Month: May 2018

  • Leffalauantai: Man of Steel

    Kal-El joka myös Clark Kentinä ja teräsmiehenä tunnetaan (Henry Cavill)

    Vuonna 2013 valkokankaalle tiensä löytänyt Man of Steel (IMDB) on elokuva joka mielenkiintoiselta vaikuttavan science fiction alkunsa jälkeen lopulta muovautuu puuduttavaksi käyvän näyttävillä erikoistehosteilla muita puutteitaan paikkaavan toimintaelokuvan muotoon.

    Elokuvan ohjauksen takaa löytyy Zack Snyder joka tunnetaan mm. elokuvistaan 300 ja Watchmen. Pääosaroolia Clark Kentinä näyttelee Henry Cavill joka on nähty myöhemmikin ilmestyneissä elokuvissa Justice League sekä Batman v Superman: Dawn of Justice samaisessa teräsmiehen roolissa ja Lois Lanen roolin takaa löytyy Amy Adams joka on tunnettu parhaiten rooleistaan elokuvissa Enchanted ja Arrival.

    Man of Steel kertoo monille entuudestaan tutun Krypton-planeetalta tiensä maahan löytäneen viittasankarin tarinaa. Teräsmies on tehnyt ensiesiintymisensä sarjakuvissa jo vuonna 1938 jonka jälkeen hänen seikkailuitaan on nähty niin lehdissä, peleissä, televisiosarjoissa kuin elokuvissakin. Man of Steel toimii kuitenkin täysin Teräsmiehestä mitään tietämättömälle katsojallekin sillä itselleni positiivisena yllätyksenä sankarin historiaa aukaistaan katsojalle pidemmän kaavan kautta.

    Lois Lane (Amy Adams)

    Tarinassa aukaistaan historiaa aina Krypton-planeetalla käydyistä valtataisteluista ja muista ongelmista aina siihen kuinka Kal-Elin vanhemmat laittavat lapsen avaruuteen matkalle kohden maata pelastaakseen hänet ympärillä vellovista ongelmista. Kal-El päätyy maahan ja hänet löytää pienellä maatilalla elävä pariskunta jotka ottavat lapsen huomaansa ja nimeävät hänet Clarkiksi. Jo lapsena paljastuu että Clarkilla on kykyjä joita muilla ei ole mutta hän oppii elämään asian kanssa ja pyrkii pitämään erikoiset kykynsä salassa kanssaihmisiltä.

    Aikuisena Clark kuitenkin löytää avaruusaluksen jonka kautta Krypton-planeetalla valtataisteluissa osallisena ollut kenraali Zod saa tietää hänen olinpaikkansa. He saapuvat maahan ja vaativat maan asukkailta että he luovuttavat Kal-Elin heidän käsiinsä. Clark itse suostuu antautumaan säästääkseen maan ihmiset. Kryptonilaisten suunnitelmat eivät kuitenkaan ole hyvät ja pian käydäänkin jo taistelua missä Clark asettuu ihmisten puolelle kotiplaneettansa vihamielisiä asukkaita vastaan.

    Man of Steelissä on paljon hyviä ja kiinnostavia elementtejä joilla olisi voitu tehdä elokuvasta lopputulemaansa parempi teos. Pidin hyvänä että sankarin tarinaa aukaistaan katsojalle siten että aiheesta mitään tietämätönkin pystyy saamaan Teräsmiehen historiaan jonkinlaista kosketuspintaa ja sitä kautta edes jollain tapaa ymmärtämään miksi hänellä on supervoimat joita hänellä on. Harmillista kyllä henkilöhahmojen persoonan kehitys ja merkitys lässähtää siinä vaiheessa kun erikoistehosteiden ilosanomaa päästään jakamaan katsojille täydellä hurmoksella.

    Man of Steel on monilta osiltaan puhdasta science fictionia

    Elokuva on muualla luokiteltu toiminnalliseksi fantasiaseikkailuksi mutta itse laskisin elokuvan enemmänkin toimintaelokuvan, science fictionin ja katastrofielokuvan välimaastoon. Valtaviin mittasuhteisiin menevät räjähdykset ja asioiden tuhoutumiset toivat mieleen Dante’s Speakin kaltaiset katastrofielokuvat niin hyvässä kuin pahassakin. Harmillisesti elokuvan toiminnallinen puoli käy puuduttamaan nopeasti eikä käytävät taistelut liikuta yhtään mihinkään suuntaan. Taistelut on pitkäkestoista turpaanmättämistä joissa erikoistehosteilla pyritään paikkaamaan tasapaksua ja väsyttäväksi käyviä taisteluita joissa jännitystä on yhtä paljon kuin jääpuikon sulamisen seuraamisessa.

    Näyttelytyö elokuvassa on pääosin tavallisen tuttua turvallista Hollywood-laatua ilman erikoisen suuria ihmeitä. Ihmissuhdekuviot tuntuvat silti turhilta ja päälle liimatun teennäisiltä ja Loisin ja Clarkin välillä olevasta kipinöinnistä löytyy yhtä paljon sähköä kuin auton akusta joka on vetänyt viimeiset henkäyksensä jo vuosia sitten.

    On Man of Steelissä toki hyvätkin puolensa. Sen visuaaliset tehosteet ovat näyttävää tasoa, musiikit ovat hyvät, kuvaukselliset, ohjaukselliset ja leikkaukselliset perusasiat on toimivaa tasoa eikä niistä löydä valittamista. Kaikista hyvistä puolistaan huolimatta elokuvan turhauttavan pintapuoleiseksi jäävä tarina jättää silti elokuvasta keskinkertaisen tusinaelokuvan tunnun joka ei lunasta potentiaalia joka sillä on ollut käsissään.

    Arvosana: 5/10 (IMDB: [simple_tooltip content=”Perustuu 610 172 annettuun ääneen”]7,1/10[/simple_tooltip])

  • Perjantaipullo: Rohozec Dvanáctka

    Rohozec Dvanáctka on tsekkiläistä pilsneriä

    Tämänkertaisena perjantaipullona on tsekkiläisen Rohozecin panimon Dvanáctka-nimistä pilsneriä. Alkoholitilavuutta oluessa on 5,3 % ja sitä myydään hyvin varustelluissa ruokakaupoissa. Valitettavasti firman nettisivuista ei ole käännöstä englanniksi ja oma tsekin osaamiseni on olematon joten tarkempia tietoja en tähän hätään oluesta saanut kaivettua. Nettisivut löytyvät kuitenkin halukkaille osoitteesta http://pivorohozec.cz/.

    Pullon aukaistessa löytää selkeästi erottuvan mutta kuitenkin suhteellisen neutraalin tuoksun. Oluen kaadettua sen tuoksun löytää selkeästi myös tuopistakin eikä aromit pääse onneksi katoamaan. Vaahtoa ei irtoa pintaan paljoakaan kaatovaiheessa ja vaahto katoaa kohtalaisen nopeasti myös pois.

    Dvanáctka on makunsa puolesta hieman kirpeä ja väkeävkin. Humalan maku ei kovin vahvasti nouse esiin mutta kuitenkin sen mausta löytää. Sinänsä maku on omaan mieltymykseeni tarpeettoman persoonaton ollakseen erityisen hyvä olut. Kyllä tämän kuitenkin joi ja voin aivan hyvin toisenkin kerran tällaisen nauttia mutta maku ei ole mitenkään selkeästi erottuva jotta tästä erityistä perusbisseä tulisi. Toimii kuitenkin hyvänä vaihtoehtona markettilagerin sijaiseksi.

    Musiikiksi tämän kanssa sopii mm. Hey Monday – Homecoming ja Against the Current – Talk.

  • Uusi sohvapöytä

    Uusi sohvapöytä. Kuva Nikon D5300 ja Sigma 17-50 F/2.8

    Asuntoa tulee vähitellen laitettua kodikkaampaan suuntaan ostamalla aina silloin tällöin jotain sisustuksellisia elementtejä joilla kämpästä saa enemmän ihmisasutusta ja kotia muistuttavan. Tällä kertaa jo muutaman vuoden käytössäni ollut IKEA:n halpa sohvapöytä sai väistyä ja tilalle tuli – ainakin omaan makuuni – selkeästi siistimpi pöytä. Tämänkin löysin tori.fi:stä ja kyllähän siitä huomaa elämisen jälkiä siitäkin, mutta kyseessä on selkeä parannus aikaisempaan.

    Tässä pöydässä on varsin näppäränä puolena taso johon saa sijoitettua kaukosäätimet ja pelikonsoleiden ohjaimen. Samoin muutaman lehden pistin pois TV-tasolta ja sijoitin ne tähän sohvapöydän välitasolle, samoin myös kuvasta näkyvän Taylor Swiftin uusimman levyn lehtiversion. Albumin koko on sellainen että sitä ei saa levyhyllyyn joten hyvä että sen saa nyt edes jonnekin järkevästi.

    Toki IKEAn sohvapöydässä oli myös välitaso mutta se oli irronnut jo hyvä tovi takaperin siitä irti eikä se missään vaiheessa ollut järin kestävä joten se sitten oli irrallaan muistaakseni jo edelliseltä asunnolta asti. Askel kerrallaan asunnosta tulee viihtyisämpi!

  • Peliarvostelu: Rayman Legends (PS4 Pro)

    Rayman Legendsin maailman on toteutettu tyylikkäällä piirrostyylillä

    Viihdyttävää tasoloikkaa

    Rayman Legends on Ubisoft Montpellierin kehittämä ja Ubisoftin julkaisema tasohyppelypeli joka on saatavana Windowsille, PS3:lle, PS4:lle, PS Vitalle, Xbox 360:lle, Xbox Onelle sekä Nintendo Wii U:lle. Peli julkaistiin Xbox Onelle ja Playstation 4:lle vuonna 2014 ja muille alustoille vuonna 2013. Arvostelu perustuu Playstation 4 -versioon.

    Rayman-pelisarja on saanut alkunsa jo vuonna 1995 samaa nimeä kantavalla pelillä. Vuoden 1995 version jälkeen raajattoman sankarin seikkailuita on nähty peleissä Rayman 2: The Great Escape (1999), Rayman 3: Hoodlum Havoc (2003), Rayman Origins (2011) sekä viimeisimpänä tässä Rayman Legensissä. Lisäksi erilaisia spin-offeja, kännykkäpelejä ja opetuseplejä on nähty useita erilaisia vuosien mittaan.

    Legendsissä Haavemanner on hädässä sillä sinne on tullut monenlaisia hirviöitä ja ne ovat luoneet uusia maailmoja Haavemantereen sisään. Hirviöt ovat myös kaapenneet Teensyt joita Rayman sitten lähtee pelastamaan hirviöiden kynsistä. Kuten muutkin tasohyppelypelit joita olen pelannut menee tämäkin siihen kastiin että tätä pelataan ilman että juonella on juurikaan mitään merkitystä.

    Suoraviivaista ja nopeaa toimintaa

    Rayman apulaisineen

    Peli on varsin suoraviivainen ja mutkaton päästä vauhtiin. Alussa pelaaja menee kenttään, läpäisee sen ja pelastaa matkan varrelta löytyviä teensyjä niin monta kuin vain onnistuu. Kenttiä läpäistessä avautuu uusia kenttiä joita voi pelailla haluamassaan järjestyksessä.

    Kuitenkin vasta pelin edetessä itselleni selkeni että teensyjä täytyy koettaa pelastaa mahdollisimman paljon eikä pelkkä kenttien läpäisy riitä loputtomiin uusien kenttien aukaisuun sillä jotkin kentät aukeavat vasta kun tarpeeksi monta teensyä on pelastettu. Tämä tietenkin aiheutti kenttien läpikaluamista useampaan kertaan ja monesti paljon suuremmalla keskittymisellä sillä monet pelastusta kaipaavat teensyt eivät löydy kovin helposti vaan ne ovat piilossa ja niitä täytyy etsiä piilohuoneista, kiskaista esiin maan alta tai muissa paikoissa jotka vaativat hieman etsintää.

    Tarpeeksi kenttiä läpäistessä aukeaa vähitellen maailmasta taso jossa pääsee monista tasoloikista tuttuihin bossfighteihin ottamaan mittaa itseään suuremmasta vihollisesta. Omaan makuuni nämä olivat todella hyviä ja kiinnostavia taisteluita jotka olivat inhimillisiä läpäistä mutta eivät kuitenkaan mitään läpihuutojuttuja ainakaan itselleni.

    Helposta haastavavan

    Kentät olivat monipuolisia niin visuaalisesti kuin haasteeltaan

    Rayman Legends onnistuu vaikeusasteensa osalta hyvin kaltaiselleni tasohyppelyiden osalta kasuaalipelaajalle. Se alkaa helpoilla kentillä jotka ovat läpihuutojuttuja jokaiselle joka on joskus elämässään pelannut edes jonkinmoisia tasoloikkia mutta vaikeusasteen nousun myötä Rayman tulee kohtaamaan viikatemiehen useampaan otteeseen.

    Paikoitellen vaikeammissa kentissä samaa kohtaa tuli junnattua kymmeniä kertoja ja muutama ärräpääkin saattoi siinä sivussa ilmoille päästä. Kuitenkin vaikeusaste oli toteutettu hyvin sillä mikään kohta päätarinan kannalta relevantissa kentässä ei ollut eikä tuntunut mahdottomalta vaan ainoastaan haastavalta.

    Monet kentät olivat sellaisia että mitään kiirettä ei tarvinnut pitää ja aikaa oli kaikessa rauhassa miettiä etenemistään mutta haastavammissa kentissä takana tulevat liekit, vihamieliset viholliset tai muut vastaavat elementit pitivät huolen siitä että juoksunappi oli tiukasti pohjassa ja mihinkään kohtaan ei jääty vatuloimaan sillä yksikin virhe ja hetken hidastaminen johti välittömään kuolemaan ja paluuseen edelliselle checkpointille.

    Checkpointteja peli tarjoaa onneksi sopivalla balanssilla eli siten että niitä on tarpeeksi mutta ei missään nimessä liikaa. Haastavan kohdan vihdoin viimein läpäistyään saattoi pian havaita olevansa samassa kohdassa uudelleen sillä heti perään ei tarjottu checkpointtia vaan seuraava checkpoint oli jossain paljon kauempana.

    Näppärää sormijumppaa

    Teensy pulassa

    Kokonaisuutena Rayman Legends on erinomainen tasoloikka. Se on hyväntuulinen ja mukavan lapsenmielinen peli jonka ääressä saa kulumaan useammankin tunnin. Se houkuttelee mukavan helpoilla kentillään pelaajan koukkuunsa jonka jälkeen ei enää halua luovuttaa haastavampien kenttien tullessa vastaan.

    Visuaalinen tyyli pelissä oli omaan makuuni miellyttävä ja pidin kovasti myös pelin musiikeista joista erityisesti mieleeni painui Eye of the tiger -kappaleen kiintoisa sovitus.

    Rayman Legends on tasoloikka jota jokaisen tasoloikkapeleistä pitävän kannattaa koettaa. Se on hyvä ja hauska peli joka tarjoaa myös nopeammissa kentissään mukavaa sormijumppaa siinä sivussa.

    Arvosana: 8/10

  • Salaliittosunnuntai: 432 Hz salaliitto

    Siniaalto. Kuva: Wikimedia Commons.

    VAROITUS! Mikäli olet kovin herkkäuskoinen tai mikäli medialukutaito ja lähdekritiikki eivät kuulu vahvuuksiisi on mahdollista että tämä ja muut potentiaalisesti tulevat salaliittosunnuntai-postaukset eivät ole sinua varten! Sisältö saattaa aiheuttaa ahdistusta mikäli näitä juttuja on taipumus lähteä pitämään kritiikittömästi totena!

    Lyhyesti

    Tämänkertainen salaliittosunnuntai kertoo erikoisesta teoriasta joka tunnetaan 432 Hz salaliittona. Kuten useat jollain tapaa musiikkia harrastavat tai muuten vain aiheesta jotain kuulleet tietävät on ns. A:n standardikorkeus yleensä 440 Hz (Wikipedia). Koska jokin korkeus on valittu on tässä pakko olla jotain hämärää ja niinpä tästäkin löytyy mielenkiintoista salaliittoteoriaa aiheen ympäriltä.

    Netistä etsimällä 432 Hz vs. 440 Hz löytää paljon teorioita siitä kuinka 432 Hz olisi ihmiselle oikeasti luonnollisempi ja rauhoittavampi sävelkorkeus ja kutsutaanpa sitä myös joissain teorioissa jumalaiseksi taajuudeksi jolla itse luontokin operoi ja että se olisi maapallon sydämen taajuus.

    432 Hz on attunedbivrations.com sivuston mukaan myös taajuus jolla luonto ja keho ja organismit ympärillämme operoi jonka vuoksi kuuntelemalla musiikkia joka on 432 Hz kokee ihminen rauhallisuutta ja hyvinvointia riippumatta musiikista mitä kuuntelee. Samoin jos kuuntelee 440 Hz musiikkia on se epäharmonista ja aiheuttaa ihmisille stressiä ja negatiivisia käytösmalleja sekä epavakaita tunnetiloja.

    Samaisen sivuston mukaan kuuntelemalla 432 Hz taajuudella olevaa musiikkia se resonoi kehon sisällä ja vapauttaa emotionaalisia lukkoja ja laajentaa tietoisuutta ja myös mahdollistaa itsensä virittämisen ympärillämme olevan universumin tietoisuuden taajuudelle.

    Jos kerran 432 Hz olisi niin paljon parempi niin miksi sitten 440 Hz on valittu käyttöön ja kenen toimesta? Toisten sivujen mukaan joidenkin tähän salaliittoteoriaan uskovien mukaan tietenkin tunnetun Nazien propagandaministeri Joseph Goebbelsin toimesta jotta ihmiset tulisivat jollain muotoa ahdistuneiksi, kuinkas muuten. Mukana tässä mielenhallintaan pyrkivässä juonessa on ollut myös Illuminati [6].

    Omat mietteet

    Teoria on sinänsä varsin mielenkiintoinen mutta myöskin sellainen että en itse siihen usko. Tietenkin mikäli sävelkorkeuden muuttaa se kuulostaa erilaiselta ja siitä voi tulla erilaiset fiilikset kuin soittaessa tutulla korkeudella, mutta onko jotkin ilkeämieliset tahot tehneet tällaisen päätöksen että käytettäisiin 440 Hz korkeutta jotta ihmisille tulisi jonkinlaista ahdistusta? En usko.

    Muutenkin analogisia soittimet ja niiden sävelkorkeudet eivät mitä luultavamminkaan pysy täysin samassa taajuudessa kaiken aikaa (lämpölaajenemiset, muuten epävireeseen meno jne.) joten tuntuisi täysin epärealistiselta olettaa että olisi jokin maaginen 432 Hz taajuus jossa soittamalla ihmiset voisivat paremmin tai että 440 Hz takia ihmiset voisivat henkisesti huonommin.

    Lisäksi aikaisemmin historiassa ei ole ollut yhteistä sovittua sävelkorkeusstandardia ja eri paikoissa on soitettu eri korkeuksilla. Uskon myös että samanlaisen “erilaisen fiiliksen” saisi vaikka virittäisi soittimensa johonkin aivan muuhun korkeuteen, vaikka 459 Hziin. Mene tiedä sitten olenko väärässä vai en mutta nykyisen tietämyksen valossa en vain pysty pitämään tätä teoriaa muuta kuin pelkkänä salaliittoteoriana vailla totuuspohjaa.

    Lähteet:
    [1] – https://jakubmarian.com/the-432-hz-vs-440-hz-conspiracy-theory/
    [2] – https://www.thedailybeast.com/are-we-all-mistuning-our-instruments-and-can-we-blame-the-nazis
    [3] – https://en.wikipedia.org/wiki/A440_(pitch_standard)
    [4] – https://attunedvibrations.com/432hz-healing/
    [5] – https://globalfreedommovement.org/432-dna-tuning-and-the-nazi-ization-of-music/
    [6] – https://medium.com/@universalintelligencespace/432-hz-the-god-note-in-music-c58f33614faf