Johdanto
Olen lähikuukausina katsonut jossain määrin elokuvia jotka ovat kohtalaisen vanhoja, sillä useat niistä on julkaistu 1940- tai 1950-luvulla. Olen lisäksi katsonut modernimpiakin elokuvia, mutta niissäkin painopiste on ollut 1990-luvulla. Sekaan on mahtunut yksittäisiä 2000-luvun jälkeen valmistuneitakin tuotoksia joista useammat ovat olleet aasialaisia filmatisointeja, mutta yksittäisiä modernimman aikakauden amerikkalaisiakin on joukkoon mahtunut muutamia.
Aikaisempina lähivuosina elokuvat joita olen katsonut ovat vahvasti painottuneet länsimaalaiseen moderniin aikakauteen eli 2000-luvulle ja siitä nykyhetkeen. Monet näistä ovat olleet Hollywoodin tuotantoa, joten viimeisestä tuhannesta näkemästäni filmistä valtaosa on ollut modernia amerikkalaista kevyttä viihde-elokuvaa.
Pidän kirjaa siitä mitä olen lähivuosina katsonut. Tällä hetkellä katsotuksi olen merkinnyt yhteensä 1337 eri elokuvaa joista 177 on tullut tämän vuoden puolella. Kaikkiaan merkittyjä katseluita on 1446 kappaletta joista 181 on kertynyt tänä vuonna, eli monia filmatisointeja olen nähnyt useampaankin kertaan.
Näiden tilastojen olennainen anti tämän tekstin kannalta ei kuitenkaan tule kokonaismäärässä nähtyjä teoksia, vaan painopisteessä niin aikakauden kuin valmistusmaankin osalta. Kiinnostavin aspekti on siis se, kuinka vahvasti katseluni ovat painottuneet länsimaalaisiin teoksiin ja niissäkin ensisijaisesti modernimman aikakauden tuotantoon.
Tuotantomaat kappalemäärittäin on ollut Yhdysvallat 1104 kpl, Yhdistyneet kuningaskunnat 197 kpl, Ranska 111 kpl, Saksa 92 kpl, Kanada 81 kpl, Japani 46 kpl, Kiina 39 kpl, Australia 28 kpl, Hong Kong 28 kpl sekä Suomi 24 kpl.
Eniten olen nähnyt vuoden 2006 julkaisuita, yhteensä 64 kappaletta. Tämän jälkeen seuraavaksi suosituimpia vuosia ovat olleet 2010 ja 2017 (52 kpl/vuosi) sekä 2018 ja 2005 (51 kpl/vuosi) joten näistä saa helposti perspektiiviä siitä minkälaisten filmatisointien katselu on ollut itselleni tyypillisintä joka on ollut siis moderni länsimaalainen tuotanto.
Elämä on matka jonka tehtävä on muuttaa ja kasvattaa meitä ihmisyyden syvempään olemukseen
Usein asioissa aihealueesta riippumatta joita tekee tai kokee tapahtuu jonkinlaista muutosta tavassa tehdä tai kokea. Tämä on tietenkin luonnollista ja toivottavaakin, sillä muutenhan mikään ei koskaan kehittyisi vaan kaikki olisi aina sitä samaa mitä se on aina ennenkin ollut ja ihminen lakkaisi kehittymästä ihmisenä.
Kun ihminen lakkaa kehittymästä, ihminen lakkaa elämästä vaikka sydän lyö, hengitys kulkee ja raajat toimivat sillä ihmisyys on paljon muutakin kuin vain ainoastaan olemista. Päämäärätön ja merkityksetön oleminen vailla kehittymistä millään elämän osa-alueella johtaa ennemmin tai myöhemmin luultavasti ainoastaan eksistentiaaliseen kriisiin, passivoitumiseen, masennukseen tai nihilismiin – piirteisiin jotka nykyisessä arvotyhjiön vaivaamassa länsimaalaisessa kulttuurissa ovat valitettavan yleisiä.
Muutos ja kehitys on toivottava asia ihmisen elämässä, vähintäänkin niissä asioissa jotka ovat itselleen tärkeitä. Jos mietimme tätä asiaa vaikkapa ruoan laittamisen osalta niin alussa kun opettelemme laittamaan ruokia saattaa ainoa merkitys löytyä siitä että saa valmistettua jotakin millä saa nälän siirrettyä pois. Makaronin tai perunoiden keittäminen vedessä on hyvä alku polulla monipuolisempien ruumista ja mieltä innoittavien aterioiden ja aistikokemuksien maailmaan.
Jokainen ihmisenä kehittymisen suunta elämässä alkaa aina aloittelijan askeleilla. On turhaa odottaa heti alussa laittavansa monipuolista ateriaa joka ruokkii aistejamme monin eri tavoin. Alussa riittää että saa edes jonkinlaista ruokaa itselleen tehtyä vaikka se olisi kuinka yksinkertaista tai huonoa muiden silmissä, sillä itseään ja osaamistaan ei pidä verrata muihin ja muiden kykyihin vaan ainoastaan itseensä ja omiin aikaisempiin kykyihin. Jokainen meistä aloittaa aina elämänsä eri lähtökohdista ja on elämässään päätynyt syystä tai toisesta siihen missä tällä hetkellä on. Lisäksi olemme varustettuja eri mieltymyksillä sekä eri mahdollisuuksilla jonka vuoksi ainoa realistinen kehittymisen mittari on ihminen itse.
Tietenkin omaa osaamistaan on jossain vaiheessa hyvä kyllä katsoa suhteessa muiden osaamiseen, mutta ei siksi että voisi kokea paremmuutta tai huonommuutta kyvyistään, vaan siksi, että muilta ihmisiltä voi oppia jotakin uutta kuinka itsekin voi kehittyä.
Kehittyminen esimerkiksi ruoan laittamisen osalta on sitä, että myöhemmin voi alkaa miettimään ateriansa ravintoaineita ja ehkä tarpeeksi ruokaa tehtyään voi alkaa miettimään myös maustamista paremmin, tai vaikkapa sitä miltä annos näyttää, millainen sen suutuntuma on tai monia muita seikkoja.
Ruoan laittamisen osalta perustaitojen on oltava ensin kunnossa ennen kuin alkaa viemään aterioitaan seuraaville tasoille, muutoin lopputuloksena saattaa olla visuaalisesti kaunis pasta-ateria joka on koostumukseltaan lötkö ja suutuntumaltaan vastenmielinen kokemus. Kaunis kuori ei korvaa syvimmän olemuksen puutetta vaikka se alussa siltä saattaisikin vaikuttaa.
Kirjallisen ilmaisun osalta sitä vastoin tarkoitan tällä sitä, että kun olemme lapsia voi mielestämme paras kirjallinen teos olla vaikkapa Nalle Puh, tai nuorena esimerkiksi Bertin päiväkirja, mutta jos vielä 40-vuotiaana ainoa kirjallisuus mitä henkilö lukee tai jota yhä pitää parhaana mahdollisena kirjallisena antina tuntuisi tämä hyvin oudolta. Tästä lähinnä syntyisi mielikuva siitä, että kyseinen henkilö ei ole paljoa perehtynyt erilaiseen kirjallisuuteen jonka vuoksi katsantokanta on suppea ja mieltymykset sen mukaiset.
Aina on mahdollisuus myös siihen että ihminen on kyllä lukenut paljon erilaisia teoksia, mutta tästäkin huolimatta pitää Bertin päiväkirjan kaltaista nuorten kirjallisuutta syystä tai toisesta parhaana mahdollisena kirjallisena antina. Kuitenkin kuulematta perusteluita tämänkaltaiselle näkökannalle on useammin oletusarvo se, että henkilö ei ole paljon perehtynyt kirjallisuuteen.
En kuitenkaan tarkoita että meidän pitäisi kehittyä aina ja kaikessa, sillä eri ihmisillä on erilaiset arvot ja mieltymykset. Siinä missä kirjallisuus on toiselle meistä merkittävä tapa sivistää itseään ja kasvaa ihmisenä kun löytää kirjallisuutta joka innoittaa itsereflektioon, voi kirjallisuus toiselle olla ainoastaan vastapaino kiireiselle arjelle ja tapa saada ajatukset hetkellisesti pois esimerkiksi ympäröivästä elämäntilanteesta.
Jos kirjallisuus on toiselle ihmiselle intohimo ja jos sen syvempi merkitys on siinä että se on yksi tapa tutkia itseään ja peilata omia ajatuksiaan suhteessa ympäröivään maailmaan, mutta toiselle se on ensisijaisesti mukavan rentouttava tapa kuluttaa aikaa, on täysin ymmärrettävää miksi toinen lukija saa enemmän irti luettuaan jonkin kirjallisuuden arvostetun klassikkoteoksen siinä missä toinen nauttii merkittävästi enemmän teoksista jotka luultavasti hukkuvat historian havinaan oman aikansa kepeänä viihteenä.
Elokuvien osalta itselleni on käynyt tämä sama asia. Kun tarpeeksi paljon niitä olen katsonut, on haluni ymmärtää tätä audiovisuaalista viihteellistä taidemuotoa syvemmin kasvanut.
Kysymyksistä tärkein
Kun olemme lapsia, kysymme jatkuvasti ainakin jossakin iässä kysymyksen “miksi” lähes asiasta kuin asiasta. Kun ihmisellä tulee ikää lisää on hyvä että tuota kysymystä ei aivan jokaisesta asiasta enää tarvitse kysyä, sillä on luultavaa että kysymykseen on jo saanut vastauksen joka toivon mukaan on myös oikein. Harmillista kyllä, saatamme iän lisääntymisen myötä unohtaa koko kysymyksen olemassa olemisen ja alkaa elämään sen mukaisesti miten olemme tottuneet asioiden olevan.
Siinä vaiheessa kun lakkaamme kysymästä “miksi” – edes sisäisesti mielessämme -, lakkaamme saamasta vastauksia jotka voisivat auttaa meitä kasvamaan ihmisenä. Hyväksymme asiat ja olosuhteet sellaisena kuin ne näyttävät olevan ja sellaisena kuin mielessämme kuvittelemme niiden olevan sen sijaan että miettisimme onko asia todella niin.
Omien havaintojeni mukaan monetkin asiat, arvot ja ajatusmallit joita olen oppinut eivät ole totuuksia – ne ovat ainoastaan subjektiivisia näkemyksiä joita olemme oppineet pitämään kasvatuksen ja koulutuksen vuoksi totena. Mikä valitettavinta, subjektiivinen näkemys jota pitää totena on hyvin mahdollisesti totta kyllä sille joka sen on joskus opettanut (eikä aina heillekään, mutta he eivät ole sitä koskaan kyseenalaistaneet), mutta se ei olisi sitä itselleni mikäli pysähtyisin miettimään ja kyseenalaistamaan asiaa. Syynä tähän on esimerkiksi se, että omat arvoni, havaintoni ja kokemukseni ovat täysin erilaiset kuin asian opettaneen tahon arvot, havainnot ja kokemukset. Olemme ympäristöjemme muovaamia, mutta emme ympäristöjemme uhreja – ainakaan sen jälkeen kun palaamme jällen olennaisen “miksi?” -kysymyksen äärelle.
Kun kysymme kysymyksen miksi, saatamme yleensä saada edes jonkinlaisen vastauksen. Harmillista kyllä, emme aina muista pysähtyä jälkeenpäin miettimään onko kysymykseen vastannut taho alunperinkään kompetentti antamaan vastausta joka on järkevä, tai onko meidän järkevää alun alkaenkaan kyseiseltä taholta lähteä kysymään vastausta kysymykseen jota aiomme esittää. Olennainen syy miksi henkilö ei olisi pätevä antamaan todennäköisesti oikeaa vastausta kysymykseen miksi on se, että hänellä ei ole tarpeeksi paljoa ymmärrystä ja tietoa aiheesta.
Monella ihmisellä voi olla paljonkin tietoa, mutta silti hyvin vähän ymmärrystä. Jos etsimme mihin tahansa kysymykseen vastausta ihmiseltä jolla on paljon tietoa mutta ainoastaan vähän ymmärrystä, itsereflektiokykyä ja kyseenalaistavaa ajattelumallia saamme vain vastauksen joka voi perustua tai olla perustumatta yhtään mihinkään.
Jos tahdon tietää esimerkiksi voinko kiviseinään porata tietynlaisella poralla jotta voin asentaa seinähyllyn niin että se ei tipahda lattialle heti kun lastaan hyllyyn kahden kilon edestä tavaraa, kysyn vastausta tällaiseen mieluummin ihmiseltä joka on hyllyjä asentanut ja jolla on aiheesta kokemusta joko suoraan tai jostakin vastaavasta asennuksesta, en ihmiseltä jolla on paljon tietoa jonka on saanut lukemalla asian nettifoorumilta ja jolta puuttuu kyky kyseenalaistaa voiko lukemansa pitää paikkaansa. Yhtä tärkeää kuin kysyä kysymyksiä on myös miettiä mistä tai keneltä vastausta kannattaa lähteä etsimään.
Elokuvien osalta itselleni on herännyt vuosien mittaan monia miksi-kysymyksiä. Miksi jokin teos on hyvä mielestäni tai muiden mielestä, miksi se nauttii suurta suosiota esimerkiksi kriitikoiden keskuudessa, mutta se ei ole kovinkaan monen ns. tavallisen katsojan mieltymyksien mukainen? Miksi monet elokuvat ovat sellaisia että kun ne kerran katsoo niistä ei kuitenkaan jää juurikaan mitään muistikuvaa, mutta toiset sitä vastoin ovat sellaisia että sen on nähnyt 20 vuotta sitten ja sen muistaa edes jossain määrin? Miksi monet nykyiset elokuvat tuntuvat kohtalaisen mitäänsanomattomilta? Miksi useat näkemäni vanhat elokuvat tai vaikkapa modernimmatkin aasialaiset elokuvat ovat “jotenkin erilaisia” – mikä on se jokin miksi nämä tuntuvat erilaiselta kuin suurempi massa?
Monet merkittävät teokset ovat syystäkin merkittäviä
Yksi havainto minkä olen tehnyt elokuvia paljon katsottuani on se, että monet arvostetut klassikkoteokset ovat niitä syystäkin. Toinen yhtä tärkeä havainto on myös se, että se ei tarkoita että kyseinen teos olisi omasta mielestäni hyvä. Voin katsoa elokuvan ja arvostaa objektiivisesti asioita jotka siinä on tehty hienosti, mutta silti voin subjektiivisesti olla pitämättä lopputuloksesta.
Voin arvioida elokuvassa vaikkapa näyttelijän suoritusta ja sitä kuinka hyvin hän omasta mielestäni välittää hahmon kokeman tunnetilan katsojalle. Pystyn myös arvioimaan puvustusta ja lavastusta ja sitä kuinka hyvin ne tukevat elokuvan tunnelmaa, tarinaa ja ympristöä – mutta vain jos sitä asioikseen pysähdyn miettimään, sillä yleensä ne on tehty niin onnistuneesti että niihin ei edes kiinnitetä huomiota.
Olisi absurdia nähdä vaikkapa 1600-luvulle Ranskan maalaiskylään sijoittuva draama jossa 65-vuotias transvestiitti päähenkilö ajaa pitkin kyliä sähköpotkulaudalla siniset Levikset jalassa, aurinkolasit päässä, Guccin käsilaukku olallaan pitkä tukka hulmuten hihattomassa paidassa siten että hänen käsivarsiensa tatuoinnit näkyvät selkeästi. Yleensä tämänkaltaiset itsestään selvältä tuntuvat asiat on kuitenkin lähes poikkeuksetta tehty oikein, että tällaisia asioita ei edes mieti. Kuitenkin jos asiat olisi tehty huonosti tämänkaltaisia asioita voisi olla jokaisessa kohtauksessa eikä tätä voisi hyvällä tahdollakaan pitää uskottavana kuvauksena elämästä 1600-luvun ranskalaisessa maalaiskylässä.
Tämän takia on mahdollista nähdä ja arvostaa elokuvia myös objektiivisesti. Elokuva voi sisällöltään olla itselleni täyttä roskaa ja sen vuoksi mielestäni subjektiivisesti arvioituna huono elokuva, mutta silti voin ymmärtää miksi se on arvostettu elokuva ja arvostaa sitä itsekin vaikka en siitä muutoin pitäisikään.
Arvostaminen ja jostakin pitäminen ovat siis kaksi täysin eri asiaa – toinen nojaa objektiivisiin havaintoihin joka ei ole riippuvainen omasta henkilökohtaisesta subjektiivisesta preferenssistä kun taas toinen nojaa vain ja ainoastaan subjektiivisiin preferensseihin eikä sen tarvitse olla mitenkään objektiivisesti perusteltavissa. Jokin elokuva voi olla objektiivisesti arvioituna huonosti tehtyä roskaa, mutta voin siitä itse syystä tai toisesta pitää.
Jotkin B-luokan vampyyrifilmit tai B-luokan sci-fi-filmit ovat erinomainen esimerkki tästä. Objektiivisesti arvioituna ne ovat hyvinkin monelta osaltaan aivan kamalia sillä esimerkiksi niiden näyttelytyö on huonoa, valaistukset ovat kamalat, tarina on naurettava, erikoistehosteet ovat huonoudessaan hupaisia ja äänityöskentelykään ei vakuuta laadultaan mutta silti subjektiivisesti arvioituna ne ovat itselleni toisinaan mitä parhainta viihdettä.
Samaan aikaan ne ovat myöskin sellaisia mitä en luultavasti helpolla muille suosittelisi, sillä tiedostan näiden viihdearvon subjektiivisen luonteen. On oletettavaa että henkilökohtaiset mieltymykseni vailla minkäänlaista objektiivista tukea tuotoksen merkittävyydelle eivät anna lisäarvoa monelle muulle katsojalle jonka vuoksi tämänkaltaisten B-luokan filmien suosittelu muille olisi vain ajan tuhlaamista kummaltakin osapuolelta.
Mikä sitten vanhoissa elokuvissa on itseäni erityisesti viehättänyt?
Kuten aikaisemmin kirjoitin, olen lähiaikoina katsonut paljon vanhoja elokuvia sekä modernimpia aasialaisia elokuvia vaikka tietenkin myös muitakin on tullut nähtyä. Kuitenkin olen ollut kykenemätön sanomaan miksi olen pitänyt monesta näistä enemmän kuin monesta uudemmasta näkemästäni filmistä ja miksi monet näistä ovat “erilaisia”, mutta katsoessani muutama päivä takaperin Akira Kurosawan elokuvaa Ran sain jonkinlaisen oivalluksen ainakin osasta näistä syistä.
Tiietenkin syitä on monia ja määritelmä “vanha elokuva” ja “moderni elokuva” on lähtökohtaisesti vääristynyt arvioidessa niitä ja niiden puhuttelevuutta itselleni, sillä moderneissa elokuvissa olen nähnyt paljon keskinkertaisuuksia kun taas vanhoista elokuvista olen pääsääntöisesti nähnyt vain sellaisia jotka ovat aivan syystä selvinneet vielä nykypäivään saakka. Ne ovat siis olleet monesti kulttuurillisesti merkittävämpiä teoksia ja jos etsisin vanhoja filmejä jotka ovat tuohon aikaan olleet keskinkertaisuuksia näkemykseni saattaisivat ainakin joidenkin asioiden osalta olla toisenlaisia.
Suurin ja merkittävin tekijä näissä miksi näistä näkemistäni vanhoista elokuvista luutavastikin pidän on se, että ne ovat monella tapaa aidompia ja syvempiä kuvauksia ihmisyydestä. Ne käsittelevät teemoja ja konsepteja jotka ovat universaaleja ihmisyydelle ja jotka eivät ole niin vahvasti sidottuja tarinan aikaan tai paikkaan, vaan ne tarjoavat kosketuspinnan protagonistia ja hänen tuntemuksiaan suurempiin teemoihin.
Suuremmilla teemoilla tarkoitan hyveellisiä aiheita kuten rohkeus, kunnia, hyvyys, uskollisuus, oikeudenmukaisuus ja rehellisyys sekä halpamaisena pidettyjä ominaisuuksia kuten itsekeskeisyys, petollisuus tai pelkuruus. Hyveelliset ja arvostettavat ominaisuudet ovat ihmisyyden peruspilareita joita rakennetaan elämän aikana. Ne ovat sisäisen olemuksemme ulkoista ilmentymää, jotain joka vaikuttaa tapaamme vuorovaikuttaa ympäristömme kanssa niin puheissa kuin teoissakin. Niiden kautta ihminen – elokuvissa siis yleensä tarinan protagonisti – heijastaa omaa minuuttansa ja arvoaan ympäröivälle yhteisölle.
Osassa näistä tarinoissa protagonisti ymmärtää siis oman paikkansa suhteessa muihin ja sen, että on olemassa suurempia ja merkittävämpiä asioita kuin vain omat subjektiiviset tunteet. Ihminen voi elää kunniakasta elämää, toteuttaa vastuunsa ja velvollisuutensa ilman että se hänestä tuntuisi sellaiselta mitä hän haluaisi tehdä. Silti aikuisuuteen – enkä viittaa ihmisen ikään vaan maturiteettiin – kuuluu se, että teemme asioita silloinkin kun meitä ei huvita.
Monessa modernissa länsimaalaisessa katsomassani elokuvassa teemat pyörii sitä vastoin ainoastaan henkilöissä, heidän tunteissaan ja erilaisissa tapahtumissa, mutta niiden syvempi merkitys jää ohueksi. Monissa tapauksissa henkilöiden toimintaa ja tapahtumia ohjaa ainoastaan egosentrinen emotionaalinen impulsiivisuus vailla sosiaalisten normistojen asettamia terveitä rajoja jollaista ennen myös läntisessä kulttuurissa olisi pidetty banaalina ja häpeällisenä käytöksenä mutta jota nykyisessä ajassa ei valitettavasti enää nähdä sopimattomana.
Kun ihmisille annetaan elämässä jo pienestä asti aivan liikaa vapauksia joita hän ei kykyne vielä hallitsemaan ja samaan aikaan ei aseteta vastuita juuri lainkaan on lopputuloksena moderni länsimaalainen yhteiskunta jossa ihmisten häpellinen ja rahvaanomainen käytös nostetaan juhlistamisen arvoiseksi asiaksi.
Viehättävyys monissa vanhoissa elokuvissa tuleekin itselleni niiden tervehenkisemmästä kulttuurista. Siinä missä nykyisessä maailmanajassa ainakin länsimaalaisessa kulttuurissa elämä pyörii ihmisen itsensä ympärillä ja ihminen itse tunteineen on kaiken hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden tärkein mittari, on aikaisempina vuosikymmeninä myös länsimaissa ihmisillä ollut vaatimuksia ja odotuksia ympäröivän kulttuurin osalta. Nämä odotukset ovat siis ihmistä itseään suurempia asioita, sillä ne peilaavat ihmisen käytöstä muihin ja miten oma toiminta vaikuttaa muihin ihmisiin. Ihmisen tapa toimia viisaasti ja arvokkaasti muita kohtaan on hyve jolla ihminen osoittaa kunnioitusta kanssaihmisiään kohtaan.
Nykyään kanssaihmisten kunnioittaminen ja itsensä hillitseminen ei valitettavasti tunnu olevan enää suuressa suosiossa ja ainoa tärkeä asia tuntuukin olevan toimia sen mukaan miltä itsestä milläkin hetkellä sattuu tuntumaan, riippumatta siitä onko omilla teoilla negatiivisia vaikutuksia kanssaihmisiin. Elämme aikakaudessa missä ainoastaan lapset eivät heittäydy karkkihyllyn edessä itkemään jos eivät saa mitä haluavat vaan yhteiskunnassakin muutoksia halutaan ajaa samanlaisella käytöksellä tunteiden ja viettien ohjaamana. Rationaalinen ajattelu, asioiden harkinta ja eri näkökulmien punnitseminen avoimesti keskustellen on vaihtunut tunnekuohujen vallassa olevaan huutokilpailuun missä epämukavat asiat halutaan vaientaa jotta kenellekään ei tule paha mieli.
Tapa miten ihminen vuorovaikuttaa ympräristönsä kanssa on ollut etenkin ennen sosiaalisesti tärkeä asia ja sen voi havaita monesta vanhemmasta elokuvastakin. Sivistymättömyys, vastuun ottamattomuus, pelkuuruus sekä raukkamaisuus, tahditon käytös, roisi kieli, siveetön pukeutuminen, typeryys, lapsellisuus sekä ylenpalttinen hillitsemätön impulsiivinen emotionaalisuus ovat kaikki asioita jotka ovat nykyisessä kulttuurissa dominoivia elementtejä ja se heijastuu myös moneen tämän aikakauden elokuvaan minkä vuoksi vanhat fimatisoinnit antavatkin enemmän kuin tervetulleen vastapainon nykyiselle arvotyhjiöstä sisältönsä ammentavalle kulttuurillisille tuotoksille.
Ihmisyys ja kunniakas elämä on paljon suurempaa kuin vain se miltä minusta milloinkin sattuu tuntumaan ja kuinka annan tunnekuohujen ohjata elämääni. Ihmisyys on pohjimmiltaan ja kauneimmillaan sitä mitä on rakkauskin – pyyteetöntä antamista ja palvelemista toisten hyväksi.
