Vuoden 2008 marraskuussa Microsoft Game Studios julkaisi jatko-osan vuonna 2005 Xbox 360:lle sekä Windowsille julkaistulle pelille Gears of War. Alkuperäisen osan tavoin myös jatko-osa on Epic Gamesin kehittämä kolmannen persoonan kuvakulmasta kuvattu ammuskelupeli. Toisin kuin sarjan ensimmäinen osa, on Gears of War 2 saatavana ainoastaan Xbox 360 -pelikonsolille.
Peli on saanut yleisesti hyvän vastaanoton. Esimerkiksi Metacritic-sivustolla on peli saanut tätä kirjoittaessa arvosteluiden pisteiden keskiarvoksi 93/100, ja käyttäjienkin arvioiden mukaan sangen hyvän 7.6/10 pisteen keskiarvon.
Pelimoottorina on käytetty muokattua Unreal Engine 3:a.
Aseet laulamaan
Pelin tarina on jatkoa pelin ensimmäiselle osalle. Koska itse en ole koskaan kyseistä peliä pelannut, ei aivan kaikki pelin tarinassa tapahtuvat käänteet auennut. Pelin aikana oli kuitenkin useampia viittauksia tapahtumiin, jotka peliä pelatessa aiheutti tuntemuksen että asiasta lienee on puhuttu ensimmäisessa pelin osassa.
Peli pyörii science fiction -tematiikan ympärillä, ja sen tarina sijoittuu kuusi kuukautta Gears of Warin jälkeen. Vihollisina on Locoust-nimiset olennot, joista suurin osa on saatu tuhottua aiemmin pommittamalla. Pommi on valitettavasti myös aiheuttanut vaarallisten höyryjen vuoksi myös nopeasti leviävää sairautta ihmisiin. Joidenkin kuukausien rauhallisen elämän jälkeen muutama kaupunki katoaa, jonka seurauksena COG armeija tajuaa että näiden tapahtumien takana on Locoustit. Koska saman kohtalo halutaan estää Jackintonin kaupungilta, on COG armeijan tartuttava toimeen ja lähdettävä hyökkäykseen Locousteja vastaan.
Makkarakepit esiin ja hiillosta odottamaan.
Niin kaunis on maa
Visuaalisesti ajatellen Gears of War 2 on kenties tähänastisista läpipelaamistani Xbox 360 -peleistä ollut kaunein katsottava. Vaikkakin pelin grafiikat ovat myös teknisesti hyvää tasoa, silti olennaisempana pidän pelin subjektiivista visuaalista mielyttävyyttä. Siis sitä, miltä pelin miljöö tuntuu ja minkälaisen tunnelman se kokijalleen välittää.
Gears of War 2:ta pelatessa tuntui tunnelmansa puolesta monin paikoin siltä, kuin olisin katsonut elokuvaa jossa on yhdistetty parhaat puolet niin Alieneista, kuin myös erinäisistä katastrofielokuvistakin. Pelin rakentama science fiction -miljöö oli siis sangen onnistunu tuotos.
Kauniissakin kolikossa on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Siinä missä peli onnistuu luomaan tunnelmaltaan erittäin kauniin ympäristön, se onnistuu samaan tapaan myös luomaan siitä paikoitellen myöskin äärimmäisen vastenmielisen. Syynä tähän on pelissä nähtävä erittäin raaka ja verinen tunnelma. Verta pelissä lentää niin paljon että heikompia voi hirvittää.
Taisi olla jätkät ihan kujalla.
Vaikka itse en normaalisti pelien gore-teemoista ole juuri hätkähtänyt, silti tässä pelissä kävin asetuksista vääntämässä gore-asetuksen valintaan Off kun huomasin että sellainen mahdollisuus on. Toisaalta esimerkiksi allekirjoittaneen on pitänyt laittaa useammankin kerran silmät kiinni katsoessa joitain jaksoja Game of Thrones -televisiosarjaa, joten on mahdollista että olen vain poikkeavan yliherkkä tällaisen asian suhteen, vaikkakaan aikaisemmin ei ole tainnut tulla sellaista peliä vastaan missä moista Gore filter -asetusta olisi tarvinnut etsiä.
Qleeko galaxi, ääni onkin kapteenin
Gears of War 2:n soundtrack oli omaan makuuni sangen toimiva, jopa siinä määrin että tätä arvostelua kirjoitellessa kyseinen soundtrack pyörii taustalla Spotifyn kautta. Tarjolla oli nykypeleille ominaista mahtipontista orkesteripaatosta, mutta olipa mukana onneksi myös rauhallisempiakin tunnelmia.
Myöskin äänimaailma oli erittäin onnistunut. Alieneiden äänet olivat melkoisen karmaisevia, vaikkakaan eivät pelottavia ja kaikki muutkin äänet olivat hyviä ja toimivia.
Ääninäyttelyihin oli myöskin panostettu. Tunnetuimpana roolina oli lienee Marcus Fenix -pelihahmon ääninäyttelyosuuksissa kuultavissa oleva John DiMaggio, joka lienee monelle tunnetumpi Futurama-sarjan Benderinä.
Haloo, haloo? Onko nollakakkosessa? Ai ei?
Skjut, gräv och tig
Loppupäätelmänä Gears of War 2 oli mielenkiintoinen tuttavuus. Se oli itselleni positiivinen yllätys, sillä en ollut ennen Xboxin ja sen mukana tulleiden pelien ostamista koko pelistä edes kuullut.
Paikoitellen pelin tarina oli sellainen, että olisi ollut kenties mielenkiintoista kokea sarjan ensimmäinen osa ensin pohjalle. Kuitenkin suoraan pelin toisesta osasta aloittamallakaan ei kokemus jäänyt mitenkään laimeaksi, ainakin jos ajattelee vain pelillistä kokemusta ilman varsinaisen taustajuonen syvempää ulottuvuutta.
Peli onnistuu luomaan vaikuttavan science fiction -kokemuksen niin hyvässä kuin huonossakin mielessä; hyvässä siinä, että sitä on kaunista katsoa ja kuunnella, mutta huonossa siinä, että ilman gore-filtterin päälle laittamista pelin raakuus voi monelle olla sangen vastenmielistä katsottavaa. Raakuutensa vuoksi pelin K18 onkin ymmärrettävä valinta ikärajaksi.
Kokonaisuutena hyvä peli jota oli yleisesti ottaen miellyttävää pelata.
Kehuttavaa
Todella kaunis katsoa ja miellyttävä kuunnella
Elokuvamainen fiilis
Moitittavaa
Ennen gore-filtterin aktivoimista turhan raaka omaan makuuni
Linnoissa kreivien häät vietetään… Altaïr taisi jäädä silti pihalle.
Päivä palkkamurhaajana
Vuoden 2007 marraskuussa sai alkunsa pelipiireissä myöhemmin laajalti tunnetuksi tullut pelisarja Assassin’s Creed. Alunperin ensimmäinen osa nähtiin Playstation 3:lla ja Xbox 360:lla, mutta vuoden 2008 huhtikuussa peli tuli saataville myös Windowsille.
Sarjaan kuuluvat pelit ovat pärjänneet hyvin niin arvosteluissa kuin myös myynnillisesti. Tämän artikkelin kirjoittamisen aikoihin on Ubisoftin tietojen mukaan pelisarjan pelejä myyty jo yli 77 miljoonaa kopiota, ja myynnillisesti kyseessä onkin Ubisoftin menestynein pelisarja.
Varsinaisia pelisarjaan kuuluvia pääpelejä on tähän mennessä julkaistu jo kuusi osaa ja marraskuussa 2014 on kauppoihin luvattu ilmestyväksi kaksi seuraavaa osaa, Assassin’s Creed Rogue sekä Assassin’s Creed Unity.
Tyylillisesti Assassin’s Creed edustaa tarinapainotteista kolmannen persoonan kuvakulmasta koettavaa toimintaseikkailupeliä. Juonellisesti pelissä pyöritään teemoissa joihin myös salaliittoteorioita lukiessa voi toisinaan tulla törmänneeksi.
Ristiriitoja ja ristiretkiä
Ensimmäisen Assassin’s Creedin tarina sijoittuu vuoden 1191 ristiretkien aikaan. Vuodessa 2012 elävä Desmond Mines laitetaan Animus-nimiseen laitteeseen, jonka kautta hän pääsee geneettisessä muistissaan kulkevan tiedon kautta esi-isiensä muistoihin. Eräs hänen esi-isistänsä – Altaïr – on ollut tuolla aikakaudella palkkamurhaajana, ja sitä kautta näihin kolmannen ristiretken aikaisiin tapahtumiin päästään käsiksi.
Pelin tapahtumat käydään Lähi-idässä. Kaupunkeja joissa menneisyyden tapahtumia koetaan on mm. Acre, Jerusalem sekä Damascus. Palkkamurhaajien tehtävänä kyseisenä aikana on ollut tukahduttaa ristiretkiä vähentämällä väkeä niin Rikhard Leijonamielen, kuin heitä vastaan taistelevien muslimeidenkin joukosta.
Edellistalven hiekoituksia ei olla vielä näemmä lakaistu pois.
Palkkamurhaajat eivät ole kuitenkaan onnistuneet yrityksessään tappaa temppeliritarien suurmestaria, ja sen seurauksena alueelle on aiheutunut sekasortoa enemmän kuin tarvetta olisi. Epäonnistuneesta iskusta vastuussa ollut Altaïr alennetaan salamurhaajien killan johtajan Al Mualimin toimesta takaisin noviisiksi, ja hänen täytyy hyvittää tekonsa päästämällä päiviltä yhdeksän ristiretkien toimivuudesta vastuussa olevista taustahenkilöistä. Tarkoituksena on tuoda sitä kautta rauhaa takaisin Lähi-itään.
Noviisiksi alentamisen myötä Altaïrilta otetaan myös pois hänen aseitaan ja kykyjään. Pelin edetessä hän kunnostautuu palkkamurhaajan urallaan niin, että hän saa takaisin menetettyjä taitojaan.
Kiintoisana puolena pelissä pyöritään myöskin salaliittoteorioiden ympärillä. Pelissä puhutaan monin paikoin salaliittoteorioista tutusta ns. uudesta maailmanjärjestyksestä ja välejä selvitellään salaisten veljeskuntien, temppeliritareiden sekä salamurhaajien välillä.
Pelaamista aloittaessa käyttäjälle kerrotaan jo heti alkuteksteissä, että peli on saanut inspiraationsa historiallisista tapahtumista ja hahmoista, ja että sitä on ollut tekemässä monikulttuurinen kehitystiimi joilla on erilaisia uskonnollisia käsityksiä ja uskomuksia. Kyseessä on vahvasti uskonnollisen tematiikan ympärillä pyörivä seikkailu jossa on paljon symboliikkaa, joten sen suhteen kyseinen alkuhuomautus on sangen mielenkiintoinen maininta.
Miekkaa vailla magiaa
Pelimekaniikkaa ajatellen Assassin’s Creed on suhteellisen perustasoa oleva toiminnallinen seikkailupeli. Pelimaailma on suuri ja liikkuminen kohtalaisen vapaata.
Pelissä on pääjuoni jota seurataan erilaisia tehtäviä tekemällä, mutta pääjuonessa eteenpäin pääsemiseksi ei ole pakko suorittaa jokaista tehtävää mitä kartalta löytyy. Useimmiten (ellei aina) tehtäviä oli tarjolla kuusi, joista vähintään kolme piti selvittää jotta juonessa pääsi etenemään.
Uudet tehtävät ilmestyivät kartalle näkyviin sitä mukaa kun kentässä näkyviin torneihin kiipeiltiin ja siellä katseltiin maisemia. Tätä kautta kartalle ilmestyi tehtävät, joita pystyi sitten tekemään edetäkseen tarinassa.
Irkkimiitin ensiaste.
Osassa tehtävistä kuului käydä vetämässä paatoksellista puhujaa nyrkillä naamaan sen verran monesti että kielen kannat kirposivat puhumaan se mitä haluttiin saada selville, toisissa tehtävissä taasen istuttiin penkillä kuin elämässään liian vähän tekemistä omaavat mummot ja kuunneltiin mitä lähistöllä olevilla oli jutusteltavaa keskenään. Joissain tehtävissä luotettiin yksinkertaisesti taskuvarkauden näppäryyteen.
Myöskin palkkamurhaajan ammatille sopivaa työtä oli toisinaan tarjolla, sillä osassa tehtävistä oli tarkoitus käydä niittämässä väkeä manan maille vaivihkaa kiinni jäämättä. Vaikkakin tehtävänantoja oli useita erilaisia, käytännössä ne olivat silti turhankin yksipuoleisia ja samaa toistavia.
Tehtäviä tehdessä ja kaupunkeja pyöriskellessä miekkaa pääsi heiluttelemaan moneen otteeseen. Jos elämänpoisto-operaatioita toteutti turhankin huolimattomasti aiheutti sellainen helposti miekkataisteluita. Myös epäasiallinen käytös kaupungilla aiheutti tappelutilanteita, sillä ilmeisesti kaikkien mielestä ei ole kovin fiksua käytöstä kirmata pitkin kapeita katuja ja tuuppia väkeä nurin – tai ainakin näin voisi päätellä heidän vihamielisestä suhtautumisestaan tällaista käytöstä kohtaan.
Hieno juttu, Hermannit
Assassin’s Creed oli graafiselta anniltaan perushyvää tasoa. Se ei ollut mitenkään spketaakkelimaisen mahtava, mutta kyllä sitä varsin mieluusti katseli.
Äänien ja ääninäyttelyiden osalta peli oli toteutettu hyvin, eikä sen osalta mitään valittamista löytänyt. Myös musiikit oli niin hyvää tasoa kuin tämän kokoluokan peliltä jo osaa odottaa – pääsääntöisesti taustalla menevää perushyvää tasoa joka ei hirveästi vie huomiota, mutta olipa paikoitellen joidenkin taisteluiden aikana hieman itseäni yllättäviäkin taustoja.
Niin kylmä on kivi kuin palkkamurhaajan sydän.
Valitettavaa kyllä, erinomaisen pelin erinomaisuutta verotti paikoitellen erittäin rasittavat kontrollit. Pelin aikana turhat kontrollien huonouden takia tapahtuneet kuolemiset eivät jääneet yhden käden sormilla laskettaviksi. Jostain syystä kaapusankari ei ollut kerennyt oppia uimisen jaloa taitoa ja tulipa lätäkköön hypättyä useammankin kerran, kiitos aivan käsittämättömien kontrollien typeryyden.
Esimerkkinä huonosti toimivista kontrolleista mainittakoon veneeltä veneelle hyppiminen. Kun veneeltä oli hyppäämässä toiselle veneelle ja ohjaimen tatti oli hieman vinossa hyppykohteeseen nähden, päätti sankari fiksuna miehenä että tarkoituksenani on hypätä lätäkköön hukuttamaan murheitani. Kyseisessä kohdassa tuli hyvinkin monia kuolemia koettua. Samoin toisinaan seinillä kiipeillessä kun oli tarkoitus hypätä sivulle, saattoi tämä järjen jättiläinen päättää että haluan hypätä hyvinkin korkealta tyhjän päälle kuolemaan. Ei näin.
This is madness! MADNESS!
Kontrollien typeryyden lisäksi miinusta annan myös tekstityksien puutteesta. Arvostan mahdollisuutta saada peliin englanninkieliset tekstit, koska on tilanteita jolloin ääniä ei voi pitää kovin isolla (esimerkiksi yöllä kerrostalossa asuessa jos pelaa ilman kuulokkeita). Samoin puheesta ei aina saa selvää mitä toinen sanoi, joten luettu muoto puheen kanssa olisi omaan makuuni parempi. Tätä ei valitettavasti tässä pelissä voinut valita, joten piti luottaa pelkkään omaan kuuloon ja kuullun ymmärtämiseen.
Myös negatiivista palautetta pelille täytyy antaa epäselvistä tehtävien annoista. Yhdessä vaiheessa pyöriskelin lienee tunnin verran siellä sun täällä pitkin Jerusalemin, Damascuksen tai muun pelin kaupungin katuja ja mietin että mitä ihmettä täällä täytyy tehdä – kartalla ei näkynyt yhtään tehtävää mitä olisi voinut tehdä, enkä vielä ollut siinä vaiheessa saanut selville että kaikkia tehtäviä ei tule näkyviin ennen kuin on torneja käynyt kiipeilemässä ja sitä kautta tehtäviä saanut lisää näkyviin. Onneksi nettiä selatessa löysin vastauksen tähän, sillä joku muu oli täysin samassa vaiheessa peliä havainnut saman asian ja ihmetellyt hänkin tuota. Onni onnettomuudessa joku oli jopa hänelle myös vastannut ja sen vastauksen myötä itsekin pääsin peliä eteenpäin.
Nämä kaksi yllä mainittua miinusta ovat onneksi vain pienempiä miinuksia pelin kokonaisuutta ajatellen, ja lienee paremmin englantia osaavalle ja paremmat hoksottimet omaavalle kyseiset eivät ole ongelmia lainkaan.
Setä-Samulin tarinatuokio jossa ollaan pelkkänä korvana.
Sen sijaan kontrollien lisäksi pelissä oli toinenkin isompi hermoja koetteleva ominaisuus – kamera. Pelikamera ei seurannut pelaajaa mitenkään järin fiksulla tavalla ja itse joutui kuvakulmia pyörittelemään hyvinkin paljon. Kaikkein rasittavimmaksi tämä meni siinä vaiheessa kun sai varoituksen että jostain päin on joku tulossa, mutta itse seisoi jossakin nurkassa tai seinän lähellä, eikä tiennyt mistä suunnasta vihollinen tulee. Kun kamerakulmaa koetti pyöräyttää, ei sitä omasta sijainnista johtuen saanut aina pyöräytettyä niin että olisi nähnyt paremmin ympräilleen. Sen jälkeen saattoikin jo tulla miekkaa päin näköä.
Myös pakotilanteissa oli kameran kanssa ongelmia. Kun pelaaja kirmasi ylämäkeen iso lauma vihollisia perässään, oli hankaluuksia kun samaan aikaan piti pitää etusormella Xboxin liipasinta pohjassa, painaa jollain sormella A-näppäintä juoksemista varten ja tämän lisäksi vielä pyörittää oikean käden peukalolla oikeaa tattia jotta näkisi eteensä. Harmillista kyllä, oikean käden peukalo painoi sitä A-näppäintä itselläni, joten käytännössä paikoitellen sai sormiakrobatiaa harrastaa enemmän tai vähemmän.
Loppu hyvin, kaikki lienee hyvin?
Tarinansa osalta Assassin’s Creed oli mielenkiintoinen tuttavuus. Se oli kiintoisa tarina joissa nivoutui salaliittoteorioita historiallisiin tapahtumiin ja sitä oli mukavaa seurata, vaikkakin paikoitellen itse kristityn näkökulmasta asiaa katsoen en kaikista pelissä kuulluista repliikeistä niin erikoisemmin perustanutkaan.
Myöskin pelin symboliikka jätti hieman arveluttavia ajatuksia siitä, mitä niillä merkeillä ja viesteillä pyritään kuvastamaan, mutta niiden merkityksien tulkinnat itselläni kuuluu suoraan mutkat suoriksi -kategoriaan, joten niiden varaan ei kyllä kannata luottaa liikoja eikä lähteä analysoimaan tarinaa ja pelin symboliikan merkitystä.
On hyvinkin mahdollista että omat päätelmät ja tulkinnat ovat totaalisesti vääriä, sillä jokainen peilaa asioiden merkityksiä omien arvokäsityksiensä kautta. Kuitenkin olen mielenkiiinnosta lueskellut vuosien varrella monenkinlaisia salaliittoteorioita, joten helposti näiden pelissä nähtävien symbolien tulkinnat värittyvät aiemmin kuulemieni tarinoiden lävitse täysin vääriksi. Mene tiedä.
Kuka arvaa minkä rakennuksen katolla tässä ollaan? Vinkki: kyseessä ei ole Prisma.
Kokonaisuutena Assassin’s Creed oli mukava kokemus jolle olisin tahtonut antaa paremman arvosanan kuin mitä nyt annoin. Pelin juoni, äänet, musiikit ja grafiikat olivat hyvää ja toimivaa tasoa, mutta turhankin paljon ongelmia aiheuttaneet kontrollit tiputtivat arvosanasta pisteitä pois. Yhdistettynä kontrollien huonous kameran kanssa tappeluihin, tehtävien yksipuolisuuteen ja paikoitellen epäselviin ohjeistuksiin täytyy arvosanaa tiputtaa useammallakin pisteellä siitä, mitä olisin tälle pelille muutoin tahtonut antaa.
Kehuttavaa
Kiintoisa tarina
Toimivat musiikit, äänet, ääninäyttelyt sekä grafiikat
Ollessani reissussa uskollisen läppärini kanssa, tuli yön pimeinä tunteina valvoessa samalla selailtua läpi Steam-kirjastoni Mac-pelien tarjontaa. Tarkoituksena oli löytää peukalonpyörittelyä parempaa aktiviteettiä odotellessa unen tuloa.
Pelitarjonnan seasta sattui löytymään Ayyo Gamesin vuoden 2014 maaliskuulla julkaisema platformer/action -tyylinen indiepeli Spate jota en ollut vielä aikaisemmin kerennyt lainkaan testailemaan. Peli tuli asenneltua ja siinä samalla yhdeltä istumalta se tuli myös pelailtua lävitsekin.
Rahoitus Spaten kehittämiseen on järjestynyt Kickstarter-projektin voimin. Spaten visuaalisesta puolesta vastaavana on toiminut Eric Provan, joka on ollut osallistumassa mm. Alice in Wonderland -elokuvan tekemisessä. Tarinankertojan äänenä kuullaan ääninäyttelijä Jack Bairia ja sävellykset ovat Mike Raznickin työn tulosta.
Viinapirun viettelemänä
Pelillisesti Spate on suoraviivaisesti etenevä tasohyppelypeli, jossa varsinaista taustatarinaa avataan pelin edetessä. Tarinassa kerrotaan etsivästä joka on saapunut mystiselle X Zone -saarelle etsimään kadonnutta henkilöä.
Vaikkakin etsivän tarkoituksena onkin löytää kateissa oleva henkilö, on hänen myös samalla reissulla kohdattava myös omia käsittelemättömiä asioitaan. Mielessä pyörii niin edesmennyt tytär, entinen vaimo kuin alkoholismin aiheuttamat epämukavat tuntemuksetkin.
Matka mieleen palauttaa muistoja.
Pelillisiltä ansioiltaan Spate on erittäin yksinkertainen tasohyppelypeli, jonka läpipelaaminen ei aiheuttane kovinkaan suuria ongelmia kenellekään tasohyppelypelejä aikaisemmin pelanneelle.
Kontrolleja koko pelissä ei ole kuin muutama eikä pelissä voi eksyä teille tietämättömille, sillä käytännössä suunta on kaiken aikaa eteenpäin. Vaikeustaso tasohyppelyiden osalta on sangen helppo ja ainoastaan yksi kohta koko pelin aikana aiheutti edes hieman enemmän haastetta itselleni – kuitenkin lienee siitäkin selvisin alle 10 minuutin yrittämisellä.
Vaikeustason osalta tästä pelistä melkein voisi käyttää jo termiä läpihuutojuttu, vaikka toki siellä täällä kuolemisia tapahtuikin. Kuolemisten jälkeen kuitenkin hahmo syntyi aina suhteellisen lähelle kuolinpaikkaa, joten mitään järin suurta vahinkoa ei tämän osalta siis tapahtunut.
Silmäni minun näkevi, korvani minun kuulevi
Vaikkakin kyseessä on tasohyppelypeli, oli varsinaista pelillistä osuutta mielenkiintoisempi anti kuitenkin pelin taustatarinassa ja sen kauniissa audiovisuaalisessa ulosannissa.
We will, we will rock you!
Pelin aikana kuultavat musiikit olivat todella kaunista kuultavaa, sillä tarjolla oli sangen tummanpuhuvaa ja melankolista maailmankuvaa maalailevaa surumielistä synkistelyä. Musiikkien osalta tämä peli onkin yksi mielenkiintoisimmista tuttavuuksista hetkiin, sillä musiikki ei luota mahtipontisuuden voimaan, vaan enemmänkin minimalistiseen ulosantiin. Soundtrack tarjoaa siis täydellistä tunnelmointia syksyn pimeneviin iltoihin ja se kannattaa käydä vaikkapa Spotifyn kautta kuuntelemassa mikäli Spotify-tunnukset löytyvät.
Myöskin ääninäyttelyn osalta peli on onnistunut tuotos. Tarinankerronta on mielenkiintoista ja ääninäyttely kerronnassa on ammattimaista tasoa.
Meren aalloilla tuulee…
Graafiikoiden osalta peli on synkkä ja tummanpuhuva ja se sopii täydellisesti pelin tunnelmaan. Harmillista kyllä, oma läppärini on vuoden 2010 MacBook Pron karvalakkimalli, joten kauneimmilla grafiikoilla tätä peliä en pystynyt pyörittämään. Kuitenkin 1280×800 resoluutiolla pelattuna huonoimmilla grafiikka-asetuksillakin peli oli silmää miellyttävää tasoa. Sitä oli ilo katsoa ja kokea.
Peli lyhyt, Rytkönen pitkä
Spate on mielenkiintoinen tuttavuus joka jättää hieman ristiriitaiset tunnelmat. Toisaalta peli on pelilliseltä osuudeltaan niin yksinkertainen läpipelattava, että sitä on sen osalta vaikea suositella kenellekään joka haluaa pelistä vähänkään enempää haasteita. Kuitenkin samaan hengenvetoon peliä on helppoa suositella kaikille niille, jotka tahtovat vain kevyttä ja rentoa tasohyppelyä kiintoisalla taustatarinalla ja vaikuttavalla ulosannilla.
Pelillisesti analysoituna Spate on keskinkertaista tasoa, mutta taiteellisesta näkökulmasta analysoituna Spate on yksi mielyttävimmistä kokemuksista hetkiin. Läpipelattua pelistä jää mielikuva että se ei edes pyri olemaan vaikea, vaan ennen kaikkea vaikuttava. Siinä se onnistuu erittäin hyvin.
Jostain sen lihan on lihajalostamoillekin tultava.
Kehuttavaa
Kiintoisa tarina
Hieno audiovisuaalinen kokemus
Moitittavaa
Potentiaalisesti aivan liian lyhyt monen makuun, sillä pelin pelaa läpi noin kahdessa tunnissa
Maaliskuussa vuonna 2008 julkaistiin Electronic Artsin toimesta EA Montrealin kehittämä sotaräiskintä Army of Two. Peli on saatavana niin XBox 360:lle kuin myös Playstation 3:llekin.
Peli pelataan kolmannesta persoonasta eli pelaajan ulkopuolelta. Peli kuitenkin erottuu muista vastaavanlaisista normiräiskinnöistä selvästi siinä, että se on suunniteltu vahvasti kahden pelaajan pelattavaksi “co-op”-peliksi. Peli on toki pelattavissa myös yksin jolloin toisen pelaajan saappaisiin astuu tekoälyllä varustettu taistelutoveri.
Army of Two on myös saanut jatko-osia, joita on tätä kirjoittaessa julkaistu kaksi kappaletta – Army of Two: The 40th Day sekä Army of Two: The Devil’s Cartel. Kuten myös alkuperäinen Army of Two, ovat uudemmatkin pelisarjan tuotokset julkaistu ainoastaan konsoleille.
Kuin hapankorppua ilman juustoa
Army of Twossa käydään taistelua nimensä mukaisesti kahden miehen voimin. Päähenkilöinä toimivat Elliot Salem sekä Tyson Rios jotka ovat amerikkalaisia palkkasotureita jotka käyvät erilaisissa paikoissa sotimassa rahan perässä. Taisteluiden välissä viedään pelin tarinaa eteenpäin välivideoiden voimin.
Vettä on tullut kuin saavista kaataen.
Pelin juoni itsessään on kohtalaisen perustylsää tasoa. Meneehän se siinä taisteluiden sivussa, mutta juonensa osalta peli ei aiheuta mitään hillitöntä hinkua saada selville mitä kaiken takana tapahtuu. Pelin tasapaksun tarinan sijaan paras anti löytyy onneksi muualta.
Ensimmäisen parin tunnin aikana peli alkoi tuntumaan kuin hapankorpulta ilman juustoa – toimiihan se sellaisenaankin mutta jotain siitä silti puuttuu. Loppuaan kohden peli omaksi onnekseni muuttui paljon mielyttävämmäksi kokemukseksi.
Suurin ongelma itselleni Army of Twossa oli sen typerähkö vaikeustaso. Valitsin helpoimman tason millä pelata, koska olen vielä uusi pelaaja XBoxin ohjaimella, enkä muutenkaan ole mitenkään järin hyvä tämän tyylisissä peleissä edes hiiren ja näppimistön kanssa pelatessakaan. Kuitenkin pelin alussa vaikeustaso oli suhteettoman helppoa tasoa joka teki siitä tylsää menoa. Käytännössä taisteluissa tuntui vaikealta tai lähes mahdottomalta kuolla ja niihin pystyi sen vuoksi kirmaamaan vailla huolia ja murheita asetta laulattaen. Silloinkin kun vihollisten luodit tekivät tarpeeksi paljon vahinkoa, tuli taistelutoverin toinen puoli pelastamaan luotisateessa vahingoittuneen toverinsa ja lähes aina näistä selvisi takaisin eloon.
Asia jota ikkunaksi kutsutaan voi toisinaan aiheuttaa ihmetystä.
Pelin loppua kohden vaikeustaso lisääntyi mukavalla tapaa. Helpoimmalla tasolla pelatessakaan ei loppuvaiheessa käydyt taistelut enää olleet sellaisia missä voi kirmata keskelle taistelukenttää luotisateeseen, vaan siinä joutui jopa oikeasti pysymään esteiden takana suojassa. Koska pelasin tämän pelin yksin, joutui sen lisäksi myös loppua kohden antamaan taistelutoverilleen käskyjä mitä sen pitäisi tehdä jotta taisteluista pystyi pääsemään läpi.
Esimerkkinä taktikoinnin tarpeesta mainittakoon se, että pelissä on vihollisia joita ei voi suoraan edestäpäin tuhota ainakaan kovin helposti. Käytännössä toisen pelaajan pitää toimia attention whorena ja saada vihollisten huomio itseensä (räiskimällä niin paljon että vihollisten huomio kiinnittyy häneen) jonka jälkeen sitten itse kierretään vihollisen taakse ja lasketaan lipas tyhjäksi hänen selkäänsä samalla maanisesti nauraen. Pelihahmo ei kyllä nauranut maanisesti. En minäkään.
Peli tarjoaa pelajaalle mahdollisuuden ostaa myös erilaisia aseita joita sitten pystyy tuunaamaan pienimuotoisesti. Aseisiin pystyy ostamaan esimerkiksi isompia lippaita tai muuta pientä krääsää jotka vaikuttavat aseen tarkkuuteen tai muihin ominaisuuksiin. Aseista löytyy ostettavaksi myös sinko joka tuntui myös tehoavan niihin vihollisiin joiden taakse normaalisti joutui kiertämään – headshotilla singolla lasauttaen vihollinen oli kertalaagista vainaa. Hyvä niin.
Kuvassa soturi kumartuneena Kiinan muurin pikkuveljen edessä.
Kaunis kuin sika pienenä
Army of Two oli itselleni pienimuotoisesti positiivinen yllätys graafiselta ulosanniltansa. Odotin että pelissä olisi ollut huonommat grafiikat, sillä peli on kuitenkin julkaistu jo vuonna 2008. Ilahduttavaa kyllä, grafiikat oli mielyttävän kauniit katsella ja oma ennakko-olettamukseni oli väärä. Tämäkin peli on tehty käyttäen Unreal Engine 3:a joten sen osalta grafiikoiden kauneuden ei olisi pitänyt olla kovin suuri yllätys.
Kuten aikaisemmassa Battlefield 3:n arvostelussakin (Lue täältä) mainitsin, ei näissä XBox 360 -pelien arvosteluissa nähtävät kuvat edusta parasta mahdollista tasoa eikä sen perusteella kannata tehdä hätäisiä johtopäätöksiä pelin ulkonäöstä, sillä nämä kuvat on otettu kännykkäkameralla televisioruudusta.
Äänet oli pelissä kohtalaisen perustasoa – sen verran hyvät että mitään huonoa en niistä löydä sanottavaa lukuunottamatta muutamia kuivia ja tylsiä sotilaiden irroittelusessioita, joissa ilmakitaraa soiteltiin ja huudeltiin däng dängiä yhteistuumin. Ominaisuus jota huumoriksikin kutsutaan, mutta allekirjoittaneelle aiheutti kyseinen toiminnallisuus pelissä vain “mitä ihmettä minun silmäni juuri näkivät” -fiiliksen.
Musiikit sitä vastoin olivat omaan makuuni toimivat ja niitä oli ilo kuunnella. Perushyvää taistelufiilistä nostattavaa mättöä jossa kuullaan niin orkesterisoundeja kuin sähkökitaraakin.
Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan
Vaikka tämä peli onkin selvästi suunniteltu kaksinpeliksi, tuli se siis tahkottua yksikseen läpi tekoälyn omaavan toverin kanssa. Tällaisella pelitavalla pelattuna peli ei ollut mikään tuhottoman pitkä tuttavuus sillä pelasin tämän noin kahdeksassa tunnissa lävitse. Käytännössä siis pelasin tämän läpi ruokataukoja ja muita vastaavia lukuunottamatta yhdeltä istumalta. En sitten tiedä olisiko tämä kaverin kanssa pelattuna ollut pidempi vai lyhyempi tuttavuus, mutta yksin pelattuna ei ainakaan mistään pitkästä pelistä ole kysmys.
Valmiina vetämään rappurallia.
Pidin pelissä myös mahdollisuudesta ostaa ja tuunata aseita tehtävissä ansaituilla rahoilla, mutta silti olisin toivonut enemmän tarvetta kyseiselle ominaisuudelle – tällaisenaan se tuntui vain kivalta boonukselta, sillä ainakin helpoimmalla tasolla pelattuna koko pelin aikana ostin vain muutaman aseen ja luultavasti olisin alusta loppuun asti voinut pelin nakutella lävitse pelkkää AK 47:ää käyttäen. Toisin sanoen aseiden ostaminen ei sinänsä tuntunut tarpeelliselta ominaisuudelta vaan ainoastaan kivalta lisältä.
Lopputuloksena pelistä voisi sanoa että se on tällaisenaan ihan mukiinmenevä, mutta ei mikään maailmankuvaani järisyttävä tuotos. Siinä on mukavana poikkeuksena kahden miehen taisteluryhmä normaalin yhden miehen iskuryhmän sijaan, mutta yksin pelattuna sen hyödystä ei silti saanut kaikkea sen potentiaalia irti. Peli oli alkuvaiheissa tylsä mutta loppua kohden taso parani, ellei sitten itselleni vain iskenyt Tukholma-syndrooma. Graafiselta puoleltaan peli oli kaunis ja musiikit hyvät, mutta kokonaisuutena pelin läpi käytyä tuntui että jotakin silti jäi pelistä uupumaan – kenties sitä että pelissä olleita hyviä jippoja (esim. aseen vaihto taistelutoverin kanssa) olisi ollut oikeasti pakko käyttää pelissä etenemisen kannalta.
Kehuttavaa
Kaunis
Hyvät musiikit
Toimivat kontrollit
Moitittavaa
Pelin hyvät uniikit ominaisuudet jäävät vain kivaksi lisäksi vailla aitoa hyötyä (ainakin yksinpelissä)
Vuonna 2011 lokakuussa julkaistiin Electronic Artsin toimesta DICE:n kehittämä sotapeli Battlefield 3. Peli on saatavana niin Windowsille kuin myös Playstation 3:lle sekä XBox 360:lle.
Battlefield 3 on nimensä mukaisesti osa Battlefield-pelien sarjaa jonka ensimmäinen osa, Battlefield 1942, nähtiin jo vuonna 2002. Pelisarjan muiden osien tavoin tämäkin peli on pelaajan silmistä kuvattua räiskintää.
Battlefield 3 on saanut kriitikoilta hyvän vastaanoton eikä tuotos ole joutunut tyytymään pelkkiin kehuihin vaan peliä on myös myyty yli 20 miljoonaa kappaletta.
Pieni ihminen suuressa maailmassa
Vaikka Battlefield 3 on monelle sotapelin ystävälle tunnettu peli erityisesti verkkopelaamisensa osalta, on pelissä mukana myös kampanja-moodi jossa voidaan yksinpelinä pelata sotatarina lävitse.
Tarina pyörii Yhdysvaltojen merijalkaväen ympärillä heidän taistellessaan People’s Liberation and Resistenceä (PLR) vastaan. Taisteluita käydään niin merellä, maassa kuin ilmassakin.
Juonensa puolelta peli on suhteellisen tasapaksua perushuttua. Sen jaksoi kyllä käydä läpi ja mielenkiinto pysyi juonen osalta edes kutakuinkin yllä, mutta mistään mestariteoksesta ei voitane puhua.
Alieneita odotellessa.
Käytännön tasolla pelaaminen on juonen osalta hyvin suoraviivaista etenemistä tehtävästä toiseen lineaarisessa järjestyksessä. Suurimmaksi osaksi suoritettavat tehtävät ovat ase kourassa kulkemista erinäisissä ympäristöissä suorittamassa hengenpoisto-operaatioita vihollisen sotilaille vastoin heidän tahtoaan.
Sisätiloissa ja ulkomaastoissa käytävien lähitaisteluiden lisäksi osissa tehtävistä pääsi käyttämään kulkuvälineitäkin. Käytännössä siis tankeilla tuli rällättyä pitkin aavikkoa lasauttamassa vihollisten tankkeja kappaleiksi. Lisäksi myös hävittäjän kyydissä tuli istuttua ja ihmeteltyä ja siinä sivussa toimittua ampujan paikalla pudottamassa vihollisten koneita alas.
Kuka täällä komentaa, ketä täällä totellaan?
Kontrollien osalta peli oli erittäin helposti lähestyttävä tuttavuus. Napit olivat loogiset ja kontrollit toimi kuten niiden odottaakin toimivan vailla isompia ongelmia käytettyjen nappien suhteen.
Käytännössä suurimmat haasteet mitä kontrolleissa vastaan tuli oli alkuvaiheessa hankala tähtääminen ja osuminen vihollisiin. Kyseessä kuitenkaan ei ole pelin vika, vaan tämä selittyy yksinkertaisesti sillä että en ole koskaan aikaisemmin pelannut yhtäkään FPS-peliä käyttäen peliohjainta muutamaa minuuttia pidempään. Jotenkin aiemmin olen mieltänyt räiskintäpelien pelaamisen ohjaimella kerettiläiseksi hapatukseksi josta pitäisi rankaista selkäsaunalla, joten kuten arvata voi, haasteita oli tähtäämisen kanssa alkuvaiheessa useampaan otteeseen.
Peli tuli pelattua muutama päivä takaperin hommaamallani XBox 360 -pelikonsolilla, joten myös käytettävä peliohjain oli itselleni uusi tuttavuus. Pari viimeksi lävitse pelaamani peliä tuli paukuteltua Playstation 3:n ohjaimella joten pientä opettelua oli siis erilaisen ohjaimen osalta. Olen toki aikaisemmin muutamia kertoja koettanut XBox 360:n ohjainta, mutta käyttötunnit ohjaimella jäänee alle kolmeen ennen tämän pelin läpikäymistä. Onneksi ohjaimesta toiseen siirtyminen oli pienempi haaste kuin hiirestä peliohjaimeen siirtymä tämän tyylin peleissä.
Maanvaivoista tuli myös ilmavaivoja.
Musiikit ei jäänyt pelin aikana erityisesti mieleen, mutta onneksi pelin sävellyksien soundtrackin löytää myös Spotifystä josta sitä voi käydä kuuntelemassa. Ihan asiallista musiikkia, mutta jotenkin pelin aikana meni täysin huomaamatta ohi muutamaa kohtaa lukuunottamatta. Oliko ne sitten niin onnistuneesti tehdyt että ne täydensivät äänimaailmaa ja siksi jäi huomaamatta vai oliko oma huomioni muuten vain jossain muussa, mene tiedä.
Äänet olivat asia mistä erityisesti pidin tässä pelissä kauniin grafiikan lisäksi. Paikoitellen äänet olivat erittäin realistisen kuuloisia ja loivat aitoutta tunnelmaan. Ampumisen jälkeen hylsyn kilahtaminen kovaa lattiaa vasten oli äänensä osalta hienoa kuultavaa.
Grafiikat oli toinen mikä aiheutti itselleni pienimuotoisen wau-efektin. Harmillista kyllä, tässä arvostelussa nähtävät kuvat eivät tee parhaiten oikeutta pelin kauneudelle, sillä en ole vielä löytänyt järkevää tapaa ottaa pelistä kuvankaappauksia. Kaikki täsä arvostelussa nähtävät kuvat on kännykän kameralla otettuja kuvia televisioruudulta.
Yllätyin todella positiivisesti kuinka kaunista jälkeä XBox 360 -konsolillakin voidaan saada aikaiseksi. Peli ei ollut ilmeisestikään Full HD -tasoa vaan 720p, mutta 23-tuumaisella näytöllä pelattuna voin sanoa että en kyllä huomannut mitään eroa Full HD -tasoisena pelaamiini peleihin. Grafiikat olivat siis tarpeeksi hyvät.
Ei tainnut olla Tokio Hotel.
Kentät pelissä ovat laajoja ja niissä on yleensä kohtalaisen paljon tilaa missä pyöriä. Toki jos liian kauas lähti kirmailemaan tuli varoitus että pitää taistelutantereelle palata. Pidin myös siitä kuinka hienosti kenttät tuhoutuvat. On mukavaa että kentässä olevat tolpat, muurit yms. yleisesti ottaen murenevat kun niitä ampuu joten niiden takana piileskely ei ole aina se turvallisin vaihtoehto vihollisilla.
Pelasin pelin käyttäen vaikeustasoa Easy. Vaikka kyseessä olikin pelin helpoin vaikeustaso, ei tämä ollut siltikään itselleni mikään suoranainen läpihuutojuttu. Monet tehtävät meni muutamalla yrittämällä lävitse, mutta vaikeinta kohtaa jouduin tahkoamaan kymmeniä minuutteja ja hyvin monta kertaa uudelleen ja uudelleen. En tiedä onko syy siinä että aikaisepaa kokemusta tämän tyylin peleistä ei ole ohjaimella pelattuna, vai yksinkertaisesti että olen vain suhteellisen rävelö pelaajana, mutta kuitenkin oli hyvä että vaikeustaso ei ollut suhteettoman helppo helpoimmalla tasolla mutta se ei myöskään ollut itkuparkuraivarin partaalle ajava kärsimysnäytelmä joka päättyy konsolin kannalta onnettomaan ragequittaukseen.
No, onko se nyt sitten hyvä?
Isoimpana miinuksena pelin XBox 360 -versiosta on kuitenkin mainittava epävakaus. Levyltä asentamani versio kaatoi XBoxin yhdessä tehtävässä pariin kertaan totaalisesti ja jouduin sammuttamaan konsolin virtanapin kautta. Käytännössä en voinut pelata tarinamoodia lävitse ennen kuin kyseisen ongelman sai poistumaan.
Koska XBox 360 -konsolista ei ole aikaisempaa kokemusta, asensin kaiken varuilta pelin molemmat levyt konsolin kovalevylle ja lisäksi tein Microsoft Live -tilin ja käynnistin pelin kun olin kirjautuneena Live-palveluun. Peliin ilmeisesti latautui jokin päivitys jonka jälkeen kyseinen missio oli mahdollista päästä lävitse ilman konsolin jäätymistä. En sitten tiedä oliko ongelman korjaantuminen seurausta pelin päivittämisestä vai siitä että asensin pelin molemmat levyt kovalevylle, mutta kuitenkin tämänkaltainen ongelma oli iso miinus muutoin erinomaisessa pelissä.
Aurinko armas kuivas satehen.
Pituutensa puolesta Battlefield 3 oli lyhyt peli ja sen sai parin päivän aikana pelattua ilman että tarvitsi istua aamusta iltaan asti konsolin äärellä. Kokonaistuntimäärää en osaa tarkemmin sanoa paljonko tähän käytin, mutta arvioisin että noin 10 tuntia.
Loppupäätelmänä siis Battlefield 3 oli yksinpelimoodin osalta mukava tuttavuus. Se onnistui siinä tärkeimmässä mitä peliltä odotankin, eli sitä oli mukavaa ja viihdyttävää pelata. Vaikka juonensa osalta peli oli suhteellisen laimea ei se silti vähentänyt pelikokemuksen mukavuutta. Ainoa merkittävä miinus oli konsolin jumiuttavat bugi pelissä joka pakotti päivittämään pelin ennen kuin tarinaa pystyin käymään edes lävitse. Tästäkin huolimatta peli oli sangen hyvä kokonaisuus.
Kehuttavaa
Visuaalisesti kaunis
Hyvän kuuloinen äänimaailma
Mukavan simppelit kontrollit
Hyvin mitoitettu vaikeustaso ainakin aloittelijalle
Moitittavaa
Bugi tehtävässä joka pakotti laittamaan konsolin nettiin ja hakemaan päivitykset peliin jotta tarinaa pystyi edes pääsemään loppuun
