Viimeiset sata vuotta unten mailla ikuisuuttaan viettänyt vampyyri Lestat (Stuart Townsend) nousee moderniin maailmaan. Tämä vuosituhannen alun läntinen maailma palvoo rokkitähtiä kuin jumalinaan ja se sopii Lestatille hyvin, sillä vanhassa maailmassa hän ja muut vampyyrit eivät ole voineet olla esillä liian näkyvästi. Lestat astuu rokkibändiin laulajaksi jotta voi asemansa suoman näkyvyyden avulla houkutella muita vampyyreitä esiin. Hänen näkyvä esiintymisensä ei jää huomaamatta muilta vampyyreiltä, mutta ei myöskään vampyyreista perillä olevilta tutkijoiltakaan.
Yksi näistä tutkijoista on Jesse (Marguerite Moreau) joka kiinnittää huomionsa Lestatin laulun sanoituksiin joista huokuu poikkeuksellisen paljon tietoa jota suurella yleisöllä ei ole menneistä ajoista. Lestatin näkyvä esiintulo herättää monien vampyyrien lisäksi myös Lestatin vampyyriksi muuttaneen ja hänet myöhemmin hylänneen Mariuksen (Vincent Perez) huomion sekä vanhimman vampyyrin, kadotettujen kuningattareksikin tituleeratun Akashan (Aaliyah) huomion. Toisin kuin muille vampyyreille, Akashalle Lestatin näkyvä esiintyminen tuntuu rohkealta ja soveliaalta, sillä hän itse on vuosisatoja sitten Egyptissä tappanut ihmisiä massoittain miehensä kanssa eivätkä he ole eläneet ihmisiä piilotellen.
Vampyyrielokuvat ovat pääsääntöisesti jossain määrin niche-kategoriaa, sillä kovin monia isolla budjetilla tuotettuja filmatisointeja ei ole nähty valkokankaalla vuosikymmeniin yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta. Tämä Anna Ricen romaaniin pohjautuva Michel Rymerin vuoden 2002 ohjaus menee kuitenkin näihin poikkeuksiin, sillä IMDB:n tietojen mukaan sen tuotantobudjetti on ollut noin 35 miljoonaa dollaria. Se on silti merkittävästi Interview with the Vampiren (lue arvostelu) 60 miljoonan dollarin budjettia pienempi, mutta merkittävästi suurempi kuin esimerkiksi Låt den rätte komma inin (lue arvostelu) noin 4 miljoonan budjetti tai Only lovers left aliven noin 7 miljoonan budjetti. Francis Ford Coppolan vuoden 1993 Dracula on sitä vastoin ollut suunilleen saman kokoluokan tuotanto sillä rahaa on siihen käytetty noin 40 miljoonaa dollaria.
Käytössä olleesta budjetin suuruudesta pystyy edes suuntaa-antavasti asettamaan odotuksiaan tuotannon tasolle. Isoa budjettia harvemmin myönnetään mikäli rahoittajilla ei ole uskoa filmatisoinnin menestykseen, joten ainakaan rahoituksen suuruudesta ei Queen of the Damedin onnistumisia ja epäonnistumisia voi syyttää. Onneksi käytössä olleet resurssit myöskin näkyvät positiivisesti tuotannon laadussa. Lavastukset, puvustukset ja valaistukset välittävät kohtauksien tunnelmaa onnistuneesti eikä erikoisefektitkään ole ajan saatossa muuttuneet huonoiksi.
Roolitukset ovat sinänsä yllättäviä, sillä ainoa kenet tämän elokuvan ulkopuolelta tiedän edes nimeltä on Aaliyah, joka valitettavasti menehtyi jo 22-vuotiaana lentokoneonnettomuudessa. Pääosarooleissa olleiden näyttelijöiden muita filmatisointeja ei ole tainnut omalla kohdalla tulla nähtyä muita, joten mistään Hollywoodin suurimmista tähdistöstä ei ole kyse. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä jokainen päähenkilö on rooliinsa asiallisesti osuva eikä heidän näyttelyssään ole valittamista.
2000-luvun alussa nuoruuttani eläneenä en elokuvaa katsoessa kuitenkaan voinut olla yhdistämättä Lestatin roolissa ollutta Stuart Townsendiä edesmenneen suomalaisen HIM-yhtyeen nokkahahmoon Ville Valoon. Ville Valon olemus HIM:n vuoden 1999 läpimurtolevyllä Razorblade Romance ja etenkin sen levyn hittibiisin Join Me -musiikkivideossa on niin silmiinpistävän yhteneväinen Stuart Townsendin kanssa tässä elokuvassa että piti aivan tarkistaa Googlesta onko muut nähneet samanlaista yhteneväisyyttä. Kyllä olivat. Samaa oli aikoinaan myös Helsingin Sanomien elokuva-arvostelussa heti alussa (lue täältä) kommentoitu.
Queen of the Damnedin tarina on hyvä ja mielenkiintoinen, vaikkakin se jättää kaipaamaan lisää syvyyttä. Elokuvan nimestä voisi kuvitella että Akashalla olisi elokuvassa suurempikin rooli kuin mitä todellisuudessa on. Hahmona Akashasta olisi saatu kaivettua vaikka kuinka paljon lisää syvyyttä tarinaan, mutta valitettavasti hänen roolinsa historiansa avaaminen jää ainoastaan kepeäksi pintaraapaisuksi. Katsoja kyllä saa kaiken tarvitsemansa tiedon hänestä ja hänen luonteestaan sekä muiden vampyyrien suhtautumisesta häneen, mutta ilman kunnollista hahmon rakentamista hahmon painoarvo jää ohueksi.
Huolimatta tarinan syvyyden puutetta Akashan osalta on onneksi edes eniten nähtävän Lestatin rooli rakennettu kunnolla. Elokuva onkin enemmän elokuva Lestatitsta kuin Akashasta vaikka nimi muuta antaa ymmärtää. Lisäksi Jessen rooli olisi voinut olla syvempi kuin mitä se oli jotta hänen ja Lestatin välinen dynamiikka olisi ollut merkityksellisemmän tuntuista. Onneksi edes tarpeeksi hyvin rakennettu Lestatin hahmo kannattelee elokuvaa harteillaan toimivasti alusta loppuun saakka.
Kokonaisuutena Queen of the Damned on viihdyttävä ison budjetin vampyyrielokuva. Se on IMDB:ssä saanut kohtalaisen keskinkertaiset 5,3 pistettä ja Metacritic-sivustolla kriitikoilta keskimäärin ainoastaan 30 pistettä, joten näiden perusteella elokuvasta voi helposti saada negatiivisemman mielikuvan kuin mitä todellisuus on. Elokuva toimii vampyyrielokuvien kategoriassa erittäin hyvin, sillä se tavoittaa ainakin omaan makuun niiden mielenkiintoisen ja mystisen tunnelman.
Vampyyrielokuvista pitäville tämä on selvästi suuren massan antamaa pisteytystään parempi. Ehkä keskinkertaiseen taipuva arvosana kertoo enemmänkin siitä, että se on tarpeeksi suuren luokan elokuva että myös vampyyrifilmatisoinneista vähemmän kiinnostuneet tahot ovat sitä katsoneet eivätkä ole pitäneet samalla tapaa kuin enemmän tämän lajityypin filmeistä pitävät.