Jokin tovi takaperin tilasin jälleen värifilmien kehittämiseen käypäiset kemikaalit sillä entiset kemikaalit olivat jo menneet vanhaksi. Nämä kemikaalit odottivat kaapissa hetken aikaa ennen kuin sekoitin ne käyttöön sillä en ole paljoakaan kuvaillut värifilmejä.
Aikaisemmin olin käyttänyt CineStillin jauhemaista versiota, tällä kertaa käytin saman valmistajan nestemäistä versiota (lue täältä aikaisemmasta kerrasta). mutta muuta eroa kai näissä ei ole kuin se missä muodossa aineet tulevat.
Nyt olen kaksi rullallista kuvannut värillistä filmiä joten laitan tähän muutamia satunnaisia räpsäisyitä lähiajoilta.
Aulangon NäkötorniPunto e Pasta ravintolassa TikkurilassaNäkymää Aulangan näkötornin vieressä olevalta näköalatasanteelta Tämäkin on näkymää Aulangan näkötornin viereiseltä näköalatasanteeltaAulangan näköalatornin läheisen parkkipaikan vierellä kulkeva tiePunto e Pasta -ravintolan pizzaPunto e Pasta -ravintolaa sisältäKuva parvekkeeltaAutoni Aulangan näkötornin parkkipaikalla odottamassa
Kuten kuvista huomaa on joissain ihmeellisiä valkoisia jälkiä. En vielä osaa sanoa varmaksi mikä ne aiheuttaa mutta voisin veikata pölyä tai huolimatonta negatiivin käsittelyä sillä samassa rullassa lähellekään kaikissa kuvissa ei moisia jälkiä näy.
Eiköhän nekin ajan kanssa vähene kun ensin saan selville mikä ongelman aiheuttaa ja osaan jatkossa sitten paremmin hoitaa kokonaisprosessin.
Filmikameran kuvat – niin värillisenä kuin mustavalkoisenakin – monesti saa tuntumaan aivan kuin kuva olisi otettu kauan sitten historiassa. Näistä kuvista Aulangan näkötornilta otetut kuvat on otettu kuitenkin eilen ja parvekkeltani oleva kuva on otettu tänään eikä Punto e Pasta -ravintolassa otetut kuvatkaan ole montaa viikkoa vanhoja.
On mahdollista että kuvista saisi paremman näköisiä (tai sitten vain modernimman näköisiä) säätämällä valkotasapainoja ja muita sellaisia, mutta sellaisten miettimisten aika on vasta paljon myöhemmin, eli sitten kun prosessini on kehittynyt siten että saan sen toimimaan johdonmukaisesti samalla tapaa samanlaisilla tuloksilla.
Kaikki tämän postauksen kuvat on otettu Kodak Gold 200 -filmille käyttäen kameroina Pentax MG:tä sekä Leica M6:tta.
Tekoälyn kehittyminen on viimeiset vuodet ollut nopeaa, eikä vauhti näytä hidastuvan. Hyvänä puolena tekoälyn kehityksessä on se, että monet työkalut julkaistaan avoimena lähdekoodina jolloin niiden käyttömahdollisuudet ovat monien ihmisten saatavilla ja niitä voi käyttää omalla tietokoneellaan mikäli koneessa tehot riittävät.
Aikaisemmin olen koettanut omalla koneellani AI-työkaluja joilla voi tehdä kuvien generointia, kuvassa olevien pään asentojen ja ilmeiden muokkaamista, lyhyiden videoiden generointia, ääniefektien luomista ja tietenkin perinteistä tekstin tuottamista. Uusimpana kokeiluna tänään koetin kuvasta 3D-mallin tekemistä käyttäen Hunyuan3D:tä.
Teknologisesti orientautuneille (eli nörteille) suhteellisen suoraviivaisen asennuksen jälkeen käyttö on erittäin yksinkertaista. Käyttöliittymään valitaan kuva ja generoidaan siitä napin painalluksella 3D-malli. Mallin voi tehdä joko tekstuurilla tai ilman.
Generoin tätä testiä varten ensin omalla koneella ajettavassa Stable Diffusionissa kuvan Ferrarista jonka jälkeen latasin generoidun kuvan Hunyuan3D:hen jota myös pyöritin omalla koneellani. Tämän jälkeen klikkasin vain nappia ja odottelin muutaman minuutin verran jonka jälkeen 3D-malli oli valmis.
Koneessani on näytönohjaimena NVidia RTX 4070 Ti jossa on muistia 16 GB ja sillä ainakin generointi oli omaan kärsivällisyyteni ja käyttööni nähden tarpeeksi nopeaa.
Malli avattuna Windowsin 3D-katseluohjelmaan. Kuten kuvasta näkee, on malli nähtävänä eri kuvakulmasta kuin alkuperäinen Stable Diffusionilla generoitu kuva.
Generoitu malli on GLB-formaatissa ja sen voi avata suoraan Windowsin 3D-katseluohjelmalla katselemista varten tekstuureiden kanssa.
Todellista hyötyä luodusta 3D-mallista on yleensä monelle varmaankin vasta kun mallin tuo johonkin oikeaan käyttötarkoitukseen 3D-mallinnusohjelmaan. Asensin testiä varten vapaan lähdekoodin ohjelmiston Blenderin ja importoin siihen generoidun mallin.
Varsinainen malli onnistui tuoda helposti ilman mitään ongelmia, mutta tekstuurin kanssa olisi joutunut säätämään enemmänkin. Säätämisellä tarkoitan siis sitä, että tekstuuri ei latautunut malliin suoraan siten että sen olisin nähnyt tekstuurin kanssa renderöitynä koska en osaa käyttää Blenderiä kun erittäin pintapuoleisesti.
Katsoin netistä ohjeita ja tekstuurin liittäminen olisi ollut kohtalaisen iso operaatio tätä testausta varten joten jätin koettamatta.
Koetin kaiken kaikkiaan neljällä eri kuvalla 3D-mallin tekemistä ja olin vaikuttunut laadusta jota tällä saa luotua äärimmäisen helposti. Hunyuan3D osasi luoda erittäin hyvin kuvassa näkymättömän osan eli objektin taustapuolen siten että se oli sellainen kuin sen voisin itsekin kuvitella olevan.
Mallin sai importoitua Blenderiin ilman ongelmia. Tekstuureita en saanut helposti käyttöön koska en jaksanut alkaa opettelemaan syvemmin Blenderin käyttöä.
On tietenkin tärkeää huomauttaa että en ole 3D-mallien osaaja enkä niitä sen syvemmin ymmärrä, joten ammattilaiset voivat olla näistä malleista toistakin mieltä. En esimerkiksi tiedä luoko tämä sellaisia malleja mitkä kuluttavat suhteettoman paljon muistia, tekeekö tämä ratkaisuita joita ihmiset eivät mallia luodessaan tekisi tai muuta vastaavaa.
Nämä mallit luultavasti toimisivat omiin tarpeisiini mikäli haluaisin generoida yksinkertaisia pelejä esimerkiksi Unreal Enginellä, sillä 3D-mallintamalla vaikkapa auton luonti on sen verran hidasta puuhaa omalla osaamisellani että pelin luominen tyssäisi siihen paikkaan. Tämänkaltaisella työkalulla on harrastelijoillakin mahdollisuus päästä helposti eteenpäin toteuttamaan itseään ja luovuuttaan uusilla tavoilla.
Loviisa. Filminä HP5 Plus 400 pushattuna ISO 1600:aan. Kontrastia säädetty skannatessa.
Pari viimeisintä postausta olen tänne kirjoittanut siitä kuinka olen innostunut koettamaan filmikuvaamisessa itselleni uutta asiaa, eli filmin pushaamista. Ensimmäinen pushaaminen tapahtui Kentmere Pan 400 -filmillä jonka pushasin ISO 800:aan (lue täältä) ja seuraava Ilford HP5 Plus 400:lla jonka myöskin pushasin samaiseen ISO 800:aan (lue täältä).
Koska kummankin filmin kohdalla pushaamalla saamani tulokset olivat itseäni miellyttävät päätin koettaa kuinka hyvin Ilfordin HP5 Plus 400 -filmi taipuisi jos sitä pushaisin yhden pykälän sijasta kaksi pykälää, eli kuvaisin kamerassa ISO 1600 -arvoa käyttäen ja antaisin valotusmittarin asettaa arvonsa sen mukaan ja sitten kehitysvaiheessa vain kehittäisin pidempään.
Ensimmäinen testirulla tällä tapaa kuvattuna osoittautui positiiviseksi kokemukseksi ja kuvan laadullisesti kuvat ovat sellaisia että suurimpaan osaan niistä olen tyytyväinen.
Kuvauksellisesti monet kuvat olivat toki huonoja eli tarkennus saattoi olla kohteen sijaan taustalla olevassa seinässä, mutta tämä on täysin irrelevantti asia pushaamisen jäljen arvioinnissa. Kiinnostavin aspekti itselleni oli siis siinä, että onko kuvissa niin paljon kohinaa että kuvista tulee käyttökelvottomia siten että terävyys katoaa kokonaan tai onko kontrastia liiaksi, tai tuleeko muuten jotain kuviin mikä häiritsisi.
Ilahduttavaa kyllä, mitään itseäni häiritsevää elementtiä ei kuviin tullut joten jatkossa voin huoletta kuvata useamminkin tällä filmillä käyttäen ISO-arvoa 1600:ssa aina tarpeen niin vaatiessa. Käytännössä sisätiloissa kuvatessa tai muuten vain hämärässä.
Kaikki kuvat on otettu Chinon CA-4s kameralla käyttäen 50 mm F/1.7 objektiivia. Kehityksessä on käytetty tälläkin kertaa Rodinalia lantraussuhteella 1:50 ja kuvat on otettu käsivaralta.
Edellisessä blogipostauksessa kirjoitin tänne blogiin siitä että koetin ensimmäistä kertaa Kentmere Pan 400 -filmiä ja samalla myös ensimmäistä kertaa filmin pushaamista (lue blogipostaus tästä). Koska Kentmere on itselleni uusi filmi enkä ole sillä vielä kuvannut sen vakionopeudella lainkaan, koetin heti perään pushaamista tutummalla Ilfordin HP5 Plus -filmillä.
Samoin kuin Kentmeren kohdalla, myös tässä koetin pushaamista yhden pykälän verran eli kuvasin ISO 400 -filmiä käyttäen kamerassa ISO 800 -valintaa ja säädin kehitysvaiheessa kehitysaikaa pidemmäksi. Tämänkin filmin kohdalla kehityksessä käytin Rodinalia lantraussuhteella 1:50.
Olen varsin tyytyväinen näihin tuloksiin mitä pushaamalla Ilfordia sain. Kuviin tuli luultavastikin hieman tavallista enemmän kontrastia ja varmaankin myös kohinaa kuten yleensä pushaamalla ilmeisesti tulee, mutta silmämääräisesti itseäni ei häiritse kumpikaan. Kontrasti on muutenkin itselleni asia josta pidän enkä ainakaan tämän rullan kuvissa kokenut että kontrastia olisi ollut missään vaiheessa liiaksi.
Modernin teknologian kautta – eli näytöiltä – katsottuna kuvissa oleva kohina kyllä on hyvinkin selkeää ja sellaista että se voi häiritä mikäli preferenssi on saada kuvia vailla kohinaa tai erittäin minimaalisella sellaisella, mutta itse onneksi olen jo vuosien mittaan päässyt eroon tämänkaltaisista mieltymyksistä.
Kuvassa on selkeästi kohinaa, mutta sen verran että se ei häiritse itseäni.
Nuorempana mieltymykseni oli ainakin digitaalisissa kuvissa sellaisiin kuviin joissa ei ole kohinaa juuri lainkaan, mutta nykyään kohinan häiritsevyys on tapauskohtaista. Kenties siinä vaiheessa kun rupesin tulostamaan valokuvia aloin myös pitämään kohinastakin eri tavalla, sillä esimerkkinä keikkakuvat metallibändien keikoilta jotka ovat täysin kohinattomia tuntuvat toisinaan suhteettoman steriileiltä ja sieluttomilta.
Valokuvien tarkoitus (taiteellisessa mielessä) on itselleni enemmänkin välittää tunnetta ja tunnelmaa ja liiallisen sliipattu versio vaikkapa metallibändin keikkakuvasta toisinaan saa kuvasta katoamaan kokonaan kaiken mystiikan tunnun. Vähän samalla tapaa kuin liian steriili miksaus ja masterointi metallibändien levyissä pilaa toisinaan tunnelman kokonaan ja saa sen vain tuntumaan kädenlämpöiseltä ja salonkikelpoiselta radiopopilta jota voi nelikymppinen toimistotyöntekijä kuunnella työviikolla bändin keikalla samalla kun ottaa yhden oluen ja miettii että olikohan yksi olut liikaa vai kärsiiköhän koko loppuviikon yöunet nyt tästä arjen poikkeavasta villistä valinnasta ja äärirajoilla elämisestä.
On mahdollista että mielipiteeni kohinasta on muuttunut myös vuosien myötä myös siksi, että digitaalisten kameroiden kohina on aikoinaan ollut erilaista kuin nykyään. Voi olla että ennen aikaan digitaalinen kohina on ollut aivan kauheaa katsottavaa ainakin näytöllä ja sen vuoksi preferenssi on jäänyt suosia kohinattomia kuvia. Mene tiedä mikä on ollut syynä, mutta nykyään kohina kuvassa voi olla upea kuvaa kaunistava asia tai se voi olla koko kuvan tunnelman pilaaja. Kohina itsessään ei ole siis enää mitään muuta kuin ominaisuus ja vasta lopputulos määrittää sen onko kohina hyvä, huono vai neutraali asia.
Muutenkin nykyään kuva on itselleni enemmänkin “valmis” vasta siinä vaiheessa kun se on paperilla tulostettuna, joten kohinakin näyttää paperilla aivan erilaiselta kuin näytöltä katsottuna.
Onko tällainen hanskasi kadonnut? Tämä hanska on nähty Klaukkalassa 26.01.2025.Täällä voinee hiuksiaan trimmailla. En koettanut. Paikka oli kyllä myös kiinni sunnuntaina päivällä.Klaukkalan kirkon pihalla oleva tolppa. Kohinan määrä väheni skannauksen asetuksien exposurea lisäämällä Silverfast 9 SE -ohjelmistossa.Pieni talo preerialla – Suomi edition.Eilen 25.01.2025 jossain päin Vantaata tai jotain lähialuetta. Pärräilin Kuusijärveltä lähdön jälkeen pitkin poikin sinne sun tänne katselemassa mitä mistäkin löytyy. Tällainen tie löytyi jostain.
Kuten näistä kuvista voi havaita, on kuvissa selkeästi nähtävää kohinaa. Mikäli kohina kuuluu niihin asioihin joita et kuviisi tahdo (etkä tahdo vähentää sitä tietokoneella), ei pushaaminen luultavastikaan ole asia jota tahdot koettaa kovin usein tehdä.
Mikäli suhtautumisesi on sallivampi ei HP5 Plus 400 -filmi pushattuna yhdellä pykälällä välttämättä ole lainkaan huono asia. On luultavaa että itse tulen jatkossa pushaamaan Ilfordin filmiä (sekä Kentmere Pan 400:aa) varsin surutta 800:aan asti tarpeen vaatiessa, eli ainakin silloin kun aikomuksenani on kuvata sisätiloissa jossa valaistus ei riitä antamaan tarpeeksi lyhyitä suljinaikoja. Näitä tilanteita on itselläni useasti joten on hyvä että jatkossa näihinkin löytyy keinot saada parempia kuvia.
Pushaamisessa (sekä pullaamisessa) on kuitenkin hyvä muistaa se, että koko filmi täytyy kuvata samalla tapaa, eli tätä ei voi tehdä vain yksittäisille kuville rullassa. Tämä ei ole itselleni ongelma sillä useimmiten kuvaan filmin täyteen suhteellisen lyhyessä ajassa (päivässä tai parissa) ja kuvatessa voi sitten valottaa kuvansa tarpeisiinsa sopivaksi.
Kaikki tämän postauksen kuvat on kuvattu Chinon CA-4s järjestelmäkameralla käyttäen 50 mm F/1.7 objektiivia. Filminä oli postauksessakin mainittu Ilford HP5 Plus 400 jonka pushasin 800:aan. Kehitteenä oli Rodinal lantringilla 1:50.
Tänään kehitin ensimmäistä kertaa pushatun filmirullan ja samalla se oli myös ensimmäinen kuvaamani Kentmere Pan 400 rulla. Ostin PhotoStellalta entuudestaan itselleni tuntematonta mustavalkoista Kentmereä testiin 10 rullaa jotta saan jonkinlaisen käsityksen minkälainen filmi on kyseessä.
Kentmere Pan on suhteellisen edullinen filmi etenkin tarjouksessa, sillä rullia sai tarjoushintaan 4,99 EUR/rulla normaalin 6,99 EUR/rulla sijaan. On kuitenkin hyvä huomata että rullakoko oli näissä 24 kuvaa, ei 36 kuvaa. Aikaisemmin olen kuvannut pääsääntöisesti Fomapanin filmille sekä Ilfordin HP5 Plussalle joten oli mielenkiintoista koettaa Fomapanin lisäksi myös jotain toista huokeaa filmiä.
Tähän mennessä olen aikaisemmin aina kuvannut ns. box speedillä, eli kun filmissä lukee ISO 400, olen kuvannut sen ISO 400 -arvolla jolloin kameran valotusmittari osaa laskea valotusajat sen mukaan sopivaksi.
Filmikuvauksessa on olemassa kehitystapa jota kutsutaan filmin pushaamiseksi. Käytännössä se tarkoittaa siis sitä, että filmille on kuvausvaiheessa annettu filmin herkkyyttä korkeampi ISO-arvo millä kuvataan ja sen jälkeen kehitysvaiheessa annetaan myös eri arvot minkä mukaan kehitys tehdään.
Esimerkkkinä tässä tapauksessa siis filmin ISO-arvo on 400, mutta olen kameraan laittanut ISO-arvoksi 800. Tämä antaa mahdollisuuden ottaa hämärämmässä käsivaralta kuvia kun kameran automatiikka antaa lyhyemmän valotusajan. Tietenkään valoa ei filmille ilmesty mistään enempää, mutta kehitysvaiheessa sitten kehitin filmin siten kuin se olisi ollut ISO 800, eli ei siten mitä se oikeasti oli (eli ISO 400). Kehitysajasta tuli hieman normaalia pidempi tämän prosessin vaikutuksesta mutta tulokset vaikuttivat ensikokeilulta positiiviselta.
Keskiviikko-iltana Joensuussa.
Filmin pushaamisessa on omat etunsa ja omat haittansa. Hyöty on tietenkin siinä, että kuvaajan on mahdollista ottaa kuvia hämärämmässä käsivaralta kuin mitä normaalisti onnistuisi sillä kamera kuvittelee filmin olevan herkempää kuin onkaan. Haittana tai hyötynä – tapauksesta ja preferenssistä riippuen – on se, että negatiiviin tulee normaalia voimakkaampi kontrasti.
Tavallista voimakkaammat kontrastit on itseäni kiinnostava aspekti sillä pidän yleisesti ottaen voimakaskontrastisista kuvista, joten oli mielenkiintoista huomata että tällä tekniikalla ainakin ensimmäisen koettamani rullan osalta sain positiivisia tuloksia. Tietenkin vähemmän kontrastikkaaseen kuvaan voi helposti tietokoneella lisätä kontrastia, mutta itseäni kiinnostaa pyrkiä saamaan kuviin haluamanilainen ulkonäkö jo suoraan negatiiviin.
Tietokoneella jos kontrastia lisää niin se on kyllä monessa mielessä parempi tapa, sillä kontrastia voi kyllä aina lisätä jälkeenpäin niin paljon kuin sielu sietää, mutta jos se on jo kuvassa kiinni sitä ei enää saa pois. Kuitenkin omaan kuvaustyyliini ja mieltymykseeni muutenkin sopii silti paremmin se että kontrasti on suoraan jo kehitysvaiheessa tullut mukaan eikä kuvia käpistellä enää tietokoneella yhtään enempää kuin skannaaminen.
Pushaaminen käsittääkseni myös nostaa filmin kohinaa, mutta ainakaan mitenkään suhteettomasti ei ensimmäisen testirullan kohdalla kohinaa ilmennyt lukuunottamatta kuvia jotka on kuvattu todella valoisassa. Näin on käynyt kyllä normaalisti aina silloinkin kun olen kuvannut filmin todellisella ISO-arvolla, joten täytynee perehtyä jossain vaiheessa mikä on paras keino kuvata kirkkaissa olosuhteissa.
Sisällä otetuissa kuvissa näkyy kohtalaisen voimakas kontrasti joka miellyttää omaa silmää. En ole vielä koettanut Kentmere Pan 400 -filmiä ilman pushaamista joten en osaa verrata onko kontrasti kuinka paljon voimakkaampaa normaaliin box speedillä kuvattuihin kuviin nähden.
Yllä olevissa kuvissa kohina on suhteellisen maltillista eikä se itselleni pistä silmään mitenkään häiritsevästi, mutta tietenkin sitä on sen verran että se toisille voi olla jo häiritsevän paljon.
Laitan tähän alle vielä muutamia kuvia joissa kohinaa on jo paljon. Näin tosin itselleni käy muutenkin kun kuvaan valoisassa ulkona vaikka kuvaisin oikealla ISO-arvolla ja kehittäisin box speediä käyttäen, joten vika luultavamminkin on joko kuvaajassa tai mahdollisesti kameran valotusmittarin taipumuksessa valottaa liiaksi. Tämä täytyy selvittää jotta osaan huomioida tällaiset olosuhteet jatkossa paremmin ja saan otettua kuvia joissa ei ole aivan näin paljoa kohinaa mikäli joskus niin haluan.
Lisäksi on hyvä mainita että kaikki nämä kuvat on kehitetty käyttäen Rodinalia 1:50 laimennuksella. Mikäli olen käsittäny valokuvausaiheisista nettikeskusteluista oikein on eri kehitteillä erilaiset ominaisuudet kohinan suhteen ja Rodinal on kohtalaisen kova tekemään kohinaa, eli yksi vaihtoehto voi joskus olla koettaa kehittää kuvia jonkin muun valmistajan kehitteellä. Tämä ei kuitenkaan ole itselläni vielä pitkään aikaan näköpiirissä oleva asia mitä tahdon koettaa, sillä Rodinalia on purkissa vielä suhteellisen paljon eikä mielenkiintoa ole ainakaan vielä niin paljoa että jaksaisin alkaa perehtymään eri kehitteisiin sillä olen yleisesti tyytyväinen kehittämiini kuviin.
Ensimmäinen kuva missä aurinkolasit roikkuvat puun oksalla on sellainen missä kohina ei vielä ole kovinkaan häiritsevää omaan makuuni, mutta se on silti sellainen missä kohinaa on jo paljon.
Tässä kuvassa näkyy jo kohtalaisen paljon kohinaa.Tämä kuva on luultavastikin pahin esimerkki siitä kuinka paljon joihinkin kuviin tulee valoisassa kuvatessa kohinaa. Lisäksi muita häiriöitä on myös nähtävissä eli ainakin filmin kuivumisessa on negatiiville kuivahtanut vesipisaroita, mutta ne pystyisi kyllä tarpeen mukaan saamaan pois pesemällä ja kuivattamalla filmin uudelleen. Itseäni ei niin paljoa asia häiritse joten asia on yhdentekevä.
Kokonaisuutena ensimmäinen pushaus-testaus meni hyvin ja olen kuviin yleisesti ottaen erittäin tyytyväinen. Tälläkin hetkellä kamera on säädetty ISO 800 -arvoon vaikka kamerassa on nyt ladattuna Ilford HP5+ 400 joten seuraavakin filmi menee pushaamisen testaamiseen.
Ilfordin filmin etuna pushaamisen testaamisessa on se että olen kuvannut aikaisemmin monia rullia vakionopeudella joten luultavasti erot on helpompaa hahmottaa. Kentmere Pania en ole koskaan aikaisemmin kuvannut, joten olisi ollut tietenkin viisaampaa kuvata ensimmäinen rulla box speedillä. En kuitenkaan asiaa kovin suuresti miettinyt kun filmin latasin sisään ja väänsin ISO-arvon 800:aan joten ensimmäinen rulla sai kerralla toimia myös ensimmäisen pushaamisen testirullana.
Positiivinen mielikuva ainakin itselleni jäi niin pushaamisesta kuin Kentmere Pan 400 -filmistä, joten mielenkiinnolla odotan millaiseksi Ilfordin kuvat muodostuvat pushattuna kun saan rullan kuvattua ensin täyteen ja pääsen sitä kehittämään.
Kaikki tämän blogipostauksen kuvat on kuvattu Chinon CA-4s kameralla käyttäen 50 mm F/1.7 objektiivia.
Ruokarobotti etsimässä tarkoitusta elämäänsä tai viemässä ruokaa jonnekin. Mene tiedä. Kuva: Chinon CA-4s, 50 mm F/1.7 objektiivi ja Ilford HP5+ 400 -filmi.
Levyt ja filmit maksavat rahaa
Olen lähivuosina ostanut useita uusia vinyylilevyjä sekä monia filmejä kameroihini. Kumpaakin näitä tuotekategoriaa yhdistää analogisuus, mutta myös se, että kummassakin hinnat ovat lähivuosina nousseet tai vähintäänkin luultavasti nousseet ainakin Internetin keskusteluiden perusteella.
Omatkin havaintoni kyllä tukevat uusien vinyylilevyen hintojen nousua, sillä monet uudet vinyylit ovat nykyään suunilleen hintaluokassa 30-40 euroa, vaikka vaihtelua on tietenkin kumpaankin suuntaan eli moni levy maksaa yli 40 euroa mutta useita on myös alle 30 euroa. Muutamia vuosia takaperin levyjen hinnat ovat olleet alhaisemmat, joten hintojen nousu on selkeästi havaittavissa oleva ilmiö.
Filmikameroiden filmien hinnoista itsellä ei ole juurikaan kokemusta useammalta vuodelta joten näiden hintojen noususta en oikein pysty sanomaan juuri mitään omakohtaisesti. Yleisesti netin keskustelupalstoilla kuulee kuitenkin filmien hintojen nousseen, vähintäänkin Yhdysvalloissa mistä moni keskustelija Redditin foorumeilla on.
Yksi mikä itseäni kuitenkin on kiinnostanut, onko hintojen nousu todellisuudessa kovinkin suurta pidemmällä aikavälillä, vai onko hintojen nousu ainoastaan lyhyen aikavälin ilmiö eli olivatko hinnat levyissä ja filmeissä joskus 2000-luvun alussa, 1990-luvulla tai 1980-luvulla merkittävästi edullisemat jos hinnat suhteutetaan nykyiseen valuutan arvoon.
Musiikkilevyjen hinnat
Ensimmäinen mikä itselleni tuli mieleen joitain päiviä takaperin katsoa oli levyjen hinnat ja niiden suhteellinen hinta nykyiseen rahan arvoon muunnettuna. Ensimmäinen ostamani täysihintainen levy oli Britney Spearsin …oops! I did it again jonka ostin täydellä hintaa Joensuun Anttilasta levyn julkaisun ajankohdan aikaan. Levy on julkaistu vuonna 2000, joten oletan että olen levyn tuohon aikaan ostanut.
Markka aikaan uudet CD-levyt maksoivat muistini mukaan 119 markkaa tai 120 markkaa. Tilastokeskuksen rahanarvonmuuntimen mukaan (katso täältä) 120 markkaa vastaisi nykyisessä rahassa 31,36 euroa, eli uuden CD-levyn hinta siihen aikaan vastaa suunilleen sitä, mitä monet uudet vinyylilevyt tätä nykyä maksavat.
Nykyään CD-levyt maksavat noin 20 euroa vaikka tietenkin variaatiota hinnassa on muutama euro suuntaan jos toiseen, joten CD-levyjen hinnat ovat merkittävästi edullisemmat kuin vuonna 2000, mutta uusien vinyylilevyjen hinnat ovat suunilleen sitä mitä uusien CD-levyjen hinnat olivat silloin.
Vuoden 2000 LP-levyjen hintatasosta itselläni ei ole valitettavasti käsitystä, sillä en niitä siihen aikaan ostanut, mutta kokonaisuutena ajatellen jos nykyään uuden vinyylilevyn saa suunilleen samaan hintaan kuin vuonna 2000 on saanut uuden CD-levyn en ainakaan itse pysty pitämään hintaa missään määrin kohtuuttomana enkä hintojen nousua suhteettomana.
Filmien hinnat
Filmien hintojen kanssa jouduin enemmänkin pohtimaan hintojen nousua ja sitä mitä ne ovat olleet joskus historian havinassa, sillä en itse muista lainkaan minkä hintaisia filmirullat ovat olleet silloin kun muutaman rullan olen nuorempana mahdollisesti itsekin ostanut. Kuvasin luultavasti vain rullan tai pari filmikameralla ennen kuin siirryin digitaalikameran käyttäjäksi vuonna 2004 joten filmin ja kehityksen hinnat ovat täysi musta aukko omassa muistissani.
Onneksi Internetin syövereistä löysin tilastokeskuksen tilastoja joissa on nähtävissä keskimääräinen hinta myös filmirullille.
Vuonna 2000 on 24 kuvan filmirulla maksanut keskimäärin 21,02 markkaa (lähde). Nykyiseen hintaan muunnettuna vastaisi tämä 5,49 euroa.
Vuonna 1990 on 24 kuvan filmirulla kesäkuussa maksanut keskimäärin 25,60 markkaa ja toisella neljänneksellä 25,79 markkaa (lähde). Nykyhinnassa tuo 25,60 markkaa vastaisi 8,04 euroa ja 25,79 markkaa vastaisi 8,10 euroa.
Omana syntymävuotenani eli vuonna 1984 on 24 kuvan filmirulla maksanut tilastokeskuksen tietojen mukaan 24,13 markkaa ja 3. neljänneksellä hinta on ollut 23,88 markkaa (lähde). 24,13 markkaa vastaisi nykyrahassa 10,23 euroa ja alhaisempi 23,88 markan hinta vastaisi 10,12 euroa.
Nopeasti arvioituna 24 kuvan filmirullat on vuonna 1984 ollut kohtalaisen hinnakkaita, 1990 ei myöskään ole voinut puhua edullisesta ja vasta vuonna 2000 on hintataso ollut suhteellisen edullinen.
Tietenkin digitaalisten kameroiden tulon myötä muutamia vuosia myöhemmin on hinnat saattaneet tipahtaa jopa radikaalistikin, mutta olen itse kiinnostuneempi tietämään mitä hinnat olleet niinä vuosikymmeninä kun filmi on ollut ainoa tapa kuvata.
Vanhoja tyylikkäitä autoja näkyy toisinaan myös Koivukylässä. Kuva: Chinon CA-4s, 50 mm F/1.7 objektiivi ja Ilford HP5+ 400 -filmi.
Jos nyt katson PhotoStellan sivuilta filmien hintoja (koska ostan filmini yleensä sieltä tilaamalla) on hintojen vertaaminen vaikeaa ainakin värifilmien osalta, sillä 24 kuvan rullia ei juurikaan myydä vaan lähes kaikki ovat 36 kuvan rullia.
Ainoat joita tällä hetkellä sivulla on listattuna 24 kuvan rullana ovat AgfaPhoto Color 400 hintaan 17,90 eur sekä Kodak ColorPlus 200 hintaan 14,99 eur. Nopeasti katsoen hinnat ovat siis selkeästi korkeammalla vanhoihin aikohin verrattuna, mutta on hyvä huomioida kuitenkin se että 36 kuvan värifilmejä saa suhteessa merkittävästi edullisempaan hintaan.
Lisäksi hintavaihtelu on todella suurta filmien osalta, koska hintaan vaikuttaa tuotemerkki ja valovoima. 36 kuvan värifilmejä myydään PhotoStellan sivulla tällä hetkellä 12,99 eur – 28,99 eur missä edullisin 12,99 euron hintainen tuote on Kodak Pro 100 värifilmi ja hinnakkain 28,99 euron hintainen filmi on Kodak Portra 800.
Näiden lisäksi on hyvä muistaa myös se, että monesti filmejä näkee tarjouksessa eri paikoissa, esim. tämän tekstin kirjoittamisen aikaan PhotoStella myy Kodak Ultramax 400 herkkyydellä olevaa 36 kuvan filmiä 10 kappaleen paketissa hintaan 111,11 eur eli yhdelle rullalle jää tällöin enää hintaa 11,11 eur. Samoin muissa kaupoissa näkee tällaisia tarjouksia missä kolmen rullan paketti maksaa merkittävästi vähemmän kuin yksittäin ostettuna. Esimerkiksi Verkkokauppa.com myy tällä hetkellä Kodak 135 Gold 200 -filmiä 3 kpl pakettina hintaan 31,99 eur jolloin yhdelle rullalle jää hintaa 10,663 euroa.
Koska tilastokeskuksen kuluttajahinnoissa on filmit olleet 24 kuvan filmejä ja nykyään niiden myynti vaikuttaisi olevan harvinaisempaa kuin 36 kuvan filmissä on realistisen hinnan saamiseksi parempi laskea paljonko yhdelle kuvalle on jäänyt hintaa filmin osalta.
Vuonna 1984 yhden kuvan hinnaksi on jäänyt 0,426 senttiä, loppuvuoden hinnoilla 0,421 eur. Vuonna 1990 hinta per kuva on ollut 0,335 ja loppuvuoden hinnoilla 0,337 eur. Vuonna 2000 hinnat ovat olleet matalat, 0,228 eur/kuva.
Verrokkina jos ottaa nykyään myynnissä olevista edullisimman yksittäin myytävän Kodak Pro 100 36 kuvan värifilmin, jää hintaa yhdelle kuvalle 0,360 eur/kuva. Kalleimmassa filmissä (Portra 800) sitä vastoin yhdelle kuvalle jää hintaa 0,80 senttiä. Jos Kodak Ultramax 400 -filmiä ostaa 10 kappaleen paketin saa rullan hintaan 11,11 eur ja yhden kuvan hinnaksi jää ainoastaan 0,308 eur/kuva ja jos Verkkokauppa.comista tilaa Kodak 135 Gold 200:aa kolmen kappaleen paketin jää yhden rullan hinnaksi 10,663 euroa ja yhden ruudun hinnaksi 0,296 euroa.
Nopeasti arvioituna nykyiset hinnat eivät siis ole pidemmän aikavälin huomioon ottaen millään muotoa erityisen kalliit jos katsoo paljonko hintaa jää yhdelle ruudulle nykyään verrattuna 90-lukuun tai vuoteen 1984. Vuonna 2000 hinnat kyllä ovat olleet merkittävästi edullisemmat, mutta nykyinen hintataso ei tunnu ainakaan omasta mielestäni missään mielessä kohtuuttomalta jos katsoo pidemmälle aikavälille filmien hintoja.
Tietenkin keskimääräinen hinta on vaikea käsite, sillä hintahaarukka on nykyäänkin todella laaja. Mikä on ollut keskimääräinen filmi ja mikä sen normaali herkkyys on ollut? ISO 100, ISO 200, ISO 400? Samoin onko ennen ollut myös 36 kuvan rullat edullisempia vai onko niitä juurikaan edes ollut myynnissä on vaikea sanoa. Lisäksi keskihinnassa ei ollut mainintaa puhutaanko nyt värifilmistä vai mustavalkoisesta filmistä, mutta tein itse oletuksen että puhe on ollut värifilmeistä. Mustavalkoisten filmien hinnat ovat värifilmiä merkittävästi edullisemmat joten tuskin keskivertohintaan on tuolloin otettu mustavalkoisia filmejä.
Paljon melua tyhjästä
Palo-auto palaamassa kotiinsa. Kuva: Chinon CA-4s, 50 mm F/1.7 objektiivi ja Ilford HP5+ 400 -filmi.
Mikäli laskelmani eivät menneet totaalisen pieleen ei hintojen kallistuminen vaikuta lähellekään niin suurelta kuin miltä se ihmisten puheissa usein kuulostaa olevan.
Tietenkin vertailuni on monin osin ongelmallinen sillä jouduin tekemään filmien osalta arviot puhtaasti tilastokeskuksen tilastojen perusteella eikä siitä käynyt ilmi mikä filmi on ollut keskimääräinen 24 kuvan filmi mitä on käytetty. Hintavaihtelut eri valmistajien filmeissä on suurta ja käsittääkseni niin on ollut ennenkin.
Lisäksi vertailussa vertasin myös vuoden 2000 uuden CD-levyn hintaa nykyisen uuden vinyylilevyn hintaan vaikka kyseessä on eri formaatit. En ole itse ostanut 2000-luvun alussa yhtään vinyyliä joten mitään perspektiiviä niiden hinnoista ei itselläni ole.
Vertailun vuoksi vertailin kuitenkin näitä kahta täysin eri formaattia ristiin siksi, että saan käsityksen siitä onko musiikkilevyn hinta siinä fomaatissa missä haluan sitä kuunnella kallistunut radikaalisti vaiko ei. Aikoinaan halusin kuunnella ensisijaisesti CD-levynä, nykyään vinyylinä. Hinnan vertailussa itseäni siis kiinnosti puhtaasti se, paljonko “yksi albumi” musiikkia suunilleen maksaa ja on ennen maksanut.
Jos moni on vuonna 2000 raaskinut sijoittaa uusiin CD-levyihin rahasumman joka vastaa noin 30 euroa mutta nykyään 30 euroa ei raaski enää sijoittaa uuteen levyyn, kertooko se todellisuudessa mitään musiikin hintojen kallistumisesta vaiko vain oman arvomaailman muutoksesta missä odotuksena on että kaiken pitäisi olla halpaa tai vielä sitäkin halvempaa ja mikään ei saisi enää maksaa juuri mitään?
Viime vuoden puolella innostuin filmille kuvaamisesta ja kotona filmien kehittämisestä, mutta vähitellen kouraan tarttui useammin digitaalinen kamera ja pidempi tauko kerkesi tulemaan filmille kuvaamisessa ja kuvien kehittämisessä.
Filmikuvaamisessa on selvästi kuitenkin jotain mikä itseäni siinä innosti, ja lähipäivinä on taas enemmän tullut tunne että tekisi mieli alkaa taas enemmän käyttämään filmikameraa. Värifilmin kehitystä koetin tehdä viime vuoden lopulla muutaman kuukauden tauon jälkeen, mutta kemikaalit olivat menneet jo pilalle ja sain lopputuloksena vain tyhjän filmin.
Latasin toiseen kameraani (isäni vanhaan Chinoniin), mustavalkoisen filmin ja muutaman kuvan otin viime vuoden lopun puolella. Tällä viikolla kuitenkin toden teoilla alkoi tulemaan voimakkaammin tunne että pitäisi päästä jälleen filmille kuvaamaan, joten räpsin kameraan lataamani rullan täyteen muutamassa päivässä jotta pääsin testailemaan onko mustavalkoisen filmin kehittämisen kemikaalit vielä kunnossa.
Värifilmin osalta tapahtuneen pilalle menneen kehityksen myötä olin tällä kertaa viisaampi ja koetin ennen rullan kehitystä kemikaalien toimivuuden pienellä palalla filmiä. Ensin katsoin kuitenkin väärin että kehite olisi toimivaa mutta fikseri olisi mennyt pilalle ja näytti siis siltä että filmi jää kehittämättä (tietenkin sen olisi voinut kehittää mutta ei fiksata ja lopputulos olisi mennyt kuitenkin pilalle).
Myöhemmin kun pelailin Counter-Strikeä tuli mieleeni että olin tehnyt fikserin testaamisen väärin – fikseri pitää testata kehittämättömällä filmillä, mutta olin koettanut sitä samalla palalla jolla olin ensin testannut kehitteen, eli kehitetyllä filmillä. Tein uuden fiksaussekoituksen ja testasin toisella, kehittämättömällä pätkällä filmiä fikserin toimivuuden ja havaitsin fikserin toimivaksi. Tästä innostuneena rupesin heti kehittämään kuvaamani filmin.
Hieman joutui alussa muistelemaan miten kehitys meni, etenkin kemikaalien määrän suhteen, mutta prosessi onneksi kerkesi menemään viime vuoden puolella jo jollain tapaa selkärankaan että vaiheet muisti suhteellisen hyvin. Lisäksi käytän Massive Dev Charin ohjelmaa iPhonella jossa tietenkin myös näkyy prosessin järjestys ja oikeat ajat eri vaiheille.
Ilahduttavaa kyllä, filmin kehittäminen ja sen fiksaaminen meni onnistuneesti ja vuoden ensimmäinen filmirulla pääsi vessaan kuivumaan.
Tämänkin filmin pyörittelin pitkin vessan lattiaa ja sain laikkuja filmiin joko siinä vaiheessa tai sitten vain huuhtelussa. Samapa tuo.
Yksi asia mikä filmikuvaamisessa on “sitä jotain” mitä digitaalisen maailman kuvaamisessa ei ole eikä voi edes olla on se onnistumisen fiilis mikä tulee siitä kun avaa kehitystankin prosessin päätteeksi, ottaa kehitetyn filmin tankista ulos ja alkaa kiskomaan kehitettyä filmiä jännityksen saattelemana irti rullasta. Se fiilis on kiehtova kun näkee ottamansa kuvat filmillä pieninä miniatyyreinä samalla kun filmin ottaa rullasta ulos ja laittaa filmin klipsiin ja vie sen lopulta vessaan kuivumaan. Jotain siinä prosessissa vain on sellaista että se kiehtoo, eikä sitä fiilistä voi saada digitaalisen kuvan kanssa koskaan.
Kenties filmikuvaamisen yksi kiehtovimmista aspekteista itselleni tulee juurikin siinä, että lopputulos eli lopullinen kuva ei ole se ainoa merkittävä asia, vaan ennen kaikkea se tunne mitä koko prosessi itsessään herättää.
Filmille ottamani kuvat eivät ole yleensä parempia kuin digitaaliset kuvat joita otan ainakaan nykyisellä osaamiseni tasolla, mutta se ei ole koko jutun pointti. Pointti on siinä, että filmille otetut onnistuneet kuvat tuntuvat merkityksellisemmältä ja monesti itselleni muutenkin paremmalta – ja eikö se ole koko jutun pointti silloin kun valokuvaaminen on ainoastaan itseilmaisun muoto ja harrastus, ei ammatti jossa ulkoinen taho (eli asiakas) määrittää raamit millaisia kuvien olisi oltava?
Ehkä onnistuneet kuvat tuntuvat merkityksellisemmältä siksi, että yhteen rullaan mahtuu normaalisti suunilleen joko 24 tai 36 kuvaa jolloin onnistuneen kuvan kohdalla tietää että kuvia ei ole voinut ottaa satoja joista on saanut kolme onnistunutta kuvaa, vaan onnistuminen on merkityksellisempi asia.
Toinen syy merkitykkellisyyden tuntuun voi olla myös se, että omissa filmikameroissa ei ole juurikaan automatiikkaa muuten kuin valotusmittarin ja valotusajan osalta. Tarkennus on täysin manuaalinen prosessi, joten kun kuva on tarkentunut oikein ja oikeaan paikkaan tulee siitä ehkä siksi parempi fiilis koska tietää että olen itse kuvaajana onnistunut eikä automatiikka ole ottanut ja tarkentanut kuvaa puolestani. Ehkä siksi olen tykännyt myös digitaalisessa maailmassa Leica D-Lux (Typ 109):llä käyttää manuaalista tarkennusta, koska se on jotenkin itselleni palkitsevampaa kun kuva onnistuu verrattuna siihen että kameran automatiikka on onnistunut tarkennuksessaan oikein (jota se lähes aina onnistuu tekemäänkin oikein).
Lisäksi yksi asia mikä filmikuvaamisessa kiehtoo on sen käsinkosketeltavuus. Filmi on todellista ja se on “pysyvää”. Tietenkin kehitetyt negatiivit voivat mennä pilalle, tuhoutua jne. mutta verrattuna digitaalisiin kuviin on tässä merkittävä ero – digitaalisessa maailmassa joutuu näkemään vaivaa siihen että kuvat säilyvät tallessa (kovalevyt hajoaa joten kuvia pitää varmuuskopioida jne.), filmillä taas joutuu näkemään vaivaa että kuvatut negatiivit saa tuhottua. Negatiivit eivät kovin lyhyessä ajassa normaalissa käytössä mene miksikään ja vuosikymmeniä vanhat negatiivit ovat normaalisti vielä hyvässä kunnossa. Samaa ei yleensä kuitenkaan voi sanoa vanhoista tietokoneiden kovalevyistä joihin ihmiset ovat vuosien mittaan kuviaan tallentaneet ja onnistuneet niitä hävittämään kovalevyjen rikkoutumisen myötä.
Alkuvuonna olen hankkinut useita vinyylilevyjäkin kokoelmaani.
Vuoden ensimmäisen rullan kehittämisen ja siinä olleen monen suttuisen ja tärähtäneen kuvan myötä myös viisastuin sen verran että seuraavaksi lataan kameraan filmin joka on joko ISO 200 tai ISO 400, sillä ISO 100 on tähän aikaan vuodesta omassa kuvauksessani monesti liian riittämätön. Otan paljon kuvia sisätiloissa ja ISO 100 riittää ainoastaan hyvin valaistussa sisätilassa, mutta hiemankaan hämärämmässä tulee valotusajasta jo niin pitkä että käsivaralta monet kuvat jäävät suttuiseksi.
Koska haluan filmikameran kuvat myös tietokoneellenikin (ja siitä myöhemmin vielä tulostaa osa kuvista paperille) oli lopulta aika skannata kuvat. Kuvien skannaamisen käytin Plustekin 8200i -skanneria ja Silverfast 9 -ohjelmistoa. Omiin tarpeisiini nämä toimivat varsin mainiosti ja tekevät sen mitä tarvitsenkin.
Vuosi 2024 jäi historiaan ja vuosi 2025 saapui. Oma vuoteni vaihtui muutamien seurakuntalaisten kanssa ensin kotikirkolla muutaman tunnin oleskellen jonka jälkeen suuntasimme puoleksi yöksi katsomaan ilotulitusta muutaman kilometrin päähän Möskärin kuntoportaiden päälle mäelle.
Mäki osoittautui hyväksi paikaksi, sillä sinne oli tullut muutakin väkeä kohtalaisen paljon ja saimme katsella ilotulitusta hyvältä paikalta monien ampuessa siellä rakettejaan taivaalle.
Laitan tähän muutaman kuvan joita raketeista otin. Kaikki kuvat on otettu iPhone 16 Prolla käyttäen iPhonen omaa kameraohjelmaa.
Kuten monet itseni elävässä elämässä tuntevat tietävät, olen jo vuosia käyttänyt erilaisia Applen laitteita. Ensimmäinen laitteeni kyseiseltä valmistajalta on muistini mukaan ollut iPhone 3G ja vähän kerrallaan vuosien vieriessä on heidän eri tuotteitaan tullut käytettyä hyvinkin paljon.
Tälläkin hetkellä käytöstäni löytyy monia eri laitteita. Puhelin, kannettava tietokone, kello, useita kaiuttimia, Apple TV, nappikuulokkeet sekä tabletti. Myöskin AirTag on tullut laitettua lompakkoon siltä varuilta että sen onnistun joskus hukkaamaan, joten on helppoa havaita että suuri osa kotini tietoteknisistä laitteista on Applea.
Pöytätietokoneena käytän tällä hetkellä yhä Windows-konetta, mutta vuosien mittaan on kodin pöytäkoneetkin olleet useampaan kertaan Maceja. Syy miksi tällä hetkellä käytän Windows-konetta on se, että pelaan yhä Conter-Strikeä, tarvitsen toisinaan paljon levytilaa valokuville ja testailen erilaisia tekoäly-juttuja joissa erillinen näytönohjain on hinta-laatu-suhteeltaan hyvä ratkaisu.
Mikään (paitsi taloudelliset aspektit) ei tietenkään estä hankkimasta mäkkiä ensisijaiseksi koneeksi jatkossa, koska Windows-konetta voi käyttää silloin kun sitä tarvitsee ja muina aikoina voisi hyvin käyttää mäkkiä kaikkeen muuhun.
Yksi asia jonka Applen laitteita vuosia käyttäneenä on tullut huomattua on se, että monet jotka eivät käytä Applen laitteita eivät selvästikään ymmärrä mitä järkeä on “maksaa ylihintaa kun halvemmalla saa vastaavan laitteen” jonka ajatuksen innoittamana tämä teksti on syntynyt – miksi maksaa enemmän jonkin valmistajan tuotteesta, kun merkittävästi halvemmalla hinnalla saa paljon parempaakin?
Halvemmallakin saa
Yksi asia Applen laitteiden ostamisen järkevyyden kritisoinnissa on yleensä tuotteiden ostohinta. Tämä on tietenkin ymmärrettävää ja aina onkin hyvä miettiä mikä on hinta minkä itse on valmis mistäkin tuotteesta maksamaan.
Ostohinnan katsominen missä tahansa asiassa on kuitenkin ainoastaan yksi ja samalla varsin suppea katsantokanta, sillä erilaisilla esineillä ja asioilla on myös muunlaisia arvoja jotka painavat vaakakupissa kun laitehankintoja miettii.
Jos hintaa miettiessä ottaa huomioon ainoastaan ostohinnnan ja jättää huomioimatta käytetyn tuotteen jälleenmyyntiarvon ja oletetun ja odotetun käyttöiän suhteessa ostohintaan, ei se silloin ainakaan omalla kohdallani ole kovin hyvä mittari sillä monet kuluttajamarkkinoille suunnatusta elektroniikasta on sellaista että niitä vaihdetaan ennemmin tai myöhemmin uudempiin. Kun tuotteen vaihtaa uudempaan, yleensä vanhempi laite tulee laitettua myyntiin ja tällöin jälleenmyyntiarvolla on merkitystä.
Applen tuotteilla on keskimäärin ollut suhteellisen hyvä jälleenmyyntiarvo, joten mikäli tuotteen myöhemmin myy pois uusien laitehankintojen vuoksi on jälleenmyynnistä saatava summa vähentänyt tuotteeseen kokonaisuutena käytetyn rahan määrää.
Esimerkiksi jos puhelin on maksanut uutena 1400 euroa, sitä on käyttänyt 2 vuotta ja sen myy käytettynä pois 600 eurolla, on kahdelle vuodelle puhelimelle hinnaksi jäänyt 800 euroa. Tietenkin hinta on tuolloinkin todella kova, mutta niin on myös puhelimen vaihtotahtikin sillä ei kovinkaan moni luultavasti vaihda puhelintaan vuoden tai kahden vuoden välein ellei ole teknologia-intoilija tai kovakourainen käyttäjä joka saa puhelimen aina rikki alle kahdessa vuodessa.
Mitä pidempi vaihtoväli laitteella on, sitä edullisempi päiväkohtainen käyttöhinta tuotteelle jää. Tämä tuntuu olevan asia jota monesti ei huomioida lainkaan, vaan katsotaan ainoastaan ostohintaa joka on omiaan antamaan suhteellisen yksipuoleisen ja samalla myöskin varsin naiivin arvion siitä onko tuote suhteettoman kallis verrattuna kilpailijoihin vaiko ei.
Tietenkään en tarkoita sanoa sitä että Applen tuotteet olisivat edullisia tai edullisempia kuin kilpailijansa, sillä eivät ne sitä monestikaan ole eikä niiden edes tarvitsekaan olla.
Tekniikka edellä arviointia
HomePod mini on pieni älykaiutin
Monesti ihmetellessä mitä järkeä on ostaa vaikkapa iPhone tai Mac kovemmalla hinnalla jos teknisesti paremman laitteen saa edullisemmin toiselta valmistajalta, jää tällöin monta olennaista asiaa huomioimatta.
Yksi olennainen asia mikä kyseisessä ajattelussa ei yleensä tule mietittyä on se, että suurinta osaa tavallisista ihmisistä ei voisi vähempää kiinnostaa tekniset aspektit.
Suurin osa ihmisistä ei osaa sanoa sitä, onko heillä puhelimessa mikä prosessori, onko näyttö 120 Hz vai 60 Hz vai jotain muuta, onko näytön tekniikka OLED vai jokin muu, onko prosessorin suorituskykytestit edellisvuotta paremmat eikä moni luultavasti edes osaa sanoa paljonko laitteessa on RAM-muistia tai tallennustilaa.
Sama pätee tietokoneisiin. On ihmisiä jotka ymmärtävät teknisistä asioista ja niiden teknisten ominaisuuksien merkityksestä käytännön elämässä, mutta suurta osaa ihmisiä ei sellaiset asiat kiinnosta ja heille riittää se että laite toimii.
Monesti on törmännyt siihen että laitetta perustellaan paremmaksi teknisistä aspekteista katsoen – laitteessa X on parempi prosessori, muistia on enemmän ja näytön tekniikka on parempi. Näissä yleensä on helppoa huomata se, että henkilö kuka arvioi näiden ominaisuuksien perusteella tuotetta ei luultavastikaan ole ns. tavallinen käyttäjä vaan teknisesti orientoituneempi henkilö jonka käyttö on jotain muuta kuin suuren yleisön laitteiden käyttö on.
Laitteen teknisillä ominaisuuksilla ei tee yhtään mitään, jos niille ei ole oikeasti käyttöä. Jos käyttöjärjestelmä ei tue tehokkaampia laitteita siten että ohjelmat käynnistyisivät ja toimisivat nopeammin, on laitteiden tekniset ominaisuudet loppukäyttäjän näkökulmasta täysin yhdentekevät. Tällöin myöskin laitteen paremmuus jää hyvin kyseenalaiseksi monelle ihmiselle.
Normaalia ihmistä kiinnostaa useammin käytettävyys. Kun painan nappia, tapahtuuko jotain heti vai kestääkö siinä 3 sekuntia. Kun vieritän nettisivua alaspäin, tökkiikö koko sivu vai rullaako sivu alaspäin sulavasti. Kun soitan saanko selvää hyvin äänestä vaiko en. Kun otan valokuvan puhelimella, näyttääkö se suoraan järkevältä – isoa osaa ihmisiä ei kiinnosta RAW-kuvaaminen ja kuvien jälkikäsittely eikä iso osa edes tiedä mitä ne ovat.
Käytettävyys ja fiilis on paljon tekniikkaa merkityksellisempi asia monelle ihmiselle asiassa kuin asiassa, mutta jostain syystä tietoteknisiä laitteita arvioidessa monesti huomio pyörii objektiivisesti mitattavien tulosten ympärillä ymmärtämättä lainkaan sitä että ketään keskivertoa tavallista ihmistä tällaiset asiat ei kiinnosta lainkaan.
Kokonaisuuksien summaa
Yksi ja samalla merkittävä asia mitä monet eivät huomioi Applen tuotteissa on se, mikä itselleni on myöskin luultavasti merkittävin syy niiden hankkimiselle – Applen tuotteissa ei ole kyse yhdestä yksittäisestä tuotteesta, vaan kyseessä on erilaisten laitteiden välisestä kokonaisesta ekosysteemistä.
Applen ekosysteemi on sanalla sanoen erinomainen. Se ei ole tietenkään virheetön, siinä on omat ongelmansa, mutta kokonaisuuden kannalta ekosysteemin merkitys on tavallisessa arjessa paljon suurempi kuin minkään yksittäisen laitteen teknisten speksien tai ostohinnan merkitys on, niin kauan kuin ne laitteet ovat tarpeeksi hyviä ja itselleen sopivan hintaisia.
Ekosysteemillä ja sen toimivuudella tarkoitan siis sitä, kuinka hyvin eri laitteet toimivat yhteen toisten laitteiden kanssa.
Kännykällä otettujen kuvian osalta tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kun otan kuvan iPhonella, se tallentuu automaattisesti iCloud-pilvipalveluun. Kun myöhemmin avaan Mac-tietokoneella Kuvat-ohjelman, on se sama kuva jonkin ajan kuluttua tuossa Kuvat-ohjelmassa ilman että itse joudun säätämään mitään, riittää että odotan että kuva ilmestyy sinne. Samoin kun käynnistän Apple TV -laitteen ja avaan siellä Kuvat-ohjelman, on tuo samainen kuva helposti katsottavissa jonkin ajan kuluttua myös television ruudulta ilman että joudun säätämään kuvien siirtelemisen, lähettämisten ja muiden vastaavien teknisten asioiden kanssa. Kuten arvata voi, samainen kuva löytyy myös iPad-tabletin Kuvat-ohjelmassa, joten tilannekohtaisesti voin katsoa eri näytöllä eri laitteella tuon samaisen kuvan helposti ja vaivattomasti.
Musiikin osalta taas tämä ekosysteemin keskinäinen toimivuus taas tarkoittaa sitä, että kun käytän Apple Music -palvelua voin laittaa musiikin vaikkapa ensin kännykällä soimaan, ja kun tuon AirPods Pro -nappikuulokkeet puhelimen lähelle ja avaan kuulokkeiden kotelon luukun ja laitan napit korville, musiikki siirtyy nappeihin. Tietenkin sama tapahtuu myöskin muiden valmistajien puhelimissa ja bluetooth-nappikuulokkeissa, mutta iPhonessa yhdessä HomePod Mini -kaiuttimien kanssa on kätevä ja helppo tapa siirtää musiikki kaiuttimiin. Kun musiikki soi puhelimessa voin viedä puhelimen kaiuttimen lähelle ja puhelimessa soinut musiikki siirtyykin normaalisti kaiuttimista kuultavaksi ilman mitään säätämistä.
Sama toimii myös toisin päin. Jos HomePod mini -kaiuttimissa soi jokin musiikki voi sen siirtää sieltä takaisin kännykkään viemällä puhelimen kaiuttimen lähelle ja kohta musiikki siirtyykin kaiuttimen sijaan soimaan puhelimeen. Esimerkiksi jos kotoa on lähdössä ja kaiuttimissa soi musiikki, voi sen siirtää puhelimeensa ja jatkaa kuuntelua napit korvalla kodista poistuttua ilman että joutuu etsimään Musiikki-ohjelmasta samaa soittolistaa tai levyä mikä on soinut aikaisemmin kaiuttimissa.
Puhelimen, älykellon ja iCloud-pilvipalvelun välinen toimivuus on myöskin erinomainen. Toisinaan kotona puhelin on pöydällä ja kello on ranteessa, ja kun puhelin soi tulee puheluun vastattua kellon kautta eikä puhelimen kautta. Viimeksi tänään olen puhunut pitkän puhelun kellon kautta.
Apple Watch -kello on kätevä monessa, kuten uniaikojen seurannassa, askelmittarina ja muissa vastaavissa älykellon tehtävissä. Muitakin valmistajia on varmasti jotka tekevät kelloillaan samat asiat ja mahdollisesti enemmänkin, mutta myös Apple Watchissa merkittävämpi hyöty tulee sen sopimisesta kodin laitteiden ekosysteemiin kuin vain sen toimivuudesta yksittäisenä laitteena.
Aikaisemmin mainitsemani kuvien toimivuus eri laitteissa ulottuu myös kelloon asti. Kun olen tykännyt kuvasta joka on iPhonen kuvagalleriassa, synkronoituu Suosikki-kuvat automaattisesti myös kelloon ja ainakin itse katselen toisinaan kellon kautta mitä kuvia on suosikkeihin tullut tallennettua.
Kellolla saan kerättyä tietoa askelmääristä ja unen määrästä ja nämä tiedot voin sitten katsoa paremmin ja monipuolisemmin kännykän Terveys-ohjelmasta. Samoin lenkeille voin ottaa mukaan pelkän kellon ja jättää kännykän kotiin ja silti voin tallentaa lenkin tiedot ja sen jälkeen voin katsoa lenkin tiedot kotona puhelimen äärellä tarkemmin avattuna jos haluan tietää nopeuksista yms. lenkin aikana.
Kello on kätevä myös iPhonen navigoinnin kanssa. Kun laitan kännykästä navigaattorin päälle, saan kelloon myös näkyviin informaatiota matkasta. Esimerkiksi kun risteys josta pitää tajuta kääntyä tai jatkaa vaikkapa suoraan on lähestymässä, kello antaa ranteessa tuntopalautteen joka auttaa havainnoimaan että itse muistaa mennä oikeaa reittiä eikä ajatuksissaan ajele minne sattuu.
Samat asiat varmasti onnistunee myös muiden valmistajien laitteilla, mutta saumaton toimivuus ilman säätämistä ja perehtymistä siihen minkä puhelimen kanssa minkäkin valmistajan kello toimii on jotain mitä itse arvostan. Applen kello toimii Applen puhelimien kanssa ja se riittää itselleni.
Mac-koneen ja Apple TV:n välinen toimivuus on myöskin erinomaista. Kun katson läppäriltä jotain, voin laittaa sieltä vaikkapa videon pyörimään ja lähettää kuvan langattomasti Apple TV:hen jolloin voin katsoa kuvaa isommalta ruudulta helposti ilman johtojen kanssa säätämistä.
Yksi mainitsemisen arvoinen asia on myöskin CarPlay. Kun istun autoon ja laitan puhelimesta piuhan kiinni auton soittimeen, saan iPhonesta CarPlay-toiminnallisuuden päälle. Käytännössä voin laittaa autossa olevassa soittimessa olevasta kosketusnäytöstä navigoinnin päälle ja pois, voin laittaa musiikit soimaan auton kaiuttimista ja voin myös nähdä muita erilaisia tietoja kuten kalenterimerkinnät mitä on pian tulossa. Pieni mutta kätevä osa Applen ekosysteemiä tämäkin.
iCloud on olennainen osa
iPad Mini ja Air Pods Pro -nappikuulokkeet.
Edellisessä kappaleessa mainitsin useita ominaisuuksia jotka ovat niitä minkä vuoksi Applen ekosysteemistä pidän. Monet niistä käyttävät hyödykseen iCloud-pilvipalvelua joka on pääsääntöisesti erittäin hyvä, tai ainakin niin hyvä kuin pilvipalvelut yleensäkään voivat olla. Yksityisyyden kannalta tietenkin minkä tahansa pilvipalvelun käyttö on jotain missä on hyvä miettiä että kuinka salaisia ja yksityisiä tietoja niihin haluaa tallentaa, mutta yleisesti niiden tietojen osalta joita sinne haluaa tallentaa on tämä erinomainen palvelu ja se tekee arkisista asioista käytännöllisempää.
Applen laitteissa (iPhone, Mac, iPad) on useita ohjelmia jotka löytyy näistä jokaisesta ja joita myös itse käytän. Muistiinpanot on näistä hyvä esimerkki. Kun olen kännykällä, saatan kirjoittaa lyhyet muistiinpanot sekalaisista asioista, mutta kun menen tietokoneelle voin jatkaa noita muistiinpanoja helposti Macissä – tai vaikka nettiselaimessa Windows-koneella.
Muistiinpanot-ohjelmaa käytän usein kappaleiden tekemisessä mikäli kappale on sellainen että siinä on sanoitukset. Sanoitukset voi laittaa muistiinpanoihin esimerkiksi kännykällä, mutta jatkaa sitten muistiinpanoja myöhemmin pianon äärellä ollessa tabletilla. Yleensä kun hahmottelen kappaleeseen soinnut, merkkailen ne sitä mukaa Muistiinpanot-ohjelmaan joten sointutiedot ovat automaattisesti millä tahansa laitteella missä niitä myöhemmin tarvitsen.
Uutena ominaisuutena Muistiinpanot-ohjelmassa voin myös tallentaa äänen, joten jatkossa biisejä tehdessä voin tallentaa nopean demon suoraan muistiinpanojen mukaan joka tekee asioista vieläkin käytännöllisempää.
Muistutukset on toinen ohjelma jota olen käyttänyt enemmän tai vähemmän aina tarpeen mukaan. Esimerkiksi kun kirjoitin runokirjani tein suunnitelman etukäteen Muistutukset-ohjelmaan. Tein sinne projektin jonka alle tein tehtävät jotka täytyy suorittaa että projekti tulee valmiiksi.
Muistutuksien kätevyys on tietenkin siinä, että tehtävät voi kirjoittaa tietokoneella, mutta sitten merkitä tehdyksi vaikka kännykällä koska tiedot synkronoituvat eri laitteiden välillä. Esimerkiksi eri kaupoista ostettavat asiat on kätevä merkitä sitä mukaa muistiin kun ne tulee mieleen ja niitä voi sitten katsoa kaupassa ollessaan mitä piti muistaa ostaa. Lisäksi muistutukset synkronoituvat myös Applen kelloon, joten jos on tehnyt muistiinpanot kännykällä mutta unohtaa kännykän kotiin voi kauppalistansa nähdä myös kellosta katsomalla.
Loppusanat
Applen laitteet ovat olleet hyviä, mutta eivät virheettömiä. Niissä on samalla tapaa toisinaan erilaisia ongelmia kuin kaikkien muidenkin valmistajien laitteissa, mutta tästäkin huolimatta tarkoituksena on pysyä ensisijaisesti Applen laitteiden käyttäjänä.
Ekosysteemin toimivuus on jotain mikä on merkittävästi tärkeämpi asia kuin yksittäisten laitteiden ominaisuudet. Teknologia on yhteiskunnassamme olennainen ja kiinteä osa elämäämme – keskimäärin riippumatta siitä halusimmepa tai emme -, joten haluan vapaa-ajallani että suurin osa asioista toimii mahdollisimman hyvin ja saumattomasti muiden laitteideni kanssa.
Tähän mennessä paras ratkaisu teknologian kanssa mahdollisimman vähäiseen säätämiseen mutta kuitenkin monipuoliseen käyttämiseen on Applen laitteet, sillä laitteita löytyy heiltä niin moneen eri käyttöön – tietokoneet, kellot, Apple TV, puhelimet, tabletit, kuulokkeet ja kaiuttimet ovat jokainen asioita joita käytän.
Merkittävä asia Applen ekosysteemissä eri laitteiden välillä on myöskin ohjelmistojen kokemuksen yhdenmukaisuus. Kuvat-ohjelma Macillä, iPadilla ja iPhonella on jokainen sellaisia että kun osaa yhdellä laitteella käyttää, osaa kyllä navigoida myös muilla laitteilla suhteellisen nopeasti asioihin mitä siellä etsii. Samoin Muistiinpanot, Muistutukset ja monet muutkin ohjelmat ovat yhdenmukaisia käyttökokemukseltaan laitteesta riippumatta joka helpottaa käyttöä merkittävästi.
Eri laitevalmistajat kyllä tarjoavat jokaiseen näihin omia ratkaisujaan, joten vaihtoehtojakin luultavasti on, mutta kuinka hyviä mikäkin niistä on ja kuinka kokonaisvaltaisesti eri laitteita on saatavilla näihin muihin ekosysteemeihin on sitten asia erikseen. En tiedä, enkä varsinaisesti edes jaksa välittää. Voi olla että muilla on olemassa parempiakin ratkaisuja, mutta niin kauan kuin nykyinen Applen ekosysteemi toimii en jaksa kuluttaa vapaa-aikaani siihen että etsisin parempaa – itselleni riittää että asiat toimii ja ne ovat tarpeeksi hyviä.
Kirpputorilla. Kuva: iPhone 14 Pro Max käyttäen ProCamera-sovellusta.
HUOM! Alla oleva teksti on kirjoitettu valokuvaamista harrastavan ihmisen näkökulmasta ja mielipiteeni eivät luultavastikaan edusta suuren enemmistön mielipidettä vaan allekirjoittaneen puhtaasti subjektiivista näkemystä valokuvan visuaalisesta estetiikasta.
Kuten jotkut tietävät, en ole ollut enää muutamiin vuosiin iPhone-valokuvaamisen ystävä. Syynä on yksinkertaisesti se, että nykyisissä iPhoneissa kameran oletusohjelma valokuvaamiseen on sanalla sanoen luokatonta roskaa.
Aivan liian monessa tilanteessa kameralla otetut kuvat eivät enää edes näytä valokuvilta, vaan yliprosessoiduilta keinotekoisesti generoiduilta tekoälytaiteelta. Pohjalla niissä on kyllä kuva jonka on ensin itse ottanut, mutta sen jälkeen päälle on lisätty ohjemallisesti niin paljon kuvan “parannuksia” että kuva on täysin käyttökelvotonta katsottavaa.
On hyvä huomata että ongelma ei kosketa ainoastaan iPhoneja, vaan monia muitakin moderneja puhelimia mikäli en ole saanut väärää käsitystä Internetin pohjalta.
Parannukset jotka tekevät kuvista käyttökelvottomia ja vastenmielisiä katsottavia ovat niiden keinotekoinen yliterävyys sekä pakotettu HDR joka saa yönkin näyttämään päivältä ja varjot katoamaan niin että lopputulos on sanalla sanoen epärealistinen.
Yksi tapa miten käyttäjänä tätä on voinut ohittaa on se, että kuvaa RAW-muodossa jonka jälkeen kuvaan lisätyt automaattiset parannukset pystyy ottamaan pois esimerkiksi Lightroomissa. Tämä toimii kyllä jos lähtee tekemään erillisiä kuvausreissuja ja jaksaa käsitellä kuvia jälkikäteen, mutta ns. tavalliset räpsinnät ovat itselleni ainakin sellaisia että en jokaista kuvaa halua RAW-muodossa ja sen jälkeen käsitellä siitä prosessointeja pois.
iPhonen kameran käyttö on uudempien puhelinmallien myötä jäänyt todella vähäiseksi, sillä en vain yksinkertaisesti pidä siitä miltä kuvat näyttävät. Sääli, sillä monia omia henkilökohtaisia suosikkikuviani olen ottanut vuosien mittaan vanhoilla iPhoneilla joten en missään nimessä siis pidä mobiililaitteilla kuvaamista huonona vaihtoehtona valokuvaamisen harrastamiseen, päinvastoin. On tilanteita joissa matkapuhelin on luultavastikin paras vaihtoehto, mutta nykyinen ohjelmisto on harmillisesti pilannut kuvauskokemuksen ainakin itselläni.
On kuitenkin hyvä huomauttaa, että ongelma kuvanlaadussa ei ole missään nimessä iPhonen fyysinen kameran optiikka vaan puhtaasti ohjelmiston tekemät lisäykset joita ei enää oletuskamera-ohjelmasta saa pois.
Kuva: iPhone 14 Pro Max käyttäen ProCamera-sovellusta.
Käyttäjällä on onneksi mahdollisuus kiertää kameran huonoutta ja valita myös parempia kameraohjelmia App Storesta ostamalla, mutta käytettävyys niiden kanssa ei ole sitä mitä Applen oma ohjelmisto tarjoaa. Käytettävyydellä en tässä kontekstissa kuitenkaan tarkoita sitä miten ohjelmat itsessään toimivat, vaan sitä miten helposti kameraohjelman saa käyntiin.
Iso osa kameran käytettävyydessä erityisesti kännyköissä on itselleni se että sen saa nopeasti ja helposti auki ilman että joudun säätämään. iPhonen oman kameraohjelmiston saa auki lukitusnäytöstä painamalla kameran kuvaketta tai pyyhkäisemällä lukitusruutua vasemmalle oikeasta reunasta, eli kameran saa todella nopeasti käyttöön kun taas kolmannen osapuolen tekemää kameraohjelmistoa varten on joutunut aukaisemaan ensin puhelimen lukituksen ja sen jälkeen navigoimaan kameraohjelmistoon.
Tietenkin tämä ei ole ongelmallista monellekaan, etenkin jos kuvaaminen on sellaista että kamera on kädessä melkein koko ajan tai kuvia ottaa harvoin, mutta omassa kuvauksessani tämänkaltainen käytön hankaloittaminen on todella suuri miinus eikä kännykästä jaksa alkaa etsimään parempaa kameraohjelmaa ja kuvat jää ottamatta ainakin kännykällä.
iOS 18 muutti asiat merkittävästi
iOS 18 myötä käyttäjä voi vihdoinkin vaihtaa lukitusnäytöltä käynnistyvän kameraohjelmiston itse haluamakseen (kuvassa ympyröitynä kuvake).
iPhonen käyttöjärjestelmän uusin pääversio, versio 18, on tuonut merkittävän muutoksen kolmansien osapuolten kameroiden käytettävyysongelmaan sillä uuden ohjelmistoversion myötä käyttäjän on mahdollista vihdoin muokata lukitusnäytöllä näkeviä oletuskuvakkeita haluamakseen.
Enää oikeassa alanurkassa olevasta kameran kuvakkeesta ei ole pakko käynnistää Applen omaa kameraohjelmaa, vaan sen voi vaihtaa käynnistämään esimerkiksi ProCameran jonka avulla kaikki yllä kirjoittamani ongelmat pystyy kiertämään. Tämä jos mikä on merkittävä parannus ja tekee jälleen iPhonen kamerasta ainakin itselleni käytettävän normaaliin kuvakseen!
ProCamera on maksullinen ohjelma jonka olen ostanut jo kauan sitten, mutta uuden iOS-päivityksen myötä se on vihdoin myös käytettävä omaan kuvaamiseeni sopivasti, sillä useimmiten kameran haluan käynnistää suoraan lukitusnäytöltä. Nyt tämä onnistuu ja iPhonea voi jälleen käyttää oikeasti varteenotettavana ja jopa hyvänä peruskamerana.
ProCameran asetuksista olen valinnut Capture Quality -asetussivulta kohdasta “MAXIMUM CAPTURE QUALITY” vaihtoehdon “Natural” sekä saman asetussivun kohdasta “M & SI MODE SETTING” olen valinnut “Unprocessed” joka poistaa ison osan kuvan prosessoinneista ja saa kuvat näyttämään jälleen valokuvilta kunhan vain kuvaa SI-moodissa tai M-moodissa. Asetus poistaa näissä kuvaustiloissa SmartHDR:n käytöstä joka on ehdottomasti merkittävin hyöty itselleni.
Sekalaisia kuvia kävelyltä
Kuva: iPhone 14 Pro Max käyttäen ProCamera-ohjelmaa.
iOS:n uusi versio 18 on ollut ulkona Suomessa jo syyskuun 16 päivästä asti, mutta päivitys tuli tehtyä vasta viime viikolla tai sitä edeltävällä viikolla omaan puhelimeeni. Eilen jostain bongasin tiedon siitä että lukitusnäytöllä näkyvän kameran kuvakkeen voi vaihtaa käynnistämään muita ohjelmia joten illasta eilen sitä koetin ja laitoin ensin toisen ohjelman jolla sai prosessoinnit pois.
Tänään kuitenkin latasin jälleen ProCameran ja asetin sen lukitusnäytölle sillä tuossa toisessa ohjelmassa oli muuten käytettävyydessä hankaluuksia. Töiden jälkeen lähdin koettamaan millaisia kuvia iPhonella saa kun käyttää parempaa kameraohjelmaa ja ainakin omaan silmääni kuvat näyttävät varsin hyvältä. En tarkoita hyvällä kuitenkaan niiden laatua valokuvana ja taidemuotona vaan niiden teknistä laatua eli sitä näyttävätkö kuvat valokuvalta vai keinotekoiselta roskalta.
Laitan tähän muutamia satunnaisia kuvia lenkin varrelta.
