Peliarvostelu: Finding Paradise

Finding Paradise on interaktiivnen tarinallinen seikkailupeli vuodelta 2017. Sen on kehittänyt Freebird Games jonka aikaisempiin peleihin lukeutuu mm. To the moon joka on yksi tämänkin blogin Suosituksia-sivun peleistä (katso täältä). Peli on saatavana Windowsille, Mac OSX:lle sekä Linuxille.

Finding paradisen tarinassa tohtorit Eva Rosalene ja Neil Watts menevät koneen avustuksella Colin Reeds -nimisen pilotin mieleen toteuttamaan kuolevan miehen viimeistä toivetta.

Colinin mielen sopukoissa kaikki ei kuitenkaan mene tavallisella tavalla vaan siellä aikajanassa hypitään milloin lapsuuteen ja milloin aikuisuuteen. Miehen mielessä on paljon muistoja hänen lapsuudenaikaiseta ystävästään Faiasta ja heidän yhteisestä kasvustaan, mutta myöhemmällä iällä hän ei ole enää ollut mukana kuvioissa. Tohtoreilla on mielenkiintoinen tehtävä tutkittavana onko Faialla jotakin osuutta Colinin elämään jonka hän olisi tahtonut menevän toisin.

Tohtori Watts on armottoman suorapuheinen

Pelilliseltä anniltaan Finding Paradise tarjoaa äärimmäisen yksinkertaisen pelin jossa on käytössä ainoastaan muutama nappi joita koko aikana tarvitsee. Kuitenkin yhdessä kohdassa onnistuin jumiutumaan, mutta netin ohjeistuksella sain selville että jossain vaiheessa tarvetta on käyttää myös hiirtä. 99 % pelistä voi kuitenkin naputella menemään käyttäen ainoastaan näppäimistöä joten kontrollien oppimiseen ei tarvitse tuhrata kovin paljoa aikaa.

Yksinkertaisten kontrollien lisäksi myös eteneminen on tehty helpoksi eikä missään vaihessa kovin kauas kartalla pääse eksymään kun maailman rajat tulevat vastaan ja pystyy huomaamaan olevansa väärällä reitillä.

Monipuolinen pelimekaniikka ei onneksi ole juttu jota tässä pelissä on lähdetty hakemaan, vaan koko peli seisoo tai kaatuu tarinalliseen antiinsa. Ilahduttavaa kyllä Finding Paradise onnistuu tarinansa osalta nappiin. Tarina on mielenkiintoinen, siinä on sopivissa määrin huumoria, se alkaa ottamaan hämäriäkin muotoja mutta mikä parasta, se on aidosti silmäkulmaa kostuttavan koskettava. Tämänkaltaisia pelejä ja tarinoita tahtoisin nähdä paljon nykyistä enemmän.

Kokonaisuutena Finding Paradise on erinomainen peli. Hieman vajaa kuuden tunnin läpipeluuajallaan se on kohtalaisen lyhyt peli, mutta se onnistuu rakentamaan siinä ajassa liikuttavan ja mielenkiintoisen tarinan josta monella muulla olisi opittavaa. Erityiskiitos täytyy antaa pelille myös sen poikkeuksellisen kauniista musiikista.

Peli päätyi Suosituksia-sivulleni (katso tästä).

Arvosana: 9/10

Peliarvostelu: Call of Duty: Modern Warfare 2 (Remastered, PS4 Pro)

”Jäämeren tuulet saapuu aina yllättäin” – Yö

Vanhan versio uusissa vaatteissa

Call of Duty: Modern Warfare 2 on Infinity Wardin kehittämä ja Activisionin julkaisema ensimmäisen persoonan kuvakulmasta koettava sotapeli. Alkuperäinen ei-remasteroitu versio on julkaistu vuonna 2009 Windowsille, Playstation 3:lle sekä Xbox 360:lle mutta pelasin itse kuitenkin Beenoxin remasteroiman vuoden 2020 version Playstation 4 Prolla.

Remasteroitu versio on käsittääkseni päivitetty ainoastaan grafiikoidensa osalta eikä siinä muita parannuksia ilmeisesti ole alkuperäiseen nähden. Alkuperäisessä pelissä mukana olleet moninpelit kuitenkin on jätetty tästä remasteroidusta versiosta pois, mutta tällä ei ole itselleni mitään merkitystä kun en yleensä koskaan moninpelejä jaksa pelata muutenkaan.

Tämänkaltaisille peleille yleiseen tapaan tarina on suoraviivainen ja suhteellisen mitäänsanomaton ainakin omaan makuuni. Jenkkisotilas laitetaan soluttautumaan venäläisen terroristin Makarovin joukkoihin mutta hänet kuitenkin tunnistetaan ja tapetaan moskovalaisella lentokentällä tapahtuvan verilöylyn lopussa. Venäjä syyttää Yhdysvaltoja tapahtumista ja pian näiden kahden välillä käydäänkin jo sotaa.

Tarinassa on useampia jopa yllättäviäkin käänteitä, mutta kokonaisuutena se tuntuu perinteiseltä täytemateriaalilta jolla kuitenkin saadaan tapahtumat nivottua toiseensa tarpeeksi toimivalla tapaa. Se ei erikoisemmin säväytä ja niinpä se menee ainakin itselläni yhdestä korvasta sisään ja toisesta samantien ulos jättämättä sen suurempia mielikuvia mihinkään suuntaan. Onneksi tämä ei itseäni haittaa sillä Call of Dutyjen ja Battlefieldien viehätys tulee rennon rempseästä räiskinnästä eikä vetovoimaisesta tarinasta.

Mukavan mutkatonta menoa

”The roof, the roof, the roof is on fire” – Bloodhound Gang

Mikäli kourat on koskaan kosketellut konsolin ohjainta FPS-pelin merkeissä on tämänkin CoDin kohdalla heti kuin kotonaan. Kontrollit on ne tutut ja turvalliset joihin on jo kerennyt tottua ja jotka tulevat lihasmuistista vailla ponnisteluita.

Pelattavuus on kautta linjan hyvää tasoa. Suoraviivaista etenemistä pitkin vaihtuvia maisemia, sekalaista selostusta tapahtumista aina välillä jonka jälkeen taas mennään aseiden kanssa pitkin maita ja mantuja jahtaamaan ja lahtaamaan pahoja poikia.

Alkuperäistä versiota en ole pelannut, mutta ainakin remasteroidussa versiossa grafiikat ovat silmää miellyttävää tasoa. Samoin kaikki muutkin tekniset ominaisuudet ovat toimivalla tasolla, vaikkakin yhden tehtävän kohdalla meinasin jumittaa NPC:n antamien epäselvien ohjeistuksien vuoksi tarpeettoman kauan.

Alussa NPC:n ohjeistuksen vuoksi vaikutti siltä että itseni pitää kämpätä lumihangessa pusikossa vihollisilta piilossa, mutta jos sinne jäi kämppäämään sai siellä kyykkiä vaikka hamaan tuomiopäivään saakka. Tätä tapausta lukuunottamatta muita pelillisiä rasittavuuksia tai ongelmia ei tullut havaittua.

Sitä saa mitä tilaa

Hyvälle idealle näytettiin vihreää valoa

Kampanja on How Long To Beat -sivuston (katso täältä) mukaan kestänyt monella alle kuuden tunnin ja niilläkin jotka ovat hieman ylimääräistä pyöriskelleet on päästy ainoastaan hieman yli seitsemän tunnin joten pitkästä pelistä ei ole kyse. En mitannut käyttämääni aikaa, mutta fiilispohjaisesti arvioiden samoja lukemia luultavasti on tullut kellotettua.

Kokonaisuutena Modern Warfare 2:n remasteroitu versio on hyvä ja viihdyttävä räiskintäpeli josta on helppoa pitää mikäli CoD:it lähtökohtaisesti kuuluu niihin peleihin joiden ääressä on mukava viettää aikaansa. Jos tämän lajityypin pelit ei iske niin en usko että tästä tulee saamaan yhtään mitään irti sen enempää kuin mistään muustakan saman sarjan peleistä.

Omaan makuuni hyvä peli jonka ääressä sai mukavasti kulutettua useammankin tunnin.

Arvosana: 8/10

Peliarvostelu: Assassin’s Creed (Xbox 360/Xbox One)

Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu

Vanha klassikko uusintakierroksella

Lähes kuusi vuotta on kulunut siitä kun ensimmäisen kerran tahkosin tämän Assassin’s Creed -pelisarjan ensimmäisen osan läpi. Tuolloin läpipeluu tapahtui Xbox 360 -pelikonsolilla ja tällä uusintakierroksellakin konsolin kautta pelasin sen lävitse. Tällä kertaa pelaaminen tapahtui kuitenkin Xbox Onen kautta käyttäen konsolin taaksepäin yhteensopivuusmoodia, eli Xbox One emuloi Xbox 360:tta jonka kautta sitten vanha klassikko pääsi uudelleen pelattavaksi.

Assassin’s Creed on julkaistu vuonna marraskuussa 2007. Sen on kehittänyt Ubisoft Montreal ja julkaissut Ubisoft. Peli on saatavana Xbox 360:lle, Playstation 3:lle sekä PC:lle.

Koska edellisestä läpipeluusta oli kulunut jo monta vuotta oli mielenkiintoista nähdä uusin silmin kuinka hyvin aikaisemmat muistikuvani pelistä sopivat enää nykysilmin katsoen. Aikaisemmasta läpipeluusta muistiini oli jäänyt peli joka tarjoaa kiehtovan tarinan joka tempaisee mukaansa, mutta jonka tekninen toteutus kuitenkin jätti toivomisen varaa etenkin paikoitellen epäselvästi pyörivän kameran ja saman toistamisen osalta.

Salaliittoja kaikkialla

Kun järkipuhe ei auta, on aika tarttua kättä pidempään

Assassin’s Creedissä pelataan kahta erillistä aikajanaa. Historiassa vuodessa 1191 päähahmona on assasiini Altaïr Ibn-La’Ahad ja vuodessa 2012 pelaajan ohjaamana on Desmond Miles.

Abstergo-niminen yhtiö on kehittänyt Animus nimellä tunnetun laitteen jonka avulla siihen menevä henkilö voi päästä esi-isiensä muistoihin. Koska Desmond on kaukaista sukua Altaïrille, kaappaa Abstergo Desmondin ja laittaa hänet auttamaan Edenin omenan etsinnässä josta hänen esi-isällään on ollut jonkinlaista tietoa. Edenin omena on Assassin’s Creedissä myyttinen artifakti jonka avulla sen käyttäjä saa yliluonnolliset voimat.

Assassiinien killan johtaja Al Mualim antaa Altaïrin tehtäväksi tappaa yhdeksän ristiretkissä toimivaa merkittävää henkilöä. Tapon seurattua toistaan Altaïr saa vähitellen kuitenkin havaita että kaikki mitä hänelle kerrotaan Al Mualimin toimesta ei ole kuitenkaan kaikki mitä hänen pitäisi lopulta tietää.

Historiassa assasiinien lisäksi on ollut myös temppeliritareita joiden kanssa välejä on selvitelty verta vuodattamalla. Desmond saa huomata että temppeliritareiden ja assasiinien välinen taistelu ei kuitenkaan ole kadonnut minnekään ja nykyisyydessäkin molemmat järjestöt ovat toiminnassa ja käyvät taisteluita keskenään, joten yleisesti salaliittoteorioista kiinnostuneille peli tarjoaa varsin mielenkiintoista tarinaa.

Kontrolleista huolimatta hyvä peli

Mystisiä näkyjä

Paikoitellen huonosti toimiva kamera aiheutti aikoinaan harmaita hiuksia ja turhaantumisen tunteita, mutta uudelleen pelattuna samanlaista tunnetta ei tullut juuri koskaan. Mene tiedä onko pelaamistapani muuttunut erilaiseksi vuosien saatossa vai kärsivällisyyteni vain kasvanut, mutta onneksi muistikuva oli nykyistä todellisuutta vastaavaa huonompi jolloin uusi pelikierros tarjosi paremman kokemuksen eikä muistikuvat rasittavasta kamerasta enää ole ehkä jatkossa ensimmäisenä mielessä kun tätä peliä mietin.

Kontrollit sitä vastoin aiheutti vieläkin paikoitellen tuskastumisen tunteita, mutta suurimmaksi osaksi nekään ei koetellut kärsivällisyyttäni suhteettoman paljoa. Rasittavin piirre kontrolleissa oli se, että juostessa saattaa helposti törmätä seinään ja lähteä tahattomasti kiipeämään sitä pitkin vaikka tarkoituksena on ollut juosta sen vierestä.

Nihkeistä kontrolleista ja ohjattavuudestaan huolimatta pelikokemus jäi onneksi plussan puolelle.

Loppupäätelmät

Väkeä odottamassa ilmaista muoviämpäriä

Assassin’s Creed on hyvä peli. Se oli hyvä kun ensimmäisen kerran sen pelasin, mutta uudelleen pelattuna se tuntui jopa paljon paremmalta.

Aikaisemmalla kerralla kontrollit ja kamera aiheutti turhaantumista, uudelleen pelattuna samanlaisia tunnetiloja ei juuri päässyt syntymään. Syynä voi olla se, että tiesin mitä odottaa ja osasin pelata sen mukaisesti sen rasittavat piireet huomioonottaen tai sitten vain vanhemmiten kärsivällisyyteni on kasvanut. Oli miten tahansa, pääasia on että kokemus pelissä jäi aikaisempaa positiivisemmaksi.

Tarina oli hyvä ja siinä oli yhä sitä imua mitä vuosia sitten. Tehtävät ja sivutehtävät sitä vastoin ovat pelilliseltä anniltaan suhteellisen tasapaksuja ja samaa toistavia, mutta hyvän tarinan ansiosta tätä puutetta pystyin katsomaan läpi sormien. Eivät päätehtävät niin huonoja olleet, vaikkakaan ei niitä kokonaisuutena voi erityisen hyvänäkään pitää.

Kokonaisuutena tämä oli miellyttävä peli ja mielenkiintoinen nostalgiatrippi menneisyyteen muistelemaan mistä oma suosikkipelisarjani on saanut alkunsa.

Arvosana: 8/10

Peliarvostelu: Gears 5 (PC)

Gears 5:n grafiikat PC:llä ovat kaunista katsottavaa

Uusi nimi vailla uusia kujeita

Gears 5 on vuonna 2019 julkaistu kolmannen persoonan kuvakulmasta pelattava räiskintäpeli jonka on kehittänyt The Coalition ja julkaissut Xbox Game Studios. Gears 5 on saatavana niin Xbox Onelle kuin PC:llekin. Peli on Gears of War -pelisarjan viides varsinainen osa mutta sarjaan mahtuu lisäksi myös Gears of War: Judgement joka on julkaistu osien 3 ja 4 välissä.

Aikaisemmin täällä blogissa samasta pelisarjasta on kirjoitettu arvostelut Gears of War: Ultimate Editionista (lue täältä) sekä Gears of War 4:stä (lue täältä) jonka lisäksi kaikki muutkin osat on tullut läpi pelattua. Kaikki aikaisemmat osat olen pelannut läpi konsolilla ja ensimmäiset episodit pelasin tästäkin Xbox One X:llä, mutta hankittuani Xbox Game Passin PC:lle tahkosin lopun tarinasta PC:llä. Arvio pelistä perustuu PC-versioon.

Tuttua tarinaa uusin silmin

Epämääräisen näköisiä otuksia

Siinä missä aikaisemmissa Gears of War -pelisarjan peleissä on painopiste ollut miespuoleisissa protagonisteissa on Gears 5:ssä tarinaa katsottu Kait Diaz -nimisen naishahmon kautta. Kaikeksi onneksi tämä ei tuntunut päälle liimatulta ”pakko saada tarinaan tasa-arvon vuoksi nainen” -tyyliseltä rasittavalta ja teennäiseltä ratkaisulta vaan hahmo on kirjoitettu tarinaan järkevällä ja mielenkiintoisella kokonaisuutta tukevalla tavalla.

Tarinassa pääpiirteittäin kerrotaan Delta-ryhmäläisten edesottamuksista ja taisteluista locusteja vastaan. Sodan piti olla päättynyt jo vuosia takaperin, mutta mihinkäs sotaisat olennot sodastaan pääsisi ja niinpä aseilla lähdetään tätäkin asiaa ratkaisemaan. Vanhoista osista tuttu Hammer of Dawn kuuluisi saada taas käyntiin ja näyttää sen avulla vastenmielisille alieneille kuka täällä komentaa.

Asearsenaalista löytyy tutut valikoimat aina Lancerista Boomshottiin, locustit eivät ole muuttuneet kauniimmiksi vieläkään eikä pelimekaniikka ole kokenut mitään mullistuksia. Toisin sanoen mikäli vanhat osat – tai edes mikään niistä – on jo entuudestaan tuttu ei Gears 5 tarjoile juurikaan mitään uutta. Tuttu ja turvallinen peruspihvi josta joko pitää tai sitten ei.

Loppu hyvin, kaikki hyvin

Run to the hills!

Kokonaisuutena Gears 5 oli omaan makuuni hyvä peli. On vaikea sanoa olisinko tästä kuinka paljon pitänyt jos pelisarja ja sen kontrollit eivät olisi olleet entuudestaan tuttuja, sillä paikoitellen kontrollit tuntuvat sellaisilta että ne voivat aiheuttaa turhautumista.

Juokseminen ja kääntäminen juoksun aikana ja laatikoiden takana kyykistely ja suojasta toiseen vaihtaminen tuntuu yhä yhtä tönköltä kuin ennenkin, mutta jos näitä nyt lähdettäisi muuttamaan jäisin luultavasti silti kaipaamaan nykyistä mallia sen erikoisesta tuntumastaan huolimatta.

Pelin toimivuus PC:llä on hyvä ja grafiikat ovat kauniit, yhtään kaatumista ei tullut eikä myöskään muita ongelmia ilmennyt. Erityisen paljon PC-versiossa pidin sen hyvin tehtyä ultrawide-monitorien tukea sillä monesta muusta pelistä poiketen myös välivideot skaalautuivat koko kuva-alalle eikä ainoastaan keskelle.

Kaikkinensa Gears 5 on sarjan faneille varma valinta ja kaikille muille vähintäänkin kokeilemisen arvoinen kokemus.

Arvosana: 8/10

Kokeilussa: Xbox controller wireless adapter for Windows

Koneeni päivittämisen yhteydessä tuli Verkkokauppa.comista ostettua samalla myös Xbox Wireless Adapter for Windows 10. Käytännössä kyseessä on siis pulikka joka menee USB-liitäntään koneessa ja sen avulla sitten tietokoneeseen voi liittää jo omistamansa Xbox Onen ohjaimen langattomasti.

Xboxin ohjaimia myydään valmiiksi myös tämän adapterin kanssakin, mutta koska itselläni oli entuudestaan jo kaksi Xboxin ohjainta en halunnut ostaa kolmatta pelkästään PC:tä varten.

Adapterin asennus oli suhteellisen suoraviivaista. Tikku koneeseen kiinni, Windowsin asetuksiin, sieltä laitteen lisääminen ja Xboxin ohjaimesta paritusmoodi päälle. Pian kone yhdistääkin tikkuun ja yhteys toimii juuri kuten sen odottaakin toimivan eli hyvin.

Ohjain yltää tikkuun kätevästi sohvalta käsin joten nyt voi videotykin kautta pelata pelejä ja silti käyttää Xboxin ohjainta niin halutessaan. Varsin kätevä kapistus tuntuisi olevan näin lyhyen käytön perusteella 🙂