Leffalauantai: Jurassic Park

Jurassic Parkin legendaarinen T-Rex-kohtaus

Jurassic Park (IMDB) on Steven Spielbergin ohjaama vuonna 1993 julkaistu toiminnallinen seikkailu/sci-fi. Pääosarooleissa nähdään Sam Neill, Laura Dern, Jeff Goldblum, Richard Attenborough, Ariana Richards, Joseph Mazzello ja nähdäänpä pienessä roolissa myös Samuel L. Jackson. Tarina nojaa Michael Crichtonin samaa nimeä kantavan romaanin pohjalle.

Tarinassa kerrotaan kuinka rikas vanha mies nimeltään Hammond (Richard Attenborough) on onnistunut tiedemiesten avustuksella rakentamaan aivan uudenlaisen huvipuiston minkä vetonaulana toimivat vuosimiljoonia sitten sukupuuttoon kuolleet dinosaurukset. Jotta kyseessä ei olisi vain huvipuisto missä esitellään näiden esihistoriallisten olentojen luita ja yleistä tietoa näistä kadonneista eläimistä, on Hammond tutkijoineen vienyt tieteen tekemisen pidemmälle ja herättänyt olennot jälleen henkiin nykyteknologian suomien kloonausmahdollisuuksien avulla.

Ennen paikan aukaisua puiston esittelykierrokselle tulee kaksi dinosaurustutkijaa Grant (Sam Neill) ja Ellie (Laura Dern), tiedemies Malcom (Jeff Goldblum), vakuutusyhtiön juristi Gennaro (Martin Ferrero) sekä Malcomin lapsenlapset Lex (Ariana Richards) ja Tim (Joseph Mazzello). Opastettu kiertoajelu ei kuitenkaan mene puistoa rakentaneiden suunnitelmien mukaan ja pian vierailijat saavat havaita turvatoimien pettäneen, aitojen sähköistyksien kadonneen ja dinosaurusten vaeltavan vapaasti saarella minne mielensä tahtoo.

Hammond, Ellie ja Grant

Jurassic Parkin julkaisusta on vierähtänyt 27 vuotta joten tämän voi alkaa laskemaan jo modernien klassikoiden kategoriaan. Julkaisuaikanaan Oscareillakin palkitut erikoistehosteet toimivat yhä tyylikkäästi eikä elokuvan ikää ole helppoa havaita niitä katsomalla.

Tämän elokuvan kohdalla on helppoa uppoutua tarinan vietäväksi ja ihailla massiivisia dinosauruksia niiden temmeltäessä saarella, mutta ilahduttavaa kyllä Spielberg ei ole luottanut pelkästään niiden vetovoimaan toimivan elokuvan synnyttämisessä vaan Jurassic Park on muutenkin elokuvallisessa mielessä mestariteos.

Erityisesti pidin tässä elokuvassa sen rytmistä ja tavasta kuinka sen tarinaan ja hahmoihin annetaan persoonaa ja syvyyttä vaihe kerrallaan. Hahmojen persoonista saa katsojana luotua nopeasti mielikuvat ilman että niitä on katsojalle rautalangasta väännetty.

Vaikka kyseessä onkin toimintaelokuva jonka pääosissa on dinosaurukset, on henkilöhahmojen rakentamisen ja rytmin merkitys valtava sillä hahmot ja heidän väliset suhteet antavat katsojalle jonkinlaista tarttumapintaa ja merkitystä jännittäviin kohtauksiin. Katsojana hahmoista välittää ja heidän kohtalonsa kiinnostaa, toisin kuin aivan liian monen muun elokuvan kohdalla.

Lex (Ariana Richards)

Ohjauksellisesti pidin kuinka Spielberg hallitsee tarinan rakentamisen ja katsojan koukuttamisen heti ensimetreiltä saakka. Aivan elokuvan alussa näytetään kohtaus mistä katsoja heti tietää että kohta jotakin tapahtuu. Sateinen sää, varovainen mutta myös uhkaava tunnelma ja vartijoiden kovat varotoimet kertovat katsojalle että on jotakin jonka vuoksi näin suureen varovaisuuteen ollaan ryhdytty. Pian tapahtuva onnettomuus missä ei kuitenkaan katsojalle vielä näytetä kuka tai mikä sen aiheutti on omiaan luomaan vetovoimaisen alun joka saa katsojan mielenkiinnon heräämään.

Pidin myös ohjauksessa tavasta kuinka katsojalle näytetään hahmojen ilmeiden ja eleiden kautta että pian tapahtuu jotakin mielenkiintoista. Katsojalle nostatetaan odotusta ja mielenkiintoa ennen varsinaisen kiinnostusta herättäneen asian näyttämistä.

Myös näyttelytyö oli kaikkien osalta hyvää ja uskottavaa, mutta erityisesti pidin Lexin (Ariana Richards) roolisuorituksesta. Tapa miten hän saa välitettyä näyttelyllään Tyrannosaurus Rexin kohtaamisen luoman jännityksen katsojalle on erinomainen osoitus toimivasta näyttelytyöstä.

Kokonaisuutena Jurassic Park on mestariteos joka on ansainnut paikkansa niin elokuvataiteen historiassa kuin myös allekirjoittaneen Suosituksia-sivulta (katso täältä).

Arvosana: 10/10 (IMDB: 8,1/10)

Leffalauantai: L’écume des jours (Päivien kuohu)

Chloé (Audrey Tautou) ja Colin (Romain Duris)

L’écume des jours (IMDB) on vuonna 2013 julkaistu ranskalais-belgialainen fantasia/draama. Sen on ohjannut Eternal Sunsine of the Spotless Mind (Tahraton mieli) -elokuvankin ohjauksesta tuttu Michel Gondry. Pääosarooleissa nähdään Amelié-elokuvan päätähti Audrey Tautou sekä itselleni entuudestaan tuntematon Romain Duris.

Tarinassa kerrotaan varakkaasta miehestä Colinista joka elää rentoa ja helppoa elämää vailla työn luomaa rasitusta. Eräänä päivänä hänen ystävänsä Chick (Gad Elmaleh) kertoo tavanneensa mielenkiintoisen naisen Alisen (Aïssa Maïga). Colin itsekin haluaa löytää rakkauden ja niinpä hän eräissä juhlissa tutustuu Chloéen (Audrey Tautou).

Pari tutustuu, rakastuu ja viimein myös aviotuu kunnes vähitellen rakkauden ja kauniin iloisen elämän aurinkoiseen päivään tulee tummia pilviä viemään valon ja lämmön pois.

Nicolas (Omar Sy), Colin sekä Chick (Gad Elmaleh)

L’écume des jours on positiivisella tavalla raikkaan omalaatuinen ja hämmentävä elokuva jonka fantasiaelokuvamaisia piirteitä katsoessa paikoitellen tuntuu kuin katsoisi Tohtori Sykerö lastenohjeman jaksoa elokuvallisessa muodossa. Erilaiset hämmentävät tapahtumat ja omaperäiset keksinnöt ovat omiaan herättämään paikoitellen jopa ajatusta siitä että käsikirjoitusta tehdessä on nautittu muutakin kuin vain kansalaisluottamusta.

Elokuvan alkuvaiheiden kesäisen kepeä ja hyväntuulinen tunnelma tuo positiviisella tavalla mieleen Amelién ja Paris pieds nus (Lost in Paris) -elokuvien viattoman iloittelevan olemuksen joka vähitellen joutuu väistymään syrjään kun elämä ottaa tummemman väripaletin käyttöönsä. Pidin siitä kuinka tarinan mennessä surumielisemmäksi se näkyi myös elokuvan värimaailmassa.

Omaan makuuni tämä oli erinomainen elokuva ja se onkin viihdyttävä ja ilahduttava poikkeama siitä mitä normaalisti valkokankaalla näkyy. Sen omaperäinen ilmaisu, villit ideat jotka ylittävät absurdiuden rajat niin reilusti että raja jää jonnekin kauas horisontin taakse sekä hyväntuulinen ote alkuvaiheilla on jotain jollaista on ilo katsoa. Yhdistettynä hyvään näyttelytyöhön on tämä elokuva joka kannattaa katsoa mikäli omaperäisen hämärät taiteelliset elokuvat iskevät lainkaan.

Arvosana: 9/10 (IMDB: 6,5/10)

Leffalauantai: The Grey (Suden hetki)

Pääosaroolissa nähdään Liam Neeson

The Grey (IMDB) joka suomennettuna tunnetaan nimellä Suden hetki on vuonna 2011 julkaistu toiminnallinen seikkailudraama. Sen on ohjannut Joe Carnahan ja sen pääosaroolissa nähdään mm. Schindlerin listasta (lue arvostelu) tuttu Liam Neeson.

Tarinan alkuvaiheilla kerrotaan pintapuoleisesti elokuvan päähenkilöistä jotka ovat öljy-yhtiön työntekijöitä jotka työskentelevät jossain keskellä ei mitään. Miehet ovat lähdössä lentokoneella pois alueelta, mutta lentokone syöksyy maahan Alaskan lumikentille. Monet saavat surmansa koneen pudottua, mutta pieni joukko selviää jonka jälkeen he alkavat käymään eloonjäämiskamppailua kylmyyttä ja alueella majaansa pitäviä susia vastaan.

Jotta yhdessä hengissä pysyminen vaikeiden olosuhteiden keskellä ei käy liian helpoksi, on yksi syöksystä selvinneistä tietenkin pakollinen rasittava vastaan vänkääjä jota ei liiaksi tunnu yhteen hiileen puhaltaminen kiinnostavan.

Alkuvaiheet elokuvasta ovat mielenkiintoiset ja lupailevat toimivaa draamaa, mutta valitettavasti lentokoneen syöksyn jälkeen draamallinen aspekti menettää otettaan ja tilalle astuu keskinkertainen seikkailullinen selviytymiselokuva joka nojaa liiaksi kliseisten draamaelokuvien tyyleihin.

Kliseisten draamaelokuvien tyylillä tarkoitan tässä kontekstissa sitä, että henkilöhahmoja ei rakenneta juuri lainkaan vaan pintapuoleisesti annetaan viitekehys jossa toimitaan ja matkan varrella yritetään rakentaa hahmoja onnistumatta siinä kuitenkaan missään vaiheessa kunnolla. Selviytyneistä henkilöistä ei saa kosketuspintaa eikä kenenkään kohtalo kiinnosta juuri lainkaan, joten draamalliseksi elokuvaksi tämä jättää liiian pintapuoleisen hahmokuvauksen ollakseen koskettava tai puhutteleva.

Toiminnalliset kohtaukset joissa sudet ja ihmiset ottavat yhteen olivat myöskin pääosin huonosti toteutettuja, sillä siellä taas mallia elokuvan tekemiseen oli haettu huonosti toimivista toimintaelokuvista. Kohtaukset ovat sekavia sillä kamera heiluu ja huojuu milloin minnekin, leikkaukset ovat järjettömän nopeita ja niitä on paljon peräkkäin jonka jälkeen kohtaus onkin jo ohi ja katsojana saa vain arvailla mitähän tässä nopeassa kohtauksessa tapahtui.

Onneksi muutoin elokuva oli toimivaa tasoa. Se oli kepeän viihdyttävä ja ilman suurempia puutteita. Liam Neesonin näyttely oli myöskin perinteisen toimivaa katsottavaa.

The Grey jättää lopulta kuitenkin hieman ristiriitaisen tunnelman. Samaan aikaan se on tavallinen keskinkertainen viihdyttävä toiminnallinen seikkailuelokuva, mutta siinä on kuitenkin ammennettu aineksia draaman puolelta onnistumatta kuitenkaan kunnolla joka saa sen tuntumaan kuvaukselta joka koettaa olla vähän kaikkea kaikille onnistumatta lopulta sen vuoksi missään lajityypissään kunnolla.

Tarinan osalta en voinut myöskään välttyä mielikuvalta elokuvasta missä on lähdetty hakemaan ensimmäisen Jurassic Parkin hienosti rakennettua tunnelmaa ja sitä myötä saavuettavaa jännittävyyttä, mutta lopulta on saatu lopputulos kuitenkin väännettyä teinikauhuelokuvan muotin lävitse ja maustettu klliseisen draamaelokuvan aineksilla.

The Grey kestää kyllä katselun kerran jos toisenkin, mutta harmillisesti potentiaalistaan huolimatta se jättää kaipaamaan enemmän kuin mitä se tarjoaa.

Arvosana: 6/10 (IMDB: 6,8/10)

Leffalauantai: Gentlemen Prefer Blondes (Herrat pitävät vaaleaveriköistä)

Lorelei Leen roolissa nähdään Marilyn Monroe

Gentlemen Prefer Blondes (IMDB) eli suomalaisittain Herrat pitävät vaaleaveriköistä on vuonna 1953 julkaistu romanttinen ja komediallinen musikaali jonka on ohjannut Howard Hawks. Pääosarooleissa nähdään Marilyn Monroe, Jane Russell, Charles Coburn, Tommy Noonan sekä Elliott Reid.

Tarinassa kerrotaan showtanssija Lorelei Leestä (Marilyn Monroe) joka on menossa avioliittoon rikkaan Gus Esmond Juniorin (Tommy Noonan) kanssa. Gusin isä ei avioliittoaikeista ole lainkaan innoissaan ja niinpä hän palkkaa yksityisen etsivän Ernie Malonen (Elliott Reid) seuraamaan poikansa vaimoehdokasta hänen ollessa ystävänsä Dorothyn (Jane Russell) kanssa laivalla kohden Ranskaa.

Loreleilla on taipumus vaikuttaa hieman yksinkertaiselta blondilta, flirttailla ja vetää puoleensa paljon huomiota miehiltä aina nuoresta pojasta vanhaan vaariin saakka ja niinpä yksityisetsivällä on pian hallussaan kuvia joista voisi helposti tulla vääränlaisia mielikuvia niin Gusille, hänen isälleen kuin myös flirttailleen miehen vaimollekin.

Dorothy Shaw (Jane Russell)

Gentlemen Prefer Blondes on ilahduttavan humoristinen musikaali joka kepeästä olemuksestaan huolimatta onnistuu kuvaamaan kärjistäen elämän kenties ikäviäkin lainalaisuuksia joiden ääneen sanominen nykyisellä vuosikymmenellä on lähestulkoonsa jo omiaan aiheuttamaan mielipahaa ihmisten keskuudessa – jos ei muualla niin ainakin sosiaalisessa mediassa.

Tarinassa nuori ja kaunis showtanssija Lorelei ei lainkaan kainostele saati koe moraalista ongelmaa siitä että hän on kiinnostunut varakkaista miehistä ja heidän varallisuudestaan. Naisellisen viehätysvoiman valjastaminen heikkomielisten miesten viettelyyn ei aiheuta minkäänlaisia tunnontuskia ja esimerkiksi myös naimisissa olevan vanhan miehen pään pyörälle pistettyään haluaa hän saada tuon miehen vaimolle kuuluvan timanttisen tiaran.

Lorelei tiedostaa että vanhuus koittaa joskus aikanaan, nuoruuden kauneus ja viehätysvoima haihtuu tai vähintäänkin laimenee tulevien vuosien myötä, mutta timantit ovat silloinkin naisen paras ystävä. Jonkinmoisesta yksinkertaisuudestaan huolimatta hän on huomannut elämän lainalaisuuksista sen verran että tietää miesten olevan ikään katsomatta heikkoina hänenkaltaisiinsa nuoriin ja kauniisiin naisiin jotka osaavat käyttää naisellista viehätysvoimaansa miesten pään pyörälle pistämiseen.

Lorelei ja tuleva miehensä ovat molemmat stereotyyppisiin sukupuolirooleihinsa osuvia hahmoja joissa kaikesta kärjistyksestään huolimatta on yhteiskunnallisesta perspektiivistä katsoen paljon totuuspohjaa parisuhteiden näkökulmasta vielä tänäkin päivänä. Moni mies yhä edelleen ensisijaisesti on kiinnostuneempi nuoremmista kuin vanhemmista naisista (lue täältä englanniksi lisää deittisivustolta kerätystä datasta) ja ainakin amerikassa useat hyvin tienaavat naiset kipuilevat sen kanssa että eivät löydä miestä joka ansaitsee heitä paremmin (lue artikkeli täältä).

Painopisteen ollessa Loreleissa ja hänen taipumuksestaan haluta varakas mies annetaan elokuvassa silti hyvin tilaa myös toisenlaisille näkökulmillle, sillä hänen ystävänsä Dorothy ei ole lainkaan kiinnostunut miehen varallisuudesta. Mies joka kertoo varallisuudestaan on hänelle lähinnä vastenmielinen vaihtoehto, joten elokuvan tähtikaksikosta ei luoda pelkästään mielikuvaa tyhjäpäisinä rahan perässä juoksevista viettelijättäristä sen enempää kuin kaikista miehistäkään ei luoda kuvaa kauniiden naisten lumoihin joutuvista typeryksistä.

Lorelei ja Gus (Tommy Noonan)

Omaan makuuni tämä oli erinomainen elokuva. Se onnistuu olemaan humoristinen ja viihdyttävä, sen musikaaliset osuudet koreografioineen on toimivia kautta linjan ja sen kärjistetty mutta silti monessa mielessä varsin todenmukainen maskuliinisuuden ja feminiinisyyden välinen dynamiikan kuvaus on jotain mitä toivoisin näkeväni elokuvissa yhä yhtä sympaattisella ja kepeämielisellä otteella toteutettuna.

Elokuva pääsi myös Suosituksia-sivulleni.

Arvosana: 9/10 (IMDB: 7,2/10)

Leffalauantai: Argo

Tony Mendezin roolissa nähdään Ben Affleck

Argo (IMDB) on vuonna 2012 julkaistu biografia/draama/trilleri. Sen on ohjannut myös pääosaroolissakin nähtävä Ben Affleck. Muissa rooleissa nähdään mm. Bryan Cranston, Alan Arkin, Victor Garber, Tate Donovan, John Goodman sekä Taylor Schilling. Elokuva on palkittu parhaan elokuvan Oscarilla.

Elokuva on tositapahtumiin pohjautuva tarina missä kerrotaan CIA:n suorittamasta operaatiosta missä pelastettiin kuusi amerikkalaista Iranin pankkivankikriisin aikaan vuonna 1979. Wikipedian mukaan kyseinen kriisi alkoi vuonna 1979 islamilaisten opiskelijoiden vallattua Yhdysvaltojen Iranin suurlähetystön Teheranissa (lue täältä).

Oma historiantietämykseni aiheen tiimoilta on vähäistä joten en osaa arvioida kuinka todenmukainen kuvaus elokuva oli kyseisestä tapahtumasta. Kuivahkon kuuloisesta aihepiiristään huolimatta Affleck on onnistunut loihtimaan mielenkiintoisen elokuvan joka pitää katsojan mielenkiinnon yllä alusta loppuun saakka.

Bob Andersin roolissa Tate Donovan

Alussa katsojalle näytetään tapahtumapaikka, mielenosoittajien saapuminen ja mellakointi sekä kuuden henkilön pako tapahtumapaikalta. Pian tämän jälkeen siirrytään amerikkaan CIA:n puolelle missä suunnitellaan operaatiota paenneiden henkilöiden palastamiseksi heidän piilopaikastaan. Agentti Tony Mendez (Ben Affleck) lähtee Iraniin pelastusoperaatiolle mikä on naamioitu CIA:n tekaistun Sci-Fi elokuva Argon tapahtumapaikaksi.

Elokuvallisesti Argo on tyylikkäästi toteutettu draama joka rakentuu verkkaisesti käymättä kuitenkaan missään vaiheessa junnaavaksi. Rauhallisen tarinan kasvatuksen ja hyvän tarinan rytmin myötä lopun ratkaisuvaiheet tuntuvat kiinnostavalta ja jopa jännittävältä – siitäkin huolimatta että katsojan on helppoa osata odottaa mihin suuntaan henkilöiden kohtalot menevät.

Vakava tarina sisälsi siellä täällä myös toimivia humoristisia vivahteita jotka olivat omiaan lisäämään elokuvalle myös viihteellistä puolta. Yli kaksi tuntia kestävä elokuva kansainvälisestä konfliktista ja siihen liittyvästä pelastusoperaatiosta on helppo tehdä tarpeettoman synkkämieliseksi ollakseen enää viihdyttävä tai vaihtoehtoisesti liian kliseiseksi ollakseen uskottava, mutta Argo onnistuu tyylipuhtaasti tasapainottelemaan näiden välillä kallistumatta kuitenkaan kumpaankaan suuntaan.

Kokonaisuutena Argo on erinomainen elokuva joka kestää useammankin katselukerran.

Arvosana: 9/10 (IMDB: 7,7/10)