Tänään sain päätökseen Eino Leinon runokokoelmateoksen nimeltään “Elämän koreus”. Kirja on kohtalaisen monisivuinen, 480 sivua + sisällysluettelot joten tulipa tätä useampana iltana ja päivänä lueskeltua. Tähän kirjaan on koottu takakannen mukaan “Runoja Eino Leinon suurista kokoelmista. Paras ja kestävin osa hänen tuotannostaan”. Olisipa hauskaa nähdä joskus runokokoelma johon koottaisi jonkin kirjailjan huonoimmat ja unohdettavimmat runot…
Pidemmittä puheitta, oma analyysini tästä teoksesta oli se, että runot olivat pääosin hyviä, osa jopa erinomaisia kun taas toiset eivät ainakaan ensimmäisellä lukukerralla suoneet itselleni suurta kirjallista nautintoa. Kuitenkin kirjan lukeminen aiheutti olotilan, että Leinon runouteen täytyy tutustua tarkemminkin ja se on mielestäni hyvä merkki, sillä silloin runokirja on ainakin mielestäni hyvin onnistunut. Hyvää kansallisromantiikkaa viljelevää tekstiä. Lukemisen arvoinen, olettaen toki että yleisesti ottaen ei tämäntyylinen ilmaisu aiheuta ärsytyksen aihetta.
Laitetaan loppuun yksi tässä kirjassa omiksi suosikeikseni nousseista runoista, “Sukkamieli”:
Kaks istui palolla paimenta,
yks verevä, toinen vaalea.
Se verevä se soitteli torveaan,
se vaalea vaieten istui vaan.
Niin saapui kolmas ja kaukaa huus:
“Hei, veikot, hei, mull’ on sanoma uus!
Tuoll’ äsken mä Sukkamielen näin,
kun astelin aamunkoittohon päin.
Hän oli niin viehkeä varreltaan
yli kunnahan korsien kulkeissaan.
Sinikellot soi hänen silmistään,
katinkullat kuulteli päällä pään.
Ja kun hän kulki, niin, aatelkaas,
hän viittas mulle ja viittas taas!”
Näin kolmas se haasteli riemuiten.
Ja kaiholla kuuli verevä sen:
“Ken miekkonen näkis hänet kerrankaan!”
Se vaalea vaieten istui vaan.
Se vaalea istui itkien.
Hän oli jo nähnyt immen sen.