Category: Pelaaminen

Sain juuri äsken päätökseen Commander Keen in Invasion of the Vorticons -trilogian viimeisen osan joka kantaa nimeä Keen must die – myös Keen 3 nimellä tämä peli on tullut ainakin itselle tunnetuksi kavereideni keskuudessa. Kuten kahta aikaisempaakin osaa, on myös tätä osaa tullut lapsena pelattua ja silloinkin sen olen läpi päässyt. Mielenkiintoista oli huomata että tämä oli merkittävästi paljon helpomman tuntuinen nyt läpi pelattuna kuin mitä se oli silloin aikoinaan kun olin vielä pieni poika.

Trilogian aikana selviää että Vorticonit eivät ole itsessään pahoja, vaan heidät on saatu tekemään pahuutta mystisen Grand Intellectin toimesta. Kuka tai mikä on tämä mystinen Grand Intellect, sitä lähtee Commander Keen selvittämään Vorticonien kotiplaneetalle. Löydettyään Grand Intellectin Commander Keenille selviää että tämä paha Grand Intellect onkin ihminen – Mortimer McMire, Commander Keenin koululainen ja kilpailija joka on jopa älykkyystesteissä saanut 315 pistettä, siis yhden pisteen Commander Keeniä enemmän. Lopullisessa taistelussa Commander Keen tuhoaa Mortimerin robotin ja vapauttaa Vortigonilaiset pahuuden orjuudesta.

Tässäkin episodissa päti pelin pituudessa sama kuin aikaisemmissa osissa – peli oli sangen lyhyt jos pelasi niin että käy vain pakolliset kentät päästäkseen pelin lävitse. Luultavasti toki kävin myös “ylimääräisiä” kenttiä jotka ei olisi siis olleet välttämättömiä pelin läpipääsyn kannalta, mutta kuitenkin vielä joitain kenttiä jäi pelaamatta. Sinänsä tämä on ehkä ihan hyväkin että kaikkia kenttiä ei ole pakko pelata läpi jos haluaa vain saada selville trilogian päätöksen. Arviolta tämän pelin läpipeluuseen meni vain tunti tai puolitoista, eli kaikkein nopeiten tämän näistä kolmesta läpäisin.

Koska tämä peli oli pelimoottoriltaan samanlainen kuin osat yksi ja kaksi, ei tästä ole sanottavaa mitään uutta liittyen ääniin, kontrolleihin tai grafiikoihin.

Muutamia uusia vihollisia ja muita hahmoja oli tähän kolmanteen episodiin kuitenkin saatu jotka toivat vähän lisää vaihtelua ja haasteellisuutta. Myöskin uutuutena tässä osassa oli joissain kentissä poimittavissa Ankh-risti jonka ansiosta Commander Keen sai suojakuplan ympärillensä ja pystyi menemään vihollisten lävitse ilman että ne tekivät vahinkoa. Eli pienoisia lisäyksiä episoideihin yksi ja kaksi oli saatu.

Uusista hahmoista kaikkein hankalin tuntui olevan pienen nallekarhun näköinen olento joka ei itsessään tehnyt Keenille vahinkoa, mutta aina törmätessään se tööttäsi Keenin kumoon niin että joutui muutamia sekunteja odottamaan toipumista. Tämä toki oli kohtalokasta niissä tapauksissa kun lähistöllä oli Vorticonilainen tulossa Keeniä kohden tai jos rotko sattui olemaan lähellä ja sinne tuli lennettyä yhteentörmäyksen vuoksi. Kuitenkin tämä pieni olento oli myös koko pelisarjan luultavasti rasittavinkin hahmo – olento joka kirmailee kuin piriä vetänyt ADHD-tapaus jolta ei vauhtia puutu mutta järkeä ja logiikkaa liikeradoista vastaavasti puuttuu. Eräässä kentässä näitä kun tuli 5 tai enemmän kerralla samaan monttuun kuin missä itse oli niin siinäpä sitä oltiinkin sitten tovi tai toinenkin kun aina Keenin toivuttua joku näistä olennoista tööttäsi Keenin jälleen kumoon.

Tässä osassa oli kentät luultavastikin haasteellisimmat näistä trilogian osista – tai ainakin rasittavimmat ne olivat paikoitellen. Esimerkkinä mainittakoon se että joissain kentissä oli vain muutaman ukon verran tilaa liikkua ja ylös olisi pitänyt hypätä, mutta kuitenkin ylemmässä huoneessa jonne pitäisi hypätä on koko ajan joku vihollinen oviaukon tukkona (johon osuttaessa kuolee samantien). Siinä sitten odotella ja kyttäillä että olisi juuri sopivasti tilaa hypätä ja ampua ja niukin naukin sitten siihen kyllä onnistuu kun aikansa yrittää. Silti tämä oli aika typerää kenttäsuunnittelun kannalta. Toisissa kohdissa taas kentissä tuli rasittavina piirteinä vastaan hillitön labyrinttimäisyys jossa pääsi liikkumaan vain muutaman ukon verran eteenpäin jonka jälkeen pompata, taas muutaman ukon verran jonnekin, pompata jne. Sellaista että saa etsiä tietään ulos ahtaista väliköistä ja jos kuolee, koettaa muistaa vielä seuraavalla kertaa myöskin että mistä kautta piti mennä. Kuitenkin lukuunottamatta näitä muutamia rasittavuuksia, oli kentät joita pelasin yleisesti ottaen mukavia pelattavia.

Kaiken kaikkiaan siis tämä trilogia oli hyvä ja miellyttävä pelata eikä turhautumista aiheuttaneet kohdat olleet ylitsepääsemättömiä. Jotenkin myös tämän tyylisissä tasohyppelypeleissä turhauttavat kohdat jotenkin vain kuuluuvat peleihin ominaisena piirteenä eli sen verran mitä näissä niitä oli, sen verran se on ihan hyväksyttävää. Loppuun olisin ehkä kaivannut hieman pidempää loppuratkaisua vaikkapa pienen animaation muodossa, mutta tällaisenakin tämä oli kylä toimiva peli ja mukiinmenevä loppu.

Kaikista tasohyppelyistä kiinnostuneille voin siis tätä sarjaa suositella vielä näinkin päivinä. Hintansa väärti. 🙂

Tänään jatkoin Commander Keen -trilogian Commander Keen in Invasions of the Vorticons pelaamista. Tänään tuli pelattua läpi trilogian toinen osa, The Earth Explodes joka siis tunnetaan arkipuheessa Keen 2:na.

The Earth Explodes jatkaa mihin ensimmäinen osa tarinasta päättyi. Kun Commander Keen palaa takaisin raketillaan maahan saa hän havaita että Vorticonilaisten emoalus on aivan maapallon vieressä uhkaamassa maapallon turvallisuutta. Aluksessa on tuhoavan tehokkaat Tantalus Ray X–14 -aseet suunnattuna kahdeksaan suureen maapallon kaupunkiin. Commander Keenin on aika tarttua hyppykeppiinsä ja lähteä tuhoamaan Vorticonilaisten aseet ja siinä sivussa pelastaa maapallo vääjämättömältä näyttävältä tuholta.

Pelin grafiikat, äänet ja kontrollit olivat samanlaiset kuin episodissa yksi joten niistä ei ole oikeastaan mitään sanottavaa mitä en olisi jo episodin yksi arvostelussa kirjoittanut. Mitä tulee pelin pituuteen, oli tämän läpikäymiseen käytettävä hieman enemmän aikaa kuin mitä episodiin yksi. Kuitenkin alle kahdessa ja puolessa tunnissa tämänkin pelasin lävitse joten kyseessä ei ole mitenkään mielettömän pitkä peli.

Kenttäsuunnittelu oli tässä parempaa ja monipuolisempaa kuin aikaisemmassa osassa – vihollisia oli enemmän ja ne olivat paikoitellen todella hankaliakin. Kentissä oli myös käytettävä enemmän jonkinsorttista päättelyäkin. Esimerkiksi joissain kentissä piti esteenä oleviin oviin hakea avain paikasta jonne ei yltänyt hyppäämällä suoraan eikä hyppykepillä. Kuitenkin kun muualta päin kenttää kävi etsimässä sellaisia punaisia olentoja jotka kulkevat koko ajan eteenpäin ja pääsevät pitkin seiniäkin, täytyi näiden kykyä hyödyntää kiipeämällä niiden päälle josta sitten pääsi pomppaamaan tarvittavalle etäisyydelle.

Oikeastaan ainoastaan parissa kohtaa oli hieman kärsivällisyyttä koettelevia kohtia. Yksi oli ainakin se kun oveen käyvä kortti oli hankalassa paikassa hypätä ja helposti aina tipahti alas ja joutui yrittämään monta kertaa pomppaamista pienen liikkuvan olennon päältä. Samaten hetket joissa ei voinut oikeastaan tehdä muuta kuin odottaa oli sellaisia mistä en niin erityisesti pitänyt. Tällaisia kohtia oli se kun oli kentästä sammuttanut valot (jolloin Vorticonilaiset eivät tajua hyppiä) ja piti vain odotella että ampuvat viholliset kävelevät rotkoon. Koska näiden olentojen liikeradat olivat vaihtelevia, saattoi se vaatia paikoitellen minuutin parin odottamista. Toinen missä joutui odottamaan oli ilmassa liikkuvat lautat ja niiden odottaminen että ne tulevat oikeaan kohtaan. Toki yksittäisen kerran tällaisten odottaminen ei koettele kärsivällisyyttä, mutta kun viidettä tahi kymmenettä kertaa tipahdat rotkoon tai kuolet muuten vain johonkin ja aloitat kentän aina alusta niin jokainen ylimääräinen odottamista vaativa kohta alkaa hieman koettamaan kärsivällisyyttä.

Tämäkin episodi oli mukaansatempaava ja viihdyttävä peli jonka parissa ajan käytti mieluusti. Toimiva tasohyppely vielä näinäkin päivinä pelattuna. Suosittelen!

Huomasinpas eilen että Steam-pelikaupassa on Commander Keen -tasohyppelypelejä alle neljän euron hintaan. Hintaan sisältyi viisi Keen-peliä joista kolme kuuluu trilogiaan nimeltä Commander Keen in Invasion of the Vorticons>. Ensimmäinen episodi on nimeltänsä Marooned on Mars ja tämä siis on tunnettu arkikielessä myös nimellä Keen 1. Muistan että näitä Commander Keen -pelejä tuli pentuna nakuteltua 286-tietokoneella joten peliä oli sangen nostalgista ja legendaarista pelata näin monien vuosien jälkeen.

Commander Keen -peleissä sankarina toimii Commander Keen joka on lapsinero Billy Blazen salainen identiteetti.

Ensimmäisessä episodissa kerrotaan kuinka Commander Keen on ollut tutkimassa Mars-planeettaa, mutta ilkeämieliset Vorticonit ovat varastaneet Keenin Bean-with-bacon-nimisen megaraketin neljä tärkeää osaa. Commander Keenin täytyy lähteä etsimään puuttuvat osat ympäri Marsia. Tässä episodissa Commander Keen löytää myös klassiseksi tunnusmerkikseen muodostuneen hyppykeppinsä jonka avulla planeetan kenttien läpikäynti käy merkittävästi helpommaksi.

Ensimmäinen silmiinpistävä huomio tästä ensimmäisestä trilogian osasta on se, että peli on erittäin lyhyt – tai ainakin itse pelasin tämän läpi alle kahteen tuntiin. Kuitenkin mitä katselin How long to beat -sivustolta, oli tämän keskimääräinen peliaika merkittävästi pidempi kuin itsellä. En sitten ole varma onko ihmiset vain käsittäneet väärin ja listanneet tuonne koko trilogian läpipelaamiseen käytetyn ajan sillä päätarinan keskiarvona tuntuisi olevan noin kuusi tuntia. Toki koska läpipelaajien määrä tuolla sivustolla on kohtalaisen pieni tuossa pelissä, voi olla että yksittäisellä pelaajalla on vain kestänyt reilusti pidempään kuin yleisesti joka sitten nostanut tuota keskiarvoa reilusti ylöspäin. Oli miten oli, omasta mielestäni tuntui siis lyhyeltä pelata läpi tämä episodi.

Kontrollit pelissä oli yllättävänkin toimivat, vaikka kieltämättä tuntuivatkin sangen hassuilta koska ohjattavuus on jotenkin aivan erilainen kuin monissa muissa peleissä joita olen lähiaikoina pelannut. Kuitenkin siis nuolilla liikutaan, Ctrl hyppää, Alt ottaa esiin hyppykepin ja Ctrl+Alt yhdessä ampuu mikäli panoksia on jäljellä aseessa. Kontrollien oppimiseen ei siis mene kovin kauaa aikaa ja peliin pääsee nopeasti sisälle.

Pelin graafinen ilme oli karuhko kuten tuohon aikaan tasohyppelypeleissä tuppasi olemaan, mutta se ei menoa haitannut millään muotoa silloin eikä tänäkään päivänä. Grafiikat olivat tarpeeksi miellyttävät jotta niitä jakseli ihan mieluusti katsella.

Äänistä taas ei valitettavasti voi sanoa kovin kauniita kehuja. Pelissä ei ollut lainkaan musiikkeja (ainakaan itselläni ei soinut enkä muista että lapsenakaan olisi ollut tässä pelissä musiikkeja, joten oletettavasti niitä ei ole ollenkaan) ja ääniefektit olivat kaikkea muuta kuin kauniit. Rujot ja räikeät. Vanhoina hyvinä aikoina oli tietokoneen PC Speaker -kaiutin joka päästi älämölöt pihalle ja se oli kova ja karkea ääni, mutta äänikortin läpi tämän pelin äänet eivät olleet kyllä sen paremmat. Kuitenkin pelasin koko pelin äänien kanssa koska kyllähän se oman fiiliksellisen arvon peliin antaa, vaikka äänet olivatkin mitä olivat.

Vihollisten määrä oli tässä episodissa pieni – kovin monia erilaisia vastustajia pelistä ei löytynyt ja osa vihollisista ei olleet edes sellaisia että ne itsessään tekisivät minkäänsorttista vahinkoa Keenille, ainoastaan niiden haitallisuus saattoi rajoittua siihen että ne työntävät pelaajaa aina edellään sinne suuntaan minne ovat itsekin menossa. Mikäli eteen sattuu rotko on tämä arvattaenkin vähemmän toivottava piirre pelaajan kannalta. Kuitenkin suurin osa vihollisista pelissä on myös sellaisia jotka voi suosiolla jättää eloon ja jatkaa matkaansa eteenpäin, joten kaikkiin vihollisiin ei tarvitse tuhlata aseensa panoksia.

Kenttien määrä pelissä oli suhteellisen pieni ja useammatkin kentät olisi ilmeisesti voinut jättää pelaamattakin mikäli aikomuksena oli vain etsiä puuttuvat osat rakettiin, sillä kenttiä tuntui pystyi käymään läpi vapaavalintaisessa järjestyksessä (eli kartalla pystyi liikkumaan kentän ohi jos halusi käydä muualla ensin).

Pelissä oli myös tallennusmahdollisuus kartassa jossa liikutaan ja jossa valitaan kenttä jota halutaan pelata – kentässä ollessa peliä ei voinut tallentaa. Käytännössä aina jos kaikki elämät oli käytetty oli mahdollisuus ottaa tallennuskohdasta jatko – peliä siis ei onneksi joudu jokaisella kerralla alusta asti aloittamaan kenttä kerrallaan. Mukava piirre pelissä on myös se että lisäelämiä voi ansaita keräämällä pisteitä joita saa poimimalla tikkareita, limpparitölkkejä ja pizzapaloja yms. pitkin kenttiä.

Kaikenkaikkiaan mukava kokemus oli pelata tämä episodi läpi aikuseinakin ja suosittelen muitakin koettamaan mikäli minkäänlaista kiinnostusta kyseiseen pelityyliin on!

Tänään sain pelattua loppuun Game Boy Color käsikonsolille tehdyn pelin Pocket Bomberman. Muutamia päiviä pelin pelaamisessa meni jotta sen pääsi läpi, mutta vihdoin ja viimein pääsin kuin pääsinkin läpi 🙂 Toki siis en montaa päivää putkeen pelannut, eli arviolta alle 8 tunnissa tuon olisi yhdeltä istumalta pelannut läpi jos kärsivällisyyttä ja aikaa löytyy niin paljon yhdelle istumalle.

Pelin tarinassa hirviöt ovat saaneet auringon peittymään suuren ja synkän pilven varjoon. Auringon miekka pystyy palauttamaan takaisin valon, mutta saadakseen miekan Bomberman tarvitsee viisi voimakiveä joiden avulla hän voi noutaa miekan vuoren huipulta. Jokaisen pelatun tason loppuvastustajan jälkeen Bomberman saa yhden puuttuvista kivistä.

Pocket bomberman on ns. platformer-tyylinen peli, eli suomeksi tasohyppely. Ideana pelissä on päästä kenttiä läpi ja tuhota loppuvastustajat. Pelin oppimiseen ei siis tarvitse insinöörin koulutusta vaan pelin idea aukeaa samantien ilman sen suurempia ihmettelyitä. Kuitenkin pelin läpi päästyäkin jäi muutamat kentistä poimittavat asiat mietityttämään että mitä ihmettä niillä teki (itselläni ei ole ohjekirjaa ko. peliin), mutta oletettavasti ei mitään merkittävää kun läpi pystyi pääsemään tajuamatta kaikkien asioiden merkitystä. Lyhykäisyydessään siis tämänkin tasohyppelyn idea on hyppää, pompi, jätä pommeja, tuhoa vastustajat ja kerkeä loppuun ennen kuin aika päättyy.

Kenttien vaikeustasot eivät olleet mitään järjettömiä, mutta loppuvastustajia vastaan sai naputella kerran jos toisenkin. KSPM-asteikolla (kirosanoja per minuutti) päästään liene lähelle kymmentä, kiitos muutaman kärsiväliisyyttä venyttävän kentän loppuvastustajan. Kenttien vaikeusasteet tuntuivat vaihtelevan aika paljon – jotkut meni parilla yrittämällä läpi, joitain sai yrittää sen parikymmentä kertaa. Mielenkiintoista oli sinänsä sekin että viidennen maailman (eli viimeisen, nimeltään “Evil”) loppuvastustaja oli helpompi kuin muutamassa aikaisemmassa tasossa.

Vaikka pelissä jokaisessa kentässä oli aikarajat, oli onneksi aikaraja sen verran korkea että koko aikana taisi kahdesti tai kolmesti vain loppua aika kesken kentän. Hyvin siis mitoitettu se eikä se aiheuttanut kovin paljoa ylimääräisiä paineita.

Erityisesti pidin tässä pelissä siitä että pelissä jokaisen kentän jälkeen sai koodin jolla pystyi sitten jatkamaan myöhemminkin peliä ilman että tarvitsee aloittaa koko peliä aina alusta. Säästää kummasti hermoja tämäntyypisissä peleissä.

Grafiikoiden puolesta peli ei edusta parhainta tasoa mitä Game Boy Colorille on saatavana, mutta ei missään nimessä huonotkaan grafiikat olleet. Perustoimivat. Äänet oli kanssa ihan jees ja musiikitkin ok, ei kuitenkaan mitään maatamullistavaa pelimusiikkiklassikkoa kannata odottaa.

Kaikenkaikkiaan hyvä ja suoraviivainen peli jonka läpipelaaminen on ihan realistinen saavutus. Viihdyttävä.

Kuten monet pelaajat ovat tietoisia, on Steamissa parhaillaan menossa kesäalennukset josta on hyvä käydä ostamassa halvalla päivittäin vaihtuvia tarjouspelejä mikäli itseään miellyttäviä pelejä sattuu tarjouksessa olemaan. Yksi peli joka itselleni tarttui Steamin alennuksista oli DuckTales Remeastered joka on nintendo-pelin uusintaversio. Itse en ole tuota alkuperäistä nintendo-peliä luultavasti koskaan pelannut, en ole varma olenko edes koettanut koskaan mutta nyt kun PC-versio oli halvalla (alle 5 euroa) tuli tämä hankittua.

Peli on kaikessa yksinkertaisuudessaan tasohyppelypeli jossa on jonkinmoinen juoni. Tarkoituksena on kerätä eri paikoissa olevat aarteet. Kun kaikki aarteet on saatu kerättyä kasaan on kuitenkin juoni sen jälkeenkin vielä jatkuva. Paljastuu että Milla Magia on juonitellut niin että Roope keräisi kyseiset aarteet ja pian nähdäänkin Milla Magia loitsimassa esiin Dracula Ankkaa. Dracula Ankan avulla Milla yrittää tuhota Roopea.

Itse pelasin tämän pelin helpoimmalla tasolla jo läpikin – tämä on sinänsä saavutus sillä en ole tainnut ala-astevuosien jälkeen pelata mitään peliä enää läpi. Saavutus siis itsellenikin 🙂

Noin viitisen tuntia kenties taisi mennä mutta koska pelissä on kaikenmaailman välivideoita yms. niin läpipeluuseen luultavasti taisi mennä “vain” noin kolme ja puoli tuntia. Ei suhteettoman paljoa.

Kaiken kaikkiaan tämä peli on erinomainen tasohyppely. Täytyy myöntää että pidin tästä. Tähän oli saatu hyvin säilytettyä tasohyppelypelien mukavuus ja rentous mutta myös haastetta oli sopivasti ainakin helpoimmalla tasolla. Ts. niin paljon että kaikkia loppuvastuksia ei päässyt samantien lävitse vaan joutui useampiakin kertoja koettamaan. Kuitenkin helppoutta oli sen verran paljon että ei aiheuttanut suhteetonta turhautumista ja tunnetta että pelin kentät on suunnitellut sadistit (mm. Megamaneja pelatessa Nintendo-emulaattorilla toisinaan siltä tuntui).

Musiikit pelissä oli hyvät, ohjattavuus ihan kohdallaan näppäimistöllä pelattaessa ainakin ja peli oli sujuvasti toimiva eikä mitään bugeja tullut havaittua. Lisänä pelissä voi kerätä timantteja joista saa pelissä rahaa joilla voi sitten ostaa pelin taidegalleriasta sisältöä jotka ainakin itsestäni olivat sangen kiintoisia, mm. taustakuvia, taiteilijoiden kynäpiirrustusversioita eri vaiheesta pelin kehitystä yms. Näiden kaikkien ostamiseen toki tarvitsee pelata lisää jotta pelirahaa saa joten luultavasti palannen vielä tämän pelin pariin toisenkin kerran.

Suosittelen tätä peliä lämpimästi tasohyppelyistä kiinnostuneille ihmisille.