Tag: Xbox One

Tuttua tarinaa

Call of Duty: WWII on Sledgehammer Gamesin kehittämä ja Activisionin vuoden 2017 marraskuussa julkaisema ensimmäisen persoonan kuvakulmasta koettava ammuntapeli. Peli on saatavana PC:lle, Playstation 4:lle sekä Xbox Onelle jonka versioon tämä arvostelu pohjautuu.

Kuten nimestä voi päätellä sijoittuu Call of Duty: WW II tarinansa osalta toisen maailmansodan aikajanalle. Pääsääntöisesti pelin kampanja koetaan protagonistina toimivan Ronald “Red” Danielsin silmin vaikkakin yksittäisiä kohtauksia pelissä pelataan myös muiden hahmojen perspektiivistä käsin.

Vaihtelun vuoksi tarinassa pyritään kertomaan edes hieman taustaa päähenkilöstä ja hänen historiastaan erilaisten välivideoiden ja flashbackien avulla. Muilta osiltaan tämä menee tuttuna ja turvallisena Call of Dutynä ilman suuria muutoksia.

Puuduttavaa paahtamista

Monin osin WW II:n kampanja on varsin mukiinmenevää räimettä jossa päästään taistelemaan niin maalla kuin hieman myös ilmassakin. Taisteluissa pääsääntöisesti liikutaan jalkaväkenä mutta välillä hypätään tankin kyytiin ja toisinaan harrastetaan myös ilmantorjuntaa ja kaahataan jeepillä pitkin sotatannerta.

Monipuolisuus kuulostaa teoriassa kiinnostavalta mutta käytännössä alle 7 h kestävässä kampanjassa näin monen eri elementin tunkeminen tuntui vain tympeältä ja puuduttavalta flowta rikkovalta ominaisuudelta. Pidemmässä kampanjassa monipuolisuus toimisi paremmin mutta erityisesti ilmantorjuntatykeillä lentokoneiden alas ampuminen ja ilmataisteluosuus tuntui tässä kampanjassa erityisen turhalta.

Erityistä kiitosta en valitettavasti voi antaa myöskään autolla kaahailuista. Kohtaukset sinänsä sopivat tarinaan ja olivat ihan mukavaakin vaihtelua mutta tekninen toteutus jätti valitettavasti toivomisen varaa. Auton ohjattavuus oli täysin luonnottoman tuntuinen ja kaasu pohjassa sai painaa menemään niin mutkissa kuin suorallakin. Valitettavasti kiehtovuus autolla ajamiseen menettää hohtonsa jos ohjattavuus on tätä luokkaa.

Tarina jossa pyritään edes jollain muotoa kertomaan henkilöhahmon historiaa on parempi kuin ei tarinaa ollenkaan. Tarina oli välttävää tasoa mutta syvyyttä tai tunnetta ei henkilöhahmoista löydy vaikka kuinka koettaisi sellaista kaivaa. Hahmojen elämät ja kuolemat eivät liikuttaneet mihinkään suuntaan missään vaiheessa joten tarinalta ei kovin suuria kannata odottaa.

Pieniä bugeja myös löytyi sieltä täältä. Eräässä vaiheessa peli teki automaattisen tallennuksen sellaiseen kohtaan jossa energiat olivat niin vähissä että kohtausta ei ollut realistista päästä loppuun ilman että joutui kohtauksen aloittamaan alusta. Samassa kohdassa pelistä hävisi kaikki äänet jonkin bugin seurauksena eikä nekään palannut ennen kuin aloitin koko kohtauksen alusta.

Lisäksi pientä bugaamista oli myös eräässä kohtauksessa missä piti valita dialogeista oikea valinta. Aina kun valinnan teki aukaisi peli pysäytysvalikkonsa. Hieman yllättävää että näinkin selkeä bugi vielä peliin on jäänyt näinkin pitkäksi aikaa.

Oli siinä myös hyvääkin

Typeryyksien ja puuduttavuuksien lisäksi peliin mahtui paljon myös hyviä elementtejä. Tuttuun tapaan tässäkin Call of Dutyssä kaikki perusasiat toimivat pääpiirteittäin hyvin eli pelattavuus on yleisesti hyvää tasoa, grafiikat on miellyttävät katsella, äänet on toimivat ja musiikit on hyvät.

Pidin myös siitä että pelissä oli pienimuotoisia hiippailukohtauksiakin. Vaikka ne eivät olleet kovin suuressa roolissa oli ne silti mukavaa vaihtelua sillä hiiviskely oli vaihtoehtoinen lähestymistapa. Samoin välissä oli myös lyhyitä kohtauksia joissa ei sodittu vaan jossa täytyi liikkua rakennuksessa ja etsiä sieltä oikea henkilö ja olla paljastumatta vihollisille antamalla dialogeissa vääriä vastauksia.

Lisäksi pidin siitä että pelaajalla ei ollut automattista regeniä vaan energian vähennyttyä sai energiaa ainoastaan health packeista. Myös mukavan lisän peliin toi joukkueen muiden sotilaiden antamat tarvikepakkaukset. Käytännössä siis omilta tiimikavereilta pystyi pyytämään lisää ammuksia, lisää kranaatteja ja lisää health kittejä. Näissä oli kuitenkin hyvä tasapaino eikä näitä pystynyt koko aikaa heiltä pyytämään. Samoin tarvikkeet oli eri henkilöillä joten taistelukentällä sai juosta toisten tiimiläisten luo hakemaan täydennystä mikäli muualta ei löytänyt etsimäänsä.

Jättää kylmäksi

Vaikka Call of Duty: WWII oli monessa mielessä mukiinmenevä peli jossa oli jonkinlaista yritystä edes juonessakin jätti se itselleni silti fiiliksen keskivertoa tylsemmästä CoDista. Monet peliarvostelijat ovat tätä kehuneet sarjan parhaimapna pelinä vuosiin mutta oma mielipiteeni menee täysin päinvastoin. Sen liiallinen kaikkea kaikille -tyylinen ajattelumalli ei vain toimi lyhyessä kampanjassa ilman että se rikkoo pelattavuutta.

Pelasihan tämän kampanjan kerran ja ehkä saatan joskus pelata sen toisenkin kerran mutta ei tästä valitettavasti liikaa päässyt innostumaan.

Arvosana: 6,5/10

Tyyntä ennen myrskyä

Life is Strange: Before the Storm on amerikkalaisen pelitalon Deck Ninen kehittämä ja Square Enixin julkaisema interaktiivinen draamaseikkailupeli. Se on saatavana PC:lle, Xbox Onelle sekä Playstation 4:lle. Oma arvosteluni pohjautuu Xbox One X -versioon.

Aikaisemman pelin tavoin peli on jaettu episodeihin. Siinä missä Life is Strange oli jaettu viiteen episodiin oli Life is Strange: Before the Storm jaettu kolmeen episodiin joista ensimmäinen julkaistiin digitaalisesti vuoden 2017 elokuussa, toinen julkaistiin saman vuoden lokakuussa ja viimeinen episodi julkaistin joulukuussa 2017.

Itse odotin pelistä fyysistä julkaisua joka tapahtui muutama viikko takaperin eli maaliskuun alkupuolella. Varsinaisten kolmen pääepisodin lisäksi pelin fyysisesti myytävässä erikoisversiossa tulee noin tunnin mittainen lisäepisodi joka pelataan alkuperäisen pelin protagonistilla Max Caulfieldillä. Lisäepisodi sijoittuu aikaan ennen Before the Stormin tapahtumia.

Ajassa taaksepäin

Life is Strange: Before the Storm sijoittuu ajallisesti vuoteen 2010 eli tarina sijoittuu kolme vuotta aikaisemmaksi kuin aikaisemmin julkaistu pääpeli Life is Strange. Before the Stormissa protagonistina toimii aikaisemmasta osastakin tuttu Chloe Price, mutta mikäli aikaisempaa peliä ei ole pelannut ei tästä ole mitään haittaa – melkeinpä jopa päinvastoin.

Chloen lisäksi suuressa osassa on myös Rachel Amber joka nimenä on tuttu myös aikaisemmasta osasta ja myöskin monet muut tutut henkilöt tullaan näkemään näissäkin episodeissa.

Tarinasta ei kovin paljoa pysty kertomaan ilman että sitä spoilaa, mutta lyhykäisyydessään tarina kertoo Chloen vaiheista ja siitä kuinka hänen elämänsä on muovautunut niihin uomiin joissa se alkuperäisessä pelissä tullaan näkemään.

Verkkaista vaeltamista

Pelillisesti Before the Storm noudattaa samaa hyväksi havaittua tyyliä kuin alkupäerinenkin osa eli pelihahmoa liikuttaessa nähdään hänet kolmannen persoonan kuvakulmasta katsottuna selän takaa. Ohjaimen toisella tatilla liikutaan ja toisella pyöritellään kameraa mikäli tarvetta sellaiselle tulee.

Pelimaailmassa nähdään objekteja joihin voidaan vaikuttaa tavalla tai toisella ja niiden ympärille tulee valkoista viivaa ja monesti myös jokin kuvaava teksti. Objekteja läheltä katsottuna tulee pelaajalle näkyviin vaihtoehtoja joita ohjaimen napeilla pystyy sitten valitsemaan, esimerkiksi vetolaatikossa valintoina tulee mm. “Look” tai “Open drawer”.

Pelin tahti on varsin verkkainen eikä siinä tule kuin muutama kohtaus missä pitää nopeasti valita jokin annetuista vaihtoehdoista. Pidin tästä sillä tällaisenaan peli on omiaan rentoon fiilistelyyn ilman turhia hötkyilyitä. Muutenkin pelin luonne on sellainen että siitä saa paljon enemmän irti mikäli dialogit lukee ajatuksella ja uppoutuu tarinaan.

Kiintoisaa tarinankerrontaa

Siinä missä alkuperäinen Life is Strange oli kiehtova tarinallisesti sisälsi se kuitenkin myös mielenkiintoisia aikaulottuvuuden vääristymisiä. Before the Storm jättää pois aikaulottuvuuden hyppimiset ja jäljelle jää pääpiirteittäin realistisempia ulottuvuuksia sisältävä tarina. Pelissä nähdään myös osuuksia joissa realismi ei ole ensimmäinen sana millä kohtauksia kuvaisin mutta enemmän näissä episodeissa ollaan kiinni todellisuudessa kuin alkuperäisen pelin osalta.

Before the Stormin tarina oli omaan makuuni toimiva vaikkakin hieman surullinenkin. Chloe Pricen ja Rachel Amberin henkilöhahmot olivat mielenkiintoisimpia ja moniulotteisempia kuin mitä peleissä on yleensä tullut nähtyä sillä hahmoissa on persoonallisuutta joka saadaan tuotua hyvällä käsikirjoituksella ja mielenkiintoisilla dialogeilla esiin. Hahmot olivat sellaisia että heihin melkeinpä kiintyy samalla tapaa kuin hyvin kirjoitetuissa romaaneissakin.

Pelillisesti Before the Storm menee monessa mielessä lähes rajamaastoon siinä onko kyseessä peli vaiko vain interaktiivista draamaa jonka kulkuun voi hieman edes vaikuttaa valinnoillaan. Tämä ei onneksi itseäni häirinnyt sillä odotin peliltä ensisijaisesti verkkaista pelaamista vahvalla tarinalla ja sitä tästä pelistä onneksi löysi.

Life is Strange: Before the Storm menee itselleni ehdottomasti parhaimpien pelikokemusten joukkoon. Toivon mukaan tulevaisuudessa tämänkaltaisia pelikokemuksia tulemme näkemään merkittävästi nykyistä enemmän.

Arvosana: 10/10

Rattaat rullaavat yhä

Gears of War 4 on ensimmäinen peli jonka pelasin viime vuoden lopulla ostamallani Xbox One X -konsolilla läpi. Gears of War 4 on aikaisempien Gearsien tapaan kolmannen persoonan kuvakulmasta pelattava sci-fi sotapeli. Sen on kehittänyt kanadalainen pelitalo The Coalition ja sen on julkaissut Microsoft Studios. Peli on julkaistu lokakuussa vuonna 2016 niin Windowsille kuin myös Xbox Onelle ja peli onkin ensimmäisiä pelejä jotka ovat saaneet Xbox One X:n tehoista enemmän irti ottavan päivityksen.

Tarinassa pääosissa nähdään Marcus Fenixin poika J.D. Fenix joka isänsä tapaan jatkaa pahojen alieneiden lihoiksi pistämistä pelastessaan ihmiskuntaa. Pääpiirteittäin tarina menee siten että 25 vuotta on kulunut aikaisempien Gears of Warien tapahtumista joissa ihmiskunta otti voiton locusteista mutta onnistuivat aiheuttamaan hieman hallaa planeetalle siinä sivussa. Sen seurauksena fossiiliset polttoaineet ovat tuhoutuneet ja luonnon tasapaino järkkyy ja järjettömiä myrskyjä nähdään planetalla. Paha ei ole kokonaan kuitenkaan kuollut ja sotilailla on jälleen tarvetta lähteä pistämään rotia vihamieliseen perseilyyn.

Ei niin vanhaa jottei jotain uuttakin

Vaikka Gears of War 4 tuskin käsikirjoituksellaan mitään kirjallisuuden Nobelia hyllyynsä tulee pokaamaan ei sitä aikaisemmatkaan osat ole tehneet. Gearsien viehätys on aivan jossain muussa ja tarinassa näissä riittää että se on edes kutakuinkin tolkullinen. Onneksi se sitä tälläkin kertaa oli.

Gears on mukavan rento ja suoraviivainen toimintapeli jossa voi aivot vääntää kepeään lepotilaan ja antaa yliampuvan korostuneen verellä läträämisen viihdyttää. Peli on K18 ja siihen on kyllä selkeästi syynsä mutta tämän pelin brutaalius ja raakuus ei ainakaan allekirjoittaneella aiheuttanut vastenmielisyyttä tai muuta reaktiota sillä tyyli on niin överi että se menee kepeänä splätterinä eikä siitä painajaisia tule hankittua – ainakaan näin aikuisena pelatessa. Kuitenkin herkempien kannattaa harkita kahteen kertaan pelin pelaamista etenkin jos veren näkeminen aiheuttaa pahoinvointia.

Pelillisesti tämäkään osa ei ole uudistunut kovinkaan paljoa aikaisemmista. Asearsenaali on tuttua ja turvallista eikä ainakaan suuria muutoksia tullut nähtyä aikaisemmin koettuihin vaihtoehtoihin, liikkuminen ja kontrollit on sitä mitä ne on ollut aina ja kokonaisuus on juuri sitä mitä Gearseilta on totuttu näkemään.

Uuttakin auringon alle mahtuu, sillä tällä kertaa mukana oli myös robotteja. Alussa pelatessa olin hieman pettynytkin kun säikähdin että vanhoja tuttuja alieneita ei pääsisi pistämään paloiksi, mutta onneksi huoleni oli turha ja vihollisvalikoima oli vain kokenut laajenemista. Kokonaisuutta ajatellen tämä oli toimiva ratkaisu vaikka alussa se hieman säikäyttikin.

Visuaalista eeppisyyttä

Gears of Warit on aina olleet itselleni niitä pelejä joissa olen jäänyt ihastelemaan niiden visuaalista puolta. Gears of War 2 joitain vuosia sitten pelatessani Xbox 360:lla oli kokemuksena hieno ja muistan jo silloin fiilistelleeni pelin tyylikästä grafiikkaa. Gears of War 4 ei tee poikkeamaa tämän asian suhteen ja se heittääkin vielä lisää löylyä kiukaalle Xbox One X optimointiensa osalta.

Grafiikat oli sanalla sanoen aivan uskomattoman upeat katsoa. 4K:lla ja HDR:llä varustetulla televisiolla peli pääsi kunnolla oikeuksiinsa ja visuaalisten taiteilijoiden luomat maailmat sai aivan uutta tuulta purjeisiinsa kun konsolista löytyi tehoja revitellä oikein luvan kanssa.

Äänimaailmat on tuttua ja turvallista ja mitään yllätyksiä ei sen suhteen tullut koettua. Musiikit toimii, äänet toimii ja ääninäyttelyssäkään ei mitään valittamista. Kokonaisuutena siis eheä kokemus senkin osalta kuten tämän kokoluokan pelissä jo osaa odottaa.

Pelaamisen arvoinen

Kokonaisuutena Gears of War 4 ei pettänyt eikä jättänyt kylmäksi. Se oli rento ja viihdyttävä suoraviivainen toimintaräiskintä jossa verellä läträtään ja pyritään maailmanrauhaan hyväksi havaitulla kaikkien vihollisten tappamisella. Käsikirjoitus on siis aiemmistakin osista tuttua perusmachoilua aseilla, alieneilla ja teurastuksella maustettuna kevyellä tarinankerronnalla.

Se noudattaa aiempien osien tapaan tuttuja konsepteja eikä se edes pyri ravistelemaan koko suunnittelupöytää puhtaaksi mitä nyt hieman pölyjä pyyhkii pinnasta ja lyö tiskiin hieman monipuolisempaa vihollisjoukkoa. Kaikkiaan Gears of War 4 on siis kelpo peli jota oli viihdyttävä pelata. Pelaamisen arvoinen mikäli tämän tyylilajin pelit iskevät lainkaan.

Arvosana: 8/10

Historia toistaa itseään remaken muodossa

Gears of War Ultimate Edition on Xbox One -pelikonsoleille sekä Windowsille saatavissa oleva remake alkuperäisestä Xbox 360:lle ja Windowsille tehdystä Gears of War -pelistä. Alkuperäinen Gears of War on julkaistu vuonna 2006 ja remake vuonna 2015.

Gears of War on kolmannen persoonan kuvakulmasta pelattava science fiction toimintaräiskintä jonka kehityksestä on vastannut Epic Games ja The Coalition ja sen on julkaissut Microsoft Game Studios. Gears of War pelisarjassa on tätä kirjoittaessa julkaistu yhteensä viisi osaa – Gears of War, Gears of War 2, Gears of War 3, Gears of War: Judgement sekä Gears of War 4.

Olen aikaisemmin pelannut Gears of War -pelisarjasta osat 1, 2 sekä 3 joten oli mielenkiintoista päästä näkemään kuinka paljon ensimmäinen osa on kokenut kasvojen kohotusta uudemmalle konsolisukupolvelle uudelleenjulkaisun myötä.

Mukiinmenevää tarinaa

Gears of Warin tarinassa kerrotaan ihmisten ja alienrotu Locust Horden sodasta. Locustit on nousseet maan uumenista ja käyneet eliminoimaan ihmiskuntaa Sera-planeetalla. Tarinan protagonisti ja sankari Marcus Fenix on tarinan alussa vankilassa maanpetturuudesta mutta hänen ystävänsä tulevat vapauttamaan hänet kiven sisästä ja alieneiden niittäminen pääsee kunnolla vauhtiin.

Tarina etenee suoraviivaisesti alieneita teurastaen aina loppuviholliseen kenraali RAAMiin saakka. Kenraali RAAM sattuu olemaan myös sankarimme Marcus Fenixin isän murhaaja joten siitäpä oiva syy päästää vihamielinen alieni elämän raskaasta taakasta.

Tarina on tasoa ihan jees. Vaikka tarina on toimiva ja viihdyttävä ei se silti kovin syvällisesti säväytä joten se menee allekirjoittaneella samaan kategoriaan kuin James Bond -leffat. Siinähän se tarina rullaa kaiken muun toiminnan ohessa.

Mitä uutta?
Pelasin Gears of Warin alkuperäisen osan vuonna 2015 Xbox 360:lla joten kovin selkeitä mielikuvia sen hetkisistä fiiliksistä kyseisen pelin osalta ei ole enää moninkaan paikoin. Kuitekin Ultimate Editionia pelatessa tuli fiilis että remake on vaikeusasteeltaan helpompi kuin alkuperäinen.

Pelin juonessa edetessä muistin kyllä hyvinkin useampia kohtia jotka ensimmäisellä pelikerralla aiheutti harmaita hiuksia ja tuskastumista vaikeudellaan mutta uudelleen pelatessa samat kohdat saattoi mennä läpi heti ensimmäisellä yrittämällä käyttäen vaikeustasona tasoa normal.

En osaa suoralta kädeltä sanoa oliko alkuperäinen Gears of War oikeasti vaikeampi samalla vaikeustasolla vai onko helpottuminen pelin vaikeustasossa selitettävissä puhtaasti sillä että olen välissä kuluneen parin vuoden aikana kerennyt pelaamaan konsoleilla satoja tunteja enemmän. Alkuperäistä Gears of Waria pelatessa en ollut kuitenkaan vielä konsoleilla paljoa pelannut joten kehittymistä ohjaimen käytössä on varmasti tapahtunut.

Toinen mitä mietin mikä voi vaikuttaa että peli tuntui yleisesti ottaen helpommalta on sulava näytön päivitys. Xbox Onella pelattavuus oli sujuvaa ja ainoastaan pieniä yskimisiä tapahtui kovissa taisteluissa. Pienet yskimiset voivat myös johtua siitä että samalla tallensin pelileikettä suoraan konsolilla kun pelasin joka vie hieman tehoja sekin ja voi vaikuttaa negatiivisesti suorituskykyyn. Onneksi tästä ei ollut varsinaista haittaa pelikokemukseen.

Vaikka pelin yleinen vaikeustaso tuntuikin helpommalta oli loppuvatustaja RAAM silti kiitettävän haastava jo normaalilla vaikeusasteella. Junnasin loppuvastustajan kohdalla varmaankin tunnin ja ärräpää jos toinenkin pääsi siinä vaiheessa joten ei pelin normaalia vaikeusastetta silti voi laskea läpihuutojutuksi.

Vaikeustason lisäksi toinen mihin kiinnitti huomiota oli tietenkin grafiikat. Koska kyseessä on remake on täysin odotettua että grafiikoita on ruuvattu entisistä kauniista grafiikoista vielä astetta kauniimmiksi. Gears of War oli aikoinaan näyttävä esitys ja muistanpa itsekin pelisarjan toisessa olleeni monttu auki ihastelemassa kuinka eeppisen kaunista grafiikkaa Xbox 360:n raudallakin pystytään repimään ulos.

Remaken grafiilat olivat kauniit ja remake on tehty laadukkaasti. Paikoitellen siellä täällä huomasi pelin historian Xbox 360 -pelistä tehtynä remakena, mutta pääsääntöisesti kokemus oli nykyisen generaation peleiltä odotettavaa tasoa. Kaunista ja sulavasti rullaavaa silmäkarkkia.

Ei ole aina vanhassa vara parempi

Gears of War Ultimate Edition on hyvä peli. Mikä tärkeintä, on se kaikin puolin alkuperäistä Xbox 360:n Gears of Waria parempi, kauniimpi, smoothimpi ja fiilispohjaisestikin miellyttävämpi pelikokemus. Mikäli omistaa Xbox Onen on Ultimate edition se versio joka kannattaa hankkia.

Hyvä peli kestää ajan hammasta ja niin tekee myös tämäkin. Mikäli aikaisemmin on jo pelannut Gears of Warin läpi ja siitä on pitänyt on Ultimate edition silti ehdottomasti hintansa väärti. Jos ei muuten niin ainakin siitä saa oivan tekosyyn palata takaisin Gears of Warin maailmaan.

Arvosana: 9/10

Skyrim on alunperin jo vuodelta 2011 oleva avoimen maailman roolipeli joka on julkaistu tuolloin Xbox 360:lle, Playstation 3:lle sekä Windowsille. Kuitenkin vuoden 2016 lokakuussa pelistä tehtiin julkaisu uudemmallekin konsolisukupolvelle, joten nykyään Skyrimiä on mahdollista pelata myös Xbox Onella ja Playstation 4:llä. Pelasin itse tämän Xbox One S:llä.

Skyrim on itselleni peli, jonka olen aloittanut luultavasti alusta useammin kuin mitään muuta juonellista peliä. Muutaman kerran se on jäänyt PC:llä kesken kun olen onnistunut hävittämään tallennukset koneen uudelleenasennuksessa, tai sitten on vain tullut liian pitkä tauko pelaamisessa ja en ole enää muistanut mitä tarinassa on tapahtunut ennen sitä ja olen sen vuoksi pelin aloittanut uudestaan.

Viimeisimmän kerran kun aloin sitä pelaamaan PC:llä muutama kuukausi takaperin, oli pelissä vielä silloinkin vuosia ollut aivan järjetön bugi jonka vuoksi se oli täysin pelikelvoton omalla koneellani ilman säätämistä. PC:ssäni on kiinni 144 Hz pelinäyttö eikä Skyrimin fysiikkaengine osaa toimia oikein sen kanssa ellei näytön hertsimäärää rajoita jollain ulkoisella ohjelmalla 60:een tai vaihda Windowsista näytön hertsimäärää 60:een. Koska tämä kuuluu kategoriaan “ylimääräinen säätäminen” menin paikalliseen GameStopiin ja kävin ostamassa tämän Xbox Onelle.

(SPOILERIVAROITUS): Päätarinan osalta Skyrimissä kerrotaan kuinka Vanhimpien kääröissä (Elder’s Scroll) olevat ennustukset lohikäärmeiden paluusta Alduinin johdolla alkavat tapahtumaan. Pelaaja itse on ns. Dragonborn, jumalten valitsema sankari joka pystyy tappamaan lohikäärmeet ja imemään niiden sielut. Pelaajan tehtäväksi jää siis tappaa tuo suuri muinainen peto Alduin.

Skyrimin tarina oli omaan makuuni kohtalaisen tylsä ja mitäänsanomaton, mutta pääsääntöisesti sitä oli kuitenkin viihdyttävää pelata eteenpäin vaikka mistään henkeäsalpaavasta hyvän ja pahan taistelusta ei tunnelmaan kiinni päässytkään. Päätarinassa tunnelma lässähti omaan makuuni ehkä eniten siinä vaiheessa kun vuoren huipulla nökötti lohikäärme jota mentiin tapaamaan ja tämä alkoi puhumaan. Melkein tekisi mieleni käyttää ilmaisua epärealistinen, mutta eipä kai fantasiaroolipeli lähtökohtaisestikaan ole ehkä se realismin suurin huipentuma.

Tarina tuli tahkottua kuitenkin loppuun puhuvien lohikäärmeiden latistamasta tunnelmasta huolimatta. Lopputaistelu oli visuaalisesti hieno mutta helppo jos oikeanlaisia lohikäärmehuutoja käytti avukseen. Pääsin sen heti ensimmäisellä yrittämällä läpi, joten mistään kovin vaikeasta taistelusta ei voinut puhua. Kuitenkin pelissä sen jälkeen satuin kuolemaan vielä vähän aikaa taistelun päättymisen jälkeen ja jouduin jatkamaan pelitallennusta siitä kohdasta missä olin vasta menossa Alduinin luo uudelleen. Uudella taistelukerralla en tätä voittanut heti ensimmäisellä yrittämällä, mutta toisella Alduin kaatui uudemman kerran.

Suurin typeryyden aihe Skyrimissä oli aivan järjetön tallennustapa. Peli tallentelee kyllä automaattisia tallennuksia, mutta jostain syystä päätarinan loppuvihollisen kukistettua peli ei luonutkaan mitään automaattista tallennuspistettä. Pelissä pystyy tekemään itse pikatallennuksen sekä tallennuksen. Pikatallennuksessa erona tallennukseen on se, että siinä ei tarvitse valita tallennusslottia vaan peli luo quicksaven suoraan. Pikatallennuksia pystyy olemaan vain yksi, mutta varsinaisia tallennuksia pystyy olemaan yli sata.

Kaikkein rasittavin episodi pelatessa liittyi myös tallennuksiin. En tässä vaiheessa ollut tehnyt käsin muita kuin pikatallennuksia, sillä peli oli siihen saakka tehnyt kohtalaisen järkevästi omat automaattiset tallennuksensa. Eräässä tehtävässä kaikki omat tavarat piti jättää pois ja antaa ne toisen henkilön haltuun että hän tuo romut sitten perässä mitä olen kirstuun jättänyt. Jotenkin onnistuin sen kämmäämään ja kirstu oli tyhjä eikä mukanani ollut mitään kättä pidempää. Tämän jälkeen kun hiiviskely meni itselleni perinteiseen tyyliin ns. päin persettä, alkoi aseistautuneita vartioita pakoon juoksenta. Iskua tuli ja kuolin.

Jostain erittäin hienosta syystä pikatallennus oli onnistunut itselläni tallentumaan sellaiseen kohtaan missä heti latauksen jälkeen tulee nuoli selkään ja kuolema koittaa. Samoin automaattitallennukset olivat sellaisia, että vihollisia oli kaikissa lähietäisyydellä ja energiat lähellä nollaa. Käytännössä olin jäädä kuolonsilmukkaan jossa mikään tallennuspiste ei anna jatkaa elävänä peliä eteenpäin. Hyvin monen yrityksen (ja hyvin monen ärräpään) jälkeen selvisin kuin selvisinkin pakoon ja piiloon huoneeseen jossa pystyin healaamaan energiani täyteen loitsuilla. Sen jälkeen opin ainakin että Skyrimissä pitää käsin tehdä eri tallennuspisteitä paljon jos haluaa eliminoida riskin tämänkaltaiselle onnettomuudelle jatkossa.

Kaikkien rasittavuuksiensa vastapainoksi Skyrim tarjosi onneksi paljon myös hyvää. Siinä on roolipeliltä odotettava hahmon kehittämismahdollisuus, eli kun kokemuspisteitä tulee ja hahmo siirtyy seuraavalle tasolle, saa hän käytettäväkseen kykypisteitä joita pystyy antamaan haluamaansa taitoon. Esimerkkeinä siis taitopisteen voi pistää yhden käden miekkoihin, jolloin iskut sellaisella tekee viholliseen enemmän vahinkoa kuin tavallisesti, tai taitopisteen voi laittaa vaikka magiaan jolloin loitsut kuluttavat vähemmän manaa jne.

Toinen mistä pidän Skyrimissä on sen suuri maailma ja järjetön määrä sivutehtäviä. Sivutehtäviä riittää kymmeniksi jollei jopa sadoiksi tunneiksi jos niitä haluaa lähteä tahkoamaan, ja itse pelasinkin niitä aina satunnaisesti siellä täällä kerätäkseni lisää kokemuspisteitä ja viedäkseni hahmoni kehitystä eteenpäin. Suuressa maailmassa kolikon kääntöpuolena oli kuitenkin monin paikoin hieman tunne turhan tyhjästä ja autiosta maailmasta. Tuntui että siirtyessä paikasta A paikkaan B saisi olla paljon enemmän tapahtumia kuin mitä niitä oli, ainakin maan päällä. Toki luolastoissa sitten tekemistä riitti yllin kyllin.

Musiikit on myös jotain mistä pidin kovasti. Musiikit on eeppiset ja mahtipontiset, sellaiset joita kuuntelee mielellään muutenkin kuin vain pelin aikana.

Päätarinan loppuun pelattua tuntui hieman typerältä myös se, että siinä ei tullut mitään lopputekstejä tai mitään hienoa videota, vaan pelaaminen vain jatkui Skyrimin maailmassa normaaliin tapaan. Tämän seurauksena piti aivan netistä käydä katsomassa että pelasinko päätarinan tosiaan läpi sillä siitä jäi niin vahva “Tässäkö tämä nyt sitten oli? -fiilis.

Kokonaisuutena Skyirimistä jäi kohtalaisen keskinkertaiset fiilikset. Se oli pääsääntöisesti viihdyttävä, mutta ei lähellekään niin hieno ja mahtava kuin esim. Witcher 3. Graafisesti se ei näyttänyt mitenkään järisyttävän hienolta (joka tosin ei yllätä sen alkuperäisen iän huomioonottaen), tarina oli tasapaksu ja puhuvat lohikäärmeet hieman typerän tuntuinen ratkaisu. Taisteleminen ja seikkailu maailmassa oli kuitenkin viihdyttävää, maisemat olivat mukavia vaikkakin turhan tyhjän tuntuisia ja pelaamista riittää päätarinan jälkeenkin vaikka kuinka paljon.

Pisteet: 6,5/10