Viikko sitten kirjoitin ensikokemukset Leica D-Lux (Typ 109) -kamerasta (lue täältä). Tuo teksti perustui 117 otettuun kuvaan muutaman tunnin aikana, mutta nyt kun käyttöä on edes hieman pidempään kirjoitan vielä muutamia sanoja lisää miltä laite on tuntunut.
Viikossa kuvia olen ottanut hieman päälle 1200 ja tulosteeksi niistä on päätynyt 93 jos nopeasti oikein laskin, eli ainakin laite on ollut ahkerassa käytössä. On hyvä huomauttaa että tämä määrä kuvia on määrällisesti enemmän kuin normaalisti kuvaan, mutta eilen kävin Lohjalla seurakuntaveljen kanssa kuvaamassa ja tänään kävin tori.fi:ssä myymäni audiolaitteen viemässä Mäntsälään jolloin käytin tilaisuuden hyväksi ja kävin samalla reissulla katsomassa millainen paikka Mäntsälä on.
Näiden lisäksi olen myös lähtenyt töiden jälkeen useana päivänä ulkoiluttamaan kameraa, joten ainakin tämän hankinnasta on ollut selkeää hyötyä liikunnan lisääntymisen näkökulmasta katsoen. Tämä luultavastikin on uutuuden viehätyksestä johtuvaa intoa, mutta mikä tahansa ostos joka saa liikkumaan enemmän ulkona on luultavasti hyvä hankinta ainakin jossain määrin terveyttään ajatellen.
Se on hyvä ja tekee mitä tarvitsee
Viikon käytön perusteella olen ollut tyytyväinen. Se on tehnyt kaiken sen mitä siltä olen odottanutkin, sen akkukesto on ollut hyvä ja poikkeuksellisesti se on jostain syystä myös innoittanut itseäni siirtymään pääsääntöisesti manuaaliseen tarkentamiseen ja EVF:n käyttöön.
Automaattitarkennus toimii hyvin ja nopeasti. Oma manuaalinen tarkennukseni ei ole yhtä nopea eikä yhtä tarkka, mutta se on tuntunut mukavammalta tavalta toimia. Lisäksi olen myös kuvannut lähipäivät EVF:ää käyttäen joten kokemus on ollut lähempänä sitä mitä se on ollut filmikameran kanssa kuvaamisessa.
Dynaaminen mustavalko on profiilina ollut miellyttävä, mutta joissain valaistusolosuhteissa sen kontrasti on ollut liiallisen voimakas. Joissain tapauksissa EV-kompensaatio on tuonut parannusta tähän ja EV-kompensaation rulla on kätevässä paikassa että sitä voi pyöritellä kohtalaisen vaivattomasti samalla kun katselee etsimestä rajaustaan.
Värikuvia olen ottanut luultavasti vähemmän kuin mustavalkoisia, mutta tämä johtuu yleisesti omasta mieltymyksestäni kuvata mustavalkoista kuvaa, ei siitä että kameran väreissä olisi ollut mitään moitittavaa. Tässä mieltymyksessäni kuvata mustavalkoisia kuvia on kuitenkin selkeitä eroja eri kameroiden välillä, sillä esim. Canon R50:llä en ole juuri koskaan tainnut ottaa mustavalkoisia kuvia. En tiedä onko tämän kameran mustavalkoinen profiili vain niin paljon itseäni miellyttävämpi, onko se helpommin ja vaivattomammin valittavissa käyttöön vai mistä tämä johtuu, mutta tällä olen kuvannut paljon mustavalkoisia tuotoksia.
Värikuvien kanssa olen toisinaan tarkoituksellisesti ylivalottanut kuvia EV-kompensaatiorullan avulla jolloin väreistä on saanut “laimeamman” joka on ainakin jonkinlaisissa olosuhteissa tuonut tyylillisesti miellyttävän lopputuloksen. Tätä kannattaa ainakin koettaa mikäli tätä kameraa itselleen hankkii.
En ole vieläkään koettanut kameran RAW-kuvia eli kamerasta ulos tuleva JPG on ollut omiin tarpeisiini hyvä sellaisenaan.
Ensikokemuksissa kirjoitin siitä kuinka objektiivissa olevasta rullasta tuli vahingossa zoomailtua tahtomattaan kuvaa. Tämä ei ole ollut enää ongelma itselleni, sillä olen käyttänyt nyt rullaa manuaalitarkennukseen. Ennen sitä kuitenkin löysin myös valikosta asetuksen jolla tuon zoomauksen sai rullasta pois eikä zoomaamista vahingossa enää tapahtunut vaikka käytti automaattista tarkennusta.
Negatiiviset puolet
Viikon käytön perusteella on vaikeaa sanoa paljoa negatiivista asioista, koska yleensä ne huomaa vasta pidempään käyttäneenä. Kuitenkin muutamia asioita jotka voisivat olla paremmin on tullut vastaan.
Yksi asia mikä voisi olla parempi on dynaamisen mustavalko -filtterin taipumus tehdä liiallisen kontrastikasta kuvaa. Tämä voi olla myös käyttäjälähtöinen ongelma, mutta en ole ainkaan vielä keksinyt keinoa kuinka tätä voisin estää. EV-kompensaatiorulla korjaa joissain tapauksissa näitä, mutta ei kuitenkaan aina joten tätä täytyy tutkia jatkossa lisää.
Toinen liittyy kameran fyysisiin mittoihin. Kun kamera roikkuu rannehihnassa on itselläni tapana myös samalla pitää laitteesta sormilla kiinni jotta se ei pääse putoamaan maahan jos rannehihna pettää. Sormien välissä kameraa roikottaessa ote ei pääse olemaan kovin tiukka, ehkä kameran suhteellisen ohuuden vuoksi. Tämä onneksi ei ole mitenkään suuri ongelma ollut eikä tätäkään tule vastaan jos ei kameraa roikota samalla tapaa kuin itse olen roikottanut. Ehkä jatkossa vain luotan rannelenkin kestävyyteen jolloin tämäkin haaste poistuu.
Manuaalitarkennuksen näkökulmasta ajateltuna en pistäisi pahakseni vaikka EVF olisi fyysisesti suurempi, mutta kyllä tälläkin onneksi pärjää.
Yksi ominaisuus mitä tähän kaipaisin (en tosin tiedä löytyykö tällainen jo valikosta joten pitää myöhemmin selvittää) olisi EVF:n sammuttaminen ilman että kameraa sammuttaa. Olisi kätevää jos voisi kameran pitää päällä ja EVF sammuisi pois päältä silloin kun en itse siitä katso, sillä tämä luultavasti säästäisi myös akkua kun pieni näyttö olisi päällä vain tarvittaessa. Täytynee tarkistaa kameran virransäästöasetukset myöhemmin tämän osalta mikäli jotain tähän liittyvää olisi mahdollista säätää.
Yksi negatiivinen aspekti on kameran valikot. Valikot ovat pitkiä ja toimintoja tarpeettoman paljon josta tulee tuntuma että laitetta on suunnitellut insinöörit eikä valokuvaajat, mutta onneksi valikoissa ei joudu aikaansa juuri koskaan käyttämään joten arkielämään tämä ei ole tuonut mitään haasteita.
Loppusanat
Viikon kokemusten perusteella ostos on ollut hyvä. Mikäli nykyisellä tietämyksellä olisin laitetta ostamassa päätyisin yhä tämän ostamaan. Sen pieni koko, mukava käytettävyys, suhteellinen kepeys, jonkinlainen zoomi ja erinomainen kuvanlaatu ovat toimineet hyvin omiin kuvaustarpeisiini.
Yksi ensimmäisistä digikamerakuvistani on kuva ensimmäisestä autostani. Auto on kuvattu lapsuudenkotini pihatiellä.
Johdanto
Tajusin jokin aika takaperin että olen harrastanut valokuvaamista jo hieman yli 20 vuotta eli yli puolet tämän hetkisestä elämästäni. En muista tarkkaa hetkeä milloin olen hankkinut filmikameran, mutta mitä luultavamminkin se on ollut vuonna 2003, sillä tuolta ajalta on tallessa kuvia joissa lukee albumissa kuvan alla että kuvattu Kanervalassa 2003.
Filmikameralla en tuolloin kuvannut kovinkaan kauaa, muistaakseni ainoastaan muutaman rullallisen kun siirryin jo digitaaliseen maailmaan. Ensimmäinen digitaalikamerani oli HP PhotoSmart 735 joka tarjosi 3.2 megapikselin kuvakoon. Mikäli tallessa olevien valokuvien metadata on oikeassa, on ensimmäiset ottamani kuvat kyseisellä kameralla tapahtunut 15.04.2004 eli 20 vuotta ja muutama kuukausi takaperin.
Digitaaliseen maailmaan siirtymisen jälkeen olen siellä pääsääntöisesti myös pysynyt, mutta viime vuonna ja tänä vuonna olen jälleen myös kuvannut jonkin verran filmille. Viimeisimmät rullat olen kuitenkin kehittänyt ennen kesää ja sen jälkeen olen jälleen kuvannut ensisijaisesti digitaalisten laitteiden kanssa. Syy filmikameralla kuvaamattomuuteen kesän aikana ja siihen että en ole hetkeen enää filmiä kehittänyt ei ole kuitenkaan missään nimessä valokuvauksellinen tai filmikuvaamisen huonous, vaan syy on puhtaasti käytännöllinen.
Aikaisemmin olen laittanut kehittämäni filmin kuivumaan WC-tilan suihkukaapin kylkeen, mutta koska enää WC-tilassani ei ole suihkukaappia ei siellä tällä hetkellä ole mitään muutakaan paikkaa johon olisin kehitetyn filmin saanut kuivumaan jonka vuoksi en ole myöskään filmejä kehittänyt. Syksyn mittaan viimeistään on tarkoituksena kehittää jonkinlainen viritelmä WC-tiloihin mihin filmin saan jälleen kuivumaan ja voin ruveta jälleen kuvaamaan myös filmiä.
Koska aikaa on erilaisten kameroiden kanssa kulunut jo näinkin kauan on hyvä pysähtyä hetkeksi kirjoittamaan siitä mitä kaikkea olen oppinut ja tajunnut vuosia valokuvaamista harrastaneena.
Tulosta, tulosta ja vielä kerran tulosta
Heinäveden kirkko. Kuva on otettu 20.05.2004 HP PhotoSmart 735:llä.
Yksi tärkeimmistä asioista mitä olen oppinut viimeisen 20 vuoden aikana kuvaamiseen liittyen ja jonka toivon jokaisen valokuvaamista edes jossain määrin omaksi ilokseen tai vaikka vakavamminkin harrastavana tietävän on se, että tulostaminen on tärkeää. Näin jälkikäteen arvioituna tämä on asia jonka olisin toivonut ymmärtäväni jo lähes 20 vuotta sitten, joten mainitsen tämän asian tässä blogipostauksessani heti ensimmäisenä.
Itse olen tajunnut paperikuvien merkityksen jossain määrin vasta viimeisen parin vuoden aikana ja todella selkeästi sen olen myös sisäistänyt tämän vuoden puolella. Olin aikaisemminkin jo tulostanut jonkin verran kuvia paperille viimeisten vuosien aikana, mutta vasta kun aloin kehittämään filmini itse kotona tuli tulostamisesta jonkinlainen tapa. Olen viimeisen parin vuoden aikana myös tilannut Ifolorilta paperikuvia, mutta tätä voin suositella vain osittain ja tietynlaiseen kuvaamiseen.
Mikäli valokuvaamisesi tärkein motiivi on kuvata ihmisiä ja saada tapahtumista muistoja talteen, voin suositella Ifoloria täysin ja olen ollut itse erittäin tyytyväinen kuvien laatuun jos kuvien tärkein tarkoitus on olla muistoja tapahtumista ja tilanteista ja joita voi laittaa valokuva-albumiin.
Jos valokuvaamisesi on enemmän “jotain muuta” – mitä ikinä se sitten onkaan, on oma vahva suositukseni hankkia Canon Selphy -tulostin. En saa tämän mainostamisesta mitään rahaa Canonilta, eli olen itse ostanut kyseisen tulostimen omalla rahallani joitain vuosia takaperin ja olen ollut siihen niin tyytyväinen että jos se hajoaa menen ja ostan samanlaisen tai uudemman mallin sen tilalle. Syynä on se, että tulosteet kuvausreissujensa jälkeen saa sillä nopeasti, helposti ja järkevällä hinnalla tarpeeksi hyvällä laadulla kohtalaisen jämäkälle paperille nähtäväksi ja käsin kosketeltavaksi.
Yhden tulosteen hinta Canon Selphyllä on noin 40 senttiä, eli kuva ei ole lähellekään yhtä edullinen kuin Ifolor tai muut vastaavat valokuvien paperille saamista tarjoavat liikkeet ovat. En myöskään pidä näiden laatua yhtä hyvänä kuin esimerkiksi Ifolorin kuvien laatua jos tarkoituksena on laittaa näitä ottamiaan kuvia valokuva-albumiin ja säilöä niitä jälkipolville.
Kuva Heinäveden rannasta. Kuva on otettu 20.05.2004 HP PhotoSmart 735:llä.
Suosittelen tätä tulostinta siis vain silloin, mikäli valokuvaus on harrastuksena muutakin kuin ainoastaan muistojen saamista valokuva-albumiinsa. Jos siis tykkäät kuvata vaikkapa arkkitehtuuria, valoa ja varjoa, tehtaita, eläimiä, maisemaa, kasveja tai käytännössä mitä tahansa muuta taiteellisempaa kuin tapahtumien muistokuvat on Canon Selphy ainakin itselleni ollut aivan loistava ostos.
Merkittävimmät syyt varmaankin miksi paperikuva on tärkeä ainakin itselleni on se, että vasta paperilla kuva tuntuu todelliselta kuvalta. Mitä tällä tarkoitan on se, että niin kauan kuin kuva on digitaalisessa muodossa on kuvan kokemiseen niin monta tapaa että sama kuva voi olla upea tai kamala, riippuen siitä minkälaiselta näytöltä sitä katsoo, millainen taustavalo näytössä on, onko näytössä hyvä kontrasti ja väritoisto, kuinka lähellä näyttöä on, mikä on näytön resoluutio ja monta muuta vastaavaa teknistä syytä.
Digitaaliseessa muodossa oleva kuva ei ainakaan itselleni jostain syystä vain tunnu miltään eikä niitä tule katsottua juuri koskaan uudelleen toisin kuin paperilla olevia kuvia. Niitä huomaan katsoavani paljon useammin niin yksin kuin muidenkin kanssa.
Kun kuva on paperilla, kuva on vain kuva, se on sellainen kuin se on. Siinä ei ole taustavaloa, siinä ei tule katsottua enää pikseleitä, suttuisuutta tai mitään muutakaan teknistä yksityiskohtaa niin paljoa vaan sen näkee aivan eri silmin. Sen näkee sellaisena kuin se todellisuudessa on, ei sellainena kuin se sattuu näyttämään sillä näytöllä millä sen sattuu katsomaan.
Viimeisen viikon ajan olen tulostanut jokaisena päivänä useammankin kuvan kuvausreissujen jälkeen. Niissä vain on sitä jotain mikä pitää itse tuntea. Ehkä yksi syy onkin juuri se – ne voi tuntea fyysisesti sormillaan.
Kuvaa sitä mikä itseäsi kiinnostaa
Mikkelin kirkko. Kuva on otettu 27.05.2004 HP PhotoSmart 735:llä.
Toinen asia mitä olen vuosien mittaan tajunnut on se, että on aivan sama mitä kuvailee tai on kuvailematta niin kauan kuin se on jotain sellaista mikä itseään kiinnostaa.
Jos etsit muiden ihmisten hyväksyntää, ymmärrystä tai arvostusta ottamillesi kuville on todennäköistä että motivaatio loppuu siihen kun muita ei kuitenkaan kiinnosta mitä olet kuvannut. Kun kuvaat omaksi iloksesi sitä mikä itseäsi kiinnostaa on aivan sama mitä muut niistä ajattelevat ja kuvaaminen pysyy miellyttävänä.
Itse kuvaan paljon kohteita jotka ovat monessa mielessä täysin järjettömiä jos niitä miettii siitä näkökulmasta että ne saattaisi kiinnostaa myöhemmin myös muita – tai edes itseään. Tämänkaltaisia kohteita ovat mm. kuvat roskapöntöistä, bussipysäkeistä, tienviitoista, seinälaatoista, kukista, muttereista ja pulteista, järvistä, savupiipuista, lämpömittareista, leluista, auton osista, työkoneista, kelloista ja vaikka mistä muusta sellaisesta.
Mitä luultavamminkin nämä kuvat kuuluvat siihen kategoriaan että ne eivät ole kovinkaan monen mielestä kiinnostavia. Kuitenkin olen kuvannut monia tämänkaltaisia kohteita ja kuvaan niitä yhä enkä näe syytä miksi en jatkossakin niitä kuvailisi.
Syy miksi tämänkaltaisten kohteiden kuvaaminen ei ole huono asia on se, että jokaisella kuvaajalla on omanlaisensa tyyli. Valokuva ei kerro oikeastaan paljoakaan siitä mitä kuvassa näkyy, vaan se kertoo enemmänkin jotain ainoastaan sen kuvan ottajasta. Kuvaaja on tehnyt aina tietoisen tai tiedostamattoman valinnan kuvata juuri sitä mitä kuvassa näkyy ellei lasketa mukaan vahingossa otettuja kuvia.
Mitä enemmän kuvaat kaikkea sitä mikä itseäsi kiinnostaa – olipa se muiden mielestä kuinka järjetöntä tahansa – sitä enemmän voit huomata mikä itseäsi kiinnostaa syystä tai toisesta. Olen esimerkiksi itse jo vuosien ajan kuvannut paljon lähikuvia yksityiskohdista. Esimerkkeinä tällaisista on vaikkapa kuvat muttereista, ruuveista ja ovien saranoista. Miksi ne tai monet muutkin pienet yksityiskohdat itseäni kiinnostaa on tietenkin asia erikseen, mutta jos en olisi näitä kuvannut ja muilta siitä kuullut en välttämättä olisi tätä puolta itsestäni tiedostanut.
Kameralla on merkitystä
Rääkkylän kirkko kuvattuna 10.06.2004 HP PhotoSmart 735:llä.
Yksi asia mitä netissä törmää usein sanottavan on se, että kameralla ei ole väliä. Itse väitän täysin päinvastaista, mutta en siksi miten asia yleensä mielletään.
Jos tärkeintä on ainoastaan saavutettava lopputulos, kameralla ei nykyaikana ole enää monessakaan kuvaamisessa kovin suurta merkitystä ja sen voin itsekin allekirjoittaa. Tietenkin on aina tilanteita joissa erilaisella kameralla ei voi saada tietynlaista kuvaa (esimerkiksi sillä ei saa tarpeeksi pitkää zoomausta kaukana olevaan kohteeseen), mutta yleisenä nyrkkisääntönä tämä väite pitää paikkaansa moneen kuvaukseen.
Kuitenkin väitän että käytettävällä kameralla on paljonkin merkitystä mielekkyyden kannalta, sillä valokuvaus on harrastuksena ollessaan ensisijaiseesti itseilmaisun keino tai tapa tuottaa elämäänsä iloa jolloin tunteen merkitystä ei kannata jättää huomioimatta.
Kamera on työkalu, apuväline, laite jonka kautta itseään ilmaisee ja se vaikuttaa suoraan siihen miltä harrastaminen tuntuu. Jos laite on omaan käyttöön huono, sillä ei ole mukava kuvata eikä sillä tule myöskään kuvattua. Jos laite sitä vastoin tuntuu kivalta niin silloin sitä tulee käytettyä paljon enemmän.
Kuvausvälineet jotka omistaa voivat olla teknisesti täydellisiä siihen käyttöön mikä on tavoiteltava lopputulos, mutta jos se ei jostain syystä tunnu mukavalta käyttää se vie motivaation kuvaamiseen. Joskus objektiivisesti mitattuna huonompi laite joka on kuitenkin tarpeeksi hyvä voi olla merkittävästi parempi ostos kuin täydellinen laite joka ei vain tunnu itselle oikealta.
Syitä miksi joku laite voi tuntua väärältä itselleen on esimerkiksi laitteen paino tai miten paino jakautuu kamerassa, missä kohdassa napit ovat, saako siitä hyvin otteen vai onko sen käyttö epämukavaa, onko kameran merkki jotain muuta kuin mitä syystä tai toisesta haluaisi sen olevan, onko kameran väri sellainen että se ei miellytä jne. Listaa voi jatkaa vaikka kuinka monella eri tavalla, sillä kyseessä on subjektiivinen kokemus johon vaikuttaa ihmisen omat preferenssit. Jos joku ei tunnu hyvältä, se ei sitten sitä kokijalleen ole.
Tekniset tiedot on usein turhia
Aurinko laskemassa jossain päin Pyhäselkää. Kuva otettu Canon PowerShot A85:llä 19.05.2005.
Yksi asia jonka olen vuosien mittaan tajunnut on se, että tekniset tiedot ovat keskimäärin hyvinkin usein täysin merkityksettömiä monessa eri valokuvaamisessa. Ainoat tilanteet missä niillä on oikeasti merkitystä ovat ne tilanteet, joissa jo tiedät niillä olevan merkitystä – ei ne, missä luulet niillä olevan merkitystä.
Edellä olevalla tarkoitan sitä, että mikäli olet ostamassa kameraa ja mietit riittääkö 16 megapikseliä siihen että voit saada sillä hyvän kuva niin vastaus on että kyseessä on asia jolla ei ole mitään merkitystä. Jos sitä vastoin tiedät että haluat kuvata kaukana olevia kohteita teleobjektiivilla ja haluat rajata kuvaa jälkikäsittelyssä paljon, olet jo silloin aiheesta sen verran perillä itsekin että et enää luule mitkä on todelliset tekniset tarpeet kameralle vaan tiedät ne.
Megapikselien määrä ei tee kamerasta parempaa tai pahempaa, vaan käyttötapaus määrittää megapikselien määrän tarpeen. Seinälläni on A3-kokoisia tulosteita jotka on otettu kuvasta joka vastaa 6 megapikselin tarkkuutta ja kuvan laadussa ei ole valittamista.
Lisäksi olen viime sunnuntaista sakka kuvannut vuonna 2014 julkaistulla Leica D-Lux (Typ 109) -kameralla jossa on megapikseleitä 12,8 enkä ole tarvinnut niitä yhtään sen enempää siihen käyttöön mitä itse teen. 12,8 megapikseliä riittää omassa käytössäni kaikkiin tulosteisiin joita teen sekä myöskin kaikkeen digitaaliseen käyttöön joita itse tarvitsen. En zoomaa ja rajaa kuvia juuri koskaan jolloin en tarvitse enempää megapikseleitä.
Kuva Kotkasta. Kuva on otettu Canon PowerShot A85:llä 28.05.2005.
Objektiivin laadulla on merkittävästi enemmän merkitystä kuin megapikselien määrällä. Kuvanvakaus on hyvä jos sellainen löytyy, mutta melkein missä tahansa modernissa kamerassa on jo niin hyvät tekniset ominaisuudet että niiden miettiminen on suhteellisen turhaa. Jos oikeasti tiedät mitä tarvitset, silloin kyllä jo tiedät mitä katsoa. Jos vasta olet aloittamassa harrastamista etkä tiedä mitä aiot kuvata ja millaisissa tilanteissa, todennäköistä on että tekniset yksityiskohdat on monilta osiltaan turhia mietittäväksi.
Yksi tekninen asia jolla oikeasti on merkitystä monelle (vaikka moni ei välttämättä sitä tiedäkään) on ISO-arvo ja se miten vähän kohinaa kuvaan tulee kun ISO-arvo nousee. Käytännössä siis mitä hämärämmässä kuvataan, sitä suurempi ISO-arvon pitää voida olla jotta valotusajan voi saada järkevän pituiseksi että kuvan saa otettua liikkuvasta kohteesta tai käsivaralta. Mitä suuremmaksi ISO-arvoa nostetaan, sitä enemmän kuvaan tulee kohinaa.
Kuitenkin kaikki viime vuosina omistamani ja ostamani kamerat ovat olleet enemmän tai vähemmän tarpeeksi hyviä että tämäkään ei ole yleensä mikään ongelma, ja jos on, silloin tiedät jo kameroista ja kuvaamisestasi sen verran että osaat tähän kiinnittää huomiota. Jos kuvaamisesi on normaalisti valoisassa tai edes suhteellisen valoisassa tapahtuvaa kuvaamista on monet tekniset yksityiskohdat tämänkin osalta täysin turhia.
Tekniset tiedot myyvät hyvin ja niitä voi objektiivisesti mitata, mutta omassa käytössäni vuosien mittaan olen huomannut että hyvinkin monet tekniset ominaisuudet ovat nykyään jo niin hyvällä tasolla että niihin liiaksi huomion kiinnittäminen on täysin turhaa.
Suttuinen kuva voi olla hyvä kuva
Pyhäselässä entisen Kesoilin pihassa. Kuva otettu Canon PowerShot A85:llä 08.06.2005.
Nuorempana kuvaamista aloittaneena ja vielä hyvinkin kauan sen jälkeen kuvaaminen on pyörinyt valokuvauksellisten teknillisien yksityiskohtien ympärillä ja nykyään olen tullut tulokseen että monet niistä asioista ovat täysin turhia.
En tarkoita tässä siis edellisessä kappaleessa mainitsemiani teknisiä yksityiskohtia kuten megapikselit ja muut sellaiset, vaan kuvausteknillisiä asioita kuten vaikkapa kuvan suttuisuus ja tärähtäneisyys, huono tarkennus, valkotasapainon pielessä oleminen, horisontin vinous, ylivalottuminen ja alivalottuminen ja huono rajaus.
Kuva voi olla hyvä vaikka siinä olisi tarkennus hieman ohi kohteestaan. Se voi olla hyvä vaikka siinä olisi taivas palanut puhki, sen kohde ei olisi kultaisen leikkauksen kannalta optimaalisessa kohdassa tai se olisi horisonttinsa osalta vinossa. Samoin kuva voi olla kuvausteknillisesti täydellinen, eli siinä voi olla kohteet sommiteltu oikein, siinä voi olla väritasapainot kohdallaan ja muut vastaavat asiat oppikirjan mukaan kohdallaan mutta se voi olla silti kuvana täysin mitäänsanomaton.
Jos oma valokuvaus on ensisijaisesti taidetta ja itsensä ilmaisua, ei siinä ole samalla tapaa “sääntöjä” joita pitäisi noudattaa kuin silloin jos tarkoitus on kuvata esimerkiksi kuvia mainokseen jostain tuotteesta. On hyvä tietää yleisesti noudatettavat valokuvauksen säännöt sillä ne helpottavat ymmärtämään mikä keskimäärin saattaa toimia ja mikä ei, mutta niitä seuraamalla ei kuvaa automaattisesti tehdä hyväksi tai niitä rikkomalla huonoksi.
Suttuinen ja kuvausteknillisesti huono kuva voi välittää tunnetta siinä missä teknisesti täydellinenkin. Liiallinen pyrkimys sääntöjen noudattamisen kautta täydellisyyteen johtaa vain taiteen ja itseilmaisun kuolemiseen ja taiteellisten vapauksien muuttumisen persoonattomiksi oppikirjaesimerkeiksi sääntöjen valossa onnistuneesta kuvasta.
Kuvaa paljon ja jätä ne talteen
Jokin koski matkalla Lieksasta Suhmuraan. Kuva on otettu Canon PowerShot A85:llä 09.06.2005.
Yksi asia mitä voin suositella on kuvaamista paljon. On hyvä myös jättää kuvat talteen ja säilöä niitä vuosikausia, sillä koskaan ei tiedä millaiseen arvoon arvaamattomaan jokin niistä itselleen voi vuosien päästä nousta. En tarkoita tässä kontekstissa taloudellista arvoa vaan emotionaalista arvoa.
Joskus kuvistaan löytää ihmisen jota ei enää ole keskuudessamme. Joskus kuvissa voi olla rakennus joka on purettu ja jonka tilalle on rakennettu jotain muuta. Toisinaan niistä voi nähdä miltä itse tai jokin muu on näyttänyt ja voi sitä kautta huomata ajan kulun ja oman tai muiden vanhenemisen. Toisinaan kuva voi olla huono, mutta vuosien päästä sen voikin havaita syystä tai toisesta miellyttävämmäksi kuin aiemmin.
Kuvat ovat osa elettyä elämää. Ne ovat jonkinlainen aikahyppy menneeseen ja niistä voi nähdä mitkä asiat itsellä on ollut joskus kiinnostuksena. Niistä voi nähdä myös omaa kehitystään ihmisenä ja kuvaajana, sillä esimerkiksi kuvauksen kohteet ja kuvien laatu on voinut parantua muutenkin kuin vain teknisesti laitteiden mentyä eteenpäin. Satunnaiset kuvat kaupungilta voivat muistuttaa meitä siitä millainen tyyli oli silloin cool.
Itselleni vanhojen kuvien säilömisestä on ollut iloa sillä olen niistä löytänyt kuvia vuosikausia myöhemmin tapahtuneisiin käyttötapauksiin. Sävellän pianomusiikkia artistinimellä Painless Destiny ja kun olen levyjä tehnyt ja julkaissut olen löytänyt niihin aina kansikuvat vanhoista ottamistani valokuvista. Kuvan ottamisen hetkellä en ole tiennyt että ne kuvat päätyisivät joskus levyn kansikuvaksi joten itselleni on ollut suuri ilo siitä että olen ottanut paljon kuvia vuosien mittaan ja jättänyt niitä talteen.
Loppusanat
Hana kuvattuna Canon PowerShot A85:llä 23.07.2005.
Valokuvaus on mielenkiintoinen harrastus joka tarjoaa omaan elämääni lisäarvoa. Kuten monessa muussakin harrastuksessa on itselläni tapana haluta kehittyä.
Halu kehittyä on yleensä mukava ja innoittava asia jokaisessa harrastuksessa, mutta olen huomannut että kehittymisen halu johtaa helposti aivan väärille raiteille – ainakin näin jälkikäteen arvioituna. Tietenkin voi olla että kaikki sivuraiteet on pitänyt kulkea jotta on voinut jotain oppia niin että asian myös sisäistää. En siis näe mitään sivuraiteilla kulkemista missään nimessä huonona asiana, päinvastoin. Ilman niitä reittejä moni asia olisi jäänyt oppimatta eikä kehittymistään voisi itse huomata.
Taiteellisessa ilmaisussa kehittyminen on äärimmäisen hankalaa mitata, enkä tiedä pitääkö sitä muutenkaan edes mitata. Valokuvaus on taidemuoto, tapa ilmaista itseään tavalla tai toisella. Joskus tapa voi olla se, että pyrkii täydelliseen tekniseen ilmaisuun mutta toisinaan se voi olla se että lakkaa välittämästä kaikista tuonkaltaisista asioista.
Eri vaiheita käyneenä oppii eri asioita. Monesti alussa on etsinyt parempaa kehitystä lähinnä teknisten ominaisuuksien parantamisen kautta, mutta nykyään on tullut tulokseen että monet tällaiset ovat täyttä turhuutta sillä tälläkin hetkellä seinälläni on A3-kokoisia keikkakuvia joita olen ottanut ikivanhalla pokkarikameralla. Niiden kuvien riittävyyden ja toimivuuden on kuitenkin tajunnut vasta sen jälkeen kun on tajunnut kuvien tulostamisen merkityksen omassa käytössäni.
Syyt kuvaamiselle ovat moninaiset. Jotkut saattavat haluta kuvata jotain mitä voi julkaista nettiin, toiset saattavat kuvata saadakseen muistoja eri elämän tapahtumista jotta voi laittaa ne valokuva-albumiin jälkipolville talteen, osa taas kuvaa omaksi ilokseen vailla sen suurempaa merkitystä. Mikään näistä syistä tuskin on sen enempää oikea tai väärä sillä jokainen määrittää itse eri asioiden merkityksen.
Lopulta voin itse pysähtyä miettimään, onko viimeisen 20 vuoden aikana ottamani kuvat yleiesti ottaen edes hyviä vaiko ei. Osa niistä kyllä on sellaisia että olen niihin tyytyväinen, monet ovat myöskin mitäänsanomattomia keskinkertaisuuksia mutta niilläkin on oma paikkansa valokuvien ottamisen historiassa.
Loppujen lopuksi, onko sillä edes mitään merkitystä ovatko kuvani hyviä vaiko ei, sillä niiden ottaminen on tuottanut itselleni jonkinlaista iloa, merkitystä tai tarkoitusta elämään harrastuksen hauskuuden tai jonkin muun syyn vuoksi joka itsessään on merkityksellisesti enemmän kuin mitä varsinaisesta lopputuloksena tulleesta kuvasta voi nähdä.
Olen lähiaikoina katsellut YouTubesta videoita valokuvaamiseen liittyen monien muiden aiheiden lisäksi. Vuosien mittaan olen kyllä monenlaisia valokuva-aiheisia kanavia nähnyt, mutta mitä pidempään valokuvaamista on harrastanut sitä tylsämmäksi monet YouTuben kanavat ovat käyneet sillä lähes kaikki keskittyvät ainoastaan teknisiin näkökulmiin eikä juurikaan valokuvaamiseen ilmaisun keinona ja taidemuotona.
Syy miksi monet kanavat keskittyvät ainoastaan teknisiin aspekteihin voi olla siinä että sen kaltainen sisältö kiinnostaa yleisöä ja siten kanavalleen saa enemmän katsojia, mutta ehkä syynä on myös se että objektiivisesti mitattavissa olevista teknisistä asioista on helpompaa puhua kuin subjektiivisista taiteellisista näkökulmista. Tekniset tiedot löytää helposti netistä ja megapikseleistä, kameran puskurin koosta, automaattitarkennuksen nopeudesta, objektiivien tarkkuudesta, vinjetoinnista ja kaikesta muusta sellaisesta voi kertoa ilman että tarvitsee kovinkaan syvällisesti olla kiinnostunut aihealueen taiteellisesta puolesta.
Teknisille arvioille on ehdottomasti paikkansa, sillä erilaisia tarpeita on monenlaisia ja toisenlaisia kohteita kuvattaessa on toisenlaiset kiinnostuksen kohteet kuin toisissa. On ymmärrettävää että lintubongarin vaatimukset kuvauskalustolle on erilaiset kuin katukuvausta harrastavalla kuvaajalla. Harmillista ei siis ole se, että teknisiä arvioita kameroista, objektiviista ja muusta sellaisesta löytyy pilvin pimein vaan se, että muunlaisia videoita on erittäin hankalaa löytää.
Muutama kanava on tullut kuitenkin vastaan jossa puhutaan enemmän taiteellisesta tai filosofisesta puolesta kuin teknisestä puolesta, joten linkitän niitä tämän postauksen loppuun jotta muutkin aiheesta kiinnostuneet voivat niihin perehtyä.
Tarinaa kuvallisessa muodossa
Mielenkiintoisin aihealue joka on herättänyt itselleni jonkinmoisia ajatuksia kuvaukseen liittyen ja josta olen lähipäivinä katsonut videoita on ollut dokumentaarinen valokuvaus ja tarinankerronta valokuvauksen keinoin.
Siinä missä normaalisti itse olen lähes aina – ellen jopa aina – keskittynyt vain ja ainoastaan yksittäisiin kuviin itsenäisinä teoksina, on tähän aiheeseen liittyvät videot olleet innoittavia sillä ne ovat saaneet miettimään valokuvaamista toisenlaisesta perspektiivistä.
Olen esimerkiksi tehnyt vuosien mittaan enemmän tai vähemmän jonkinlaisia kuvausreissuja yksin ja kavereiden kanssa milloin minnekin, mutta jälkikäteen arvioituna reissulta jääneet kuvat ovat olleet irrallisia teoksia vailla mitään yhdistävää tekijää paitsi ajallinen viitekehys. Kuvissa ei ole normaalisti ollut mitään sellaista mikä sitoisi niitä toisiinsa siten että katsoja voisi niistä muodostaa minkäänlaista eheää kokonaisuutta, eikä ne näin ollen juuri koskaan kerro myöskään mitään tarinaa katsojalleen.
Yksittäiset kuvat voivat tietenkin olla joko hyviä tai huonoja sellaisenaan, eikä niillä ole tarvetta olla mitään yhdistävää tekijää keskenään jos niin ei kuvaajana halua. Yksi kuva voi kertoa katsojalleen paljon ilman mitään kontekstiakin, mutta mikäli tarkoituksena on käyttää valokuvausta itsensä ilmaisuun siten että haluaa kertoa jonkinlaisen tarinan eikä ainoastaan näyttää jotain kuvaa mikä on miellyttävä kuva sellaisenaan, on yksittäinen kuva siihen luultavasti paljon huonompi vaihtoehto kuin kuvasarja yhteneväisellä tyylillä.
Mikäli valokuvausta miettii tästä näkökulmasta, antaa se aivan uudenlaisia ulottuvuuksia itsensä kehittämiseen kuvaajana. Tällöin olennaiseksi ei tule enää yksi yksittäinen kuva ja sen onnistuminen teknisiltä ominaisuuksiltaan vaan tarina jonka osana kuva on.
Jos asettaa tavoitteekseen vaikka sen että kuvauspäivänä saa otettua kuvasarjan jossa on 10 kuvaa jotka kertovat jonkinlaisen tarinan – olipa se kuinka tylsä tarina hyvänsä – on seassa hyväksyttävää olla kuvia jotka eivät ole teknisesti ja kuvauksellisesti mitään parhaita itsessään, mutta jotka toimivat katsojalle tarinan kerronnan apuvälineenä. Kuva ei ole enää yksi itsenäinen tekijä vailla kontekstia, vaan kuvasarja on yksi yksittäinen teos ja yksittäisen kuvan on sovittava kontekstiin siten että se tukee ja rakentaa sitä.
Jos edes mielessä on jonkinlainen idea siitä mistä aikoo kuvillaan kertoa, vaikuttaa se jo kuvaamiseen sekä myöskin siihen mitä lopulta haluaa näyttää. Yksi ilahduttava mutta haastava puoli digitaalisten kuvien kanssa on se, että yksittäinen kuva ei maksa käytännössä rahallisesti juuri mitään jonka vuoksi kuvia on helppo ottaa paljon. Kuitenkaan ketään ei yleensä kiinnosta nähdä satoja tai tuhansia kuvia yksittäiseltä kuvausreissulta tai edes kuukaudenkaan lomalta, vaan kuvaajan olisi hyvä osata tehdä karsintaa kovalla kädellä sen suhteen mitä aikoo muille näyttää. Tämä on aihe joka itselläni vaatii kehittymistä.
Kun päämääräkseen kuvausreissulle asettaa minkälaisen tahansa tarinan kerronnan eikä ainoastaan onnistuneiden kuvien näyttämisen, luo se aivan uudenlaiset kriteerit sille mikä on onnistunut kuva. Kuvan ei tule enää näyttää hyvältä sellaisenaan, vaan sen on näytettävä hyvältä osana viitekehystään.
Tahto tuntea jotakin
Kuten monet muutkin taiteelliset ilmaisutavat on valokuvaus aihe joka nykyään ulottuu käytännössä hyvinkin monelle elämän osa-alueelle. Kun puhutaan valokuvaamisesta on vaikeaa tietää mitä sillä tarkoitetaan ja mihin sillä pyritään ennen kuin tarkemmin asiaa on selvittänyt asiasta puhuvan kanssa.
Samalla termillä voidaan tarkoittaa kuvien ottamista missä ainoana tarkoituksena tai motiivina kuvan ottamiselle on “muuten vain”, sillä voidaan tarkoittaa kuvien ottamista informatiivisessa tai muistamisen tarkoituksessa (esimerkiksi itse otan joissain isoissa ja sekavissa parkkihalleissa kuvan missä näkyy parkkirivin kirjain ja numero minkä lähelle autoni jätin), sillä voidaan tarkoittaa tapahtumien tallentamista omiin muistoihin, mutta sillä voidaan tarkoittaa myös vaikkapa itseilmaisun ja tarinan kerronnan keinoa tai yleisemmin ilmaisten tahdon luoda visuaalista taidetta valokuvan keinoin.
Erilaisia tyylejä ja motiiveja kuvaamiselle on monia eikä sen vuoksi termi valokuvaus enää sisällä kovinkaan paljoa informaatioarvoa mitä sillä tarkoitetaan ellei sitä enempää avata.
Itseäni kiinnostaa oppia paremmaksi valokuvaajaksi. Jotta voin tulla paremmaksi valokuvaajaksi, pitää tietenkin ensin osata kertoa ja määrittää mitä sillä tarkoitan.
Kenties tärkein missä tahtoisin valokuvauksessa kehittyä on se, että pystyisin ottamaan kuvia jotka pysäyttävät katsojan edes hetkeksi kuvan äärelle ja jotka herättävät katsojassa jonkinlaisen tunnereaktion joka ei johdu irrelevanteista seikoista, kuten väritasapainon pielessä olemisesta, horisontin vinoudesta tai jostakin muusta kuvausteknillisestä epäonnistumisesta.
Informaatioähky on modernin maailman taakka. Kuvia tulee tavallisen katsojien silmille ainakin Internetissä päivien mittaan satoja ellei jopa tuhansia, joten digitaalisessa maailmassa valokuvan paikka on haastava mikäli sillä tahtoo viestittää jotain kokijaa pysäyttävää. Toisinaan saattaakin olla hyvä kysyä itseltään onko digitaalinen maailma edes se paikka missä omia valokuviaan haluaa lopulta pyrkiä tuomaan esiin, vai olisiko kuvat paperilla, kirjana, lehtenä tai muussa fyysisen maailman muodossa se paikka missä ne saavat niille kuuluvan arvon?
Vapaaksi digitaalisesta vankeudesta
Olen lähiaikoina jälleen tulostanut omia ottamiani valokuvia enemmän tai vähemmän kotona. Mielenkiintoista siinä on ollut se, kuinka paljon se on vaikuttanut kuvien katsomisen määrään, tapaan sekä tunteeseen.
Paperille tulostamiani kuvia olen katsonut moneen otteeseen ja niitä olen useamman muunkin kanssa katsonut, mutta digitaalisessa muodossa olevia kuvia en katso juuri koskaan juuri kenekään kanssa paitsi heti kuvaustapahtuman jälkeen. Yksittäisiä kuvia katselen silloin tällöin milloin iPhone nostaa niitä esittelyyn nähtäväksi ja satunnaisesti muutoin, mutta katselu on merkittävästi erilaista luonteeltaan.
Digitaalisessa muodossa oleva valokuva ei jostain syystä kovinkaan usein aiheuta itselleni tunnereaktiota eikä mitään kuvaa jää juurikaan miettimään. Paperilla ollessa samaa kuvaa katsoo toisenlaisin silmin. Joskus myös vierailija joka on kuvia katsonut luonani on jäänyt jotain kuvaa katsomaan joksikin aikaa. Paperilla valokuva herää elämään aivan toisella tapaa, aivan kuin se olisi päästetty vapauteen digitaalisesta vankilastaan.
Katoaako digitaalisen maailman myötä tunne ja kyky tuntea samalla tapaa tunteita, vai miksi sama kuva ei digitaalisena herätä samanlaisia tuntemuksia kuin paperilla ollessa, en tiedä, mutta se on jotakin mihin voisi olla kiintoisaa joskus perehtyä.
Kuvat on otettu Leica D-Lux (Typ 109) -kameralla.
Linkkejä
Seuraavilta YouTube-kanavilta olen löytänyt lähiaikoina mielenkiintoista sisältöä valokuvaamiseen liittyen:
Marc Silber, ainakin Daniel Milnorin videot hänen kanavallaan. Esimerkiksi video missä Daniel Milnor puhuu valokuvien tulostamisen tärkeydestä tällä videolla on mielenkiintoinen.
ThePhotographicEye kanavalla on ollut monia pitkiä videoita joita olen katsellut
Tänään työpäivän päätyttyä ja hetken levättyäni hyppäsin autoon ja lähdin ajelemaan lähialueita. Tarkoituksenani oli etsiä jokin kuvauskohde ja jonkinlainen visio oli mielessä siitä millainen kuvauskohde olisi mitä haluaisin löytää, mutta sellaista ei kuitenkaan satunnaisesti pyörimällä tullut vastaan. Sitä vastoin ajellessani ympäriinsä satuin huomaamaan rakennustyömaan missä oli rakennusten purkutoimenpiteet käynnissä joten ajoin auton parkkiin ja lähdin kameran kanssa katsomaan minkälaisia kuvia sieltä onnistuisin saamaan sallitun etäisyyden päästä.
Tälläkin kertaa lähdin kuvaamaan mustavalkoista kuvaa käyttäen Dynamic Black & White -filtteriä. Voimakkaat kontrastit on asia josta keskimäärin itse pidän mustavalkoisissa kuvissa – ja miksikäs en myöskin värikuvissa – joten siihen tarkoitukseen tämä kuvausprofiili vaikuttaa sopivalta ainakin muutaman päivän testaamisen perusteella
Eilen ja sunnnuntaina olen kuvannut tällä kameralla käyttäen automaattista tarkennusta sekä LCD-näyttöä, mutta tänään päätin koettaa kuvata manuaalisesti tarkentamalla ja EVF:ää käyttäen (muutaman kuvan taisin ottaa LCD:ltä). EVF on siis se joissain kameroissa oleva pieni aukko mistä voi katsoa yhdellä silmällä mitä kuvassa näkyy vähän samaan tapaan kuin filmikameroissa on tapana katsoa. LCD sitä vastoin on se mistä normaalisti monesti kuvatessa tulee katsottua, eli kameran takaosan näyttö.
Maalaismaisemaa ennen Keravaa
Purkutyömaan jälkeen hyppäsin takaisin autoon ja lähdin jatkamaan ajelua. Jatkoin Keravan suuntaan, mutta jossain puolessa välissä Korson ja Keravan väliä on jonkinlainen viljapelto jossa on jokin vanha rakennus joten pysähdyin ottamaan siinä seuraavan kuvasarjan.
Samaan tapaan kuin edellisessäkin kuvauskohteessa myös täällä kuvasin mustavalkoisia kuvia käyttäen manuaalitarkennusta sekä EVF:ää. Lisäksi kuvasin myös täällä pelkkänä JPG:nä, eli näidenkin kuvien osalta ainoa käsittely mitä on tehty on kuvan resoluution pienennys ja pakkaus pienemmäksi blogia varten.
En ole vieläkään koettanut millaista RAW-kuvien käsittely olisi tämän kameran RAW-tiedostoista enkä erityisen suurta paloa ole kokenut lähteä vielä asiaa koettamaan. Mitä vähemmän käytän aikaani kuvien säätämiseen tai korjailuun, sitä parempi. Tavoitteena on se että saan suoraan kamerasta ulos valmiiksi sen näköistä jälkeä että olen itse niihin tyytyväinen.
Loppusanat
Ensimmäiset kunnolliset testikuvat todellisessa kuvaustilanteessa käyttäen manuaalitarkennusta ja EVF:ää ovat tarpeeksi onnistuneita omiin odotuksiini nähden.
Suurin osa kuvista joita otin oli tarkennuksensa osalta kohdallaan, mutta sekaan tietenkin mahtui niitäkin joissa tarkennus on ollut täysin pielessä ja joissa automaattitarkennuksella olisin mitä luultavamminkin saanut onnistuneen kuvan.
EVF on tässä kamerassa suhteellisen pieni, joten sen kautta kuvaaminen ja tarkentaminen ei ole yhtä miellyttävä kokemus kuin filmijärjestelmäkameroissa etsimen läpi tarkentaminen on. Se ajaa silti asiansa tarpeeksi hyvin joten manuaalitarkennuskaan ei ole mikään mahdoton tehtävä. Lisäksi on hyvä huomauttaa että kameran asetuksista on mahdollista laittaa päälle suurennus tarkennuksen aikana joka helpottaa merkittävästi tarkennuksen onnistumista.
Itse en kuitenkaan pidä tuosta suurennustoiminnosta tarkennuksen aikana joten otin sen pois päältä jo kotona ennen kuin lähdin etsimään kohteita kuvattavaksi. Tästä huolimatta pieneltä EVF:ltä oli täysin realistista saada tarkennettua onnistuneesti siihen mihin oli tähdännytkin.
Onko EVF:n kautta kuvaaminen järkevämpää kuin LCD:n kautta on tietenkin maku- ja tottumiskysymys. Olen digitaalisilla kameroilla itse pääsääntöisesti kuvannut käyttäen kameran isompaa näyttöä siitä asti kun se on ollut kameroissa mahdollista – eli lähes aina, mutta jollain tapaa pienemmän etsimen kautta kuvaaminen tuntuu ehkä enemmänkin psykologisesti erilaiselta. Se tuntuu ainakin toisinaan enemmän valokuvaamiselta kuin digitaalinäytön kautta räpsimiseltä.
Tietenkin EVF on digitaalinen näyttö sekin, mutta jotenkin kuvaamiseen ehkä suhtautuu sen kautta kuvatessa jollain tapaa erilaisella asenteella. Voi tietenkin olla että ainoa syy erilaiseen tuntumaan on siinä että käytin myöskin manuaalista tarkennusta automaattisen tarkennuksen sijaan jolloin ennen kuvan ottamista joutuu tekemään enemmän työtä kuvan saadakseen.
Valintakysymys siitä onko manuaalitarkennuksessakaan mitään järkeä tässä kamerassa kun automaattitarkennus toimii niin hyvin kun se toimii kuuluu samaan kategoriaan kuin EVF:nkin käyttö, eli se on luultavamminkin ainoastaan maku- ja tottumiskysymys.
Olen itse kuvannut lähes koko digitaalisen valokuvaamisen aikakauteni käyttäen automaattitarkennusta, mutta vasta filmikameralla kuvaamisen myötä olen opetellut manuaalista tarkennusta. Tämä on kyllä jotain sellaista että luultavasti jatkossakin saatan kuvata enemmän manuaalisesti tarkentaen ainakin tämän kameran kanssa, sillä siinä on jotenkin erilainen fiilis.
Ehkä erilainen fiilis tulee siksi, että manuaalinen tarkentaminen pakottaa hidastamaan kuvaamisen vauhtia jolloin samalla tulee enemmän käytettyä ajatusta myös kuvan sommitteluun. Kuva on vaatinut silloin merkittävästi enemmän ajatusta ja harkintaa kuin vain nopeaa tähtäämistä “sinne päin” jonka jälkeen automaattitarkennus on hoitanut loput, eli kuva on suuremmalla todennnäköisyydellä enemmän tietoinen valinta joka kuvastaa kuvaajan visiota eikä vain hetken mielijohteen tulos.
En tietenkään tarkoita yllä olevalla sitä että kyseessä olisi universaali totuus, vaan tietenkin automaattitarkennuksella ihminen voi kuvata aivan yhtä harkitsevasti ja tiedostaen kuin manuaalitarkennuksella. Omalla kohdallani näin ei useinkaan kuitenkaan ole, joten kuvia tulee otettua erilaisella mentaliteetillä.
Automaattitarkennusta käytän tietenkin mielelläni vaikka kuinka monessa tilanteessa ja se onkin itselleni ollut oletusarvoinen valinta aina digitaalisten kameroiden kanssa, mutta aika näyttää tuleeko tähän muutos tämän kameran osalta.
Kävin töiden jälkeen tänään pihalla Leica D-Lux (Typ 109) -kameran kanssa kokeilemassa minkälainen kameran Dynamic Black & White-filtteri on, joten laitan tähän nähtäväksi minkälaista jälkeä sen asetuksen kanssa kameralla saa.
Eilen koetin vain toisen valikon kautta löytyvää Monochromea, mutta sillä tuli vain muutama kuva otettua testiksi enkä ainakaan heti siitä innostunut. Netissä kuitenkin törmäsin tietoon että tässä kamerassa olisi jonkinlaisia filttereitä tai efektejä – miten niitä sitten haluaakin kutsua – ja huomasin joidenkin ihmisten ottamana todella tyylikkäitä mustavalkoisia kuvia Dynamic Black & White -efektillä. En niitä alussa löytänyt, mutta myöhemmin selvisi että kameran päällä on painike jossa lukee “F” josta painamalla pääsee valitsemaan nämä filtterit.
Omaan silmään tämä mustavalkoinen filtteri vaikuttaisi olevan sellainen mistä pidän. Kaikki nämä kuvat on otettu suoraan JPEG-muotoon ja ainoa käsittely mitä niille on tehty on kuvan koon pienennys niin mittojensa kuin kokonsakin osalta tätä blogia varten.