Kuukausi on siirtymässä kovaa vauhtia kohden uutta joten on aika jälleen naputella perinteinen blogin kuukausikatsaus.
Kuukausi on mennyt mukavasti omalla painollaan ilman maata mullistavia uutuuksia joten tämäkin kuukausi on ollut hyvin perinteinen kuukausi elämän kirjan sivuilla. Töissä olen käynyt, ihmisiä olen nähnyt ja musiikkia olen kuunnellut paljon. Tässä kuussa ei paljoa kerennyt pelaamaan tai katsomaan leffoja mutta tuli kuitenkin elokuvissa käytyä katsomassa Deadpool 2 sen julkaisupäivänä.
Autokin tuli otettua pitkästä aikaa jälleen ajoon. Viimeksi joulukuun puolella olin sillä ajellut mutta vihdoin siihen sai kesärenkaat laitettua alle ja käytettyä huollossa joten kiesi oli jälleen kurvailua vaille valmis. Kuten täältä blogistakin saatoi lukea kävin Itä-Suomen puolella Joensuun takana kotiseuduilla sillä siellä oli valmistujaisjuhlat jonne sitten omalla autolla innostuin lähtemään. Autoilu oli kyllä yhä varsin mukavaa, hyvää musiikkia vain soimaan ja kaikessa rauhassa pärräilemään, mikäs sen mukavampaa kesäaktiviteettia!
Matkalla Itä-Suomesta takaisin Vantaalle
Tämän kuun puolella tuli pohdiskeltua myös totuttuja toimintamallejaan, kyseenalaistettua niiden järkevyyttä ja tajuttua että tyytyväisyys on liiaksi lopettanut kehityksen ja tullut tavaksi jossa asioiden järkevyys on saanut hakea liikkumatilansa asetettujen rajojen sisälle. Ei sekään väärin ole, mutta haluan itse kasvaa ja kehittyä ihmisenä, pyrkiä etsimään toimivampia toimintamalleja ja kyseenalaistaa omia tapojaan jotka ovat palvelleet aiemmin mutta jotka muodostuvat vain ajan saatossa taakaksi vailla järkeä. Aiheesta voi lukea teknologiselta puolelta lisää myös tämän blogin blogipostauksesta *Onko vanhassa muka vara parempi*. Toki kyse on paljon laajemmastakin asiasta kuin vain teknologiasta, joten teknologia on vain yksi osa muutosta.
Muutoksessa on ollut myös kodin siivoaminen ja ennen kaikkea sen ajatusmallin muuttaminen. Olen huomannut että monesti asiat tuppaa jäädä taas roikkumaan kun olevinaan on aina jotain muutakin tekemistä joten olen lähiaikoina taas noudattanut kolmen tehtävän taktiikkaa. Käytännössä se tarkoittaa siis sitä että päivälle otan kolme tehtävää mitä aion tehdä ja teen niistä realistisia jotta ne tulee tehtyä. Tästä hieman tulee lisää erillisessä postauksessa.
Iltalenkillä
Toukokuun puolella tuli käytyä myös valokuvailemassa pihalla kun säät olivat mainiot. Loppukuu on ollut helteistä muutenkin ja sen myötä olen aktivoitunut lenkkeilyn suhteen kiitettävällä tahdilla. Eilen tuli tehtyä lähiaikojen kävelyennätys, 19044 askelta. Käytännössä siis kävin aamukävelynä 2,5 km, töiden jälkeen kävelin Verkkokauppa.comille ja kävellen tulin myös takaisin keskustaan. Lisäksi myös tietenkin perinteiset hyötyliikunnat mitä tulee kun kävelee töistä asemalle ja toisinpäin. Sain vihdoin aikaiseksi käydä vaihtamassa verenpainemittarin kun entinen hajosi. Onneksi meni takuuseen ja antoivat suoraan uuden vain tilalle ja pääsen taas seuraamaan verenpaineitani.
Kuukausi on siis ollut hyvä ja tarpeeksi tapahtumarikas jotta aika ei ole käynyt pitkäksi. Kesä on tullut ja pihalla on tehnyt mieli pyöriytyä paljon enemmän lenkkeilyn merkeissä joten toukokuukin on ollut varsin mukava kuukausi. Ei siis muuta kuin hyvillä mielin kohden alkavaa kuukautta!
Sanonnat vanhassa vara parempi ja vanha keino on parempi kuin pussillinen uusia on molemmat perinteisiä suomalaisia sananlaskuja joissa on monessa tapauksessa jotain totuuden siementä mutta useasti saa havaita että näissä sanonnoissa ei ole pienintäkään järjen hiventä jos aikomus on kehittää itseään tai yhteiskuntaansa parempaan suuntaan. Koska sananlaskujen viljelyn vauhtiin olen jo päässyt tässä postauksessa heitetään vielä perinteinen tyytyväisyys lopettaa kehityksen tähän samaan soppaan.
Vuosien mittaan olen koettanut milloin minkäkinlaisia testauksia. Olen koettanut ruokailupuolella karppausta, raakaravintoa ja pätkäpaastoa, elämäntyyleinä kohtalaisen askeettista ja minimalistista elämäntyyliä ja sitten myös sellaista missä romua riittää enemmän ja vähemmän.
Olen elänyt joskus unirytmieni osalta kunnon lepakkorytmiä missä unille mennään aamu seitsemän maissa ja heräillään joskus päivällä ja sitten myös sellaista missä jokaisena aamuna herätään kello viideltä uuteen päivään. Onpa myös vuosia sitten ilman kelloa elämistä tullut koetettua jonkin aikaa joka oli ihan mielenkiintoinen kokeilu sekin. Kuten vanha suomalainen sanonta sanoo, kaikkea pitää koettaa, paitsi… noh, jätetään tämän sananlaskun loppu tästä pois.
Moni kokeilu on nimenomaisesti juuri sitä – kokeilua. Yleensä niistä viisastuu enemmän tai vähemmän tai ainakin saa yhden uuden kokemuksen jonka voi lisätä jonninjoutavia hupatuksia -listalleen. Kuitenkin yksi asia minkä olen pannut merkille eri asioita koettaessa on Vanhassa vara parempi -mielentila eli se mikä aina saa palaamaan tuttuun ja turvalliseen (tai vähemmän turvalliseen) vanhaan malliin tehdä asioita.
Monessa asiassa on tullut palattua vanhoihin tapoihin jo yksinkertaisesti siitä syystä että on saanut jo kokeilusta irti sen mitä on halunnut eli kokeilemisen ilon. Kuitenkin joistain asioista tai tavoista on tullut luovuttua mutta se on jättänyt pysyvämmän jäljen kuitenkin ja muuttanut itseäni syvemmällä tasolla.
Luultavasti itselleni suurin elämääni vaikuttanut kokeilu on ollut askeettisempi ja/tai minimalistisempi elämäntapa. En ole enää vuosiin elänyt kovin minimalistisesti mutta silti olen havainnut sen tehneen merkittävän vaikutuksen sillä monet asiat sen jälkeen on muuttunut. Esimerkiksi näkyvissä olevat johdot sattuu sieluun, suuri romun määrä aiheuttaa epämukavaa tuskastuneisuutta ja havaitsen aina vain useammin ja useammin ajattelevani että itseni täytyy palata merkittävästi vähäisempään romun määrään sillä tyhjä tila luo mukavaa fiilistä ja ennen kaikkea ajatus kulkee paremmin kun joka paikassa ei ole näkyvissä olevaa romua.
Aika on elää, aika on kuolla
Kuten tästä blogista on voinut lukea, olen tehnyt paljon lähiaikoina ostoksia. Lähiaikojen ostoksista kuitenkin iPad Pro ja sen oheisromppeet liittyvät vahvasti tähän ajatusmaailmaan. Lisäromun määrä kuulostaa toki ensialkuun päinvastaiselta mutta käytännössä tämä liittyy hyvinkin vahvasti siihen. Kyseessä on ennen kaikkea totuttujen ajatusmallien ja toimintatapojen muuttaminen.
Olen kirjoittanut päiväkirjaa tietokoneella jostain vuodesta 2010 vai 2011 saakka. Sen myötä olen kuljetellut aina reissuissa ollessa läppäriä mukanani jotta voin päiväkirjaa kirjoitella. Samoin koneella saa näppärästi tehtyä reissun päällä kuvankäsittelyä, blogaamista ja muuta vastaavaa mitä nyt milloinkin tarvitsee tehdä. Kuitenkin olen alkanut kyseenalaistaa tämän ratkaisun käytännöllisyyttä ja järkevyyttä. Läppäri on vuodelta 2010 eli hyvinkin vanha mutta silti yhä toimiva. Haasteina tämän kanssa on alkanut tulemaan sen ikä ja akkukesto. Lisäksi se painaa paljon ja sen kanssa mukana on aina kuljetettava sen omaa laturia jotta sitä voi ladata.
Nyt eletään vuotta 2018, maailma on mennyt eteenpäin mutta itse olen havainnut jämähtäneeni totuttuihin toimintamalleihin monessa digitaalisen maailman käyttäytymismallissa mikä ei liity työntekoon. Töissä uusia tekniikoita tulee opeteltua ja kehitys on jatkuvaa kuten jokaisella IT-alalla pitäisikin olla jos haluaa jatkossakin töissä olla, mutta jostain syystä vapaa-ajalla digitaalimaailmassa on tullut toistettua Vanhassa vara parempi -filosofiaa silloinkin kuin sen järkevyydestä voi lyhyen analyysin jälkeen jo havaita paljon typeryyksiä.
Typeryyksiä joita olen havainnut digitaalisessa elämässäni on ollut läppärin käyttö silloinkin kuin tekniikat on jo menneet eteenpäin niin paljon että parempia vaihtoehtoja on tarjolla, pilvipalveluiden tarpeettoman pieni hyödyntäminen sekä tietenkin kaiken ylimääräinen säätäminen. Tällä tarkoitan valokuvien siirtelyä koneelle, backuppaamista, backuppaamista toiseen kertaan toiselle kovalevylle aina joskus jos muistaa yms. Jossain vaiheessa vain tajuaa kaiken sen järjettömyyden (omassa käytössäni, ei universaalisti sillä jokaisella on erilaiset syyt ja tarpeet) ja alkaa miettimään parempia vaihtoehtoja.
Läppärin kuskaamisen myötä on helppoa toistaa samoja typeriä tapoja kuin aina ennenkin – tiedostoja alkaa kertymään vähän sinne sun tänne, niiden etsimiseen menee turhaan aikaa jos niihin koskaan edes palaa ja parempia tapoja ei tule edes aktiivisemmin mietittyä. Itseään ei myöskään tarvitse haastaa kauan sitten hyväksi havaittujen tapojensa osalta joka helposti johtaa paikallen jämähtämiseen. Tämä toki ei ole ongelma jos sen ei koe olevan ongelma, mutta koska arvostan yksinkertaisien asioiden pitämistä yksinkertaisina on joskus hyvä ravistella itseään katsomaan ympärilleen ja miettimään voisiko asiat tehdä paremmin.
Päiväkirjan kirjoittaminen on yksi asia myöskin. Olen alkanut käyttämään Day One -nimistä ohjelmaa joka synkronoi kaiken kirjoittamani pilveen. Aikaisemmin sellainen on ollut hyi hyi koska arvostan yksityisyyttä ja olen yksityisyyden suojan suhteen suhtellisen paranoidi. Kuitenkin tajuttuani että asiat joita kirjoitan ylös ovat sellaisia että vaikka joku ne lukisi ei siitä olisi mitään haittaa – ”Kävin eilen kaupungilla kaverini kanssa” ja muuta yleistä löpinää jonka tarkoituksena on ainoastaan toimia itselleni verbaaliseen muotoon puettuna valokuvana. Sellaisena joka puhuttelee ehkä itseäni ja tuo esiin muistoja mikäli sen merkinnän luen uudestaan mutta joka toisen ihmisen silmin on yhtä kiintoisa kuin vuoden vanha paikallislehti jota lukee paremman tekemisen puutteessa. Lisäksi päiväkirjamerkinnät on lähes samaa tasoa kuin blogini kuukausikatsaukset joten on hyvä ollut ottaa hyppy Scrivenerin pelkästä tekstistä Day Onen tekstin ja kuvan tarjoamaan kombinaatioon.
Vanha ja uusi maailma voivat elää sulassa sovussa
Samoin aikaisemmin olen ripannut ostamani CD-levyt koneelle mutta kuitenkin kuunnellut monesti niitä CD-levyltä. Samoin käytössäni on Apple Music ja Google Music (joka tuli YouTube Redin lisänä) joten suurin osa omistamistani levyistä on sellaisia joita en jaksa enää ripata koneelle. Monet levyt löytyvät pilvipalveluista ja jos ne sieltä poistuvat voin aina kaivaa levyn hyllystäni yhä uudelleen ja laittaa musiikin soimaan. Iso ahaa-elämys on siis se, että kaiken ei tarvitse olla joko-tai, mieluummin sekä-että. On tärkeää etsiä tasapaino äärilaitojen välistä ja asettua siihen ja siitä käsin kalibroida perspektiiviään elämänarvojaan vastaavaan suuntaan.
Olen nyt siis siirtynyt matkasetuppina käyttämään iPad Prota. Se on kevyempi kuin läppäri, sen akkukesto on hyvä, näppäimistön kanssa sillä on mukava kirjoitella pidempiäkin tekstejä (kuten tämä), käytän pilvipalveluita joihin synkkailen tavarat ja hyväksyn sen että kaikkea ei tarvitse olla itse säätämässä. Siinä on myös SIM-kortti itsessään joten nettiä ei tarvitse jakaa kännykästä joten siitäkin on saanut nipistettyä yhden ylimääräisen säätövaiheen pois. Tabletin etu läppäriin nähden on matkasetupissa myös se että sitä voin ladata samalla laturilla kuin puhelintakin. Sen laturi on merkittävästi pienempi ja kevyempi kuin läppärin ja sitä voin ladata tarpeen tullen myös jostain muusta laitteesta mihin saan USB-johdon kiinni.
Tabletissa on tarpeeksi tehoja jo kuvankäsittelyyn siinä määrin mitä itse sitä teen ja sillä saan tehtyä jo kaiken mitä tarvitsen reissussa ollessa – voin kirjoittaa, selata nettiä, kuunnella musiikkia, käsitellä valokuvia ja blogailla. Easy livin’.
Joskus täytyy vain irroittaa menneeestä, havaita että vanhassa ei ole aina vara parempi ja todeta vanhalle läppärilleen ”Hyvää yötä, makea prinssi.” ja jättää se kaapin pohjalle odottamaan josko se saa vielä jonakin päivänä hengittää raitista ilmaa ulkomaailmassa uuden innostuksen myötä. Sitä päivää odotellessa on hyvä elää nykyisyydessä ja nauttia kaikista niistä mahdollisuuksista joita teknologia meille tarjoaa elämän yksinkertaistamiseen monimutkaistuvassa maailmassa.
Gigantissa viime viikolla käydessä tarttui muiden ostosten mukana matkaan myös Chaqwa-kahvia papuina. Pussi on pienehkö, ainoastaan 250 grammaa mutta useammat kahvit tästä kuitenkin keittää.
Kahvi on tummaa paahtoa jonka tummuusaste on 4/5. Kuitenkin keitettyä kahvit yllätyin kuinka miedon ja pehmeän makuista kahvi oli – tähän tosin voi selittävänä tekijänä olla vahvimmin se että kahvissa on käytetty 100 % Arabica-papuja eikä blendausta. Jos olen oikein käsittänyt on Arabica yleensä pehmeämpää maultaan kuin Robusta ja monesti juomissani tummissa kahvissa on seassa myös Roboustaa.
Sangen hyvää kahvia, miellyttävän makuista jota siemailee mieluusti kupin jos toisenkin.
Viikonloppuna tuli pyörähdettyä pitkästä aikaa Itä-Suomessa sillä siellä oli valmistujaisjuhlat joihin tuli lähdettyä. Viimeksi idässä on tullut käytyä muistaakseni joulun aikoja joten ihan mukavaa vaihtelua oli lähteä pyörähtämään kotiseuduille.
Pitkästä aikaa tulikin lähdettyä omalla autolla reissuun. Joulun jälkeen ei autolla ole tullut ajeltua mutta kun kesärenkaat heitti alle ja käytti auton huollossa niin sen jälkeen pirssi oli taas ajoa vaille valmis.
Syy miksi auto piti viedä huoltoon oli vikamerkkivalon vilkkuminen. Aikaisemmin se on palanut tasaisesti mutta mitään oireita siitä ei ole ollut, mutta sen jälkeen kun se alkoi vilkuttaman ja käymään epätasaisesti päätin viedä huoltamolle tarkistukseen missä vika.
Auto on taas kesäkunnossa
Harmillisesti autosta oli mennyt sytytyspuola joten se meni uusittavaksi. Samaan syssyyn myös tulpat vaihdettiin ja jotain muutakin aiheeseen liittyvää tehtiin ja sinne humahtikin sitten useampi satanen. Toisaalta parempi se oli korjuuttaa koska jos auto on ja siitä maksaa verot ja vakuutukset on sen rikkinäisenä pitäminen vielä järjettömämpää koska sillä ei kuitenkaan voi pidempiä matkoja lähteä ajamaan jolloin sen vakuutuksissa pito on hyödytöntä rahan menoa.
Mukava oli pitkästä aikaa pärräillä kesäiltoja auringon laskuun ajellen hyvää musiikkia kuunnellen 🙂
Julian Schnabelin kolmas elokuvaohjaus Le scaphandre et le papillion (IMDB) vuodelta 2007 on puhutteleva elokuva josta katsojalleen välittyy ylistyslaulu elämän kauneudelle. Elokuva tunnetaan englanniksi nimellä The Diving Bell And The Butterfly ja suomalaisittain teoksen löytää nimellä Perhonen lasikuvussa.
Elokuvassa 43-vuotias Ellen päätoimittaja Jean-Dominique Bauby joka Jean Do nimellä tullaan tuntemaan (Mathieu Amalric) herää aivoinfarktin jälkeen sairaalasta vailla mahdollisuutta puhua tai liikuttaa raajojaan. Pian hänelle selkenee tilanteensa vakavuus ja se että ainoat asiat jotka hänellä ruumiissaan toimii ovat silmät ja aivotoiminta. Pian toinen silmistäkin joudutaan ompelemaan umpeen ja hän jää ainoastaan yhden avonaisen silmänsä kanssa kokemaan itsensä ulkopuoleista maailmaa.
Jean saa avustajikseen Marien (Olatz López Garmendia) sekä Henrietten (Marie-Josée Croze) jotka auttavat häntä kuntoutusprosessissa. Puheterapeuttina toimiva Henriette alkaa kommunikoimaan hänen kanssaan kirjaimia luettelemalla jolloin oikean kirjaimen kohdalla Jean räpäyttää silmäänsä ja sitä kautta saa sisäisen maailmansa äänen kerrottua ulkopuolelleen. Marie sitä vastoin toimii Jeanin fysioterapeuttina ja pyrkii opettamaan hänelle kielen heiluttamista, kasvojen lihasten liikuttamista ja muita perusasioita.
Kuvauksellisesti monin paikoin nähtiin elokuvaa Jean Don silmin
Tarinaan mahtuu myös entinen vaimo ja lastensa äiti Céline (Emmanuelle Seigner), rakastajatar Inés (Agathe de La Fontaine) sekä muita elämän varrella mukana olleita ihmisiä. Kiinnostavampaa kuin varsinaiset nähtävät henkilöt ovat heidän vaikutuksensa Jean Don sisäisessä maailmassa, kaikissa muistoissa sekä haaveissa joihin he tulevat mukaan. Muistot ja haaveet ovat tie maailmaan jossa kaikki on mahdollista, siihen maailmaan missä Jean on vapaa omaan ruumiinsa asettamasta vankilasta josta saa kosketuksen ulkopuolelleen ainoastaan silmänsä välityksellä avustajalleen kommunikoiden.
Perhonen lasikuvussa on tarinallisesti liikuttava, vahva ja ajatuksia herättävä elokuva mikä ravistelee katsojaansa näkemään maailman toisenlaisin silmin. Itsestäänselvyydet eivät enää ole itsestäänselvyyksiä, sanat jotka ovat jääneet sanomatta jäävät yhä sanomattomiksi eikä tekemättömät teot tule tehdyiksi. On vain aika ja hetki jossa vuorovaikutus jää ainoastaan sisäiseksi ääneksi vailla kuulijaa.
Elokuva ei ole ainoastaan puhutteleva tarinansa osalta sillä se onnistuu myös teknisellä toteutuksellaan tukemaan kertomaansa viestiä. Välillä maailmaa nähdään Jeanin silmän kautta joka luo syvempää ulottuvuutta protagonistin sisäiseen sielunmaisemaan, välillä kuvataan hänen ajatuksissa nähtävää haaveilua ja välillä irtaudutaan täysin hänen sisäisestä maailmasta takaisin katsomaan tilannetta ulkopuolisen perspektiivistä käsin. Siihen mikä tilanne on, ei siihen miltä se kokijastaan tuntuu.
Jeanin isä Papinou (Max von Sydow)
Näyttelytyö on toimivaa tasoa ja henkilöiden tunnereaktiot välittyvät luonnollisen tuntuisesti katsojalle. Käydyt dialogit ja Jean pään sisäinen monologi ovat uskottavaa tasoa eikä kohtauksista synny teennäistä tuntua missään vaiheessa.
Elokuva on saanut tunnustusta myös Cannesin filmifestivaalilla voittamalla vuonna 2007 parhaan ohjauksen palkinnon ja samaisesta syystä voitto on irronnut myös Golden Globessa.
Kokonaisuutena tositapahtumiin pohjaava Le scaphandre et le papillon on kaunis elämältä tuntuva elokuva jossa pysähdytään ihmisyyden perusasioiden äärelle kohtaamaan maailma toisenlaisin silmin.
