Leffalauantai: Bloodrayne II: Deliverance

Billy the Kid olikin vampyyri

Bloodrayne II: Deliverance (IMDB) on toiminnallinen vampyyrikauhuelokuva vuodelta 2007 jonka pääosaroolissa Raynenä nähdään norjalainen Natassia Malthe. Aikaisemman BloodRayne-elokuvan tapaan ohjauksesta on vastannut Uwe Boll.

Tarinallisesti BloodRayne II: Deliverance sijoittuu villin lännen maisemiin Deliverancen kylään missä asiat selvitellään reikäraudoilla sanallisten solvauksien sijaan – tai näin paikalle saapuva reportteri on paikasta ajatellut kunnes totuus pienen paikan rauhallisesta elämästä selviää eikä kiintoisaa tekstiä villistä lännestä taida tästä kyläpahaisesta irrota.

Rauha kylässä kuitenkin järkkyy kun Billy the Kid kumppaneineen saapuu paikan päälle ja alkaa teurastamaan kylän aikuisia ja samalla ryöstämään kylän lapsia itselleen ruoaksi. Kylään on tekeillä rautatie jonka vuoksi Billy on päättänyt ottaa paikan haltuunsa sillä junaradan tulon myötä on kylä strategisesti hyvä paikka toimia kerätessä itselleen vampyyriarmeijaa.

Rayne (Natassa Malthe)

Kylään saapuu myös Rayne joka ei hyvällä katso lapsien sieppaamista vampyyrien ruoaksi ja kantaväestön lahtaamista Billy the Kidin toimesta ja niinpä hän tulee jakamaan oikeutta kyläläisten keskuuteen. Kaikki ei kuitenkaan mene mutkattomasti ja kohta Rayneä ollaankin jo vetämässä kaulakiikkuun kylän sheriffin toimesta.

Rayne ei kuitenkaan vielä joudu kohtaamaan maallisen vaelluksensa loppua ja niinpä hän hankkii apulaisia joiden kanssa he käyvät taistoon Billy the Kidin riistoa vastaan pelastaakseen kyläläiset pahan ikeestä.

Elokuvan juoni oli isommassa mittakaavassa ajateltuna ainoastaan välttävää tasoa. Juoni rullasi mukavasti eteenpäin ilman tarpeettomia junnaamisia joka oli hyvä puoli mutta valitettavasti kääntöpuolena paikoitellen elokuvan tapahtumista ei ottanut selkoa. Uusia hahmoja ilmestyi ja heidän roolinsa ja merkityksensä jätti avoimeksi kysymyksiä keitä henkilöt ovat ja miksi he tähän ilmestyivät mukaan kuvioihin.

Paheellinen pappismies

Myös välissä kuvatut lyhyet maisemapätkät jolla ilmeisesti pyrittiin luomaan mielikuvaa tapahtumapaikoista jätti hieman irtonaisen ja päälle liimatun tuntuman. Muutamasta kohtauksesta jäi ajatus että maisema oli ainoastaan jättikokoinen taulu jota on kuvattu sillä maiseman tyyli oli hyvin erilainen muuhun tapahtumapaikkaan nähden. Samoin muutaman kerran ohi vilahtavat kaksi intiaania tuntui täysin keinotekoiselta ja tarpeettomalta lisältä villin lännen maisemamielikuvaa rakentaessa.

Lisäksi itseäni häiritsi tässä elokuvassa kameran käyttö ja ennen kaikkea sen heilunta hyvin monessa kohtauksessa. Paikoitellen tuntui että kuvatessa ei ole ollut täysin selvää visiota mitä ja ketä halutaan korostaa kohtauksessa ja yleistuntumaksi jäi näistä kohtauksista ainoastaan epävarma levottomuus kameran heiluttelusta.

Yleisesti näyttelytyö oli perustasoa ja siten edes kohtalaisesti toimivaa mutta silti paikoitellen kohtaukset ja niiden näyttelytyöt olivat absurdiuden reunamia koettelevia teennäisiä tilannekuvauksia vailla minkäänlaista tunnetta ja aitoutta.

Veri maistuu myös Raynelle

Vaikkakin elokuva pyörii itseäni kiehtovassa vampyyritematiikassa jätti Bloodrayne II: Deliverance itseni tästäkin huolimatta kohtalaisen kylmäksi. Elokuvassa on hyvätkin hetkensä mutta kokonaisuudessa on paljon parantamisen varaa jotta tätä voisi suositella juuri kenellekään muulle kuin vampyyrielokuvista nauttiville.

Vampyyrielokuvana tämä on ihan katsottava kerran tai kahdestikin vaikkakaan mistään mestariteoksesta ei voi puhua edes B-luokan vampyyrifilminä mutta pelkkänä elokuvana Bloodrayne II: Deliverance on mitäänsanomaton filmi joka kärsii keskinkertaisuuden lisäksi elokuvateknisistä ongelmista.

Arvosana: 4/10 (IMDB: 2,7/10)

Perjantaipullo: Bryggeri vuosi sata

Bryggeri vuosi sata

Bryggeri vuosi sata on Helsinkiläisen Bryggeri-panimon valmistama olut jota aikoinaan sai Alkosta mutta jota enää en sivuilta löytänyt. Lisätietoja panimosta löytää heidän kotisivuiltaan osoitteesta http://bryggeri.fi/.

Vuosi sata on tyypiltään Doppelbock, sen alkoholitilavuus on 10 %, väri on 77,9 EBC ja katkerot 27,0 EBU.

Pullon avattua tuoksu on kotikaljamainen ja lasiin kaadettua esiin nousee ruismaisia aromeita. Vaahto on todella vähäistä ja olisin kaivannut hieman enemmänkin vaahtoa pintaan.

Maku on kiitettävän pehmeä ottaen huomioon oluen 10 % vahvuisen alkoholitilavuuden. Kuitenkin maku oli valitettavasti omaan makuuni hieman tylsä ja siitä nousi vahvemmin fiilis kotikaljasta kuin mitä muista maistamistani oluista on tullut. Maultaan se on hieman makea mutta kokonaisuutena silti jättää suuhun vetisen tunnelman.

Omaan makuuni tämä ei ollut mikään paras olut, mutta ihan mukiin menevä kuitenkin. Jälkimakuna nousee vahvan alkoholimäärän tuomat prosentit suuhun mutta ei kuitenkaan ikävällä tapaa mutta kuitenkin siten että sen selvästi erottaa.

Musiikiksi sopii mm. Bat for Lashes – Laura ja Dia Frampton – Crave.

Ruokapaikat: Iguana (Mannerheimintie)

Hampurilaisateria Iguanassa

Tämänkertainen ruokapaikkakokeilu sijoittuu Helsingissä Mannerheimintiellä sijaitsevaan Iguanaan. Iguana on aikaisemmin itselleni tullut tutuksi lounasaikaan syödessäni mutta tällä kertaa lähdin kaverin kanssa koettamaan ateriaa á la cartena.

Valikoimista löytyy esim. pastoja, salaatteja, tacoja, fajitoja ja purilaisia joista itse valitsin pääruoaksi hampurilaisaterian ja alkupalaksi mozzarellatikkuja. Ruokalistat ja muuta tietoa ravintolasta löytää heidän verkkosivuiltaan osoitteesta http://www.iguana.fi/.

Tilaus oli varsin mutkatonta. Menimme sisälle ja kävelin suoraan tiskille ja sanoin mitä halusin sillä olin päättänyt että haluan testata Beef burger -hampurilaisaterian. Kaveri tutkaili vielä ruokalistaa josta sitten saimme ajatuksen testata myös alkupaloja siinä samalla.

Läpileikkaus hampurilaisateriasta

Kovin pitkään pöydässä ei joutunut odottamaan kun alkupalat jo tulivat pöytään. Mozzarellatikut olivat hyviä ja toimivia ilman mitään yllätyksiä eli ne maistuivat sille mille mozzarellatikut yleensäkin.

Pääateriana ollut hampurilainen tarjoiltiin ranskalaisten perunoiden kanssa. Perunat maistuivat sille mille lähes aina eli tavallisia ravintolan ranskalaisia perunoita joissa ei ole mitään ihmeellistä sanottavaa.

Hampurilainen itsessään oli tavallista tuttua ja turvallista tasoa ilman kovin suurta yllätystä. Pihvi oli kypsää ja pekoni reilusti käristettyä, sämpyläosuus maistui tavalliselle eikä kokonaisuudessa ollut mitään erikoista. Omaan makuuni tämä toimi ihan hyvin mutta maku ei hirveämmin eronnut muiden perusravintoloiden hampurilaisista.

Ravintola sisältä kuvattuna

Palvelu paikassa oli tavallista hyvää tasoa josta ei ollut mitään negatiivista sanottavaa. Paikka on tunnelmaltaan ihan mukava ja viihtyisä jossa voi hyvinkin käydä myös toisenkin kerran.

Kokonaisuutena Mannerheimintien Iguana on perus toimiva ravintola josta saa asiallisen ja täyttävän aterian yleiseen hintatasoon nähden normaalilla hinnalla. Beef Burger -ateria irtosi 16,10 euron hintaan.

Kokeilussa: Go’morron kahvi

Go’morronia myydään mm. tämanlaisessa pussissa

Verkkokaupassa käydessäni viime viikolla tuli sieltä ostettua itselleni uudenlaista kahvia, Go’Morronia. Go’Morronin on valmistanut Kaffa Roastery joka on Helsingissä sijaitseva paahtimo jolla on laajempikin valikoima erilaisia kahveja joista voi käydä lukemassa lisää heidän verkkosivuiltaan osoitteesta https://www.kaffaroastery.fi.

Pavut Go’Morroniin tähän pakettiin on tullut 50 % Indonesiasta ja toiset 50 % Etiopiasta mutta tätä on myynnissä heidän omassa verkkokaupassaan erilaisillakin sekoituksilla.

Paahtoaste on 3/5 kuten blogipostauksen kuvasta voi myös havaita. Maku on pehmeä ja vähähappoinen, kevyt ja maukas. Lähiaikoina olen juonut pääosin tummia kahveja mutta välillä tämänkaltainen pehmeämmällä otteella valmistettu kahvi tuo hyvää tasapainoa kahvien maailmaan. Pehmeästä ja vähähappoisesta olemuksestaan ja miellyttävästä maustaan johtuen tätä on helppoa kiskaista kuppi ja heti perään kyytipojaksi vielä toinenkin mokoma.

Toimiva ja hyvä kahvi jos haluaa vaihtelua tummemmille kahville.

Peliarvostelu: Call of Duty: WWII (Xbox One X)

Tuttua tarinaa

Savua päin

Call of Duty: WWII on Sledgehammer Gamesin kehittämä ja Activisionin vuoden 2017 marraskuussa julkaisema ensimmäisen persoonan kuvakulmasta koettava ammuntapeli. Peli on saatavana PC:lle, Playstation 4:lle sekä Xbox Onelle jonka versioon tämä arvostelu pohjautuu.

Kuten nimestä voi päätellä sijoittuu Call of Duty: WW II tarinansa osalta toisen maailmansodan aikajanalle. Pääsääntöisesti pelin kampanja koetaan protagonistina toimivan Ronald ”Red” Danielsin silmin vaikkakin yksittäisiä kohtauksia pelissä pelataan myös muiden hahmojen perspektiivistä käsin.

Vaihtelun vuoksi tarinassa pyritään kertomaan edes hieman taustaa päähenkilöstä ja hänen historiastaan erilaisten välivideoiden ja flashbackien avulla. Muilta osiltaan tämä menee tuttuna ja turvallisena Call of Dutynä ilman suuria muutoksia.

Puuduttavaa paahtamista

Monin osin WW II:n kampanja on varsin mukiinmenevää räimettä jossa päästään taistelemaan niin maalla kuin hieman myös ilmassakin. Taisteluissa pääsääntöisesti liikutaan jalkaväkenä mutta välillä hypätään tankin kyytiin ja toisinaan harrastetaan myös ilmantorjuntaa ja kaahataan jeepillä pitkin sotatannerta.

Kirkko palaa – Tarina ei kerro oliko norjalaiset black metallistit tämä tapahtuman takana

Monipuolisuus kuulostaa teoriassa kiinnostavalta mutta käytännössä alle 7 h kestävässä kampanjassa näin monen eri elementin tunkeminen tuntui vain tympeältä ja puuduttavalta flowta rikkovalta ominaisuudelta. Pidemmässä kampanjassa monipuolisuus toimisi paremmin mutta erityisesti ilmantorjuntatykeillä lentokoneiden alas ampuminen ja ilmataisteluosuus tuntui tässä kampanjassa erityisen turhalta.

Erityistä kiitosta en valitettavasti voi antaa myöskään autolla kaahailuista. Kohtaukset sinänsä sopivat tarinaan ja olivat ihan mukavaakin vaihtelua mutta tekninen toteutus jätti valitettavasti toivomisen varaa. Auton ohjattavuus oli täysin luonnottoman tuntuinen ja kaasu pohjassa sai painaa menemään niin mutkissa kuin suorallakin. Valitettavasti kiehtovuus autolla ajamiseen menettää hohtonsa jos ohjattavuus on tätä luokkaa.

Tarina jossa pyritään edes jollain muotoa kertomaan henkilöhahmon historiaa on parempi kuin ei tarinaa ollenkaan. Tarina oli välttävää tasoa mutta syvyyttä tai tunnetta ei henkilöhahmoista löydy vaikka kuinka koettaisi sellaista kaivaa. Hahmojen elämät ja kuolemat eivät liikuttaneet mihinkään suuntaan missään vaiheessa joten tarinalta ei kovin suuria kannata odottaa.

Juoksuhaudoissa sai juosta monet kerrat

Pieniä bugeja myös löytyi sieltä täältä. Eräässä vaiheessa peli teki automaattisen tallennuksen sellaiseen kohtaan jossa energiat olivat niin vähissä että kohtausta ei ollut realistista päästä loppuun ilman että joutui kohtauksen aloittamaan alusta. Samassa kohdassa pelistä hävisi kaikki äänet jonkin bugin seurauksena eikä nekään palannut ennen kuin aloitin koko kohtauksen alusta.

Lisäksi pientä bugaamista oli myös eräässä kohtauksessa missä piti valita dialogeista oikea valinta. Aina kun valinnan teki aukaisi peli pysäytysvalikkonsa. Hieman yllättävää että näinkin selkeä bugi vielä peliin on jäänyt näinkin pitkäksi aikaa.

Oli siinä myös hyvääkin

Typeryyksien ja puuduttavuuksien lisäksi peliin mahtui paljon myös hyviä elementtejä. Tuttuun tapaan tässäkin Call of Dutyssä kaikki perusasiat toimivat pääpiirteittäin hyvin eli pelattavuus on yleisesti hyvää tasoa, grafiikat on miellyttävät katsella, äänet on toimivat ja musiikit on hyvät.

Tankki täynnä kohden autuaampia metsästysmaita

Pidin myös siitä että pelissä oli pienimuotoisia hiippailukohtauksiakin. Vaikka ne eivät olleet kovin suuressa roolissa oli ne silti mukavaa vaihtelua sillä hiiviskely oli vaihtoehtoinen lähestymistapa. Samoin välissä oli myös lyhyitä kohtauksia joissa ei sodittu vaan jossa täytyi liikkua rakennuksessa ja etsiä sieltä oikea henkilö ja olla paljastumatta vihollisille antamalla dialogeissa vääriä vastauksia.

Lisäksi pidin siitä että pelaajalla ei ollut automattista regeniä vaan energian vähennyttyä sai energiaa ainoastaan health packeista. Myös mukavan lisän peliin toi joukkueen muiden sotilaiden antamat tarvikepakkaukset. Käytännössä siis omilta tiimikavereilta pystyi pyytämään lisää ammuksia, lisää kranaatteja ja lisää health kittejä. Näissä oli kuitenkin hyvä tasapaino eikä näitä pystynyt koko aikaa heiltä pyytämään. Samoin tarvikkeet oli eri henkilöillä joten taistelukentällä sai juosta toisten tiimiläisten luo hakemaan täydennystä mikäli muualta ei löytänyt etsimäänsä.

Jättää kylmäksi

Viva la revolución!

Vaikka Call of Duty: WWII oli monessa mielessä mukiinmenevä peli jossa oli jonkinlaista yritystä edes juonessakin jätti se itselleni silti fiiliksen keskivertoa tylsemmästä CoDista. Monet peliarvostelijat ovat tätä kehuneet sarjan parhaimapna pelinä vuosiin mutta oma mielipiteeni menee täysin päinvastoin. Sen liiallinen kaikkea kaikille -tyylinen ajattelumalli ei vain toimi lyhyessä kampanjassa ilman että se rikkoo pelattavuutta.

Pelasihan tämän kampanjan kerran ja ehkä saatan joskus pelata sen toisenkin kerran mutta ei tästä valitettavasti liikaa päässyt innostumaan.

Arvosana: 6,5/10