Aleksin Blogi

Tag: Vuoden 2007 elokuva

  • Leffalauantai: Codename: The Cleaner (Koodinimi: Siivooja)

    Lucy Liu ja Cedric The Entertainer nähdään Codename: The Cleanerin pääosissa.

    Codename: The Cleaner (IMDB) eli Koodinimi: Siivooja on vuonna 2007 julkaistu toimintakomedia jonka on ohjannut Les Mayfield. Pääosarooleissa nähdään Cedic The Entertainer, Lucy Liu ja Nicollette Sheridan.

    Jake Rodgers (Cedic The Entertainer) herää hotellin sängystä vieressään kuollut FBI:n agentti. Hän ei muista mitä on tapahtunut eikä edes sitä kuka hän on. Paetessaan hotellilta hän pääsee hänen vaimokseen esittäytyvän naisen Dianen (Nicollette Sheridan) kyytiin. Jake ei kuitenkaan muista häntä eikä kotiaan, mutta vähitellen muistikuvia alkaa tulemaan hänen mieleensä. Huomattuaan että Dianella ei ole häntä kohtaan hyvät tarkoitusperät hän pakenee ja törmää uuteen naiseen, Ginaan (Lucy Liu), joka kertoo olevansa hänen naisystävänsä. Vähitellen Jakelle alkaa selvenemään että monet eri tahot etsivät X1-sirua jonka piilopaikan hän tietää jos hän saa sen palautettua mieleensä.

    Tarina on toimivaa tasoa ja toi tyylillisesti mieleen The Hangover (Kauhea kankkunen) -elokuvan missä myös kärsitään muistinmenetyksestä ja vähitellen muistikuvia alkaa palautumaan. Yhtäläisyys tarinassa on siis sangen vähäinen, mutta jostain syystä se itselleni nousi mieleeni tätä katsoessa.

    Juoni on selkeästi rakennettu ja etenee hyvin eikä jää missään vaiheessa paikalleen junnaamaan. Henkilöitä on tarpeeksi mutta ei liikaa, joten tarinan seuraaminen on helppoa eikä vaadi kovin suuria ponnisteluita että tapahtumista pysyy kärryillä.

    Hupaisia elementtejä on kautta linjan, mutta varsinaisesti naurattavia kohtauksia ei ole juurikaan, joten vaikka tämä onkin komedia, on siinä enemmänkin koominen pohjavire kuin naurua aiheuttavia hetkiä. Huumorin laadusta tietenkin voi aina olla mitä mieltä tahansa, toisiin se toimii ja toisiin ei. Mitään erityisen älykästä huumoria ei kuitenkaan kannata lähteä tästä elokuvasta etsimään.

    Pidin ohjaustyylistä ja sen sopivasta rauhallisuudesta. Toimintakohtaukset ovat tarpeeksi nopeita että tuntuvat toiminnalta, mutta tarpeeksi verkkaisia että ne ovat miellyttäviä katsoa. Sinänsä tuntuukin hupaisalta että elokuva joka ei ole toimintaelokuva onnistuu toiminnallisten kohtauksien ohjauksessa paremmin kuin aivan liian moni moderni toimintaelokuva.

    IMDB:ssä arvosana tälle on ainoastaan 4.6 ja Metascoressa kriitikoiden pisteytys on 33/100 joten tämä ei ole nauttinut erityisen suurta suosioita isomman yleisön keskuudessa. Tästäkin huolimatta itse pidin kyllä tästä elokuvasta. Se on mukavan viihdyttävä, rento ja kepeä hyvän mielen hömppä jossa on sopivasti huumoria joka toimii oikeanlaisessa mielialassa.

  • Leffalauantai: Revamped

    Vampyyrit ruokatauolla

    Revamped (IMDB) on vuonna 2007 julkaistu vampyyrikauhuelokuva jonka on ohjannut pääosarooleissakin nähtävä Jeff Rector. Muissa merkittävissä rooleissa nähdään Tane McClure, Billy Drago, Christa Campbell sekä Alana Curry.

    Juonessa kerrotaan liikemies Richard Clarkesta (Jeff Rector) joka saa selville että hänen vaimonsa pettää häntä. Hän aikoo päättää päivänsä oman käden kautta, mutta se ei onnistu Richadin suunnittelemalla tavalla. Hän kuitenkin sattuu huomaamaan televisiossa vampyyrien mainoksen jonka seurauksena hän turvautuu heidän apuihinsa saadakseen ikuisen elämän. Pian hänen ovelleen saapuu Lilith (Tane McClure) joka antaa hänelle puraisun mikä saattelee hänet yön lapseksi.

    Muututtuaan vampyyriksi hän aikoo kostaa vaimolleen ja hänen rakastajalleen. Suunnitelmat menevät kuitenkin hieman pieleen kun Richardia ei haudatakaan kokonaisena vaan hänet tuhkataan. Myöhemmin hautaustoimistolla sattuneen välikohtauksen jälkeen hänen tuhkansa kaatuvat uurnasta lattialle ja ympärillä olevan veren seurauksesta hän palautuu takaisin ruumiiseensa. Richardille selviää kuitenkin pian että viisi vuotta on jo kulunut siitä kun hänet on tuhkattu ja maailman tilanne on muuttunut.

    Ympärillä yhteiskunnassa vampyyreita on alkanut olemaan enemmänkin ja he ovat suunnittelemassa johtajansa Vladimuksen (Billy Drago) johdolla neitsyen uhraamista oikealla ajankohdalla saattaakseen maailman pimeyteen. Richard vaikuttaa kuitenkin olevan Valittu, vampyyri jolla on vielä sielu jäljellä ja pian hän onkin taistelemassa vampyyreitä vastaan.

    Vladimuksen roolissa nähdään Billy Drago

    Revamped on mielenkiintoinen ja viihdyttävä pienen budjetin vampyyrielokuva. Tarina on toimivaa tasoa, näyttely pääsääntöisesti asiallista, tyyli on viihdyttävää ja klassisia vampyyritematiikan elementtejä on sopivassa tasapainossa. Mukana on siis teräviä kulmahampaita, verta, goottiklubeja, mystiikkan auraan kietoutunutta eroottista jännitettä (vaikkakaan ei alastomuutta) sekä kristinuskon symboliikasta ammentavia vampyyrielokuvien ominaispiirteitä.

    Niille jotka vampyyrielokuvia on enemmänkin nähnyt tarjoaa elokuva lisäksi pieniä hauskoja kulttuurillisia viittauksia bongattavaksi – naisvampyyri nimeltään Lilith, nuori nainen joka on neitsyt ja jonka nimi on Mary sekä tietenkin Vladimus-niminen vampyyri joka selkeästi on viittaus Vladiin joka vampyyrielokuvissa viittaa Vlad Tepekseen.

    Revampedin elokuvalliset elementit ovat pääsääntöisesti hyvin kasassa, mutta kautta linjan on silti helppoa havaita että aivan liian korkeilla odotuksilla ei kannata tätä elokuvaa lähteä katsomaan.

    Mikäli pienellä budjetillä väännetyt B-luokan vampyyrielokuvat viihdyttävät on tämä omassa viitekehyksessään varsin viihdyttävä ja tyylikäs elokuva. Jos taas pienen budjetin vampyyrielokuvat ei vastaa käsitystäsi viihteestä on parempi suosiolla ohittaa tämäkin elokuva ja etsiä jotakin itselleen paremmin uppoavaa katsottavaa.

    Arvosana: 7/10 (IMDB: [simple_tooltip content=”Perustuu 592 annettuun ääneen”]2,9/10[/simple_tooltip])

  • Leffalauantai: Sunshine

    Sunshine (IMDB) on vuonna 2007 julkaistu sci-fi trilleri jonka on ohjannut mm. Slummien miljonääristä tuttu Danny Boyle. Elokuvan pääosarooleissa nähdään mm. Cillian Murphy, Chris Evans sekä Hiroyuki Sanada.

    Sunshinen tarina kertoo kuinka aurinko on alkanut hiipumaan ja sitä kautta koko ihmiskuntaa uhkaa vaara tulla tuhoutuneeksi. Jotta ongelma saataisiin korjattua ja ihmiskunta pelastettua lähetetään avaruuteen Icaros II -niminen alus miehistöineen päivineen. Aluksen matkassa on myös jonkinsorttinen ydinräjähde joka on tarkoitus suunnata aurinkoa kohden ja aiheuttaa sitä kautta auringon uudelleen syttyminen ihmiskunnan pelastukseksi. Matkan varrella kuitenkin Icaros II havaitsee matkallaan signaalia avaruudesta joka paljastuu aikaisemmin matkalle lähteneen mutta sille tielle jääneen Icaros I:n lähettämäksi.

    Auringon uudelleen herättäminen on kohtalaisen epävarma tehtävä eikä lisäräjähteistä olisi haittaa joten aikansa asiaa pohdittua miehistö lähtee ottamaan selvää signaalista, sillä myös Icaros I:llä on ollut matkallaan räjähteitä samaista tehtävää varten.

    Monessa mielessä Sunshine on onnistunut elokuva. Sen tarina on viihdyttävä, visuaalinen puoli näyttävä, näyttelytyö perus hyvää tasoa ja pääsääntöisesti ohjauskin toimii. Kaikesta hyvistä puolistaan huolimatta jokaisessa näissä on piirteitä joissa olisi kaivannut hieman toisenlaisia ilmaisutapoja.

    Näyttelytyö oli pääosin uskottavaa ja luonnollista, mutta kuitenkin siinä vaiheessa kun pitkään yhdessä avaruudessa samalla aluksella ollut miehistö kohtaa vastoinkäymisiä menehtyneiden muodossa tuntui roolisuoritukset (tai ohjaajan näkemys näihin rooleihin) varsin epäuskottavalta. Kyyneleitä ei paljoa vuodatettu, muu miehistö ei vaikuttanut siltä että mitään olisivat menettäneet ja kenenkään käytös ei muuttunut sen ihmeellisemmin. Mene tiedä onko miehistön jäsenet sitten vain luonnostaan olleet niin tunnekylmiä että pitkään matkakumppanina olleen menehtyminen ei aiheuta juuri minkäänlaisia inhimillisiä reaktioita.

    Ohjaus oli monin paikoin tyylikästä ja sen visuaalinen puoli oli näyttävää. Valitettavasti tähänkin ohjauksellisen työn puutarhaan mahtuu käärmeitä jotka söivät sitä kaikkea potentiaalia mitä elokuvassa olisi ollut ammennettavissa maltillisemmalla ilmaisulla. Paikoitellen kohtaukset olivat varsin epäselviä todella nopeiden ja hämmentävien leikkausten vuoksi sillä aina niistä ei saanut selvää siitä mitä parhaillaan on tapahtumassa. Etenkin elokuvan loppuvaiheilla tuli useampia kohtauksia joissa leikkaukset vetivät niin nopealla tahdilla osasta toiseen että kohtauksen kokonaiskuva jäi hämärän peittoon.

    Kiinnostavasta tarinastaan huolimatta osan sen mielekkyydestä söi käänteet jotka olivat kokonaiskuvaan suhteutettuna tarpeettoman tuntuisia ja joilla pyrittiin lisäämään jännitystä mission onnistumisesta. Esimerkki tällaisesta kohtauksesta oli vaikkapa se kun miehistölle selkenee että happea ei riittäisikään kaikille ja he alkavat pohtimaan josko pistäisivät yhden kylmäksi.

    Kaikesta negatiivisista puolistaankin huolimatta Sunshine on viihdyttävä elokuva tyylikkäällä toteutuksella joka kestää toisenkin katselukerran.

    Arvosana: 5/10 (IMDB: [simple_tooltip content=”Perustuu 212 182 annettuun ääneen”]7,3/10[/simple_tooltip])

  • Leffalauantai: Le scaphandre et le papillon (Perhonen lasikuvussa)

    Jean-Do (Mathieu Amalric) kommunikoimassa

    Julian Schnabelin kolmas elokuvaohjaus Le scaphandre et le papillion (IMDB) vuodelta 2007 on puhutteleva elokuva josta katsojalleen välittyy ylistyslaulu elämän kauneudelle. Elokuva tunnetaan englanniksi nimellä The Diving Bell And The Butterfly ja suomalaisittain teoksen löytää nimellä Perhonen lasikuvussa.

    Elokuvassa 43-vuotias Ellen päätoimittaja Jean-Dominique Bauby joka Jean Do nimellä tullaan tuntemaan (Mathieu Amalric) herää aivoinfarktin jälkeen sairaalasta vailla mahdollisuutta puhua tai liikuttaa raajojaan. Pian hänelle selkenee tilanteensa vakavuus ja se että ainoat asiat jotka hänellä ruumiissaan toimii ovat silmät ja aivotoiminta. Pian toinen silmistäkin joudutaan ompelemaan umpeen ja hän jää ainoastaan yhden avonaisen silmänsä kanssa kokemaan itsensä ulkopuoleista maailmaa.

    Jean saa avustajikseen Marien (Olatz López Garmendia) sekä Henrietten (Marie-Josée Croze) jotka auttavat häntä kuntoutusprosessissa. Puheterapeuttina toimiva Henriette alkaa kommunikoimaan hänen kanssaan kirjaimia luettelemalla jolloin oikean kirjaimen kohdalla Jean räpäyttää silmäänsä ja sitä kautta saa sisäisen maailmansa äänen kerrottua ulkopuolelleen. Marie sitä vastoin toimii Jeanin fysioterapeuttina ja pyrkii opettamaan hänelle kielen heiluttamista, kasvojen lihasten liikuttamista ja muita perusasioita.

    Kuvauksellisesti monin paikoin nähtiin elokuvaa Jean Don silmin

    Tarinaan mahtuu myös entinen vaimo ja lastensa äiti Céline (Emmanuelle Seigner), rakastajatar Inés (Agathe de La Fontaine) sekä muita elämän varrella mukana olleita ihmisiä. Kiinnostavampaa kuin varsinaiset nähtävät henkilöt ovat heidän vaikutuksensa Jean Don sisäisessä maailmassa, kaikissa muistoissa sekä haaveissa joihin he tulevat mukaan. Muistot ja haaveet ovat tie maailmaan jossa kaikki on mahdollista, siihen maailmaan missä Jean on vapaa omaan ruumiinsa asettamasta vankilasta josta saa kosketuksen ulkopuolelleen ainoastaan silmänsä välityksellä avustajalleen kommunikoiden.

    Perhonen lasikuvussa on tarinallisesti liikuttava, vahva ja ajatuksia herättävä elokuva mikä ravistelee katsojaansa näkemään maailman toisenlaisin silmin. Itsestäänselvyydet eivät enää ole itsestäänselvyyksiä, sanat jotka ovat jääneet sanomatta jäävät yhä sanomattomiksi eikä tekemättömät teot tule tehdyiksi. On vain aika ja hetki jossa vuorovaikutus jää ainoastaan sisäiseksi ääneksi vailla kuulijaa.

    Elokuva ei ole ainoastaan puhutteleva tarinansa osalta sillä se onnistuu myös teknisellä toteutuksellaan tukemaan kertomaansa viestiä. Välillä maailmaa nähdään Jeanin silmän kautta joka luo syvempää ulottuvuutta protagonistin sisäiseen sielunmaisemaan, välillä kuvataan hänen ajatuksissa nähtävää haaveilua ja välillä irtaudutaan täysin hänen sisäisestä maailmasta takaisin katsomaan tilannetta ulkopuolisen perspektiivistä käsin. Siihen mikä tilanne on, ei siihen miltä se kokijastaan tuntuu.

    Jeanin isä Papinou (Max von Sydow)

    Näyttelytyö on toimivaa tasoa ja henkilöiden tunnereaktiot välittyvät luonnollisen tuntuisesti katsojalle. Käydyt dialogit ja Jean pään sisäinen monologi ovat uskottavaa tasoa eikä kohtauksista synny teennäistä tuntua missään vaiheessa.

    Elokuva on saanut tunnustusta myös Cannesin filmifestivaalilla voittamalla vuonna 2007 parhaan ohjauksen palkinnon ja samaisesta syystä voitto on irronnut myös Golden Globessa.

    Kokonaisuutena tositapahtumiin pohjaava Le scaphandre et le papillon on kaunis elämältä tuntuva elokuva jossa pysähdytään ihmisyyden perusasioiden äärelle kohtaamaan maailma toisenlaisin silmin.

    Arvosana: 8/10 (IMDB: [simple_tooltip content=”Perustuu 95 617 annettuun ääneen”]8,0/10[/simple_tooltip])

    Muokattu 15.05.2025 – Muunnettu sivu nykyiseen WordPressin käyttämään blokkimuotoon.

  • Leffalauantai: Bloodrayne II: Deliverance

    Billy the Kid olikin vampyyri

    Bloodrayne II: Deliverance (IMDB) on toiminnallinen vampyyrikauhuelokuva vuodelta 2007 jonka pääosaroolissa Raynenä nähdään norjalainen Natassia Malthe. Aikaisemman BloodRayne-elokuvan tapaan ohjauksesta on vastannut Uwe Boll.

    Tarinallisesti BloodRayne II: Deliverance sijoittuu villin lännen maisemiin Deliverancen kylään missä asiat selvitellään reikäraudoilla sanallisten solvauksien sijaan – tai näin paikalle saapuva reportteri on paikasta ajatellut kunnes totuus pienen paikan rauhallisesta elämästä selviää eikä kiintoisaa tekstiä villistä lännestä taida tästä kyläpahaisesta irrota.

    Rauha kylässä kuitenkin järkkyy kun Billy the Kid kumppaneineen saapuu paikan päälle ja alkaa teurastamaan kylän aikuisia ja samalla ryöstämään kylän lapsia itselleen ruoaksi. Kylään on tekeillä rautatie jonka vuoksi Billy on päättänyt ottaa paikan haltuunsa sillä junaradan tulon myötä on kylä strategisesti hyvä paikka toimia kerätessä itselleen vampyyriarmeijaa.

    Rayne (Natassa Malthe)

    Kylään saapuu myös Rayne joka ei hyvällä katso lapsien sieppaamista vampyyrien ruoaksi ja kantaväestön lahtaamista Billy the Kidin toimesta ja niinpä hän tulee jakamaan oikeutta kyläläisten keskuuteen. Kaikki ei kuitenkaan mene mutkattomasti ja kohta Rayneä ollaankin jo vetämässä kaulakiikkuun kylän sheriffin toimesta.

    Rayne ei kuitenkaan vielä joudu kohtaamaan maallisen vaelluksensa loppua ja niinpä hän hankkii apulaisia joiden kanssa he käyvät taistoon Billy the Kidin riistoa vastaan pelastaakseen kyläläiset pahan ikeestä.

    Elokuvan juoni oli isommassa mittakaavassa ajateltuna ainoastaan välttävää tasoa. Juoni rullasi mukavasti eteenpäin ilman tarpeettomia junnaamisia joka oli hyvä puoli mutta valitettavasti kääntöpuolena paikoitellen elokuvan tapahtumista ei ottanut selkoa. Uusia hahmoja ilmestyi ja heidän roolinsa ja merkityksensä jätti avoimeksi kysymyksiä keitä henkilöt ovat ja miksi he tähän ilmestyivät mukaan kuvioihin.

    Paheellinen pappismies

    Myös välissä kuvatut lyhyet maisemapätkät jolla ilmeisesti pyrittiin luomaan mielikuvaa tapahtumapaikoista jätti hieman irtonaisen ja päälle liimatun tuntuman. Muutamasta kohtauksesta jäi ajatus että maisema oli ainoastaan jättikokoinen taulu jota on kuvattu sillä maiseman tyyli oli hyvin erilainen muuhun tapahtumapaikkaan nähden. Samoin muutaman kerran ohi vilahtavat kaksi intiaania tuntui täysin keinotekoiselta ja tarpeettomalta lisältä villin lännen maisemamielikuvaa rakentaessa.

    Lisäksi itseäni häiritsi tässä elokuvassa kameran käyttö ja ennen kaikkea sen heilunta hyvin monessa kohtauksessa. Paikoitellen tuntui että kuvatessa ei ole ollut täysin selvää visiota mitä ja ketä halutaan korostaa kohtauksessa ja yleistuntumaksi jäi näistä kohtauksista ainoastaan epävarma levottomuus kameran heiluttelusta.

    Yleisesti näyttelytyö oli perustasoa ja siten edes kohtalaisesti toimivaa mutta silti paikoitellen kohtaukset ja niiden näyttelytyöt olivat absurdiuden reunamia koettelevia teennäisiä tilannekuvauksia vailla minkäänlaista tunnetta ja aitoutta.

    Veri maistuu myös Raynelle

    Vaikkakin elokuva pyörii itseäni kiehtovassa vampyyritematiikassa jätti Bloodrayne II: Deliverance itseni tästäkin huolimatta kohtalaisen kylmäksi. Elokuvassa on hyvätkin hetkensä mutta kokonaisuudessa on paljon parantamisen varaa jotta tätä voisi suositella juuri kenellekään muulle kuin vampyyrielokuvista nauttiville.

    Vampyyrielokuvana tämä on ihan katsottava kerran tai kahdestikin vaikkakaan mistään mestariteoksesta ei voi puhua edes B-luokan vampyyrifilminä mutta pelkkänä elokuvana Bloodrayne II: Deliverance on mitäänsanomaton filmi joka kärsii keskinkertaisuuden lisäksi elokuvateknisistä ongelmista.

    Arvosana: 4/10 (IMDB: [simple_tooltip content=”Perustuu 8 516 annettuun ääneen”]2,7/10[/simple_tooltip])