Kirja: Minna Canth – Anna-Liisa ja muita teoksia

“Rakastaa ja olla rakastettu! Suurempaa onnea ei koko avarassa maailmassa voinut olla. Luottaa, kunnioittaa, ihailla, rakastaa, antaa kaikki sielunsa parhaimmat tunteet, enemmän se oli kuin onnea, se oli autuutta!” (Ote teoksesta Hanna, s. 327).

Kotimaisen kirjallisuuden merkittävimpiin näytelmäkirjailijoihin kuuluvan Minna Canthin Anna-Liisa ja muita teoksia on kokoelma teoksista joita on julkaistu alunperin vuosien 1882-1895 välitä.

Mukaan kirjaan on mahtuneet Murtovarkaus, Työmiehen vaimo, Köyhää kansaa, Hanna, Kauppa-Lopo, Papin perhe sekä Anna-Liisa. Wikipedian artikkelista voi käydä katsomassa mitä muita teoksia Canthilta on julkaistu noidenkin vuosien aikana (lue täältä) joita ei näihin samoihin kansiin ole kuitenkaan julkaistu.

Ennen näiden tekstien lukemista en ollut Minna Canthin teksteihin perehtynyt, mutta onneksi tämäkin aukko sivistyksessä on nyt paikattu sillä pääsääntöisesti pidin Canthin tarinoista niin kielellisesti kuin myös tarinallisesti.

Tarinallisesti teokset ovat monilta osiltaan hyvin tummanpuhuvia ja synkkiä eikä niissä elämän aurinkoiset hetket pääse lukijaa liiaksi saattelemaan onnen ja autuuden niityille. Välillä kun toivon kipinä on ottaa tuulta alleen on pian vesisade jo senkin liekin nopeasti sammuttanut ja jättänyt jäljelle vain savuavan raunion. Mukaan tarinoihin mahtuu niin pahankurisia ja väkivaltaisia juoppoja, suhteettoman kovan kurin omaavia isähahmoja joita omat lapsensakin joutuvat pelkäämään, nälän näkemistä, pettyneitä lupauksia rakkaudesta sekä mielenterveyden pettämistä elämän raskaan ikeen alle.

Ilahduttavasti mukana oli myös kristillistä sanomaakin ja hetkiä joissa vaikean ja epätoivoisen tilanteen myötä tarinan protagonisti saa kokea Jumalan armon, anteeksiannon ja rakkauden. Olin yllättynyt että Canthilla oli uskon ja uskonnon läsnäolo niinkin vahvasti tarinoidensa sivuilla esillä kuin mitä se oli. Toki toisilla tarinoiden hahmoilla käsitys uskosta tai ehkä enemmänkin tavasta jolla uskoa ei aina ollut niin positiivissävytteinen, mutta pidin siitä kuinka esimerkiksi Papin perhe -teoksessa pastorin ja hänen poikansa välisissä dialogeissa pohdittiin uskonnon ja yhteiskunnallisten asioiden kehityksen vaikutusta ja niiden välistä konfliktia.

Ensimmäisellä lukemalla eniten itselleni kolahtivat tarinat Köyhää kansaa, Papin perhe sekä Anna-Liisa. Vaikka mikään teksteistä ei ollut huono ja jokainen oli lukemisen arvoinen jätti Hanna silti kaipaamaan jotain hieman enemmän. Syy tähän voi olla myös siinä että jostain syystä lukeminen oli pitkän aikaa tauolla ja kun vihdoin palasin tähän tarinaan viikkojen jälkeen oli osa tarinasta jo unohtunut eikä kokonaisuus jättänyt niin vahvaa kokemusta kuin muut. Mene tiedä.

En ole itse perehtynyt Canthin teosten aikakauden maailmankuvaan ja aikakauteen Suomessa työläisten perheiden oloissa, mutta mikäli teoksissa kuvataan edes etäisen aidosti avioliittoa, miesten ja naisten välisiä suhteita sekä ympäröivän yhteiskunnan arvomaailmaa on elämä ollut varsin karua, ainakin mikäli sitä peilaa nykyisen liberaalin maailmankuvan ympäröivässä maailmassa omien konservatiivisten arvojenikin lävitse.

Karkeasti tiivistäen Canthin teosten maailmankuvassa on ominaista että miehet ryyppäävät, antavat naisille lupauksia joita sitten rikkovat, monet heistä ovat aivan järkyttäviä junttimaisia sikoja muutenkin niin sanoissa kuin teoissaankin ja hyvän miehen kriteerit täyttyvät jo siinä jos ei kovin usein vaimoaan lyö humalaspäissään remutessa. Tarinoissa suorastaan huutaa epäoikeudenmukaisuuden tukahdettu ääni jota lukiessa voi vain toivoa että tämänkaltaisia elämänkohtaloita ei kukaan joutuisi kokemaan. Tietenkin kuvaukseni on kärjistetty, mutta tällainen mielikuva teoksia lukiessa kuitenkin itselleni syntyi.

Teosten kantaaottavuus ja ajatuksia herättävät piirteet on tehty tasapainoisesti tarinaan olennaisesti kuuluvalla tyylillä eivätkä ne tunnu rasittavalta paatokselta. Nykykultuurin perspektiivistä kastottuna kirjoissa nähtävä naisten huonon aseman kuvaus on tehty siten että se saa epäoikeudenmukaisuudellaan tuntemaan ärsytystä tarinan asenneilmapiiriä ja sen monia mieshenkilöitä kohtaan.

Kokonaisuutena Minna Canthin Anna-Liisa ja muita teoksia on hyvä ja lukemisen arvoinen teos niin kirjallisesti, kulttuurillisesti kuin myös sen tarinoiden sisältämän yhteiskunnallisen kantaaottavuuden vuoksi.

Kirja: Sidney Lumet – Elokuvan tekemisestä

Edesmenneen amerikkalaisen elokuvaohjaajan Sidney Lumetin teos Elokuvan tekemisestä joka alkuperäisellä nimellään tunnetaan Making moviesina on vuonna 2004 ilmestynyt kirja joka käsittelee otsikkonsa mukaista aihetta. Teoksessa on varsinaisen sisällön sivuja 255 ja lisäksi lopusta löytyy liitteinä Sidneyn uran tuotoksia niin elokuvien, television kuin teatterinkin saralta. Kirjan on julkaissut Like-kustannus.

Kannen tekstiin on siteerattu luultavasti tunnetuinta elokuvakriitikkoa Roger Ebertiä joka on antanut kirjasta positiivisen kuvauksen joten oli mielenkiintoista päästä tutustumaan tähän kirjaan myös itse.

Kirja käsittelee elokuvan tekemisen eri vaiheita. Vaikka teoksen sisältö on monessa mielessä tekniseltä osaltaan nykymittakaavassa jo hieman vanha eivätkä monet kirjassa kuvatut filmin käsittelyyn liittyvät asiat enää päde Hollywoodinkin siirrytty pääpiirteittäin digitaaliseen maailmaan, on tämä teos silti sellainen mikä on ehdottomasti lukemisen väärti jokaiselle elokuvien tekemisestä kiinnostuneelle.

Lumet kuvaa elokuvan luomisen prosessin eri vaiheita käsikirjoituksesta lopullisen teoksen valmistumiseen saakka monipuolisesti mutta kuitenkin viihteellisesti ja helppolukuisesti. Helppolukuisuus ja viihteellisyys onkin tämän kirjan suuri vahvuus sillä aihepiiri on sellainen että siitä olisi erittäin helppoa kirjoittaa teos jonka kuivuudesta Saharakin saisi arvoisansa vastuksen. Sujuvan kerronnan ja kepeän humoristisenkin vivahteensa ansiosta teoksen lukeminen on helppoa jokaiselle aiheesta edes yleisesti pitävälle, ei ainoastaan kovan luokan elokuvafriikeille.

Mikäli tämän tekstin lukijalle ei ole tiedossa oma suhteeni elokuviin on hyvä avata sitä ensin hieman jotta arvioni kirjasta voi suhteuttaa edes jonkinlaiseen perspektiiviin. Oma kiinnostukseni elokuvia kohtaan on useampitasoinen. Olen kiinnostunut elokuvista niin katsojana, arvioijana (kuten täältä blogista voi lukea joka lauantai arvosteluita) kuten myös harrastelijatekijänä joka haluaa kehjittyä tekemään parempia lyhytfilmejä. Ensisijaisena päämääräni lyhytfilmienkin tekemisessä on kehittyä kuitenkin tekemään omaan musiikkiini musiikkivideoita, jonka jälkeen päämäärä tietenkin siirtyy uusiin haasteisiin kun pääsen ensin tuohon saakka.

Tätä taustaa vasten arvioiden kirjan anti oli jokaista mielenkiintoni aluetta tukeva. Se antoi käsitystä millaista on tehdä isoa elokuvaa, mitä kuvauspaikalla tapahtuu, mitkä asiat ottavat aikansa ja millaisia haasteita matkalle tulee sekä tietenkin mitkä asiat maksaa ja miksi. Lisäksi kirjasta sai hyvin käsitystä myös Lumetin tavasta ajatella kamerakulmien ja värien käyttöä. Erityisesti näistä kerrotuista taiteellisista ratkaisuista ja niiden merkityksistä sain itsellenikin uusia näkökulmia elokuvien arvointiin sekä omiin lyhytfilmeihin.

Kokonaisuutena Elokuvan tekemisestä on lukemisen arvoinen teos jokaiselle harrastajalle joka on kiinnostunut syventämään ymmärrystään elokuvasta taidemuotona niin katsojana kuin tekijänäkin.

Kirja: J.K. Rowling – Harry Potter ja viisasten kivi

Yli 20 vuotta on kerennyt vierähtämään jo siitä kun ensimmäinen Harry Potter -kirja näki päivänvalon mutta lahjakkaasti olen tähän saakka onnistunut kyseiset kirjat jotenkin väistämään. Vuosia sitten koetin tätä sarjan ensimmäistä Viisasten kivi -teosta lukea mutta jostain syystä – luultavasti ajankäytön vuoksi – kyseinen kirja jäi lukematta vielä hyvinkin moneksi vuodeksi. Kesän loppuvaiheilla hankin tämän omaksi Suomalaisesta kirjakaupasta siinä toivossa että kirjan saisin joskus aikaiseksi lukea ja nyt uudet työt aloittaneena olen käyttänyt junamatkat tehokkaasti ja ottanut selvää mistä on pienet Tylypahkalaiset tehty.

Harry Potter ja viisasten kivi eli alkuperäiseltä nimeltään Harry Potter and the Philospher’s stone on brittiläisen J. K. Rowlingin kirjoittama fantasiakirja vuodelta 1997. Suurta suosiota nauttineessa Harry Potter -kirjasarjassa on julkaistu yhteensä seitsemän kirjaa ja niiden pohjalta on myös tehty kahdeksan elokuvaa. Elokuvat olen aikaisemmin itsekin katsonut ja niistä kovin pitänyt joten sitä suuremmalla syyllä oli hyvä paikata aukkoa sivistyksestään ja antaa kirjallekin mahdollisuus.

Mikäli Harry Potterit eivät ole tuttuja niin lyhyesti tiivistäen siinä kerrotaan nuoresta orvosta pojasta (jonka nimen saatte itse koettaa arvata!) joka saa kuulla olevansa velho. Hän on kasvanut tavallisten ihmisten, jästien, parissa joten tämänkaltaisen tiedon selville saaminen muuttaa kovasti Harryn elämää. Harry pääsee noitien ja velhojen kouluun Tylypahkaan jossa hän saa tärkeitä oppeja velhouden maailmaan. Velhokoulussa ollessaan Harry ja uudet ystävänsä Ron ja Hermione saavat selville että koulun syövereissä on piilotettuna legendaarinen viisasten kivi joka vääriin käsiin päästynä voisi olla todella vaarallinen esine. Tietenkin nuo väärät kädet ovat havittelemassa kyseistä taikaesinettä joten Harry kumppaneineen joutuu toimimaan ennen kuin mitään katastrofaalista pääsee tapahtumaan.

Omaan makuuni tämä oli varsin viihdyttävä kirja. Tarina on hyvin kerrottu ja se on mielenkiintoinen, kirjallinen tyyli on mukavan kuvaavaa mutta ei käy kuitenkaan junnaamaan missään vaiheessa ja hahmot ovat tarpeeksi persoonallisia pitääkseen yllä mielenkiintoa heidän edesottamuksiaan kohtaan. Pidin myös siitä kuinka epäilykset ja todellisuus eivät aina kaikin paikoin lopulta kohtaakaan ja lukijaa on saatu johdatettua hyvällä tapaa harhateille hyvin pitkän matkan verran.

Viihdyttävä teos. Täytynee siis jokin päivä lähteä etsimään seuraavakin osa jostain käsiini 🙂

Kirja: Misantropian historia

Misantropian historia on kustannusosakeyhtiö Savukeitaan vuonna 2013 julkaisema teos jonka on toimittanut Juri Nummelin. Teoksessa on sivuja 283 joista toki osa on lähdeluetteloita ja muita vastaavia.

Kirja koostuu useamman eri kirjoittajan kirjoituksista misantropiaan liittyen. Mikäli misantropia ei terminä ole tuttu tarkoitetaan sillä kirjan takakannen selkeän ja hyvän kuvauksen mukaan inhoa, epäuskoa tai vihaa ihmislajia kohtaan. Aihepiiri ei siis sinänsä ole mikään kovin iloinen, mutta kuitenkin varsin kiehtova sillä historiallisista kuvauksista ihmisvihaajista saa aina jonkinlaista perspektiiviä ihmisyyteen ja ihmiskuntaan ja siihen että ei ole mitään uutta alla auringon.

Teksteissä käydään läpi ihmisvihaa ja ihmisvihaajia tai ainakin sellaiseksi helposti miellettäviä ajattelijoita Ateenassa, vilkaistaan Markiisi de Saden sairaiden tekstien suhdetta misantropiaan, pohditaan dekkarikirjallisuutta ja käydään monien tunnettujen yksilöiden näkemyksiä läpi.

Onpa omaksi luvukseen myös päässyt analysointi norjalaisen black metal -kulttuurin pimeät 90-luvun tapahtumat kirkonpolttoineen, tappoineen ja itsemurhineen päivineen. Lisäksi kirkonpoltoista ja bändikaverinsa murhasta tuomitusta yhden miehen Burzum-yhtyeessä vaikuttavasta Varg Vikernesiä ja hänen maailmankuvastaan on kirjoitettu teoksessa pintaraapaisun verran.

Kokonaisuutena teoksesta jäi monin osin positiivinen kuva sen synkästä aihepiiristä huolimatta. Kirja oli monilta osiltaan hyvin kirjoitettu, se kertoi monien historiallisten henkilöiden filosofiasta ja toimintamallista joista on helppoa löytää haitallisia aineksia aikakautensa yhteisöä ajatellen ja siten on omiaan antamaa ymmärrystä sille että ennenkään ei kaikki ole ollut paremmin vaikka helposti moisen romantisoidun mielikuvan haluaakin rakentaa mieleensä.

Järjettömän typerää mutkat suoriksi vetämistä

Hyvistä puolistaan huolimatta teosta paikoitellen lukiessa meinasi naama sulaa totaalisesti joidenkin kirjoittajien naiiviin populistiseen mutkat suoriksi -päättelyyn. Esimerkkinä toimikoon vaikkapa kappaleessa Viheliäisin luontokappale olevat typerät ja tarkoitushakuiset perpsektiivittömät niputtamiset.

“Jotenkin nämä tyypit löytävät toisensa: Pentti Linkola, Theodore Kaczynski ja heidän jäljessään kulkevat James Hirvisaari, Timo Hännikäinen, Henry Laasanen, Jussi Halla-aho. Jokainen näistä on pohjattoman tyytymätön. Syy on milloin teknis-teollisessa kulttuurissa, yhteiskunnassa tai demokratiassa, milloin suvaitsevaisuudessa, ihmisoikeuksissa, liberalismissa, feminismissä tai maahanmuutossa. Yleensä kaikissa näissä. Tästä systemaattisesta ihmisvihapropagandasta on enää todella lyhyt askel Andres Behring Breivikiin. Jos ihmisvihaajien osoittamat ongelmat ratkaistaisiin, he alkaisivat vihata jotain muuta. Heille vihaaminen ja kauna ovat itseisarvoja, modus operandi, liikkeelle paneva voima. Ihmisviha on heille vain henkinen pelastusvene, väline, joka antaa tyhjälle elämälle merkityksen. (s. 222)

Tässä vaiheessa lukiessa joutui melkein jo miettimään onko kirjoittaja koskaan lukenut listaamiensa henkilöiden näkemyksiä vai miten ihmeessä hän saa niputettua täysin eri asioista puhuvat ja eri asioita kritisoivat ihmiset yhdeksi nipuksi ja pääteltyä mutkat suoraksi vetäen että enää ei ole pitkä matka Breivikiin. Ei helvetin helvetti etten paremmin sanoisi.

Mikäli blogin lukijalle kyseiset henkilöt eivät ole tunnettuja on Pentti Linkola yleesä monen – itseni mukaan lukien – mielestä jyrkät näkemykset omaava luonnon pelastumisesta puhuva kirjailija jonka näkemykset ihmisistä ei ole kovin positiiviset. Theodore Kaczynski on tunnetumpi nimityksellä Unabomber, matematiikan tohtori joka lähetteli vuosien aikana useita kirjepommeja ja aiheutti kolmen ihmisen kuoleman ja 23 haavoittumisen. James Hirvisaari on entinen kansanedustaja jonka maahanmuuttonäkemykset ovat aiheuttaneet kohuja, Timo Hännikäinen on runoilija ja esseisti joka on myös ainakin Wikipedian mukaan kansanmielisen Sarastus-lehden päätoimittaja ja yksi perustajista.

Henry Laasanen on tunnettu kirjoituksistaan miesten tasa-arvosta ja negatiivisesta suhtautumisesta feminismiin ja Jussi Halla-aho on kansanedustaja joka on tullut tunnetuksi nykyisenkaltaisen maahanmuuton kritisoinnissa. Andres Breivik sitä vastoin teki terrori-iskun norjassa jossa menehtyi 77 ihmistä.

Olisi mielenkiintoista ollut kuulla miten kirjoittaja on saanut nämä kaikki aivan eri asioista kantaa ottavat ihmiset niputettua yhteen ja samaan kasaan ja pääteltyä että tästä ei ole enää pitkä matka Breivikiin. Tai muutenkaan miten nämä liittyvät ihmisvihaan? Onko kirjoittajan mielestä maahanmuuton tai feminismin kritisointi aivan askeleen päässä siitä että alkaa lähettämään pommeja ja suunnittelee massiivista terrori-iskua? On vaikea ymmärtää kuinka mustavalkoisessa maailmankuplassa täytyy elää että voi edes päätellä jotain tällaista.

Muutenkin kaikkien edellä mainittujen niputtaminen yhteen ja samaan sakkiin ja se jälkeen heidän leimaaminen pohjattoman tyytymättömäksi ihmisvihaajaksi kuulostaa olevan vain perinteistä mustavalkoista ja perspektiivitöntä holier-than-thou -ajattelua missä ihmiset jaetaan “heihin” ja “meihin” jossa tietenkin “ne muut” ovat pahoja ja ajattelevat pahoja ja ovat valmiita vaikka mihin pahaan kuten Breivik.

Samoin edellisessä kappaleessa tökkii vahvasti esillä oleva keittiöpsykologia. Jos ongelmat ratkaistaisiin, he alkaisivat vihata jotain muuta – perustuen mihin? Ajatus on aivan yhtä järjetön kuin väittäisi että jos näitä henkilöitä ei olisi, olisi kirjan kappaleen kirjoittaja vain vihaamassa ja niputtamassa joitain muita kirjoittajan jumalaisen korkeamman ja paremman moraalin näkökulmasta omaavia vääristä näkemyksistään.

Samoin kohta missä kerrotaan että näille henkilöille on kauna ja viha itseisarvoja menee niin uskomattomaan typeryyteen että ei riitä ymmärrys edes hyvällä tahdollakaan. Tämänkaltaisien väitteiden taustalle olisi kiintoisaa kuulla jotain konkreettisia perusteluita ja psykologisia analyysejä eikä pelkästään fiilispohjaisia “musta nyt vain tuntuu tältä” -heittoja sillä niistä syntyy lukijana vain mielikuva että kirjoittajalla on jotain henkilökohtaista kaunaa näitä henkilöitä kohtaan.

Erityisesti kohta missä kerrotaan että ihmisviha on heille vain henkinen pelastusvene joka antaa tyhjälle elämälle merkityksen saavuttaa absurdiudessaan jo niin koomiset mittasuhteet että ei tiedä pitäisikö tässä itkeä vai nauraa. Asia tuntuu absurdilta siksi, että kirjoittaja ei millään muotoa avaa perusteluita tähän. Mistä hän tietää näin monen eri ihmisen elämän merkityksen tunteen? Olettaako kirjoittaja jo siis senkin että kritisoimillaan henkilöillä on tyhjä elämä ja he kokevat vihaa vain saadakseen tyhjään elämäänsä jotain merkitystä? Mihin tämä ajatus pohjautuu? Onko hän käynyt kyselemässä heiltä että onko heidän elämässä jonkin tarkoitus vaiko ei ja saavatko he siihen tarkoitusta “ihmisvihalla”?

Tai miksi kirjoittaja ei nyt samantien avaa tarkemmin millä tapaa on hänen mielestää ihmisvihaa vastustaa erinäisiä asioita, erilaisia arvoja ja erilaisia maailmankatsomuksia, uskomuksia ja uskontoja? Vai onko tästä kaikesta pääteltävä yhtä mutkat suoraksi menevällä ajatteluketjulla että kirjoittaja itse on samanlainen misantrooppi jonka tyhjään ja tarkoituksettomaan elämään tulee tarkoitusta kun hän pääsee niputtamaan omassa paremmassa moraalissaan vääräuskoiset yhteen läjään ja voi vihata heitä ja saada sitä kautta sisältöä tyhjään elämäänsä?

Ja en edes halua alkaa lähteä kysymykseen eksistentialismista ja nihilismistä ja siitä että onko elämässä edes oltava mitään tarkoitusta ja jos ei ole, onko elämä muka sen huonompaa tai miksi se muka johtaisi ihmisvihaan. Tai siihen että jos elämässä pitää olla tarkoitus niin eikö se ole helposti vain pakokeino elämän kohtaamisesta sellaisena kuin se vastaan tulee ja joilla halutaan kokea merkitystä kun ei voida kohdata sitä että kaikessa ei ole eikä tarvitse olla tarkoitusta? Ja muutekin, jos ihmisvihasta jotkut muka saisivat elämälleen tarkoituksen niin eikö se sitä vastoin ole osittain osoitus siitä että on vaarallisempaa kaikille että ihmisillä on pakonomainen halu kokea elämässään merkitystä ja tarkoitusta jos sen ilmenemismuodot aiheuttavat vaarallisia piirteitä muille?

Ilman tämänkaltaisia typerän omassa erinomaisuudessa piehtaroimisten ja muiden “vääruskoisten” demonisoinnissa ja heidän pahuuden näkemistä omien vahvasti värittyneiden arvojen läpi (ellei vika ole ainoastaan kirjoittajan kyvyttömyydessä ilmaista ajatuksiaan selkeämmin) olisi tämä teos ollut paljon parempi.

Onneksi suurin osa kirjan teksteistä oli neutraalimpia ja analyyttisempiä joten kokonaisuutena Misantropian historia oli lukukelpoinen ja mielenkiintoinen teos.

Kirja: Kalle Haatanen – Ei voisi vähempää kiinnostaa

Kirjan kansikuva

“Hyvin arkisesti ilmaisten tämä ajatuskulku menee niin, että me oletamme joidenkin ihmisten olevan niin räävittömän tyhmiä, että he eivät koskaan tunne minkäänlaista eksistentiaalista tuskaa tai ahdistusta. He eivät todellakaan seuraa lehtiä, eivät edes uutisia televisiosta, vaan he jotenkin fuskaavat ja vain lipuvat tässä elämässä kohdusta hautaan sen kummemmin asioita pohdiskelematta. Onnellisiakin ovat, imbesillit! Me muut joudumme popsimaan kaikki mahdolliset antidepressantit ja rauhoittavat lääkkeet tai etsimään hetkellistä tasapainoa pakkomielteisestä urheilusta ja masokistisesta itsekurista, mutta nuo tyhmät vain kelluvat hymyillen elämän halki – tuskin edes huomaavat että se joskus loppuu.” (s.78-79)

Kalle Haatasen kirjoittama Ei voisi vähempää kiinnostaa on 169-sivuinen filosofinen teos jossa kansikuvan mukaisesti on jonkinlaisia kirjoituksia nihilismistä. Teos on julkaistu vuonna 2008 Atena-kustannuksen toimesta.

Päätin pitkästä aikaa tarttua filosofiseen teokseen, sillä mikäpäs sen mukavampi tapa käyttää aikaansa kuin lukea filosofiaa tai siihen liittyviä ajatuskulkuja. Kuten moni tuttavani tietää, pidän jonninjoutavien asioiden pohdinnasta ja filosofia on sen myötä varsin oivallinen kirjallisuuden muoto.

Pidän erityisesti filosofiasta siksi, että vuosituhansia ihmiskunta on miettinyt samoja absurdeja ajatuskelojaan, aina kuvitellut keksivänsä jonkin uuden hienon ajatuksen mutta Saarnaajan kirjan sanoin ei uutta alla auringon. Filosofia on mukavasti jonninjoutavien asioiden kelaamista joka ei johda koskaan yhtään mihinkään – korkeintaan abrusrdiin eksistentiaaliseen kriisiin tai nihilismiin jotka nykyisten ajatuskelojeni valossa on vain seurausta hyvinvointivaltion synnyttämän individualismin luonnollinen seuraus. Mene tiedä.

Ei voisi vähempää kiinnostaa on monilta osiltaan varsin miellyttävää ja humorististakin luettavaa. Siitä saa pääosin sen ajatuksesta kiinni ilman että tarvitsee liiaksi aivonystyröitään rasittaa, mutta paikoitellen teksti on sellaista filosofista jargonia että osa sanoista olisi vaatinut sanakirjan pläräämistä. Oma sivistymättömyyteni toki ei ole teoksen kirjoittajan vika joten monelle aiheeseen laajemmin perehtyneelle nämä tuskin ongelmia tuottavat.

Kirjan jakautuu yhdeksään kappaleeseen joissa käsitellään aiheita laidasta laitaan liipaten niiden nihilististä näkökulmaa. Siinä myös viitataan tunnetuihin filosofeihin ja heidän ajatuskulkuihinsa ja seassa on jonkinmoista analyysiä filosofin sanomisten merkityksestä ja tarkoituksesta.

Kokonaisuutena kirjasta jäi itselleni hieman ristiriitainen fiilis. Monin paikoin teos oli varsin miellyttävää luettavaa joka rullasi eteenpäin iloisesti kuin jarruton fillari alamäessä, mutta samalla kokonaiskuva jäi vähän sekavaksi. Olisin ehkä kaivannut enemmän syväluotaavampaa teosta aiheesta, mutta tällaisenaankin kirja oli onneksi luettavaa settiä.