Aleksin Blogi

Category: Elokuvat

  • Leffalauantai: Death on the Nile (Kuolema Niilillä)

    Gal Gadot nähdään Linnet Ridgewayn roolissa

    Death on the Nile (IMDB) eli Kuolema Niilillä on vuonna 2022 julkaistu rikosmysteeri. Elokuvan on ohjannut Kenneth Branagh ja pääosissa nähdään Gal Gadot, Kenneth Branagh, Tom Bateman sekä Emma Mackey.

    Linnet Ridgeway (Gal Gadot) on rikas nainen joka tapaa juhlilla ystävättärensä Jacquelinen (Emma Mackey) esittelemänä hänen miesystävänsä Simonin (Armie Hammer). Linnetin ja Simonin välit kuitenkin lämpenevät enemmän kuin olisi suotavaa ja pian ollaan jo viettämässä heidän häitään.

    Myös jätetyksi tullut Jaqueline osallistuu mukaan Niilillä laivalla vietettäviin hääjuhliin eikä draamalta tahdota välttyä. Draama jää kuitenkin merkityksettömämmäksi siinä vaiheessa kun Linnet ammutaan kuoliaaksi omaan sänkyynsä. Laivalla mukana ollut etsivä Hercule Poirot (Kenneth Branagh) ryhtyy tutkimaan Linnetin kuolemaa joka ei kuitenkaan jää ainoaksi kuolemaksi laivamatkan aikana.

    Elokuvan ohjauksestakin vastannut Kenneth Branagh nähdään pääosaroolissa Hercule Poirotina

    Kuolema Niilillä on viihdyttävä salapoliisielokuva toimivalla juonella. Elokuvaa katsoessa syyllisen kyllä ainakin itse pystyin arvaamaan jo hyvissä ajoin, mutta tämä ei onneksi elokuvan toimivuutta heikentänyt. Useamman kuolema laivalla sekä monet henkilöt joilla voisi olla motiivit näihin tekoihin on onnistuttu rakentamaan mielenkiintoisesti. Myöskin loppuratkaisu on onnistunut.

    Tarina rakentuu hyvin ja onnistunut verkkaisa ohjaustyö tukee hyvin tarinan kuljetusta. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia sekä selkeästi erilaisia eikä näyttelijöiden työssä ole mitään valittamista. Jokainen osaa vetää roolinsa sillä taidolla mitä ison budjetin elokuvassa jo odottaakin.

    Kokonaisuus on hyvä, mutta kuten yleensäkin moderneissa Hollywood-tuotannoissa myös tässä on havaittavissa selkeästi väkisin ängättyä diversiteettiä joka lähinnä vain turhauttaa. Aikakausi johon elokuva sijoittuu on ollut erilainen ja eri aikakaudella on ollut erilaiset sosiaaliset ja kulttuurilliset arvot jotka ovat olleet normaaleina pidettyjä ja hyväksyttyjä. Nykyisien kulttuurillisten arvojen upottaminen hahmoihin jotka sijoittuvat vajaa sata vuotta ajassa taaksepäin ei vain toimi ja ainakin omalla kohdallani tämänkaltainen “sosiaalisen oikeudenmukaisuuden” väkisin lisääminen aiheuttaa vain vahvan negatiivisen vastareaktion.

    Huomioonottamatta teennäistä nykyisten kulttuurillisten ja yhteiskunnallisten arvojen upottamista historiaan sijoittuvaan tarinaan on Death on the Nile viihdyttävä ja hyvä elokuva. Siinä on kaikki elementit kohdallaan ja sen katsoo mielellään kerran tai vaikka kahdestikin.

    Arvosana: 7/10 (IMDB: [simple_tooltip content=”Perustuu 125 238 annettuun ääneen”]6,3/10[/simple_tooltip])

  • Leffalauantai: Gattaca

    Jude Law roolissaan Vincentinä joka esiintyy Jeromna

    Gattaca (IMDB) on vuonna 1997 julkaistu draamallinen sci-fi-trilleri jonka on ohjannut Andrew Niccol. Pääosarooleissa nähdään Ethan Hawke, Uma Thurman sekä Jude Law.

    Tulevaisuudessa eletään aikaa jolloin lapsen genetiikkaan on mahdollista vaikuttaa poistamalla epätoivottuja ominaisuuksia. Geneettisesti ilman muokkausta syntynyt Vincent (Ethan Hawke) on syntynyt perinteisemmillä metodeilla eikä hänen tulevaisuutensa näytä pelkästään ruusuiselta sillä eliniän odotteeksi annetaan noin 30 vuotta. Vincent saa myöhemmin veljen jonka genetiikkaan on puututtu ja hän onkin monin verroin paremmilla eväillä elämään sen vuoksi varustettu kuin isoveljensä.

    Vincent on lapsesta asti haaveillut avaruuteen matkustamisesta. Harmillisesti hänen genetiikkansa aiheuttaa ongelmia tämän unelman toteuttamiseen, mutta löydettyään palvelun jonka kautta hänen on mahdollista saada paremmalla geenistöllä varustetun ihmisen apua unelmiensa toteuttamiseen epävirallisia keinoja käyttämällä hän tarttuu tilaisuuteen rehellisyydestä välittämättä.

    Vincent ottaa uuden identiteetin Jeromena ja siirtyy askel kerrallaan lähemmäksi unelmaansa kohden avaruuslentoa. Samoihin aikaan lentoa vastustanut johtaja tulee tapetuksi minkä seurauksena kaikkia henkilöitä aletaan tutkia paljon tarkemmalla otteella eikä väärennetyn identiteetin ylläpito onnistu yhtä helposti.

    Vincentin työtoveri Irene (Uma Thurman)

    Gattaca on mielenkiintoinen draamatrilleri unelmien saavuttamisesta. Päähenkilöllä on unelma joka on hänelle vaikeasti tavoitettavissa elämän realiteettien vuoksi. Terveydelliset ongelmat antavat raamit joiden sisälle hänen olisi mahduttava, mutta lapsena voitettuaan veljensä edes kerran uintikilpailussa hän ymmärtää että täydellisillä geeneillä varustetutkin ovat vain ihmisiä jotka ovat voitettavissa kunhan vain antaa kaikkensa. Geenilotossa arpaonnen tai edes geenien valinnan suomien mahdollisuuksien myötä ei kukaan automaattisesti tule kuitenkaan kruunatuksi voittajaksi.

    Tarina on mielenkiintoinen ja se rakentuu tasaisen varmasti useammalla eri saralla. Valheellisen identiteetin salaisuuden paljastuminen on vaaraksi Vincentin unelman toteutumiselle, mutta samalla myöskin valheellisten kulissien ylläpito on vaaraksi orastavalle ihmissuheelle. Eri päämäärien luoma ristiriita on tehty kiinnostavalla tapaa.

    Näyttelytyö on tuttua hyvää Hollywood-laatua jota tietenkin konkarinäyttelijöiltä osaa odottaakin. Myöskin ohjaus toimii eikä missään vaiheessa huomio elokuvasta kiinnity mihinkään häiritsevään elementtiin. Tyyli pysyy elokuvan tyylilajille sopivasti mukavan verkkaisena ja rauhallisena.

    Kokonaisuutena Gattaca on hyvä elokuva.

    Arvosana: 7,8/10 (IMDB: [simple_tooltip content=”Perustuu 300 513 annettuun ääneen”]7,0/10[/simple_tooltip])

  • Leffalauantai: Batman Returns (Batman – Paluu)

    Bruce Waynen eli Batmanin roolissa nähdään vuoden 1989 Batman-elokuvan tapaan Michael Keaton

    Batman Returns (IMDB) joka suomennettuna tunnetaan nimellä Batman – Paluu on Tim Burtonin ohjaama toimintafantasia vuodelta 1992. Sen merkittävimmissä rooleissa nähdään Michael Keaton, Danny DeVito, Michael Pfeiffer sekä Christopher Walken.

    Vauvana vanhempiensa hylkäämäksi joutunut ja viemäreissä pingviinien seurana kasvanut Pingviini (Danny DeVito) nousee Gotham Cityn tietoisuuteen uutislööppien siivittämänä. Salaperäisestä pingviinimiehestä on lehdissä jo kirjoiteltu, mutta kunnolla ja hyvässä valossa esiin hän nousee Gothamissa pelastettuaan pormestarin vauvan rikollisten kaappaukselta. Se mitä Gothamin kansalaiset eivät tiedä on se, että nuo rikolliset ovat itse Pingviinin palveluksessa.

    Pingviini on kiristänyt paikallista pohattaa Max Schreckiä (Christopher Walken) jonka kanssa hän alkaa käymään kampanjaa missä Pingviinistä tahdotaan tehdä uusi pormestari. Kun rikollisten joukkoon vielä liittyy Schreckin tappamakseen luulema Selina (Michelle Pfeiffer) Kissanaisen muodossa on Gothamin pelastajalla Batmanilla jälleen useampia rikollisia pysäytettävänään.

    Nyhveröstä sihteeristä Selinasta kuoriutuu tappavan vaarallinen Kissanainen (Michelle Pfeiffer)

    Olen pitänyt jo aivan lapsena nähtyäni näistä Burtonin ohjaamista Batman-elokuvista, eikä tilanne ole muuttunut parissakymmenessä vuodessa mihinkään. Tim Burtonin synkkyyttä mutta ei kuitenkaan lohduttomuutta huokuvat Batmanit ovat visuaaliselta anniltaan kauniita kuin öinen hautuumaa täydenkuun kelmeässä valossa. Tummanpuhuvilla sävyillään maalattu Batman Returns onkin kuin goottilaista romantiikkaa tihkuva rakkaudentunnustus visuaalisen estetiikan runokirjassa.

    Gotham City ja sen rikolliset ovat mielenkiintoinen oma maailmansa. Siinä missä monissa elokuvissa, sarjakuvissa ja kirjoissa rikolliset ovat jossain määrin häiriintyneitä on Batmanissa tilanne käänteinen – rikolliset ovat ainoastaan jossain määrin täysipäisiä ja pääsääntöisesti reilusti häiriintyneitä. Vai mitä mielenterveyden tasapainon osalta pitäisi ajatella viemäreissä eläneestä pingviinien kasvattamasta rikollisesta jonka kulkupelinä on jättikokoinen kumiankka? Kiehtovaa kyllä näinkin absurdeista rikollisista on saatu luotua erinomaisesti omaan maailmaansa sopivia vihollisia jotka eivät tunnu katsoessa lainkaan epänormaaleilta.

    Vaikkakin merkittävin rooli Batmanin vihollisena onkin Danny DeViton tähdittämällä Pingviinimiehellä, on tilaa jäänyt sopivan paljon myös Kissanaiselle. Onneksi, sillä Pfeifferin roolisuoritusta Kissanaisena on ilahduttavaa katsoa. Mielipuolisuuden vallassa pehmolelujaan lavuaariin teurastava Selina on ikimuistoinen ilmestys eikä useita hänen Kissanaisen asussa nähtäviä kohtauksiakaan hevillä unohda. Pfiffer ei ole kuitenkaan ainoa kuka saa hahmonsa elämään, sillä myös DeViton roolisuoritus on silmiinpistävän onnistunutta.

    Batman-universumin rikollisten absurdius joka kuitenkin tuntuu omassa maailmassaan luonnolliselta ja lähes normaalilta hakee vertaistaan. Jättikokoisen kumiankan ohjaksissa nähdään Pingviinimies (Danny DeVito).

    Tarina on lajityypissään suhteellisen tavallista tasoa vailla yllätyksiä. Se toimii, mutta ei ole mitenkään erityisen syväluotaava millään osa-alueella. Pientä kevyttä pintapuoleista romantiikkaa on tarinassa mukana tavallisen rikollisjahdin ja taisteluiden lisänä, mutta suuresti roihuavaa rakkauden liekkiä ei keretä kuitenkaan kunnolla puhaltamaan esiin. Tarpeeksi, jotta se antaa mukavan lisämausteen mutta ei kuitenkaan enempää ettei painopiste tarinassa käänny toisenlaisille urille.

    Elokuvan rytmi on hyvin tasapainossa. Missään vaiheessa ei hätiköidä tarinan kuljetuksessa eikä myöskään jäädä polkemaan paikoilleen vailla tarkoitusta. Asiat etenevät varmalla otteella ja kaikella katsojalle näytetyllä tuntuu olevan tarkoituksensa. Myöskin musiikin osalta Batman Returns toimiii, sillä Burtonin hovisäveltäjäksi valikoitunut Danny Elfman on tehnyt myös tähän elokuvaan onnistuneet musiikit jotka toimivat hienosti tunnelman muovaajina.

    Kaiken kaikkiaan Batman Returns on erinomainen elokuva. Se on sopivan kepeä ja kieli poskella -tyylillä toteutettua toiminnallista fantasiaa ollakseen rento ja viihdyttävä ilman että sitä pitäisi arvioida vakavasti otettavana draamana, mutta kuitenkin sen maailma on samaan aikaan sopivan synkkä ja tummanpuhuva jotta se saa goottisydämet sykkimään.

    Elokuva päätyi Suosituksia-sivulleni (katso täältä).

    Arvosana: 10/10 (IMDB: [simple_tooltip content=”Perustuu 300 490 annettuun ääneen”]7,1/10[/simple_tooltip])

  • Leffalauantai: The Darkest Minds

    Ruby Daly (Amandla Stenberg) omaa yliluonnollisia kykyjä

    The Darkest Minds (IMDB) on Jennifer Yuh Nelsonin ohjaama toiminnallinen draamaseikkailu vuodelta 2018. Sen pääosarooleissa nähdään Amandla Stenberg, Harris Dickinson, Skylan Brooks, Miya Cech sekä Patrick Gibson.

    Maailmassa monet lapset ovat alkaneet kuolemaan tuntemattomasta syystä ilman varoitusta. Osa lapsista kuitenkaan ei jostain syystä tähän epämääräiseen kuoleman aiheuttajaan menehdy, mutta heillä sitä vastoin löytyy paranormaaleja kykyjä. Armeijan joukot hakevat lapsia leireille jossa heidät julkisuudessa kerrottavien tietojen mukaan tahdotaan parantaa.

    Leireillä heidät jaetaan eri ryhmiin sen mukaan miten heidät on luokiteltu. Luokittelu tapahtuu sen mukaan kuinka vaaralliseksi heidät nähdään – vihreät ovat äärimmäisen älykkäitä mutta turvallisia kun taas punaiset on todella vaaralliseksi luokiteltuja lapsia. Ruby (Amandla Stenberg) on yksi leirille kuljetutuista lapsista joka luokitellaan oranssilla värillä ja siten hänet on määritetty likvidoitavaksi.

    Leirillä oleva lääkäri Cate (Mandy Moore) auttaa hänet pakoon ja pakomatkalla ollessaan Ruby kohtaa muitakin nuoria jotka eivät halua elämäänsä elää leireillä.

    Liam Stewart (Harris Dickinson) ystävineen auttaa Rubya pakomatkalla

    Yliluonnolliset kyvyt ovat elementti jonka avulla voidaan luoda monipuolista ja mielenkiintoista tarinaa joka ei ole rajoittunut fysiikan lakien luomiin ahtaisiin raameihin. Jossain määrin näitä rajoja ylitetäänkin ja kykyjä käytetään päähenkilöiden toimesta, mutta painopiste olisi voinut olla näiden monipuolisemmassakin käytössä jotta tarinan kiinnostavin aspekti olisi voinut saada tilaa elää ja hengittää.

    Tarina jättää ohuen ja epämääräisen tunnun. Se tarjoaa monia kysymyksiä vailla vastauksia, mutta valitettavasti huonolla tapaa. Hyvällä tapaa kun elokuva jättää kysymyksiä avoimeksi, se antaa paljon mahdollisia tulkintoja matkan varrella annettujen vihjeiden pohjalta jolloin katsoja joutuu itse luomaan erilaiset tulkinnat. Huonolla tapaa – kuten tässä elokuvassa – kysymykset syntyvät siksi että juuri mitään ei ole kerrottu missään vaiheessa eikä mitään vihjeitäkään ole heitelty syötiksi ajatuksille joihin voisi tarrata. Tämän tarinan osalta tällaisia kysymyksiä ovat mm. mistä nämä kyvyt tulivat, miksi vain lapset ja nuoret niitä saivat, miksi osa menehtyi, keitä eri ihmiset ovat joita matkan varrella tulee vastaan ja miksi heillä on ne tarkoitusperät joita katsojalle näytetään.

    Vaikka tarina jättää paljon kysymyksiä avoimeksi, on se kuitenkin välttävä jotta sen pohjalle saa edes keskinkertaisen teoksen tehtyä. Ohjaukselliset elementit toimivat ja kaikki elokuvan tavalliset välttämättömät piirteet on teknisesti kunnossa. Näyttelytyö on keskinkertaista mutta ajaa hyvin asiansa.

    Tarinaan päälleliimatun tuntuinen ja teennäinen ihmissuhdekuvio on suhteellisen mitäänsanomaton ja jossain määrin myös turhauttava. Syy turhauttavuuteen ei kuitenkaan synny siitä että se on kliseinen ja ohut, vaan lähinnä siitä että ensimmäisenä se synnyttää mielikuvan siitä että woke-kulttuurin vuoksi mukaan on pitänyt saada tumman naisen ja valkoisen miehen välinen teinisuhde koska se on nykyisen trendin mukaista kuvattavaa.

    Tätä toki ei kannata tulkita väärin että sellaista suhdekuviota yleisesti elokuvassa vastustaisin, sillä esimerkiksi vuoden 2001 elokuvassa Monster’s Ball on kyllä kuvattu myöskin valkoisen miehen ja tumman naisen suhdetta ja siinä tällainen suhdekuvio toimii erinomainsesti. Sen kohdalla katsojana ei tule tunnetta teennäisestä arvomaailman tuputtamisesta toisin kuin monissa moderneissa Hollywood-elokuvassa.

    Muutenkin kun pääjoukko jota kuvataan koostuu modernin Hollywoodin arvomaailman mukaisista näyttelijöistä (yksi valkoinen mies, tumma vahva naispääosahenkilö, tumma mies sekä yksi aasialaistaustainen lapsi) herää väkisinkin mieleen ajatus siitä että elokuvaa on taas pyritty kasaamaan woke-kulttuurin trendien mukaisilla näyttelijäkaartilla. En tiedä onko näin, mutta kiitos nykyisen viihdekulttuurin tuputtamisten lähtökohtaisesti moinen ajatus herää ensimmäisenä mieleen. Ironista kuinka kulttuurillisesti positiiviseen muutokseen pyrkiessään Hollywood on onnistunut tekemään ainakin omalla kohdallani täysin päinvastaisen tuloksen.

    Kokonaisuutena elokuvan arvosanaan vaikuttaa negatiivisesti silti ainoastaan sen keskinkertaisuus. Sen kyllä katsoo kerran tai ehkä parikin, mutta se ei missään vaiheessa ole erityisen hyvä sen enempää kuin huonokaan. Tasaisen varmaa aivot nollille -tavaraa vailla sen suurempaa puhuttelevuutta millään osa-alueella.

    Arvosana: 5/10 (IMDB: [simple_tooltip content=”Perustuu 31 827 annettuun ääneen”]5,7/10[/simple_tooltip])

  • Leffalauantai: Shi Mian Mai Fu (Lentävien tikarien talo)

    Xiao Mein roolissa nähdään Ziyi Zhang

    Shi Mian Mai Fu (IMDB), englantilaisittain House of Flying Daggers joka suomalaisittain on käännetty nimellä Lentävien tikarien talo on vuonna 2004 julkaistu toiminnallinen draama. Sen on ohjannut Yimou Zhang ja sen pääosarooleissa nähdään Ziyi Zhang, Takeshi Kaneshiro, Andy Lau sekä Dandan Song.

    Poliisit ovat saaneet tietoonsa että kapinallisjoukko on hallituksen uhkana. Aikaisemman kapinallisjoukon johtaja on jo kuollut, mutta uusi joukko on jo muodostunut ja heidät täytyisi poliisin toimesta laittaa aisoihin ennen kuin on liian myöhäistä.

    Poliisivoimissa työskentelevä Leo (Andy Lau) laittaa Jinin (Takeshi Kaneshiro) tutkimaan paikalliseen bordelliin tullutta uutta sokeaa tanssityttöä siinä toivossa että tämä johdattaisi poliisit Lentävien tikarien kapinallisjoukon luo. Juonittelu ei kuitenkaan jää ainoastaan yhden osapuolen toimeksi vaan vähitellen valheiden ja juonien kuvio laajenee monitahoisemmaksi kuin alussa on vaikuttanut.

    Jin (Takeshi Kaneshiro) joutuu kohtaamaan useita taisteluita

    Heti alkumetreiltä asti on havaittavissa että elokuva on tyyliltään hyvinkin erilainen kuin keskinkertainen Hollywoodissa tuotettu elokuva. Sinänsä tämä ei ole yllätys sillä tätä elokuvaa ei ole tuotettu Hollywoodissa vaan kyseessä on kiinalainen elokuva, mutta erottuvuus on silmiinpistävää. Kaikeksi onneksi tämä erottuvuus on ainoastaan positiivinen asia, sillä visuaalinen tyyli, tunnelma ja estetiikka on sanalla sanoen upeaa katsottavaa.

    Elokuvan alkuvaiheilla nähtävä Main laulu- ja tanssikohtaus hidastettuine kamera-ajoineen luo Matrixmaisia vivahteita. Hienosti toteutettu kameratyöskentely pysyy alusta loppuun saakka positiivisesti edukseen erottuvana. Myöskin tanssin vaihtuessa miekkataisteluksi ja sen jälkeen hiippailevaksi etsinnäksi pääsee katsojana nopeasti huomaamaan että tyylikkyys ei jää ainoastaan visuaaliseen kerrontaan sillä myöskin surroundin monipuoliseen käyttöön on panostettu siten että se herättää katsojan huomion hyvällä tapaa.

    Tarinansa syvyyden osalta tämä elokuva ei tarjoa katsojalleen mitään erityisen puhuttelevaa saati ajatuksia herättävää juonta. Päinvastoin, tarina on yllättävine käänteineenkin kokonaisuudessaan mutkaton ja yksinkertainen. Silti tapa miten tarina on puettu elokuvan muotoon näyttää hienosti sen kuinka vähäiselläkin tarinalla on mahdollista luoda upea mestariteos. Siihen ei tarvita massiivista näyttelijäkaartia eikä maata mullistavan upeaa juonta vaan yksinkertaisestakin voidaan luoda jotakin kaunista ja muistettavaa.

    Onnistuneen ohjauksen lisäksi myöskään näyttelytyöstä ei löydä mitään poikkipuolista sanaa, joten Shi Man Mai Fu on kokonaisuudessaan upea mestariteos joka on ehdottomasti ansainnut paikkansa Suosituksia-sivulla (katso täältä).

    Arvosana: 10/10 (IMDB: [simple_tooltip content=”Perustuu 111 546 annettuun ääneen”]7,5/10[/simple_tooltip])