Leffalauantai: mother!

Jennifer Lawrence roolissaan äitinä

mother! (IMDB) on Darren Aronofskyn ohjaama kauhu/draama/mysteerielokuva vuodelta 2017. Sen pääosarooleissa nähdään mm. The Hunger Gamesista tuttu Jennifer Lawrence sekä Vicky Christina Barcelonssakin nähty Javier Bardem.

Elokuvan tarinassa kerrotaan pariskunnasta joka asuu kahdestaan omassa rauhassa sivussa kaikesta hälinästä. Pariskunnan mies on runoilija ja nainen hoitaa kotia. Arki on rauhallista eikä siinä tapahdu mitään ihmeempiä kunnes eräänä päivänä ovelle saapuu vieras joka jää runoilijamiehen luvalla oleskelemaan kylään vastoin vaimonsa tahtoa.

Vieraasta paljastuu vähitellen erikoisia piirteitä jotka saavat talon rouvan olon epämukavaksi. Oloa ei helpota myöskään se että pian taloon tulee myös tuon vieraan miehen vaimo ja hänkin asettuu taloksi. Miehen vaimo on monin paikoin varsin tyly talon emäntää kohtaan mutta talon isäntää kohtaan hän sen sijaan käyttäytyy varsin hyvin.

Vähitellen taloon alkaa tulemaan yhä enenevissä määrin ventovieraita ihmisiä ja meno alkaa käymään aina vain villimmäksi. Vähitellen vieraiden käytös talon isäntää kohtaan alkaa saavuttamaan aina vain hurmoksellisempia piirteitä ja talo alkaa vaikuttamaan yhä enemmän kultin kokoontumispaikalta kuin kodilta.

Javier Bardem roolissaan Hänenä

mother! on omalaatuinen ja ajatuksia herättävä elokuva. Elokuvan katsottua on vaikea sanoa suoraan varmaksi mistä tässä kaikessa on edes kyse, sillä metaforia ja symboliikkaa tarjoillaan katsojalle kasvavassa määrin tarinan edetessä.

Elokuva ammentaa tarinaansa symboliikkaansa vahvasti kristinuskon viitekehyksestä joka monelle länsimaalaisessa kulttuurissa kasvaneelle on tuttua jo lapsuudesta asti. Esimerkiksi runoilijan kohtaama ihannointi ja jopa vieraiden häntä kohtaan suorittama suoranainen palvonta, syntymä, kuolema sekä anteeksiantamus ovat vahvasti tarinassa läsnä.

Lisäksi Aronofskyn mukaan elokuvan pienellä alkukirjaimella kirjoitettu nimi ei ole pelkästään tyylikeino ja onpa myös elokuvan lopputeksteissä kaikki muut roolihahmot kirjoitettu pienellä kirjaimilla paitsi Javier Bardemin roolihahmo johon viitataan lopputeksteissä nimellä Hän. Kaikki roolihahmot jäävät myöskin nimettömiksi joka tuskin sekään aivan sattumaa on.

Kiintoisana piirteenä tarinan merkityksestä voinee mainita sen, että oma tulkintani oli ainakin poikkeava kollegani tulkinnasta tästä elokuvasta ja sen merkityksestä. Tästä voinee ainakin päätellä sen että elokuva ei ole ainakaan katsojalleen liian valmiiksi purekseltua tavaraa.

Mies (Ed Harris) ja nainen (Michelle Pfeiffer)

Omaan makuuni tämä elokuva toimi todella hyvin. Pidin sen monitulkinnallisesta tarinasta ja tavasta jolla se ohjauksellisesti katsojille kerrottiin. Tämän elokuvan myötä vahvistui myös mielikuvani siitä, että Jennifer Lawrence on varsin osaava näyttelijä jonka roolisuorituksia seuraa mielellään jatkossakin. Pidin erityisesti siitä kuinka hän osasi myös paikoitellen vähäeläisellä sekä hienovaraisellakin tulkinnalla välittää roolihahmonsa tunteita siten että katsojakin pystyy ymmärtämään hänen tunnetilojaan.

Darren Aronofskyn mother! on erinomainen todiste siitä että Black Swanin ja Requirem for a Dreamin ohjaajalla on kykyä luoda useitakin ajatuksia herättäviä mestariteoksia. Mikäli elokuvan paikoitellen ahdistava ja painostava tunnelma sekä muutama vastenmielinen kohtaus ei järkytä on tämä elokuva ehdottomasti katsomisen arvoinen. Itselläni tämäkin elokuva meni suoraan Suosituksia-sivulle.

Arvosana: 9/10 (IMDB: 6,6/10)

Leffalauantai: Dark shadows

Kulmahampaat kehiin ja verta imemään

Tämän viikon elokuva jatkaa viime viikon Bloodraynen tapaan vampyyrileffojen hengessä. Elokuvaksi valikoitui vuodelta 2012 Tim Burtonin ohjaama kauhukomedia Dark Shadows (IMDB).

Kuten monessa aikaisemmin näkemässäni Tim Burtonin elokuvassa myös tässä on tuttu näyttelijäkaarti kasassa. Elokuvan pääosaroolin Barnabas Collinsina esittää Johnny Depp ja muissa pääosissa nähdään Eva Green, Michelle Pfeiffer sekä Helena Bonham Carter. Myös musiikkirintamalla on kuultavana Burtonin hovisäveltäjä Danny Elfmanin taidetta joten ainekset onnistuneelle elokuvalle on ilmassa.

Kaikkien muiden näkemieni Tim Burtonin elokuvien tyyliin myös tämä elokuva on hyvin tummanpuhuva. Visuaalinen puoli ja vahvat kontrastit on lähes Burtonin tavaramerkki ja samalla linjalla mennään tässäkin elokuvassa. Hyvä niin sillä pidän itse paljon senkaltaisesta tyylistä.

Jokaisessa vanhassa talossa on salaisia huoneita, niin myös Collinsien kartanossa

Tarinassa kerrotaan Barnabas Collinsista ja hänen epäonnisesta rakkaudestaan ja elämästään vampyyrinä. Noita Angelique (Eva Green) rakastuu häneen, mutta Barnabas torjuu hänen rakkautensa toisen naisen vuoksi. Tämä ei kuitenkaan ole noidan mielestä sopivaa ja niinpä hän edesauttaa Barnabaksen rakastetun kuolemaan ja tekee Barnabaksesta vampyyrin. Koska vampyyriksi muuntaminen ei olisi ollut vielä tarpeeksi paha kosto saa Angelique kylän ihmiset vielä hautaamaan vampyyrin elävältä maahan.

Parisataa vuotta kuluu haudassa maaten kunnes vuonna 1972 työmiehet onnistuvat osumaan arkkuun jossa vampyyri viettää pitkää untaan. Vapauteen päästyä jano on kova ja raatoja tulee siinä sivussa useampia. Angelique joka itse on yhä elossa saa kuulla tapahtumista ja tajuaa että tutut kasvot vuosisatojen takaa on jälleen kuvioissa mukana.

Barnabas etsii kotikartanonsa ja havaitsee siellä asioiden muuttuneen. Kartanossa pitää majaansa sukulaisia ties monennestako polvesta ja tänne hän itsekin jälleen majoittuu. Aikomuksena hänellä on palauttaa Collinsien suku jälleen kukoistukseensa.

Angelique (Eva Green)

Barnabas rakastuu talossa majaansa pitävään vasta saapuneeseen työntekijään Victoria Wintersiin (Bella Heathcote). Tämäkään ei sovi Angeliquelle ja vuosisatojen takaiset kuviot alkavat toistumaan muodossa tai toisessa.

Vaikka tarina on synkähkö eikä visuaalinen puolikaan liiemmin iloisuudellaan hehku on elokuvaan saatu mukaan toimivaa komiikkaa. Huumori on kepeää mutta toimivaa ja nojaa pitkälti kulttuurillisiin eroihin joita parissa sadassa vuodessa on tapahtunut mutta joista Barnabas ei ole tietoinen. Esimerkiksi kuinka nykyajan naisiin tehdään vaikutus verrattuna kuinka ennen tehtiin sekä kuinka Alice Cooper on rumin nainen jota Barnabas on saanut nähdä.

Fritsut on kevyttä settiä tämän käsittelyn jälkeen

Kokonaisuutena Dark Shadows on kaikesta tummasta tunnelmastaan huolimatta kohtalaisen kepeä ja viihdyttävä elokuva. Se seuraa kauhuelokuvien vanavedessä jättäytyen kuitenkin turvallisen etäälle lajityyppinsä pelkotiloja aiheuttavista filmatisoinneista. Sen paikoitellen viljelty huumori on hyvällä maulla tehtyä ja toimii mukavasti tasapainottamaan elokuvan synkkyyttä tekemättä elokuvasta kuitenkaan puhdasta komediaakaan. Näyttelytyö on pääsääntöisesti hyvää ja luontevaa, vaikkakin muutamissa kohtauksissa jotain häiritsevää luonnottomalta tuntuvaa kehonkieltä oli aistittavissa.

Ennakko-olettamukseni oli että tämä ei olisi lähelläkään vampyyrifilmiä mutta ilahduin positiivisesti. Kulmahampaita nähtiin ja veri virtasi kuten kunnon vampyyrielokuvaan kuuluu. Kuitenkaan ristejä, valkosipuleita, alastomuutta, seiväitä ja muita vastaavia lajityypille kohtalaisen yleisiä elementtejä ei tässä nähty.

Katsomisen arvoinen elokuva jokaiselle vampyyrielokuvien ja/tai Tim Burtonin elokuvien ystävälle.

Arvosana: 8/10

Elokuva: New Year’s Eve

Vaihteluksi vampyyrielokuville katsoin pitkästä aikaa romanttisen komedian, New Year’s Eve (IMDB). Elokuva on vuodelta 2011 ja sen on ohjannut Garry Marshall joka tunnetaan mm. myös Pretty Womanin ohjaajana ja Onnen päivät -televisiosarjan luojana.

Elokuva kertoo erilaisia ihmissuhdetarinoita, jotka kertovat rakkaudesta ja välittämisestä sen eri muodoissa aina teini-ihastumisesta aikuisempiin ihmissuhteisiin. Tapahtumapaikkana on New York ja nimensä mukaisesti tapahtuma-aikana on uuden vuoden aatto.

Elokuva ei tarjoa oikeastaan mitään uutta millään saralla – tai ainakaan siten, että itse olisin siitä mitään sellaista havainnut. Tarinassa mentiin pitkälti tutuilla ja turvallisilla ”Ventovieraat kohtaavat ja rakastuvat”, ”Yksinäisenä kuoleva katuu elämässään tekemiä virheitä”, ”Teini-iän ensisuudelma”, ”Uskallanko vielä kohdata uuden ihmisen elämääni” ja ”Olen valmis jättämään kaikkeni vuoksesi” -tyylisillä ratkaisuilla.

Käytännössä siis tarjottimella on tutut kliseet jotka helposti ihastuttaa tai vihastuttaa katsojaa. Itseäni sen kaltaiset elementit romanttisissa komedioissa ihastuttaa, sillä kun haluan katsoa romanttisen komedian, haluan pääsääntöisesti sen olevan tuttua ja turvallista hömppää jossa on kaikesta kliseisyydestään ja elokuvallisesti mitään uutta tarjoamattomasta annistaan huolimatta tarjolla ainakin liikuttavuutta ja uskoa parempaan huomiseen.

Merkillepantavaa elokuvassa on nimekäs näyttelijäkaarti – mm. Bon Jovi, Sarah Jessica Parker, Jessica Biel, Aston Kutcher, Michelle Pfeiffer, Rober De Niro, Katherine Heigl sekä Halle Berry.

Tätä kirjoittaessa elokuva on saanut IMDB:ssä arvosanaksi 5,7 joka on hyvin pitkälti samassa linjassa oman näkemykseni kanssa. Oma arvosteluni elokuvasta on 6/10 asteikolla 0-10, eli pidin elokuvasta ja se oli sen verran hyvä että voin sen katsoa mielellään uudemmankin kerran. Se on tuttua ja turvallista viihdyttävää hömppää, sellaista jollaista on mukava katsoa kun haluaa rentoutua sellaisen elokuvan parissa joka ei vaadi liian suurta syväanalyysiä elokuvan merkityksestä.