Katsoin tänään elokuvan nimeltään The Moth Diaries (IMDB).
Elokuva on kannen kuvauksen perusteella kateogriaa kauhu, mutta pelottavuutta tai jännitystä tästä elokuvasta ei ainakaan omaan makuuni löytynyt yhtään. Eipä sillä, en sellaista edes kaipaa sillä en yleisesti ottaen pidä kauhuelokuvista. Tämä kuitenkin kiinnosti katsoa, sillä tarina pyörii itseäni vahvasti kiehtovan vampyyritematiikan ympärillä.
Takakannen tiedon mukaan elokuvan kesto on 1 h 22 min ja se on kielletty alle 15-vuotiaille (tai alle 16-vuotiaille, kaksi eri ikämerkintää).
Elokuvan tarinassa 16-vuotias Rebecca joutuu isänsä itsemurhan jälkeen tyttöjen sisäoppilaitokseen. Siellä hänellä on myös hyvä ystävä Lucy, mutta uuden oppilaan Ernessan myötä välit Lucyyn muuttuvat. Ajan kanssa selviää että Ernessassa ei ole kaikki aivan normaalia – tai ainakin mikäli vampyyriutta ei pidä normaalina piirteenä ihmisessä.
Hyvänä puolena elokuva tarjosi erilaista vampyyritarinaa ja toisenlaista loppua kuin muut tämän lajityypin elokuvat joita olen katsonut.
Samaan hengenvetoon on helppoa kuitenkin todeta sen erilaisuuden toimivan myös negatiivisena puolena – ainakin jos haluaa perinteisempää vampyyritarinaa kuten itse ehkä kaipasin. Teräviä kulmahampaita ei elokuvassa näy, seivätä ei teroitella eikä valkosipuleista ja risteistä ole havaintoakaan. Käytännössä siis lähes kaikki perinteisen vampyyrielokuvan teemat puuttuvat. Eipä siinä, elokuva ei onneksi flirttaile lainkaan Twilight-elokuvien tyylin suuntaan.
Lyhyesti ottaen pidin tästä leffasta ja voisin katsoa sen uudelleen, mutta mistään mestariteoksesta ei kuitenkaan voida puhua. Arvosanaksi annoin IMDB:ssä 7/10 joka on kuitenkin selvästi korkeampi kuin IMDB:n keskiarvo (4,9/10). Puhtaasti viihdyttävän rento erilaisella otteella tehty vampyyrielokuva.
Vuoden 2014 maaliskuussa julkaistu dokumenttielokuva Free to play on katsaus eSportiksi kutsuttuun lajimuotoon. Dokumentin on tuottanut amerikkalaisyritys Valve joka on pelimaailmassa tunnettu niin dokumentissä esitetystä Dota 2 -pelistään kuin myös tätä nykyä merkittävimmästä digitaalisesta pelikaupasta Steamista.
Dokumentissä kerrotaan kolmen Dota 2 -tietokonepeliammattilaisen pelaamisesta ja taustoista. Elokuvassa nähtävät pelaajat osallistuivat joukkueineen ensimmäiseen The International Dota 2 Championship -peliturnaukseen joka järjestettiin vuonna 2011 Saksassa Colognessa. Turnauksessa oli maineen ja kunnian lisäksi myöskin rahapalkintoja jaossa kaikkiaan 1,6 miljoonan dollarin edestä joista miljoona meni turnauksen voittajatiimille.
Free to play -dokumentti keskittyy ensisijaisesti kolmen ammattilaispelaajan henkilökuvaan. Esitellyt pelaajat ovat ukrainalainen Dendi (Danil Ishutin), singaporelainen Hyhy (Benedict Lim) sekä amerikkalainen Fear (Clinton Loomis).
Vaikka tämä dokumentti onkin Valven käsialaa, on ilahduttavaa huomata että dokumentti ei lähde hehkuttamaan ja kaunistelemaan ammattilaispelaajien uraa. Elokuva tuo hyvin esiin sen että kyseessä ei ole mikään helppo uravalinta moneltakaan kannalta, mm. siksikin että tietokonepelaamista pidetään monessa mielessä vieläkin vähemmän arvostettuna harrastusmuotona moneen muuhun lajiin nähden.
Keskittyminen on tärkeä tekijä.
Free to playssä nähdään pelaajien lisäksi haastatteluita myöskin pelaajien vanhemmilta tai muilta läheisiltä. Haastatteluista oli havaittavissa se että pelaamista ammattilaistasolla ei pidetä kovin hyvänä uravalintana juuri kenenkään toimesta.
Dokumentti avaa myös pelaajien tuntemuksia ja kokemuksia pelaamisen ulkopuoleltakin. Esimerkiksi Hyhy kertoo entisestä tyttöystävästänsä ja hänen tukensa merkityksestä hänen elämässään ja Dendi kertoo kuinka isänsä menehtyminen on ollut osasyynä vaikuttamassa uravalinnassa.
Peli jota dokumentissa käsitellään on siis Dota 2 joka on tyyliltänsä moninpelinä pelattava toiminnallinen reaaliaikainen strategiapeli. Siinä on yhdessä ottelussa vastakkain kaksi viiden hengen joukkuetta joiden tarkoituksena on tuhota vastustajan tukikohdan rakennus, Ancient.
Dokumentti valaisee hyvin myös sitä, että Dota 2 ammattilaiseksi tuloon ei riitä pelkästään se että on nopeat refleksit. Peli vaatii hyvien refleksien lisäksi myös laajaa tuntemusta pelistä jotta pelaaja pystyy tekemään järkeviä strategioita. Tämän lisäksi ei myöskään riitä että on itse hyvä, sillä kyseessä on tiimipeli, joten joukkue on lähestulkoonsa niin heikko kuin sen heikoin lenkki on.
Lähikuvassa Fear (Clinton Loomis).
Allekirjoittaneelle tämä dokumentti oli erittäin avartava kokemus katsoa. Oli kiehtovaa nähdä kuinka erilaiset kulttuurit pelaamisen osalta eri puolilla maailmaa on ja kuinka eri tavoin pelaajia katsotaan eri maissa.
Samaan aikaan kun meillä kotimaassa ja länsimaissa yleisesti pelaaminen tunnutaan yhä miellettävän monin osin haitallisena ja rappeuttavana harrastuksena joka kuuluu vain lapsille ja josta hänen toivotaan pääsevän eroon iän myötä, niin dokumentin mukaan Kiinassa kilpapelaaminen on jopa urheiluministeriön tukema laji.
Osissa maailman maissa ammattilaispelaajat ovat jonkinsorttisia rokkitähtiä ja heitä fanitetaan siinä missä esim. meillä Suomessa ihaillaan rokkareita tai jääkiekkoilijoita. Tämä tuli itselleni todella suurena yllätyksenä.
Kaiken kaikkiaan dokumentti on onnistunut kuvaus ammattilaispelaajan urasta ja sen vaatimista uhrauksista. Se ei siis lähde glorifioimaan alaa vaan se näyttää siitä myös sen puolen jota ei välttämättä monet tule ajatelleeksi – pelaaminen ammattilaistasolla vaatii oikeastikin paljon työtä.
Indie Game: The Movie on kanadalaisten James Swirskyn ja Lisanne Pajotin vuonna 2012 julkaisema dokumenttielokuva jossa syvennytään muutamien indie-pelinkehittäjien elämään pelikehitysprojektin aikana.
Dokumenttissa tehdään läpileikkausta Edmund McMillenin ja Tommy Refenesin elämästä heidän kehittäessään Super Meat Boyta, Phil Fishin elämästä hänen työstäessä Feziä sekä Jonathan Blowista joka on Braid-pelin menestyksen takana.
Dokumentti on aihepiirinsä lisäksi mielenkiintoinen myös siksi, että se sai rahoituksensa joukkorahoituspalvelu Kickstarterin kautta. Toisin sanoen tavalliset kansalaiset antoivat rahaa tätä projektia varten joka sitten kyseisen rahoituksen turvin pystyttiin tuottamaan.
Pelin kehittäminen ei ole aina kevyttä.
Elokuva oli kiintoisa katsaus kulissien taakse. Oli mielenkiintoista nähdä kuinka paljon työtä, aikaa ja uhrauksiakin indie-pelien kehittäminen tekijöiltään toisinaan vaatii, mutta samaan aikaan oli myös huolestuttavaakin huomata kuinka paljon työ vaatii tekijöiltään kestävyyttä henkiseltä puolelta.
Dokumentissa oli tuotu hyvin esille kuinka stressaavaksi indie-pelin kehittäminen voi toisinaan käydä. Valaisevana esimerkkinä tästä toimi FEZ-pelin suunnittelija Phil Fish joka vaikutti dokumentissa paikoin hyvinkin stressaantuneelta ja siltä että sanomansa “Menetän järkeni” voisi hetkellisesti ainakin pitää paikkansa. Pelin kehitys kesti useita vuosia, ihmiset valittivat pelin kehityksen pituudesta Internetissä joka kehittäjää selvästikin ärsytti, pelin demon esittelyssä messuilla oli epäselvyyttä asioiden laillisista puolista edellisen liikekumppanin taholta ja vieläpä demotilaisuudessa pelissä ilmeni isoja bugeja jotka vaativat ohjelmiston käynnistämistä kesken demotilaisuuden, joten kaikki ei todellakaan mennyt niin hyvin kuin voisi liene toivoa.
Edmund McMillen, pelisuunnittelija Super Meat Boyn takana.
Kiintoisana, hieman yllättävänkin lisänä tässä elokuvassa oli Steamin kautta myöskin keräilykortit sekä saavutukset. Kaikkiaan keräilykortteja löytyy tästä elokuvasta seitsemän joista neljä sai elokuvan loppuun katsomisen aikana.
Elokuvaan on onnistuttu välittämään monenlaisia tunteita joita pelin kehittämisen ja julkaisun aikana tekijänsä ovat kohdanneet. Indie Game: The Movie -elokuva on siis suositeltavaa katsottavaa kaikille jotka ovat kiinnostuneet näkemään pelinkehittäjien näkökulmaa tuotoksistaan.
