Wes Cravenin ohjaama A Nightmare on Elm Street (IMDB) joka tunnetaan suomeksi myös nimellä Painajainen Elm Streetillä on vuonna 1984 julkaistu populäärikulttuuriin paikkansa raivannut kauhuelokuvaklassikko. Sen pääosarooleissa nähdään Heather Langenkamp, Ronee Blakley, Johnny Depp sekä Robert Englund.
Useampi nuori näkee painajaisia miehestä jonka sormien päässä on pitkät terät. Vaikka unet ovatkin heille pelottavia, todellisuudessa pelottavaksi ne alkavat käymään vasta hieman myöhemmin kun he huomaavat että unessa tapahtuvat asiat muuttuvat osaksi todellisuutta. Unissa Freddy Krugerin uhreiksi joutuvat nuoret tulevat hänen uhreiksiin myös todellisuudessa joten paras keino säilyä elossa on olla antamatta unelle sijaa.
Vähitellen myös Nancyn (Heather Langenkamp) äiti Marge (Ronee Blakley) joutuu kertomaan tyttärelleen kuka tämä Freddy Kruger on ja miten Marge tietää hänen olemassaolostaan.
Painajainen Elm Streetillä on helppoa laskea klassikkoelokuvien kategoriaan. Moni joka ei ole tätä elokuvaa nähnyt on vähintäänkin joko kuullut Freddy Krugerista, tunnistaa nähneensä tämän hieman pelottavan variksenpelättimen näköisen hahmon tai ainakin on kuullut muodossa tai toisessa populäärikulttuurissa viittauksia tähän elokuvaan joten kulttuurillinen vaikutus on ollut merkittävä.
On helppoa ymmärtää miksi elokuva on saanut arvostusta, sillä se yksinkertaisesti vain toimii vielä vuonna 2022 katsottunakin. Sen tunnelma on hyvin ja sopivalla tahdilla rakennettua, siinä on sopivasti mystiikkaa eikä tunnelmaa pilata sillä että Freddyä tuotaisi liiaksi esiin. Hän kyllä on siellä jossain, häntä näytetään sopivan paljon että hänestä saa katsoja rakennettua mielikuvan mutta samalla sopivan vähän että katsojan rakentama mielikuva ei pääse lässähtämään ainoastaan koomiseksi.
Vaikka kyseessä on kauhuelokuva, ei tämä silti ainakaan allekirjoittanutta missään vaihessa jännittänyt tai pelottanut. En muista onko muitakaan slasher-tyylisiä kauhuelokuvia tullut vastaan mikä olisi erityisen paljoa kauhua tai jännitystä aiheuttanut itselleni, mutta tästäkin huolimatta on tämä katsomisen arvoinen filmatisointi omassa lajityypissään. Muutamissa kohtauksissa överiksi menevät veren määrät toivat hieman mieleen The Shiningin eli Hohdon (lue arvostelu) hissikohtauksen missä veren määrässä ei myöskään tarpeettomasti kainosteltu.
Näyttelytyö on hyvää ja toimivaa vaikkakin stereotyyppisen 80-lukumaista – sellaista mikä toimii ja on tarpeeksi uskottavaa, mutta silti se on samalla sopivan epätodellista jotta se ei tunnu aidolta ja todelliselta vaan puhtaan viihteelliseltä elokuvalta. Katsojana on helppoa tuntea olevansa elokuvan ulkopuolella oleva katsoja ja kokija eikä siihen samalla tapaa uppoudu kuin mitä ehkä moniin moderneihimpin filmatisointeihin. Itselleni tämä tyyli kyllä toimii hyvin, mutta moderneimmista elokuvista pitäville tämä voi hieman olla miinustakin.
Kokonaisuutena Painajainen Elm Streetillä on hyvä ja katsomisen arvoinen elokuva. Se on klassikko eikä syyttä. Se on kauhussaan sopivan kepeää ja teinikauhumaista – aivan kuin se olisi nuotioilla kerrottavaa kauhutarinaa filmatisoidussa muodossa – eikä sitä voi ottaa liian vakavasti, mutta ehkä siksi se on saavuttanut ja pitänyt paikkansa populäärikulttuurissa halki vuosien.
Arvosana: 8/10 (IMDB: [simple_tooltip content=”Perustuu 225 589 annettuun ääneen”]7,5/10[/simple_tooltip])
