiä ja samalla myös ensimmäistä kertaa filmin pushaamista (lue blogipostaus tästä). Koska Kentmere on itselleni uusi filmi enkä ole sillä vielä kuvannut sen vakionopeudella lainkaan, koetin heti perään pushaamista tutummalla Ilfordin HP5 Plus -filmillä.

Samoin kuin Kentmeren kohdalla, myös tässä koetin pushaamista yhden pykälän verran eli kuvasin ISO 400 -filmiä käyttäen kamerassa ISO 800 -valintaa ja säädin kehitysvaiheessa kehitysaikaa pidemmäksi. Tämänkin filmin kohdalla kehityksessä käytin Rodinalia lantraussuhteella 1:50.

Olen varsin tyytyväinen näihin tuloksiin mitä pushaamalla Ilfordia sain. Kuviin tuli luultavastikin hieman tavallista enemmän kontrastia ja varmaankin myös kohinaa kuten yleensä pushaamalla ilmeisesti tulee, mutta silmämääräisesti itseäni ei häiritse kumpikaan. Kontrasti on muutenkin itselleni asia josta pidän enkä ainakaan tämän rullan kuvissa kokenut että kontrastia olisi ollut missään vaiheessa liiaksi.

Modernin teknologian kautta – eli näytöiltä – katsottuna kuvissa oleva kohina kyllä on hyvinkin selkeää ja sellaista että se voi häiritä mikäli preferenssi on saada kuvia vailla kohinaa tai erittäin minimaalisella sellaisella, mutta itse onneksi olen jo vuosien mittaan päässyt eroon tämänkaltaisista mieltymyksistä.

Nuorempana mieltymykseni oli ainakin digitaalisissa kuvissa sellaisiin kuviin joissa ei ole kohinaa juuri lainkaan, mutta nykyään kohinan häiritsevyys on tapauskohtaista. Kenties siinä vaiheessa kun rupesin tulostamaan valokuvia aloin myös pitämään kohinastakin eri tavalla, sillä esimerkkinä keikkakuvat metallibändien keikoilta jotka ovat täysin kohinattomia tuntuvat toisinaan suhteettoman steriileiltä ja sieluttomilta.

Valokuvien tarkoitus (taiteellisessa mielessä) on itselleni enemmänkin välittää tunnetta ja tunnelmaa ja liiallisen sliipattu versio vaikkapa metallibändin keikkakuvasta toisinaan saa kuvasta katoamaan kokonaan kaiken mystiikan tunnun. Vähän samalla tapaa kuin liian steriili miksaus ja masterointi metallibändien levyissä pilaa toisinaan tunnelman kokonaan ja saa sen vain tuntumaan kädenlämpöiseltä ja salonkikelpoiselta radiopopilta jota voi nelikymppinen toimistotyöntekijä kuunnella työviikolla bändin keikalla samalla kun ottaa yhden oluen ja miettii että olikohan yksi olut liikaa vai kärsiiköhän koko loppuviikon yöunet nyt tästä arjen poikkeavasta villistä valinnasta ja äärirajoilla elämisestä.

On mahdollista että mielipiteeni kohinasta on muuttunut myös vuosien myötä myös siksi, että digitaalisten kameroiden kohina on aikoinaan ollut erilaista kuin nykyään. Voi olla että ennen aikaan digitaalinen kohina on ollut aivan kauheaa katsottavaa ainakin näytöllä ja sen vuoksi preferenssi on jäänyt suosia kohinattomia kuvia. Mene tiedä mikä on ollut syynä, mutta nykyään kohina kuvassa voi olla upea kuvaa kaunistava asia tai se voi olla koko kuvan tunnelman pilaaja. Kohina itsessään ei ole siis enää mitään muuta kuin ominaisuus ja vasta lopputulos määrittää sen onko kohina hyvä, huono vai neutraali asia.

Muutenkin nykyään kuva on itselleni enemmänkin “valmis” vasta siinä vaiheessa kun se on paperilla tulostettuna, joten kohinakin näyttää paperilla aivan erilaiselta kuin näytöltä katsottuna.

Kuten näistä kuvista voi havaita, on kuvissa selkeästi nähtävää kohinaa. Mikäli kohina kuuluu niihin asioihin joita et kuviisi tahdo (etkä tahdo vähentää sitä tietokoneella), ei pushaaminen luultavastikaan ole asia jota tahdot koettaa kovin usein tehdä.

Mikäli suhtautumisesi on sallivampi ei HP5 Plus 400 -filmi pushattuna yhdellä pykälällä välttämättä ole lainkaan huono asia. On luultavaa että itse tulen jatkossa pushaamaan Ilfordin filmiä (sekä Kentmere Pan 400:aa) varsin surutta 800:aan asti tarpeen vaatiessa, eli ainakin silloin kun aikomuksenani on kuvata sisätiloissa jossa valaistus ei riitä antamaan tarpeeksi lyhyitä suljinaikoja. Näitä tilanteita on itselläni useasti joten on hyvä että jatkossa näihinkin löytyy keinot saada parempia kuvia.

Pushaamisessa (sekä pullaamisessa) on kuitenkin hyvä muistaa se, että koko filmi täytyy kuvata samalla tapaa, eli tätä ei voi tehdä vain yksittäisille kuville rullassa. Tämä ei ole itselleni ongelma sillä useimmiten kuvaan filmin täyteen suhteellisen lyhyessä ajassa (päivässä tai parissa) ja kuvatessa voi sitten valottaa kuvansa tarpeisiinsa sopivaksi.

Kaikki tämän postauksen kuvat on kuvattu Chinon CA-4s järjestelmäkameralla käyttäen 50 mm F/1.7 objektiivia. Filminä oli postauksessakin mainittu Ilford HP5 Plus 400 jonka pushasin 800:aan. Kehitteenä oli Rodinal lantringilla 1:50.

Tänään kehitin ensimmäistä kertaa pushatun filmirullan ja samalla se oli myös ensimmäinen kuvaamani Kentmere Pan 400 rulla. Ostin PhotoStellalta entuudestaan itselleni tuntematonta mustavalkoista Kentmereä testiin 10 rullaa jotta saan jonkinlaisen käsityksen minkälainen filmi on kyseessä.

Kentmere Pan on suhteellisen edullinen filmi etenkin tarjouksessa, sillä rullia sai tarjoushintaan 4,99 EUR/rulla normaalin 6,99 EUR/rulla sijaan. On kuitenkin hyvä huomata että rullakoko oli näissä 24 kuvaa, ei 36 kuvaa. Aikaisemmin olen kuvannut pääsääntöisesti Fomapanin filmille sekä Ilfordin HP5 Plussalle joten oli mielenkiintoista koettaa Fomapanin lisäksi myös jotain toista huokeaa filmiä.

Tähän mennessä olen aikaisemmin aina kuvannut ns. box speedillä, eli kun filmissä lukee ISO 400, olen kuvannut sen ISO 400 -arvolla jolloin kameran valotusmittari osaa laskea valotusajat sen mukaan sopivaksi.

Filmikuvauksessa on olemassa kehitystapa jota kutsutaan filmin pushaamiseksi. Käytännössä se tarkoittaa siis sitä, että filmille on kuvausvaiheessa annettu filmin herkkyyttä korkeampi ISO-arvo millä kuvataan ja sen jälkeen kehitysvaiheessa annetaan myös eri arvot minkä mukaan kehitys tehdään.

Esimerkkkinä tässä tapauksessa siis filmin ISO-arvo on 400, mutta olen kameraan laittanut ISO-arvoksi 800. Tämä antaa mahdollisuuden ottaa hämärämmässä käsivaralta kuvia kun kameran automatiikka antaa lyhyemmän valotusajan. Tietenkään valoa ei filmille ilmesty mistään enempää, mutta kehitysvaiheessa sitten kehitin filmin siten kuin se olisi ollut ISO 800, eli ei siten mitä se oikeasti oli (eli ISO 400). Kehitysajasta tuli hieman normaalia pidempi tämän prosessin vaikutuksesta mutta tulokset vaikuttivat ensikokeilulta positiiviselta.

Filmin pushaamisessa on omat etunsa ja omat haittansa. Hyöty on tietenkin siinä, että kuvaajan on mahdollista ottaa kuvia hämärämmässä käsivaralta kuin mitä normaalisti onnistuisi sillä kamera kuvittelee filmin olevan herkempää kuin onkaan. Haittana tai hyötynä – tapauksesta ja preferenssistä riippuen – on se, että negatiiviin tulee normaalia voimakkaampi kontrasti.

Tavallista voimakkaammat kontrastit on itseäni kiinnostava aspekti sillä pidän yleisesti ottaen voimakaskontrastisista kuvista, joten oli mielenkiintoista huomata että tällä tekniikalla ainakin ensimmäisen koettamani rullan osalta sain positiivisia tuloksia. Tietenkin vähemmän kontrastikkaaseen kuvaan voi helposti tietokoneella lisätä kontrastia, mutta itseäni kiinnostaa pyrkiä saamaan kuviin haluamanilainen ulkonäkö jo suoraan negatiiviin.

Tietokoneella jos kontrastia lisää niin se on kyllä monessa mielessä parempi tapa, sillä kontrastia voi kyllä aina lisätä jälkeenpäin niin paljon kuin sielu sietää, mutta jos se on jo kuvassa kiinni sitä ei enää saa pois. Kuitenkin omaan kuvaustyyliini ja mieltymykseeni muutenkin sopii silti paremmin se että kontrasti on suoraan jo kehitysvaiheessa tullut mukaan eikä kuvia käpistellä enää tietokoneella yhtään enempää kuin skannaaminen.

Pushaaminen käsittääkseni myös nostaa filmin kohinaa, mutta ainakaan mitenkään suhteettomasti ei ensimmäisen testirullan kohdalla kohinaa ilmennyt lukuunottamatta kuvia jotka on kuvattu todella valoisassa. Näin on käynyt kyllä normaalisti aina silloinkin kun olen kuvannut filmin todellisella ISO-arvolla, joten täytynee perehtyä jossain vaiheessa mikä on paras keino kuvata kirkkaissa olosuhteissa.

Yllä olevissa kuvissa kohina on suhteellisen maltillista eikä se itselleni pistä silmään mitenkään häiritsevästi, mutta tietenkin sitä on sen verran että se toisille voi olla jo häiritsevän paljon.

Laitan tähän alle vielä muutamia kuvia joissa kohinaa on jo paljon. Näin tosin itselleni käy muutenkin kun kuvaan valoisassa ulkona vaikka kuvaisin oikealla ISO-arvolla ja kehittäisin box speediä käyttäen, joten vika luultavamminkin on joko kuvaajassa tai mahdollisesti kameran valotusmittarin taipumuksessa valottaa liiaksi. Tämä täytyy selvittää jotta osaan huomioida tällaiset olosuhteet jatkossa paremmin ja saan otettua kuvia joissa ei ole aivan näin paljoa kohinaa mikäli joskus niin haluan.

Lisäksi on hyvä mainita että kaikki nämä kuvat on kehitetty käyttäen Rodinalia 1:50 laimennuksella. Mikäli olen käsittäny valokuvausaiheisista nettikeskusteluista oikein on eri kehitteillä erilaiset ominaisuudet kohinan suhteen ja Rodinal on kohtalaisen kova tekemään kohinaa, eli yksi vaihtoehto voi joskus olla koettaa kehittää kuvia jonkin muun valmistajan kehitteellä. Tämä ei kuitenkaan ole itselläni vielä pitkään aikaan näköpiirissä oleva asia mitä tahdon koettaa, sillä Rodinalia on purkissa vielä suhteellisen paljon eikä mielenkiintoa ole ainakaan vielä niin paljoa että jaksaisin alkaa perehtymään eri kehitteisiin sillä olen yleisesti tyytyväinen kehittämiini kuviin.

Ensimmäinen kuva missä aurinkolasit roikkuvat puun oksalla on sellainen missä kohina ei vielä ole kovinkaan häiritsevää omaan makuuni, mutta se on silti sellainen missä kohinaa on jo paljon.

Kokonaisuutena ensimmäinen pushaus-testaus meni hyvin ja olen kuviin yleisesti ottaen erittäin tyytyväinen. Tälläkin hetkellä kamera on säädetty ISO 800 -arvoon vaikka kamerassa on nyt ladattuna Ilford HP5+ 400 joten seuraavakin filmi menee pushaamisen testaamiseen.

Ilfordin filmin etuna pushaamisen testaamisessa on se että olen kuvannut aikaisemmin monia rullia vakionopeudella joten luultavasti erot on helpompaa hahmottaa. Kentmere Pania en ole koskaan aikaisemmin kuvannut, joten olisi ollut tietenkin viisaampaa kuvata ensimmäinen rulla box speedillä. En kuitenkaan asiaa kovin suuresti miettinyt kun filmin latasin sisään ja väänsin ISO-arvon 800:aan joten ensimmäinen rulla sai kerralla toimia myös ensimmäisen pushaamisen testirullana.

Positiivinen mielikuva ainakin itselleni jäi niin pushaamisesta kuin Kentmere Pan 400 -filmistä, joten mielenkiinnolla odotan millaiseksi Ilfordin kuvat muodostuvat pushattuna kun saan rullan kuvattua ensin täyteen ja pääsen sitä kehittämään.

Kaikki tämän blogipostauksen kuvat on kuvattu Chinon CA-4s kameralla käyttäen 50 mm F/1.7 objektiivia.

Viime vuoden puolella innostuin filmille kuvaamisesta ja kotona filmien kehittämisestä, mutta vähitellen kouraan tarttui useammin digitaalinen kamera ja pidempi tauko kerkesi tulemaan filmille kuvaamisessa ja kuvien kehittämisessä.

Filmikuvaamisessa on selvästi kuitenkin jotain mikä itseäni siinä innosti, ja lähipäivinä on taas enemmän tullut tunne että tekisi mieli alkaa taas enemmän käyttämään filmikameraa. Värifilmin kehitystä koetin tehdä viime vuoden lopulla muutaman kuukauden tauon jälkeen, mutta kemikaalit olivat menneet jo pilalle ja sain lopputuloksena vain tyhjän filmin.

Latasin toiseen kameraani (isäni vanhaan Chinoniin), mustavalkoisen filmin ja muutaman kuvan otin viime vuoden lopun puolella. Tällä viikolla kuitenkin toden teoilla alkoi tulemaan voimakkaammin tunne että pitäisi päästä jälleen filmille kuvaamaan, joten räpsin kameraan lataamani rullan täyteen muutamassa päivässä jotta pääsin testailemaan onko mustavalkoisen filmin kehittämisen kemikaalit vielä kunnossa.

Värifilmin osalta tapahtuneen pilalle menneen kehityksen myötä olin tällä kertaa viisaampi ja koetin ennen rullan kehitystä kemikaalien toimivuuden pienellä palalla filmiä. Ensin katsoin kuitenkin väärin että kehite olisi toimivaa mutta fikseri olisi mennyt pilalle ja näytti siis siltä että filmi jää kehittämättä (tietenkin sen olisi voinut kehittää mutta ei fiksata ja lopputulos olisi mennyt kuitenkin pilalle).

Myöhemmin kun pelailin Counter-Strikeä tuli mieleeni että olin tehnyt fikserin testaamisen väärin – fikseri pitää testata kehittämättömällä filmillä, mutta olin koettanut sitä samalla palalla jolla olin ensin testannut kehitteen, eli kehitetyllä filmillä. Tein uuden fiksaussekoituksen ja testasin toisella, kehittämättömällä pätkällä filmiä fikserin toimivuuden ja havaitsin fikserin toimivaksi. Tästä innostuneena rupesin heti kehittämään kuvaamani filmin.

Hieman joutui alussa muistelemaan miten kehitys meni, etenkin kemikaalien määrän suhteen, mutta prosessi onneksi kerkesi menemään viime vuoden puolella jo jollain tapaa selkärankaan että vaiheet muisti suhteellisen hyvin. Lisäksi käytän Massive Dev Charin ohjelmaa iPhonella jossa tietenkin myös näkyy prosessin järjestys ja oikeat ajat eri vaiheille.

Ilahduttavaa kyllä, filmin kehittäminen ja sen fiksaaminen meni onnistuneesti ja vuoden ensimmäinen filmirulla pääsi vessaan kuivumaan.

Yksi asia mikä filmikuvaamisessa on “sitä jotain” mitä digitaalisen maailman kuvaamisessa ei ole eikä voi edes olla on se onnistumisen fiilis mikä tulee siitä kun avaa kehitystankin prosessin päätteeksi, ottaa kehitetyn filmin tankista ulos ja alkaa kiskomaan kehitettyä filmiä jännityksen saattelemana irti rullasta. Se fiilis on kiehtova kun näkee ottamansa kuvat filmillä pieninä miniatyyreinä samalla kun filmin ottaa rullasta ulos ja laittaa filmin klipsiin ja vie sen lopulta vessaan kuivumaan. Jotain siinä prosessissa vain on sellaista että se kiehtoo, eikä sitä fiilistä voi saada digitaalisen kuvan kanssa koskaan.

Kenties filmikuvaamisen yksi kiehtovimmista aspekteista itselleni tulee juurikin siinä, että lopputulos eli lopullinen kuva ei ole se ainoa merkittävä asia, vaan ennen kaikkea se tunne mitä koko prosessi itsessään herättää.

Filmille ottamani kuvat eivät ole yleensä parempia kuin digitaaliset kuvat joita otan ainakaan nykyisellä osaamiseni tasolla, mutta se ei ole koko jutun pointti. Pointti on siinä, että filmille otetut onnistuneet kuvat tuntuvat merkityksellisemmältä ja monesti itselleni muutenkin paremmalta – ja eikö se ole koko jutun pointti silloin kun valokuvaaminen on ainoastaan itseilmaisun muoto ja harrastus, ei ammatti jossa ulkoinen taho (eli asiakas) määrittää raamit millaisia kuvien olisi oltava?

Ehkä onnistuneet kuvat tuntuvat merkityksellisemmältä siksi, että yhteen rullaan mahtuu normaalisti suunilleen joko 24 tai 36 kuvaa jolloin onnistuneen kuvan kohdalla tietää että kuvia ei ole voinut ottaa satoja joista on saanut kolme onnistunutta kuvaa, vaan onnistuminen on merkityksellisempi asia.

Toinen syy merkitykkellisyyden tuntuun voi olla myös se, että omissa filmikameroissa ei ole juurikaan automatiikkaa muuten kuin valotusmittarin ja valotusajan osalta. Tarkennus on täysin manuaalinen prosessi, joten kun kuva on tarkentunut oikein ja oikeaan paikkaan tulee siitä ehkä siksi parempi fiilis koska tietää että olen itse kuvaajana onnistunut eikä automatiikka ole ottanut ja tarkentanut kuvaa puolestani. Ehkä siksi olen tykännyt myös digitaalisessa maailmassa Leica D-Lux (Typ 109):llä käyttää manuaalista tarkennusta, koska se on jotenkin itselleni palkitsevampaa kun kuva onnistuu verrattuna siihen että kameran automatiikka on onnistunut tarkennuksessaan oikein (jota se lähes aina onnistuu tekemäänkin oikein).

Lisäksi yksi asia mikä filmikuvaamisessa kiehtoo on sen käsinkosketeltavuus. Filmi on todellista ja se on “pysyvää”. Tietenkin kehitetyt negatiivit voivat mennä pilalle, tuhoutua jne. mutta verrattuna digitaalisiin kuviin on tässä merkittävä ero – digitaalisessa maailmassa joutuu näkemään vaivaa siihen että kuvat säilyvät tallessa (kovalevyt hajoaa joten kuvia pitää varmuuskopioida jne.), filmillä taas joutuu näkemään vaivaa että kuvatut negatiivit saa tuhottua. Negatiivit eivät kovin lyhyessä ajassa normaalissa käytössä mene miksikään ja vuosikymmeniä vanhat negatiivit ovat normaalisti vielä hyvässä kunnossa. Samaa ei yleensä kuitenkaan voi sanoa vanhoista tietokoneiden kovalevyistä joihin ihmiset ovat vuosien mittaan kuviaan tallentaneet ja onnistuneet niitä hävittämään kovalevyjen rikkoutumisen myötä.

Vuoden ensimmäisen rullan kehittämisen ja siinä olleen monen suttuisen ja tärähtäneen kuvan myötä myös viisastuin sen verran että seuraavaksi lataan kameraan filmin joka on joko ISO 200 tai ISO 400, sillä ISO 100 on tähän aikaan vuodesta omassa kuvauksessani monesti liian riittämätön. Otan paljon kuvia sisätiloissa ja ISO 100 riittää ainoastaan hyvin valaistussa sisätilassa, mutta hiemankaan hämärämmässä tulee valotusajasta jo niin pitkä että käsivaralta monet kuvat jäävät suttuiseksi.

Koska haluan filmikameran kuvat myös tietokoneellenikin (ja siitä myöhemmin vielä tulostaa osa kuvista paperille) oli lopulta aika skannata kuvat. Kuvien skannaamisen käytin Plustekin 8200i -skanneria ja Silverfast 9 -ohjelmistoa. Omiin tarpeisiini nämä toimivat varsin mainiosti ja tekevät sen mitä tarvitsenkin.