Month: February 2018

“Mutta ollessani paikassa, jonka kieli on minulle vieras, minusta tulee arka. Olin unohtanut sen. Kun sanoista ja lauseista puuttuu syvin merkitys, kun ymmärrän ja voin sanoa ääneen vain perusasiat, minä kutistun ja uuvun, kadotan omat ääriviivani.” (s. 42)

Pitkästä aikaa sain luettua kirjan sillä ensi viikolla on jälleen Kirjailijan Kanssa -lukupiiri johon itselläni on aikomus päästä menemään paikalle mukaan. Lukupiirissä tällä kertaa on Helmi Kekkosen romaani Vieraat joka on julkaistu vuonna 2016.

Helmi Kekkonen on suomalainen kirjailija jonka teoksia on ennen tätä julkaistu Kotiin (Novellikokoelma, 2009), Valinta (Romaani, 2011) sekä Suojaton (Romaani, 2014). En valitettavasti ole näistä yhtäkään aikaisemmin lukenut joten täysin uutena tuttavuutena teoksen lisäksi tuli myös kirjailijakin.

Vieraat on tyylillisesti varsin mielekiintoista luettavaa ja se poikkeaa selkeästi monista muista vuosien mittaan lukemistani teoksista niin kielellisen kuin ilmaisullisen tyylinsä osalta. Siinä missä monissa muissa lukemissani teoksissa on selkeää alusta loppuun saakka etenevää tarinankuljetusta on tässä tyyli toisenlainen. Aivan alussa teos maalailee lukijansa mielenmaisemaan kuvaa jossa tarinaa ja tapahtumia kerrotaan sivustakatsojan perspektiivistä hieman elokuvamaiseen tyyliin. On siis tapahtumapaikka, tapahtumia ja persoonaton sivustaseuraaja joka kuvaa tätä kaikkea lyhyillä havainnoillaan ympäröivästä todellisuudesta vailla protagonistin luomaa subektiivisuuden filtteriä.

Kuitenkin heti alkuvaiheiden jälkeen astutaan yksi kerrallaan tapahtumapaikan henkilöhahmojen sielunmaisemaan. Kirja hyppää luvuissaan yksilöihin jotka ovat osallisena tässä alun rutiininomaisessa vierailutapahtumassa ja sen jälkeen luku kerrallaan teos alkaa vähitellen antamaan pintapuolisille ihmisille niiden persoonaa ja sisältöä, kertomaan heidän tarinaansa jonka kautta lukijan on helpompaa nähdä alun tapahtumapaikka ja sen henkilöt persoonina joilla on oma historiansa kasvottomien ja muodottomien henkilöhahmojen sijaan.

Henkilöhahmojen kuvaus on suhteellisen pintapuoleista niin sisäisesti kuin ulkoisestikin, eli henkilöhahmoille luodaan historiaa ja persoonaa, heistä kerrotaan tarpeeksi jotta lukija saa rakennettua omanlaisensa tulkinnan hahmosta mutta siinä ei kuitenkaan jäädä kuvailemaan suhteettoman paljoa jokaista hahmon piirrettä. Omaan makuuni tämä tyyli sopi hyvin sillä sen myötä lukijan on helpompaa etsiä teoksen sisällöllistä tarkoitusta ja merkitystä muualtakin kuin vain tarpeettoman syväluotaavasta analyysistä joka tuntuisi valmiiden vastauksien kertomiselta kysymyksiin joita kukaan ei ole käskenyt kysyä, mutta joita lukijana helposti Vieraita lukiessa onneksi syntyy.

En toki tiedä mistä teoksessa on lopulta kyse ja jokainen lukija varmastikin tulkitsee teosta eri tavoin oman maailmankuvansa kautta, mutta itselleni teoksesta syntyi mielikuva rikkinäisten ja hauraiden ihmisten kaipuusta eheään elämään. Henkilöhahmojen toimintamalleja ja heidän haavoittuneiden elämiensä repaleisuutta pohtiessa en voinut välttyä ajatukselta siitä että ainoa mikä heitä estää lopulta näkemästä terveen tasapainoista elämää on heidän oma toimintamallinsa jossa oma onnellisuus projoisoidaan ulkoisiin olosuhteisiin ja kokemus tasapainoisesta elämästä muihin ihmisiin ja heidän tarpeeseen toimia kuten henkilö haluaa jotta hän voisi olla onnellinen.

Toiset heistä toistavat samoja virheitä kuin vanhempansa, toiset taas sitä vastoin tiedostavat vanhempiensa virheet ja pyrkivät olemaan toistamatta samoja toimintamalleja mutta samalla kuitenkin onnistuvat luomaan vastareaktiollaan yhtä absurdin tilanteen kuin omien varoittavien esimerkkiensä kohteet ovat luoneet. Esimerkiksi Anna joka päättää luoda lapsen. Hän on nähnyt vanhempiensa toiminnassa paljon parantamisen varaa mutta tuntuu aivan kuin hän pyrkisi valinnallaan olla tietoisesti yksinhuoltaja omien pelkojensa vuoksi. Hän haluaa olla äiti mutta kuitenkaan hän ei tarvitse muutoin miestä elämäänsä kuin lapsen alkuun laittamiseen. Hahmon kuvauksesta syntyi mielikuva yksinäisestä ihmisestä joka pelkää päästää muita ihmisiä aidosti lähelleen mutta joka todellisuudessa kuitenkin kaipaa läheisyyttä ja tietää että lapsen saattaminen tähän maailmaan ja siitä huolehiminen antaa mahdollisuuden olla kohtaamatta yksinäisyyttä ja toisen ihmisen lähelle päästämisen pelkoa vielä pitkäksi aikaa.

Myöskin Senja on henkilöhahmona kiintoisa sillä hänen halunsa eheästä ja onnellisesta perheestä tuntuu enemmänkin pakokeinolta kohdata oman elämänsä ongelmat ja haasteet sellaisena kuin ne on. Esimerkiksi Senjan ja äitinsä persoonien selkeät erovaisuudet ja haastava keskinäinen suhde rakentaa mielikuvaa siitä että Senja pyrkii pakemaan omia ongelmiaan ja käsittelemättömiä lapsuutensa ongelmia omaan parisuhteeseen ja perheeseen. Hän haluaa todella kovasti saada lapsen miehensä kanssa mutta jossain vaiheessa terveen haluamisen ja pakkomielteisyyden väliset rajat alkavat hämärtyä.

Kaikenkaikkiaan Vieraat on varsin toimiva teos jossa lukijan annetaan rakentaa annetuista paloista haluamanlaistaan palapeliä osa kerrallaan. Valmiita selityksiä ei tarjoilla tarpeettomasti ja lukijalle jää tilaa omille ajatuksille ja tulkinnoille. Vieraat on samaan aikaan lohduton kuvaus jossa monen rikkinäisen ihmisen elämä ei muodosta kuitenkaan eheyttä missään vaiheessa mutta samaan aikaan se on myös jollain muotoa lohdullinen sillä kaikkea mitä sanomattomiksi sanoiksi jää emme koskaan joudu kohtaamaan.

Teoksen luettua herää myös ajatus siitä että onko olemassa eheitä ihmisiä lainkaan, vai onko vain olemassa eri tavoin rikkinäisiä ihmisiä mutta joiden rikkinäisyyttä toiset eivät näe sillä heidän ongelmansa ovat sellaisia joita emme itse ongelmina edes näe mutta jotka sitä kantajalleen voivat olla heidän omien kokemustensa luomien painolastien vuoksi?