Rock Paper Scissorsin panimon Que Pana del Ismo on 4,5 % vahvuinen meksikolaistyylinen lager. Olutta myydään ainoastan K-kaupoissa.
Tuoksu on suhteellisen omalaatuinen ja hieman tunkkainen. Väri on vaalea eikä itseäni erityisesti puhutteleva. Suutuntuma on keskitäyteläinen. Maussa on raikkautta ja sitrusta jotka toimivat asiallisesti maun osalta, mutta kokonaisuutta vaivaa omaan mieltymykseeni nähden liiallinen vetisyys.
Kyllähän tämän juo, mutta ei tämä itselleni erityisesti iske. Ruoan kanssa tilanne voisi olla toisenlainen, mutta itsenäisesti nautittavana oluena ei säväytä tarpeeksi liian laimean olemuksen vuoksi.
Tänään kävin päivällä tekemässä valokuvausreissun Tammisaaressa. Valokuvaamista harrastava seurakuntaveljeni asuu perheineen siellä, joten tietenkin kävin siellä ensisijaiseseti sen takia että pitkästä aikaa saisin häntäkin nähdä.
Omalta asunnoltani on matkaa Tammisaareen ainoastaan 117 km joten mitenkään kaukana sekään kaupunki ei sijaitse. Ajallisesti yhteen suuntaan meni noin 1,5 h. Sää oli aurinkoinen ja lämmin ja kaupungilla tuli pyörittyä kiitettävän paljon, sillä askelmittariinkin kertyi yli 10.000 askelta. Hyvä niin!
Tämänpäiväiselle kuvaussessiolle päätin ottaa Canon 60D -järjestelmäkameran ja Canon EF-S 18-200 mm F/3.5-5.6 objektiivin eli kaikki tämän postauksen kuvat on otettu tällä yhdistelmällä. Mukana oli myös Leica M6, mutta sillä otin vain muutaman kuvan enkä niitä ole vielä edes kehittänyt sillä rulla ei ole lähelläkään täyttä.
Tämänpäiväinen kuvaussessio oli ensimmäinen kunnollinen testisessio kyseisen kameran kanssa, sillä aikaisemmat testailut ovat jääneet vain pintapuoleiseksi testiksi huonomman objektiivin kanssa joka ei ole tehnyt kunnollista oikeutta kameralle. En niistä ole myöskään kuvia tänne blogiin laittanut joten nämä kuvat ovat ensimmäiset 60D:llä ottamat kuvat joita tänne jaan.
Tammisaaren kirkko ulkopuolelta kuvattuna
Olen omistanut Canon 60D:n jo useamman vuoden, mutta kamera on ollut pitkään lainassa eri ihmisillä. Kyseisen kameran sain jo monta vuotta sitten palkkioksi kun olin kuvailemassa eräissä häissä, mutta koska itselläni on parempiakin kameroita ei tätä ole vielä aikaisemmin kunnolla tullut testattua. Tänään vihdoin sain tartuttua härkää sarvista – tai Canonia kahvasta – ja lähdin ottamaan selvää miltä kuvaaminen tuntuu vanhan kamerarungon kanssa.
Canon 60D on vuodelta 2010, joten mitenkään modernista kamerasta ei voida puhua. Megapikseleitä löytyy kuitenkin enemmän kuin riittävästi omaan käyttööni eli 18.1.
Vaikka rungolla onkin ikää jo 15 vuotta, ei se silti ole vielä tänäkään päivänä kovin edullinen hinnaltaan. Kameratori.fi sivuston kautta jos etsii tätä kameraa on rungon hinnat yhä n. 200 euron tietämillä, hintahaarukassa 185-219 euroa. Tämän lisäksi rahaa pitää varata myös objektiiviin mikäli sellaisia ei entuudstaan löydy.
Tässä postauksessa käyttämääni objektiivia, Canon EF-S 18-200 mm F/3.5-5.6 myydään Kameratorissa tämän tekstin kirjoittamisen aikaan käytettyinä hintahaarukassa 183-206 euroa eli kokonaisssetin hinta olisi nyt ostettuna 368-425 euroa.
Omassa kamera-arsenaalissa löytyy Canon 60D:n lisäksi sen seuraaja, vuoden 2013 Canon 70D ja sillä olen tehnyt useitakin kuvaussessioita joista olen tänne blogiinikin laittanut kuvia. Postauksia 70D:llä otetuista kuvia löytyy mm. postauksissa Kuvaussessio Ernon kanssa, Kuvia Tallinnasta sekä Kuvaussessio Loviisan kanssa. Muitakin postauksia löytää tästä blogista katsomalla tagista Canon 70D.
Paino ja käteen sopivuus
Kimalainen tai jokin muu paksu pörriäinen kukkasessa
Päivän kuvaussession jälkeen Canon 60D:n vahvuudeksi voi helposti sanoa sen painon ja tuntuman. Kamera painaa kohtalaisen paljon ja siitä saa kunnon otteen, eli se tuntuu sellaiselta että sitä uskaltaa kuljettaa olallaan olkahihnassa ilman että tarvitsee jännittää sen kestävyyden puolesta. Toisin sanoen, kamera ei tunnu muoviselta rimpulalta vaan sellaiselta että tarpeen mukaan sitä voi käyttää vaikka itsepuolustukseen jos tarvetta sellaiselle tulee. Toivottavasti ei tule 😀
Paino ja suhteellisen suuri koko kuulostaa helposti sellaiselta että niitä on vaikeaa mieltää positiviiseksi piirteeksi, sillä osa syystä mikä modernimmissa kameroissa monia houkuttaa on pienempi koko ja kevyempi paino. Näin olen itsekin ajatellut, mutta käytännön elämässä olen havainnut esimerkiksi että pieni ja siro Canon R50 (lue täältä lyhyen ajan kokemukset) tuntuu jo liiankin pieneltä monen tunnin käytössä. Itselläni on suhteellisen pienet sormet, mutta jostain syystä Canon R50 ei tunnu kouraan yhtä mukavalta kuin Canon 60D (tai 70D).
Paino on toinen asia. Aikaisemmin olen pitänyt suurempaa painoa kamerassa negatiivisena puolena, mutta nykyään asia ei enää tunnu samalta. Painavampi kamera luo fiiliksen siitä että sitä ei tarvitse varoa vaan se on tehty kestämään. Tietenkin tiedän ja tajuan että kyseessä on puhtaasti fiilispohjainen kuvitelma eikä mikään fakta ja onhan myös Canon R50 kestänyt ongelmitta vaikka olen sen onnistunut asfaltillekin pudottamaan, mutta silti kameroiden tapauksessa fiiliksellä on ainakin itselleni erittäin suuri merkitys.
Kamera on työkalu ja se mikä tuntuu itsestä mukavalle on monessa tapauksessa paljon merkityksellisempi asia kuin se, mikä on objektiivisesti parempi. Kamera mitä on mukavaa pitää kourassa on kamera jolla tulee kuvattua, riippumatta siitä onko se teknisesti paras tai ei. Riittää että se on tarpeeksi hyvä ja se tekee sen mitä siltä odottaa.
Optinen etsin on ilahduttava käyttää
Urut.
Kuten Canon 70D:nkin tapuksessa, myös Canon 60D:n kanssa (ja kaikkien SLR/DSLR-kameroiden kanssa) erittäin suuri plussa tulee sen OVF:stä eli optisesta etsimestä. Moderneissa peilittömissä kameroissa on EVF:t eli elektorniset etsimet jotka ovat hyviä, mutta henkilökohtaisesti OVF tuntuu merkittävästi paremmalta kuin EVF.
Tavallisen kuolevaisen ymmärrettävässä muodossa termi OVF tarkoittaa siis sitä, että kamerassa se aukko mistä silmällä katsotaan mitä halutaan kuvata on optinen, eli sen kautta katsottuna kuvaaja näkee maailman objektiivin läpi suoraan ilman mitään digitaalista. Käytännössä vähän samalla tapaa kuin katsoisi kaukoputkesta tai kiikareista.
EVF eli elektroninen etsin sitä vastoin tarkoittaa sitä, että kun kuvaaja katsoo kameran etsimestä kuvattavaa kohdetta hän ei näe sitä sellaisena kuin se on, vaan EVF on pieni mutta tarkka digitaalinen näyttö. Käytännössä maailmaa ja kuvattavaa kohdetta siis katsotaan pienen näytön läpi.
OVF:n eli optisen etsimen etuna on se, että se ei kuluta akkua lainkaan vaan kaikki mitä nähdään nähdään objektiivissa olevien peilien kautta. Kuvan näkee etsimestä olipa kamerassa virrat päällä tai ei. Hyvä puoli on myös se, että viivettä ei ole minkäänlaisissa valotusolosuhteissa lainkaan (paitsi valon nopeus). Huonona puolena taas on se, että se kuva mitä näkee etsimestä ei vastaa sitä miten kamera sen näkee. Jos kamerassa on asetukset pielessä, voi kuva ylivalottua tai alivalottua vaikka kuinka paljon eikä sitä näe ennen kuin on kuvan ottanut.
Jossakin pienessä kappelissa
EVF:n eli elektronisen etsimen suurin vahvuus on siinä, että kuvatessa jo näkee mitä tulee saamaan. Jos kuva on ylivalottumassa tai alivalottumassa, sen näkee jo ennen kuvan ottamista mikä tietenkin helpottaa sitä että asetukset voi säätää kohdalleen jo ennen kuin kuvan on ottanut. Huonona puolena EVF:ssä on se, että se kuluttaa aina virtaa ja siten syö kameran akkua.
Kummassakin etsimessä on kuvaamista ajatellen selkeät hyödyt ja haitat. Modernit elektroniset etsimet ovat mitä luultavamminkin paljon parempia moneen makuun ja helpottavat valokuvaamista. Lisäksi nykyään monet käyttävät myös kameran takanäyttöä (kuten itsekin joidenkin kameroiden kanssa teen), joten erilaisia vaihtoehtoja kuvaamiseen löytyy useita.
Vaikka itselläni ensimmäinen digitaalinen järjestelmäkamera oli Canon EOS 350D jossa oli optinen etsin, en koskaan sitä kaivannut kun siirryin vuosia myöhemmin käyttämään kameroiden takanäyttöjä kuvaamisessa. Kuitenkin vaikka en optista etsintä kaivannut, oli vuosien peilittömien järjestelmäkameroiden jälkeen Canon 70D:n käyttäminen miellyttävä kokemus. En ollut kaivannut optista etsintä, mutta sen jälkeen kun sellaista vuosien jälkeen käytin tuntui sen käyttö ilahduttavalta ja jotenkin omaan makuuni paremmalta.
Sama fiilis on Canon 60D:n kanssa. Sen optinen etsin on miellyttävä kokemus. Se on tarpeeksi suuri ja siitä on helppoa katsoa sitä mitä on kuvaamassa, joten ainakin itselleni Canon 60D ja sen optinen etsin toimii hyvin valokuvaamisessa.
Kohinaa hämärässä
ISO 3200 -asetuksella kuvassa on kohtalaisen paljon kohinaa
Canon 60D:ssä voi ainakin Wikipedian tietojen mukaan asettaa ISO-arvoksi 6400 ja laajentaa sen jopa 12800:aan. En ole jaksanut ainakaan vielä perehtyä miten tuo 12800 voidaan valita, sillä ISO-arvon asettamisessa normaalisti voi valita “ainoastaan” ISO 6400.
Itse käytin kuvatessa kuitenkin Auto ISO -toimintoa joka säätää ISO-arvon tarpeen mukaan siihen mikä on kameran mielestä sopiva. Asetuksissa itselläni oli Auto ISO:ssa maksimiksi säädetty 3200. Useammassa kuvassa jotka oli otettu tuolla ISO-arvolla on helposti havaittavissa suuri määrä kohinaa, joten kameran ikä näkyy tämänkaltaisissa asioissa helposti.
Onko kohina sitten miten häiritsevää ISO-arvolla 3200 on tietenkin täysin subjektiivista. Itse kyllä huomaan tietokoneen näytöltä katsottuna että kohinan määrä on suhteellisen suurta (verrattuna moderneihin kameroihin), mutta onko se kuinka häiritsevää oikeassa elämässä onkin sitten täysin eri asia. Mieluummin valitsen korkean ISO-arvon ja saan edes jonkinlaisia kuvia käsivaralta otettua jotka ovat tarpeeksi hyviä kuin jätän kuvat ottamatta.
Kohinan määrää arvioidessa on hyvä myös käyttää realismia, eli miettiä mihin kuvaa aikoo käyttää ja kuinka suurena. Esimerkiksi tässä blogissa kun pienennän kuvat blogiin sopivaan kokoon ei kohina käytännössä häiritse itseäni lainkaan. Lisäksi jos tulostan kuvat paperille, ei kohinan määrä ainakaan ISO 3200 -arvolla luultavasti häiritse lainkaan, tai ainakaan liian paljoa.
ISO-arvolla 3200 on täyden koon kuvassa nähtävissä kohinaa reilusti, mutta blogiin sopivassa pienemmässä koossa se ei ainakaan itseäni häiritse lainakaan.
On hyvä myös muistaa se, että korkea ISO-arvo ei automaattisesti lisää kohinaa kuvaan, vaan ongelma johtuu valon vähäisyydestä. Esimerkiksi korkeammalla ISO-arvolla kuvattuna hyvin valaistussa tilassa ei kohina ole mikään ongelma eli kun puhun tässä kontekstissa korkean ISO-arvon aiheuttamasta kohinasta tarkoitan sitä, että kuvausolosuhteet ovat sellaiset että valaistus on liian vähäistä minkä vuoksi ISO-arvoa on joutunut nostamaan toivottua korkeammalle mikä on myös johtanut kuvassa näkyvän kohinan määrän lisääntymiseen – katsojasta ja preferensseistä riippuen mahdollisesti jopa liiaksi.
Lisäksi yksi erittäin tärkeä asia miettiessä kuvan kohinaa ja korkeaa ISO-arvoa on tietenkin se, että rahalla saa ja hevosella pääsee. Mikäli ISO-arvoa joutuu nostamaan on monissa tapauksissa vaihtoehtona myös se että ostaa vain valovoimaisemman objektiivin. Tietenkin tämä ei ei ole aina vaihtoehto ja jossain tulevat optiikankin rajat vastaan (ja oman lompakon rajat), mutta näissä tämän päivän kuvissa valovoimaisempi objektiivi olisi auttanut asiaan suoraan sillä käyttämäni objektiivi ei ole kovinkaan valovoimainen (3.5 – 5.6).
Ostipa paremman objektiivin, nostipa ISO-arvoa, säätipä valotusta tai teki mitä tahansa on kyse aina valinnoista ja kompromisseista niissä tapauksissa kun kameran ja optiikan rajat tulevat vastaan. Omassa kuvauksessani ISO 3200 tämän objektiivin kanssa oli tämän päivän kuvaussessiossa tarpeeksi hyvä eikä se aiheuttanut todellisia ongelmia. Kuvat toimivat pienessä koossa niin että kohina ei itseäni häiritse, mutta pikselinysvääjille laatu tuskin riittää. Tosin, riittääkö minkään kameran ja optiikan laatu pikselinnysvääjille on sitten tarina erikseen.
Muutamia satunnaisia kuvia
Loppusanat
Tämän päivän kuvaussessiosta sain monia kuvia joihin olen yleisesti ottaen tyytyväinen, joten Canon 60D vaikuttaa varsin pätevälle kameralle vielä vuonna 2025 ainakin silloin kun kaikki menee kohdalleen.
Vaikka moni kuva onnistuikin hyvin, oli itselläni silti tavallista enemmän teknisesti epäonnistuneita kuvia. En tiedä johtuiko nämä kamerasta ja joistain sen asetuksista, objektiivista vaiko yksinkertaisesti vain omasta osaamattomuudestani mutta monen kuvan kohdalla tapahtui pahaa ylivalotusta ja moni kuva jäi myöskin suttuiseksi.
Kuvaussession alkuvaiheilla suttuiset kuvat oli ymmärrettäviä, sillä jostain syystä objektiivin IS eli kuvanvakaaja oli mennyt pois päältä. Pitkällä polttovälillä kuvattuna käsivaralta ilman kuvanvakaajaa suttuiset kuvat ei ole mikään yllätys. Kuitenkin sen jälkeenkin kun olin asettanut kuvanvakaajan päälle sain paikoitellen todella suttuisia kuvia.
Näistä miinuspuolista on silti turhaa tehdä kovinkaan pitkälle meneviä johtopäätöksiä ja syyttää kameraa ja sen huonoutta, sillä syy voi löytyä (ja luultavasti löytyykin) esimerkiksi väärässä tarkennuspisteessä, liian pitkässä valotuksessa tai mistä tahansa muusta hyvinkin yksinkertaisesta kuvaajasta johtuvasta syystä.
Canon 60D tuntui hyvältä käyttää. Se tuntuu hyvältä kädessä ja se tuntuu oikealta kameralta eikä muoviselta rimpulalta. Sen suurikokoinen optinen etsin on ilo katsoa, sen kuvanlaatu on hyvä ja akkukesto on todella hyvä.
Pidin koko kuvaussesssion tai ainakin lähes koko kuvaussession ajan kameraa päällä (kamera tosin menee lepotilaan omia aikojaan) ja akku kesti hyvin ottaa yli 600 kuvaa. Akku ei ollut edes täynnä kun sen kanssa lähdin matkaan eikä se ollut lähelläkään loppuaan kun kuvausreissulta palasin kotiin, joten yhdellä akulla päivän kuvaussessio ei ole omassa kuvauksessani millään muotoa epärealistinen asia tämän kameran kanssa.
Campo Santon kehittämä ja Panicin/Campo Santon julkaisema Firewatch on vuona 2016 julkaistu seikkailupeli joka julkaistiin tuolloin Windowsille, Linuxille, Mac OSX:lle, Playstation 4:lle kuin myös Xbox One:lle. Peli on tullut vuonna 2018 myös Nintendo Switchille. Oma pelikokemukseni tapahtui Windows PC:llä
Tarinassa kerrotaan alussa lyhyesti protagonistin Henryn taustatarinaa yksinkertaisten lyhyiden tekstien kautta. Henryn vaimo Julia on sairastunut alzheimeriin jo 40-vuoden iässä mikä on ollut Henrylle kova paikka. Kun Julia menee hoitoon muualle lähtee Henry töihin palovahdiksi. Työ on yksinäistä ja ainoa aktiivinen kommunikaatio on hänen pomonsa Deliahin kanssa radiopuhelimen välityksellä.
Pelaaja saa radiopuhelimitse Deliahilta ohjeita minne hänen kuuluisi mennä ja mitä tehdä metsässä ollessaan. Paikkoihin suunnataan käyttäen karttaa ja kompassia joka itselleni aiheutti huonon suuntavaiston vuoksi toisinaan päänvaivaa, mutta tämä oli pelillisesti todella hyvä ja toimiva ratkaisu ja lisäsi uskottavuuden tuntua. Pelaajalla ei siis ole käytössään monista peleistä tuttua HUDia, eli minkäänlaisia navigaattoreita, etäisyysmittareita ja muita vastaavia ei ole koko aikaa näkyvässä vaan aina kun pitää suuntaa tarkistaa täytyy kartta ja kompassi – tai pelkkä kompassi – kaivaa esille.
Henryn ja Deliahin välistä kommunikointia käydään Walkie-Talkien välityksellä
Walkie talkien kanssa kommunikointi Deliahin kanssa on olennainen osa tarinaa. Deliah ja Henry oppivat toisistaan vähitellen lisää tarinan edetessä ja yhdessä he päätyvät myöskin selvittämään mysteeriä mitä luonnonpuistossa on tapahtunut. Vaikuttaa siltä että heidän puheitaan on kuunneltu, niitä on nauhoitettu ja että he saattavat olla vaarassa. Lisäksi Henryn vartiotornissa on käyty hänen muualla ollessaan joten joku tai joitain muitakin puistossa on. Mukaan juoneen kuuluu myös puistossa olleet teinit jotka ovat myöhemmin kadonneet sen jälkeen kun Henry on viimeisenä nähnyt heidät, joten useampaakin erilaista ongelmaa keretään kohtaamaan.
Pidin tästä, sillä erilaiset oudot tapahtumat rakensivat hyvin tarinaa eteenpäin ja saivat pelaajana miettimään kuka, mikä tai ketkä on kaikkien näiden asioiden takana. Tarinan tapahtumat selvivät hyvällä tahdilla loppua kohden ja nivoutuvat uskottavalla tapaa yhteen.
Peli on tuntimääräisesti suhteellisen lyhyt, ainoastaan noin neljä tuntia. Itse pelasin tämän läpi neljässä tunnissa ja kymmenessä minuutissa. Lyhyt kesto oli kuitenkin tämänkaltaiselle tarinavetoiselle kevyelle ja rennolle seikkailupelille sopiva. Tarinaa ei ole tarpeettomasti pitkitetty, mutta siinä ajassa kuitenkin keretään rakentamaan jo mukaansatempaava tarina joka paikoitellen käy hieman jopa jännittäväksi. Mistään liian jännittävästä pelistä ei kuitenkaan puhuta eikä missään nimessä kyseessä ole siis kauhupeli, mutta tutkiessa asioita on tarinassa sopiva ripaus jännitettä ilmassa pitämässä yllä mielenkiintoa.
Värien käyttö oli miellyttävää kautta koko pelin
Firewatchin löytää mm. Steamista jossa se on tämän tekstin kirjoittamiseen aikaan saanut 85 566 arvostelusta arvosanan Very positive eikä omakaan näkemykseni poikkea tästä näkemyksestä.
Kokonaisuutena Firewatch oli siis omaan makuuni oleva seikkailu. Se on rento ja viihdyttävä, sen kontrollit ovat toimivat ja tarpeeksi yksinkertaiset että ne oppii nopeasti, grafiikat ovat kauniit ja sen tarina on hyvä. Pelaamisen arvoinen.
Perjantaina kävin ystäväni Kristiinan kanssa tekemässä valokuvaussession Kirkkonummella. Kameroista mukaan tarttui Canon R50, Leica M6:n sekä Instax Square -pikafilmikamera. Lisäksi muutamia kuvia tuli otettua myös iPhone 16 Pro:lla.
Instax Squarella ei reissun aikana kuitenkaan tullut otettua yhtään kuvaa, sillä kun rupesin ottamaan sillä kuvaa vilkutti valo vain oranssia. Syynä mitä luultavamminkin on paristo jota en ollut tajunnut tarkistaa kotona. Varaparistoakaan ei siihen itselläni ole, joten kaupasta täytyy jokin päivä käydä ostamassa oikeanlainen paristo jotta voin tarkistaa kameran toimivuuden.
Vaikka kameroita oli useampia mukana, on kaikki tämän postauksen kuvat otettu kuitenkin Leica M6 -filmikameralla käyttäen TT Artisan 50 mm/F1.4 -objektiivia.
Filmeinä on ollut Fomapan 100 sekä Fomapan 200 ja filmit on kehitetty käyttäen kehitteenä Rodinalia mittasuhteella 1:50. Kuvat on skannattu Plustek 8200i -filmiskannerilla käyttäen Silverfast 9 -ohjelmistoa.
Taisteluita nähdään paikoitellen samoin kuin tietokonepeleissä
Mark Neveldinen ja Brian Taylorin ohjaama Gamer (IMDB) on vuonna 2009 julkaistu toiminnallinen sci-fi-trilleri. Pääosissa nähdään Gerard Butler, Michael C. Hall sekä Logan Lerman.
Tekniikan kehityksen myötä on syntynyt uudenlaisia mahdollisuuksia pelaamiselle. Siinä missä aikaisemmin peleissä on totuttu ohjailemaan vain virtuaalisia hahmoja on ideoillaan varakkaaksi noussut Ken Castle (Michael C. Hall) luonut pelimaailman missä todelliset ihmiset pääsevät ohjaamaan todellisia ihmisiä. Idea on ollut suosittu, mutta niin on myös hänen uusi pelinsä missä vaaralliseksi luokiteltuja vankeja ohjataan taistelukentällä. Palkintona vangille on 30 voitetun kentän jälkeen vapautus ja tätä vapautusta epäoikeudenmukaisesti tuomittu Kable (Gerard Butler) koettaa saada.
Gamerissä on mielenkiintoinen tarina joka toimii. Siinä on sopivanlaista synkkyyttä ja teknologian kehityksen mahdollistamien tulevaisuuden uhkakuvien maalailua siten että tämän voisi helposti nähdä olevan episodina Black Mirror -sarjassa.
Kiintoisana aspektina elokuvassa onkin sen inhorealistinen kuvaus ihmiskunnasta, sillä vaikka teknologia kehittyy ihminen ei tunnu kehittyvän. Tulevaisuuden viihteenä ihmiset ovat valmiita pelaamaan vaikka toisten hengellä ja suuret massat seuraavat sitä kuin ennen aikaan gladiaattoritaisteluita. Leivän ja sirkushupien tuoma viihdearvo on tärkeämpää kuin oman ihmisyytensä ja moraalinsa muistaminen.
Hahmojen osalta mennään pääsääntöisesti toimivalla tasolla, mutta mukana on myös erittäin stereotyyppisiäkin henkilöitä. Mieleenpainuva ja äärimmäisen kliseinen hahmo on kuvaus lihavasta, hikisestä nörtistä joka syö epäterveellisesti ja ohjaa naispuoleista hahmoa ja pyrkii saamaan hänet seksuaalisiin tekoihin muiden pelimaailman hahmojen kanssa. Kliseistä, mutta toisaalta myös absurdiudessaan hupaisaakin.
Elokuvassa nähdään useita taistelukohtauksia, joten on harmillista että taistelukohtauksien nopeat vaiheet jäävät osittain epäselviksi nopeiden leikkauksien ja huojuvan kameran vuoksi. Onneksi kohtaukset eivät olleet tarpeettoman pitkiä, sillä mitä pidempi ja epäselvempi kohtaus on, sitä turhauttavammaksi se itselleni yleensä käy ainakin tämän tyylilajin elokuvissa missä ei pyritä kuvaamaan kohtausta katsojan kuvakulmasta kuvattuna kuin kyseessä olisi dokumentaarinen filmatisointi.
Kokonaisuutena Gamer oli omaan makuuni viihdyttävä elokuva. Ei se ole mikään mestariteos, mutta niihin hetkiin kun etsii suoraviivaista ja viihdyttävää toimintaa ajaa tämä hyvin asiansa.
