Michelle Pfeiffer – Aleksin Blogi

Leffalauantai: Batman Returns (Batman – Paluu)

Bruce Waynen eli Batmanin roolissa nähdään vuoden 1989 Batman-elokuvan tapaan Michael Keaton

Batman Returns (IMDB) joka suomennettuna tunnetaan nimellä Batman – Paluu on Tim Burtonin ohjaama toimintafantasia vuodelta 1992. Sen merkittävimmissä rooleissa nähdään Michael Keaton, Danny DeVito, Michael Pfeiffer sekä Christopher Walken.

Vauvana vanhempiensa hylkäämäksi joutunut ja viemäreissä pingviinien seurana kasvanut Pingviini (Danny DeVito) nousee Gotham Cityn tietoisuuteen uutislööppien siivittämänä. Salaperäisestä pingviinimiehestä on lehdissä jo kirjoiteltu, mutta kunnolla ja hyvässä valossa esiin hän nousee Gothamissa pelastettuaan pormestarin vauvan rikollisten kaappaukselta. Se mitä Gothamin kansalaiset eivät tiedä on se, että nuo rikolliset ovat itse Pingviinin palveluksessa.

Pingviini on kiristänyt paikallista pohattaa Max Schreckiä (Christopher Walken) jonka kanssa hän alkaa käymään kampanjaa missä Pingviinistä tahdotaan tehdä uusi pormestari. Kun rikollisten joukkoon vielä liittyy Schreckin tappamakseen luulema Selina (Michelle Pfeiffer) Kissanaisen muodossa on Gothamin pelastajalla Batmanilla jälleen useampia rikollisia pysäytettävänään.

Nyhveröstä sihteeristä Selinasta kuoriutuu tappavan vaarallinen Kissanainen (Michelle Pfeiffer)

Olen pitänyt jo aivan lapsena nähtyäni näistä Burtonin ohjaamista Batman-elokuvista, eikä tilanne ole muuttunut parissakymmenessä vuodessa mihinkään. Tim Burtonin synkkyyttä mutta ei kuitenkaan lohduttomuutta huokuvat Batmanit ovat visuaaliselta anniltaan kauniita kuin öinen hautuumaa täydenkuun kelmeässä valossa. Tummanpuhuvilla sävyillään maalattu Batman Returns onkin kuin goottilaista romantiikkaa tihkuva rakkaudentunnustus visuaalisen estetiikan runokirjassa.

Gotham City ja sen rikolliset ovat mielenkiintoinen oma maailmansa. Siinä missä monissa elokuvissa, sarjakuvissa ja kirjoissa rikolliset ovat jossain määrin häiriintyneitä on Batmanissa tilanne käänteinen – rikolliset ovat ainoastaan jossain määrin täysipäisiä ja pääsääntöisesti reilusti häiriintyneitä. Vai mitä mielenterveyden tasapainon osalta pitäisi ajatella viemäreissä eläneestä pingviinien kasvattamasta rikollisesta jonka kulkupelinä on jättikokoinen kumiankka? Kiehtovaa kyllä näinkin absurdeista rikollisista on saatu luotua erinomaisesti omaan maailmaansa sopivia vihollisia jotka eivät tunnu katsoessa lainkaan epänormaaleilta.

Vaikkakin merkittävin rooli Batmanin vihollisena onkin Danny DeViton tähdittämällä Pingviinimiehellä, on tilaa jäänyt sopivan paljon myös Kissanaiselle. Onneksi, sillä Pfeifferin roolisuoritusta Kissanaisena on ilahduttavaa katsoa. Mielipuolisuuden vallassa pehmolelujaan lavuaariin teurastava Selina on ikimuistoinen ilmestys eikä useita hänen Kissanaisen asussa nähtäviä kohtauksiakaan hevillä unohda. Pfiffer ei ole kuitenkaan ainoa kuka saa hahmonsa elämään, sillä myös DeViton roolisuoritus on silmiinpistävän onnistunutta.

Batman-universumin rikollisten absurdius joka kuitenkin tuntuu omassa maailmassaan luonnolliselta ja lähes normaalilta hakee vertaistaan. Jättikokoisen kumiankan ohjaksissa nähdään Pingviinimies (Danny DeVito).

Tarina on lajityypissään suhteellisen tavallista tasoa vailla yllätyksiä. Se toimii, mutta ei ole mitenkään erityisen syväluotaava millään osa-alueella. Pientä kevyttä pintapuoleista romantiikkaa on tarinassa mukana tavallisen rikollisjahdin ja taisteluiden lisänä, mutta suuresti roihuavaa rakkauden liekkiä ei keretä kuitenkaan kunnolla puhaltamaan esiin. Tarpeeksi, jotta se antaa mukavan lisämausteen mutta ei kuitenkaan enempää ettei painopiste tarinassa käänny toisenlaisille urille.

Elokuvan rytmi on hyvin tasapainossa. Missään vaiheessa ei hätiköidä tarinan kuljetuksessa eikä myöskään jäädä polkemaan paikoilleen vailla tarkoitusta. Asiat etenevät varmalla otteella ja kaikella katsojalle näytetyllä tuntuu olevan tarkoituksensa. Myöskin musiikin osalta Batman Returns toimiii, sillä Burtonin hovisäveltäjäksi valikoitunut Danny Elfman on tehnyt myös tähän elokuvaan onnistuneet musiikit jotka toimivat hienosti tunnelman muovaajina.

Kaiken kaikkiaan Batman Returns on erinomainen elokuva. Se on sopivan kepeä ja kieli poskella -tyylillä toteutettua toiminnallista fantasiaa ollakseen rento ja viihdyttävä ilman että sitä pitäisi arvioida vakavasti otettavana draamana, mutta kuitenkin sen maailma on samaan aikaan sopivan synkkä ja tummanpuhuva jotta se saa goottisydämet sykkimään.

Elokuva päätyi Suosituksia-sivulleni (katso täältä).

Arvosana: 10/10 (IMDB: 7,1/10)

Leffalauantai: Scarface (Arpinaama)

Tony Montana (Al Pacino) on tyylikkäästi pukeutuva rikollinen

Brian De Palman ohjaama vuoden 1983 Scarface (IMDB) joka suomeksi tunnetaan myös nimellä Arpinaama on Al Pacinon, Michael Pfeifferin ja Steven Bauerin tähdittämä rikosdraama joka pohjautuu Howard Hawksin ohjaamaan ja käsikirjoittamaan samaa nimeä kantavaan vuonna 1932 julkaistuun rikoselokuvaan.

Alkukohtauksessa näytetään kuinka Kuuban presidentti Fidel Castro antaa tuhansien kuubalaisten lähteä maastaan Yhdysvaltoihin. Matkustajien joukossa on mielipidevankien lisäksi myös monia rikollisia joihin Tony Montanakin (Al Pacino) kuuluu. Hänet ja monet muut matkalaiset joilla ei ole oleskelulupaa ja työntekoon oikeuttavaa green cardia viedään Yhdysvalloissa Freedomtowniin.

Jonkin ajan kuluttua Montanan ystävä Manny (Steven Bauer) saa alamaailmasta green cardia vastaan tarjouksen keikasta missä eräs Freedomtownissa oleva henkilö täytyisi päästää hengiltä. Montana tarttuu tilaisuuteen ja päästää henkilön päiviltä jonka seurauksena he saavat itsellensä tien vapauteen Freedomtownista.

Tavallinen työ ei Mannyä ja Tonyä houkuta joten pian alamaailman tekemät työtarjoukset alkavat vaikuttamaan mielenkiintoisemmilta ja näinpä kaksikko astuu rikollisuuden poluille hoitamaan askel kerrallaan isompia tehtäviä.

Osana vallanhaluaan Tony haluaa myös omakseen pomonsa naisen Elviran (Michelle Pfeiffer)

Muutto Kuubasta mahdollisuuksien maahan Yhdysvaltoihin antaa tilaisuuden uudelle alulle, mutta uudetkaan olosuhteet eivät aina kannusta muutokseen rehelliseen elämään. Alkumetreiltä asti Tony Montanan luonteen vallanhimo ja kontrolloimisen halu tulevat hyvin esille sillä pienillä palkkioilla tarjotuista tehtävistä hän alkaa neuvottelemaan kovempipalkkiosia siitäkin huolimatta että tarjotut tehtävät voisivat jäädä saamatta. Hän tietää mihin kykenee ja on valmis myös vaatimaan sen mikä hänelle kuuluu.

Rikolliset kyvyt eivät jää huomaamatta alamaailmassa ja pian hän ja Manny pääsevät osallisiksi asteen verran isompiin kuvioihin huumerikollisuuden alueella. Vaikka Tony rupeaakin tekemään töitä Frank Lopezille (Robert Loggia) alkaa hän pian jo havittelemaan lisää valtaa ja isompia kuvioita. Vallan ja menestyksen halun lisäksi myös Frankin nainen Elvira (Michelle Pfeiffer) on jotain jonka Tony haluaa ja askel kerrallaan hän saavuttaa kaiken sen mistä hän on haavaillut.

Uransa huipulle astuessaan hän näkee taivaalla viestin “The World Is Yours” (“Maailma on sinun”) ja kohtauksen hetki toimiikin jonkinlaisena vedenjakajanas vanhan ja uuden elämänvaiheen välillä. Vallanhimo ja häikäilemättömyys on tuottanut hedelmää ja nähty viesti kiteyttää hyvin rikollisen elämän uran huippukohdan. Hieno iskulause joka lopulta tulee kuitenkin saamaan ainoastaan ironisen sävyn. Maailman omaksi saamisesta tuli itselleni väistämättä mieleen myös Raamatun sanat:

“Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta saattaa itsensä tuhoon ja turmioon?” – Luukas 9:25 (vuoden 1992 käännös)

Hienossa ravintolassa istuessaan Manny ja Elviran kanssa Tony alkaa kyseenalaistamaan kaiken saavuttamansa merkityksen.

Vaikka Tony on tehnyt paljon työtä päästäkseen huipulle alkaa hänen otteensa pian jo luisua aina vain vallanhimoisempaan suuntaan myös siviilielämän puolella. Raha ja valta sokaisevat hänet täysin ja kontrollin halu asioihin myös lähipiirinsä elämässä alkaa saavuttamaan epäterveet mittasuhteet. Ulkoisten puitteiden ollessa hienosti hän alkaa kuitenkin havahtumaan kaiken merkityksettömyyteen. Vainoharhaisuus lisääntyy ja aineiden käyttö kasvaa eikä saavutetut päämäärät enää näytä yhtä hohdokkailta kuin ennen niiden saavuttamista.

Ote herpaantuu ja pian näyttääkin että laki ja oikeus voittavat. Alamaailmassa kuitenkin on myös omat sääntönsä eikä niiden rikkomista katsota läpi sormien vaan niitä katsotaan enemmänkin läpi tähtäimen. Lopun viimeinen epätoivoinen taistelu muistuttaa kyllä katsojaa että tyylikkään puvun taakse verhoutuessaankin Tony on pohjimmiltaan alamaailman kasvatti, tappamaan kykenevä rikollinen joka kuitenkin on valtansa ja asemansa sokaistamana menettänyt terävimmän otteensa.

Vaikka kyseessä on todella pitkä elokuva (2 h 50 min) ei se silti tunnu liian pitkältä. Se on mielenkiintoinen alusta loppuun saakka ja se pitää hyvin otteessaan. Kokonaisuutena tämä on erinomainen elokuva ja pääsipä se myös Suosituksia-listallenikin.

Arvosana: 9/10 (IMDB: 7,0/10)

Leffalauantai: mother!

mother! (IMDB) on Darren Aronofskyn ohjaama kauhu/draama/mysteerielokuva vuodelta 2017. Sen pääosarooleissa nähdään mm. The Hunger Gamesista tuttu Jennifer Lawrence sekä Vicky Christina Barcelonssakin nähty Javier Bardem.

Elokuvan tarinassa kerrotaan pariskunnasta joka asuu kahdestaan omassa rauhassa sivussa kaikesta hälinästä. Pariskunnan mies on runoilija ja nainen hoitaa kotia. Arki on rauhallista eikä siinä tapahdu mitään ihmeempiä kunnes eräänä päivänä ovelle saapuu vieras joka jää runoilijamiehen luvalla oleskelemaan kylään vastoin vaimonsa tahtoa.

Vieraasta paljastuu vähitellen erikoisia piirteitä jotka saavat talon rouvan olon epämukavaksi. Oloa ei helpota myöskään se että pian taloon tulee myös tuon vieraan miehen vaimo ja hänkin asettuu taloksi. Miehen vaimo on monin paikoin varsin tyly talon emäntää kohtaan mutta talon isäntää kohtaan hän sen sijaan käyttäytyy varsin hyvin.

Vähitellen taloon alkaa tulemaan yhä enenevissä määrin ventovieraita ihmisiä ja meno alkaa käymään aina vain villimmäksi. Vähitellen vieraiden käytös talon isäntää kohtaan alkaa saavuttamaan aina vain hurmoksellisempia piirteitä ja talo alkaa vaikuttamaan yhä enemmän kultin kokoontumispaikalta kuin kodilta.

mother! on omalaatuinen ja ajatuksia herättävä elokuva. Elokuvan katsottua on vaikea sanoa suoraan varmaksi mistä tässä kaikessa on edes kyse, sillä metaforia ja symboliikkaa tarjoillaan katsojalle kasvavassa määrin tarinan edetessä.

Elokuva ammentaa tarinaansa symboliikkaansa vahvasti kristinuskon viitekehyksestä joka monelle länsimaalaisessa kulttuurissa kasvaneelle on tuttua jo lapsuudesta asti. Esimerkiksi runoilijan kohtaama ihannointi ja jopa vieraiden häntä kohtaan suorittama suoranainen palvonta, syntymä, kuolema sekä anteeksiantamus ovat vahvasti tarinassa läsnä.

Lisäksi Aronofskyn mukaan elokuvan pienellä alkukirjaimella kirjoitettu nimi ei ole pelkästään tyylikeino ja onpa myös elokuvan lopputeksteissä kaikki muut roolihahmot kirjoitettu pienellä kirjaimilla paitsi Javier Bardemin roolihahmo johon viitataan lopputeksteissä nimellä Hän. Kaikki roolihahmot jäävät myöskin nimettömiksi joka tuskin sekään aivan sattumaa on.

Kiintoisana piirteenä tarinan merkityksestä voinee mainita sen, että oma tulkintani oli ainakin poikkeava kollegani tulkinnasta tästä elokuvasta ja sen merkityksestä. Tästä voinee ainakin päätellä sen että elokuva ei ole ainakaan katsojalleen liian valmiiksi purekseltua tavaraa.

Mies (Ed Harris) ja nainen (Michelle Pfeiffer)

Omaan makuuni tämä elokuva toimi todella hyvin. Pidin sen monitulkinnallisesta tarinasta ja tavasta jolla se ohjauksellisesti katsojille kerrottiin. Tämän elokuvan myötä vahvistui myös mielikuvani siitä, että Jennifer Lawrence on varsin osaava näyttelijä jonka roolisuorituksia seuraa mielellään jatkossakin. Pidin erityisesti siitä kuinka hän osasi myös paikoitellen vähäeläisellä sekä hienovaraisellakin tulkinnalla välittää roolihahmonsa tunteita siten että katsojakin pystyy ymmärtämään hänen tunnetilojaan.

Darren Aronofskyn mother! on erinomainen todiste siitä että Black Swanin ja Requirem for a Dreamin ohjaajalla on kykyä luoda useitakin ajatuksia herättäviä mestariteoksia. Mikäli elokuvan paikoitellen ahdistava ja painostava tunnelma sekä muutama vastenmielinen kohtaus ei järkytä on tämä elokuva ehdottomasti katsomisen arvoinen. Itselläni tämäkin elokuva meni suoraan Suosituksia-sivulle.

Arvosana: 9/10 (IMDB: 6,6/10)

Leffalauantai: Dark shadows

Tämän viikon elokuva jatkaa viime viikon Bloodraynen tapaan vampyyrileffojen hengessä. Elokuvaksi valikoitui vuodelta 2012 Tim Burtonin ohjaama kauhukomedia Dark Shadows (IMDB).

Kuten monessa aikaisemmin näkemässäni Tim Burtonin elokuvassa myös tässä on tuttu näyttelijäkaarti kasassa. Elokuvan pääosaroolin Barnabas Collinsina esittää Johnny Depp ja muissa pääosissa nähdään Eva Green, Michelle Pfeiffer sekä Helena Bonham Carter. Myös musiikkirintamalla on kuultavana Burtonin hovisäveltäjä Danny Elfmanin taidetta joten ainekset onnistuneelle elokuvalle on ilmassa.

Kaikkien muiden näkemieni Tim Burtonin elokuvien tyyliin myös tämä elokuva on hyvin tummanpuhuva. Visuaalinen puoli ja vahvat kontrastit on lähes Burtonin tavaramerkki ja samalla linjalla mennään tässäkin elokuvassa. Hyvä niin sillä pidän itse paljon senkaltaisesta tyylistä.

Jokaisessa vanhassa talossa on salaisia huoneita, niin myös Collinsien kartanossa

Tarinassa kerrotaan Barnabas Collinsista ja hänen epäonnisesta rakkaudestaan ja elämästään vampyyrinä. Noita Angelique (Eva Green) rakastuu häneen, mutta Barnabas torjuu hänen rakkautensa toisen naisen vuoksi. Tämä ei kuitenkaan ole noidan mielestä sopivaa ja niinpä hän edesauttaa Barnabaksen rakastetun kuolemaan ja tekee Barnabaksesta vampyyrin. Koska vampyyriksi muuntaminen ei olisi ollut vielä tarpeeksi paha kosto saa Angelique kylän ihmiset vielä hautaamaan vampyyrin elävältä maahan.

Parisataa vuotta kuluu haudassa maaten kunnes vuonna 1972 työmiehet onnistuvat osumaan arkkuun jossa vampyyri viettää pitkää untaan. Vapauteen päästyä jano on kova ja raatoja tulee siinä sivussa useampia. Angelique joka itse on yhä elossa saa kuulla tapahtumista ja tajuaa että tutut kasvot vuosisatojen takaa on jälleen kuvioissa mukana.

Barnabas etsii kotikartanonsa ja havaitsee siellä asioiden muuttuneen. Kartanossa pitää majaansa sukulaisia ties monennestako polvesta ja tänne hän itsekin jälleen majoittuu. Aikomuksena hänellä on palauttaa Collinsien suku jälleen kukoistukseensa.

Barnabas rakastuu talossa majaansa pitävään vasta saapuneeseen työntekijään Victoria Wintersiin (Bella Heathcote). Tämäkään ei sovi Angeliquelle ja vuosisatojen takaiset kuviot alkavat toistumaan muodossa tai toisessa.

Vaikka tarina on synkähkö eikä visuaalinen puolikaan liiemmin iloisuudellaan hehku on elokuvaan saatu mukaan toimivaa komiikkaa. Huumori on kepeää mutta toimivaa ja nojaa pitkälti kulttuurillisiin eroihin joita parissa sadassa vuodessa on tapahtunut mutta joista Barnabas ei ole tietoinen. Esimerkiksi kuinka nykyajan naisiin tehdään vaikutus verrattuna kuinka ennen tehtiin sekä kuinka Alice Cooper on rumin nainen jota Barnabas on saanut nähdä.

Fritsut on kevyttä settiä tämän käsittelyn jälkeen

Kokonaisuutena Dark Shadows on kaikesta tummasta tunnelmastaan huolimatta kohtalaisen kepeä ja viihdyttävä elokuva. Se seuraa kauhuelokuvien vanavedessä jättäytyen kuitenkin turvallisen etäälle lajityyppinsä pelkotiloja aiheuttavista filmatisoinneista. Sen paikoitellen viljelty huumori on hyvällä maulla tehtyä ja toimii mukavasti tasapainottamaan elokuvan synkkyyttä tekemättä elokuvasta kuitenkaan puhdasta komediaakaan. Näyttelytyö on pääsääntöisesti hyvää ja luontevaa, vaikkakin muutamissa kohtauksissa jotain häiritsevää luonnottomalta tuntuvaa kehonkieltä oli aistittavissa.

Ennakko-olettamukseni oli että tämä ei olisi lähelläkään vampyyrifilmiä mutta ilahduin positiivisesti. Kulmahampaita nähtiin ja veri virtasi kuten kunnon vampyyrielokuvaan kuuluu. Kuitenkaan ristejä, valkosipuleita, alastomuutta, seiväitä ja muita vastaavia lajityypille kohtalaisen yleisiä elementtejä ei tässä nähty.

Katsomisen arvoinen elokuva jokaiselle vampyyrielokuvien ja/tai Tim Burtonin elokuvien ystävälle.

Arvosana: 8/10

Elokuva: New Year’s Eve

Vaihteluksi vampyyrielokuville katsoin pitkästä aikaa romanttisen komedian, New Year’s Eve (IMDB). Elokuva on vuodelta 2011 ja sen on ohjannut Garry Marshall joka tunnetaan mm. myös Pretty Womanin ohjaajana ja Onnen päivät -televisiosarjan luojana.

Elokuva kertoo erilaisia ihmissuhdetarinoita, jotka kertovat rakkaudesta ja välittämisestä sen eri muodoissa aina teini-ihastumisesta aikuisempiin ihmissuhteisiin. Tapahtumapaikkana on New York ja nimensä mukaisesti tapahtuma-aikana on uuden vuoden aatto.

Elokuva ei tarjoa oikeastaan mitään uutta millään saralla – tai ainakaan siten, että itse olisin siitä mitään sellaista havainnut. Tarinassa mentiin pitkälti tutuilla ja turvallisilla ”Ventovieraat kohtaavat ja rakastuvat”, ”Yksinäisenä kuoleva katuu elämässään tekemiä virheitä”, ”Teini-iän ensisuudelma”, ”Uskallanko vielä kohdata uuden ihmisen elämääni” ja ”Olen valmis jättämään kaikkeni vuoksesi” -tyylisillä ratkaisuilla.

Käytännössä siis tarjottimella on tutut kliseet jotka helposti ihastuttaa tai vihastuttaa katsojaa. Itseäni sen kaltaiset elementit romanttisissa komedioissa ihastuttaa, sillä kun haluan katsoa romanttisen komedian, haluan pääsääntöisesti sen olevan tuttua ja turvallista hömppää jossa on kaikesta kliseisyydestään ja elokuvallisesti mitään uutta tarjoamattomasta annistaan huolimatta tarjolla ainakin liikuttavuutta ja uskoa parempaan huomiseen.

Merkillepantavaa elokuvassa on nimekäs näyttelijäkaarti – mm. Bon Jovi, Sarah Jessica Parker, Jessica Biel, Aston Kutcher, Michelle Pfeiffer, Rober De Niro, Katherine Heigl sekä Halle Berry.

Tätä kirjoittaessa elokuva on saanut IMDB:ssä arvosanaksi 5,7 joka on hyvin pitkälti samassa linjassa oman näkemykseni kanssa. Oma arvosteluni elokuvasta on 6/10 asteikolla 0-10, eli pidin elokuvasta ja se oli sen verran hyvä että voin sen katsoa mielellään uudemmankin kerran. Se on tuttua ja turvallista viihdyttävää hömppää, sellaista jollaista on mukava katsoa kun haluaa rentoutua sellaisen elokuvan parissa joka ei vaadi liian suurta syväanalyysiä elokuvan merkityksestä.