Aleksin Blogi

Author: stargazers

  • Mutta katsottiinhan ennenkin televisiota

    Älypuhelimet puhuttavat

    Muutamia päiviä takaperin Ylen verkkosivulla uutisoitiin, kuinka nuorisolääkärin mielestä pienten lasten älypuhelimet ovat olleet “hallitsematon ihmiskoe” (lue artikkeli täältä).

    Totuttuun tapaan artikkeli on kerännyt kommentteja joissa on tuotu esiin erilaisia näkökulmia. Osa on sitä mieltä että älypuhelimet ovat haitallisia ainakin lapsille ja osa sitä vastoin ajattelee että näiden osalta ei ole mitään uutta alla auringon. Älylaitteiden käyttöä verrataan toisinaan siihen, että aikaisempien sukupolvien aikana ihmiset ovat katsoneet myös televisiota ja silti kasvaneet yhteiskuntakelpoisiksi.

    On totta, että monien sukupolvien ajan on milloin minkäkin ajateltu turmelevan nuoria. Osansa ovat saaneet mm. rock- ja metallimusiikki, roolipelit, tietokonepelit, elokuvat ja televisio, sekä ilmeisesti jopa myös sarjakuvat. Kauan aikaa sitten jo asioiden kirjoittamisen on taidettu uskoa olevan haitallista, sillä enää ihmisten ei ole tarvinnut ulkoa muistaa asioita kuten ennen. Mikä tahansa poikkeama aikaisemmasta totutusta on luultavasti ihmisten mielestä aina ollut tie turmioon.

    Nuorison erilaisia alakulttuureita, pukeutumista sekä musiikkia on kauhisteltu jo vuosikymmenien ajan ja onhan mm. punk-, metalli- tai goottialakulttuuriin kuuluvia nuoria pidetty enemmän tai vähemmän kyseenalaisina ja arveluttavina vanhempien toimesta.

    Media on onnistunut lietsomaan hysteriaa vanhempiin jo vuosikymmenien ajan milloin mistäkin, joten on tietenkin tervettä kyseenalaistaa onko lasten älypuhelinten käyttö yhteiskunnallisesti sen suurempi ongelma kuin mikään aikaisempikaan ongelmaksi nähty asia.

    Siinä missä yleensä aikaisemmin keskustelu on ollut nuorisossa ja heidän turmeltumisestaan milloin minkäkin asian vuoksi, on tällä kertaa keskustelussa kyseessä kuitenkin lapset, ei nuoret. Älypuhelinten käytössä ja niiden aiheuttamista ongelmista nuorison osalta on kyllä viimeisten vuosien aikana myös ollut paljon puhetta, joten sama puheenaihe on vain laajentanut vähitellen reviiriään koskettamaan laajempaa ikäjoukkoa joista ollaan huolissaan.

    Älypuhelimet eivät ole vertailukelpoisia aikaisempiin teknologioihin

    Kuten ylempänä kirjoitin, toisinaan kuulee älypuhelinten käyttöä verrattavan aikaisempiin teknologioihin kuten televisioon. Omasta näkökulmastani katsoen näiden kahden asian vertaaminen keskenään on kuitenkin täysin hyödytöntä, sillä niiden käyttö on täysin erilaista.

    Älypuhelimet eivät ole millään muotoa vertailukelpoisia televisioon, sarjakuviin, painettuihin lehtiin tai oikeastaan mihinkään muuhun aikaisempaan teknologiaan.

    Isoin ja merkittävin ero aikaisempiin teknologioihin nähden tulee siinä, että älypuhelin kulkee ihmisten mukana lähes aina ja kaikkialle. Televisio, elokuvat tai vaikkapa tietokonepelit ovat aikaisempien sukupolvien aikana aina olleet lähes poikkeuksetta sidottuja johonkin aikaan ja paikkaan. Televisiota on katseltu esimerkiksi kotona, kavereiden luona tai koulussa, mutta näiden paikkojen ulkopuolella ei ole televisio kulkenut koko aikaa taskussa.

    Toinen olennainen ero on myös siinä, että sisällön määrä on ollut aikaisemmin merkittävästi vähäisempää. Ennen ihmiset joutuivat menemään elokuvateattereihin jos halusivat nähdä uuden elokuvan. Elokuvia on näytetty koteihin myös television välityksellä, mutta kanavien määrä on ollut Suomessa ainakin hyvinkin rajallinen. Esimerkiksi omassa lapsuudessani näkyi vain kanavat 1 ja 2 ja vasta vuonna 1993 aloitti televisiossa edes toimintansa Mtv3. En muista näkyikö tuo kanava edes meillä heti, vai saatiinko se näkymään vasta myöhemmin. Oli kuinka hyvänsä, tällöinkin katsomisen vaihtoehdot ovat rajoittuneet kolmeen eri kanavaan ja niitäkin pystyi katsomaan ainoastaan kun oli television äärellä, ei missä tahansa.

    Vaihtoehtojen määrä katsottavassa sisällössä lisääntyi tavalliselle kuluttajalle VHS-nauhojen myötä. Videoita pystyi vuokraamaan ja ostamaan ja niihin pystyi myös ihmiset tallentamaan itsekin ohjelmia. VHS-kasettien myötä potentiaalisen katsottavan sisällön määrä kasvoi merkittävästi, mutta tällöinkin määrät ovat olleet tavalliselle keskivertoihmiselle suhteellisen suppeat. Esimerkiksi tänä päivänä jo pelkästä Netflixistä löytyy mitä luultavammin enemmän sisältöä kuin lapsena on koskaan ollut omilla VHS-nauhoilla yhteensäkään tarjolla katsottavaksi.

    Verta, pornoa ja propagandaa

    Nykyisten älylaitteiden vertaaminen vanhempiin tekniikoihin on ontuva myös siksi, että käsillä olevan sisällön luonne on hyvin paljon monipuolisempaa kuin aikaisemmin. Siinä missä ennen television äärellä oli vaihtoehtoja katsoa muutamaa televisiokanavaa tai VHS-nauhoitteita, on nykyään vaihtoehtoja paljon laajemmin.

    Televisiokanavilla on ollut sensuuria ja myöskin harkintaa siitä mitä ohjelmaa on soveliasta näyttää televisiossa mihinkin aikaan. Samoin lapsille sopimattomien VHS-sisältöjen löytäminen ja hankkiminen ei ole ollut yhtä helppoa kuin sopimattoman sisällön löytäminen älypuhelinten aikakaudella.

    Monenlaista lapsille – ja myös aikuisille – haitallista sisältöä on nykyään tarjolla Internetissä heti kun hetken mielijohde sen etsimiseen iskee. Muutaman klikkauksen kautta on helppoa löytää väkivaltaa, pornoa ja propagandaa eikä näiden määrä lopu kesken vaikka niitä katsoisi jokaisen valvomansa tunnin verran.

    Kaikenlaista uutta sisältöä – sopivaa ja sopimatonta – tuotetaan jatkuvalla syötöllä moniin eri verkkopalveluihin, joten tämänkään vuoksi älylaitteiden käytön vertaaminen television katsomiseen ei ole mielestäni erityisen toimivaa, sillä uniikkia katsottavaa riittää vaikka maailman loppuun saakka.

    Tietenkin on hyvä huomauttaa tässä heti perään se, että saatavalla oleva sisällön määrä ja luonne ei tietenkään tarkoita automaattisesti sitä että lapset näitä sisältöjä katsoisivat. Tuon tämän sisällöllisen aspektin sen vuoksi esiin jotta se havainnollistaa minkä vuoksi vertailu televisioon ei ole toimivaa.

    Television ja VHS:n aikakaudella rajoitettu sisällön määrä on johtanut myöskin siihen että harvoin on ollut realistista kuluttaa koko päivää ja yötä pelkästään sisällön katsomiseen. Jos tekee vaikkapa hatusta heitetyn oletuksen että keskivertoperheessä on ollut esimerkiksi 50 VHS-kasettia ja niissä olisi jokaisessa on ollut 2 h pitkä elokuva, on mahdollisen katsottavan sisällön määrä ollut 100 tuntia jos televisiosta ei ole tullut mitään mielenkiintoista.

    Jos television äärellä olisi viettänyt 8 tuntia päivässä näitä elokuvia katsellen, olisi nämä elokuvat kaluttu läpi alle kahdessa viikossa. Päivässä olisi kerennyt katsomaan neljä elokuvaa, joten 12,5 päivässä olisi kerennyt katsomaan koko valikoiman läpi mikäli jokaisena päivänä olisi aikaa käyttänyt 8 tuntia näiden katsomiseen. Moni ei ole luultavasti kuitenkaan katsonut jokaisena päivänä 8 tuntia televisiota ainakaan aktiivisesti seuraten, ainakaan sen jälkeen kun koko kotoa löytyvä elokuvavalikoima on katsottu muutaman kerran läpi.

    Lisäksi eroja älypuhelimen ja television osalta tulee myös siinä, että television katsominen on usein passiivisempaa ja verkkaisempaa toimintaa kuin Internetin kautta tulevan mediasisällön katsominen. Televisokanavien osalta ulkopuolinen taho määrittää sen mitä ohjelmia on mahdollista katsoa ja mihin aikaan kun taas Internetin palveluissa loppukäyttäjä tekee valinnan mitä sisältöä katsoo, miten paljon ja mihin aikaan. Tältä osin kyseessä on siis merkittävästi erilainen toimintatapa median kuluttamisen suhteen sillä nykyään sisällön määrä ei katsomalla lopu.

    Mielen manipulointia ja retardisaatiota

    Aikaisempien ikäpolvien aikana televisio on ollut monelle koukuttava asia, samoin roolipelit, sarjakuvat, tietokonepelit tai mitkä tahansa muutkin asiat joista on oltu huolestuneita. Näiden koukuttavuudessa on silti huomattavaa eroa älypuhelimiin.

    Siinä missä ennen markkinointi on ollut suuripiirteisempää ja kohderyhmäkohtaisempaa (esim. uuden lastenohjelman mainos aamun piirrettyjen mainoskatkolla), on nykyään markkinointi personoidumpaa ja käyttäjästä kerättyyn dataan pohjautuvaa.

    Vaikka ikänsä puolesta aivan pienimmät lapset eivät saa käyttää sosiaalisen median palveluita mikäli he noudattavat palveluiden käyttöehtoja, on kuitenkin realistista uskoa että hyvinkin monet niitä käyttävät älypuhelimillaan.

    Monet sosiaalisen median palvelut pyrkivät koukuttamaan käyttäjiään hyvinkin pitkälle hiotuilla algoritmeillä. Esimerkiksi sisällöt joista käyttäjä tykkää sosiaalisessa mediassa, sisällöt joihin hän kommentoi tai joita hän jakaa eteenpäin ovat omiaan antamaan lisää dataa sosiaalisen median palveluiden algoritmeille joiden avulla käyttäjälle voidaan tarjota sellaista sisältöä jonka äärellä hän viettää maksimaalisen paljon aikaa.

    Lisäksi puhelimet jotka ovat lähes aina ja kaikkialla ihmisten mukana lähettävät ilmoituksia käyttäjilleen mm. sosiaalisessa mediassa jaetussa sisällössä saaduista tykkäyksistä, uusista viesteistä ja monesta muustakin asiasta mikäli nämä on asetuksissa sallittu. Kaikki nämä ovat omiaan heikentämään keskittymiskykyä.

    Moni sosiaalisessa mediassa tai WhatsAppin tai muun vastaavan kautta nähdyssä sisällössä on myöskin luonteeltaan lyhytkestoista. Jatkuva altistuminen pääsääntöisesti lyhelle mediasisällölle heikentää pitkäjänteisyyttä ja kykyä keskittyä mihinkään kunnolla pidempiä aikoja.

    Lyhyttä, sisällöltään köyhää ja aivoja vähän tai ei lainkaan haastavaa sisältä kuvataankin usein termillä “brain rot” tai suomalaisittain “aivomätä”. Sana valittiin myös vuonna 2024 Oxfordin vuoden sanaksi (lue täältä). Vuosien altistuminen lyhyelle ja älyllisiä kykyjä kehittämättömälle sisällölle on haitallista jo aikuisillekin, mutta erityisen vaarallista tämä on lapsille joiden aivot ovat vasta kehittymässä.

    Henkilökohtaisesti uskon että lopputuloksena tämänkaltaisen sisällön laajamittaisesta katsomisesta on vain kansakunnon retardisaatio ja valitettavasti merkit näyttävät että uskomukseni osuu oikeaan. Retardisaatio ei ole mikään oikea virallinen olemassaoleva sana, mutta se on sana jota itse käytän asian kuvaamiseen. Tarkoitan sillä siis sitä, että ihmiset joilla ei ole neurologisesti mitään poikkeamaa jäävät kuitenkin älylliseltä ja henkisiltä kyvyiltään merkittävästi jälkeen normaalista kehityksestä liiallisen älylaitteiden ja roskasisällön kulutuksen seurauksena.

    Netissä on tullut vastaan useita Yhdysvaltalaisia opettajia jotka kertovat lasten luku- ja kirjoitustaidon romahtamisesta lähivuosina. Monet oppilaat ovat vuosia jäljessä siitä tasosta missä heidän luku- ja kirjoitustaitonsa pitäisi olla, joten kyseessä on laajamittainen ongelma jonka aiheuttajaksi voi hyvällä syyllä olettaa älylaitteiden käyttöä aivan pienestä pitäen. Tietenkin selittäviä tekijöitä voi olla muitakin, mutta näin laajamittaista useassa maassa esiintyvää ongelmaa ja sen aiheuttajaa miettiessä ei ainakaan älypuhelinten ja tablettien käyttöä lapsesta asti voi missään nimessä sulkea pois.

    Loppusanat

    Vaikka ihmisillä on kautta vuosikymmenien – ellei jopa kautta vuosisatojen – ollut tapana kauhistella jälkikäteen arvioituna jopa turhaankin sitä kuinka seuraava sukupolvi on aina menossa huonompaan suuntaan, on silti aina hyvä pysähtyä miettimään onko tämänkertaisessa kauhistelun aiheessa mitään todellista syytä johon olisi hyvä kiinnittää huomiota vai onko esitetyt uhkakuvat ainoastaan vanhoihin tapoihin kangistuneiden muutosvastarintaisten ihmisten tyhjänpäiväinen itkuvirsi maailman muutoksen edessä.

    Kuten tästä tekstistä voi päätellä, itse kuulun siihen joukkoon joka näkee lapsilla ja nuorilla älypuhelimen vääränlaisen käytön todelliseksi yhteiskuntaa uhkaavaksi toiminnaksi.

    Vanhemmalla ikäpolvella älypuhelinten vääränlainen käyttö on myös uhka monellakin eri tavalla (mm. liikenteessä kännykän näprääminen vaarantaa ihmishenkiä), mutta vanhempi ikäpolvi on kerennyt kasvamaan aikuiseksi ennen älypuhelinten markkinoille tuloa. Tämän seurauksena monella on lapsuudessa kerennyt kehittymään edes jonkinlainen keskittymiskyky ja pitkäjänteisyys, jota älypuhelinten liiallisella käytöllä kuitenkin vuodesta toiseen heikennetään.

    Lapsilla ja nuorilla tilanne on päinvastainen, eli heillä ei aivot ole vielä edes kerenneet kehittymään ennen kuin ne jo altistuvat jatkuville keskeytyksille. Tämä on iso uhka yhteiskunnallisesti, sillä mikäli ihmisiltä puuttuu kyky keskittyä pidempiä aikoja mihinkään tehtävään jää vähänkään purkan jauhamista haasteellisempien asioiden oppiminen puuttumaan. Ihmiskunta muuttuu aina vain entistäkin typerämmäksi.

    Älypuhelin itsessään on tietenkin ainoastaan työkalu jota voi käyttää joka hyödyllisesti tai haitallisesti, mutta hyvin usein haitallinen käyttö tapahtuu luonnollisesti eri palveluiden käytön seurauksena. Ohjelmat lähettävät notifikaatioita jotka johtavat keskittymiskyvyn heikkenemiseen, moni vastaan tuleva sisältö on lyhyttä ja älyllisesti köyhää ja sisällön loputon määrä johtaa helposti ns. “doomscrollaamiseen” eli tuntikausia kestävään lyhytvideoiden katsontaan.

    Älypuhelimet ja niiden nykyinen käyttötapa ovat yhteiskunnallinen ongelma ikäluokasta riippumatta, mutta erityisesti ne ovat ongelmallisia lasten ja nuorten kehitykselle. Aikuistenkin olisi silti hyvä omalta osaltaan miettiä käyttävätkö he älypuhelinta, vai käyttääkö älypuhelin heitä.

    Omalta osaltani olen tehnyt viime vuoden lopussa valintani ja olen jälleen käyttänyt ensisijaisena puhelimenani Nokia 3210:aa. Työpuhelimeni on kyllä älypuhelin ja sitä olen käyttänyt mm. maksamaan ePassilla lounaat ja hakiessani pakettia noutopisteestä, mutta työpuhelimen osalta älypuhelimen koukuttavuus on täysi nolla.

    En kuljeta sitä mukanani työajan ulkopuolella paitsi silloin kun sille on ollut erityinen tarve sekä tietenkin työmatkoilla, sieltä ei tule mitään notifikaatioita sillä siinä ei ole WhatsAppia eikä muita henkilökohtaisia viestipalveluita eikä sillä tule myöskään selattua nettiä työmatkoilla joten sen käyttö on yhtä vähäistä kuin Nokia 3210:n – käytän vain, jos sille on oikea perusteltu tarve.

    Mielenkiinnolla odotan missä vaiheessa suurempi osa ihmisistä palaa perinteisten ei-älypuhelinten käyttäjäksi. Hiljaisia signaaleja on jo nähtävissä monissa eri YouTuben ja TikTokin videoissa, mutta aika näyttää tapahtuuko kulttuurillista muutosta isommassa mittakaavassa koskaan. Toivossa on hyvä kuitenkin elää – ehkä ihmisyys vielä voittaa koneiden vallan.

  • Kirja: Satu Kaski & Vesa Nevalainen – Miksi kannattaa (välillä) olla tekemättä mitään

    Kirja laiskottelun jalosta taidosta

    Satu Kasken ja Vesa Nevalaisen kirjoittama Miksi kannattaa (välillä) olla tekemättä mitään? on kirja laiskuudesta ja sen hyödyllisistä sekä haitallisista aspekteista. Sivuja siinä on 180 joista kaksi viimeistä on kirjallisuus ja lähdeluettelot.

    Teoksessa avataan määritelmiä mitä on laiskuus, millainen on laiska ihminen, miten ja miksi kuuluisi välillä laiskotella ja mitä haittaa laiskuudesta on. Se myös käsittelee sitä mikä tekee ihmisestä laiskan, kuinka siitä voisi päästä eroon, kuinka voisi tulla laiskemmaksi sekä kaikkein tärkeintä eli kuinka olla sopivasti laiska.

    Moni varmaankin voi allekirjoittaa näkemykseni siitä, että laiskuus on turmiollinen ja yksilöä ja yhteiskuntaa haittaava ilmiö, mutta aivan samalla tapaa on myös liiallinen suorituskeskeisyys. Terve balanssi levon ja työn välillä olisi luultavamminkin ideaalitilanne joka ylläpitää ihmisen omia voimavaroja, mutta myös yhteiskunnan toimivuutta ja kansakunnan yleistä moraalia.

    Pidin kirjan suorasta, mutta samalla myös humoristisesti kirjoitetusta tyylistä. Asioita ei tarpeettomasti kaunistella vaan asiat sanotaan siten miten monet ihmiset asian yleisesti ajattelevat vaikkakaan eivät sitä ääneen kehtaa sanoa.

    Esimerkiksi kappaleessa Millainen on laiska ihminen käytetään häpeilemättä ilmaisua Sosiaalipummi jossa kerrotaan millainen tämän ihmistyypin ihminen on ja sitä kuinka tällainen luonteenpiirre näkyy jo aikaisemmin esimerkiksi opiskelussa. Kuten kirja kertoo, “Ryhmätyöt ovat tällaiselle kansalaiselle taivaan mannaa, koska aina löytyy joku kirkasotsainen sielu, joka väsää tehtävät toistenkin puolesta” (s. 40).

    Samassa kappaleessa kuvatessa laiskaa ihmistä joka on Lusmuilija kuvataan seuraavasti: “Koska lusmuilija on taitava lusmuilussaan, häntä on vaikea saada kiinni. Lusmuilija jättää maksut maksamatta sekä työt tekemättä kotona ja töissä. Kaveripiirissä hänet tunnetaan loisena. Hän maksattaa muilla laskunsa ja elelee siivellä, ja aina siihen on hyvä syy, tai hän onnistuu olemaan pois paikalta, kun rahaa laitetaan pöytään yhteisiin menoihin.” (s. 66).

    Vaikka teoksen nimestä ja alatekstistä saattaa saada kuvan että laiskuus nähdään positiivisena asiana, ei sitä kirjassa kuitenkaan glorifioida. Enemmänkin mielikuva mikä itselleni jäi oli terve tasapaino ahkeruuden ja laiskottelun välillä.

    Omaan makuuni tämä oli lukemisen arvoinen kirja. Se on hauska ja sujuvasti luettetava teos tärkeästä aiheesta. Pidin erityisesti siitä että se ei tarpeettomasti kaunistele asioita, mutta se ei myöskään ole ylenpalttiseen suorittamiseenkaan kannustava teos. Ihminen tarvitsee työtä ja lepoa sopivassa suhteessa.

  • Kirja: Johann Hari – Kadonnut keskittymiskyky

    Johann Harin kirjoittama kirja Kadonnut keskittymiskyky.

    Johann Harin kirjoittama Kadonnut keskittymiskyky on alunperin vuonna 2022 julkaistu teos joka tunnetaan alunperin nimellä Stolen focus. Kirja on Bazar Kustannuksen kustantama ja siinä on sivuja 382 joista loput sivun 339 jälkeen on kiitoksia, lähdeviitteitä sekä listauksia eri järjestöistä ja tahoista jotka liittyvät kirjan teemaan.

    Nimensä mukaisesti teos puhuu siitä mistä otsikkokin antaa ymmärtää, eli ihmisten kadonneesta keskittymiskyvystä. Yksi modernin ajan vitsauksista on monelle keskittymiskyvyn ja muistin heikkeneminen. Hari kertoo omista havainnoistaan aiheen tiimoilta ja käy läpi useita eri ongelman aiheuttajia jotka ovat omiaan heikentämään muistiamme.

    Kuten olettaa voi, älypuhelimet ja internet-palvelut jotka on suunniteltu koukuttamaan ja saamaan käyttäjät kuluttamaan mahdollisimman paljon aikaa niissä ovat niitä teemoja joita tässä kirjassa käsitellään, mutta mielenkiintoisesti siinä käydään läpi myös muita – jopa hieman yllättäviäkin – ongelmien aiheuttajia. Muita käsiteltyjä syitä ovat esimerkiksi ruokavalion köyhtyminen, liian vähäinen uni sekä stressi.

    Pidin siitä kuinka kirjassa käydään aihetta läpi monipuolisesti ja eri kanteilta, eikä ainoaksi syyksi nosteta ainoastaan älypuhelimia ja jätetä huomioimatta ympäristössä tapahtuneita muita muutoksia. Tästäkin huolimatta älypuhelimilla on silti merkittävä rooli, etenkin yhdistettynä ihmisiä koukuttamaan suunniteltujen sosiaalisen median palveluiden kanssa.

    Omakohtaisesti pidän hyvinkin mahdollisena sitä, että mikäli älypuhelinten ja sosiaalisen median palveluiden käyttö jäisi ihmisillä vähemmälle, myös monet muut niihin välillisesti liittyvät ongelmat saattaisivat korjaantua. Esimerkiksi jos ihminen syö epäterveellisesti kiireensä takia, mutta silti jostain syystä aikaa löytyy töiden tai koulun jälkeen kolme tuntia TikTokin tai vastaavan katsomiseen voi aiheellisesti miettiä onko kiire ainoastaan omien huonojen elämäntapavalintojen seurausta.

    Harin teoksessa kuullaan myös erilaisia näkökulmia. Esimerkiksi eräs kuultavista henkilöistä on sitä mieltä että vastuu on yksilöllä itsellään laittaa rajoituksia omalle kännykkänsä käytölle, kun taas toiset näkemykset edustavat sitä puolta että sosiaalisten medioiden toimintaan pitäisi puuttua.

    Harin näkemys vaikuttaa olevan enemmänkin sen kannalla että asialle pitäisi tehdä yhteiskunnallisella tasolla, mutta itse kallistun ajatuksissani siihen että vastuu on aikuisen ihmisen tapauksissa yksilöllä itsellään. Lasten osalta pidän vastuuta vanhemmilla niissä tapauksissa missä yhteiskunta ei pakota lapsia käyttämään älylaitteita.

    Mikäli yhteiskunta pakottaa lapsia käyttämään älylaitteita esim. koulussa siten että koulutehtäviä varten tarvitaan älypuhelin, tällöin näen yhteiskunnallisesti syytä toimia niin että lainsäädännöllä varmistetaan että älylaitteiden käytölle on vaihtoehtoisia toimintatapoja yhteiskunnan pakollisissa toimissa kuten lapsien kouluissa – vaikkakin koulu ei taida olla pakollinen vaan ainoastaan oppivelvollisuus.

    Näkemykseni edustaa ilmeisesti kirjan kuvaamaa julmaa optimismia, mutta jotenkin pidän yhteiskunnallisesti huolestuttavana aspektina mikäli elämme maailmassa missä aikuisia ihmisiä täytyy paimentaa kuin pieniä lapsia. Ymmärrän tietenkin sen että sosiaalisen median algoritmit on luotu koukuttamaan ihmisiä ja kenties tämänkaltaiset tietentahtoiset manipuloinnit voisivat olla syytä ottaa yhteiskunnallisesti tarkasteltavaksi ja harkittavaksi niiden laillisuus (itse kannatan sellaisten kriminalisointia), mutta lähtökohtaisesti suurimmalla osaa ihmisiä on vaihtoehtoja toimia toisin mikäli elämässään haluaa toimia toisin.

    Hyvin monet ihmiset voisivat halutessaan jäädä sosiaalisesta mediasta pois ilman kovin suuria ongelmia, tai vaihtoehtoisesti asettaa käyttörajoitukset milloin palveluita käyttää (esim. kahdesti päivässä tai mikä tahansa itselleen toimiva ratkaisu on). Lisäksi älypuhelimen (ainakin iPhonen) voi laittaa Älä häiritse -tilaan. Sen voi sammuttaa myös kokonaan tai siitä voi vaikkapa poistaa kaikki itseään koukuttavat ohjelmat mikäli on tarve. Osa käyttäjistä on vaihtanut väriteeman mustavalkoiseksi jolloin houkuttavuus näpelöidä puhelimella on ainakin osalla käyttäjiä laskenut jne. Yhtenä vaihtoehtona on tietenkin myös laittaa älypuhelin pois käytöstä ja ottaa käyttöön dumb phone kuten allekirjoittaneella on tällä hetkellä.

    Vaikka kaikesta en Harin kanssa olekaan samaa mieltä, oli kirja ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se avaa lukijalleen sen, että keskittymiskyvyn heikkeneminen on todellinen yhteiskunnallinen ongelma ja ongelman juurisyyt ovat monitahoiset. Ongelma ei myöskään ole alkanut vasta älypuhelinten tultua markkinoille, vaan samankaltaista keskittymiskyvyn heikkenemistä on tapahtunut jo useampina vuosikymmeninä aikaisemminkin. Kenties uusi teknologia onkin vain mahdollistanut jo aikaisemmin alkaneen keskittymiskyvyn rapautumisen nopen eskaloitumisen aina yhteiskunnalliseksi uhkaksi saakka.

  • Kello seinälle ja unta palloon

    Vahinko ei tule kello kaulassa, mutta toivon mukaan ei myöskään seinällä

    Uusi seinäkello asennettuna seinälle.

    Tänään kävin paikallisessa K-Citymarketissa etsimässä kalenteria ja seinäkelloa ja ilahduttavasti molemmat löytyivät samalla reissulla.

    Kalenteriksi hommasin pienen taskukalenterin, mutta seinäkelloksi valitsin ison ja pyöreän. Kelloja oli muutamia erilaisia ja tämä sattui olemaan sopivasti tarjouksessa 9 euron hintaan joten otin sen.

    Seinäkellon hankinta on ollut jonkin aikaa mielessä sillä en kotona ollessa nykyään pidä yleensä Apple Watchia tai mitään muutakaan kelloa kädessä. Illalla sitten ennen unille menoa laitan Apple Watchin ranteeseen jotta saan seurattua unimääriäni. En myöskään aina istu tietokoneella enkä aina ole myöskään puhelimen lähellä, joten seinäkello on ratkaisuna kaikkein helpoin ja käytännöllisin vaihtoehto etenkin iltaa ajatellen jotta tietää missä vaiheessa päivää on menossa.

    Olen monena iltana makaillut sohvalla ja kuunnellut musiikkia ennen unille menoa, joten nyt jatkossa kellon näkee sohvalla röhnöttäessäkin jopa ilman silmälaseja. Hyvä niin.

    Unettomuutta…

    Varsinainen syy miksi kello on hyvä nähdä ja tietää ajan kulku illalla/yöllä on se, että olen koettanut saada uniongelmia korjattua. En ole uniongelmista hetkeen tänne mitään kirjoittanut, mutta kuukausi tai pari takaperin oli uniongelmia sen verran paljon että olin myös yhden päivän sairaslomallakin sen takia.

    Ehkä kolmisen viikkoa oli pohjalla vähäunisuutta missä joinain öinä nukuin n. 5,5 h, joskus n. 5 h, joskus hieman päälle 4 h ja pahimmillaan yksittäisenä yönä uni jäi alle 3 h. Sinänsä sekään ei varsinaisesti ollut ongelma itsessään suoraan, sillä olin päivät kuitenkin virkeänä, mutta unettomuus heikentää immuniteettiä ja olinkin jatkuvalla syötöllä kuumeessa, flunssassa ja yskässä. Lisäksi vähäunisuus vaikuttaa tietenkin myös mentaalisiin kykyihin ja jos vähäunisuutta jatkuu pitkän aikaa on sillä muita haittoja, joten unettomuus on itsessäänkin tietenkin ongelmellista pidempään jatkuessa vaikka ei muuten sairastelisikaan.

    Olen koettanut nyt lääkärin neuvojen mukaisesti mennä aina samaan aikaan unille ja herätä samaan aikaan, riippumatta siitä paljonko on unta saanut.

    Yleensä neuvot mitä unettomuuteen tai uniongelmiin tarjotaan on ollut se että pitää mennä sänkyyn vasta kun nukuttaa ja jos ei nukuta sängyssä, pitää nousta jalkeille ja mennä sänkyyn takaisin vasta kun nukuttaa jne. Käytännössä nämä kummatkin neuvot on olleet ainakin itselleni hyvinkin pitäkälti toimimattomia sellaisenaan, sillä ne ovat hyvinkin ristiriitaisia.

    Silloin kun on unettomuutta niin jos menen unille vasta kun unettaa, saattaa se tarkoittaa sitä että menen aamuviideltä sänkyyn. Samoin jos menen aina samaan aikaan unille, mutta jos en lyhyen ajan sisällä nukahda niin se ei myöskään toimi että olen jalkeilla ja menen vasta sitten takaisin sänkyyn kun nukuttaa, koska tämäkin voi tarkoittaa helposti pitkälle aamuyöhön valvomista.

    Nyt olen tehnyt lääkärin ohjeen mukaisesti siten, että menen aina samaan aikaan sänkyyn ja samaan aikaan nousen ylös. Kuitenkin jos en nukahda 15-20 minuutissa nousen jalkeille, mutta en pysy jalkeilla niin pitkään kunnes alkaa nukuttamaan vaan olen jalkeilla ainoastaan jonkin aikaa. Omassa tapauksessani se on ollut normaalisti ehkä 15-60 minuuttia ja sitten menen koettamaan uudelleen unta. Jos en taaskaan 15-20 minuutissa nukahda nousen taas jalkeille, olen taas valveilla sen 15-60 minuuttia tai jotain siltä väliltä. Tätä sitten toistan niin monesti kun on tarvetta, jos on tarvetta.

    Nyt lähiviikot olen nukkunut poikkeuksellisen hyvin, vaikkakin seassa on ollut kaksi vähäunista yötäkin – yhtenä yönä taisi olla hieman alle 6 h ja yhtenä yönä 4,5 h. Kuitenkin ne ovat olleet nyt poikkeuksia eikä sääntöjä, joten ainakin hetkellisesti on asiat menneet parempaan unen suhteen.

    Asetin alussa unille menemisen ajaksi kello 12 yöllä ja heräämisen pistin 08:30. Syy miksi asetin unille menemisen ajaksi itselleni vasta kello 12 on käytännölliset. Se jättää enemmän aikaa sosiaaliselle elämälle jos on tarvetta, se on toimiva niin kesät kuin talvetkin ja käytäntö on osoittanut että olen enemmän luontaisesti yökyöpeli – vaikkakin eri aikaan elämässä tämäkin tuntuu vaihtelevan.

    Kello 12 unille käynti on kuitenkin muuttunut hieman parina viime päivänä. Nyt olen mennyt 11:30 sänkyyn ja herätys on ollut kello 08:00. Toisin sanoen jos unen päästä saa kiinni puolessa tunnissa kerkeää unta kiskoa 8 tuntia. Kuitenkin heräilen aina yöllä, joten käytännössä tätä kahdeksaa tuntia ei tule, mutta viimeiset kaksi yötä jolloin olen tätä aikataulua koettanut on olleet erinomaisia unen suhteen. Toissayönä sain unta hieman vajaa 7,5 h ja viime yönä piirun verran vajaa 8 h.

    Koska ennenkin on välillä ollut viikoja jolloin nukun paremmin en vielä uskalla sanoa että unettomuus olisi korjaantunut muuta kuin hetkellisesti, mutta ainakin hetkellinenkin paraneminen on parempi kuin ei mitään.

    …ja Anathemaa

    Monia viikkoja kestäneessä vähäunisuudessa oli kuitenkin myös positiivisiakin vaikutuksia, sillä sen myötä löysin musiikin kuuntelun elämääni jälleen merkittävästi suuremmassa määrässä kuin vuosiin.

    Olen nyt kuunnelut viimeiset viikot todella paljon musiikkia niin päivällä taustalla soiden kuin myös keskittyneesti kaikessa rauhassa levyjen kansitaiteita lueskellen. Tietenkin jouluna en niin paljoa kuunnellut sillä en ollut kotonani, mutta silloinkin reissussa ollessa useana päivänä kuuntelin levyllisen tai pari musiikkia mp3-soittimella.

    Yön pimeinä tunteina silloin kun uni ei tullut ja päädyin kuuntelemaan musiikia keskittyneesti mp3-soittimellani, huomasin että Anathema-yhtyeen Judgement on aivan mielettömän hieno levy. Vasta kun musiikkia pysähdyin kuuntelemalla kuuntelemaan aloin huomaamaan tämänkin levyn erinomaisuuden ja sen jälkeen levy on soinut monet kerrat CD:ltäkin.

    Tämä levy on myös sellainen mitä suosittelen mieluummin kuuntelemaan CD:ltä kuin Mp3:na, sillä biisien vaihdoksessa tulee mp3:ssa kuunnellessa pieni katko kappaleen vaihtuessa toiseen kun taas CD-levyllä kappaleesta Pitiless siirrytään kappaleeseen Forgotten hopes ilman minkäänlaista pätkäisyä.

    Mp3 ei ilmeisesti suoraan tue ns. gapless playbackia, eli tauotonta siirtymää kappaleesta toiseen toisin kuin FLAC-formaatti tukee, mutta ilmeisesti jotkut soitto-ohjelmat osaavat jollain tapaa tehdä samankaltaisen ominaisuuden. Mene tiedä niiden toimivuudesta sitten kun en ole testannut, mutta ainakaan oma fyysinen mp3-soittimeni ei moiseen kykene joten CD:llä kokemus on tällaisessa tapauksessa parempi ja autenttisempi sille mitä on levyltä tarkoitettu kuultavaksi.

    Entä jos elämän hidastaminen ja musiikki onkin syy paremmille unille?

    Normaalisti kun uni ei tule, ajatukset risteilevät päässä hyppien milloin mihinkin. Yleensä myös uniongelmissa ja niiden selvittelyssä tunnutaan ajattelevan että ajatukset joita päässä pyörii on oltava negatiivisia, stressaavia tai muuten sellaisia mitkä painavat mieltä ja estävät unen tulon.

    Omassa tapauksessa kuitenkin sängyssä ollessa päässä pyörivät ajatukset eivät ole olleet sellaisia, vaan ne ovat neutraaleja. Niitä on vain aivan liikaa että ne vievät huomion unesta mihin tahansa maan ja taivaan välillä. Pää on vain kuin ylikansoitettu moottoritie ruuhka-aikaan missä liikennettä riittää eikä uni tule kun ruuhkan seuraaminen vie huomion pois unesta (onkohan itselläni vain diagnosoimaton keskittymishäiriö?).

    Yksi asia mitä olen lähiaikoina miettinyt on ollut kuitenkin se, että entä jos uniongelmien takana onkin vain liian “kiireinen” elämä. Heittomerkeissä siksi, että elämäni ei ole varsinaisesti mitenkään kiireistä, mutta jatkuva multitaskaaminen ja muu sellainen saa hitaankin elämän tuntumaan kiireiseltä.

    Entä jos unet ovatkin nyt ainakin muutaman viikon ajaksi parantuneetkin vain siksi, että olen ollut enemmä läsnä hetkessä kun olen pysähtymällä pysähtynyt kuuntelemaan musiikkia ilman että teen mitään muuta lukuunottamatta levyn kansitaiteiden selailua?

    Entä jos unettomuuden tarkoitus onkin ollutkin vain pysäyttää itseni muutenkin hidastamaan elämänrytmiä, olemaan enemmän hetkessä läsnä ja palaamaan takaisin yksinkertaisempaan elämään ja kliseisesti ilmaisten “löytämään itsensä” – eli löytämään sen mikä itseäni oikeasti kiinnostaa, sen mitä olen ja mitä haluan tehdä silloin kun ei ole mitään kiirettä eikä mitään odotuksia tehdä mitään muuta kuin vain hoitaa työnsä ja muut aikuisuuteen kuuluvat velvollisuudet?

    Entä jos älypuhelimet, notifikaatiot tai jo pelkkä tietoisuus siitä että on aina tavoitettavissa on syy minkä takia elämä tuntuu kiireiseltä alitajuisesti? Kuitenkin älypuhelinta käytettäessä tulee tarkistettua puhelimelta useammin kuin on tarve onko tullut mitään viestejä yms. vaikka lopulta sillä tiedolla ei varsinaisesti edes tee mitään.

    Tai entäpä jos nettipalvelut ja niiden jatkuvat muutokset ja pakotetut päivitykset ja muut sellaiset päivän mittaan koetut elämää tarpeettomasti monimutkaistavat asiat ovat vain yksi osa kokonaisuutta mitkä johtavat siihen että aivot eivät kerkeä saamaan lepoa ja elämä on kiireisen tuntuista ja pintapuoleista vailla aikaa ihan vain olemiselle?

    Paluu menneseen

    Nokia 3210, Sony mp3-soitin sekä tuoppi olutta. Kuva otettu Vantaan Tikkurilassa 30.12.2025.

    Olen nyt joulun reissun jälkeen palannut takaisin elämäntyylissäni kuin eläisin vuotta 2005 tai niitä main. Laitoin jälleen älypuhelimen kaappiin ja virroista pois, otin SIM-kortin Nokia 3210:aan ja luen WhatsAppit, Signalit, Telegrammit ja Instagrammit vain tietokoneella ollessa.

    Tällä tapaa kun olen tietokoneella, olen tietokoneella ja tavoitettavissa pikaviestimillä yms., mutta kun olen poissa koneelta olen vain hetkessä läsnä ja elän elämääni – aivan samalla tapaa kuin joskus vuosituhannen alun aikoihin. Silloinkin oli Internet ja silloinkin oli koneella ollessa tavoitettavissa, mutta kun en ollut koneella sitä vain oli ja eli.

    On hyvä tarkentaa että kun puhun että elämäntyylissä elän nyt kuin eläisin vuotta 2005 en tarkoita kuitenkaan sitä että hylkäisin modernin maailman mukavuuksista moniakaan. Käytän siis yhä kuitenkin tablettia, VR-laseja jne. muita mukavuuksia, mutta niiden käyttö on muutenkin aivan erilaista kuin älypuhelimen käyttö.

    Niiden käyttö on tietoista, eli ne eivät ole laitteita joihin tarttuu “muuten vain” katsoakseen onko niissä mitään notifikaatioita, toisin kuin älykännykkään tulee helposti tartuttua jos se on käden ulottuvilla. Niillä en yleensä kommunikoi kenenkään kanssa, ja jos kommunikoin se on tietoinen valinta, ei siis sellainen että olisin niiden kautta aina tavoitettavissa ja että niistä voisi tulla mitään notifikaatioita jotka veisivät huomion jonnekin pois siitä mitä olen tekemässä.

    Ne ovat laitteita joiden käytölle on aina tarkoitus ja niiden käytön aloittaminen on aina tietoinen valinta kun taas älypuhelimella monesti itsellä ainakaan käytössä ei ole syytä vaan sen käyttö on tarkoituksetonta ja ainoastaan totuttua tapaa. Silloinkin kun rupeaa älypuhelimelta katsomaan esimerkiksi nettipankkia on helposti asia unohtunut kun on huomannut notifikaation WhatsAppista tai muusta, tarkistanut sen ja laittanut vain puhelimen sen jälkeen pois vain muistaakseen hetken päästä että unohdin katsoa sen mitä alunperin rupesin katsomaan.

    Vuosi 2025 on pian päättymässä, joten näihin tunnelmiin on hyvä päättää vanha vuosi ja astua uuteen vuoteen – todellisuudessa kiinni, hetkessä läsnä, vailla jatkuvaa digitaalisen maailman kohinaa joka ainoastaan luo kiireettömästäkin elämästä kiireisen tuntuisen.

  • Kirja: Ernest Hemingway – Kirjava satama

    “Suuri, valkoinen huvipursi oli juuri tulossa satamaan, ja kaukana taivaanrannalla näkyi tankkilaiva, jonka ääriviivat erottuivat sinistä merta vasten pieninä ja puhdaspiirteisinä sen suunnatessa kulkunsa länttä kohden läheltä riuttaa välttääkseen vastavirtaa ja siten säästääkseen polttoainetta.” (s. 253).

    Kirjava Satama (alkuperäiseltä nimeltään To have and have not) on yhdysvaltalaisen kirjailija Ernest Hemingwayn kirjoittama romaani vuodelta 1937. Sivuja tässä Suuren Suomalaisen Kirjakerhon painoksessa oli 253.

    Päähenkilönä teoksessa on oman pienen laivan kapteeni Harry Morgan joka tienaa rahaa järjestämällä retkiä joissa matkalaiset pääsevät kalastamaan. Elämä lähtee ajautumaan raiteiltaan epäonnisen reissun jälkeen missä asiakas jättää maksunsa maksamatta ja katoaa maasta lentokoneella. Rahan tarpeen takia Harry alkaa ottamaan vastaan laittomia viinan ja ihmisten salakuljetuskeikkoja eivätkä rikokset lopulta jää näihin.

    Omaan makuuni erikoisena aspektina kirjan alkupuoleen suhteutettuna teoksessa lähdetään myöhemmässä vaiheessa kuvaamaan täysin muitakin ihmisiä ja heidän elämäänsä, eli koko teos ei käsittele Harry Morgania ja hänen elämänsä vaiheita vaikka pidemmän aikaa siltä lukiessa ensin vaikuttaakin.

    Itse pidin enemmän siitä kun teos keskittyi Harryyn ja hänen toimiinsa, mutta tarinan siirryttyä enemmän kuvaamaan muita henkilöitä tuntui aivan kuin kaksi eri teosta olisi yhdistynyt vailla kunnollista yhteennivoutumista. Muut henkilöt ja heidän kuvauksensa jäivät lähinnä etäisen ja irtonaisen tuntuiseksi sivujuonteeksi ja tuntui irrelevantilta täytteeltä.

    Hahmoja ei kovin syvästi avata, mutta tarpeeksi jotta heistä voi muodostaa mielikuvat. Hahmojen syvempiä kuvauksia merkittävämpi aspekti teoksessa luultavasti kuitenkin on sen tarina ja se, kuinka vastoinkäymisten ja epätoivon iskemisen kautta on vaarana lähteä joustamaan moraalista ja ajautua rikoksen maailmaan.

    Kokonaisuutena teos piti hyvin yllä mielenkiinnon jolloin sen lukeminen oli helppoa, sujuvaa ja viihdyttävää. Teksti on nopeaa luettavaa eikä missään vaiheessa tule vastaan kovinkaan monimutkaisia virkkeitä. Luettava teos, vaikkakaan ei omaan makuuni mitenkään erityisesti säväyttävä.