Aleksin Blogi

Author: stargazers

  • Helppo elämä on helpoin tie henkiseen helvettiin

    Alkusanat

    Tänään näin YouTubessa mielenkiiintoisen videon joka sai itseni ajattelemaan osaa tämän tekstin aiheista. Lisäksi tämä postaus on saanut ajatuksia aikaisemmin näkemästäni toisesta videosta, joten linkitän myös sen tämän postauksen loppuun. Molemmat videoista ovat englanniksi, mutta mikäli englanti sujuu on molemmat videot ehdottomasti arvoisia.

    Julkinen salaisuus

    Monien muiden tavoin olen vuosien aikana käyttänyt vaihtelevissa määrin Internetin suoratoistopalveluita niin musiikin kuuntelemiseen kuin myöskin elokuvien katseluun. Suoratoistopalvelut ovatkin olleet monella tapaa käytännöllisiä verrattuna fyysiseen mediaan, sillä ne tarjoavat käyttäjilleen helposti, nopeasti ja huokealla hinnalla sen päämäärän mihin palvelun käyttäjät ovat pyrkimässäkin – elokuvan näkemisen tai musiikkialbumin kuulemisen.

    Vaikka suoratoistopalveluissa onkin hyvät puolensa ainakin käytettävyyden ja saatavuuden näkökulmasta katsoen, olen jostain syystä vuosien ajan ostanut ja käyttänyt lisäksi myöskin fyysistä mediaa. Painopiste on vuosien mittaan vaihdellut siten, että olen aika ajoin ajautunut käyttämään pidemmiksi ajoiksi ainoastaan suoratoistopalveluita mutta välillä sitten siirtynyt takaisin fyysiseen mediaan, joko kokonaan tai osittain.

    Fyysisessä mediassa – olipa kyseessä sitten CD-levy, vinyylilevy tai vaikkapa DVD – on aina ollut oma tunnelmansa. Niissä on jotain mikä on aina ajanut itseni takaisin niiden pariin, mutta en ole osannut luultavastikaan kovin syväluotaavasti arvioida mikä tai mitkä ovat ne syyt. Uskon että asia voi olla käyttäytymispsykologisesti arvioiden monitahoinen asia ja syy voi olla esimerkiksi nostalgiassa, mutta on mahdollista että todellinen syy on kuitenkin jossakin paljon syvemmällä kuin vain kaipuussa menneisyyteen ja jossain määrin yksinkertaisempiin aikoihin.

    Kenties kyse on jostakin paljon syvemmästä – siitä, että liian nopeasti ja helposti saavutettu päämäärä missä tahansa toiminnassa tai millä tahansa elämän osa-alueella johtaa vähitellen asian arvon alenemiseen ja johtaa merkityksettömyyden tunteen kasvamiseen. Kun tarpeeksi monessa asiassa matka halutun tavoitteen saavuttamiseksi jää puuttumaan, ei lopulta mikään elämässä tunnu enää miltään ja saavutettu tavoite ei tunnu enää minkäänlaiselta saavutukselta tai palkinnolta vaan siitä tulee lopulta vain jotain sellaista mikä turmelee meidän elämäämme.

    Vasta kun asioiden eteen tekee työtä tai näkee vaivaa edes pienen määrän enemmän kuin mitä matalin mahdollinen taso on jolla haluamansa päämärän voi saavuttaa, on asioilla edes jonkin verran merkityksen tuntua. Kenties helppous onkin helpoin tie henkiseen helvettiin, missä ensiksi ehkä luulee saavuttaneensa onnen ja tyytyväisyyden kun pääsee helpolla, mutta lopulta huomaa vain olevansa oman helpon elämänsä vankina missä millään ei ole enää merkitystä eikä arvoa.

    Kun olosuhteet yhteiskunnassa on helpottuneet, on samaan aikaan kuitenkin monenlaiset ongelmat kasvaneet. Ongelmat, joita ei ole edes ollut ennen kuin ihmisillä on ollut tarpeeksi helppoa elämää tarpeeksi kauan että heillä on liiaksi aikaa pohtia turhanpäiväisiä asioita jotka pyörivät vain oman itsensä ja mukavuudenhalunsa ympärillä.

    Kenties monien ongelmien perimmäinen syy onkin julkinen salaisuus – jotain jonka ehkä tiedämme, mutta emme halua sitä kuitenkaan myöntää – laiskuus ja helppo elämä on tie turmioon niin yksilön kuin yhteiskunnankin tasolla.

    Laiskuuden vaarat

    Raamatusta löytyyy kirja Sananlaskujen kirja joka on kokoelma erilaisia elämänviisauksia. Sananlaskujen viisaudet koskettavat monenlaisia asioita ihmisyydestä ja ne ovatkin hyvin pitkälti ajattomia, eli ne eivät ole monessakaan mielessä sidoksissa omaan aikaansa tai siihen kulttuuriin, vaan ne ovat ohjeita ja neuvoja jotka ovat yhtä ajankohtaisia tänään täällä Suomessa kuin ne ovat olleet kirjoittamisensakin aikana Israelissa tai missä niitä onkaan kirjoitettu.

    Sananlaskuissa on useampiakin jakeita jotka varoittavat ihmisiä laiskuudesta. Laitan tähän muutaman:

    Sananlaskut 13:4 Laiskan sielu haluaa, saamatta mitään, mutta ahkerain sielu tulee ravituksi.

    Sananlaskut 21:25 Oma halu laiskan tappaa, sillä hänen kätensä eivät tahdo työtä tehdä.

    Sananlaskut 26:15 Laiska pistää kätensä vatiin; ei viitsi sitä viedä suuhunsa jälleen.

    Kaksi ensimmäistä näistä laittamistani kohdista ovat hyviä esimerkkejä siitä miten ihmisille käy mikäli laiskuus ottaa elämässä vallan. Meillä on aina haluja saada kaikenlaisia asioita, mutta me emme kuitenkaan saa niitä mikäli emme tee haluamiemme asioiden eteen työtä – paitsi nykyisenkaltaisissa länsimaalaisissa yhteiskunnissa joissa saamme moniakin asioita ilman että on tarvetta tehdä asian eteen työtä lainkaan tai vähintäänkin äärimmäisen vähäisesti. Sitä voisi olla hyvä itse kunkin meistä miettiä onko tämä pitkän päälle meille kuitenkaan hyväksi vaiko ei.

    Kolmas laittamani sananlasku sitä vastoin on humoristinen, mutta samalla myös osuva kuvaus siitä kuinka pitkälle laiskuudessaan ihminen voi mennä. Laiska saattaa jaksaa laittaa kätensä vatiin asti, mutta sinne se sitten jääkin eikä nälkä tule lähtemään pois ennen kuin tekee edes sen vähimmän vaaditun työn saadakseen jotain ruokaa suuhunsa. Tästä kohdasta tulee itselleni mieleen se että mitä vähemmän olemme valmiita tekemään työtä minkään asian suhteen, sitä enemmän me ajaudumme aina vain syvemmälle laiskuuteen kunnes olemme niin pohjalla että hädin tuskin saamme edes elämän ylläpidon kannalta välttämättömiä tarpeita täytettyä.

    Mikäli ajaudumme laiskuudessa niin pitkälle että olemme biologisesti elossa, mutta elämämme on niin passiivista että juuri mitään ei tule tehtyä, onko se merkityksellisen tuntuista elämää, sellaista mitä kannattaa tavoitella? Kaikkihan on silloin helppoa kun mitään ei tarvitse tehdä, mutta onko se todella elämää jota itselleen haluaa? Olisiko tällöin korkein tavoiteltava päämäärä elämässä maata vain sängyssä siten että ruoka ja juoma tulee valmiiksi letkua pitkin ja parhaassa tapauksessa vieläpä niin että itse ei joudu sitä edes nielaisemaan jolloin säästyy energiaa siitäkin kun ei joudu itseään rasittamaan liikaa?

    Emme ole onneksi yhteiskuntana näin syvällä laiskuudessamme että näkisimme tämän elämämme suurimmaksi päämääräksi, mutta helpon elämän tavoittelu on selkeästi kansakuntaa laajasti piinaava vitsaus. Moni haaveilee varakkuudesta ilman että on kuitenkaan valmis tekemään tämän tavoitteen eteen työtä, sillä onhan paljon helpompaa jos rikkaudet tulevat lottoamalla tai mikäli on tarpeeksi viehättävä että saa naitua itsellensä rikkaan puolison.

    Helppo elämä on vaarallinen houkutus jokaiselle yksilötasolla, mutta erityisen vaarallista se on myös yhteiskunnallisella tasolla mikäli helppoa elämää tavoittelevan ihmisen moraali on tarpeettoman venyvää sorttia niin että hänen omat mielihalunsa voittavat oikeuden ja kohtuuden rajat aiheuttaen petoksia, varkauksia tai muita moraalittomuuksia helpon varallisuuden toivossa.

    Ilman uhrausta ei ole arvoa

    Kun ihminen tietää mitä elämäänsä haluaa, hän yleensä pyrkii sen saavuttamaan tavalla tai toisella.

    Mikäli ihminen tavoittelee vaikkapa varallisuutta ja on valmis tekemään paljon työtä sen eteen, on hänen kulkunsa kohden tätä päämäärää polku jonka aikana hän toivon mukaan kasvaa ymmärtämään päämäränsä todellisen arvon ja merkityksen omaan elämäänsä. Mikäli hän on toiminut rehellisesti ja ahkerasti ja sillä saavuttanut varallisuutensa, hän osaa luultavamminkin hallita omaa varallisuuttaan viisaammin kuin jos sen olisi voitttanut vaikkapa lotossa. Lotosta voittamalla saman summan saaminen ei olisi johtanut häntä kasvamaan viisaaksi taloudenhoitajaksi jonka vuoksi hänelle kävisi luultavasti samoin kuin niin monelle muullekin lottovoittajalle eli hän vain menettäisi saamansa varallisuuden hyvinkin nopeasti.

    Mitä helpommalla ja nopeammin ihminen saa sen mitä haluaa, sitä vähemmän hän sitä yleensä osaa arvostaa. Jos päämärä on itseistarkoitus eikä se matka jonka seurauksena tuo päämäärä tulee luonnollisena lopputulemana, kaikki menettää arvoaan. Lisäksi yleensä mitä nopeammin ja helpommin saamme tyydytettyä omat mielihalumme, sitä turmiollisempaa se meille ajan saatossa on.

    Esimerkkejä tällaisesta on loputtomiin. Jos teemme vaikkapa ruokaa alusta asti itse kotona, nautittu ateria tuntuu merkityksellisemmältä ja sitä osaa arvostaa enemmän kuin sitä jos vain lämmitämme mikrossa pikaisen kemikaaleilla kyllästetyn valmisaterian. Pikainen nälän tunteen tyydyttäminen helpoimmalla mahdollisella tavalla luultavammin johtaa vain kehoa turmelevaan toimintaan.

    Sama pätee rakkaudessa ja parisuhteissakin. Mikäli ihminen haluaa vain löytää itsellensä mahdollisimman nopeasti kumppanin jotta ei olisi yksin tai jotta saisi täytettyä fyyisen läheisyyden kaipuutaan, johtaa se helposti siihen että tällöin päätyy ottamaan kumppanikseen sellaisen henkilön jolla on tai vähintäänkin on isona riskinä olla turmiollinen vaikutus omaan elämään tavalla tai toisella.

    Lisäksi on hyvinkin mahdollista että tällaisellä ihmisellä on myös tuon toisen elämään turmiollinen vaikutus, sillä motiivit kumppanin löytämiselle on vain omien tarpeiden ja toiveiden täyttäminen mahdollisimman helpolla ja nopeasti toisen kustannuksella, eikä siis siten että omat tarpeet ja toiveet tulevat täytetyksi siksi että rakastaa toista niin että tahtoo palvella häntä ja etsii hänen parastaan.

    Kun päämäärä on itseistarkoitus ja jos se saavutetaan ilman siihen vaadittua uhrausta, ei saavutettua päämäärää osaa arvostaa samalla tapaa. Jos ihminen voisi vaikkapa valita kenet tahansa puolisokseen ja hän saisi sen heti, osaisiko hän todella arvostaa ja rakastaa saamaansa puolisoa kovinkaan aidosti ja pitkään, vai olisiko toinen pian ainoastaan merkityksetön itsestäänselvyys?

    Samoin jos ihminen tahtoo saada vaikkapa omakotitalon maalta asunnokseen ja hän saa sen heti ilman että joutuu uhraamaan sen eteen omaa aikaansa, rahaansa tai mitään muuta itselleen merkityksellistä, sitä merkityksettömämmäksi asia ihmiselle helposti muuttuu. Jos sanoo haluavansa omakotitalon maalta mutta ei ole valmis tekemään sen eteen työtä eli uhraamaan omaa aikaansa ja vaivaansa päämäärän saavuttamiseksi, onko tällöin tuo päämäärä oikeasti hänelle milläään muotoa aidosti tärkeä jos oma mukavuudenhalu ja laiskuus houkuttelevat todellisuudessa enemmän?

    Mitä merkityksellisempi tavoiteltava päämäärä on, sitä suurempia uhrauksia olemme valmiita tekemään sen päämäärän eteen, sillä ilman uhrausta ei ole myöskään arvoa.

    Tästä näkökulmasta onkin mielenkiintoista miettiä kristinuskon teologian syvintä olemusta – sitä että Jumala on rakastanut meitä niin paljon että oli valmis antamaan ainokaisen poikansa meidän vuoksemme. Niin suuri ja merkityksellinen uhraus kertoo Jumalan rakkauden syvyydestä kaikkia meitä luotujaan kohtaan.

    Laiskuus on mielentila

    On hyvä vielä tähän kirjoittaa muutama sana lisää laiskuudesta. Uskon siihen – voin olla tietenkin väärässäkin -, että laiskuus ei ole ainoastaan asioiden tekemistä jättämistä vaan laiskuus on elämäntapa, asenne ja mielentila ja asioiden tekemättä jättäminen on ainoastana seurausta tästä asenteesta ja mielentilasta. Tottumus on kuitenkin toinen luonto, joten tästä tavasta on mahdollista kasvaa myös pois.

    Eri ihmisillä on erilaiset kyvyt ja resurssit tehdä erilaisia asioita, joten onkin tärkeää että pyrkii ahkeruuteen siinä asemassa ja tilanteessa missä tällä hetkellä elämässään on sillä ahkeruus ei katso elämäntilannetta eikä varakkuutta. Toiselle ahkeruutta on se että hän tekee 12 tuntia metsätöitä kuutena päivänä viikossa, mutta toiselle ahkeruutta on jo se että hän saa pidettyä edes yhden huoneen asunnossaan siistinä siivoamalla sen kerran viikossa.

    Kun ihminen oppii ahkeruuteen ja hänen mielensä muuttuu, hänen ahkeruutensa kasvaa – samoin käy tietenkin myös laiskuuden kanssa, eli jos annamme itsemme olla laiskoja löydämme aina enemmän tapoja tulla vielä aikaisempaakin laiskemmaksi.

    Jos alkutaso on siinä että ahkeruutta on jo yhden huoneen siivoaminen kerran viikossa, on hyvinkin mahdollista että pian hän huomaa että hän voi siivota tuon huoneensa kahdesti viikossa, pian kolmesti viikossa ja lopulta huoneen siivoaminen on tullut niin olennaiseksi tavaksi elämässä että sen siivoaminen ei tunnu enää tekemiseltä tai ahkeruudelta, vaan aivan normaalilta perustasolta elämässä. Vähitellen voi huomata että voi siivota myös toisen huoneen kodistaan ja vähitellen kehittää itseään aina vain ahkerampaan suuntaan saaden enemmän aikaan.

    Tähän liittyykin olennaisesti juuri se, mistä ensimmäisessä kappaleessa kirjoitin. On helppoa ajautua etsimään kaikessa aina helpointa mahdollista tapaa päästä päämääräänsä, mutta kenties olisi parempi miettiä helppouden todellista hintaa oman elämämme tyytyväisyyden kannalta.

    Mitä useampia valintoja teemme elämän eri osa-alueilla missä valitsemme helpoimman mahdollisimman tavan millä pääsemme haluamaamme lopputulokseen, sitä enemmän ruokimme sitä ajatusmallia että kaiken pitäisi olla helppoa ja vaatia mahdollisimman vähän vaivaa. Mikään merkityksellinen ja aidosti tärkeä asia ei elämässä kuitenkaan yleensä ole helppoa vaan jotain sellaista mikä vaatii aina jonkin uhraamista. Nykyisessä länsimaisessa yhteiskunnassa yleisin tarvittava uhraus olisikin siis oma nautinto ja mukavuudenhalu isomman päämäärän saavuttamiseksi.

    Kyse tässä tekstissäni ei ole siis missään nimessä siitä, että erilaiset asiat kuten suoratoistopalvelut olisivat itsessään turmiollisia meille isossa kuvassa niiden helppouden takia, vaan siitä ajatusmallista johon ehdollistumme jatkuvasti elinympäristössämme lähes jokaisella elämän osa-alueella.

    Suoratoistopalvelut ovat vain yksi ilmentymä tästä vallitsevasta kulttuurillisesta arvomaailmasta missä helppous on viety niin pitkälle että se alkaa vähitellen kääntymään meitä itseämme vastaan. Muita ilmentymiä helppouden kulttuurista ovat mm. pikaruokapaikat, valmisateriat tai vaikkapa jättikokoiset kauppakeskukset. Merkittävimpinä ilmentymänä voi silti luultavastikin mainita nykymuotoisen Internetin, sillä sen myötä laiskuutta ruokkiva helppouden ja nopeuden kulttuuri on saanut aivan uudenlaiset mittasuhteet ja se lävistää kaikki yhteiskuntaluokat aina nuorista vanhoihin, köyhistä rikkaisiin ja sivistyneistä sivistymättömiin.

    Ehkäpä nykymuotoinen Internet onkin ainoastaan meidän hedonismimme alttari jossa saamme loputtoman määrän kaikkea mitä haluamme mahdollisimman vähäisellä vaivalla.

    Jos tyydymme elämässä aina tekemään vain sen mikä on välttämätöntä emmekä yhtään sen enempää, sitä enemmän ajamme itseämme ja yhteiskuntaamme rappiolle. Kenties helppous todellakin on helpoin tie henkiseen helvettiin jonne itse vangitsemme itsemme, orjina jotka kuvittelevat olevansa vapaita vain siksi että emme näe omia kahleitamme.

    Ajatuksia tähän postaukseen olen saanut seuraavista videoista:

  • Tule takaisin, luokkayhteiskunta

    Johdanto

    Lähikuukausien aikana olen enenevissä määrin alkanut miettimään nykyistä ympäröivää yhteiskuntaa – tai pikemminkin koko läntistä maailmaa sen itselleni näkyvän ulkoisen ilmentymän kautta – erilaisesta perspektiivistä kuin aikaisemmin.

    Olen jo vuosien ajan pitänyt monia yhteiskunnnallisia pinnalle nousevia ilmiöitä omasta katsantokannasta arvioiden vähintäänkin turhauttavana, mutta toisinaan myös huolestuttavan vaarallisena. Monet tällaisista asioista on tapahtunut Yhdysvalloissa eikä niillä ole siten täysin suoraa vaikutusta päivittäiseen elämään ihmisille Suomessa, mutta se ei lainkaan vähennä tämänkaltaisten asioiden ja ilmiöiden vaarallisuutta sillä samankaltainen asioiden käsittelyn ilmapiiri elää ja voi hyvin täälläkin.

    Suomalaiselle lukijalle osa näistä asioista ja ilmiöistä joihin viittaan voi olla entuudestaan täysin tuntemattomia, mutta osa näistä on kyllä saanut ainakin jossain määrin palstatilaa uutisoinnissa myös Suomessa. Esimerkkejä näistä ilmiöistä on ollut vaikkapa Black Lives Matter, laajoja mellakoita aiheuttanut liikehdintä joka sai alkunsa tapauksesta missä George Floyd niminen tumma mies menehtyi yhdysvaltalaispoliisin kanssa käydyn kohtaamisen seurauksena, #metoo, ilmiö jossa monet naiset toivat esiin kokemuksiaan seksuaalisesta häirinnästä sekä uusimpana yhteiskunnallisena ilmiönä yhdysvaltojen entisen presidentin Donald Trumpin murhayritys hänen pitäessään puhetta ja siitä seuranneet keskustelut ja kommentoinnit niin mediassa kuin myöskin sosiaalisessa mediassa.

    Suomen mittakaavassa esimerkkejä näistä tapahtumista ja ilmiöistä joihin viittaan tässä tekstissäni olisi vaikkapa itsenäisyyspäivän soihtukulkue, Elokapina, heidän toimintatapansa ja sen aiheuttamat keskustelut, Päivi Räsäsen omaa arvomaailmaansa kuvaavat kannanotot ja niistä yhteiskunnassa syntyvät keskustelut ja kirkosta eroamisen aallot, perussuomalaiset, heidän kansanedustajansa sekä heidän näkemyksensä tai ainakin väitetyt näkemyksensä, suomalainen perinteinen media ja erityisesti Yleisradio ja heidän journalisminsa sekä esitetyt syytökset poliittisesti värittyneestä journalismista.

    Rehellisyyden nimissä on hyvä mainita että allekirjoittanut on tämän tekstin kirjoittamisen aikaan Yleisradion palveluksessa, mutta en itse ole millään muotoa tekemisessä sisältöjen tuotannossa vaan oma roolini yhtiössä on ainoastaan teknologian puolella.

    Tämä teksti ei myöskään ota kantaa mihinkään näistä yllä olevista esimerkkinä luetelluista tapauksista. Ajatukseni tässä tekstissä eivät liity siis näihin tapauksiin, vaan ne ovat vain ja ainoastaan esimerkkejä kymmenistä ellei sadoista samankaltaisista ilmiöstä jotta tämän tekstin lukija voi saada perspektiiviä minkälaisiin asioihin viittaan yleisellä tasolla kun puhun yhteiskunnallisista ilmiöistä ja niiden seurauksista.

    Vaara näistä ilmiöistä ei tule ainoastaan siitä, että haitallinen asia itsessään tapahtuu, vaan siitä, että niiden tapahtuminen on seuraus jostakin paljon suuremmasta ja syvemmästä ongelmasta minkä vuoksi kyseinen asia tapahtuu.

    Sanat, teot ja toimintamallit ovat seurausta meidän sisäisestä maailmastamme. Miten elämme, puhumme, ajattelemme ja kohtelemme muita on seuraus ajatuksistamme sekä mielemme ja sydämemme tilasta.

    Raamattu sanookin osuvasti Luukkaan evankeliumissa luvussa 6 jakeessa 45 seuraavaa: Hyvä ihminen tuo sydämensä hyvän runsaudesta esiin hyvää, ja paha tuo pahastansa esiin pahaa; sillä sydämen kyllyydestä suu puhuu.

    Asiat ja ilmiöt kärjistyvät, kriittinen ajattelu ja kyseenalaistaminen puuttuu tai vaihtoehtoisesti kaikenlainen kriittinen kyseenalaistaminen niputetaan matalimman yhteisen nimittäjän mukaan samaan kategoriaan huonoimman samaan kategoriaan kuuluvan esimerkkitapauksen kanssa jonka seurauksena todelliset huolenaiheet sivuutetaan, polarisaatiota kasvatetaan ja samalla heikennetään ihmisten luottamusta kanssaihmisiin. On olemassa vain “me” ja “he”, olet joko puolellamme tai olet meitä vastaan.

    Pintaa syvemmällä tasolla huolestuttavinta kaikissa näissä ilmiössä, niistä uutisoinneissa ja niissä käydyissä keskusteluissa on kuitenkin se tapa miten asioita nykyään käsittelemme. Tieto maailmassa on kyllä lisääntynyt, mutta viisaus sitä vastoin on väistynyt syrjään. Rationaalinen ajattelu tekee hidasta kuolemaansa emotionaalisuden alttarilla.

    Mieli on sokea kun se on viettiensä vietävissä

    Suurimpana huolena kaikissa näissä ilmiöissä ja niiden käsittelytavassa katsantokannasta riippumatta on yksilön subjektiivisen kokemuksen korostaminen epäterveellä tavalla. Emotionaalisuus saa liian suuren painoarvon ja ihmisen toimintaa ja ajattelua ohjaa ensisijaisesti hänen kokemansa tunteet ja impulsiivisuus – ei harkinta, ymmärrys ja viisaus joka perustuu todellisuuteen sellaisena kuin se on.

    Tunteet ja niiden ohjaama elämä on kokonaisvaltaisesti yhteiskuntarauhaa vaarantavaa, sillä kun tunteet ottavat vallan asioiden arvioinnissa ei totuutta nähdä tai haluta nähdä enää sellaisena kuin se todellisuudessa on mikä on omiaan johtamaan kansanjoukot ainoastaan sivistymättömään käytökseen missä tunnekuohujen vallassa ajaudutaan mellakointeihin, paikkojen hajottamisiin tai yleisiin väkivaltaisuuksiin. Liian usein arviot asioista, niiden todenperäisyydestä, tekijöiden motiiveista tai vähintäänkin kuvitelluista motiiveista värittyvät omien ennakkoluulojemme kautta jonka jälkeen emme näe asiaa enää sellaisena kuin se aidosti on.

    Omat ennakkoluulomme ovat usein seurausta opituista tavoista, omista havainnoista sekä ympärillämme olevien ihmisten opituista käsityksistä joita helposti opimme itsekin pitämään totena jos emme kyseenalaista niitä käsityksiä. Usein kuuleekin sanottavan että ihminen on keskiarvo viidestä lähimmästä elämässään olevasta ihmisestä.

    Myös vanha sananlasku kertoo meille, että Seura tekee kaltaisekseen. On tärkeää miettiä minkälaisten ihmisten seurassa aikaansa ensisijaisesti viettää niissä hetkissä jolloin itse voi valita vapaasti oman seuransa. En tietenkään tarkoita siis sitä, että meidän pitäisi välttää itsellemme huonoa seuraa epäterveellä tavalla, eli siten, että emme haluaisi olla koskaan missään tekemisissä sen kaltaisten ihmisten kanssa. Mikäli esimerkiksi joudumme erinäisissä sosiaalisissa tilanteissa samaan seuraan ihmisten kanssa jotka ovat huonoa seuraa, on tärkeää pyrkiä kohtaamaan heidätkin samanlaisella arvostuksella ja kunnioituksella kuin nekin jotka ovat parempaa seuraa.

    Jokainen ihminen ansaitsee tulla kohdelluksi terveellä huomiomisella riippumatta hänen taustastaan tai olemuksestaan, mutta mikäli ihminen käytöksellään osoittaa itse olevansa epätervettä seuraa, on parempi pyrkiä minimoimaan tämänkaltaisen seuran vaikutus omassa elämässä eli siten että ei vietä tarpeettoman paljoa aikaa heidän kanssaan.

    Ihminen ei itse voi valita lähtökohtiaan ja kasvuympäristöänsä ja jokainen meistä kasvaa aikuisuuteen – tai vähintäänkin olisi toivottavaa että ihmiset kasvaisivat aikuisuuteen – askel kerrallaan eri tahtiin eri elämän osa-alueissa. Sen vuoksi toisesta ihmisestä arvion tekemisessä ja hänen seurassaan ajan viettämisessä oman arvionsa pohjalta on noudatettava tervettä ja rationaalisesti harkittua päätöstä että emme tee vääränlaista ja epäoikeudenmukaista tunnepohjaista tuomiota. Ihmisen luonne ja käytös olkoon siis hänen mittanaan, ei hänen sosiaalinen asemansa, koulutuksensa, tai varallisuutensa.

    Sosiaalinen asema, koulutus ja varallisuus ovat kyllä toisinaan ellei jopa monesti seurausta siitä, mitä ihminen sisimmässään on ja millainen hänen luonteensa, arvonsa ja ajattelutapansa ovat, mutta näin ei aina ole. Jokainen voi vaikuttaa kuitenkin itse omaan luonteeseensa ja sen kehittymiseen ja sitä kautta muuttaa sitä miten itsensä tuo julki ympäristölleen.

    Ihmisen luonteen jalostumisen myötä monesti myös ihmisen olosuhteetkin muuttuvat jonka vuoksi olosuhteiden kautta voi jonkinlaisia ennakkoluuloja syntyä siitä mitä ihminen luonteeltaan on, mutta on tärkeää muistaa että olosuhteet eivät muutu hetkessä vaikka ihminen muuttuisi vaan olosuhteet muuttuvat toisinaan hitaasti. Ihmisen sen hetkisistä olosuhteista ei siis voi luoda todellista kuvaa ihmisestä ja hänen luonteestaan, mutta hänen luonteestaan ja käytöksestään sitä vastoin voi luoda selkeän kuvan sitä mitä ihminen todellisuudessa on.

    On hyvä muistaa se, että siihen on aina syynsä miksi olemme millaisia olemme luonteeltamme ja arvoiltamme. Monesti arvomme ja toimintatapamme ovat ympäristömme kautta opittuja malleja joita toistamme vuodesta toiseen miettimättä niiden järkevyyttä tai järjettömyyttä. Olennaista on kuitenkin se, aiommeko me jäädä sellaiseksi kuin olemme vai aiommeko me ihmisenä kehittää itseämme elämän eri osa-alueilla ja alammeko nähdä itsemme ja toimintamme todellisessa valossa – siinä valossa, jonka pystymme näkemään vasta kun olemme päässeet yli omien tunteiden sokaiseman mielen.

    Niin kauan kun toimimme tunteidemme vietävissä – olipa se tunne sitten ilo, suru, häpeä, pelko, viha, uhriutuminen tai vaikkapa ylimielisyys – niin kauan jäämme jumiin elämässä. Niin kauan kuin syytämme olosuhteitamme tai muita siitä miksi asiamme on huonosti, sitä kauemmin junnaamme ihmisenä paikallamme vailla kehitystä. Aina kun syytämme muita omista olosuhteistamme pyrkimättä tekemään muutosta niihin, niin kauan pakenemme vastuun ottamista elämästämme ja olemme yhä henkisesti lapsen tasolla.

    On helpompaa olla olosuhteistaan muita syyttävä viaton uhri ja etsiä muilta siihen oikeutusta, hyväksyntää ja sympatiaa kuin kohdata todellisuus ja alkaa miettimään miten voisin olosuhteitani muuttaa. Jos olosuhteemme elämässä on huonosti, muiden antama sympatia ja hyväksyntä antavat ehkä hyvän mielen ja oikeutuksen tunteen, mutta se ei yleensä johda muutokseen – ainoastaan siihen, että jäämme yhä edelleenkin huonoihin olosuhteisiin emmekä pyri niitä muuttamaan sillä olemme saaneet toiselta jo sen mitä oikeasti vain etsimme eli validointia ja hyväksyntää joka ruokkii meidän tunnettamme ja kaipuutamme tulla hyväksytyksi ja kohdatuksi sellaisena kuin olemme vailla tarvetta kehitykseen.

    Tunteiden ohjaama elämä estää todellisen muutoksen parempaan. Tunteet ovat kyllä tärkeitä olla ja niitä tunnistaa, mutta mikäli antaa niiden ohjata omaa elämäänsä ja käytöstään on lopputulos se, mitä länsimaissa nyt näemme – ylimielisyyttä, riitaisuutta, vian näkemistä kaikissa muissa mutta ei itsessään, itsensä näkemistä todellisuutta paremmassa valossa ja yleisesti kokonaisvaltaista käytöstapojen puutetta.

    Kun sivistys kuolee on jäljellä enää vain leipää ja sirkushupeja

    Kautta ihmiskunnan historian on ihmisillä luultavasti ollut jonkinlaisia luokkayhteiskuntia. Luokka voi olla näkyvä tai näkymätön, mutta silti olemassa oleva vähintäänkin tiedostamattomalla tasolla.

    Nykyisessä yhteiskunnassa olemme ainakin oman arvioni mukaan näkymättömän luokkayhteiskunnan vaikutuksessa. Meillä ei ole erilaisia tietoisia ja rajattuja yhteiskuntaluokkia ja emme ole siis jumissa siinä yhteiskuntaluokassa johon synnymme ja jossa kasvamme, vaan jokainen meistä voi olla ja kehittyä millaiseksi vain. Kuitenkin meillä on yhä selkeitä yhteiskuntaluokkia jonka kautta peilaamme todellisuuttamme vaikka emme aina sitä tiedostaisi.

    Tarkoitan siis sitä että meillä on esimerkiksi varakkaita ja meillä on myös vähävaraisia, meillä on korkeasti koulutettuja ja meillä on myös vähemmän koulutettuja, meillä on ministereitä ja presidentti ja monia erilaisia yhteiskunnallisia asemia jotka ovat sosiaalisia yhteiskuntaluokkia joihin kuka tahansa voi kasvaa lähtökohdistaan riippumatta.

    Pidän hyvänä sitä että meillä on tämänkaltainen luokkamalli missä jokainen voi kehittyä mihin tahansa riippumatta lähtökohdistaan mutta pidän silti sitä huonona että luokkamallit jotka meillä selkeästikin yhteiskunnassame on, ovat liian huomaamattomat. En tarkoita sitä että ihmisiä pitäisi selkeästi lokeroida johonkin luokkaan ja kohdella sen mukaisesti, vaan sitä että ihmisen itsensä pitäisi ymmärtää oma yhteiskunnallinen asemansa ja yhteiskuntaluokkansa ja toimia sen mukaisella arvokkuudella.

    Kun yhteiskuntaluokat ovat selkeät ja ihmisellä on aina itseään ylempiä arvoasteikollaan, silloin ihmisellä on jotain itseään korkeampiarvoista jota voi katsoa ja oppia ja josta voi ottaa mallia omalle kehitykselleen. Tämä antaa mahdollisuuden saada esimerkin siitä kuinka voi ihmisenä kasvaa jalompaan ja arvostettavampaan suuntaan.

    Yhteiskuntaluokkien murentamisella ja kaikkien tasapäistämisellä on luultavastikin ollut jalo pyrkimys siihen että kaikki olemme tasa-arvoisia ja siten meille pitää antaa samat lähtökohdat. Ikävä kyllä tämä ei ole johtanut siihen että sivistyksen taso olisi kautta yhteiskunnan lisääntynyt, vaan siihen että korkeammassa yhteiskuntaluokassa olevalta ei odoteta enää ylevämpää ja arvokkaampaa käytöstä mitä aikaisemmin on häneltä odotettu. Tämä riisuu pois hänelta omasta asemastaan vastuun ja velvollisuuden muita kohtaan koska sellaista ei enää kukaan odota häneltä, mutta samalla se kuitenkin jättää silti hänelle näkymättömän luokkayhteiskunnan luokan edut.

    Korkeammassa yhteiskuntaluokassa oleva ihminen voi toisin sanoen nykyään olla yhä yhteiskunnalisesti arvokkaammassa asemassa, mutta hänen toimintaansa, käytöstään, sivistystään ja luonteensa arvokkuutta ei enää ohjaa asemansa vaatima arvokkuus ja itsensä hillitsemisen tarve, vaan sitä voi nykyisin ohjata täysin hänen oma tunnepohjainen egosentrisyytensä missä ihminen on vastuussa vain itselleen välittämättä muista. Valta-asema vailla vastuuta on turmiollinen niin yksilölle itselleen mutta vielä suuremmassa määrin muille.

    Sivistys, sävyisä ja hillitty käytös sekä arvokkuus ovat asioita joita soisi olevan jokaisella aikuisella ihmisellä, mutta valitettavasti nykyisessä yhteiskunnassamme mitkään näistä hyveistä eivät enää ole vaadittuja ominaisuuksia juuri keneltäkään. Ne ovat kyllä yhä hyveitä, asioita joilla ihminen voi erottua edukseen, mutta niin kauan kuin ne eivät enää ole vaatimuksia missään yhteiskuntaluokassa, sitä enemmän yhteiskunta tuhoaa itseään.

    Kun sivistys kuolee, on jäljellä enää leipää ja sirkushupeja. Ikävä kyllä enää ei edes tarvitse lähteä kauas niitä etsimään, sillä koko yhteiskunnasta on muodostunut jättikokoinen sirkus missä hyveellinen muita ihmisiä kunnioittava ja huomioiva käytös joka on järjellisen päätelmän ja itsensä hillitsemisen seurausta on korvattu tunteella elämisellä. Itsensä hillitsemisestä tai arvokkaasta käytöksestä ei ole enää tarve välittää ja oman lapsellisen ja sivistymättömän röyhkeytensä voi tuoda esiin omasta yhteiskunnallisesta asemastaan riippumatta.

    Vaikka odotukset ovatkin jo matalalla, onnistumme silti aina yllättämään itsemme ja toisemme siitä kuinka paljon matalammalle voimme päästä.

    Huonot puut tuottavat huonoa hedelmää

    Kun katsoo sosiaalisen median keskusteluita – mikäli niitä enää voi hyvällä tahdollakaan mieltää keskusteluksi – on helppoa huomata se mihin tällä tekstilläni viittaan. Kommentit ja mielipiteet erilaisista asioista, tapahtumista, ihmisistä ja ihmisryhmistä luodaan nopeasti, vailla harkintaa ja perinpohjaista selvitystä onko asia todellisuudessa niin. Etsimme vahvistusta omille tunteillemme ja uskomuksillemme, sille että asia on juuri niin kuin uskon tai haluan uskoa sen olevan, riippumatta siitä mikä on totuus. Äkkipikaisuus tunnereaktion vallassa on lähtökohtainen toimintamalli harkinnan sijaan.

    Sosiaalinen media ja siellä tapahtuva banaali käytös ei kuitenkaan ole varsinainen ongelma, vaan se on ainoastaan seurausta paljon syvemmällä olevasta ongelmasta – siitä, että emme enää kasva emotionaalisesti aikuisiksi vaan olemme yhä henkisesti lapsen tasolla jolloin meidän toimintaamme ohjaa omat aistimme, viettimme ja tunteemme. Kun objektiivinen todellisuus ohitetaan yksilöiden subjektiivisten tuntemuksien vuoksi olemme yhteiskunnallisesti äärimmäisen vaarallisella ja epävakaalla polulla.

    Individualistiskeskeinen yhteiskunta toimii hyvin niin kauan kuin meitä ohjaa itseämme ylevämmät ja jalommat päämäärät ja arvot, mutta siinä vaiheessa kun olemme nostaneet oman itsemme ja omat subjektiiviset tunteemme määrittämään asioiden arvokkuuden ja merkityksen olemme kylväneet länsimaisen yhteiskunnan tuhon siemenet. Kun lakkaamme tuntemasta häpeää sopimattomasta käytöksestä ja mikäli sellaista hyväksymme yhteiskunnassa – vieläpä nähden sen jopa arvostettavana hyveenä -, sitä varmemmin tuhoamme kokonaisen kansakunnan ja häpäisemme kulttuurimme ja historiamme.

    Kun emme enää vaadi toisiltamme ja itseltämme juuri minkäänlaista arvokkuutta vaan hyväksymme tahdittoman käytöksen tai mitäänsanomattoman keskinkertaisuuden jossa ei odoteta kehitystä, on lopputuloksena katastrofi niin yksilön kuin yhteiskunnankin kannalta.

    Kaiken lopuksi on hyvä kuitenkin muistaa se, että emme voi muuttaa muita vaan ainoastaan itseämme. On turhaa siis käyttää aikaansa odottaen ja vaatien muilta muutosta, syyttää heitä heidän teoistaan tai tekemättämättä jättämisistä. Tärkeintä onkin keskittyä ainoastaan siihen että kehittää itseään ja luonnettaan.

    On tärkeämpää katsoa itseään ja käytöstään ja antaa sen puhua puolestaan kuin mennä kertomaan muille kuinka heidän pitäisi muuttua. Ne ketkä tahtovat kehittää itseään ja muuttua, he kyllä kehittävät itseään ja muuttuvat. Ne ketkä eivät sitä vielä elämässään tahdo, eivät sitä tule käskemällä tahtomaan ainakaan niin kauan kuin yleinen asenneilmapiiri yhteiskunnassa suvaitsee ylimielisyyttä, typeryyttä ja röyhkeyttä.

    Huono maaperä tuottaa huonoja puita ja huonot puut tuottavat huonoa hedelmää, joten on parempi keskittyä huonojen hedelmien kauhistelemisen sijaan omassa elämässään ainoastaan siihen että pitää parempaa huolta omasta maaperästään jotta itse voisi omalla käytöksellään tuottaa parempaa hedelmää joka antaisi parempaa satoa muiden palvelukseen ja tuottaisi siten kunniaa Taivaalliselle Isällemme.

  • Matkalla ihmisyyden syvempään merkitykseen ja vanhan elokuvan viehätys

    Kuvankaappaus Akira Kurosawan ohjaamasta elokuvasta Throne of Blood

    Johdanto

    Olen lähikuukausina katsonut jossain määrin elokuvia jotka ovat kohtalaisen vanhoja, sillä useat niistä on julkaistu 1940- tai 1950-luvulla. Olen lisäksi katsonut modernimpiakin elokuvia, mutta niissäkin painopiste on ollut 1990-luvulla. Sekaan on mahtunut yksittäisiä 2000-luvun jälkeen valmistuneitakin tuotoksia joista useammat ovat olleet aasialaisia filmatisointeja, mutta yksittäisiä modernimman aikakauden amerikkalaisiakin on joukkoon mahtunut muutamia.

    Aikaisempina lähivuosina elokuvat joita olen katsonut ovat vahvasti painottuneet länsimaalaiseen moderniin aikakauteen eli 2000-luvulle ja siitä nykyhetkeen. Monet näistä ovat olleet Hollywoodin tuotantoa, joten viimeisestä tuhannesta näkemästäni filmistä valtaosa on ollut modernia amerikkalaista kevyttä viihde-elokuvaa.

    Pidän kirjaa siitä mitä olen lähivuosina katsonut. Tällä hetkellä katsotuksi olen merkinnyt yhteensä 1337 eri elokuvaa joista 177 on tullut tämän vuoden puolella. Kaikkiaan merkittyjä katseluita on 1446 kappaletta joista 181 on kertynyt tänä vuonna, eli monia filmatisointeja olen nähnyt useampaankin kertaan.

    Näiden tilastojen olennainen anti tämän tekstin kannalta ei kuitenkaan tule kokonaismäärässä nähtyjä teoksia, vaan painopisteessä niin aikakauden kuin valmistusmaankin osalta. Kiinnostavin aspekti on siis se, kuinka vahvasti katseluni ovat painottuneet länsimaalaisiin teoksiin ja niissäkin ensisijaisesti modernimman aikakauden tuotantoon.

    Tuotantomaat kappalemäärittäin on ollut Yhdysvallat 1104 kpl, Yhdistyneet kuningaskunnat 197 kpl, Ranska 111 kpl, Saksa 92 kpl, Kanada 81 kpl, Japani 46 kpl, Kiina 39 kpl, Australia 28 kpl, Hong Kong 28 kpl sekä Suomi 24 kpl.

    Eniten olen nähnyt vuoden 2006 julkaisuita, yhteensä 64 kappaletta. Tämän jälkeen seuraavaksi suosituimpia vuosia ovat olleet 2010 ja 2017 (52 kpl/vuosi) sekä 2018 ja 2005 (51 kpl/vuosi) joten näistä saa helposti perspektiiviä siitä minkälaisten filmatisointien katselu on ollut itselleni tyypillisintä joka on ollut siis moderni länsimaalainen tuotanto.

    Elämä on matka jonka tehtävä on muuttaa ja kasvattaa meitä ihmisyyden syvempään olemukseen

    Usein asioissa aihealueesta riippumatta joita tekee tai kokee tapahtuu jonkinlaista muutosta tavassa tehdä tai kokea. Tämä on tietenkin luonnollista ja toivottavaakin, sillä muutenhan mikään ei koskaan kehittyisi vaan kaikki olisi aina sitä samaa mitä se on aina ennenkin ollut ja ihminen lakkaisi kehittymästä ihmisenä.

    Kun ihminen lakkaa kehittymästä, ihminen lakkaa elämästä vaikka sydän lyö, hengitys kulkee ja raajat toimivat sillä ihmisyys on paljon muutakin kuin vain ainoastaan olemista. Päämäärätön ja merkityksetön oleminen vailla kehittymistä millään elämän osa-alueella johtaa ennemmin tai myöhemmin luultavasti ainoastaan eksistentiaaliseen kriisiin, passivoitumiseen, masennukseen tai nihilismiin – piirteisiin jotka nykyisessä arvotyhjiön vaivaamassa länsimaalaisessa kulttuurissa ovat valitettavan yleisiä.

    Muutos ja kehitys on toivottava asia ihmisen elämässä, vähintäänkin niissä asioissa jotka ovat itselleen tärkeitä. Jos mietimme tätä asiaa vaikkapa ruoan laittamisen osalta niin alussa kun opettelemme laittamaan ruokia saattaa ainoa merkitys löytyä siitä että saa valmistettua jotakin millä saa nälän siirrettyä pois. Makaronin tai perunoiden keittäminen vedessä on hyvä alku polulla monipuolisempien ruumista ja mieltä innoittavien aterioiden ja aistikokemuksien maailmaan.

    Jokainen ihmisenä kehittymisen suunta elämässä alkaa aina aloittelijan askeleilla. On turhaa odottaa heti alussa laittavansa monipuolista ateriaa joka ruokkii aistejamme monin eri tavoin. Alussa riittää että saa edes jonkinlaista ruokaa itselleen tehtyä vaikka se olisi kuinka yksinkertaista tai huonoa muiden silmissä, sillä itseään ja osaamistaan ei pidä verrata muihin ja muiden kykyihin vaan ainoastaan itseensä ja omiin aikaisempiin kykyihin. Jokainen meistä aloittaa aina elämänsä eri lähtökohdista ja on elämässään päätynyt syystä tai toisesta siihen missä tällä hetkellä on. Lisäksi olemme varustettuja eri mieltymyksillä sekä eri mahdollisuuksilla jonka vuoksi ainoa realistinen kehittymisen mittari on ihminen itse.

    Tietenkin omaa osaamistaan on jossain vaiheessa hyvä kyllä katsoa suhteessa muiden osaamiseen, mutta ei siksi että voisi kokea paremmuutta tai huonommuutta kyvyistään, vaan siksi, että muilta ihmisiltä voi oppia jotakin uutta kuinka itsekin voi kehittyä.

    Kehittyminen esimerkiksi ruoan laittamisen osalta on sitä, että myöhemmin voi alkaa miettimään ateriansa ravintoaineita ja ehkä tarpeeksi ruokaa tehtyään voi alkaa miettimään myös maustamista paremmin, tai vaikkapa sitä miltä annos näyttää, millainen sen suutuntuma on tai monia muita seikkoja.

    Ruoan laittamisen osalta perustaitojen on oltava ensin kunnossa ennen kuin alkaa viemään aterioitaan seuraaville tasoille, muutoin lopputuloksena saattaa olla visuaalisesti kaunis pasta-ateria joka on koostumukseltaan lötkö ja suutuntumaltaan vastenmielinen kokemus. Kaunis kuori ei korvaa syvimmän olemuksen puutetta vaikka se alussa siltä saattaisikin vaikuttaa.

    Kuvankaappaus Masaki Kobayashin ohjaamasta elokuvasta Harakiri.

    Kirjallisen ilmaisun osalta sitä vastoin tarkoitan tällä sitä, että kun olemme lapsia voi mielestämme paras kirjallinen teos olla vaikkapa Nalle Puh, tai nuorena esimerkiksi Bertin päiväkirja, mutta jos vielä 40-vuotiaana ainoa kirjallisuus mitä henkilö lukee tai jota yhä pitää parhaana mahdollisena kirjallisena antina tuntuisi tämä hyvin oudolta. Tästä lähinnä syntyisi mielikuva siitä, että kyseinen henkilö ei ole paljoa perehtynyt erilaiseen kirjallisuuteen jonka vuoksi katsantokanta on suppea ja mieltymykset sen mukaiset.

    Aina on mahdollisuus myös siihen että ihminen on kyllä lukenut paljon erilaisia teoksia, mutta tästäkin huolimatta pitää Bertin päiväkirjan kaltaista nuorten kirjallisuutta syystä tai toisesta parhaana mahdollisena kirjallisena antina. Kuitenkin kuulematta perusteluita tämänkaltaiselle näkökannalle on useammin oletusarvo se, että henkilö ei ole paljon perehtynyt kirjallisuuteen.

    En kuitenkaan tarkoita että meidän pitäisi kehittyä aina ja kaikessa, sillä eri ihmisillä on erilaiset arvot ja mieltymykset. Siinä missä kirjallisuus on toiselle meistä merkittävä tapa sivistää itseään ja kasvaa ihmisenä kun löytää kirjallisuutta joka innoittaa itsereflektioon, voi kirjallisuus toiselle olla ainoastaan vastapaino kiireiselle arjelle ja tapa saada ajatukset hetkellisesti pois esimerkiksi ympäröivästä elämäntilanteesta.

    Jos kirjallisuus on toiselle ihmiselle intohimo ja jos sen syvempi merkitys on siinä että se on yksi tapa tutkia itseään ja peilata omia ajatuksiaan suhteessa ympäröivään maailmaan, mutta toiselle se on ensisijaisesti mukavan rentouttava tapa kuluttaa aikaa, on täysin ymmärrettävää miksi toinen lukija saa enemmän irti luettuaan jonkin kirjallisuuden arvostetun klassikkoteoksen siinä missä toinen nauttii merkittävästi enemmän teoksista jotka luultavasti hukkuvat historian havinaan oman aikansa kepeänä viihteenä.

    Elokuvien osalta itselleni on käynyt tämä sama asia. Kun tarpeeksi paljon niitä olen katsonut, on haluni ymmärtää tätä audiovisuaalista viihteellistä taidemuotoa syvemmin kasvanut.

    Kysymyksistä tärkein

    Kun olemme lapsia, kysymme jatkuvasti ainakin jossakin iässä kysymyksen “miksi” lähes asiasta kuin asiasta. Kun ihmisellä tulee ikää lisää on hyvä että tuota kysymystä ei aivan jokaisesta asiasta enää tarvitse kysyä, sillä on luultavaa että kysymykseen on jo saanut vastauksen joka toivon mukaan on myös oikein. Harmillista kyllä, saatamme iän lisääntymisen myötä unohtaa koko kysymyksen olemassa olemisen ja alkaa elämään sen mukaisesti miten olemme tottuneet asioiden olevan.

    Siinä vaiheessa kun lakkaamme kysymästä “miksi” – edes sisäisesti mielessämme -, lakkaamme saamasta vastauksia jotka voisivat auttaa meitä kasvamaan ihmisenä. Hyväksymme asiat ja olosuhteet sellaisena kuin ne näyttävät olevan ja sellaisena kuin mielessämme kuvittelemme niiden olevan sen sijaan että miettisimme onko asia todella niin.

    Kuvankaappaus Kaneto Shindôn ohjaamasta vuoden 1964 elokuvasta Onibaba.

    Omien havaintojeni mukaan monetkin asiat, arvot ja ajatusmallit joita olen oppinut eivät ole totuuksia – ne ovat ainoastaan subjektiivisia näkemyksiä joita olemme oppineet pitämään kasvatuksen ja koulutuksen vuoksi totena. Mikä valitettavinta, subjektiivinen näkemys jota pitää totena on hyvin mahdollisesti totta kyllä sille joka sen on joskus opettanut (eikä aina heillekään, mutta he eivät ole sitä koskaan kyseenalaistaneet), mutta se ei olisi sitä itselleni mikäli pysähtyisin miettimään ja kyseenalaistamaan asiaa. Syynä tähän on esimerkiksi se, että omat arvoni, havaintoni ja kokemukseni ovat täysin erilaiset kuin asian opettaneen tahon arvot, havainnot ja kokemukset. Olemme ympäristöjemme muovaamia, mutta emme ympäristöjemme uhreja – ainakaan sen jälkeen kun palaamme jällen olennaisen “miksi?” -kysymyksen äärelle.

    Kun kysymme kysymyksen miksi, saatamme yleensä saada edes jonkinlaisen vastauksen. Harmillista kyllä, emme aina muista pysähtyä jälkeenpäin miettimään onko kysymykseen vastannut taho alunperinkään kompetentti antamaan vastausta joka on järkevä, tai onko meidän järkevää alun alkaenkaan kyseiseltä taholta lähteä kysymään vastausta kysymykseen jota aiomme esittää. Olennainen syy miksi henkilö ei olisi pätevä antamaan todennäköisesti oikeaa vastausta kysymykseen miksi on se, että hänellä ei ole tarpeeksi paljoa ymmärrystä ja tietoa aiheesta.

    Monella ihmisellä voi olla paljonkin tietoa, mutta silti hyvin vähän ymmärrystä. Jos etsimme mihin tahansa kysymykseen vastausta ihmiseltä jolla on paljon tietoa mutta ainoastaan vähän ymmärrystä, itsereflektiokykyä ja kyseenalaistavaa ajattelumallia saamme vain vastauksen joka voi perustua tai olla perustumatta yhtään mihinkään.

    Jos tahdon tietää esimerkiksi voinko kiviseinään porata tietynlaisella poralla jotta voin asentaa seinähyllyn niin että se ei tipahda lattialle heti kun lastaan hyllyyn kahden kilon edestä tavaraa, kysyn vastausta tällaiseen mieluummin ihmiseltä joka on hyllyjä asentanut ja jolla on aiheesta kokemusta joko suoraan tai jostakin vastaavasta asennuksesta, en ihmiseltä jolla on paljon tietoa jonka on saanut lukemalla asian nettifoorumilta ja jolta puuttuu kyky kyseenalaistaa voiko lukemansa pitää paikkaansa. Yhtä tärkeää kuin kysyä kysymyksiä on myös miettiä mistä tai keneltä vastausta kannattaa lähteä etsimään.

    Elokuvien osalta itselleni on herännyt vuosien mittaan monia miksi-kysymyksiä. Miksi jokin teos on hyvä mielestäni tai muiden mielestä, miksi se nauttii suurta suosiota esimerkiksi kriitikoiden keskuudessa, mutta se ei ole kovinkaan monen ns. tavallisen katsojan mieltymyksien mukainen? Miksi monet elokuvat ovat sellaisia että kun ne kerran katsoo niistä ei kuitenkaan jää juurikaan mitään muistikuvaa, mutta toiset sitä vastoin ovat sellaisia että sen on nähnyt 20 vuotta sitten ja sen muistaa edes jossain määrin? Miksi monet nykyiset elokuvat tuntuvat kohtalaisen mitäänsanomattomilta? Miksi useat näkemäni vanhat elokuvat tai vaikkapa modernimmatkin aasialaiset elokuvat ovat “jotenkin erilaisia” – mikä on se jokin miksi nämä tuntuvat erilaiselta kuin suurempi massa?

    Monet merkittävät teokset ovat syystäkin merkittäviä

    Kuvankaappaus William Wylerin vuoden 1953 elokuvasta Roman Holiday.

    Yksi havainto minkä olen tehnyt elokuvia paljon katsottuani on se, että monet arvostetut klassikkoteokset ovat niitä syystäkin. Toinen yhtä tärkeä havainto on myös se, että se ei tarkoita että kyseinen teos olisi omasta mielestäni hyvä. Voin katsoa elokuvan ja arvostaa objektiivisesti asioita jotka siinä on tehty hienosti, mutta silti voin subjektiivisesti olla pitämättä lopputuloksesta.

    Voin arvioida elokuvassa vaikkapa näyttelijän suoritusta ja sitä kuinka hyvin hän omasta mielestäni välittää hahmon kokeman tunnetilan katsojalle. Pystyn myös arvioimaan puvustusta ja lavastusta ja sitä kuinka hyvin ne tukevat elokuvan tunnelmaa, tarinaa ja ympristöä – mutta vain jos sitä asioikseen pysähdyn miettimään, sillä yleensä ne on tehty niin onnistuneesti että niihin ei edes kiinnitetä huomiota.

    Olisi absurdia nähdä vaikkapa 1600-luvulle Ranskan maalaiskylään sijoittuva draama jossa 65-vuotias transvestiitti päähenkilö ajaa pitkin kyliä sähköpotkulaudalla siniset Levikset jalassa, aurinkolasit päässä, Guccin käsilaukku olallaan pitkä tukka hulmuten hihattomassa paidassa siten että hänen käsivarsiensa tatuoinnit näkyvät selkeästi. Yleensä tämänkaltaiset itsestään selvältä tuntuvat asiat on kuitenkin lähes poikkeuksetta tehty oikein, että tällaisia asioita ei edes mieti. Kuitenkin jos asiat olisi tehty huonosti tämänkaltaisia asioita voisi olla jokaisessa kohtauksessa eikä tätä voisi hyvällä tahdollakaan pitää uskottavana kuvauksena elämästä 1600-luvun ranskalaisessa maalaiskylässä.

    Tämän takia on mahdollista nähdä ja arvostaa elokuvia myös objektiivisesti. Elokuva voi sisällöltään olla itselleni täyttä roskaa ja sen vuoksi mielestäni subjektiivisesti arvioituna huono elokuva, mutta silti voin ymmärtää miksi se on arvostettu elokuva ja arvostaa sitä itsekin vaikka en siitä muutoin pitäisikään.

    Arvostaminen ja jostakin pitäminen ovat siis kaksi täysin eri asiaa – toinen nojaa objektiivisiin havaintoihin joka ei ole riippuvainen omasta henkilökohtaisesta subjektiivisesta preferenssistä kun taas toinen nojaa vain ja ainoastaan subjektiivisiin preferensseihin eikä sen tarvitse olla mitenkään objektiivisesti perusteltavissa. Jokin elokuva voi olla objektiivisesti arvioituna huonosti tehtyä roskaa, mutta voin siitä itse syystä tai toisesta pitää.

    Jotkin B-luokan vampyyrifilmit tai B-luokan sci-fi-filmit ovat erinomainen esimerkki tästä. Objektiivisesti arvioituna ne ovat hyvinkin monelta osaltaan aivan kamalia sillä esimerkiksi niiden näyttelytyö on huonoa, valaistukset ovat kamalat, tarina on naurettava, erikoistehosteet ovat huonoudessaan hupaisia ja äänityöskentelykään ei vakuuta laadultaan mutta silti subjektiivisesti arvioituna ne ovat itselleni toisinaan mitä parhainta viihdettä.

    Samaan aikaan ne ovat myöskin sellaisia mitä en luultavasti helpolla muille suosittelisi, sillä tiedostan näiden viihdearvon subjektiivisen luonteen. On oletettavaa että henkilökohtaiset mieltymykseni vailla minkäänlaista objektiivista tukea tuotoksen merkittävyydelle eivät anna lisäarvoa monelle muulle katsojalle jonka vuoksi tämänkaltaisten B-luokan filmien suosittelu muille olisi vain ajan tuhlaamista kummaltakin osapuolelta.

    Mikä sitten vanhoissa elokuvissa on itseäni erityisesti viehättänyt?

    Kohtaus Mu Fein ohjaamasta elokuvasta Spring in a Small Town vuodelta 1948.

    Kuten aikaisemmin kirjoitin, olen lähiaikoina katsonut paljon vanhoja elokuvia sekä modernimpia aasialaisia elokuvia vaikka tietenkin myös muitakin on tullut nähtyä. Kuitenkin olen ollut kykenemätön sanomaan miksi olen pitänyt monesta näistä enemmän kuin monesta uudemmasta näkemästäni filmistä ja miksi monet näistä ovat “erilaisia”, mutta katsoessani muutama päivä takaperin Akira Kurosawan elokuvaa Ran sain jonkinlaisen oivalluksen ainakin osasta näistä syistä.

    Tiietenkin syitä on monia ja määritelmä “vanha elokuva” ja “moderni elokuva” on lähtökohtaisesti vääristynyt arvioidessa niitä ja niiden puhuttelevuutta itselleni, sillä moderneissa elokuvissa olen nähnyt paljon keskinkertaisuuksia kun taas vanhoista elokuvista olen pääsääntöisesti nähnyt vain sellaisia jotka ovat aivan syystä selvinneet vielä nykypäivään saakka. Ne ovat siis olleet monesti kulttuurillisesti merkittävämpiä teoksia ja jos etsisin vanhoja filmejä jotka ovat tuohon aikaan olleet keskinkertaisuuksia näkemykseni saattaisivat ainakin joidenkin asioiden osalta olla toisenlaisia.

    Suurin ja merkittävin tekijä näissä miksi näistä näkemistäni vanhoista elokuvista luutavastikin pidän on se, että ne ovat monella tapaa aidompia ja syvempiä kuvauksia ihmisyydestä. Ne käsittelevät teemoja ja konsepteja jotka ovat universaaleja ihmisyydelle ja jotka eivät ole niin vahvasti sidottuja tarinan aikaan tai paikkaan, vaan ne tarjoavat kosketuspinnan protagonistia ja hänen tuntemuksiaan suurempiin teemoihin.

    Suuremmilla teemoilla tarkoitan hyveellisiä aiheita kuten rohkeus, kunnia, hyvyys, uskollisuus, oikeudenmukaisuus ja rehellisyys sekä halpamaisena pidettyjä ominaisuuksia kuten itsekeskeisyys, petollisuus tai pelkuruus. Hyveelliset ja arvostettavat ominaisuudet ovat ihmisyyden peruspilareita joita rakennetaan elämän aikana. Ne ovat sisäisen olemuksemme ulkoista ilmentymää, jotain joka vaikuttaa tapaamme vuorovaikuttaa ympäristömme kanssa niin puheissa kuin teoissakin. Niiden kautta ihminen – elokuvissa siis yleensä tarinan protagonisti – heijastaa omaa minuuttansa ja arvoaan ympäröivälle yhteisölle.

    Osassa näistä tarinoissa protagonisti ymmärtää siis oman paikkansa suhteessa muihin ja sen, että on olemassa suurempia ja merkittävämpiä asioita kuin vain omat subjektiiviset tunteet. Ihminen voi elää kunniakasta elämää, toteuttaa vastuunsa ja velvollisuutensa ilman että se hänestä tuntuisi sellaiselta mitä hän haluaisi tehdä. Silti aikuisuuteen – enkä viittaa ihmisen ikään vaan maturiteettiin – kuuluu se, että teemme asioita silloinkin kun meitä ei huvita.

    Monessa modernissa länsimaalaisessa katsomassani elokuvassa teemat pyörii sitä vastoin ainoastaan henkilöissä, heidän tunteissaan ja erilaisissa tapahtumissa, mutta niiden syvempi merkitys jää ohueksi. Monissa tapauksissa henkilöiden toimintaa ja tapahtumia ohjaa ainoastaan egosentrinen emotionaalinen impulsiivisuus vailla sosiaalisten normistojen asettamia terveitä rajoja jollaista ennen myös läntisessä kulttuurissa olisi pidetty banaalina ja häpeällisenä käytöksenä mutta jota nykyisessä ajassa ei valitettavasti enää nähdä sopimattomana.

    Kun ihmisille annetaan elämässä jo pienestä asti aivan liikaa vapauksia joita hän ei kykyne vielä hallitsemaan ja samaan aikaan ei aseteta vastuita juuri lainkaan on lopputuloksena moderni länsimaalainen yhteiskunta jossa ihmisten häpellinen ja rahvaanomainen käytös nostetaan juhlistamisen arvoiseksi asiaksi.

    Kohtaus elokuvasta Eyes without a face

    Viehättävyys monissa vanhoissa elokuvissa tuleekin itselleni niiden tervehenkisemmästä kulttuurista. Siinä missä nykyisessä maailmanajassa ainakin länsimaalaisessa kulttuurissa elämä pyörii ihmisen itsensä ympärillä ja ihminen itse tunteineen on kaiken hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden tärkein mittari, on aikaisempina vuosikymmeninä myös länsimaissa ihmisillä ollut vaatimuksia ja odotuksia ympäröivän kulttuurin osalta. Nämä odotukset ovat siis ihmistä itseään suurempia asioita, sillä ne peilaavat ihmisen käytöstä muihin ja miten oma toiminta vaikuttaa muihin ihmisiin. Ihmisen tapa toimia viisaasti ja arvokkaasti muita kohtaan on hyve jolla ihminen osoittaa kunnioitusta kanssaihmisiään kohtaan.

    Nykyään kanssaihmisten kunnioittaminen ja itsensä hillitseminen ei valitettavasti tunnu olevan enää suuressa suosiossa ja ainoa tärkeä asia tuntuukin olevan toimia sen mukaan miltä itsestä milläkin hetkellä sattuu tuntumaan, riippumatta siitä onko omilla teoilla negatiivisia vaikutuksia kanssaihmisiin. Elämme aikakaudessa missä ainoastaan lapset eivät heittäydy karkkihyllyn edessä itkemään jos eivät saa mitä haluavat vaan yhteiskunnassakin muutoksia halutaan ajaa samanlaisella käytöksellä tunteiden ja viettien ohjaamana. Rationaalinen ajattelu, asioiden harkinta ja eri näkökulmien punnitseminen avoimesti keskustellen on vaihtunut tunnekuohujen vallassa olevaan huutokilpailuun missä epämukavat asiat halutaan vaientaa jotta kenellekään ei tule paha mieli.

    Tapa miten ihminen vuorovaikuttaa ympräristönsä kanssa on ollut etenkin ennen sosiaalisesti tärkeä asia ja sen voi havaita monesta vanhemmasta elokuvastakin. Sivistymättömyys, vastuun ottamattomuus, pelkuuruus sekä raukkamaisuus, tahditon käytös, roisi kieli, siveetön pukeutuminen, typeryys, lapsellisuus sekä ylenpalttinen hillitsemätön impulsiivinen emotionaalisuus ovat kaikki asioita jotka ovat nykyisessä kulttuurissa dominoivia elementtejä ja se heijastuu myös moneen tämän aikakauden elokuvaan minkä vuoksi vanhat fimatisoinnit antavatkin enemmän kuin tervetulleen vastapainon nykyiselle arvotyhjiöstä sisältönsä ammentavalle kulttuurillisille tuotoksille.

    Ihmisyys ja kunniakas elämä on paljon suurempaa kuin vain se miltä minusta milloinkin sattuu tuntumaan ja kuinka annan tunnekuohujen ohjata elämääni. Ihmisyys on pohjimmiltaan ja kauneimmillaan sitä mitä on rakkauskin – pyyteetöntä antamista ja palvelemista toisten hyväksi.

  • Lähiaikojen elokuvahankintoja

    Olen kesäloman aikana kerennyt käymään muutamassakin eri elokuvaliikkeessä. Helsingistä löytyy liikkeet Pieni Leffakauppa sekä Filmihullu Leffakauppa joista tässä tekstissä olevat teokset on tullut hankittua.

    Muutamia muita on tullut myös hankittua Lappeenrannasta Suma Shopista, mutta koska en ole niistä vielä katsonut kuin yhden kolmesta en niistä tässä kirjoita sillä en tiedä tulevatko ne jäämään kokoelmaani vaiko ei. Tietenkään näistäkään mitä tässä postauksessa kirjoitan ei välttämättä kaikki tule jäämään, mutta sen näen vasta ajan kanssa.

    Ensimmäisessä kuvassa olevat elokuvat After Life, Tokyo Story sekä Oharu tuli hankittua Pienestä Leffakaupasta. Näistä olin katsonut Yle Areenasta alkuvuonna Hirokazu Koreedan ohjaaman After Life vuodelta 1998. En muista pidinkö siitä silloin vai en, mutta sen muistan että se on jättänyt itselleni ainakin sellaisen mielikuvan että haluan sen katsoa uudelleen. Vielä en ole tätä uudelleen katsonut levyltä, mutta toivottavasti lähiviikkoina.

    Olen huomannut aikaisemminkin että jotkut filmit saattavat olla ensimmäisellä katselulla sellaisia että ne ei erikoisemmin puhuttele, mutta jostain syystä ne jäävät mieleen sellaisena että ne haluaa katsoa toisenkin kerran. Niissä on “jotain erilaista” jonka vuoksi sen haluaa katsoa toisenkin kerran jolloin osaa tarkemmin sanoa pitikö siitä vaiko ei. Saman olen havainnut myös musiikissakin. Jotkut levyt tai artistit ovat sellaisia että ne ei heti ensikuuntelulla säväytä, mutta jostain syystä haluaa uudelleenkin kuunnella ja huomaakin muutamien kertojen jälkeen että pitääkin niistä joten tällainen kokemus sinänsä ei rajoitu leffoihin.

    Yasujirô Ozun ohjaama Tokyo Story vuodelta 1953 oli itselleni entuudestaan täysin vieras, mutta olen sen nyt katsonut. Se oli mielenkiintoinen ja kuuluu myös niihin elokuviin jotka pitää katsoa useammankin kerran. Ensimmäisellä katselulla ei ollut parhaita elokuvia joita olen katsonut, mutta kuitenkin sellaisia joista tuli tunne että haluan sen nähdä uudelleen.

    Kolmas kuvassa näkyvä teos, The Life of Oharu eli Kenji Mizoguchin ohjaama draama vuodelta 1952 sitä vastoin oli heti ensimmäisellä katselulla jo itselleni aukeava teos ja sekin herätti tuntemuksen että tahdon sen nähdä uudelleen. En ollut tätä aikasemmin nähnyt, mutta Mizoguchin ohjauksia olen aikaisemmin nähnyt muutaman, teokset Sansho the Bailiff (Lääninherra Sansho) sekä Ugetsu joista kummastakin olin pitänyt ja jotka itseltäni löytyy DVD:nä. The Life of Oharu meni itselleni samaan kategoriaan.

    Samalla reissulla matkaan tarttui myös Jean Renoirin The Rules of the Game vuodelta 1939, Jean-Pierre Melvillen Bob Le Flambeur vuodelta 1956 sekä Jean Cocteaun ja René Clementin ohjaama La Belle et la Bête eli Beauty and the Beast, Kaunotar ja Hirviö vuodelta 1946.

    Mitään yllä olevista en ollut nähyt aikaisemmin, eli nämä olivat satunnaisesti tehtyjä ostoja ja jokaisen näistä olen nyt katsonut. Jokainen oli sellainen että mitä luultavamminkin tulen katsomaan toisenkin kerran eli ainakin jotain ajatuksia herättivät nämäkin.

    Kaksi seuraavaa Pienestä Leffakaupasta hankkimaani leffaa olivat Chunking Express sekä Donnie Darko. Kummankin olen nähnyt aikaisemmin. Donnie Darkon olen katsonut useampaankin otteeseen ja se on entuudestaan itselläni BluRaynä, mutta koska löytyi tämä Arrow Filmsin julkaisu laajoilla oheismateriaaleilla päätin sen itselleni hankkia. Tätä versiota en ole vielä katsonut enkä oheismateriaaleja katsonut, mutta toivottavasti lähiaikoina. Donnie Darko on vuodelta 2001 ja sen on ohjannut Richard Kelly.

    Chunking Experss on Kar-Wai Wongin ohjaus vuodelta 1994. Olen sen kerran katsonut väsyneenä junassa matkapuhelimelta tai tabletilta, enkä siitä silloin paljoa irti saanut. Kuitenkin sekin kuuluu niihin elokuviin että siitä jäi fiilis että se pitää katsoa kuitenkin uudelleen, joten hommasin sen levynä jotta voin antaa tälle uuden mahdollisuuden paremmin keskittyen paremmissa olosuhteissa.

    Saman ohjaajan In The Mood For Love oli itselleni myöskin elokuva joka ei vielä ensimmäisellä katselulla säväyttänyt, mutta toisella ja kolmannella katselukerralla se alkoi aukeamaan aivan eri tavalla. In The Mood For Love löytyy itselläni myös kokoelmastani ja sen haluan katsoa myös tulevaisuudessa uudelleen, joten sen takia on hyvä antaa elokuville uusi mahdollisuus jos ne ovat jättäneet fiiliksen että niissä on ollut “jotain”, koska moni loistava teos olisi saattanut jäädä aukeamatta.

    Lisäksi uusintakatseluita kun miettii, on hyvä muistaa että mitä enemmän itselle ikää tulee ja mitä enemmän elokuvia katsoo, sitä enemmän itsekin on eri ihminen erilaisilla kokemuksilla jonka vuoksi sama teos aukeaa aivan toisella tapaa kuin aikaisemmin. Eihän esimerkiksi elokuvat joista lapsena on pitänyt välttämättä enää iske kun on aikuinen, tai mistä on nuorena pitänyt ei enää aikuisena saata samalla tapaa toimia. Sama tietenkin myös toisinpäin. Taideteos ei ole muuttunut, mutta katsojan kokemus on luultavasti täysin toisenlainen siksi että on itse muuttunut.

    Seuraavat levyt olen hommannut Filmihullu Leffakaupasta. Metsurin tarina on vuodelta 2022 ja sen on ohjannut Mikko Myllylahti. Tämä oli poikkeuksellisen hieno kotimainen elokuva jonka katsoin Yle Areenasta alkuvuonna ja sen vuoksi tämä tuli nyt levynäkin ostettua. En vielä ole levyä katsonut, mutta leffa on entuudestaan jo tuttu ja hyväksi havaitsemani.

    The Tree Of Life vuodelta 2011 sitä vastoin oli entuudestaan täysin tuntematon, mutta hankin sen siks että olin pitänyt sen ohjaajan Terrence Malickin toisesta ohjauksesta, vuoden 1978 Days Of Heavenista joka löytyy myöskin omasta kokoelmastani DVD:nä. Tämä oli hieno elokuva, mutta todella hämmentävä paikoitellen. Kuitenkin sellainen että ehdottomasti pitää katsoa toiseenkin kertaan.

    Nainen, Pyssy ja Nuudelipuoti on Yimou Zhangin ohjaama elokuva vuodelta 2009. En sitä ollut aikaisemmin nähnyt enkä edes sen vanhempaa amerikkalaista versiota, mutta pidin tästä heti ensimmäisellä katselulla.

    Shadow on vuoden 2018 elokuva ja senkin on ohjannut samainen Yimou Zhang. Tämän huomasin vasta nyt tätä kirjoittaessani. Tämä oli viihdyttävä elokuva myöskin, mutta ei ainakaan ensimmäisellä katselulla kaikilta osiltaan paras mahdollinen. Täytyy katsoa tämä myöhemmin uudelleen jotta osaa arvioida paremmin. Kuitenkin tämäkin oli sellainen jonka haluan katsoa toiseen kertaan joten ei tämä mitenkään huonokaan ollut.

    Kolmas kuvassa näkyvä DVD on Spring in a small town. Se on vuoden 1948 filmatisointi ja sen on ohjannut Mu Fei. En ollut tästä koskaan aikaisemmin kuullut enkä myöskään sen ohjaajasta, mutta heti ensimmäisellä katselukerralla pidin tästä. Tämä oli erinomainen teos jonka haluan ehdottomasti toiseenkin kertaan katsoa.

    Lopuksi vielä DVD Vihreän papaijan tuoksu sekä 4K UHD elokuvasta Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme.

    Vihreän papaijan tuoksu oli itselleni entuudestaan tuntematon. En ensimmäisellä katselulla kovin paljon saanut siitä irti, mutta tämäkin pitää joskus katsoa toiseen kertaan että osaan muodostaa paremmin mielipiteen tästä. Leffa on vuodelta 1993 ja sen on ohjannut Anh Hung Tran.

    Ang Leen ohjaus vuodelta 2000, Crouching Tiger Hidden Dragon sitä vastoin on entuudestaan tutumpi elokuva. Olen tämän katsonut nyt viiteen kertaan viimeisen kuuden vuoden aikana. Ensimmäisen kerran katsoin vuonna 2018, sen jälkeen seuraavan kerran 2022, vuonna 2023 katsoin tämän kerran ja tänä vuonna olen katsonut tämän kahdesti. Kerran katsoin tämän tänä vuonna DVD:ltä, mutta nyt kun tämän löysin myös UHD 4K BluRaynä katsoin tämän eilen uudelleen 4K-versiona.

    Katselumäärästä voi varmastikin arvata että olen pitänyt tästä teoksesta, koska en sitä muuten viidesti olisi katsonut. Olen oikeasti kyllä katsonut tämän useammankin kerran, sillä joskus parikymppisenä olin tämän myös katsonut.

    Kuten täältä blogista voi huomata, vaikka vien paljon elokuvia pois niin kyllä niitä myös takaisinkin tulee, mutta toisenlaisia. Aikaisemmin valikoima on koostunut lähinnä vain moderneista Hollywoodin tuotoksista, mutta vähitellen mieltymykset ovat muuttuneet ja maku on laajentunut. Kokoelmaani kyllä kuuluu yhä Hollywood-elokuviakin, eli leffamaku ei ole muuttunut täysin vaan se on ainoastaan laajentunut huomaamaan että muuallakin maailmassa on tehty hienoa audiovisuaalista taidetta.

  • Matkalla minimalismiin, osa 13 ja muutama sana elokuvista fyysisessä muodossa

    Vanhoja elokuvia matkalla Koivukylän Kierrätyskeskusta

    Blogi on ollut jo jonkin verran hljainen. Olen ollut muutaman viikon jo kesälomalla eikä sinä aikana ole paljon tullut kotona asioita edistettyä tavaran vähentämisen suhteen. Syy on tietenkin myös se, että olen saanut jo luovuttua suurimmasta osasta ylimääräisiä tavaroita eikä tarkoituksena tietenkään ole heittää kaikkea menemään – ainoastaan ne, mitkä eivät enää ole käytössä ja joille ei ole jatkossakaan luultavasti mitään käyttöä.

    Jossain tapauksissa tietenkin saatan heittää asioita pois joita myöhemmin huomaan tarvitsevani tai muuten vain haluavani pitää, mutta tällaisten asioiden osalta voin aina mennä ja hankkia sellaiset takaisin. Mitä hinnakkaampi tai saatavuutensa osalta hankalasti takaisin hankittavampi tuote on, sitä pidempään sitä pitää itsellään “kaiken varuilta”. Sisällä kämpässä suurin osa turhasta tavarasta on jo päässyt muualle, mutta jotkut asiat vielä vaativat mietintää sillä joissain asioissa käyttöni menee kausittain eikä sen vuoksi ole järkevää tehdä tarpeettoman nopeita päätöksiä mihinkään suuntaan.

    Häkkivarastoni on kuitenkin vielä sellainen paikka, missä ylimääräistä tavaraa majailee. Pääosin ylimääräiset häkkivaraston tavarat ovat DVD-elokuvia joita pitkästä aikaa eilen kävin viemässä repullisen Koivukylän Kierrätyskeskukselle.

    Elokuvista en ole kuitenkaan kokonaan luopunut eikä ole ainakaan näillä näkymin sellaista suunnitelmaa ja olen myös kesäloman aikana ostanut itselleni monia elokuvia niin DVD:nä, BluRaynä kuin myöskin 4K BluRaynäkin. Vanhojen elokuvien poisvienti ja toisten elokuvien tilalle hankinta onkin lähinnä vain elokuvakokoelman uudelleen keräämistä erilaisella painotuksella. Elokuvia kohtalaisen paljon katsoneena on elokuvamakuni muuttunut, joten on ihan hyvä tehdä kokoelmaansa siivousta. Kymmenien repullisten pois vienti on ollut erittäin tehokas tapa siivota turhat teokset valikomasta.

    Elokuvat joita pääosin nykyään olen kokoelmaani kerännyt ja katsomisen jälkeen myös itselleni jättänyt ovat olleet selkeästi erilaisempia kuin aikaisemmin. Siinä missä aikaisemmin olin jättänyt itselleni käytännössä kaikki mitä itselleni oli jostain tullut hankittua tai saatua, nyt olen priorisoinut jätettäväksi ensisijaisesti tiettyjen julkaisijoiden julkaisuita. Tietenkin leffankin täytyy olla sellainen että haluan sen katsoa vähintään pariin kertaan jotta se kannattaa jättää itselle.

    Uusimmat hankinnat ovat olleet pääsääntöisesti aasialaisia (Japani, Kiina) tai eurooppalaisia siinä missä aikaisemmin valikoima koostui pääosin amerikkalaisista filmatisoinneista. Aikaisemmin valikoima on koostunut pääosin vuoden 2000 jälkeen tehdyistä teoksista vaikka tietenkin mukana on ollut jonkin verran myös 70-, 80- sekä 90-luvulla valmistuneita filmejä, mutta nyt painopiste on ollut enemmän vanhemmissa filmatisoinneissa.

    Kirjoitan tänne blogiin pian uusimmista hankinnoista erillisen postauksen josta näkee minkälaisia teoksia valikoimiin on päätynyt ja miksi. Kun saan joskus kaikki turhat poistettua valikoimasta ja jäljelle jätettyä ainoastaan kaikki ne jotka haluan säilyttää, eli että ne ovat tarkoituksella valikoimassa eikä vain siksi että en ole saanut aikaiseksi heittää niitä pois saatan tehdä myös niistä erillisen postauksen että mitä elokuvakokoelmaani tätä nykyä kuuluu.