Tag: Noriko Honma

  • Leffalauantai: Nora inu (Kulkukoira)

    Harumi Namiki (Keiko Awaji), etsivä Murakami (Toshirô Mifune) ja rouva Namiki (Eiko Miyoshi).

    Nora inu (IMDB) joka englanniksi tunnetaan nimellä Stray Dog ja suomeksi nimellä Kulkukoira on Akira Kurosawan ohjaama rikosdraama vuodelta 1949. Pääosarooleissa nähdään Kurosawan luottotähti Toshirô Mifune, Takashi Shimura, Keiko Awaji sekä Eiko Miyoshi.

    Aloittelevalta poliisilta Murakamilta (Toshirô Mifune) ryöstetään hänen aseensa hänen matkustaessaan julkisessa liikenteessä. Rikollinen pääsee pakenemaan, mutta Murakami ei anna asian olla. Hän saa apua vanhemmalta poliisilta, Satôlta (Takashi Shimura) asian selvittämisessä. Tutkinnan edetessä käy ilmi että vääriin käsiin päätynyttä asetta käytetään ryöstöissä ja yhdessä näistä uhri menettää myös henkensä.

    Tarina on mukavan verkkaisesti etenevä ja se aukeaa katsojalle pääosin sopivalla rytmillä, vaikkakin alkuvaiheilla nähtävä kohtaus missä Murakami soluttautuu kaduille löytääkseen haluamiaan henkilöitä olisi voinut olla omaan makuuni hieman lyhyempikin. Kokonaisuutena kuitenkin tarinan rakentaminen tapahtuu miellyttävällä tahdilla eikä missään vaiheessa asioita kiirehditä tarpeettomasti.

    Toimintapainoitteisemmista filmatisoinneista pitäville tahti saattaa tuntua tästä syystä myös puuduttavalta, mutta omaan makuuni tämänkaltainen rytmi on miellyttävämpää katsottavaa kuin liiallisesti painopistettään toimintaan nojaavat elokuvat.

    Aseensa ryöstäjälle menettäneen Murakamin kokemat syyllisyyden tunteet on samaistuttavia, sillä monesti ihmisillä on taipumus miettiä olisiko itse voinut omilla toimillaan estää huonojen asioiden tapahtumista. Vanhempien kollegoiden tarjoama rationaalisempi vaikkakin kenties aavistuksen jopa kyynisempi ajattelu sitä vastoin antaa mielenkiintoista kontrastia, sillä heidän välillään näkyy myös iän ja kokemuksen tuoman realismin ja nuoruuden ja kokemattomuuden mahdollistaman idealismin välinen ero. Satô on kerennyt näkemään uransa aikana monia rikollisia ja huomannut että samankaltaisia rikollisia löytyy monia.

    Murakamin kuulustellessa rikollisesta mahdollisesti tietävää Harumia (Keiko Awaji) nähdään häivähdys siitä kuinka Murakamikin ymmärtää sen, että ainoastaan olosuhteet eivät synnytä rikollisia. Hän on jo aiemminkin kuullut joiltain kuulustelemiltaan ihmisiltä siitä kuinka asetta hallussa pitävällä rikollisella on ollut taipumus syyttää aina muita kuin itseään omista elämänsä valinnoista, mutta etenkin Harumin kuulustelun aikana tämä aukenee hänelle uudella tavalla.

    Suurin osa tähän mennessä näkemistäni Kurosawan elokuvista ovat olleet samurai-elokuvia, mutta Ikirun tavoin myös Stray Dog näyttää että Kuroswava ei ole ainoastaan samurai-elokuvien taituri vaan ohjaajana hänellä on ollut kykyjä myös muun tyylilajin filmatisoinneissa. Omaan makuuni tämä elokuva oli todella hyvä ja tämän katsoo mielellään toisenkin kerran.

  • Leffalauantai: Rashomon (Rashomon – paholaisen temppeli)

    Rashomon joka suomennettuna tunnetaan nimillä Rashomon – paholaisen temppeli sekä Rashomon – paholaisen portti on Akira Kurosawan ohjaama draamaelokuva vuodelta 1950. Sen pääosissa nähdään Toshirô Mifune, Machiko Kyô sekä Masayuki Mori.

    Kaksi miestä istuu pitämässä sadetta ja heidän joukkoonsa liittyy kolmas mies. Pian he kertovat paikalle saapuneelle lähiaikojen tapahtumista mihin liittyy kaksi muuta miestä sekä nainen. Tapahtumat ovat olleet ikäviä, sillä niihin liittyy rikkolinen mies, nainen joka on raiskattu rikollisen toimesta sekä naisen aviomies joka on kohdannut kuoleman. Tapahtumista kuullaan kuitenkin useampia eri versioita, sillä eri henkilöillä on ollut tapahtumista hyvinkin erilainen käsitys monien merkityksellisten yksityiskohtien osalta.

    Kurosawan Rashomon on mielenkiintoinen, vaikkakin monessa mielessä pessimistinen kuvaus ihmisyydestä. Ihmisten taipumus valehdella ja toimia moraalittomasti on teema joka on ajaton, sillä vaikka tarina sijoittuukin 1100-luvun Japaniin olisi se voinut hyvin sijoittua myös nykyaikaan.

    Tapahtumiin osalliset ihmiset sekä sivusta tilanteen nähnyt silminnäkijä kertovat jokainen omanlaisensa version tapahtumista, eikä täyttä varmuutta katsojalle koskaan synny siitä mikä versio on lopulta todenmukainen kuvaus tapahtuneesta – vai onko mikään. Elokuvan myötävaikutuksesta onkin syntynyt termi Rashomon-efekti jolla kuvataan silminnäkijöiden epäluotettavuutta. Eri kertojilla on omat itsekkäät motiiviinsa mikä vaikuttaa heidän versioonsa tapahtuneista.

    Vaikka rikospaikan tapahtumat ovatkin arjesta poikkevia, näkyy moraalittomuutta myös monissa muissakin. Täyteen lohduttomuuteen ei kuitenkaan ajauduta, sillä katsojalle tarjotaan myös välähdyksiä ihmisyydestä joka antaa toivoa siitä että ihmisissä on myös jotain hyvää mikä saa hänet toimimaan pyyteettömästi oikein.

    Tyylillisesti Kurosawan Rashomon on mukavan rauhallinen elokuva. Asia joista erityisesti itse pidän monissa vanhoissa (etenkin aasialaisissa) elokuvissa onkin niiden seesteisyys – musiikki ei pauhaa jatkuvalla syötöllä, koko aikaa ei joku ole äänessä ja hahmojen käytöksessä näkyy tietynlaista arvokkuutta. Lisäksi monessa, kuten tässäkin, käsitellään ihmisyyttä tai inhimillisiä tunteita aidommin ja syvemmin kuin monessa modernimmassa elokuvassa jotka monet tuntuvat nojaavat tapahtumiin ja toimintaan abstraktimpien asioiden sijaan.

    Pidin tästä elokuvasta yhä tällä kolmannellakin katsomiskerralla. Olin sen aikaisemmin nähnyt jo kahdesti ennen tätä katselukertaa enkä näe syytä miksi en katsoisi tätä vielä uudelleenkin, joten elokuva ansaitsee selvästi paikan Suosituksia-sivulla.