Category: Kirjallisuus

Olisin iloinen, jos ettisistiä ongemista keskusteltaessa käytettäisiin edelleen vanhanaikaisia ja uskonnollissävyisiä hyvän ja pahan, oikean ja väärän käsitteitä ja lakattaisiin jankuttamasta ihmisyydestä, joka ei kaikesta päätellen ole muuta kuin sitä, mitä ihminen milloinkin sattuu tekemään. Kun ihmisestä paljastuu jokin ominaisuus, paljastuu samalla sille vastakainen piirre. Homo sapiensista hahmottuva kokonaiskuva on kävelevä paradoksi, ristiriitapökäle, olento joka ei kykene nuolemaan oma kyynärpäätään, mutta uskoo silti olevansa suurinta ja hienointa, mitä Jumala tai evoluutio on saattanut maan kamaralle. Ei sellainen kelpaa moraalinormiston perustaksi. (s.263–264)

Eilen sain luettua päätökseen Timo Hännikäisen kirjoittaman teoksen Ihmisen viheliäisyydestä ja muita esseitä. Viimeinen sivunumero ennen henkilöhakemistoa oli 271 joten kohtalaisen paksu teos oli kyseessä, vaikkakin kirjan fyysinen koko toki olikin pokkarikokoa.

Kirja koostui esseekirjoituksista kuten olettaa saattoi. Esseiden tyyli oli kantaaottavaa sekä ajatuksia herättävää tekstiä huumorilla höystettynä ja ne takakannen mukaan käsittelevät typeryyden lajia johon kykenee vain korkeasti koulutettu ja älykäs ihminen.

Intellektuellien idiotismi johon tavallisella maalaisjärjellä varustettu rahvas ei hevillä kykene tuotiin teoksessa kieltämättä huvittavalla tavalla esiin. Kenties omaksi suosikkiesseekseni nousikin juuri ensimmäinen essee joka kantoi nimeä Tiedostajat, jossa kaikkein selvimmin tulee esiin intellektuellinen yliopistotyperyys; utopioihin uppoutuneita realismin kadottaneita huuhaa-ihmisiä jotka ovat vaatimassa milloin mitäkin järjetöntä ja ristiriitaista tasa-arvon, humanismin tai milloin minkäkin nimissä.

Muita esseiden aiheita oli mm. vandalismi, seksuaalisuus ja natsisaksan estetiikka. Voin vain kuvitella kuinka mielensäpahoittajat näistä mielensä pahoittavat jos sattuvat lukemaan, sillä nykyisen suvaitsevaisuuden ilmapiirissä jos sanoo mitään hyvää natsisaksasta on vähintään oltava ajatuksiltaan sairas kansanmurhia ihannoiva perverssi. Kuitenkin kiintoisalla tapaa tässä oli puhuttu esteettisestä puolesta natsisaksassa ja sekin essee oli ihan mielenkiintoista luettavaa.

Pidin tästä teoksesta kokonaisvaltaisesti. Sen sisältämät tekstit kiteyttävät monin paikoin sen mitä tavallisella maalaisjärjellä ajatteleva ihminen ajattelee milloin mistäkin järjettömyydestä joilla yhteiskuntaa rakennetaan suvaitsevaisemmaksi intellektuellien säädöksien toimesta. Paikoitellen kirjan teksti on sellaista mitä on vaikea kuvitella itseään suvaitsevaisena ihmisinä pitävän hyväksyvän ja sietävän, mutta kyllä ne ainakin itseäni nauratti – ehkäpä juuri siksi.

“Me olemme joukko, parvi. Ajattelemme ryhminä, matkustamme armeijoina. Armeijat kantavat itsetuhon geeniä. Yksi pommi ei ole koskaan tarpeeksi. Teknologian sumu, jossa oraakkelit juonivat sotiaan. Koska nyt tulee sisäänpäin kääntyminen. Isä Teilhard tunsi sen, omegapisteen. Hyppäyksen irti biologiastamme. Esitä itsellesi tämä kysymys. Onko meidän oltava inhimillisiä ikuisesti? Tietoisuus on ammennettu tyhjiin. Palataan epäorganiseen aineeseen. Juuri sitä me haluamme. Haluamme olla kiviä pellolla.” (s. 56)

Pari päivää takaperin sain päätökseen Don DeLillon kirjoittaman teoksen Omegapiste. Viimeinen numeroitu sivu kirjassa on 123 joten kovin suuresta eepoksesta ei ole kysymys ainakaan sivumäärän suhteen. Kuitenkin sisältönsä suhteen tämä teos oli hyvin monitahoinen; se oli toisaalta hyvinkin epämääräinen ja hämärä josta oli vaikeaa toisinaan saada kosketuspintaa, mutta samaan aikaan kiintoisa ja ajatuksiaherättävä teos.

Kirjan luettua kirjasta toki sai jonkinlaisen mielikuvan mistä se kertoi, mutta kuitenkin jotain (kenties paljonkin) jäi arvailujen varaan. Vertauksena voisi sanoa lienee että jos kirjastosta poimii keskivertoromaanin niin se vastaa sitä mitä pop-rock musiikille. Tämä teos menee lähemmäksi avantgardea kuin pop-rockia.

Teoksessa on tavallaan kolme osaa; ensimmäisessä osassa kerrotaan miehestä joka on katsomassa elokuvan Psycho filmatisointia jossa kyseinen elokuva on venytetty 24 tuntia pitkäksi spektaakkeliksi. Toinen osa teoksesta kertoo Jim Finleystä joka tahtoo tehdä dokumentin entisestä puolustusministeriön neuvonantajasta Richard Elsteristä joka on vetäytynyt aavikolle. Kolmannessa osassa palataan jälleen tuohon ensimmäisen osan elokuvateatteriin jossa yhä vain kyseinen filmi on esityksessä.

Tuli kirjan luettuani tutustuttua ihmisten näkemyksiin tästä teoksesta että mistä se heidän mielestänsä kertoo.

Oma analyysini teoksesta (luultavasti ei ole sinne päinkään tarkoitettu) on että teos käsittelee ennen kaikkea aikaa, sen suhteellisuutta ja kuinka se katoaa ja lakkaa olemasta silloin kuin olemme läsnä hetkessä, uppoutuneena johonkin mitä teemme. Vasta kun joku tai jokin rikkoo harmonian ja hetken olevaisuuden, olemme jälleen kiinni ajassa ja menemme sen ehdoilla.

Tähän päätelmään tulin sen vuoksi että ensimmäsessä osassa elokuvateatterissa mies katsoo 24-tunnin filmatisointia, analysoi ja pohtii asiaa, aivan kuin hän olisi irti kaikesta muusta maailmasta kokonaan. On vain hän ja filmi. Hän kadottaa ympäristönsä ja uppoutuu täysin hetkeen ja filmiin ja kaikkiin yksityiskohtiin.

Toisessa osassa aavikolla ollessa aika katoaa myöskin muutaman päivän olevaisuuden jälkeen. Siellä vain ollaan, aika kulkee, kukaan ei tiedä miten kauan siellä ollaan oltu ja paljonko aikaa on menty eteenpäin. Kuitenkin kun Elsterin tytär katoaa, harmonia rikkoontuu, aika saa uuden merkityksen ja sen varassa roikutaan aivan eri tavalla kuin ennen. Alkaa päivien laskeminen siitä kuinka kauan tytär on ollut kadoksissa.

Viimeisessä osassa taasen miehen oleskelu elokuvateatterissa menee sekaisin kun paikalle tulee nainen jonka kanssa hän vaihtaa muutamia sanoja. Hän menettää otteensa hetkestä, siitä että on vain ja tulee jälleen tietoiseksi ympäristöstänsä ja ajan kulusta.

Toki tämä tulkinta perustuu yhteen lukukertaan ja toisen kerran jos luen tämän voi tulkintani olla hyvinkin toisenlainen.

Kaikenkaikkiaan kiintoisa teos mikäli tykkää lukea teoksia joiden lukemisen jälkeen ei silti ole aivan varma mistä tämä teos kertoi.

“Ystävällinen ja hyväntahtoinen rouva Palmer ei laiminlyönyt mitään saadakseen vieraansa tuntemaan että he olivat tervetulleita ja että hän toivoi heidän viihtyvän. Hänen käytöksensä vilpittömyys ja sydämellisyys korvasivat harkinnan ja eleganssin puutteen, jonka takia hänen käytöksensä ei muodollisesti useinkaan ollut huoliteltua; hänen ystävällisyytensä oli valloittavaa, kun sitä vielä tehostivat niin sievät kasvot; hänen typeryytensä, vaikkakin ilmeinen, ei ollut vastenmielistä, koska hän ei teeskennellyt, ja Elinor saatoi antaa anteeksi kaiken muun paitsi hänen naurunsa.” (s. 269)

Sain eilen päätökseen Jane Austenin teoksen Järki ja tunteet. Kaikkiaan sivuja tässä teoksessa oli 339, joten pituutensa puolesta tämä oli hieman keskivertoa romaania pidempi. Teos on kirjoitettu alunperin vuonna 1811 ja tarinan miljööstä sen voi helposti havaita ilman mahdottoman suuria ponnistuksia, vaikkakin toki taitava tarinankertoja voisi kyseistä aikakautta jäljitellä romaaniinsa muutoinkin.

Teos on mielestäni ehdottomasti lukemisen arvoinen jokaiselle jota kirjallisuus kiinnostaa. Itse pidin tästä teoksesta niin kirjoitustyylillisesti kuin tarinankerronnallisestikin. Myös oli kiehtovaa pohtia kuinka paljon teoksesta on todenmukaista sen aikaisen yhteiskunnan ja aikakauden kuvausta.

Erityisen hyvin tässä teoksessa oli mielestäni onnistuttu henkilöhahmojen persoonien esiintuonnissa ja niiden eläväksitekemisessä – aivan kuten myös oli hänen teoksessaan Ylpeys ja ennakkoluulo. Henkilöhahmoista saa paljon syvemmän ja inhimillisemmän kuvan kuin monien muiden kirjailijoiden teoksista olen saanut ja se on mielestäni hyvä juttu. Toki on myönnettävä että tämän kirjan teema pyörii enemmän ihmissuhdetarinoiden kiemuroissa kuin mitä monissa muissa romaaneissa joten sen kannalta on myös odotettavaakin että henkilöihin saadaan syvyyttä paremmin; kuitenkin Austen on onnistunut erittäin hienosti tässä tehtävässään.

Tässäkin teoksessa Austen oli onnistunut luomaan päähahmon jonka persoonasta voisin jopa käyttää sanaa viehättävä. Kirjallisesti pidän tätä hienona saavutuksena, sillä en ole vielä kenenkään muun kirjoista saanut niin hyvää ja monitahoista kuvaa kuin Austenin teosten naishahmoista vaikkakin voihan vikaa olla myös lukijassa eikä kirjoittajassa.

Kaikenkaikkiaan tämä teos on siis lukemisen arvoinen jota voin helposti suositella mikäli hyvä henkilöhahmokuvaus sekä romantiikka kiinnostaa. Mikäli ihmissuhdetarinat ovat sellainen aihe että niistä ei saa mitään irti niin tällöin teoksen voi jättää huoletta hyllyyn pölyttymään.

Eilen sain päätökseen Jaana-Mirjan Mustavuoren kirjan Olemisen talossa joka kertoo siitä kun kirjan kirjoittaja on astunut ulos oravanpyörästä ja viettänyt vuoden rauhallista, leppoisampaa elämää maalla.

Kirjassa on sivuja 173 + lopussa listaa muista teoksista joissa voisi olla kiintoisaa luettavaa. Täytynee ainakin itseni koettaa löytää näistä teoksista joitain, sillä tämä teos oli omaan makuuni hyvä ja kirjassa mainitut muiden kirjailijoiden ajatukset olivat myös sellaisia että jo lukemisen aikana mietin että näitäkn teoksia täytynee koettaa löytää.

Ensisijaisesti toki tämä kirja tuli luettua sen aihepiirinsä vuoksi – leppoistaminen ja rauhallisuus on kuitenkin teemoja jotka ovat omassa elämässä muutenkin olleet kohtalaisen paljon mielessä lähiaikoina joten tämän kirjan lukeminen oli sinänsä luonnollinen jatkumo tähän aihepiiriin.

Hyvää tässä kirjassa oli teemansa lisäksi myös selkeä ulosanti ja siellä täällä heitetyt lainit jotka jäivät ainakin lukemisen aikana mietityttämään. Kirjan kappaleet ja luvut olivat sopivan mittaisia eli jos lukija ei omaa maailman parhainta keskittymiskykyä niin siltikin luultavasti tähän jaksaa keskittyä sillä kappaleet eivät ole suhteettoman pitkiä.

Kaiken kaikkiaan hyvä kirja, mielenkiintoisia ajatuksia, hyvin kirjoitettu ja teemaltaan kiinnostava. Lukemisen arvoinen.

Viime yönä sain luettua päätökseen eilen päivällä aloittamani Richard Bachin tunnetun teoksen Lokki Joonatanin. Kirja on lyhyt tarina ja tässäkin painoksessa sivuja oli vain 101 ja se sisälsi monta sivullista kuvia välissä – toisin sanoen, ei vaadi hillitöntä henkistä taistelua lukea tätä teosta vaikka ei olisikaan nopea lukija.

Ensimmäinen ajatus mikä kirjasta jäi itselleni mieleeni oli yllätys – olin jotenkin odottanut erilaista tarinaa kuin mitä tarina lopulta olikaan. Toki odotin että kirjassa on jokin ajatus, tarina joka pistää ajattelemaan ja sitä se olikin joten sinänsä en tästä yllättynyt vaan siitä että millainen se tarina lopulta olikaan.

Kirja kertoo siis – vähemmän yllättäen – lokista nimeltään Joonatan. Joonatan ei kuitenkaan ole aivan kuten muut lokit, sillä hän haluaa oppia lentämään paremmin kuin vain sen mitä lokit tarvitsevat hakeakseen ruokaa. Joonatan ei tahdo nähdä että lokin ainoa tarkoitus on vain lentää ruoan luokse, tapella ja rääkyä, vaan hän haluaa lentää lentämisen itsensä vuoksi. Hän haluaa oppia ja kasvaa lokkina ja lopulta hän ymmärtääkin sen että lokki on rajattoman vapauden idea, Korkeimman Lokin kuva.

Kirjan kuvaus lokista Korkeimman Lokin kuvana, vapauden ideana sekä muiden lokkien toiminta laumassa toi toki mieleen kristinuskon tarinan Jeesuksesta ja Lasaruksesta sekä toki yleisemminkn Jeesuksen maanpäällisen toiminnan ja juutalaiset. Lokki Fletcherin onnettomuuden jälkeen kun hän herää vaikka näytti kuolleelta käydään seuraavankaltainen puhelu:

- Se elää! Se, joka oli kuollut, elää!
- Se toinen kosketti sitä siivenkärjellään! Herätti sen kuolleista! Korkeimman Lokin poika teki sen!
- Ei tehnyt! Kieltää tehneensä sen! Se on saatana. SAATANA! Tuli tänne hajottamaan lauman!
Paikalla oli neljätuhatta tapahtuman pelästyttämää lokkia ja huuto: - SAATANA! kiiri niden keskuudessa kuin valtameren myrskytyyli. Silmät kiilsivät, terävät nokat ojentuivat, lokit tunkeutuivat lähemmäksi hävittämään. (Sivu 97)

Kaiken kaikkiaan kirjan opetuksena lienee se, että lokin (ja siis ihmisen koska jokaisessa meissä on Lokki Joonatan sisällämme) on ymmärrettävä mitä hän on ja siten löydettävä itsensä. Ei pidä antaa muiden epäuskon ja vähättelyn ja toimien lannistaa vaan pitää tietää mitä on – aivan kuten kristinuskossa kerrotaan ihmisen olevan Jumalan kuva, mutta ei kuitenkaan Jumala.

Pitää tiedostaa oma ihmisyytensä ja oma ihmeellisyytensä ja arvonsa sellaisena kuin on – täydellisyyden idean kuvana.