Aleksin Blogi

Category: Kirjallisuus

  • Kirja: Ellen G. White – Tie Kristuksen luo

    Tie Kristuksen luo on amerikkalaisen hengellisen kirjailijan Ellen Gould Whiten teos joka on ensimmäisen kerran julkaistu Wikipedian mukaan vuonna 1892 nimellä Steps to Christ (lue täältä). Tämä suomenkielinen painos on julkaistu vuonna 2010. Sivuja on 128 joten mitenkään erityisen paksusta niteestä ei ole kyse.

    Vaikka kirja tunnetaan yleisesti Ellen Whiten kirjoituksena, on aiheen ympärillä kuitenkin ollut vuosien saatossa ilmeisesti eriäviä näkemyksiäkin. Teoksen kirjoittajaksi on väitetty myös Whiten palveluksessa ollutta Fannie Boltonia ja että White ei itse olisi kirjaa omin käsin kirjoittanut. Tähän en itse ota kantaa onko asia näin vaiko ei – eikä sillä tämän teoksen sisällön kanssa itselleni ole merkitystä, mutta mielenkiintoinen yksityiskohta yhtä kaikki. Mikäli tämä aihe kiinnostaa löytää siitä lisätietoa eri näkökulmista esim. täältä tai täältä.

    Kuten nimestä pystyy helposti päättelemään on tämä hengellisen kirjallisuuden kategoriaan kuuluva teos. Kirja on jaettu 13 lukuun ja niiden aihepiirit käsittelevät erilaisia hengelliseen elämään kuuluvia vaiheita tai osa-alueita. Esimerkiksi lukujen aiheina ovat “Ihminen tarvitsee Jumalaa”, “Syntien tunnustaminen”, “Arkipäivän usko” ja “Jumalan lapsen ilo” joten kirjassa käsitellyt hengelliset asiat ovat suoraviivaisen tunnustuksellisia ja pragmaattisen teologisia eikä niinkään teologisien abstraktien käsitteiden ja Jumalan mysteerin filosofisiin aspekteihin pureutuvia.

    Suoran ja tunnustuksellisen tyylinsä vuoksi Whiten tekstien kohdeyleisöksi luultavammin hakeutuu helpommin ne jotka jo uskovat tai jotka haluavat uskoa ja etsivät Jumalaa, kuin ne joita ei kristillinen usko kiinnosta lainkaan.

    Pääsääntöisesti kirja oli sisällöltään hyvä ja sen suoraviivainen tunnustuksellisuus toimii hyvänä muistutuksena siitä kaikesta hyvästä mitä Jumala lapsilleen antaa, niin parannuksen armosta kuin myös elämässä koettavista siunauksista muutoinkin.

    Oma teologinen näkemykseni kuitenkin poikkesi suhteellisen selkeästi Whiten kannasta (tai ainakin omasta tulkinnastani Whiten kannasta) kirjan viimeisessä luvussa Jumalan lapsen ilo. Siinä missä Whiten tekstistä syntyy mielikuva että epäilyksien ilmaisut ovat haitallisia ja vaikuttavat itsesi lisäksi muihin eikä niistä pitäisi sen vuoksi puhua olen tästä päinvastaista mieltä. Koen että on tärkeää pystyä keskustelemaan uskon veljien ja sisarusten kanssa myös epäuskonsa tunteista ja kokemuksista eikä vain pyrkiä välttelemään asiaa, sillä usko joka ei kestä koetusta onko se todellisuudessa uskoa lainkaan?

    Myönnettäköön että voin yhtyä Whiten näkemykseen tässä aiheessa sen suhteen että pidän tärkeänä myös käyttää tervettä harkintaa ja arviointikykyä valikoidessa aikaa, hetkeä ja keskustelukumppaneita keiden kanssa asiasta puhuu – aivan kuten jokaisessa muissakin oman henkilökohtaisen elämän murheiden tai huolien ilmaisuissa. On turhaa ja hedelmätöntä ammentaa omia sen hetken epäilyksiään kaikkien ympäröivien ihmisten taakaksi, sillä eivät kaikki kykene niitä käsittämään eikä niiden käsittelystä hyödy kertoja sen enempää kuin vastaanottajakaan. Tästä näkökulmasta voin ymmärtää Whiten tekstiä, mutta tapa miten se tuotiin esiin tai ainakin miten sen itse kirjan sivuilta tulkitsin antaa mielestäni huonon toimintamallin uskon elämän haasteiden käsittelyyn.

    Yksittäisiä kohtia kirjassa oli myös joissa otettiin taiteellisia vapauksia kerrottaessa Jeesuksesta, esim. sivulla 121 virkkeessä “Hänen kasvoillaan ei ollut tuskaantunutta eikä tyytymätöntä ilmettä, vaan ne olivat aina tyynet ja rauhalliset.”. Raamatussa ei oman muistini mukaan ainakaan moista kerrota ja esimerkiksi Joh. 2:14-17 kerrotaan kuinka Jeesus kaatoi temppelissä pöydät kumoon ja vitsan kanssa ajoi väen pihalle. Voihan toki olla että hän tuolloin kiivastuneenakin oli tyyni ja rauhallinen, mutta voi hyvin olla että ei ollut. Yhtä kaikki kumpikin tulkinta menee jo yli sen mitä kirjoitettu on, joten on parempi pysytellä siinä mistä Raamattu kertoo ja jättää tämänkaltaiset tulkinnat puoleen jos toiseen tekemättä.

    Kokonaisuutena Tie Kristuksen luo on suoraviivaisessa tunnustuksellisuudessaan hyvä teos lukea josta saattaa saada jotain muistutusta omaan uskon elämäänsä. Pieniä taiteellisia vapauksia lukuunottamatta sen opetus tuntui tervehenkiseltä kristillisyydeltä eikä mikään noista taiteellisista vapauksista tuntunut myöskään suoranaisesti harhaoppiselta tai haitalliselta, enemmänkin vain liioitellun kaunistetulta kuvalta siitä mitä Raamatusta Jeesuksesta tiedämme.

  • Kirja: L. M. Montgomery – Anna ystävämme

    “Anna tukahutti pienen huokauksen. Hän oli hellästi kiintynyt Dianaan, ja he olivat aina olleet hyviä tovereita. Mutta hän oli jo kauan sitten saanut tuta, että kun hän siirtyi mielikuvituksen maailmoihin, sai hän kulkea yksikseen. Sinne johti lumottu polku, jolle ei edes hänen rakkain ystävänsäkään voinut häntä seurata.”

    Kanadalaisen Lucy Maud Montgomeryn teos Anna ystävämme joka alkuperäiseltä nimeltään tunnetaan nimellä Anne of Avonlea on kahdeksanosaisen Anna-kirjasarjan toinen osa. Se on julkaistu vuonna 1909 ja se on Wikipedian tietojen mukaan julkaistu suomeksi vuonna 1921 (katso täältä). Sivumäärä fyysisessä teoksessa on ollut 344, mutta luin itse teoksen Amazon Kindlellä joten sivumäärä on sillä toki toisenlainen riippuen millä fonttikoolla kirjansa haluaa lukea.

    Kirja kertoo ensimmäisestä kirjasarjan osasta tutun Anna Shirley -nimisen nuoren neidin elämästä Avonleassa. Tässä kirjasarjan toisessa osassa alussa 16-vuotias Anna aloittaa työt opettajana Avonlean koulussa ja teos keskittyy kertomaan hänen ja hänen elämänpiiriinsä kuuluvien ihmisten elämästä muutaman vuoden ajalta.

    Anna ystävänne on suoraviivainen ja helposti lähestyttävä viihteellinen teos. Sen tarina itsessään ei ole mitenkään maata mullistavan kiintoisa tai sykähdyttävä, vaan enemmänkin oman aikakautensa arkirealistinen kuvaus joka useassa kohdassa kaltaiselleni nykyisessä länsimaalaisessa kulttuurissa kasvaneelle miehelle tarjosi useita huvittuneita hetkiä pohtiessa kuinka paljon ajat ovatkaan muuttuneet.

    Esimerkkinä aikojen muutoksesta toimikoon seuraava lainaus: “Oh, kuinka minua säälitti tuo mies parka, joka seisoi siinä esiliina edessään ja oli olevinaan keittäjätär. Olen kuullut puhuttavan aviomiehistä, jotka ovat tohvelin alla, ja tässä oli kai loistava esimerkki!”.

    Kirjan tarinaa lukiessa saa myös mielikuvan että olisi ollut hyvin yleistä että opettajat ovat kurittaneet lapsia fyysisesti, pienet pojat ovat tapelleet ja nujakoineet useasti toisensa kanssa ja miehillä ja naisilla olisi ollut hyvin vahvasti sukupuolittuneet roolit omassa elämässään. Esimerkiksi yhdessä kohtaa naiset pohtivat että Anna ei tarvitse lisää koulujen käyntiä sillä hän luultavasti menee avioon ja sen jälkeen latinalla ja kreikalla ei tee mitään. Jos korkeakouluissa sitä vastoin opetetttaisi kuinka pidetään huolta miehestä voisi korkeakoulun käynnissä olla jotakin järkeä.

    Aikakautensa vahvat sukupuoliroolit kuulostavat nopeasti nykyperspektiivissä jopa hieman huvittaviltakin, mutta on kuitenkin hyvä muistaa että nykyisenkaltainen länsimaalainen individualistinen yhteiskunta jossa elämässä ei ole ainoana tarkoituksena vain lisääntyä ja kuolla pois on suhteellisen uusi. Monessa mielessä länsimaalainen maailma on mennyt parempaan suuntaan – tai ainakin nykyisessä kulttuurissa kasvaneesta se siltä tuntuu – mutta silti itse näen että selkeät mies- ja naiskuvat saisivat olla enemmän esillä yhä vieläkin. Tällä en tarkoita että miesten ja naisten pitäisi automaattisesti soveltua tietynlaiseen muottiin ja hakeutua vain tietynlaisiin työtehtäviin sukupuolensa perusteella, vaan lähinnä sitä että maskuliinisuuden ja feminiinisyyden väliset eroavaisuudet olisi hyvä tiedostaa ja nähdä toisiaan täydentävinä voimina eikä niinkään pyrkiä hävittämään näitä ja näkemään eroavaisuuksia haitallisina piirteinä.

    Teoksen vahvin anti itselleni löytyi Montgomeryn rikkaasta ja monipuolisesta kielenkäytöstä, kauniista kirjallisesta ilmaisusta sekä sympaattisesta ja lämminhenkisestä päähenkilöstä joka taidokkaalla tekstillä syntyy lukijan mieleen lähes eläväksi hahmoksi. Anna Shirleyn olemus on ilahduttavan sympaattinen, ymmärtäväinen ja oikeudenmukainen jolla on samaan aikaan yhtä paljon jalat maassa kuin myös pää pilvissä haaveiden valtakunnassa. Lisäksi kirjan loppuvaiheilla oli mukana myös kaunis ja romanttinen kappale missä kauan aikaa sitten rakastuneet löysivät jälleen toisensa ja pääsivät häitä viettämään.

    Kokonaisuutena Anna ystävämme oli miellyttävä teos luettavaksi joten luultavasti jossain vaiheessa voisi olla mielenkiintoista lukea sarjan muitakin osia.

  • Kirja: Ellen White – Suuri taistelu

    Suuri taistelu (alkuperäinen nimi <em>From Here to Forever</em>) on amerikkalaisen Ellen Gould Whiten kirjoittama hengellinen teos.

    En löytänyt varmaa tietoa milloin kirja on ensimmäisen kerran julkaistu, mutta ilmeisesti alkuperäinen teos on nähnyt päivänvalon kirjan muodossa ulkomailla vasta vuonna 1982. Tämä tuntuu omaan korvaani hieman erikoiselta, sillä Ellen White itse kuoli jo vuonna 1915 (lue täältä), mutta ainakin tämä lukemani painos on vuodelta 2015 ja sen on kustantanut Media7 Julkaisut. Sivuja kirjassa on 446, vaikkakin sivu 428 on viimeinen varsinainen sivu ja loput on lähteitä ja liitteitä.

    Suuri taistelu kertoo monista historiallisista tapahtumista ja niissä toimineissa hengellisistä vaikuttimista. Esimerkiksi teoksesta löytyy paljon juttua katolisen kirkon epäterveistä ja suorastaan vaarallisista opeista ja toimintamalleista historiassa, protestanttisuuden alkuvaiheista, Lutherin ajamasta uskonpuhdistuksesta ja protestanttisen suuntauksen kasvusta ja paljon kirjassa on kerrottu myös adventtikirkon historiaan vaikuttaneista tapahtumista.

    Mikäli Ellen White – tai Ellen G. White kuten hänestä monesti kuulee puhuttavan – ei ole tuttu lainkaan, on häntä yleisesti seitsemännen päivän adventistien piireissä pidetty profeettana. Whiten oma vaikutus ilmeisesti adventtikirkon historiassa on alussa ollut vähäistä sillä teologiset suuntaviivat on muodostunut jo ennen hänen vaikutustaan, mutta myöhemmin hänen kirjoitukset ovat nousseet arvostetumpaan asemaan ja Raamatun Sanoma -vihkossa (lue täältä) on todella paljon viittauksia hänen kirjoituksiinsa.

    Raamattua (+ toki myös jonkin verran Koraania, Mormonin kirjaa yms.) lukuunottamatta en ole muistaakseni aikaisemmin lukenut mitään hengellistä tai teologista kirjallisuutta joten on hieman vaikea sanoa suoraan mitä mieltä tyylillisesti tästä kaikesta olin. En siis tiedä tämän tyylilajin kirjoja enkä osaa peilata oliko tämä tavallinen vaiko tavallisuudesta poikkeava omassa lajityypissään, onko näissä normaalistikin kerrottu paljon historiaa ja Raamatun tulkintoja vuosien varrelta.

    Kuitenkin kokonaisuutena pidin tästä teoksesta. Siinä oli paljon tekstiä jonka kautta opin historiaa eri suuntauksista, sain paremmin ymmärrystä mistä juontaa juurensa monien kohtalaisen negatiivinen asenne katolilaista opetusta kohtaan sekä ilahduttavasti sai lukea myös niistä maailmanlopun ennustuksista joihin milleristit uskoivat ja jotka nyt jälkeenpäin on helppoa tietenkin huomata menneen selvästi pieleen. Pidän siitä että historian tapahtumista kerrotaan turhia kaunistelematta, olipa ne sitten hyviä tai huonoja. Pieleen menneet lopun ajan ennustukset ovat osa historiaa jota milleriläisillä on ollut eikä sitä ole tarvetta kaunistella.

    Koska kyseessä on hengellinen teos, on kirjassa paljon myös sellaista mistä on vaikea sanoa juuri mitään. Se joko on niin, tai sitten ei. Esimerkiksi enkelien läsnäolo erilaisissa historian hetkien tapahtumissa on asia mitä en voi todistaa puolesta enkä vastaan joten ne joko uskoo tai sitten ei. Kuitenkaan mitään sellaista ei kirjassa pistänyt ainakaan itselläni silmään mistä olisi tullut tunnetta että kyseessä olisi harhaoppi tai eksytys Raamatun sanomaan peilattuna, joten en näe mitään syytä miksi en tutustuisi jatkossa Whiten muuhunkin kirjallisuuteen.

  • Kirja: Minna Canth – Anna-Liisa ja muita teoksia

    “Rakastaa ja olla rakastettu! Suurempaa onnea ei koko avarassa maailmassa voinut olla. Luottaa, kunnioittaa, ihailla, rakastaa, antaa kaikki sielunsa parhaimmat tunteet, enemmän se oli kuin onnea, se oli autuutta!” (Ote teoksesta Hanna, s. 327).

    Kotimaisen kirjallisuuden merkittävimpiin näytelmäkirjailijoihin kuuluvan Minna Canthin Anna-Liisa ja muita teoksia on kokoelma teoksista joita on julkaistu alunperin vuosien 1882-1895 välitä.

    Mukaan kirjaan on mahtuneet Murtovarkaus, Työmiehen vaimo, Köyhää kansaa, Hanna, Kauppa-Lopo, Papin perhe sekä Anna-Liisa. Wikipedian artikkelista voi käydä katsomassa mitä muita teoksia Canthilta on julkaistu noidenkin vuosien aikana (lue täältä) joita ei näihin samoihin kansiin ole kuitenkaan julkaistu.

    Ennen näiden tekstien lukemista en ollut Minna Canthin teksteihin perehtynyt, mutta onneksi tämäkin aukko sivistyksessä on nyt paikattu sillä pääsääntöisesti pidin Canthin tarinoista niin kielellisesti kuin myös tarinallisesti.

    Tarinallisesti teokset ovat monilta osiltaan hyvin tummanpuhuvia ja synkkiä eikä niissä elämän aurinkoiset hetket pääse lukijaa liiaksi saattelemaan onnen ja autuuden niityille. Välillä kun toivon kipinä on ottaa tuulta alleen on pian vesisade jo senkin liekin nopeasti sammuttanut ja jättänyt jäljelle vain savuavan raunion. Mukaan tarinoihin mahtuu niin pahankurisia ja väkivaltaisia juoppoja, suhteettoman kovan kurin omaavia isähahmoja joita omat lapsensakin joutuvat pelkäämään, nälän näkemistä, pettyneitä lupauksia rakkaudesta sekä mielenterveyden pettämistä elämän raskaan ikeen alle.

    Ilahduttavasti mukana oli myös kristillistä sanomaakin ja hetkiä joissa vaikean ja epätoivoisen tilanteen myötä tarinan protagonisti saa kokea Jumalan armon, anteeksiannon ja rakkauden. Olin yllättynyt että Canthilla oli uskon ja uskonnon läsnäolo niinkin vahvasti tarinoidensa sivuilla esillä kuin mitä se oli. Toki toisilla tarinoiden hahmoilla käsitys uskosta tai ehkä enemmänkin tavasta jolla uskoa ei aina ollut niin positiivissävytteinen, mutta pidin siitä kuinka esimerkiksi Papin perhe -teoksessa pastorin ja hänen poikansa välisissä dialogeissa pohdittiin uskonnon ja yhteiskunnallisten asioiden kehityksen vaikutusta ja niiden välistä konfliktia.

    Ensimmäisellä lukemalla eniten itselleni kolahtivat tarinat Köyhää kansaa, Papin perhe sekä Anna-Liisa. Vaikka mikään teksteistä ei ollut huono ja jokainen oli lukemisen arvoinen jätti Hanna silti kaipaamaan jotain hieman enemmän. Syy tähän voi olla myös siinä että jostain syystä lukeminen oli pitkän aikaa tauolla ja kun vihdoin palasin tähän tarinaan viikkojen jälkeen oli osa tarinasta jo unohtunut eikä kokonaisuus jättänyt niin vahvaa kokemusta kuin muut. Mene tiedä.

    En ole itse perehtynyt Canthin teosten aikakauden maailmankuvaan ja aikakauteen Suomessa työläisten perheiden oloissa, mutta mikäli teoksissa kuvataan edes etäisen aidosti avioliittoa, miesten ja naisten välisiä suhteita sekä ympäröivän yhteiskunnan arvomaailmaa on elämä ollut varsin karua, ainakin mikäli sitä peilaa nykyisen liberaalin maailmankuvan ympäröivässä maailmassa omien konservatiivisten arvojenikin lävitse.

    Karkeasti tiivistäen Canthin teosten maailmankuvassa on ominaista että miehet ryyppäävät, antavat naisille lupauksia joita sitten rikkovat, monet heistä ovat aivan järkyttäviä junttimaisia sikoja muutenkin niin sanoissa kuin teoissaankin ja hyvän miehen kriteerit täyttyvät jo siinä jos ei kovin usein vaimoaan lyö humalaspäissään remutessa. Tarinoissa suorastaan huutaa epäoikeudenmukaisuuden tukahdettu ääni jota lukiessa voi vain toivoa että tämänkaltaisia elämänkohtaloita ei kukaan joutuisi kokemaan. Tietenkin kuvaukseni on kärjistetty, mutta tällainen mielikuva teoksia lukiessa kuitenkin itselleni syntyi.

    Teosten kantaaottavuus ja ajatuksia herättävät piirteet on tehty tasapainoisesti tarinaan olennaisesti kuuluvalla tyylillä eivätkä ne tunnu rasittavalta paatokselta. Nykykultuurin perspektiivistä kastottuna kirjoissa nähtävä naisten huonon aseman kuvaus on tehty siten että se saa epäoikeudenmukaisuudellaan tuntemaan ärsytystä tarinan asenneilmapiiriä ja sen monia mieshenkilöitä kohtaan.

    Kokonaisuutena Minna Canthin Anna-Liisa ja muita teoksia on hyvä ja lukemisen arvoinen teos niin kirjallisesti, kulttuurillisesti kuin myös sen tarinoiden sisältämän yhteiskunnallisen kantaaottavuuden vuoksi.

  • Kirja: Sidney Lumet – Elokuvan tekemisestä

    Edesmenneen amerikkalaisen elokuvaohjaajan Sidney Lumetin teos Elokuvan tekemisestä joka alkuperäisellä nimellään tunnetaan Making moviesina on vuonna 2004 ilmestynyt kirja joka käsittelee otsikkonsa mukaista aihetta. Teoksessa on varsinaisen sisällön sivuja 255 ja lisäksi lopusta löytyy liitteinä Sidneyn uran tuotoksia niin elokuvien, television kuin teatterinkin saralta. Kirjan on julkaissut Like-kustannus.

    Kannen tekstiin on siteerattu luultavasti tunnetuinta elokuvakriitikkoa Roger Ebertiä joka on antanut kirjasta positiivisen kuvauksen joten oli mielenkiintoista päästä tutustumaan tähän kirjaan myös itse.

    Kirja käsittelee elokuvan tekemisen eri vaiheita. Vaikka teoksen sisältö on monessa mielessä tekniseltä osaltaan nykymittakaavassa jo hieman vanha eivätkä monet kirjassa kuvatut filmin käsittelyyn liittyvät asiat enää päde Hollywoodinkin siirrytty pääpiirteittäin digitaaliseen maailmaan, on tämä teos silti sellainen mikä on ehdottomasti lukemisen väärti jokaiselle elokuvien tekemisestä kiinnostuneelle.

    Lumet kuvaa elokuvan luomisen prosessin eri vaiheita käsikirjoituksesta lopullisen teoksen valmistumiseen saakka monipuolisesti mutta kuitenkin viihteellisesti ja helppolukuisesti. Helppolukuisuus ja viihteellisyys onkin tämän kirjan suuri vahvuus sillä aihepiiri on sellainen että siitä olisi erittäin helppoa kirjoittaa teos jonka kuivuudesta Saharakin saisi arvoisansa vastuksen. Sujuvan kerronnan ja kepeän humoristisenkin vivahteensa ansiosta teoksen lukeminen on helppoa jokaiselle aiheesta edes yleisesti pitävälle, ei ainoastaan kovan luokan elokuvafriikeille.

    Mikäli tämän tekstin lukijalle ei ole tiedossa oma suhteeni elokuviin on hyvä avata sitä ensin hieman jotta arvioni kirjasta voi suhteuttaa edes jonkinlaiseen perspektiiviin. Oma kiinnostukseni elokuvia kohtaan on useampitasoinen. Olen kiinnostunut elokuvista niin katsojana, arvioijana (kuten täältä blogista voi lukea joka lauantai arvosteluita) kuten myös harrastelijatekijänä joka haluaa kehjittyä tekemään parempia lyhytfilmejä. Ensisijaisena päämääräni lyhytfilmienkin tekemisessä on kehittyä kuitenkin tekemään omaan musiikkiini musiikkivideoita, jonka jälkeen päämäärä tietenkin siirtyy uusiin haasteisiin kun pääsen ensin tuohon saakka.

    Tätä taustaa vasten arvioiden kirjan anti oli jokaista mielenkiintoni aluetta tukeva. Se antoi käsitystä millaista on tehdä isoa elokuvaa, mitä kuvauspaikalla tapahtuu, mitkä asiat ottavat aikansa ja millaisia haasteita matkalle tulee sekä tietenkin mitkä asiat maksaa ja miksi. Lisäksi kirjasta sai hyvin käsitystä myös Lumetin tavasta ajatella kamerakulmien ja värien käyttöä. Erityisesti näistä kerrotuista taiteellisista ratkaisuista ja niiden merkityksistä sain itsellenikin uusia näkökulmia elokuvien arvointiin sekä omiin lyhytfilmeihin.

    Kokonaisuutena Elokuvan tekemisestä on lukemisen arvoinen teos jokaiselle harrastajalle joka on kiinnostunut syventämään ymmärrystään elokuvasta taidemuotona niin katsojana kuin tekijänäkin.