Tod Browningin ohjaama ja Bela Lugosin tähdittämä vuonna 1931 julkaistu Dracula (IMDB) joka suomalaisittain tunnetaan myös nimellä Dracula – vanha vampyyri on Bram Stokerin romaaniin pohjautuva kauhuelokuva. Teos on myös ensimmäisiä Stokerin romaaniin pohjautuvia vampyyrifilmatisointeja, vaikkakaan ei ensimmäinen, sillä FW Murneaun ohjaama Nosferatu vuodelta 1922 on kerennyt teoksen filmatisoinnin pariin jo vuosia aikaisemmin.
Elokuva alkaa kohtauksella missä väkeä on matkalla Karpatian vuoristoissa hevoskärryissä. Kärryjen kuljettaja pitää kiirettä ehtiäkseen ajoissa kylään ennen auringon painumista mailleen, sillä on valpurin yö ja kyläläiset tietävät että alueella on vampyyri. Kärryn kyydissä matkaa tehnyt Herra Renfield (Dwight Frye) tahtoo kuitenkin lähteä kyläläisten peloista välittämättä vielä yötä myöten jatkamaan matkaansa, sillä hän on sopinut tapaamisen kreivi Draculan (Bela Lugosi) kanssa. Koska hänen mieltään ei saa käännytettyä, antaa yksi kylän naisista Renfieldille mukaan krusifiksin turvaa tuomaan.
Matkalla linnaan Renfield saa huomata että jotakin outoa on tekeillä. Häntä noutamaan tulleen hevoskärryn kuljettaja on kadonnut, kärryjä vetävien hevosten edellä on lentänyt lepakko kuin suuntaa antamassa eikä linnan isäntäkään vaikuta aivan tavallisimmalta tapaukselta kävellessään suuren hämähäkin seitin lävitse rikkomatta seittiä. Renfield ei kuitenkaan vähästä hätkähdä ja Draculan kanssa tehtävät liiketoimet englannissa olevasta kartanosta saadaan selvitettyä.
Karpaattien jälkeen katsoja viedään Draculan matkassa Lontooseen missä kaupungin ihmiset saavat tutustua tähän uuteen salaperäiseen kreiviin jossa on jotain muutakin outoa kuin vain eurooppalaisuus.
Olen katsonut tämän elokuvan useaan otteeseen vuosien mittaan ja tämän vuoden puolella kahteenkin otteeseen. Vuosien takaisista katselukerroista ei ollut juurikaan muistikuvia, joten aikaisemmin tämä elokuva ei ollut itselleni erityisen suuresti puhutellut. Syynä tähän on voinut olla se, että en nuorempana erityisen paljoa katsonut muutenkaan mustavalkoisia vanhoja elokuvia sekä se, että modernimmat vampyyrielokuvat ovat olleet omaan makuuni purevampia. Heinäkuun alussa tämän katsottuani havaitsin tämän kuitenkin nykyiseen makuuni toimivaksi teokseksi eikä mielikuva muuttunut nyt uudelleen katsottuani.
Tarinan pääkuvio on tuttu jos Dracula-aiheisia elokuvia on katsonut eikä henkilöhahmoissa ole myöskään sen suurempia yllätyksiä – sieltä löytyy niin Mina ja Lucy kuin myös Harker ja Van Helsingkin.
Moderneja elokuvia enemmän katsoneelle on musiikin puute alun introssa kuultavaa Tchaikovksyn Swan Lakea lukuunottamatta merkille pantavaa. Musiikin puute muuttaa olennaisesti elokuvan tunnelmaa.
Vaikka tämä on luokiteltu kategoriaan Kauhu, on tuoreempia elokuvia katsoneen luultavasti tästä vaikea saada kovinkaan suurta jännitystä elämäänsä. Pelottavia kohtauksia ei ole – ellei Draculan intensiivistä tuijotusta sellaiseksi laske -, eikä myöskään kokonaisvaltaisesti tunnelma saavuta edes jännittäviä piirteitä. Tämä ei kuitenkaan itselleni lukeudu negatiiviseksi aspektiksi, sillä teoksesta voi nauttia ymmärtäen sen olevan oman aikakautensa lapsi jolle tehtäisiin vain räikeää vääryyttä jos sitä koetettaisiin arvioida nykyisten filmatisointien standardeilla.
Tarina toimii hyvin ja näyttelijöiden roolisuoritukset ovat tavallista tasoa ilman sen suurempaa sanottavaa. Positiivisen poikkeuksen tästä tekee kuitenkin Dwight Frye roolissaan mielenvikaisuudesta kärsivänä Renfieldinä, sillä hänen ilmaisussaan on elävyyttä ja mielenvikaisessa naurussaan sävyä joka saa hänen mielenvikaisuutensa välitettyä hyvin katsojalle saakka.
Kaikkinensa vuoden 1931 Dracula on vieläkin katsomisen arvoinen teos kaikille vampyyrielokuvista nauttiville, klassikkoelokuvista kiinnostuneille sekä elokuvaharrastajille. Muiden nykykatsojien saattaa sitä vastoin olla vaikeampaa saada tästä erityisen paljoa mitään irti.