Category: Elokuvat

  • Leffalauantai: Gamer

    Taisteluita nähdään paikoitellen samoin kuin tietokonepeleissä

    Mark Neveldinen ja Brian Taylorin ohjaama Gamer (IMDB) on vuonna 2009 julkaistu toiminnallinen sci-fi-trilleri. Pääosissa nähdään Gerard Butler, Michael C. Hall sekä Logan Lerman.

    Tekniikan kehityksen myötä on syntynyt uudenlaisia mahdollisuuksia pelaamiselle. Siinä missä aikaisemmin peleissä on totuttu ohjailemaan vain virtuaalisia hahmoja on ideoillaan varakkaaksi noussut Ken Castle (Michael C. Hall) luonut pelimaailman missä todelliset ihmiset pääsevät ohjaamaan todellisia ihmisiä. Idea on ollut suosittu, mutta niin on myös hänen uusi pelinsä missä vaaralliseksi luokiteltuja vankeja ohjataan taistelukentällä. Palkintona vangille on 30 voitetun kentän jälkeen vapautus ja tätä vapautusta epäoikeudenmukaisesti tuomittu Kable (Gerard Butler) koettaa saada.

    Gamerissä on mielenkiintoinen tarina joka toimii. Siinä on sopivanlaista synkkyyttä ja teknologian kehityksen mahdollistamien tulevaisuuden uhkakuvien maalailua siten että tämän voisi helposti nähdä olevan episodina Black Mirror -sarjassa.

    Kiintoisana aspektina elokuvassa onkin sen inhorealistinen kuvaus ihmiskunnasta, sillä vaikka teknologia kehittyy ihminen ei tunnu kehittyvän. Tulevaisuuden viihteenä ihmiset ovat valmiita pelaamaan vaikka toisten hengellä ja suuret massat seuraavat sitä kuin ennen aikaan gladiaattoritaisteluita. Leivän ja sirkushupien tuoma viihdearvo on tärkeämpää kuin oman ihmisyytensä ja moraalinsa muistaminen.

    Hahmojen osalta mennään pääsääntöisesti toimivalla tasolla, mutta mukana on myös erittäin stereotyyppisiäkin henkilöitä. Mieleenpainuva ja äärimmäisen kliseinen hahmo on kuvaus lihavasta, hikisestä nörtistä joka syö epäterveellisesti ja ohjaa naispuoleista hahmoa ja pyrkii saamaan hänet seksuaalisiin tekoihin muiden pelimaailman hahmojen kanssa. Kliseistä, mutta toisaalta myös absurdiudessaan hupaisaakin.

    Elokuvassa nähdään useita taistelukohtauksia, joten on harmillista että taistelukohtauksien nopeat vaiheet jäävät osittain epäselviksi nopeiden leikkauksien ja huojuvan kameran vuoksi. Onneksi kohtaukset eivät olleet tarpeettoman pitkiä, sillä mitä pidempi ja epäselvempi kohtaus on, sitä turhauttavammaksi se itselleni yleensä käy ainakin tämän tyylilajin elokuvissa missä ei pyritä kuvaamaan kohtausta katsojan kuvakulmasta kuvattuna kuin kyseessä olisi dokumentaarinen filmatisointi.

    Kokonaisuutena Gamer oli omaan makuuni viihdyttävä elokuva. Ei se ole mikään mestariteos, mutta niihin hetkiin kun etsii suoraviivaista ja viihdyttävää toimintaa ajaa tämä hyvin asiansa.

  • Leffalauantai: Såsom i en spegel (Kuin kuvastimessa)

    Harriet Andersson esittää hyvin roolinsa Karinina jonka mielenterveydessä on haasteita

    Såsom i en spegel (IMDB) joka suomennettuna tunnetaan nimellä Kuin kuvastimessa on Ingmar Bergmanin ohjaama draamaelokuva vuodelta 1961. Rooleissa nähdään Max von Sydow, Lars Passgård, Gunnar Björnstrand sekä Harriet Andersson.

    Karin (Harriet Andersson), hänen miehensä Martin (Max Von Sydow), Karinin veli Minus (Lars Passgård) sekä Karinin ja Minuksen isä David (Gunnar Björnstrand) asuvat yhdessä saarella. Karin on päässyt mielisairaalasta, mutta hänen todellisuudentajunsa rakoilee tarinan edetessä yhä enenevissä määrin. Jokainen joutuu käsittelemään omalla tapaansa hänen mielenterveytensä luomia haasteita omien elämän haasteiden lisäksi.

    Monen muun näkemäni Bergmanin elokuvan tapaan myös tämä on verkkaisesti etenevä tarina missä ei varsinaisesti tapahdu kovinkaan paljoa, vaan painopisteessä on enemmänkin ihmisyyden luomat haasteet ja niiden käsittelyt. Jokaiselle tarinan henkilölle annetaan tarpeeksi tilaa jotta heidän persoonansa ja heidän omat henkilökohtaiset ongelmansa tulevat esiin – joko suoraan tai vähintäänkin välillisesti – mikä antaa katsojalle tarpeeksi aikaa muodostaa omat näkemyksensä heidän luonteistaan ja toimintatavoistaan.

    Vaikka Karinin mielenterveyden hajoaminen on raskasta hänen läheisilleen sekä hänelle itselleen, on se myös asia jonka kautta he näkevät asioita itsestään. Kuten elämässä yleensäkin, monesti asiat saavat uudenlaisia näkökulmia erinäisten tragedioiden yhteydessä sillä silloin ihminen useammin saattaa pysähtyä kohtaamaan ja käsittelemään itseään suurempia kysymyksiä kuin silloin kun kaikki on tasaista ja ongelmatonta.

    Pidin tästä elokuvasta. Sen tarina on mielenkiintoinen, sen verkkainen tempo on miellyttävä ja sen henkilöiden kuvaukset ovat uskottavia ja inhimillisiä. Näyttelytyö on hyvää ja kokonaisuus pysyy hyvin kasassa.

  • Leffalauantai: R.I.P.D.

    Efektit ovat toisinaan toimivaa tasoa kuten tässä, mutta joissain kohtauksissa ne tuntuvat huonommilta

    R.I.P.D. (IMDB) on vuonna 2013 julkaistu komediallinen toimintaelokuva jonka on ohjannut Robert Schwentke. Pääosissa nähdään Ryan Reynolds, Jeff Bridges, Stephanie Szostak sekä Kevin Bacon.

    Nick (Ryan Reynolds) on poliisi joka on yhdessä työpartnerinsa Hayesin (Kevin Bacon) kanssa ottanut tekemällään keikalla laittomasti omaisuutta omaan haltuunsa. Nick tulee kuitenkin katuman päälle, mutta ennen kuin hän on saanut sovitettua tekonsa pääsee hän tehtävällä ollessaan hengestään. Hän siirtyy kuolleiden poliisivoimiin missä hän saa partnerikseen jo 1800-luvulla kuolleen virkavallan edustajan jonka kanssa he joutuvat ottamaan kiinni karanneita kuolleita eli raatoja. Työtehtävässään Nick saa huomata että hänen eläessään varastamansa kulta onkin osa suurempaa tarkoitusta, sillä karanneet kuolleet tahtovat päästä palaamaan takaisin maan päälle ja tätäkin kultaa tarvitaan suunnitelman toteuttamiseen.

    R.I.P.D. on tarinansa osalta kiintoisa sillä sen tarinassa on omaperäisiä ideoita, mutta harmillisesti sen luomaa potentiaalia ei ole hyödynnetty kunnolla.

    Tarinassa on uskonnollista mystiikkaa joka kuitenkin jättää hieman epäselkeän kuvan kuolleiden tilasta tämän elokuvan viitekehyksessä – ketkä kuolleet päätyvät R.I.P.D.:hen, ketkä ns. raatoihin ja mitä kaikille muille ihmisille tapahtuu kuolemansa jälkeen. Samoin epäselväksi itselleni jäi mitä tapahtui kaikille niille raadoille jotka R.I.P.D.:n poliisit ampuvat kadoksiin – joutuvatko he kadotukseen, vankilaan vai minne. Yksi vaihtoehto voi olla tietenkin että tämä on selvinnyt jossain vaiheessa elokuvaa, mutta itselläni se on vain mennyt ohi.

    Selkeyttä en saanut myöskään siihen miten käy näiden poliisien sen jälkeen kun heidän aikansa kuolleiden polliisin palveluksessa on ohitse. Pieniä epäselvyyksiä tarinassa siis on, mutta onneksi tämänkaltaiset asiat eivät kovin paljoa paina vaakakupissa ottaen huomioon elokuvan kepeän ja viihteellisen luonteen. Vakavamielisemmässä draamassa tai vaikkapa toimintaelokuvassakin jonka miljöö olisi arkirealistisempi olisi odotukset tarinan selkeydelle myös suuremmat kuin komediallisessa toiminnassa.

    Erikoistehosteista jäi itselleni hieman ristiriitainen tunnelma. Paikoitellen ne näyttivät hyvältä, mutta toisinaan ne näyttivät tarpeettoman keinotekoiselta joka latisti joidenkin kohtausten tunnelmaa. Lisäksi raatojen ulkomuodot olivat pääsääntöisesti huonot ja korostetun teennäisen näköiset. Tietenkin on ymmärrettävää että ne näyttävät siltä juuri siksi että niillä luodaan humoristista vivahdetta tähän elokuvaan, mutta omaan silmääni tyyli ei toiminut.

    Näyttelytyö on pääsääntöisesti hyvää tasoa kuten tämän tason näyttelijäkaartilta voi odottaakin, mutta yksittäisiä kohtauksia oli joissa tunteen välitys jätti kaipaamaan suurempaa ja aidompaa eläytymistä.

    Monista puutteistaan huolimatta ei tämä erityisen huono elokuva ole, mutta en tätä silti hyvänäkään voi pitää lukuunottamatta tarinan mielenkiintoisia ja omalaatuisia ideoita. Kyllä tämän katsoo sopivassa mielentilassa, mutta keskinkertaisuutensa vuoksi ei siitä ole paljoa jälkipolville kerrottavaa.

  • Leffalauantai: Omoide no Mânî (Marnie – tyttö ikkunassa)

    Omoide no Mânî on kauniilla ja tunnelmallisella piirtotyylillä tehty Studio GHhiblin tuottama anime-elokuva

    Hiromasa Yonebayashin ohjaama Omoide no Mânî (IMDB) on anime-draama mystisillä elementeillä jonka tarina pohjautuu Joan G. Robinsonin samaa nimeä kantavaan lastenkirjaan. Elokuvan on tuottanut japanilainen animaatiostudio Studio Ghibli ja se on julkaistu vuonna 2014.

    Tarinan protagonistina nähdään 12-vuotias Anna. Hän on ujo, ahdistunut ja syrjään vetäytyvä tyttö joka on kasvanut tätinsä luona hänen vanhempiensa menehdyttyä auto-onnettomuudessa hänen ollessaan pieni. Anna lähetetään toisen tätinsä ja setänsä luokse muutamaksi kuukaudeksi jotta hän saisi astmaansa apua maaseudun raikkaassa ilmassa. Maaseudulla ollessaan hän tutustuu ja ystävystyy lähellä olevassa kartanossa asuvan salaperäisen nuoren tytön Marnien kanssa.

    Omoide no Mânî on kaunis ja koskettava tarina joka käsittelee puhuttelevalla tavalla aitoa elämää ja vaikeita tunteita. Annan kokemat hylätyksi tulemisen tunteet, ahdistuneisuus sekä arvottomuuden tunto ovat yleismaailmallisia tunteita joihin moni ihminen pystyy samaistumaan ainakin jossain määrin. Salaperäinen Marnie josta Anna saa itsellensä ystävän elää sitä vastoin iloista ja onnellisen oloista elämää kartanossa jossa juhlitaan paljon, mutta hänenkin elämänsä kauniin pinnan alta paljastuu säröjä eikä kaikki ole lopulta niin hienoa kuin miltä se ensin saattaisi kuulostaa.

    Tarinassa on mystisiä elementtejä jotka saavat paikoitellen miettimään mitkä asiat ovat totta ja mitkä ovat vain Annan mielikuvituksen tuotetta, keinoja jolla hän pystyy kohtaamaan ja käsittelemään hylätyksi tulemisen tunteitaan. Vaikka yhdessä vaiheessa jo näyttääkin siltä että Anna on kuvitellut hyvinkin monet asioista joita on siihen mennessä nähty, ei tarina kuitenkaan jätä katsojaa näin helppoon ratkaisuun sillä Anna saa muiden henkilöiden kautta huomata että jotain todellista hänen kuvitelmissaan onkin mahdollisesti ollut.

    Vaikka Anna ja Marnie ovatkin molemmat nuoria tyttöjä joiden kautta elämän vaikeita asioita käsitellään, on katsojan silti helppoa samaistua heidän tunnemaailmaansa riippumatta katsojan omasta iästä tai sukupuolesta. Tyttöjen elämän kipukohtia aukaistaan katsojalle sopivan rauhallisella rytmillä paljastamatta liikaa liian aikaisessa vaiheessa. Hahmot ovat persoonallisia ja aidon tuntuisia ja hyvin tehdyn tarinankerronnan vuoksi heidän kohtalonsa koskettavat.

    Elokuva sisältää inhimillisen ja realistisen kuvauksensa lisäksi myös sopivan määrän mystiikkaa, sillä tarinan edetessä useamman eri henkilön elämän polut kohtaavat ja aukenevat niin katsojalle kuin Annallekin tavalla joka ei noudata arkisen realismin rajoja. Annan kasvutarina on hienosti kuvattu matka omaan itseensä mikä saa hänet ymmärtämään monien asioiden todellisen luonteen omien kuvitelmien sijaan.

    Pidin tästä elokuvasta todella paljon ja se päätyi myös blogini Suosituksia-sivulle.

    Muokattu 15.06.2025, korjattu kirjoitusvirhe.

  • Leffalauantai: Once upon a time in Mexico

    Elokuvan valaistus on monin paikoin miellyttävää katsottavaa

    Robert Rodriguezin ohjaama Once upon a time in Mexico on vuonna 2003 julkaistu toiminnallinen rikostrilleri. Pääosissa nähdään Johnny Depp, Antonio Banderas, Willem Dafoe, Salma Hayek sekä Danny Trejo.

    Meksikossa on tapahtumassa vallankaappausyritys jonka taustalla tapahtuu monenlaisia juonitteluita ja useiden eri tahojen välisiä välienselvittelyitä. Taustalla on säätämässä niin huumerikollisia, CIA:ta kuin myös entistä FBI:n agenttiakin. Toisten toimintaa motivoi raha, toisten valta ja joillekin kyseessä on puhtaasti henkilökohtaisista syistä minkä takia he tulevat mukaan kuvioihin taistelemaan kuka ketäkin vastaan.

    Juoni on konseptin tasolla toimiva, mutta valitettavasti toteutus jättää toivomisen varaa, sillä tarinassa on aivan liian monta henkilöä osallisena painoarvoltaan liian suuressa roolissa joka heikentää sen selkeyttä siitä ketkä ovat todella juonen kannalta merkittäviä hahmoja.

    Elokuvan alkuvaiheilla Johnny Deppin esittämä Sands vaikuttaa olevan selkeä protagonisti, mutta jossain vaiheessa kuvioissa alkaa pyörimään useita henkilöitä siten että hänen hahmonsa jää vähitellen vain sivustakatsojan rooliin kun tarinaa viedään eteenpäin. Valitettavasti aivan yhtä selkeää johtohahmoa ei enää nouse esiin, minkä vuoksi kokonaisuudesta jää lopulta käteen ainoastaan sekalainen tarina hahmoilla joihin ei ole syntynyt missään vaiheessa tarpeeksi kosketuspintaa.

    Tarpeettoman monet hahmot tekevät myös juonen seuraamisesta paikoitellen sekavaa. Henkilöt juonivat kuka ketäkin vastaan, pettävät toisensa eikä kaikkien tekojen motivaatioista saa selkeyttä, mikä johtaa lopulta vain siihen että osa kohtauksista tai niiden osista tuntuu irtonaisilta ja merkityksettömiltä. Toki hahmosta ja hänen irrationaalisesta toiminnastaan saa jonkinlaista mielikuvaa hahmon persoonasta, mutta kokonaisuutta ajatellen se ei anna juurikaan mitään merkittävää jota ei olisi voitu kertoa paremminkin. Esimerkkinä tällaisesta osasta kohtausta on se kun ravintolan kokki ammutaan absurdin syyn vuoksi keittiöön.

    Toiminnalliset kohtaukset ovat visuaalisesti toimivia, mutta sisällöllisesti kliseisiä. Muutamat henkilöt on taisteluissa joilla osumatarkkuus on priimaa kun taas loput painivat sihtinsä osalta samassa sarjassa kuin Stormtrooperit Star Warseissa.

    Vaikka monet asiat tässä elokuvassa on keskinkertaista tasoa, on siinä myös paljon toimiviakin elementtejä. Valaistus on monin paikoin tyylikästä, musiikki on hyvää, näyttelytyö toimii ja toimintakohtauksissakin on kliseisyydestä huolimatta viihdyttävyyttä.

    Kun ottaa huomioon nimekkäät ja osaavat näyttelijät on harmillista että Once upon a time in Mexico ei nouse keskinkertaisuuden yläpuolelle, sillä tarvittavia aineksia olisi ollut joista olisi voitu keittää parempikin soppa.