Category: Kirjallisuus

“Kiitäjä ei kuunnellut, siihen ei saanut enää yhteyttä, se seilasi jo lihan merellä ja silmä paloi. Kulkue jatkoi eteenpäin, me kävelimme vieressä. Vilkuilin sivusilmällä kissanaista. Lantio oli täydellinen, se liikkui kuin liekit nuotion. Naisella oli pitkät punaiset hiukset, ne lainehtivat kissanaisen maskin alta. Silmäaukoista tervehtivät pitkät mustat silmäripset. Reidet ja sääret olivat muotoilun aaltoilua, mustat dominisaappaat hakkasivat asvalttiin kuin haastemies oveen.” (s. 174)

Sain luettua loppuun Jouni Hynysen romaanin Kadonnutta tavaraa etsimässä. Jouni Hynynen on vuonna 1970 syntynyt suomalainen rock-muusikko joka tunnetaan parhaiten Kotiteollisuus-yhtyeen nokkamiehenä. Kuitenkin Hynynen on kirjoittanut myös kirjallista tuotantoa useamman teoksen verran joista tätä kirjoittaessa uusimpana on julkaistu tämä teos.

Kadonnutta tavaraa etsimässä -teoksen protagonistina on keski-ikäinen muusikko Koponen jonka avioliitto ei ole parhaassa mahdollisessa jamassa. Koponen saa tietää vaimonsa pettäneen häntä jonka jälkeen hän nostaa kavereidensa kanssa kytkintä ja lähtee pidemmälle ryyppyreissulle johon mahtuu niin väkijuomia, väkivaltaa kuin vieraita naisiakin.

Pääsääntöisesti tarina etenee lineaarisesti mutta siellä täällä välissä kerrotaan myös muutamien henkilöiden historiaa ja suvun vaiheita. Tarinan tunnelma tuo mieleen hyvällä tavalla elokuvan Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa tai kirjallisuudesta Charles Bukowskin romaanit. Jutut ovat paikoitellen roiseja eikä varmasti jokaiselle lukijalle sopivia, viina virtaa Lethen lailla jättäen kuitenkin ikäviä flashbackejä ja vainoharhoja eikä ilman väkivaltaa onnistuta kahlaamaan kosteista tunnelmista takaisin kuivalle maalle.

Tarina oli omaan makuuni toimivaa tasoa mutta on helppoa ymmärtää että aivan jokaiselle lukijalle se ei sitä välttämättä ole. Pidin tarinassa sen suoraviivaisuudesta ja toiminnantäytteisyydestä jossa ei turhia jäädä hienostelemaan sekä siitä että tarina näyttää hillittömän dokaamisen ja urpoilun humoristisen puolen lisäksi myös sen pimeän puolen, sen kuinka viinapirujen riivaamat joutuvat lopulta kohtaamaan tekojensa seuraukset.

Pidin Hynysen tekstin kirjallisesta ulosannista, sen humoristisesta tyylistä ja monipuolisista vertauksista. Samoin dialogit henkilöiden välillä olivat mukavalla tyylillä kirjoitettuja vaikkakin ne paikoitellen olivatkin verbaalisesti teatreaalisempia kuin ainakaan omassa tuttavapiirissä olen tottunut kuulemaan.

Kokonaisuutena Kadonnutta tavaraa etsimässä on mukavan rempseä känniurpoilukirja joka näyttää lukijalle sen viihteellisen puolen kuin myös sen ikävämmänkin puolen jossa viina vie miestä eikä mies enää viinaa. Jos viina, väkivalta ja vieraat naiset tarinoissa ei iske voi olla että tämäkään teos ei uppoa mutta mikäli kännisekoilutarinat iskevät on tämä mukavan rempseällä otteella kirjoitettu teos johon kannattaa tutustua.

“Mutta ollessani paikassa, jonka kieli on minulle vieras, minusta tulee arka. Olin unohtanut sen. Kun sanoista ja lauseista puuttuu syvin merkitys, kun ymmärrän ja voin sanoa ääneen vain perusasiat, minä kutistun ja uuvun, kadotan omat ääriviivani.” (s. 42)

Pitkästä aikaa sain luettua kirjan sillä ensi viikolla on jälleen Kirjailijan Kanssa -lukupiiri johon itselläni on aikomus päästä menemään paikalle mukaan. Lukupiirissä tällä kertaa on Helmi Kekkosen romaani Vieraat joka on julkaistu vuonna 2016.

Helmi Kekkonen on suomalainen kirjailija jonka teoksia on ennen tätä julkaistu Kotiin (Novellikokoelma, 2009), Valinta (Romaani, 2011) sekä Suojaton (Romaani, 2014). En valitettavasti ole näistä yhtäkään aikaisemmin lukenut joten täysin uutena tuttavuutena teoksen lisäksi tuli myös kirjailijakin.

Vieraat on tyylillisesti varsin mielekiintoista luettavaa ja se poikkeaa selkeästi monista muista vuosien mittaan lukemistani teoksista niin kielellisen kuin ilmaisullisen tyylinsä osalta. Siinä missä monissa muissa lukemissani teoksissa on selkeää alusta loppuun saakka etenevää tarinankuljetusta on tässä tyyli toisenlainen. Aivan alussa teos maalailee lukijansa mielenmaisemaan kuvaa jossa tarinaa ja tapahtumia kerrotaan sivustakatsojan perspektiivistä hieman elokuvamaiseen tyyliin. On siis tapahtumapaikka, tapahtumia ja persoonaton sivustaseuraaja joka kuvaa tätä kaikkea lyhyillä havainnoillaan ympäröivästä todellisuudesta vailla protagonistin luomaa subektiivisuuden filtteriä.

Kuitenkin heti alkuvaiheiden jälkeen astutaan yksi kerrallaan tapahtumapaikan henkilöhahmojen sielunmaisemaan. Kirja hyppää luvuissaan yksilöihin jotka ovat osallisena tässä alun rutiininomaisessa vierailutapahtumassa ja sen jälkeen luku kerrallaan teos alkaa vähitellen antamaan pintapuolisille ihmisille niiden persoonaa ja sisältöä, kertomaan heidän tarinaansa jonka kautta lukijan on helpompaa nähdä alun tapahtumapaikka ja sen henkilöt persoonina joilla on oma historiansa kasvottomien ja muodottomien henkilöhahmojen sijaan.

Henkilöhahmojen kuvaus on suhteellisen pintapuoleista niin sisäisesti kuin ulkoisestikin, eli henkilöhahmoille luodaan historiaa ja persoonaa, heistä kerrotaan tarpeeksi jotta lukija saa rakennettua omanlaisensa tulkinnan hahmosta mutta siinä ei kuitenkaan jäädä kuvailemaan suhteettoman paljoa jokaista hahmon piirrettä. Omaan makuuni tämä tyyli sopi hyvin sillä sen myötä lukijan on helpompaa etsiä teoksen sisällöllistä tarkoitusta ja merkitystä muualtakin kuin vain tarpeettoman syväluotaavasta analyysistä joka tuntuisi valmiiden vastauksien kertomiselta kysymyksiin joita kukaan ei ole käskenyt kysyä, mutta joita lukijana helposti Vieraita lukiessa onneksi syntyy.

En toki tiedä mistä teoksessa on lopulta kyse ja jokainen lukija varmastikin tulkitsee teosta eri tavoin oman maailmankuvansa kautta, mutta itselleni teoksesta syntyi mielikuva rikkinäisten ja hauraiden ihmisten kaipuusta eheään elämään. Henkilöhahmojen toimintamalleja ja heidän haavoittuneiden elämiensä repaleisuutta pohtiessa en voinut välttyä ajatukselta siitä että ainoa mikä heitä estää lopulta näkemästä terveen tasapainoista elämää on heidän oma toimintamallinsa jossa oma onnellisuus projoisoidaan ulkoisiin olosuhteisiin ja kokemus tasapainoisesta elämästä muihin ihmisiin ja heidän tarpeeseen toimia kuten henkilö haluaa jotta hän voisi olla onnellinen.

Toiset heistä toistavat samoja virheitä kuin vanhempansa, toiset taas sitä vastoin tiedostavat vanhempiensa virheet ja pyrkivät olemaan toistamatta samoja toimintamalleja mutta samalla kuitenkin onnistuvat luomaan vastareaktiollaan yhtä absurdin tilanteen kuin omien varoittavien esimerkkiensä kohteet ovat luoneet. Esimerkiksi Anna joka päättää luoda lapsen. Hän on nähnyt vanhempiensa toiminnassa paljon parantamisen varaa mutta tuntuu aivan kuin hän pyrkisi valinnallaan olla tietoisesti yksinhuoltaja omien pelkojensa vuoksi. Hän haluaa olla äiti mutta kuitenkaan hän ei tarvitse muutoin miestä elämäänsä kuin lapsen alkuun laittamiseen. Hahmon kuvauksesta syntyi mielikuva yksinäisestä ihmisestä joka pelkää päästää muita ihmisiä aidosti lähelleen mutta joka todellisuudessa kuitenkin kaipaa läheisyyttä ja tietää että lapsen saattaminen tähän maailmaan ja siitä huolehiminen antaa mahdollisuuden olla kohtaamatta yksinäisyyttä ja toisen ihmisen lähelle päästämisen pelkoa vielä pitkäksi aikaa.

Myöskin Senja on henkilöhahmona kiintoisa sillä hänen halunsa eheästä ja onnellisesta perheestä tuntuu enemmänkin pakokeinolta kohdata oman elämänsä ongelmat ja haasteet sellaisena kuin ne on. Esimerkiksi Senjan ja äitinsä persoonien selkeät erovaisuudet ja haastava keskinäinen suhde rakentaa mielikuvaa siitä että Senja pyrkii pakemaan omia ongelmiaan ja käsittelemättömiä lapsuutensa ongelmia omaan parisuhteeseen ja perheeseen. Hän haluaa todella kovasti saada lapsen miehensä kanssa mutta jossain vaiheessa terveen haluamisen ja pakkomielteisyyden väliset rajat alkavat hämärtyä.

Kaikenkaikkiaan Vieraat on varsin toimiva teos jossa lukijan annetaan rakentaa annetuista paloista haluamanlaistaan palapeliä osa kerrallaan. Valmiita selityksiä ei tarjoilla tarpeettomasti ja lukijalle jää tilaa omille ajatuksille ja tulkinnoille. Vieraat on samaan aikaan lohduton kuvaus jossa monen rikkinäisen ihmisen elämä ei muodosta kuitenkaan eheyttä missään vaiheessa mutta samaan aikaan se on myös jollain muotoa lohdullinen sillä kaikkea mitä sanomattomiksi sanoiksi jää emme koskaan joudu kohtaamaan.

Teoksen luettua herää myös ajatus siitä että onko olemassa eheitä ihmisiä lainkaan, vai onko vain olemassa eri tavoin rikkinäisiä ihmisiä mutta joiden rikkinäisyyttä toiset eivät näe sillä heidän ongelmansa ovat sellaisia joita emme itse ongelmina edes näe mutta jotka sitä kantajalleen voivat olla heidän omien kokemustensa luomien painolastien vuoksi?

“Jamien mukaan kaikki oli osa Herran suunnitelmaa. Sekin vielä. Kun hänen kanssaan jutteli, hän otti aiheesta riippumatta aina puheeksi Herran suunnitelman. Pesäpallopelikö peruttu sateen takia? Varman Herran suunnitelma, että jotain pahempaa jäisi tapahtumatta. Trigonometrian pistokokeet? Varmaan Herran suunnitelma, että meillä riittäisi haasteita. Ymmärrätte kai mistä puhun.” (s. 27)

Muutama päivä sitten tuli käytyä Keltinmäen kirjastossa ja hommailin sieltä itselleni uuden kirjastokortin kun olin sen vanhan jonnekin onnistunut hävittämään. Samalla reissulla tarttui matkaan pari kirjaa joista toinen tuli jo luettuakin. Kirja jonka luin oli blogin otsikossa mainittu ja kuvassakin näkyvä Nicholas Sparksin teos Muistojen polku. Kyseistä kirjasta on tehty myös elokuvaversio (joka on allekirjoittaneen suosikkielokuva yhä edelleen) jossa pääosissa on Mandy Moore ja Shane West.

Kirja oli hyvin erilainen kuin mitä elokuva. Kirja oli tarinaltaan erilainen ja monet tapahtumat meni aivan eri tavalla kuin elokuvassa joten elokuvaa ei voi sanoa kovinkaan uskolliseksi kirjalle – kuitenkin kummatkin ovat teoksia joita voin suositella.

Pidin tästä kirjasta. Kirja oli paikoitellen hupaisa, tarina oli hieno ja eteenpäin tasaisesti kulkeva ja se oli myös teoksena sellainen että tuli luettua yhdeltä istumalta koko kirja (pl. vettä juomassa käydessä yms). Teoksessa viimeinen Kiitokset-sivu oli sivu 180 joten mitenkään kovin paksu teos ei ole kyseessä.

Kirjan tarina kertoo rakkaudesta Jamien ja Landonin välisestä rakkaudesta. Vaikkakin tarinan pääteemana on nuoren parin yllättävällä tapaa muotoutuva rakkaustarina joka sisältää myöskin vahvaa draamaa on teos itseni mielestä ulottuvuudellaan syvempi kuin vain pintapuoleinen rakkaustarina jonka ympärille teos rakentuu. Ennen kaikkea kirja on tarina uskosta ja rakkaudesta kaikkea ja kaikkia kohtaan, ei vain yhtä ihmistä kohtaan. Se on myös tarina toivosta ja siitä kuinka usko, toivo ja rakkaus muovaavat väkisinkin ympäristöään silloinkin kuin sen vaikutukset eivät ole samantien havaittavissa. Kirjassa on havaittavissa hyvinkin vahva kristillinen sanoma sekä merkitys ja sitä kuinka lähimmisenrakkaus saa ihmiset muuttumaan paremmin kuin mikään tuputtaminen ja tuomitseminen.

Teos on ehdottomasti lukemisen arvoinen tarinansa puolesta eikä tekstin ulosantikaan ole lainkaan huonoa. Kuitenkin teoksen kieli ei ole yhtä rikasta ja monipuolista kuin esim. yleensä fantasiakirjallisuudessa, mutta tällaisessa tarinavoittoisessa teoksessa kieli oli hyvää ja sujuvaa eikä virkkeiden teksti ollut sellaista että niitä olisi joutunut kovin kauaa pohtimaan. Myöskin henkilöhahmoja ei kuvattu pohjamutiaan myöten vaan kerrottiin vain lyhyesti henkilöhahmoista ja heidän tarinoitaan. Tällaisessa romaanissa kerronta oli toki täysin riittävää luodakseen eheän tarinan.

Suosittelen.

“Pois suli talvi Korventaustan mökinkin ympäriltä. Vetenä tippui lumi vähitellen pirtin katolta alas, pälviä kohosi seinävierille päivän puolelle huoneita, pälviä tuli pihoille ja pelloilla alkoi näkyä rukiin laiho. Ja sitten olivat vähitellen ja kenenkään huomaamatta jo kohta paljaina kaikki maat; halkopinojen kupeella lastukon alla vain vielä jäätikkö vähän kylmyyttä huokui.” (s. 88–89)

Tänään aamutuimaan sain päätökseen eilen aloittamani Juhani Ahon teoksen Rautatie. Tässä painoksessa sivuja oli 166 joten mitenkään mielettömän suuri luku-urakka ei ollut kyseessä. Teos on vanhaa kotimaista kirjallisuutta; ensimmäinen painos on julkaistu jo niinkin varhain kuin 1884 joten aivan tuoreimpien kotimaisten teosten listalta tätä teosta ei kannata etsiä, mikä lienee suurimmalle osaa suomalaisista yläasteen äidinkielen tunneilla valveilla olleista on tiedossa.

Vastoin enoni minulle aikoinaan kertomaa legendaa, tämä tarina ei kerro parin sadan sivun verran junaratakiskojen pölkkyjen paikoista juna-asemien välillä 😉

Ahon Rautatie kertoo Matin ja vaimonsa Liisan matkasta kotikylältänsä Lapinlahdelle katsomaan sinne rakennettua uutta paljon puhuttua ja ihmetystä herättänyttä junarataa. Päästyänsä omin silmin todistamaan kyseisen ilmiön olemassaoloa uskaltautuvatpa he jopa moisen kummajaisen kyytiinkin.

Vanhaan kunnollisen suomalaisen tarinan tapaan sopien tässäkin kertomuksessa saa jossain vaiheessa viinapiru vallan ja asiat eivät mene niin hienosti kuin mitä olisi ollut suotavaa. Junassa istuessaan Matin ja Liisan seuraan lyöttäytyy muuan toinen matkustaja ja tarjoaa Matille ryyppyä. Matti riipaisee siinä sitten muutamat napakat huikat ja tämän seurauksena hän ja Liisa jäävät junaan pidemmäksi aikaa kun ovat lipusta maksaneet. Tästä toki tulee sanktioita ja he joutuvat maksamaan ylimääräisestä matkasta tuplahinnan. Kaiken lisäksi he päätyvät jonnekin juna-asemalle jonka sijainnista eivät edes ole tietoisia. Tämän jälkeen alkaakin matka takaisin kotia kohden Matin selvitettyä päätänsä.

Kotiin päästyänsä vahingosta viisastuneena Matti ja Liisa tulevat tulokseen että ei ole heitä varten tarkoitettu rautatiet, vaikkakaan he eivät tästä toisilleen tahi muille puhukaan. Välttelevät ja varoivat vain puhumista koko aiheesta missään seurassa.

Paikoitellen tarinaa oli hankalaa lukea sen kielen takia, sillä aivan kaikki sanat ja ilmaukset eivät meinanneet aueta itselleni nykykielen ja kyseisen teoksen kielen eriäväisyyksien vuoksi. Kuitenkin tarina oli helposti lähestyttävä ja mukaansatempaava vaikka yksittäiset sanat tuottivatkin ongelmia. Esimerkiksi virke “Mitähän ruustinna nyt ajatteli, kun oli vielä niin tingalle tahtonut?” (s. 64) ei ensilukemalta kaikkia kelloja kellotapulissani saanut soimaan.

Tämä teos oli mielestäni lukemisen arvoinen. Tarina oli hyvä ja hupaisa ja se mielestäni kuvastaa jollain muotoa kauniisti sivistyksen ensiaskeleiden saapumista korpikansan keskuuteen.

Tarinassa oli ihastuttavasti kuvattu sitä kuinka tavalliset, omiin elämäntapoihinsa ja -piireihinsä juurtuneet ihmiset saavat kuulla jostain uudesta ja hienosta joka samanaikaisesti luo kiinnostusta mutta myöskin pienimuotoista pelkoa. Sitä kuinka uteliaisuus vie voiton ja kuinka tämä uusi ja mullistava asia, rautatie, pitää päästä omin silmin näkemään ja kokemaan. Se on myös hieno kuvaus siitä kuinka omatoimisesti aiheutettujen ongelmien jälkeen päätetään ettei enää koskaan enää koeta rautatietä uudelleen; kuinka lopulta palataan tuttuihin ja turvallisiin ympyröihin ja päätetään unohtaa rautateiden kaltaiset hupatukset. Vanhassa vara parempi.

Pidin tästä tarinasta monenkin syyn vuoksi. Yksi suurimmista syistä lienee oma taipumukseni romantisoida menneitä aikoja – jonkinmoinen mieltymys nähdä menneet ajat yksinkertaisempina ja selkeämpinä kuin nykyaika. Tarinassa on myös viehättävää kuinka miehet olivat miehiä, naiset olivat naisia ja molemmat olivat juroja sekä hieman pikkusieluisia pahansisuisia mököttäjiä tarpeen tullen.

Matti ja Liisa jollain muotoa edustaa itselleni sitä miten mielikuvissani näen suomalaisuuden; herrain ja parempaisten edessä nöyryyttään osoittavia, vaatimattomia, hieman korpihömelyyteen taipuvaisia ihmisparkoja joita ei liika sivistys päätä paina ja jotka viinan viettelyksien jälkeen sitten palaavat aina takaisin ruotuun ja juroon jämäkkyyteensä. Jonkinmoisia korpein sankareita, siis.

Tämä teos on kotimaisen kirjallisuuden aatelia ja näin ollen myöskin lukemisen arvoinen. Suosittelen!