Category: Pelaaminen

Millaiseen peliin tulee tartuttua kun haluaa pelata verkkaisesti etenevän rennon pelin ilman hötkyilyä ja samalla kuitenkin antaa aivoilleen kevyttä evästä muutamaksi tunniksi? Tietenkin kevyeen seikkailu-puzzlepeliin. Tässä tapauksessa pelitarjottimelle tarttui Artifax Mundin tuotos vuodelta 2012 joka kantaa nimeä Abyss: The Wraiths of Eden.

Peli on tyyliltään hidden object -tyylinen seikkailullinen ongelmanratkaisupeli jossa seurataan lineaarisesti etenevää juonta ratkomalla pelissä vastaan tulevia ongelmia. Toisin kuin elävässä elämässä, näissä ongelmanratkaisuiksi paras vaihtoehdoista ei ole se että lakkaa näkemästä asiat ongelmana – ainakin jos tarkoitus on pelissä päästä eteenpäinkin.

Abyss: The Wraiths of Eden on hyvin pitkälti samankaltainen toteutukseltaan kuin aikaisemmin läpipelaamani 9 Clues: The Secret of the Serpent Creek. Kontrollit toimivat täysin samalla tapaa tässäkin pelissä joten näppäimistöä ei tarvitse lainkaan pelin aikana kuluttaa ellei tarvitse kesken kaiken käydä valikoissa räpeltämässä tai ottaa kuvankaappauksia pelistä.

Tarinassakin oli jollain muotoa samankaltaisia vivahteita – kummassakin pelissä tematiikka pyörii joko paranormaaleissa tai vähintäänkin tieteellisen maailmankatsomuksen ulkopuolisissa tapahtumissa. Abyssin tarinassa kerrotaan veden alle hautautuneesta Edenistä jossa asiat on mennyt kehnommanpuoleisesti. Muinainen pahuus on ottanut siellä vallan ja kaiken muun huonon lisäksi tuo sama pahuus on pelin päähenkilön kumppanin katoamisen takana.

Pelissä oli tarjolla muutamia erilaisia ongelmanratkaisutehtäviä. Tietenkin pelissä oli tarjolla tämän pelityylin lienee yleisimpiä puzzleja, eli kentästä poimitaan tavaroita joita sitten käytetään toisessa paikassa jotta asioissa pääsee eteenpäin. Tämän lisäksi tarjolla oli mm. palapelien kasaamista jahka siihen oli löytänyt puuttuvat palaset, esineiden etsintää ruudulla näkyvästä tavaraläjästä, ruudukossa kulkemista viivojen mukaisesti niin että mitään ruutua ei kulje kahteen kertaan kulkiessaan reitin loppuun ynnä muita perustason puzzleja.

Taso näissä tehtävissä oli yleisesti ottaen perustasolla pelatessa inhimillinen. Ainoastaan muutaman ongelmanratkaisun skippasin kokonaan, vaikkakin vahingossa. Joissain tehtävissä en ollut aivan varma mitä siinä pitää tehdä ja painon Hint-painiketta jonka seurauksena tuli koko puzzle skipattua. Tämä oli hieman hämmentävää, sillä esimerkiksi esineitä etsiessä tavaraläjästä ei kyseisellä painikkeella menty ohi vaan saatiin vinkki missä seuraava esine mahtanee olla. Tässä tarkoituksessa kyseistä painiketta tuli painettua muutamia kertoja tarkoituksellisestikin koska kaikkia sanoja en tiennyt mitä ne ovat suomeksi enkä kaikkia myöskään sanakirjasta löytänyt.

Vaikka puzzleja olikin kohtalaisesti erilaisia niin myös paikoitellen puzzleissa tuli useampaan kertaan samankaltaisia tehtäviä joka meinasi välillä olla puuduttavaa ja johon olisi kaivannut vaihtelua enemmän. Käytännössä siis esineitä etsittiin tavaraläjästä useammankin kerran ja itselläni tuli nämä osuudet hoidettua rätkimällä ensin summassa kaikkia nopeasti näkemiäni esineitä hiirellä toivoen että esineitä löytyy siten ja vasta sen jälkeen aloin ajatuksella etsimään niitä mitä en ollut summassa nakuttelemalla löytänyt.

Graafiselta ilmeeltään peli on taattua laatua – miellyttävää piirrosjälkeä jota jaksaa katsella niin taustoissa kuin objekteissakin. Ainoastaan muutamassa puzzlessa joutui miettimään että mitä kyseinen esine pyrkii esittämään, mutta toisaalta koska en vaivautunut tarkistamaan sanaa sanakirjastakaan niin voi olla että kyseessä on ollut objekti jota on vaikea saada piirrettyä mitenkään järkevään muotoon. Pääsääntöisesti tässä on siis sangen onnistunut visuaalinen ilme.

Äänien ja musiikkien saralla peli oli myös perustasoa. Pelin musiikit sopivat tunnelmaan tarpeeksi hyvin eivätkä ne isommassa mittakaavassa aiheuttanut suuria tunteita. Ainoastaan joissain tehtävissä jos pidempään tuli pyörittyä samassa paikassa olisi toivonut hieman lisää vaihtelua musiikkeihin. Ääninäyttely pelin kohtalaisen vähäisissä repliikeissä oli myöskin perustasoa vaikkakin paikoitellen olisin toivonut enemmän tunnetta repliikkeihin, mutta mukiinmenevät ne tällaisenakin onneksi olivat.

Pituuden puolesta peli on kohtalaisen lyhyt ja sen pelaa läpi muutamissa tunneissa. Itse käytin pelaamiseen noin neljä tuntia ja 15 minuuttia ja How long to beat -sivustolla tällä hetkellä näyttäisi läpipelaamiseen kuluva keskiarvo olevan ihmisillä kolme tuntia.

Abyssin Steam-versioon on saatu myöskin keräilykortit jotka ainakin itseni mielestä ovat aina mukava lisä peleissä. Abyssin kortteja on kaikenkaikkiaan kuusi kappaletta ja niiden hinnat pyörivät tätä kirjoitellessa 0,08 snt ja 0,12 snt välillä.

Kokonaisuutena peli on mukavan kevyttä ongelmanratkontaa jossa on ihan mukiinmenevä tarinakin. Peli ei ole miltään osa-alueeltaan tajuntaa räjäyttävä mestariteos eikä se ole myöskään minkäänsorttinen pakkohankinta kaikille tämän pelityylin pelaajille, mutta kaikesta huolimatta peli on mukava ja rento välipala jonka ääressä oli mukava viettää muutama tunti elämästään.

Arvostelija: Stargazers

Kukapa meistä ei olisi joskus haaveillut lokoisaasta elämästä paratiisisaarella. Viidakkoa, vesiputouksia, kauniita auringonlaskuja jotka vaihtuvat pilvettömiin tähtien ja täyden kuun valaisemiin öihin. Siitä kaikesta on Far Cry 3 tehty – tosin tällä paratiisisaarella on myös pimeä puolensa. Huumeita, ihmiskauppaa, sekopäitä, raskaasti aseistautuneita rikollisia sekä luonto ja eläimistö joka ei armoa tunne eikä anna. Oikeastaan paratiisisaaren painajaispuolia miettiessä täällä kotona tuntuukin elämä ihan mukavalta.

Far Cry 3 on vuonna 2012 julkaistu First Person Shooter -kuvakulmasta pelattava avoimen maailman toiminnallinen seikkailupeli. Peli on nimensä mukaisesti Far Cry -pelisarjan kolmas osa. Sarjan aikaisemmat osat ovat ilmestyneet vuosina 2004 ja 2008. Far Cry 3 on saatavana niin Windowsille, Playstation 3:lle kuin myös XBox 360:lle. Allekirjoittaneen kokemukset pelistä perustuvat Windows-versioon joka tuli pelattua Steamin kautta.

Pelissä on olemassa selkeä pääjuoni jota seurataan, mutta tämän lisäksi pelaajalla on mahdollisuus tehtävien välillä pyöriä pitkin saarta tekemässä erilaisia minitehtäviä tai vaihtoehtoisesti olla vain ja ihmetellä kuinka kaunis, suuri ja ihmeellinen pelimaailma voikaan olla. Varsinainen tarina koostuu 38 osasta joita suoritetaan lineaarisessa järjestyksessä.

Koska tämäkin peli on rakennettu tarinan pohjalle, en lähde sitä päätarinaa sen suuremmin avaamaan ja spoilaamaan, mutta kuitenkin sen verran pelistä voi kertoa mitä heti pelin alkumetreillä jo selviää. Pelin päähahmona toimii Jason Brody niminen henkilö joka siis on se henkilö jonka silmin peliä katsotaan. Pelin alussa näytetään videoa jossa ystävykset ovat juhlistamassa Jasonin nuoremman veljen Rileyn pilottilisenssin saamista. Ystävykset päättävät tehdä laskuvarjohypyn mutta koska kaikki ei mene kuten Strömsössä onnistuvat he laskeutumaan saarelle jossa on paljon rikollisia joita johtaa psykopaatin piirteitä omaava Vaas Montenegro. Vaas aikoo vaatia Jasonista ja hänen ystävistään lunnasrahoja heidän vanhemmilta ja tämän jälkeen myydä heidät kuitenkin orjiksi. Koska kyseinen elämäntapa ei Jasonia ilmeisesti paljoa napostele niin arvattaenkin pakoon täytyy päästä ja ystävätkin olisi hyvä pelastaa.

Pakomatka alkaa syvälle viidakkoon jonne paettuaan Jason saa tutustua paikallisiin Rakyat-heimolaisiin jotka eivät ole myöskään hyvää pataa Vaasin ja hänen merirosvojensa kanssa. Jason ryhtyy auttamaan Rakyoita heidän taisteluissa Vaasin miehiä vastaan. Tästä alkaa pelin mittainen matka jossa Jason saa kulkea Rakyat-soturin tietä oppien uusia kykyjä ja kasvaen vahvemmaksi soturiksi.

Pelin pääjuoni oli omasta mielestäni hyvä ja kiintoisa. Se rakentui tasaisesti eteenpäin ja se sisälsi paikoitellen yllättäviä käänteitä. Ainoastaan yksi kohta juonessa oli vähän kehno tarinan kannalta mutta kokonaisuutena tarinankuljetus oli toimivaa ja mielenkiintoista.

Vaikeustaso oli tässä pelissä toteutettu hyvin – pääjuonen mukaiset tehtävät olivat normaalilla vaikeustasolla hyvinkin inhimillisesti pelattavissa olevia jos on minkäänlaista kokemusta aikaisemmin kerennyt hankkimaan FPS-peleistä. Kuitenkaan peli ei ollut turhan helppo ja sitä oli sen vuoksi pääsääntöisesti mukava pelata.

Ainoastaan muutamissa kohdissa itse jäin pitkäksi aikaa jumittamaan jolloin kärsivällisyyteni rajoja koeteltiin, mutta rehellisyyden nimissä yksi näistä kohdista olisi ollut läpihuutojuttu mikäli olisin pelannut käyttäen järkeä pelityylissäni enemmän. Käytännössä tämä kohta oli sellainen missä vihollisia tuli kiitettävällä tahdilla ja niitä sai lahdata paljon. Ongelmaksi muodostui itselleni panosten loppuminen, aseiden huonot valinnat ja sitä kautta turhankin nopea ja monesti tapahtuva kuoleminen. Tämä vaati päivän hengähdystauon ottamista pelistä ja pelitaktiikan vaihtoa tämän jälkeen. Vasta tässä vaiheessa aloin varsinaisesti perehtymään pelissä olevaan hahmon kehittämiseen ajatuksen kanssa.

Vaihdettuani pelitaktiikkaa ja hankittuani parempia aseita, enemmän panoksia ja lisää energiaa ja lääkitystä pelaajalle, oli tämä kohta helppo – toisella yrittämällä pääsin tämän kohdan ohitse ilman isompia paineita. Toisin sanoen jos peliin olisi paneutunut paremmin ja syvemmin olisi pelistä saanut luultavasti jo aikaisemmassa vaiheessa enemmän irti. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan.

Toinen kohta minne jumituin oli sellainen että itse luultavasti olisin tahkonnut sitä vielä monia tunteja lisääkin jos en olisi netistä katsonut ohjetta. Tässä kohdassa pelaaja näki harhoja ja siellä harhojen maailmassa hänen kimppuunsa käy Vaas useammalta eri suunnalta ja näitä hallusinaatio Vaaseja riitti paljon ammuttaviksi. Käytin siis tähän kohtaan alunperin tunnin mutta koska en päässyt siinä ajassa sitä läpi otin hengähdystauon ja jatkoin sen jälkeen. Netistä löytyvä ohje paljasti kuitenkin että ratkaisu oli niin yksinkertainen että en vain sitä ollut tajunnut koettaa.

Myös kolmas tehtävä oli missä meinasin jumittua. Tehtävässä piti seurata erästä miestä ja samalla päästä miinakentän lävitse häntä suojellen. Jostain kumman syystä pelastettavan henkilön järki tuntui välillä olevan sitä tasoa että liimaa vuosia haistellutkin kaveri tuntuisi välkyltä ja tämä aiheutti ongelmia kohdan läpäisemisessä. Onneksi tätä ei tarvinnut edes tuntia tahkota joten kokonaisuutena voisin sanoa pelin vaikeustason olleen hyvin mitoitettua.

Pelissä pyöritään trooppisella Rookin saarella. Todellisessa elämässä Rook Island löytyy Papua Uusi-Guinean läheisyydestä, mutta tässä pelissä kyseinen saari ei ole ilmeisestikään sama paikka vaan tarkoitus on olla fiktiivinen saari. Kuitenkin saaren luonnon huomioon ottaen on spekuloitu että pelin saari sijaitsisi jossainpäin tyyntä valtamerta, Thaimaan ja Papua Uusi-Guinean välimaastossa.

Pelin maailma on iso ja siinä riittää tuntikausiksi kaluamista. Jos kävelee kartan oikeaan ylänurkkaan ja laittaa kartalle merkinnän vasempaan alanurkkaan, näyttää peli etäisyydeksi paria sataa metriä vailla kahdeksan kilometriä. Pelinmaailma on siis todella iso ja siellä paikasta toiseen liikkumiseen saa helposti uppoamaan kymmeniä minuutteja, sillä tietenkään linnuntietä pitkin ei useastikaan pääse joten matkaa taittuu merkittävästi enemmän kuin lyhyimmän kaavan kautta mentäessä.

Pelissä on kartta josta voi katsella saaren kokonaiskuvaa. Jotta kartan osat tulevat näkyviin täytyy pelissä käydä kiipeilemässä radiotorneihin ja ottaa ne käyttöön. Tämä tuo kartalle sitten näkyviin kyseisen radiotornin alueella olevan alueen. Radiotorneja pelissä on 18 kappaletta joten kukin radiotorni näkee kohtalaisen ison alueen karttaa. Radiotorneja vapauttamalla Jason saa myös kaupoista uusia aseita ilmaiseksi, joten senkin vuoksi näitä on hyvä käydä vapauttamassa.

Saarella voi liikkua niin jalkaisin kuin myös erinäisillä kulkuvälineillä. Kulkuvälineisiin kuuluu mm. erilaisia autoja, vesiskoottereita, mönkijöitä sekä riippuliitimiä. Riippuliitimellä lentely oli erityisesti sangen mukavaa koska sitä kautta pystyi katselemaan kauniita maisemia lennellessä ilta-auringon paisteessa paratiisisaaren yllä. Yleisesti ottaen kulkuvälineillä kulkeminen oli toteutettu hyvin eikä niiden ohjattavuus ollut mitenkään suhteettoman vaikeaa, vaikkakin kovasti autolla kaahatessa tiellä pysyminen ei ollut aina järin helppoa. Maltillisemmin ajaessa tämä ei juurikaan ollut ongelmallista.

Pelin pääjuonen lisäksi pelissä oli aiemmin mainitsemiani erilaisia minitehtäviä ja muita toiminteita joita pelissä pystyi tekemään. Minitehtäviä oli esimerkiksi mennä jonnekin kylään, käydä jututtamassa jotain tiettyä kyläläistä, hän kertoo Jasonille jotain ja sen mukaan sitten toimitaan. Näistä yleensä sai palkkioksi rahaa. Esimerkiksi eräässä kylässä täytyi selvittää jonkun naisen puolesta että onko naisen miehellä joku toinen nainen. Tämän jälkeen kun tieto oli saatu, mentiin naisen luo takaisin ja kerrottiin miten asia on.

Lisäksi pelissä oli Trial of the Rakyat -tehtäviä. Näissä tehtävissä pystyi keräämään Jasonille lisää XP-pisteitä tai rahaa, riippuen täysin miten hyvin näissä menestyi. Käytännössä näissä oli tarkoituksena tuhota vihollisia tavalla tai toisella.

Wanted dead -tehtävät olivat tehtäviä joissa pystyi ansaitsemaan myöskin rahaa. Näissä oli tarkoituksena etsiä vihollisjoukosta oikea henkilö joka täytyi vapauttaa maallisesta vaelluksestaan käyttäen puukkoa kuten kunnon Rakyat-soturin kuuluu. Jasonilla olevan kameran ansiosta pystyi helposti löytämään sen henkilön kenet piti puukolla tappaa. Kaikki muut pystyi litsimään joukosta aivan miten halusi eikä tehtävä mennyt siitä pilalle.

Path of the Hunter -tehtävät olivat tehtäviä missä täytyi käydä metsästämässä eläimiä tehtävässä annetuilla aseilla. Näistäkin pelasin vain osan, mutta esimerkiksi yhdessä tehtävässä piti käydä litsimässä karhua haulikolla ja toisessa tehtävässä tarkkuuskiväärillä kultakaulaista lintua. Näistä tehtävistä sitten pystyi saamaan kyseisen eläimen nahkan josta pystyi valmistamaan jotain tykötarpeita, esimerkiksi vaikkapa isoimman kantovyön liekinheittimen säiliöille.

Vihollisten valtaamia kyliä takaisin kaappaamalla pystyi myöskin tienaamaan lisää XP-pisteitä. Tämä antoi myös mahdollisuuden käyttää kyseistä kylää pikahyppypaikkana kartalla. Toisin sanoen paikasta toiseen ei tarvitse mennä kävellen tai muilla keinoin vaan näihin vapautettuihin kyliin pystyi kartalla hyppäämään suoraan tuplaklikkaamalla joka tietenkin nopeuttaa huomattavasti siirtymisiä eri paikkoihin. Lisäksi kylien vapauttamisen myötä vasta sai yllä kuvattuja tehtäviä toteutettavakseen.

Pelissä oli myös muita tapoja tienata rahaa. Esimerkiksi pelissä oli mahdollista käydä pelaamassa Texas Hold ’em -pokeria ja siitä ansaita rahaa tai vaikkapa osallistua lintuammuntaan tai puukonheittokilpailuihin. Myös rallia pystyi heittämään mönkijällä tai vesiskootterilla ja niistä tienaamaan voittorahoja. Nämä olivat ihan viihdyttävää lisätoiminnetta peliin ja tulipa tuota Texas Hold ’em:iä pelattua yli tunti ihan vain huvin vuoksi sillä sen toteutus oli mainio ja sen pelaaminen oli sangen viihdyttävää.

Far Cry 3:ssa on pienimuotoista hahmonkehitystä tarjolla. Jason pystyy tienaamaan XP-pisteitä erilaisin tavoin joista lienee yleisin oli vihollisten tappaminen tavalla tai toisella joista niistäkin eri tavoilla sai eri verran pisteitä. Esimerkiksi osumalla päähän vihollista sai enemmän pisteitä kuin jos ampui vihollisen kuoliaaksi kroppaan ampumalla tai jos ajeli vihollisen päältä autolla Carmageddonin tyyliin.

XP-pisteillä pystyi kehittämään pelihahmoaan paremmaksi soturiksi. Kykyjä pystyi olemaan esimerkiksi ylimääräinen energiaslotti, mahdollisuus kerätä puukolla tappamansa vihollisen tavarat siinä samalla puukotuksen aikana, hiljaisemmat juoksuaskeleet joita vihollisten on vaikeampaa kuulla jne.

Hahmokehityksen lisäksi myös varustusta pystyi kehittämään paremmaksi. Alussa Jason pystyi kantamaan vain yhtä asetta ja paria kranaattia mutta saaren eläimiä tappamalla ja nylkemällä pystyi hankkimaan parempia varustuksia joiden ansiosta pystyi kantamaan samaan aikaan neljää eri asetta ja panoksiakin paljon enemmän. Samoin isompia tavarasäkkejä pystyi hankkimaan samalla metodilla jolloin kuolleiden vihollisten tavaroita tonkiessa pystyi niitä kantamaan mukanaan enemmän. Näitä vihollisilta kerättyjä tavaroita myymällä kaupoissa tai automaateissa pystyi saamaan rahaa joten tavaroita oli hyödyllistä kerätä sillä aseet ja panokset maksoivat kuitenkin nekin aina jonkin verran – tosin toisinaan vihollisilta tai muualta kentästä löytyi myös panoksia aseisiin.

Jason pystyi myös keräämään saarelta kasveja joista hän pystyi tekemään itsellensä erilaisia aineita. Esimerkiksi niillä pystyi tekemään itsellensä nopeammin energiaa palauttavaa lääkettä tai pelaajan aisteja parantavaa ainetta jolloin eläimet lähialueelta olisi pitänyt voida havaita helpommin. Tätä eläimiä paremmin havaitsevaa rohtoa en tosin saanut toimimaan itselläni, mutta lääkkeitä varten kasveja tuli kerättyä sillä taistelun tiimellyksessä niillä pystyi nopeammin palauttamaan menetettyjä energioita kuin ilman lääkkeitä.

Peli oli sangen pitkä – tähän astisista läpipelaamistani peleistä ylivoimaisesti pisin. Käytin tämän pelaamiseen noin 45 tuntia joka on reilusti enemmän kuin How long to beat sivuston mukainen keskimääräisesti tähän peliin käytetty peliaika joka on tätä kirjoittaessa näyttänyt olevan päätarinan osalta 15 tuntia. Kuitenkin itse käytin pääjuonen lisäksi tuntikausia pelkkään eläinten metsästämiseen ja sivutehtävien tekemiseenkin joten vaikea arvioida paljonko olisi tähän aikaa kulunut jos olisi alusta asti perehtynyt kunnolla peliin. Nyt jos aloittaisin nollasta uskoisin pääseväni alle 20 tunnissa pelin lävitse ilman kovaa kiirehtimistä.

Grafiikoiden puolesta peli oli sangen mielyttävää katseltavaa. Pidin pelin maisemista ja sain hyvää mieltä ajellessani autolla saaren hiekkatietä pitkin ilta-auringon maalatessa taivaanrantaa punaiseksi sillä ainahan on mukavaa rälläillä autolla ilman että tarvitsee itse tankata ja ostaa bensaa. Äänet ja puheet olivat myöskin erittäin toimivat kuten tämän tasoiselta peliltä jo odottaakin.

Kontrollit oli oikeastaan ainoa asia mikä aiheutti toisinaan harmaita hiuksia tallennusmekanismin lisäksi, mutta onneksi se aiheutti niitäkin vain muutamissa kohdissa. Käytönnössä ainoa missä kontrollit aiheuttivat ongelmia oli kuolleiden vihollisten taskujen kaivelu. Paikoitellen kuolleen raadon ympärillä sai heilutella hiirtä moneen otteeseen etsien kohtaa missä pelaaja pystyi alkaa omaisuuden takavarikoinnin parempaan talteen. Myöskin jos ase oli kuolleella vieressä tuli useammankin kerran vahingossa otettua tältä ase eikä omaisuutta ja sen jälkeen joutui taas etsimään kohtaa minne oma ase lensi. Hankalinta oli jos vierekkäin oli esimerkiksi 3 kuollutta ja seasta piti koettaa etsiä vain ne kohdat jossa tavarat saa takavarikoitua eikä osu heidän aseisiin ja niitä ota vahingossa. Kuitenkin tämä on pieni ongelma ainoastaan koko pelin mittakaavassa joten tämän takia ei kannata peli jättää pelaamatta.

Pelissä tallennusmekanismi taasen oli sellainen että kesken pidempää missiota ei välttämättä voinut tallentaa peliä siihen kohtaan jonka seurauksena koko tehtävä oli suotavaa jatkaa samalla kertaa loppuun. Checkpointteja oli joihin pääsi hyppäämään jos kuoli kesken tehtävää, mutta jos pelin sulki kokonaan niin seuraavalla kerralla joutui tehtävän aloittamaan alusta. Tämä oli kenties rasittavin piirre koko pelissä.

Peli on ikärajaltaan K18 eikä tämä sinänsä ole mikään yllätys eikä se ole lainkaan turhaan valittu ikärajaksi. Pelissä on kuitenkin vahvoja kohtauksia jotka eivät aivan nuorille ole suotavia – eikä kyllä toki vanhemmillakaan jatkuvalla syötöllä seurattuna. Pelissä vedetään puukolla kauloja auki, veret lentää kun väkeä tappaa, eläimiä teurastetaan (noh, sellainen kyllä on normaalia nuorempienkin nähdä vaikka oikeassakin elämässä jotta tietää mistä liha tulee), palavia ihmissoihtuja näkee kun liekinheittimellä vähän leikkii ja muutenkin tematiikka on brutaalia. Ihmiskauppaa ja orjuutta ja orja joka poltettaan elävältä vankihäkkiinsä on aika karua menoa. Samoin pelissä oli väkivallan lisäksi vahvasti esillä huumeet ja näkyipä aiemmin näytetyn kuvan mukaisesti pelissä myös hieman paljasta pintaakin. Myös pelissä kielenkäyttö oli paikoitellen sellaista että moraalinvartijoilla lienee korvat punoittavat vielä viikon päästäkin jos kirosanat aiheuttavat moista reaktiota.

Kokonaisuutena tämä peli on peli jota voin suositella mikäli väkivalta tai muut ylläkuvatut asiat eivät aiheuta moraalista dilemmaa pelatessa ja jos ikää löytyy tarpeeksi. Kaunista katsottavaa ja kuunneltavaa, kiintoisa juoni ja paljon kaikkea pientä mitä voi pelissä touhuta pääjuonen lisäksi on ne elementit mitkä olivat pelin kiintoisan kokonaisuuden rakentajat.

Mitä on tehtävissä kun reportteriystävätär Helen Hunter on lähtenyt Serpent Creekiin tekemään raporttia tuppukylän tsembaloista, Serpent Festistä, mutta hän ottaakin yhteyttä sinuun, paranormaalien asioiden yksityisetsivään kauhistuneena että jotain on pielessä? Siinä vaiheessa tietenkin tartutaan toimeen ja lähdetään paikan päälle selvittämään mitä on tapahtunut ja mikä on pielessä.

Auto käyntiin ja matkaan. Perille kun saavutaan saadaan havaita että kieltämättä jotain omituista on tekeillä – ensimmäinen näkemäsi olento koko kylässä on humanoidi. Tästä on hyvä jatkaa siis tutkimuksia eteenpäin. Mutta minne on kadonnut Helen? Miksi kylässä ei näy paljoakaan ihmisiä? Miksi kylässä maa tärisee silloin tällöin? Paljon kysymyksiä jotka kaipaavat vastauksia. Kuten odottaa voi, pelin edetessä kysymyksiin löytää vastaukset ja totuus on tarua ihmeellisempää.

9 Clues: The Secret of Serpent Creek on Tap It Gamesin kehittämä ja Artifex Mundin julkaisema hidden object -tyylinen seikkailupeli. Pelin löytää Steamista ja sen saa niin Windowsille, OSX:lle kuin Linuxillekin. Pelin voi hommata myös mobiililaitteista ainakin iOS:lle sekä Androidille.

Hidden object -pelityylin pelit ovat ongelmanratkaisupelejä eli puzzle-pelejä joissa pelaajan täytyy löytää asioita ja esineitä näytöltä klikkailemalla ja sitä kautta päästä tarinassa eteenpäin. Esimerkiksi tässä pelissä osa tehtävistä oli sitä että näytöllä on läjä tavaroita joista täytyy etsiä ne mitä näytön alalaidassa on listattuna. Havainnollistavana esimerkkinä toimii alla oleva kuva.

Pelin miljöö rakentuu 1950-luvun Amerikkaan. Tarkemmin ottaen siis Serpent Creekin kylään joka ilmeisesti tässä pelissä on tarkoitettu vain fiktiiviseksi kyläksi vaikkakin Minnesotassa kyseisen niminen paikka näyttäisi Google Mapsin mukaan löytyvän. Koska peli on tarinavetoiseksi rakennettu seikkailupeli en lähde varsinaista tarinaa liikoja avaamaan jotta en spoilaa juonta sen enempää kuin tämän kirjoituksen alussa – reporttiystävä on kadonnut kylään jossa tapahtuu kummia ja hänet täytyy pelastaa samalla kun siinä sivussa selvittelee mitä hämärää kylässä tapahtuu.

Graafisesti peli oli mukavaa katsottavaa. Piirrosjälki oli miellyttävää ja se toimi hyvin tähän peliin. Elementit joita piti klikkailla olivat pääsääntöisesti tarpeeksi selkeitä eikä graafisten epäselvyyksien takia tarvinnut pelissä jäädä jumittamaan pitkiksi ajoiksi. Musiikit ja äänet olivat perushyvää tasoa – ne rakensivat ja täydensivät pelin tunnelmaa sopivalla tavalla.

Pelin ongelmanratkontatehtävät olivat myöskin sopivan simppeleitä mutta ei kuitenkaan tarpeettoman simppeleitä – balanssi oli sopiva ainakin itseni kaltaiselle pelaajalle joka ei ole paljoa tämän tyylin pelejä naksutellut. Osassa tehtävistä sai vähän aikaa miettiä ratkaisua mutta mitään tehtävää ei tarvinnut jäädä jumittamaan edes puoleksi tunniksi.

Ongelmaratkaisutehtävistä osa oli ylempänä selostetun hidden object -tyylin naksuttelua joissa toki perustasolla toimii vanha kunnon hiirinaksuragetus eli hiiren vasenta nappia nakutellaan niin kovaa kun kunto kestää ja samalla siirrellään hiirtä pitkin näyttöä ja toivotaan että osutaan niihin elementteihin mitä etsiä täytyy. Toki toinen vaihtoehto on sitten pelin mielyttävyyden kannalta se suotavampi eli katsotaan alla oleavasta listasta mitä pitää etsiä ja sitten etsitään se ja klikataan. Pysyy pelin mielenkiinto ehkä paremmin yllä ja ei tule PETA:ltakaan sanomista tarpeettomasta hiiren rankaisemisesta. Kuitenkin samankaltaisia etsintätehtäviä kun tuli vastaan peräkkäin tulin koettaneeksi osittain tuota nakuttelutaktiikkaakin sillä kaikista sanoista en ollut aivan varma mitä ne ovat suomeksi ja kaikkia en tarkistanut sanakirjasta. Näissä tehtävissä oli myös pientä päättelyä siinä että jotkut esineet eivät löytyneet suoraan. Esimerkiksi saattoi joutua ottamaan vasaran ja hajoittaa sillä toisen esineen jonka sisältä vasta löytyi se esine mitä etsittiin.

Myös muunlaisia puzzleja oli tarjolla. Esimerkiksi ylempänä olevassa kuvassa näkyvä hiiren kokoonkasaaminen. Ennen tätä täytyi etsiä puuttuvat palat hiireen ja sen jälkeen sitten pyöritellä palaset oikeaan järjestykseen oikeille paikoille jotta hiiren sai toimivaksi. Kun palasen sai sijoitettua oikeaan paikkaan se sitten jäi siihen ja äänestä kuuli että sen kuuluikin jäädä siihen. Tämä oli hyvä homma sillä osat eivät täysin olleet reunojen muotoiset vaan kutakuinkin.

Tarjolla oli myös sellaisia puzzleja joissa näkyi pyörä jota pystyi kääntämään esimerkiksi joko 3 tai 5 pykälää kerrallaan johonkin suuntaan mitä peli tarjosi. Pyörän sisällä oli elementtejä jotka olivat vihreinä tai punaisina. Aina kun pyöräytys sattui punaiseen elementtiin, se muuttui vihreäksi ja päinvastoin. Tarkoitus oli saada kaikki elementit vihreiksi.

Myös perinteistä palapeliä päästiin kokoamaan kuten yllä olevassa kuvassa näkyy. Samalla logiikalla tässäkin palaset loksahtivat kohdalleen kun ne löysivät oikean paikkansa. Kaikkiaan ihan mukava tehtävä tämäkin. Yleisesti ottaen ongelmanratkaisutehtävät olivat onnistuneita ja ne toivat sopivasti vaihtelua pelin perinteiseen ongelmanratkaisuun johon siis sisältyi esineiden etsimistä ja niiden löydettyjen esineiden käyttämistä oikeissa paikoissa.

Kokonaisuutta ajatellen peli oli siis toimiva paketti jota jaksoi hyvin pelata. Tarina oli kiintoisa vaikkakin se oli myös paikoitellen hyvinkin ennalta arvattava. Kyseessä ei ole toki pelihistorian hienoin käsikirjoitus, mutta se oli ihan mukiinmenevä – tarpeeksi kiintoisa että sitä halusi jatkaa saadakseen selville mysteerin avaimet.

Itse pelasin pelin yhdeltä istumalta lävitse ja aikaa siihen kului 4 tuntia ja 17 minuuttia ja joitainkymmeniä sekunteja päälle. Käytännössä lienee alle neljään tuntiin tämän olisin päässyt ilman välissä pitämiäni kahvin keittoja ja makkaran mussuttamisia vaikka pelaa rennosti ja lueskelee pelissä löytyviä viestejä jne. Toki jos on nopeampi lukija ja pelaaja ja haluaa vain kiirehtiä loppuun niin on tätä ihmiset How Long To Beat -sivustolla 1 h 38 minuuttiinkin lävitse pelailleet.

Isoimpana miinuksena itselleni tässä pelissä oli keskusteluosuudet henkilöiden kanssa. Olisin toivonut että oman hahmon vuorosanatkin olisi kirjoitettu ja puhuttu, mutta yleisesti ottaen vain vastapuolen repliikit oli näytetty. Itse toki kaikissa kohdissa pystyi päättelemään ainakin kutakuinkin että mitä oma hahmo oli olevinaan toiselle sanonut, mutta silti olisi ollut mukava nähdä vuoropuheluita eikä vain toisen osapuolen latelemia kommentteja.

Pelasin itse pelin Windows-version Steamin kautta. Pelissä on mahdollista saada 19 erilaista Steam-saavutusta joista itse keräsin 16 läpipeluun aikana ilman että koettamalla koetin saada yhtään niistä. Lisäksi peli tarjoaa myös 6 kappaletta Steam keräilykortteja. Steamin marketissa näiden keräilykorttien hinnat pyörivät tätä kirjoitellessa 13 snt ja 29 snt välimaastossa joka on hieman korkeampi kuin monessa muussa pelissä jonka kortit olen kerännyt. Kuitenkin kortit ovat piirrosjälkensä puolesta ihan sopivaa taustakuvamateriaalia tietokoneelle.

9 Clues: The Secret of Serpent Creek tarjoaa siis rentoa ongelmanratkontaa jossa verkkaisella tahdilla voi selvitellä Serpent Creekin hämäriä tapahtumia. Viihdyttävää ajanvietettä.

Oletko koskaan miettinyt miltä tuntuisi olla jakautunut persoona? Miltä tuntuisi jos kehossasi olisi yhtä aikaa niin ritari, varas kuin velhokin? Ei se mitään, en ole minäkään aikaisemmin moista pähkäillyt mutta pelattuani päätökseen Trinen sain silti tähänkin kysymättömään kysymykseeni vastauksen. Siinähän tuntuisi olevan aivan fantasiaseikkailun makua ilmassa.

Trine on kotimaisen Frozenbyten laatutyötä oleva tasohyppelypeli joka sisältää paljon toimintaa ja ongelmien ratkontaa. Peli on julkaistu vuoden 2009 heinäkuussa ja se on saatavana monille eri alustoille. Itse pelasin Windows-version jonka poimin muutama viikko takaperin Steamista.

Alunperin kuulin tästä pelistä kaverini kautta muutama kuukausi takaperin ja mainitsipä hän myös että tässä pelissä on todella kaunista grafiikkaa. Täytyy myöntää että eihän mies palturia puhunut, sillä pelin visuaalisuus ja graafinen kauneus oli jotain tajunnanlaajentavan ja henkeäsalpaavan kokemuksen välimaastoa. Graafinen ilme olikin ehdottomasti niitä asioita joihin kiinnitti heti alkumetreillä jo huomiota.

Kun itse peliä alkoi varsinaisesti pelaamaan sai nopeasti havaita pelin fysiikanmallinnuksen olevan jotain tavallisesta tasohyppelystä poikkeavaa. Fysiikanmallinnus tuntui erittäin aidolta ja se toi lisää mielenkiintoa peliin. Koska kyseessä on fysiikanmallinnus niin tämä on niitä asioita joita on vaikea sanoin kuvata, se on asia joka vain pitää itse kokea. Fysiikanmallinnuksessa on käytössä ollut NVidian PhysX-teknologia joka lienee on omaa osuuttaan fysiikkavelhoudesta tehnyt.

Pelihahmon kontrollointi tapahtuu hiiren ja näppäimistön yhteistyönä. Hiirellä liikutellaan kursoria ja siten ohjataan hahmon katselusuuntaa. Samaten hiirellä voidaan toteuttaa erilaisia toimintoja hahmosta riippuen. Kaikenkaikkiaan kontrollit olivat simppelisti opittavat ja hyvin toimivat eikä näiden takia tarvinnut turhautua. Pelissä kontrolloidaan siis kolmea eri hahmoa mutta kuitenkin vain yhtä kerrallansa. Hahmon voi vaihtaa toiseksi missä tahansa kohtaa kenttää näppäimistöä käyttäen.

Eri hahmoilla on eri kyvyt joista on apua eri tilanteissa. Ritarilla on miekka ja kilpi joiden avulla on helppoa pätkiä lähtitaistelussa elävät kuolleet luurangot ja muut viholliset menemään takaisin sinne missä pippuri kasvaa.

Varkaan oletusvarustukseen kuuluu jousipyssy jolla pystyy vihollisia ampumaan pidemmänkin matkan päästä. Varas pystyi myös ampumaan jousellansa nuolia joissa on naru perässä joten pelaaja pystyy näin ollen vetämään narusta ja nauttimaan kesästä samalla kun hyppii narun jatkona joissain kohdissa Tarzania leikkien.

Kolmantena hahmona olevalla velholla oli käytössä loitsuja joilla pystyi loitsimaan tyhjästä laatikoita joiden päälle pystyi hyppäämään. Tästä oli sangen paljon hyötyä kun halusi hypätä paikasta toiseen jonne ei olisi muuten järkevästi päässyt. Ei muuta kuin laatikkoa loitsien kehiin ja kipuamista sen päälle. Velho pystyi myös magian voimalla siirtelemään objekteja paikasta toiseen. Myöskin vihollisia onnistui litsiä kauempaakin käsin luomalla laatikon tarpeeksi korkealle niiden yläpuolelle. Kun laatikko sitten tipahti luurangon päähän pääsi olento sen jälkeen takaisin haudan lepoon.

Trineen oli saatu ujutettua kätevään pakettiin useamman peligenren tyylejä. Mukana oli siis tasohyppelyn, ongelmaratkaisun ja toiminnan lisäksi myöskin vivahteita roolipeleistä. Hahmojen tasoja pystyi nostattamaan ja siten kehittämään hahmoistansa parempia ja monipuolisempia. Esimerkiksi velhon tason noustua velho kykeni loitsimaan kaksi laatikkoa maailmaan yhtäaikaisesti – alemmalla tasolla ollessa aina kun loi yhden laatikon, toinen laatikko katosi. Tasoa sai kasvatettua keräämällä kentässä olevia vihreitä puteleita ja palleroita sekä pätkimällä vastustajia hengiltä. Tasojen noustua itse käytiin sitten valikosta valitsemassa mihin toiminnallisuuteen haluaa antaa saavutettuja kykypisteitä. Onni onnettomuudessa oli se että näitä kykyjä ei ollut mitenkään paljoa joten peli ei siitä monimutkaistunut vaan päin vastoin, tämä hahmokehitys oli erittäin mukava toiminnallisuus niillekin jotka eivät roolipeleistä paljoa ole innostuneet.

Pelin musiikit olivat mukavaa kuunneltavaa, samaten äänet toimivat hyvin nekin. Paikoitellen pelissä kuultiin hahmojen puhetta joista ainoastaan yksi pisti itselle hieman korvaan että en meinannut heti älytä kuka hamoista puhuu. Tämä onneksi ei pelikokemusta häirinnyt sillä eihän nämä hahmot pelin aikana mitään suupaltteja savolaisia olleet mutta eivät kuitenkaan aivan hiljaisien hämäläistenkään tasolle jääneet. Muutama virke silloin tällöin. Äänistä eniten lienee tuli kuultua tarinankertojan puhetta kenttien välissä joka kertoi pelin tarinaa eteenpäin.

Pelissä siis on tarinakin kuten odottaa voi. Lyhyesti tiivistäen rauhaisaa eloa tarjonneessa fantasiamaailmassa on kuningas siirtynyt ajasta ikuisuuteen ja valtakunta jäänyt vailla kuningasta. Valtakunnan kriisitilanteen vuoksi kuolleiden armeija saa hyvän tilaisuuden päästä nousemaan. Magian oppilaitos, Astraaliakatemia on myöskin evakuoitu kuolleiden uhkan takia mutta velho, varas ja ritari päätyvät sinne itse kukin omista motiiveistaan johtuen samaan aikaan. He kohtaavat toisensa muinaisen aarteen pyhäkössä ja koskettavat maagista esinettä samaan aikaan ja katoavat. Velholle muistuu mieleen että tuo muinainen aarre on Trine jolla on voima kietoa sieluja yhteen jonka seurauksena vain yksi heistä kerrallaan voi olla olemassa fyysisessä muodossa kahden muun ollessa Trinessä. Hän muistaa myös että Trine liittyy jotenkin legendaan vartijoista joiden haudat löytyvät Astraaliakatemian alapuolelta. Tästä alkaa seikkailu kohden hautoja jonka myötä tarinakin kulkee sitten eteenpäin pelin edetessä.

Tarina oli perustasoa tämän tyylin peliin, eli ei mitään maata mullistavaa tunnesidettä aiheutunut itselleni tarinasta mutta tämä on toki ymmärrettävääkin sillä pelin tyyli on enemmänkin tasohyppely kuin tarinavetoinen seikkailu. Pelin pelaamiseenkin kului aikaa vain hieman vaille kuusi ja puoli tuntia joten on ymmärrettävää että siinä ei niin vahvaa tunnesidettä tarinaan muodustu koska mitään välivideoita ja muita tarinassa ei tarjoilla.

Pelissä välillä päästiin jonkinmoisiin ongelmanratkaisutehtäviin. Mitään aivoja nyrjäyttäviä tehtäviä ei onneksi ollut tarjolla vaan ihan perusjärjellä niistä selvisi. Ongelmia oli esimerkiksi että miten saada ovi auki kun hypätessä oven aukaisevan painikkeen päältä ovi menee takaisin kiinni jne. Ainoastaan yhdessä kohtaa pelissä jouduin jumittumaan ongelmaan useammaksi minuutiksi, mutta kuten arvata saattaa oli ongelman ratkaisu lopulta todella yksinkertainen kun sen tajusi.

Trinen Steam-versiossa oli mukana myös Steam-keräilykortit joita sarjassa on kahdeksan kappaletta. Yksittäisten korttien hinnat pyörivät siinä 7–10 snt välillä pääsääntöisesti. Keräilykorttien kuvitus oli erittäin mieluisaa katsottavaa ja jotain lienee niiden kauneusta kertoo sekin että oman koneeni taustakuvaksi tuli laitettua myöskin yksi korttisarjan kuvista.

Kaikkinensa Trine on erittäin hyvä ja toimiva peli jossa on näytetty muulle maailmallekin että kyllä täällä Suomessakin osataan pelien tekemisen jalo taito.

Oli aivan tavallinen sunnuntaipäivä. Istuin kaikessa rauhassa tukikohdassani kunnes ympäröivän hiljaisuuden rikkoi toveri Miguelin sanat: “Minulla olisi ylimääräinen Mafia II:n Steam-avain, kiinnostaako?”. Olin saanut tarjouksen josta ei voinut kieltäytyä.

Tyhjensin kaikessa rauhassa viskilasini loppuun ja katsoin kauas tyhjyyteen. En valinnut tätä kohtaloa vaan tämä kohtalo valitsi minut. Oli aika astua Vito Scalettan saappaisiin ja näyttää tälle kaupungille mistä puusta tämä mafiamies on veistetty.

Mafia II on 2K Czechin kehittämä ja 2K Gamesin vuonna 2010 julkaisema tarinapainotteinen toimintapeli jossa tarkoituksena on edetä mafioson uralla eteenpäin. Pelin on hyvin pitkälti uudempien Grand Theft Auto -pelien tyyliä ja kuten niissä myös tässäkin hahmoa ohjataan 3rd person -näkövinkkelistä (eli pelaajan ulkopuolelta).

Mafia II:n pelimaailman tapahtumat sijoittuvat 1940- ja 1950-lukujen Empire Bayn kaupunkiin. Päähenkilönä toimii sisialalaissyntyinen köyhän perheen kasvatti Vito Scaletta joka on saapunut Amerikan ihmemaahan lapsena vanhempiensa mukana kun he saapuivat etsimään parempaa elämää. Vanhemmaksi kasvettuaan löytää Vito itsellensä ystävän Joen jonka seurassa hän ajatuu äitinsä murheeksi rikoksen poluille jo nuorena. Monen asian summana lopulta pikkurikokset saavat riittää ja on aika astua isompiin kuvioihin ja ryhtyä elämään mafioson elämää.

Juoni ja tarinankerronta oli tässä pelissä hyvää ja mielenkiintoa ylläpitävää, vaikkakin paikoitellen osa tehtävistä oli hyvinkin ennalta arvattavia ja hieman kliseisiäkin. Tämä ei kuitenkaan häirinnyt menoa ja peliä rullasi mieluusti eteenpäin tehtävästä toiseen. Loppuratkaisu silti oli sellainen että olisin siihen kaivannut jotain suurempaa ja eeppisempää spektaakkelia, mutta tällaisenakin onneksi se oli ihan toimiva.

Kulutin aikaa 14 h 32 m jolloin sain pelin päätökseen ja lopputekstit rullailemaan. Peli oli siis keskipitkä peli ja siinä riitti ihan tekemistä useammaksikin päiväksi. Toisin kuin Tomb Raideria pelatessa, tätä pelatessa en pelannut yhtään todella pitkää pelipäivää vaan jaoin pelaamiseni neljälle eri pelipäivälle.

Vaikeustasona käytin tasoa Normal joka oli onneksi itselleni juuri sopiva. Se antoi paikoitellen mukavasti haastetta eikä peli tuntunut läpihuutojutulta, mutta se ei myöskään aiheuttanut yhteen tehtävään tai kohtaan junnaamisia suhteettoman pitkiksi ajoiksi. Toisin sanoen, luultavasti mitään kohtaa ei tarvinnut ottaa yli kymmentä kertaa mutta kuitenkin yli viisi kertaa joitain kohtia sai yrittää.

Pelin haastavuutta lisäsi erityiseseti autoilla ajellessa kontrollit jotka paikoitellen rupesi häiritsemään jo itse varsinaista pääjuonessa etenemistä. Autojen hallinta oli paikoitellen yllättävänkin hankalaa eikä tilannetta helpottanut se että useammankin kerran pelissä sai virkavallan peräänsä jos autolla onnistui tölhäisemään jalankulkijaa, toista autoa tai jos sattui rallattelemaan autollaan kovempaa kuin laki salli.

Hyvä puoli oli kuitekin se että kaikissa autoissa oli nopeusrajoitin. Tätä tulikin käytettyä useammankin kerran juurikin autojen hankalahkon ohjattavuuden vuoksi. Oli suhteellisen turhauttavaa kun tehtävässä oli siirtynyt jo lähestulkoonsa seuraavaan välietappiin saakka mutta viime hetkillä autolla onnistui osumaan muuta autoa jonka seurauksena parhaillaan sai poliisit perään. Poliiseja perästä karistaessa joissain tapauksissa se sitten johti vain oman pelihahmon kuolemaan kun autolla törmäsi seinään tai edessä olevaan autoon. Sen jälkeen sitten taas uutta yritystä kehiin ja ajoa monta minuuttia kaupungin toiselle puolelle. Nopeusrajoitin oli siis sangen hyvä juttu ja monissa tapauksissa tuli mentyä myös juoksemalla eikä autolla kyseisten kontrollihankaluuksien vuoksi.

Pelihahmon ohjattavuus yleisesti oli kohtalaisen hyvin toteutettu. Ainoastaan muutamissa kohdissa kontrollit aiheuttivat ylimääräistä junnaamista ja haahuilemista, esimerkiksi kun jotain esinettä koetti kiertää mutta siihen meinasi törmätä, samoin ovien kanssa paikoitellen tuli hieman pienimuotoisia ongelmia kun oven kiinni laitettua jäi vahingossa itse väärälle puolelle jne. Kuitenkaan ei mitään niin isoa haittaa että olisi pilannut pelikokemusta.

Kontrolleissa pidin erityisesti mahdollisuudesta jäädä asioiden taakse tulitaisteluissa niin että pelaaja oli tavallaan kiinni siinä esineessä ja pystyi sen takaa kuikistelemaan ja ampumaan ilman että tarvitsi aina juosta laatikoiden takaa pois ja pian takaisin turvaan. Tämä toi peliin juuri sitä Mafia-fiilistä mitä pelistä etsi ja kaipasi. Paikoitellen tulitaistelukohtaukset olivat kuin mafiaelokuvista kuunaan joissa rikolliset suojautuvat baaritiskin taakse, nousevat yllättäen pystyyn ja tyhjentävät lippaan tyhjäksi hajottaen paikkoja.

Graafisesti peli oli perushyvä ja toisinaan se jopa nostatti fiilista ja aiheutti hyvää mieltä mielyttävyydellään. Kuinka muka voisi olla tuntematta mielihyvää ajellessaan kaikessa rauhassa aamuauringon paisteessa radiossa soittaessa jotain 50-luvun kevyttä kapakkajazzia? Siinä oli tunnelmaa josta ainakin itse sain kicksit.

Musiikit oli asia josta annan tälle tuotokselle erityiskiitokset. Musiikit pelissä oli hienosti valittuja 50-luvun kappaleita ja ne sitä kautta toivat peliin aitouden tuntua. Ääninäyttelyt oli myöskin tehty hyvin ja humoristisia juttuja sai pelissä kuulla aina toisinaan. Kuitenkin Viton ystävällä Joella olisi paikoitellen saanut olla hieman lisää repliikkejä taistelukohtauksissa tai kolaroinneissa joita olisi voinut viljellä mutta onneksi nämäkään ei ollut mitään suhteettoman suuria negatiivisia asioita.

Koska pelin teemana on mafiamiehen elämä ei liene kenellekään tule yllätyksenä että peli sisältää verta ja väkivaltaa. Myöskin alastomuutta nähdään kentässä löytivissä Playboy-lehdissä (joissa aina on yksi kuva per löydetty lehti) ja seksahtavia viittauksia löytyy siellä täällä. Toisin sanoen jos kukkahattu kiristää liian tiukalla päätä niin silloin ei liene tämä peli ole niitä parhaimmistoja näiden elementtien vuoksi. Itseäni kyseiset elementit eivät häirinneet ja ne olivat vain rakentamassa pelin miljöötä aidomman tuntuiseksi. Ainoa pelissä itseäni häirinnyt elementti oli kun Vito vuodatti verta pyhimyksen kuvan päälle kun hän teki verivalan mutta luultavasti tämä ei monellakaan aiheuta minkäänlaista ongelmaa.

Kokonaisuutena tästä pelistä voisi siis sanoa että peli oli erinomainen peli jota voi suositella muillekin tämän tyylin peleistä kiinnostuneille. Tarina on hyvä ja toimiva ja sitä on mukava seurata. Peli ei ole suhteettoman pitkä mutta ei myöskään läpihuutojuttu. Samaten ohjattavuuden pienet rasittavuudet ovat vain pieni haitta muuten erinomaisessa pelissä. Suosittelen!

Arvostelija: Stargazers