Tulipa vasta eilen tajuttua maata mullistava vinkki jolla säästyy tiskin kertymisestä jos nuudeleita syö.
Tyhjä maitopurkki kahtia ja siinäpä on kätevä nuudeliastia jota ei tarvitse tiskata. Jeih!

Tulipa vasta eilen tajuttua maata mullistava vinkki jolla säästyy tiskin kertymisestä jos nuudeleita syö.
Tyhjä maitopurkki kahtia ja siinäpä on kätevä nuudeliastia jota ei tarvitse tiskata. Jeih!
Tammikuu oli ja meni ja jäi taakse. Elämä jatkui helmikuunkin puolelle joten on siis aika katsahtaa taaksepäin ja miettiä mitä sitä tuli tehtyä vai tuliko yhtään mitään.
Taidetta ja kulttuuria tuli viime kuun puolella nautittua pääsääntöisesti kirjojen sekä musiikin muodossa. Omaa musiikkia ei tullut tehtyä, ainoastaan hieman joitain biisejä tuli hiottua pienimuotoisesti hieman eteenpäin. Vastaavasti musiikkia tuli kuunneltua sitäkin enemmän. Kirjoista tuli kolme teosta luettua ja näistä tuli tänne blogiinkin kirjoitettua arvioitani.
Omaa itseilmaisua tuli tammikuussa ensisijaisesti kanavoitua runouteen. Kirjoittelin jokaisena päivänä tammikuun puolella 3 runoa joten näitä tuli siis rustattua 93 kappaletta. Ei pöllömmin! Toki monet niistä on sellaisia että ei niitä hyväksi voi hyvällä tahdollaankaan sanoa, mutta kuitenkin, harjoitus tekee mestarin. Pitää joku kerta luetuttaa niitä ihmisille, tehdä karsintaa saatujen palautteiden ja oman harkinnan perusteella yms. Tarkoitus on siis että kirojoitan tarpeeksi materiaalia runokirjaa varten. Toki kyseessä varmaankin olisi omakustanne, mutta koska rahaakaan ei ole mitään runokirjaa vielä kustantaa edes pientä määrää niin eipä tässä mitään kiirettä ole vielä noista alkaa parhaimpia poimimaan. Hissukseen sitten joskus tutkailee että mitkä olivat OK, mitkä ei ja tekee sen jälkeen karsintaa.
Muutoin tammikuu oli jollain tapaa paluuta menneisiin aikoihin. Tuli ostettua 20 euroinen kannettava tietokone johon asensin Arch Linuxin. Valitettavasti tosin kyseinen kone on nyt tällä hetkellä poissa käytöstä kun tarvitsin kyseisen koneen muuntajaa toiseen kannettavaan tietokoneeseen. Tuo toinen kannettava tietokone on kaverini miniläppäri josta tuli tehtyä serverikone johon tietenkin myöskin Arch Linux tuli asenneltua. Pitänee katsoa josko jostain löytäisin sopivan 19V muuntajan jotta saisin tuon toisen kannettavan kanssa käyttöön ja pääsisi taas Linuxia käyttämään myös työpöytäkäytössä.
Sen suhteen siis paluuta on ollut menneisiin aikoihin että enemmän taas olen säätänyt Linux-koneiden kanssa mikä on ollut oikein mukavaa. Toki asian ajattelen myös ammatillisesta näkökulmasta; jos meinaa joskus vielä saada ohjelmointialan töitä, on parempi ja lähes välttämätöntä pitää taitojansa yllä. Tämän vuoksi hyvä on harrastaa näitä tällaisia vapaa-ajallansakin. Tähän säätämiseen kuuluu mm. skriptaaminen, koodaileminen ja konffailu.
Samoin paluuta oli menneeseen aikoihin sen suhteen että on tullut taas enemmän irkattua. Vanhassa vara parempi. Allekirjoittanut pyörii nickillä Stargazers niin Quakenetissä, Freenodessa kuin IRCNetissäkin joten tervetuloa kaikki sinne vain höpisemään! Ja kaiken varuilta jos tiedossa ei ole, IRC ei ole sama kuin IRC-Galleria. 🙂
Eipä sitä oikein mitään sen ihmeempää sitten tullutkaan viime kuussa tehtyä. Töitä olen tosin koettanut ahkeraan etsiä ja moniin paikkoihin olenkin hakemuksia laittanut, mutta vielä ei ole tärpännyt. Ei se mitään, eiköhän sitä jostain löytyne jokin kiintoisa työkin.
Mukavaa ja rentoa helmikuuta kaikille!
Aikaisemmin lävitse kaluamani To the moon oli mitä mainiointa settiä mitä pelirintamalla olen vastaani saanut, joten mielenkiinnolla kohdistin katseeni käsikirjoituksesta vastanneen Kan Gaon uusimpaan sydänverellä kirjoitettuun tarinaan A bird storyyn.
Linnun tarinan takaa löytyy pelin nimelle sopivasti Freebird games. Peli on julkaistu vuoden 2014 marraskuussa, ja sen löytää Windowsille, Mac OSX:lle kuin Linuxillekin.
Koska jo pelin nimi spoilaa pelin tarinaa hieman tai vähintäänkin antaa osviittaa mistä on kyse, voinen sen verran avata itsekin vielä tekstillisessä muodossa, että A bird story on lämminhenkinen tarina pojan ja ilveks… anteeksi, linnun ystävyydestä. Tarinassa poika pelastaa linnun villipedon kynsistä jonka jälkeen hissukseen tutustutaan ja ystävystytään.
Vaikka linnun tarinan takaa löytääkin samoja nimiä kuin aikaisemmin arvostelemassani To the moonissa, on heti alkumetreillä todettava, että yhteneväisyydet näiden kahden välille jäävät vain visuaaliseen ilmeeseen ja yleistunnelmaan.
Käytännössä katsoen siinä missä matka kuuhun loi useamman tunnin mittaisen dialogien kautta kasvatetun pelikokemuksen, luottaa lintuspektaakkeli tarinan kerrontatavassaan paljon minimalistempaan ilmaisuun. Pelissä vuorosanoja ei lausuta, vaan relevantit asiat ilmaistaan kuvia sisältävillä puhekuplilla.
Kyseinen tapa toimii tämän sorttisessa tarinassa, sillä pelaajan tehtävänä on käytännössä vain soutaa hyvinkin suoraviivaisesti käsikirjoituksen mukaisissa uomissa. Keskittymistä enemmän vaativa tekstillinen dialogi olisi luultavasti rikkonut rennon ja suoraviivaisen flown, joten valittu tapa on ollut kehitystiimiltä osuva valinta.
Läpi ihmiskunnan historian on tarinankerronnan jaloa taitoa pidetty yllä eri muodoissa. Siinä missä pronssi- ja rautakauden tarinoista ei ole monet säilynyt (tai ainakaan kulkeutunut omiin korviini), on kuitenkin kaikkien onneksi VGA-kauden tarinat hyvin kestäneet historian lehdillä.
Vaikka VGA-kauden tuotoksille ominaista tyyliä oli olosuhteiden pakon sanelema matala resoluutio, ei tämä tuotos tee poikkeusta tästä tyylikeinosta vaikka peli ei tuolle aikakaudelle kerennytkään (valitettavasti) syntymään.
Liekö kyseessä jokin hipstereiden villitys palata takaisin vanhaan aikaan vaiko jokin muu syy, mutta tähän peliin valittu tyyli toimii. Matalan resoluution snes-mäinen grafiikka jättää mielikuvitukselle tilaa lentää.
Tekniseltä puoleltaan musiikit onneksi sentään tekivät irtiottoa vanhan ajan teknologian raameihin. Musiikit olivat rentoa ja miellyttävää fiilistelyä, joissa oli hieman To the moonin tatsia.
Linnun tarina on monessa mielessä kuin teinien suhteet – eiväthän ne kauaa kestä, mutta jostain syystä lyhyessäkin ajassa keretään vetämään tunteeet laajalla skaalalla lävitse. Eroa toki linnun tarinassa on teinisuhteisiin sen verran, että kokijalleen tämä ei aiheuta elämää suurempaa draamaa ja myöskin sivusta seuraajat selviävät ilman suhteetonta myötähäpeän tunnetta. Hyvä niin.
Linnun ja pojan ystävyystarinan kerkeää kokemaan kiirehtimättä läpi alle puolentoista tunnin, joten kyseessä on todellakin lyhyt ystävyystarina. Onneksi pelin aika ei mennyt yksi yhteen todellisen maailman ajan kanssa, sillä muutoin kyseessä olisi lienee yksi lyhyimmistä ystävyyksistä mistä olen kuullut.
Pelillisesti arvioiden A bird story ei paljoa tarjoa salvaa pelisormen syyhyämiseen, mutta rentouttavaa ja hyvin toteutettua fiiliskokemusta hakevalle peli on mitä mainiointa lääkettä kutinaan.
“Pois suli talvi Korventaustan mökinkin ympäriltä. Vetenä tippui lumi vähitellen pirtin katolta alas, pälviä kohosi seinävierille päivän puolelle huoneita, pälviä tuli pihoille ja pelloilla alkoi näkyä rukiin laiho. Ja sitten olivat vähitellen ja kenenkään huomaamatta jo kohta paljaina kaikki maat; halkopinojen kupeella lastukon alla vain vielä jäätikkö vähän kylmyyttä huokui.” (s. 88–89)
Tänään aamutuimaan sain päätökseen eilen aloittamani Juhani Ahon teoksen Rautatie. Tässä painoksessa sivuja oli 166 joten mitenkään mielettömän suuri luku-urakka ei ollut kyseessä. Teos on vanhaa kotimaista kirjallisuutta; ensimmäinen painos on julkaistu jo niinkin varhain kuin 1884 joten aivan tuoreimpien kotimaisten teosten listalta tätä teosta ei kannata etsiä, mikä lienee suurimmalle osaa suomalaisista yläasteen äidinkielen tunneilla valveilla olleista on tiedossa.
Vastoin enoni minulle aikoinaan kertomaa legendaa, tämä tarina ei kerro parin sadan sivun verran junaratakiskojen pölkkyjen paikoista juna-asemien välillä 😉
Ahon Rautatie kertoo Matin ja vaimonsa Liisan matkasta kotikylältänsä Lapinlahdelle katsomaan sinne rakennettua uutta paljon puhuttua ja ihmetystä herättänyttä junarataa. Päästyänsä omin silmin todistamaan kyseisen ilmiön olemassaoloa uskaltautuvatpa he jopa moisen kummajaisen kyytiinkin.
Vanhaan kunnollisen suomalaisen tarinan tapaan sopien tässäkin kertomuksessa saa jossain vaiheessa viinapiru vallan ja asiat eivät mene niin hienosti kuin mitä olisi ollut suotavaa. Junassa istuessaan Matin ja Liisan seuraan lyöttäytyy muuan toinen matkustaja ja tarjoaa Matille ryyppyä. Matti riipaisee siinä sitten muutamat napakat huikat ja tämän seurauksena hän ja Liisa jäävät junaan pidemmäksi aikaa kun ovat lipusta maksaneet. Tästä toki tulee sanktioita ja he joutuvat maksamaan ylimääräisestä matkasta tuplahinnan. Kaiken lisäksi he päätyvät jonnekin juna-asemalle jonka sijainnista eivät edes ole tietoisia. Tämän jälkeen alkaakin matka takaisin kotia kohden Matin selvitettyä päätänsä.
Kotiin päästyänsä vahingosta viisastuneena Matti ja Liisa tulevat tulokseen että ei ole heitä varten tarkoitettu rautatiet, vaikkakaan he eivät tästä toisilleen tahi muille puhukaan. Välttelevät ja varoivat vain puhumista koko aiheesta missään seurassa.
Paikoitellen tarinaa oli hankalaa lukea sen kielen takia, sillä aivan kaikki sanat ja ilmaukset eivät meinanneet aueta itselleni nykykielen ja kyseisen teoksen kielen eriäväisyyksien vuoksi. Kuitenkin tarina oli helposti lähestyttävä ja mukaansatempaava vaikka yksittäiset sanat tuottivatkin ongelmia. Esimerkiksi virke “Mitähän ruustinna nyt ajatteli, kun oli vielä niin tingalle tahtonut?” (s. 64) ei ensilukemalta kaikkia kelloja kellotapulissani saanut soimaan.
Tämä teos oli mielestäni lukemisen arvoinen. Tarina oli hyvä ja hupaisa ja se mielestäni kuvastaa jollain muotoa kauniisti sivistyksen ensiaskeleiden saapumista korpikansan keskuuteen.
Tarinassa oli ihastuttavasti kuvattu sitä kuinka tavalliset, omiin elämäntapoihinsa ja -piireihinsä juurtuneet ihmiset saavat kuulla jostain uudesta ja hienosta joka samanaikaisesti luo kiinnostusta mutta myöskin pienimuotoista pelkoa. Sitä kuinka uteliaisuus vie voiton ja kuinka tämä uusi ja mullistava asia, rautatie, pitää päästä omin silmin näkemään ja kokemaan. Se on myös hieno kuvaus siitä kuinka omatoimisesti aiheutettujen ongelmien jälkeen päätetään ettei enää koskaan enää koeta rautatietä uudelleen; kuinka lopulta palataan tuttuihin ja turvallisiin ympyröihin ja päätetään unohtaa rautateiden kaltaiset hupatukset. Vanhassa vara parempi.
Pidin tästä tarinasta monenkin syyn vuoksi. Yksi suurimmista syistä lienee oma taipumukseni romantisoida menneitä aikoja – jonkinmoinen mieltymys nähdä menneet ajat yksinkertaisempina ja selkeämpinä kuin nykyaika. Tarinassa on myös viehättävää kuinka miehet olivat miehiä, naiset olivat naisia ja molemmat olivat juroja sekä hieman pikkusieluisia pahansisuisia mököttäjiä tarpeen tullen.
Matti ja Liisa jollain muotoa edustaa itselleni sitä miten mielikuvissani näen suomalaisuuden; herrain ja parempaisten edessä nöyryyttään osoittavia, vaatimattomia, hieman korpihömelyyteen taipuvaisia ihmisparkoja joita ei liika sivistys päätä paina ja jotka viinan viettelyksien jälkeen sitten palaavat aina takaisin ruotuun ja juroon jämäkkyyteensä. Jonkinmoisia korpein sankareita, siis.
Tämä teos on kotimaisen kirjallisuuden aatelia ja näin ollen myöskin lukemisen arvoinen. Suosittelen!
Lueskellessani erään toisen pelin peliarvostelua, törmäsin To the moon -nimiseen teokseen joka oli aikoinaan Pelit-lehdessä saanut kiitettävän hyvät arvosanat + suositukset. Tämä herätti mielenkiintoni tarkistaa mitä Steamin tarjonnassa kyseiselle pelille näytetään hintaa, ja hyväksi onnekseni peli oli aivan törkeän halpaan hintaan alennuksessa – aivan kuin tilattuna.
Vuonna 2011 markkinoille tuodun pelin kehityksestä ja julkaisemista on vastannut pieni indiepelitiimi Freebird Games.
Peli on saatavina Windowsille.
To the moonin tarinassa liikutaan menneisyyden muistojen muokkauksen maailmoissa. Dr. Rosalene ja Dr. Watts ovat saaneet tehtäväkseen täyttää kuolevan miehen viimeisen toiveen päästä kuuhun.
Pelissä uppoudutaan vanhuksen muistoihin ja selvitellään siellä menneisyydessä tapahtuneita asioita ja etsitään muistijälkiä, jotta kuolevan viimeistä toivetta päästäisiin toteuttamaan hänen mielessään.
Tarinankerronta oli selkeää ja siihen kasvoi todella hyvin sisään tapahtumien edetessä. Dialogeja oli paljon ja niiden laatuun oli selvästikin panostettu. Tarina eteni sopivan verkkaisella tahdilla ja huumoria viljeltiin matkalla runsain mitoin.
To the moonin tarinankerronta onnistui myös poikkeuksellisen hyvin siinä, missä monet lukemani romaanitkin ovat epäonnistuneet – hahmot saavat tapahtumien aikana lihaa luidensa ympärille niin paljon, että hahmojen kohtalot koskettavat aidosti kokijaansa. Saattaa jopa olla niin, että tipan tulo linssiin voi olla paikoitellen hyvinkin lähellä.
Peli onnistui myös tarinankerronnan ja dialoginsa lisäksi myös äänipuolellaan. Musiikit olivat erinomaista laatua ja niitä oli mielyttävän rentouttavaa kuunnella. Olipa pelin teemakappale myös sangen tarttuva pianopimputus, joten en ihmettele vaikka siitä pienimuotoisen korvamadon onnistuisi saamaan – poikkeuksellisen hyvän sellaisen, tosin.
Visuaaliselta anniltaan peli oli vanhahkojen roolipelien tyyliä edustavaa. Tämän sorttiseen peliin kyseinen ulkoasu toimi enemmän kuin hyvin, vaikka hieman ihmetystä aiheuttikin pelin matala 640×480 pisteen resoluutio. Onneksi tästäkin huolimatta pelikokemus ei jäänyt laimeaksi, vaan se oli alusta loppuun saakka miellyttävää.
Negatiivisena puolena pelistä voinee mainita sen, että kerran pelin aikana jumiuduin kohtaan josta en voinut liikkua mihinkään suuntaan, joten jouduin ottamaan kesken pelin vanhan tallennuksen ja jatkamaan siitä. Harmillisesti edellisestä tallennuksesta oli mennyt aikaa noin viitisen minuuttia, joten samat vaiheet jouduin toistamaan heti perään. Onneksi kyseinen bugi ilmeni koko pelin aikana vain kertaalleen, joten mikään iso ongelma ei liene kyseessä.
Muutkin rasittavuudet pelissä olivat tekniseen puoleen liittyviä. Pelissä ei toiminut Steamin overlay eikä myöskään F12-näppäimellä kuvankaappausten ottaminen. Koetin vaihtaa myös pikanäppäintä jolla kuvankaappaukset voisi ottaa, mutta nekään eivät toimineet. Käytännössä siis jouduin ottamaan arvostelua varten kuvankaappaukset PrintScreenillä ja liittämään ne Painttiin.
To the moon tarjoaa kokonaisuutena hienon kokemuksen. Se näyttää että tietokonepeleillä voidaan saada aikaan suuria tunteita. Se on lämminhenkinen tarina jonka ääressä saa niin nauraa kuin myös itkeäkin.
Tämä on peli, jonka jokaisen englantia ymmärtävän ihmisen soisin pelaavan lävitse edes kerran elämässään, sillä kyseessä on todellinen mestariteos.