Katherine (Jennifer Aniston) sekä Danny (Adam Sandler)
Just go with it (IMDB) on Jennifer Anistonin ja Adam Sandlerin tähdittämä romanttinen komedia vuodelta 2011. Sen on ohjannut useammastakin Adam Sandlerin elokuvista tunnettu ohjaaja Dennis Dugan jonka tunnettuja ohjauksia on mm. Happy Gilmore, You don’t mess with Zohan sekä Big daddy.
Juoni kertoo plastiikkakirurgina työskentelevästä Dannystä (Adam Sandler) joka ihastuu nuorempaan opettajana toimivaan Palmeriin (Brooklyn Decker). Hän tarvitsee kuitenkin apua Palmerin iskemiseksi avustajaltaan Katherinelta (Jennifer Aniston) joka suostuu esiintymään hänen tulevana ex-vaimonaan. Katherinen lapset ovat myös tärkeässä osassa Palmeriin vaikutuksen tekemisessä joten heidät otetaan mukaan juoneen näyttelemään Dannyn lapsia.
Muutaman mutkan kautta ja monien valheiden seurauksena koko porukka päätyy lähtemään Havajille loman viettoon. Danny elättää toiveita kahdenkeskeisestä ajasta Palmerin kanssa, mutta kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Lomamatkalla väki törmää myös Katherinen entiseen koulutoveriin Devliniin (Nicole Kidman) ja hänen mieheensä jonka seurauksena Palmerille valehtelemiseen tulee uusia haasteita ja kuvioita täytyy miettiä enemmän. Matkan aikana Danny alkaa kuitenkin huomaamaan että Palmer ei olekaan se nainen jota hän todellisuudessa vierelleen kaipaa.
Palmer (Brooklyn Decker) ja Danny (Adam Sandler)
Tarinansa osalta Just go with it on perinteikäs romanttinen komedia, eli se sisältää ennalta-arvattavia juonenkäänteitä ja alkumetreiltä asti on selkeää mitä kokonaiskuviossa tulee tapahtumaan. Se ei missään vaiheessa luo lajityypilleen mitään uutta, joten mikäli pitää romanttisista komedioista juuri niiden kliseisten mutta samalla lajityyppiä määrittelevien piirteidensä vuoksi on vaikea olla pitämättä tästäkään.
Elokuva on hauska ja viihdyttävä, lämminhenkinen hyvän mielen elokuva. Pääosarooleissa nähtävät Sandler ja Aniston ovat molemmat kuin tehtyjä tämän kaltaisiin rooleihin ja heidän kuten muidenkaan näyttelytyöstä ei löydy pahaa sanottavaa.
Ohjaus on varmaa tasaisen toimivaa tasoa ja se sopii hyvin tämänkaltaiseen kepeään elokuvaan. Se ei hyppää missään vaiheessa silmille vaan tukee tarinaa ja on siten omiaan tuomaan romanttisen komedian tärkeimmät puolet esiin. Tärkeimmiksi puoliksi romanttisissa komedioissa lasken näyttelytyön ja kliseisen mutta viihdyttävän ja lämminhenkisen tarinan.
Aniston ja Sandler
Kokonaisuutena Just go with it on hyvä elokuva romanttisten komedioiden saralla. Se tarjoaa katsojalleen viihdettä ja hyvää mieltä sekä onnellisen tarinan eli kaikkea sitä mitä romanttisen komedian kuuluukin tarjota.
Kaiken muun hyvän lisäksi elokuvassa nähdään henkeäsalpaavan kaunis Jennifer Aniston, joten on vaikeaa löytää tästä mitään pahaa sanottavaa. Katsomisen arvoinen filmi romanttisista komedioista tai edes pelkästä Jennifer Anistonista pitäville.
Kuten täältä blogista on voinut lukea olen kirjoitellut jo jonkin aikaa elokuva-arvosteluita. Ensimmäinen arvostelu tuli julkaistua tässä blogissa 22.06.2017 eli noin puolitoista vuotta takaperin. Ensimmäinen arvosteltu eloukuva täällä blogissani oli The Moth Diaries ja uusimpana on ollut viime lauantaina julkastu arvio elokuvasta Interview with the Vampire.
Mikäli katsoin oikein on tähän mennessä arvioita tässä blogissa julkaistu jo 75 kappaletta. Elokuvia olen tietenkin katsonut merkittävästi enemmän tämän blogin olemassaolon aikana eikä edes puolistakaan elokuvista ole tullut kirjoitettua mitään, luultavasti ei edes kolmasosasta. Arvioitujen elokuvien lajityypeistä en osaa sanoa mikä on ollut yleisin, mutta arvioon on päätynyt niin kauhua, komediaa, romantiikkaa sekä romanttista komediaa, fantasiaa kuin draamaakin unohtamatta myöskään sci-fiä tai vampyyrielokuvia.
Koska arvioita on tullut kirjoitettua jo kohtalainen määrä on kenties hyvä aukaista hieman yleisemmällä tasolla kuinka näitä elokuvia arvotan ja arvostelen sillä hyvin usein elokuva-arvioista on vaikea tietää millä perusteella kukakin arvostelija arvioitaan antaa. Tämä postaus on todella pitkä ja lisäksi tulen myöhemmin kirjoittamaan vielä lisää postauksia arviointiperusteistani.
Mikä ja mitkä elementit ovat siis sellaisia joilla itse pisteitä annan ja mikä on arvioissani hyvän elokuvan raja?
Kohtaus elokuvasta Queen of the Damned
Viitekehyksensä vangit
Tärkeimpänä huomiona arvioissa ja arvosanoissa on lukijan hyvä tietää ja tiedostaa se että pyrin suhteuttamaan jokaisen elokuvan aina sen omaan viitekehykseensä oman sen hetkisen elokuvatietämykseni mahdollistamissa rajoissa.
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä että kun katson romanttisen komedian suhteutan sen aina muihin näkemiini romanttisiin komedioihin, en siis vertaa sitä romanttisiin draamoihin tai muun tyyppisiin komedioihin. Tai kun katson kauhuelokuvan en vertaa sitä trilleriin tai komediaan tai mihinkään muuhun lajityyppiin. Sama pätee kaikissa muissakin lajityypeissä.
Tähän syynä on tietenkin se että eri elokuvagenreiltä odotan erilaisia asioita. Se mikä on hyvä ja toimiva elementti vaikkapa high school -komediassa olisi todennäköisemmin draamaelokuvassa lähinnä elokuvakokemusta pilaava typeryys.
Lajityypitkin jaan yleensä jonkinlaisiin alakategorioihin, sillä ylemmän tason lajityyppimääritelmä ei ole yleensä tarpeeksi rajaava viitekehys arvioissa. Esimerkkinä komediassa on täysin eri asia arvioda esimerkiksi huumoria joka perustuu vaikkapa hauskoihin dialogeihin kuin high school -kampuksella nähtävään känniurpoiluun jonka humoristiset piirteet tulevat eri asioista. Sama pätee luultavasti kaikkiin muihinkin genreihin – viimeistään siinä vaiheessa kun olen nähnyt kymmeniä samaan pääkategoriaan kuuluvia elokuvia ja alan huomaamaan selkeästi erottuvia alalajeja.
Kohtaus elokuvasta The Exorcist
Arvosana ei siis kerro kaikkea
Koska suhteutan elokuvat ja niiden arviot aina omaan lajityyppiinsä ja annan arvosanan sen mukaan on turvallista sanoa että pelkkää arvosanaa katsomalla ei voi päätellä mitään siitä onko elokuva yleisellä tasolla hyvä vai huono, ainoastaan sen onko se mielestäni lajityypissään sellainen.
Arvosanat lähtevät itselläni lähtökohtaisesti aina numerosta viisi. Kun elokuva on lajityypissään viihdyttävä elokuva eikä se sisällä mitään poikkeuksellista miksi se erottuisi kaltaisistaan esille positiivisemmassa tai negatiivisemassa valossa saa se tuolloin arvosanan viisi. Suomalaiseen koulujärjestelmään ja sen arviointiasteikkoon tottuneella arvosana viisi kuitenkin kääntyy helposti mielikuvaan paska, mutta näin ei missään nimessä ole arvioissani.
Jos siis annan elokuvalle arvosanaksi viisi, ei kyseessä ole millään muotoa huono elokuva. Se on omassa lajityypissään keskinkertainen. Koska sanalla keskinkertainen on myös usein negatiivinen kaiku, on hyvä huomauttaa että se ei tässä kontekstissa sitä ole. Se on elokuva joka on helppo katsoa kerran tai vaikka useammankin. Se on siis sitä mitä Big Mac on hampurilaisille – siinähän se menee, toimii aina toisinaan ja on asiallinen ja miellyttävä tuttavuus mutta ei sitä silti pidä purilaisten mestaruussarjalaisena.
Lajityyppiin suhteutettu arvosana tarkoittaa myös sitä että toisen lajityypin 10 voi olla mielestäni vähemmän viihdyttävä elokuva kuin toisen genren 8, sillä voi olla että pidän merkittävästi enemmän sen toisen elokuvakategorian elokuvista ja niissä 8 on jo todella hyvä kun taas toisessa lajityypissä en ole nähnyt yhtään mestariteosta ja sen lajityypin 10 voi olla parasta mitä siinä lajityypissä vain on tullut vastaan.
Esimerkiksi jos ja kun pidän romanttisista komedioista enkä juuri lainkaan kung fu -elokuvista, on 9:n saanut kung fu -elokuva mielestäni luultavasti silti subjektiivisesti arvioiden vähemmän viihdyttävä kuin arvosanan 6 saanut romanttinen komedia. Kuitenkin 9:n saanut kung fu -elokuva on sen lajityypin näkemistäni elokuvista ehdotonta kärkipäätä eikä siitä voi elokuvaa syyttää että en vain pidä sen tyylilajin elokuvista yleisesti ottaen.
Kohtaus elokuvasta Arrival
Ohjaus, visuaalinen ilme ja muut vastaavat
Mikäli näitä kirjoittamiani elokuva-arvioita on joskus lukenut on saattanut huomata että toisinaan puhun esimerkiksi tyylikkäästä ohjauksesta. Tämänkaltaiset piirteet ovat niitä jolla joissain tyylilajeissa on helpointa erottua positiivisesti edukseen. Kuitenkin on myös lajityyppejä joissa tyylikäs ohjaus ei ole millään tapaa itselleni merkittävä asia yleisesti, vaan lajityypin pointti löytyy aivan muista elementeistä.
Arvioissani tyylikkääseen ohjaukseen vaikuttaa monet eri elementit kuten vaikkapa tekniset yksityiskohdat kuten kamerakulmien käyttö, leikkauksien pituudet, mitä näytetään ja mitä jätetään katsojan tulkittavaksi ja monet muut ominaisuudet jotka rakentavat elokuvan tunnelman ja kokonaisuuden.
Lisäksi saatan toisinaan puhua elokuvan yleisestä visuaalisesta ilmeestä ja sen miellyttävyydestä. Tällä tarkoitan tietenkin subjektiivista esteettistä kokemusta joka katsojana minulle elokuvasta välittyy. Se mitä itse pidän miellyttävänä visuaalisesti (värit, kohtauksen sommittelut jne.) on mahdollisesti toiselle katsojalle kaikkea muuta. Tämän vuoksi on hyvä tiedostaa mistä itse pitää ja sen jälkeen vaikka lukea kirjoittamani arvostelu ja katsoa olenko siitä laittanut mitään mainintaa. Mikäli en, luultavasti elokuva ei ole jäänyt omaan mieleeni mitenkään poikkeuksellisena.
Esimerkkejä mielestäni tyylikkäistä ohjauksista on ainakin useampikin Kubrickin elokuva – Eyes wide shut, Full metal jacket, Shining sekä 2001: Space odyssey. Samoin olen pitänyt ohjauksellisesti Sofia Coppolan useammastakin teoksesta kuten Lost in translation, Virgin suicides ja The Beguiled. Samoin John Carpenterin The Ward ja The Village of the Damned tai Alejandro G. Iñárritun Revenant ja Darren Aronofskyn Black Swan antanevat osviittaa henkilökohtaisista preferensseistäni.
Esimerkkejä mielestäni visuaalisesti tyylikkäistä elokuvista olisi vaikkapa Interview with the vampire, The Protector, Underworld tai vaikkapa Last man standing. Myös melkein mikä tahansa näkemäni Tim Burtonin ohjaus mahtuisi tälle visuaalisesti miellyttävien elokuvien listalle.
Kohtaus elokuvasta The Ugly Truth
Nämä ja paljon muuta
Koska tämän postauksen pituus lähentelee jo pitkän ja tarpeettoman pitkän välillä on hyvä lopettaa tämä postaus ja jatkaa arvioiden perusteluiden tarkempia analyysejä erillisissä postauksissa. Kun kerkeän tulen käsittelemään eri elokuvagenrejä ja sitä mitä niissä pidän asioina joita arvostan ja joita en.
Lopputulemana koko postauksen pointti voidaan tiivistää siten että arvosana ei kerro kuin oman preferenssini kyseisestä elokuvasta suhteessa ainoastaan sen omaan lajityyppiinsä, ei siis yleisesti kaikkiin maailman elokuviin. Toisen lajityypin 6 voi olla itselleni subjektiivisesti miellyttävämpi kokemus kuin toisen lajityypin 10. Eri lajityyppejä arvostelen täysin eri perustein ja elokuva-arvioissani arvosana viisi ei tarkoita että se on huono elokuva, vaan perushyvä.
Lestat (Tom Cruise) ja Louis (Brad Pitt) illallisella
“Good night sweet prince, may flights of devils wing you to your rest”.
Interview with the vampire (IMDB) joka suomalaisittain tunnetaan nimellä Veren vangit on vampyyrielokuva joka on kategorisoitu kauhuksi ja draamaksi. Elokuva on julkaistu vuonna 1994. Sen on ohjannut Neil Jordan ja sen pääosarooleissa nähdään Brad Pitt, Tom Cruise, Kirsten Dunst sekä Antonio Banderas.
Elokuva pohjautuu Anna Ricen samaa nimeä kantavaan romaaniin joka on julkaistu vuonna 1976. Valitettavasti en ole tuota teosta vieläkään lukenut joten en pysty ottamaan kantaa kuinka uskollinen filmatisointi on kirjalle, joten arvioni pohjautuu ainoastaan elokuvaan itsenäisenä taideteoksena vailla kirjan luomia odotuksia.
Juonessa nykyajassa toimittajan luo saapuu mystinen mies nimeltään Louis (Brad Pitt) joka kertoo olevansa vampyyri. Hän alkaa kertomaan tarinaansa kuinka hän vuonna 1791 etsi kuolemaa mutta kuolema ei vastannut hänen kutsuunsa ja kuinka siihen vastasikin vampyyri Lestat (Tom Cruise). Elämän ja kuoleman välillä Louis teki valintansa ja niinpä hän syntyi pimeyteen kun Lestat muutti hänet ihmisestä yön lapseksi.
Louis (Brad Pitt)
Lestat opettaa Louisia vampyyrin tavoille mutta huonohkolla menestyksellä. Louisissa on yhä jäljellä ihmisyyttä ja inhimillisyyttä eikä hän pysty tappamaan ihmisiä ravinnokseen tunteettomasti. Epidemian aikaan Louis näkee lapsen, Claudian (Kirsten Dunst) itkemässä menehtynyttä äitiään ja puree tätä siten että hän on vaarassa menehtyä. Kuitenkin Lestat auttaa hänen muuttamisessa vampyyriksi jotta Louis pysyisi hänen kanssaan ja niinpä vampyyrien määrä kasvaa yhdellä.
Vampyyrien välillä tulee ajan mittaan riitoja ja väkivallan tekoja ja niinpä Louis ja Claudia lähtevät lopulta kahdestaan Pariisiin. Louis on jo kadottanut uskonsa muiden vampyyrien olemassaolosta kun he vihdoin tapaavat siellä muita kaltaisiaan. Kuitenkin pariisilaiset vampyyrit eivät ole sitä mitä he ovat elämäänsä kaivanneet eivätkä he ole sellaisia joiden kanssa ikuisuutta haluaisi viettää yhdessä.
Tarinansa osalta Interview with the vampire on ehdottomasti vampyyrielokuvien kärkipäätä. Tarina on mielenkiintoinen, hahmot ovat persoonallisia ja niissä on luonnetta sekä syvyyttä. Juoni on mielenkiintoinen sillä se on brutaaliudestaan ja julmuudestaan huolimatta paikoitellen myös surullinen ja liikuttava.
Claudia (Kirsten Dunst)
Iso osa hahmojen vakuuttavuudesta tulee Pittin, Cruisen ja Dunstin erinomaisesta näyttelytöstä. Vaikka Kirsten Dunst olikin tätä elokuvaa tehdessä vasta 11-vuotias on hänen roolisuorituksensa jo tuolloin ollut todella ammattimaista tasoa – sellaista, että monella aikuisnäyttelijällä ei ole koskaan tullut nähtyä yhtä hyvää roolisuoritusta.
Kiintoisan tarinan ja hyvän näyttelytyön lisäksi erityisesti pidin tämän elokuvan kokonaistunnelmasta. Pidin sen visuaalisesta tyylistä, puvustuksista, valaistuksen käytöstä sekä myös ohjauksesta. Erityismaininta täytyy antaa myös elokuvan musiikeille jotka olivat parhaimmistoa elokuvamusiikin saralla.
Olin nähnyt tämän muutaman kerran aikaisemmin monia vuosia sitten, mutta yhä uudelleen katsottunakin mielikuvani tästä elokuvasta pysyi ja vahvistui. Jos elämäsi aikana katsot ainoastaan yhden vampyyrielokuvan etkä ole taipuvainen järkyttymään verestä, alastomuudesta, brutaaliudesta ja mahdollisesti painostavista kohtauksista on Interview with the vampire teos jota ei voi olla suosittelematta.
Elokuva löysi samantien paikkansa myös Suosituksia-sivulta vampyyrielokuvien kategoriassa, vaikka tätä on helppoa suositella myös ei-vampyyrielokuvien ystäville. Kyseessä on lajityyppinsä ehdoton mestariteos.
Good Girl (IMDB) on draamaelokuva vuodelta 2002. Sen on ohjannut Miguel Arteta ja pääosarooleissa nähdään Jennifer Aniston, Jake Gyllenhaal, Tim Blake Nelson sekä John C. Reilly.
Justine Last (Jennifer Aniston) on töissä halpahalliketjussa Retail rodeossa. Hän ei viihdy työssään erityisen hyvin eikä hänellä kotioloissakaan ole kovin paljoa hohtoa. Miehensä Phil (John C. Reilly) on maalari joka illat pitkät polttelee kannabista kotona sohvalla oman työkaverinsa Bubban (Tim Blake Nelson) kanssa ja pariskunta on tilanteessa missä kaikki näyttää ulkoisesti hyvältä mutta samaan aikaan tyytymättömyys sisällä kasvaa päivä päivältä.
Justinen työpaikalla aloittaa uusi nuori työntekijä Thomas “Holden” Worther (Jake Gyllenhaal) jota kutsutaan töissä Holdeniksi. Hän on ottanut kutsumanimensä Sieppari ruispellossa -teoksen Holden Caulfieldin mukaan. Justine ja Thomas kokevat kumpikin olevansa tilanteessa missä muut eivät ymmärrä heitä ja pian heidän välillään alkaa olla muutakin kuin pelkkää työtovereiden välistä normaalia kanssakäyntiä.
Thomas “Holden” Worther (Jake Gyllenhaal)
Good Girlin tarina on mielenkiintoinen kuvaus ulkopuolisuuden sekä nykyiseen elämäntilanteeseensa kuulumattomuuden tunteista elämässä. Se on kuvaus siitä kuinka ympärillä oleva maailma ja oma sisäinen maailma eivät kohtaa ja kuinka siitä seuraa ristiriitaisia tuntemuksia jotka heijastuvat ulospäin haitallisina tekoina joilla pyritään pakenemaan nykyisen tilanteen luomaa epätoivoa.
Justinen ja Thomaksen salasuhde on yksi ilmenemismuoto pakokeinosta jolla kumpikin tahtovat nykytilannettaan muuttaa. Samoin Philin ja Bubban jatkuva kannabiksen polttelu työpäivän jälkeen sohvalla toimittaa samaa asiaa mutta eri muodossa, sillä Bubban sisäisen maailman tuntemukset joita elokuvan aikana avataan viestivät myös hänen tyytymättömyydestään asioiden nykyiseen tilaan.
Lopulta elämä saapuu tienristeykseen jossa jokaisen on kohdattava asioiden todellinen laita ja tehtävä sen mukaan päätöksiä mihin suuntaan elämäänsä haluaa ohjata. Onko parempi jättää nykyinen elämä taakseen ja hypätä kohti uutta tuntematonta, vai onko parempi etsiä tapoja kuinka korjata nykyisen tilanteen haasteet?
Phil (John C. Reilly) ja Justine (Jennifer Aniston)
Pidin tästä elokuvasta. Toisin kuin monet muut näkemäni Anistonin tähdittämät elokuvat oli tämä merkittävästi vakavammin otettava tarina eikä ainoastaan kepeä viihde-elokuva. Kepeässä viihteessä ei tietenkään ole mitään vikaa ja pidän itse paljonkin kepeän viihteen elokuvista, mutta oli ilahduttavaa nähdä Jennifer Anistonin soveltuvan myös vakavahenkisempiin elokuviin.
Näyttelytyö on elokuvassa kaikin puolin toimivaa tasoa kuten tältä näyttelijäkaartilta osaa odottaakin. Myöskään ohjauksessa ei ollut moitittavaa joten kokonaisuutena The Good Girl on hyvä elokuva joka kestää useammankin katselukerran.
The Exorcism of Anna Ecklund joka suomalaisittain kääntyy muotoon Anna Ecklundin manaus on kauhuelokuva vuodelta 2016. Sen on ohjannut Andrew Jones ja sen pääosarooleissa nähdään Lee Bane ja Tiffany Ceri. Niin ohjaaja kuin pääosan näyttelijätkin kaikki olivat allekirjoittaneelle täysin tuntemattomia suuruuksia ja heidän IMDB-sivujaan katsoen mikään elokuva ei aiheuttanut mielikuvaa siitä että olisin niitä entuudestaan nähnyt joten täysin ummikkona elokuvaa pääsi katsomaan.
Elokuva kertoo demonin riivaamasta Anna Ecklundista. Toisin kuin useimmissa näkemissäni manauselokuvissa on tällä kertaa tapaus poikkeava sen suhteen että Annan kohdalla kyse ei ole ensimmäisestä kerrasta vaan tapaus on jo toinen laatuaan. Annan mies on vienyt hänet nunnaluostariin huomattuaan että kaikki ei ole kohdallaan ja pian sinne sitten saapuukin papit ajamaan perkelettä pihalle.
Juonensa osalta elokuva on suhteellisen tylsä ja mitäänsanomaton. Se avaa kyllä katsojalleen tarinaa siitä miksi Saatana haluaa demoninsa menevä Annaan uudemmankin kerran, mutta se jättää silti katsojansa tympääntyneksi juonen tylsyydestä ja merkityksettömyydestä.
Isä Richard Lamont (Lee Bane)
Tarina itsessään on konseptina kiintoisa. Demonit menevät ihmiseen josta ne on kerran jo manattu pihalle ja tulevat takaisin seitsemänkertaiselle voimakkuudella. Harmillisesti tapa millä kiintoisa konsepti puetaan elokuvan vaatteisiin saa tämän teoksen kohdalla kauhun muuttumaan tarkoituksettomaksi komediaksi.
Saatanan riivaama nainen huutelee rivouksia joita lukiessa voisi kuvitella elokuvan olevan lähempänä pornografista materiaalia kuin kauhua – vai mitä pitäisi ajatella repliikeistä “Nussi minua, limanuljaska!”, “Uskoton kullinimijä”, “Ime sitä, runkkari!” tai “Nussi häntä perseeseen!”? Toki repliikit sopivat konseptiin missä saastaisuuden henki vaikuttaa ihmisessä, mutta tässä elokuvassa niiden merkitys aiheuttaa katsoessa tahattomia repeämisiä vaikka tarkoituksena luultavasti on ollut jokin muu lopputulema.
Elokuvassa on tarinassa jotain hyvääkin, sillä siinä on edes jotain yritystä ollut hieman tavallisuudesta poikkeavassa tarinassaan. Aiemmin riivattu nainen tulee riivatuksi uudelleen sekä hänestä ulos ajetut henget löytävät tiensä uuteen kotiin. Sinänsä näistä tulee vahvasti mieleen Raamatun kertomus saastaisesta hengestä joka lähtee ihmisestä mutta palaa takaisin seitsemän vielä pahemman kanssa ja tulevat takaisin asumaan (Evankeliumi Mattuksen mukaan, luku 12, jakeet 43-45). Kuitenkaan se ei onnistu saamaan katsojaansa jännityneeksi saati kauhistuneeksi missään vaiheessa.
Annan kyyneleet vuotavat kuin legendoissa verta itkevillä patsailla
On vaikeaa luetella lyhyesti mitkä kaikki asiat tässä elokuvassa on pielessä, sillä konsepti on kiintoisa mutta siitä on silti onnistuttu tekemään surkuhupaisa kauhuelokuvan irvikuva. Yhtenä syynä tähän näen liian vähäisen taustatarinan avaamisen. Tarinaa ei juurikaan pohjusteta vaan melkoisen pian ollaan jo rupattelemassa miten paha saadaan pihalle ihmispolosta.
Toinen merkittävä huono piirre tässä elokuvassa on valaistus. Kauhuelokuva jossa kuvataan liian paljon itse kohdetta liian kirkkaassa valaistuksessa ja jätetään vähemmän tilaa katsojan omalle tulkinnalle on yleensä melkoisen varma tapa epäonnistua pelon ilmapiirin luonnissa. Useammin se mitä katsoja näkee on omiaan latistamaan kauhuelokuvan tunnelmaa jonka katsoja itse on mielessään rakentanut. Silloinkin kuin kohdetta näytetään on mielenkiintoisempaa jos valaistus on synkkä tai kylmä (kuten elokuvassa Manaaja) ja jättää tilaa katsojan omallekin tulkinnalle. Valitettavasti se tässä elokuvassa ei sitä ollut.
The Exorcism of Anna Ecklund on kauhuelokuva joka ei pelota katsojaansa missään vaiheessa. Se on koominen esitys joka koettaa löytää paikkansa kauhuelokuvien maailmasta sitä kuitenkaan löytämättä. Sen tarina on kiintoisa ja edes hieman poikkeava lajityypistään josta täytyy antaa edes hieman pisteitä, mutta kokonaisuutena elokuva on huono elokuva jonka katsomatta jättämisellä ei paljoa menetä. Kaikille kiinnostuneille elokuva löytyy Netflixistä.
