Leffalauantai: Dumbo

Pääosissa nähdään Dumbo, lentävä norsu 🙂

Dumbo (IMDB) on Tim Burtonin ohjaama vuonna 2019 julkaistu koko perheen fantasiaseikkailu. Pääosarooleissa nähdään Colin Farrell, Michael Keaton, Danny DeVito, Eva Green, Finley Hobbins sekä Nico Parker.

Monet ovat luultavasti jo lapsena ollessaan kuulleet tarinan Dumbosta, isokorvaisesta norsusta joka niiden avulla oppii lentämisen taidon. Harmillista kyllä muuta lapsuudessa kuullusta Dumbo-tarinasta en enää muista, joten en pysty kertomaan kuinka paljon yhteneväisyyksiä tai eroja Harold Pearlin ja Helen Aberson Pearlin kirjoittamaan satuun tällä filmatisoinnilla on. Wikipediasta luettavan lyhyen sadun juonikuvauksen perusteella eroja ainakin on jonkin verran (lue täältä).

Burtonin Dumbon alussa Holt Farrier (Colin Farrell) palaa sodasta takaisin sirkukseen missä hänen lapsensa Milly (Nico Parker) ja Joe (Finley Hobbins) ovat häntä odottaneet. Sirkuksella ei ole mennyt kovin hyvin Holtin poissa ollessa eikä sirkus enää tahdo pärjätä. Sirkuksen johtaja Max Medici (Danny DeVito) on kuitenkin hankkinut sirkukseen norsun joka synnyttää pian pienen norsulapsen. Pienen norsun toivotaan vetävän yleisöä jälleen sirkukseen, mutta kauhukseen Max saa havaita että syntynyt norsunpoikanen ei ole suhteettoman suurien korviensa vuoksi aivan tavallinen elefantti. Suloisesta vetonaulasta uhkaa tulla enemmänkin taakka sirkukselle kuin varsinainen ilon aihe.

Holtin lapset pitävät kuitenkin tästä pienestä, suloisesta ja sympaattisesta norsusta ja sen kanssa aikaa viettäessään he huomaavat pian Dumbon kyvyn lentää suuria korviaan apuna käyttäen. Tieto erikoisesta kyvystä kiirii laajemmallekin ja pian mikään ei ole enää sirkuksessa ennallaan.

Holt Farrier (Colin Farrell)

Erityisesti monissa perheen pienemmälle väelle kohdennetuissa elokuvissa on usein ollut hyvä ja liikuttava tarina joka vetoaa tunteisiin mutta samalla tarjoaa jonkinlaisia arvomaailmallisia kysymyksiä evääksi elokuvan jälkeenkin, eikä Dumbo tee tämän suhteen poikkeusta.

Norsu joka saa kyvyn lentää ja voi tuntea vapauden tunteen ilmassa ollessaan on itsessään jo riemastuttava ja hyvää mieltä tuottava aihe, mutta erityisesti hänen irtoamisensa maan kamaralta saa hyvän mielen sen kontrastin vuoksi mitä maa hänen jalkojansa alla edustaa. Dumboa halveksutaan monen ihmisen toimesta hänen poikkeavan ulkomuotonsa takia, hän joutuu eroon emostaan pahansupien ihmisten toimien seurauksena ja kun tieto hänen kyvyistään tulee laajempaan tietoisuuteen nähdään hänet pääsääntöisesti vain potentiaalisena kassamagneettina jonka omalla onnellisuudella ei ole väliä niin kauan kuin vain se tuottaa etua muille tahoille.

Pidin siitä kuinka tässä suhteellisen tuoreessa filmatisoinnissa on saatu vanha mutta sitlti aina yhtä ajankohtainen ja ajatuksia herättävä tarina uuteen muottiin hävittämättä sitä taikaa mikä hyvin kerrotuissa saduissa on.

Dumbo on kauniin koskettava elokuva joka sopii niin perheen pienemmille kuin myös varttuneemmallekin väestölle.

Arvosana: 7/10 (IMDB: 6,3/10)

Leffalauantai: Corpse Bride

Corpse Briden äänenä kuullaan Helena Bonham-Carteria

Corpse Bride (IMDB) on vuonna 2005 julkaistu draama-animaatioelokuva. Sen on ohjannut Tim Burton ja sen ääninäyttelijöinä kuullaan Johnny Deppiä, Helena Bonham-Carteria sekä Emily Watsonia.

Tarinansa osalta elokuva kertoo kuinka toisilleen tuntemattomat Victor Van Dort (Johnny Depp) ja Victoria Everglot (Emily Watson) ovat päätymässä vanhempiensa suunnitelmien mukaisesti keskenään naimisiin.

Kummankin perheen vanhemmilla on mielessään ainoastaan parin avioitumisesta saatavat hyödyt eikä nuoren parin omille tunteille tai tahdolle jätetä sijaa. Kumpikaan nuorista ei vaikuta kauhean innostuneelta edessään vääjäämättä häämöttävästä tahtonsa vastaisesta avioliitosta, mutta kaikeksi onneksi kun he vihdoin kohtaavat häitä edeltävänä päivänä harjoituksissa tuntevat he samantien rakkauden virvoittavan voiman sieluissaan.

Hääharjoitukset eivät tahdo kuitenkaan luonnistua Victorin unohtaessa kaiken aikaa mitä hänen täytyy tehdä ja missä järjestyksessä. Tilanne näyttää pahalta, ja kun Victor vielä harjoitusten jälkeen katoaa ei kummankaan puolen vanhempien mielestä tilanne näytä yhtään sen lupaavammalta kuin Victoriankaan mielestä.

Victor itse on metsässä ollessaan harjoitellut häävalaansa, mutta pahaksi onnekseen tulee tahtomattaan kosineeksi kalmiston puolella aikaansa viettävän neidon joka Corpse Bridenä (Helena Bonham-Carter) tullaan tuntemaan. Neito vastaa tahdon ja pian Victor löytää itsensä kuolleiden valtakunnasta avioituneena Corpse Briden kanssa.

Victor ja Corpse Bride

Luultavasti kaikki näkemäni Tim Burtonin elokuvat ovat yleisesti ottaen olleet hyvin tummanpuhuvia elokuvia eikä Corpse Bride tee tässä poikkeusta. Sen visuaalinen kauneus yhdistettynä koskettavaan ja surumieliseen tarinaan on täydellinen esimerkki goottiromantiikan estetiikasta voimansa ammentavasta elokuvasta.

Elokuva on kuvattu jossain myös musikaaliksi, mutta käytännön tasolla musikaaliset elementit ovat varsin vähäisiä vaikkakin yksittäisiä lauluja siellä täällä kuullaankin. Kuolleiden valtakunnassa esitetty laulu Corpse Briden traagisesta tarinasta on hämmentävä kombinaatio humoristisen makaaberia tunnelmaa jossa paikoitellen svengi lähtee jo kulkemaan niin villejä suuntia että en voinut olla pohtimatta onko tekijätiimi mahtanut nuolla Bart Simpsonin kuvilla varustettuja happolappuja inspiraatiota hakiessaan.

Mikäli tummanpuhuva tyyli tai animaatiot yleisesti iskevät on tämä elokuva ehdottomasti näkemisen arvoinen. Vaikka kestoltaan se onkin lyhyt (n. 77 minuuttia), onnistuu se rakentamaan siinä ajassa Danny Elfmanin erinomaisen sävellystyön ja animaatiohahmojen ilmeikkyyden avulla säväyttävän ja koskettavan katselukokemuksen joka on kirkas helmi animaatioelokuvien aarrekammiossa.

Arvosana: 10/10 (IMDB: 7,3/10)

Leffalauantai: Dark shadows

Kulmahampaat kehiin ja verta imemään

Tämän viikon elokuva jatkaa viime viikon Bloodraynen tapaan vampyyrileffojen hengessä. Elokuvaksi valikoitui vuodelta 2012 Tim Burtonin ohjaama kauhukomedia Dark Shadows (IMDB).

Kuten monessa aikaisemmin näkemässäni Tim Burtonin elokuvassa myös tässä on tuttu näyttelijäkaarti kasassa. Elokuvan pääosaroolin Barnabas Collinsina esittää Johnny Depp ja muissa pääosissa nähdään Eva Green, Michelle Pfeiffer sekä Helena Bonham Carter. Myös musiikkirintamalla on kuultavana Burtonin hovisäveltäjä Danny Elfmanin taidetta joten ainekset onnistuneelle elokuvalle on ilmassa.

Kaikkien muiden näkemieni Tim Burtonin elokuvien tyyliin myös tämä elokuva on hyvin tummanpuhuva. Visuaalinen puoli ja vahvat kontrastit on lähes Burtonin tavaramerkki ja samalla linjalla mennään tässäkin elokuvassa. Hyvä niin sillä pidän itse paljon senkaltaisesta tyylistä.

Jokaisessa vanhassa talossa on salaisia huoneita, niin myös Collinsien kartanossa

Tarinassa kerrotaan Barnabas Collinsista ja hänen epäonnisesta rakkaudestaan ja elämästään vampyyrinä. Noita Angelique (Eva Green) rakastuu häneen, mutta Barnabas torjuu hänen rakkautensa toisen naisen vuoksi. Tämä ei kuitenkaan ole noidan mielestä sopivaa ja niinpä hän edesauttaa Barnabaksen rakastetun kuolemaan ja tekee Barnabaksesta vampyyrin. Koska vampyyriksi muuntaminen ei olisi ollut vielä tarpeeksi paha kosto saa Angelique kylän ihmiset vielä hautaamaan vampyyrin elävältä maahan.

Parisataa vuotta kuluu haudassa maaten kunnes vuonna 1972 työmiehet onnistuvat osumaan arkkuun jossa vampyyri viettää pitkää untaan. Vapauteen päästyä jano on kova ja raatoja tulee siinä sivussa useampia. Angelique joka itse on yhä elossa saa kuulla tapahtumista ja tajuaa että tutut kasvot vuosisatojen takaa on jälleen kuvioissa mukana.

Barnabas etsii kotikartanonsa ja havaitsee siellä asioiden muuttuneen. Kartanossa pitää majaansa sukulaisia ties monennestako polvesta ja tänne hän itsekin jälleen majoittuu. Aikomuksena hänellä on palauttaa Collinsien suku jälleen kukoistukseensa.

Angelique (Eva Green)

Barnabas rakastuu talossa majaansa pitävään vasta saapuneeseen työntekijään Victoria Wintersiin (Bella Heathcote). Tämäkään ei sovi Angeliquelle ja vuosisatojen takaiset kuviot alkavat toistumaan muodossa tai toisessa.

Vaikka tarina on synkähkö eikä visuaalinen puolikaan liiemmin iloisuudellaan hehku on elokuvaan saatu mukaan toimivaa komiikkaa. Huumori on kepeää mutta toimivaa ja nojaa pitkälti kulttuurillisiin eroihin joita parissa sadassa vuodessa on tapahtunut mutta joista Barnabas ei ole tietoinen. Esimerkiksi kuinka nykyajan naisiin tehdään vaikutus verrattuna kuinka ennen tehtiin sekä kuinka Alice Cooper on rumin nainen jota Barnabas on saanut nähdä.

Fritsut on kevyttä settiä tämän käsittelyn jälkeen

Kokonaisuutena Dark Shadows on kaikesta tummasta tunnelmastaan huolimatta kohtalaisen kepeä ja viihdyttävä elokuva. Se seuraa kauhuelokuvien vanavedessä jättäytyen kuitenkin turvallisen etäälle lajityyppinsä pelkotiloja aiheuttavista filmatisoinneista. Sen paikoitellen viljelty huumori on hyvällä maulla tehtyä ja toimii mukavasti tasapainottamaan elokuvan synkkyyttä tekemättä elokuvasta kuitenkaan puhdasta komediaakaan. Näyttelytyö on pääsääntöisesti hyvää ja luontevaa, vaikkakin muutamissa kohtauksissa jotain häiritsevää luonnottomalta tuntuvaa kehonkieltä oli aistittavissa.

Ennakko-olettamukseni oli että tämä ei olisi lähelläkään vampyyrifilmiä mutta ilahduin positiivisesti. Kulmahampaita nähtiin ja veri virtasi kuten kunnon vampyyrielokuvaan kuuluu. Kuitenkaan ristejä, valkosipuleita, alastomuutta, seiväitä ja muita vastaavia lajityypille kohtalaisen yleisiä elementtejä ei tässä nähty.

Katsomisen arvoinen elokuva jokaiselle vampyyrielokuvien ja/tai Tim Burtonin elokuvien ystävälle.

Arvosana: 8/10