Category: Pelaaminen

Tänään sain päätökseen Awesome Game Studion tasohyppelypelin Oozi: Earth adventuren.

Pelin päähenkilönä toimii Oozi-niminen avaruusolento joka tipahtaa maahan ja kadottaa siinä samassa rytäkässä avaruuspukunsa ja avaruusaluksensa. Oozin täytyy etsiä kadonneet tavarat maasta jotta matka kotiin voi jatkua.

Peli on jollain tapaa suhteellisen old school -tasohyppelypelien hengessä tehty tuotos. Oozi: Earth adventureen ei ole tungettu mitään puzzleja ratkottaviksi joten kyseessä on hyvinkin lineaarinen ja helposti lähestyttävä tasohyppely.

Kontrollit tässä pelissä oli hyvin simppelit ja erinomaisesti toteutetut. Nuolilla liikuttiin, space hyppäsi ja ctrl toimi monikäyttöisenä nappina tilanteen mukaan eri tavoin. Esimerkiksi ctrl-näppäimellä sai lyötyä tehokkaammin vihollisia, viskottua joissain kentissä pommeja, iskettyä maahan niin että laatikoita tippui reunalta alas jne. Kontrolleihin sai vinkkejä pelin edetessä kentissä olleista infotauluista joten liiaksi ei joutunut itse arpomaan mitä pitäisi tehdä.

Pelin grafiikat olivat omaan silmääni erittäin mielyttäviä katsella. Taustat olivat kauniit ja värikkäät, pelihahmot olivat myöskin erittäin hyvin piirretyt ja mikä olennaisinta, grafiikat eivät olleet millään muotoa häiritsevät pelaamisen kannalta. Tarkoitan tällä siis sitä, että pelissä ei tarvinnut juurikaan arvailla onko jokin elementti vain osa taustaa vaiko pelaajalle haitallinen asia jota pitää väistää. Toki muutamassa kohtaa ei erottanut heti vihollista taustasta, mutta näitä tapahtui niin harvoin että en niitä laske lainkaan negatiiviseksi asiaksi.

Musiikit ja äänet olivat myöskin toimivat. Kummatkaan eivät edustaneet mitään maailmanluokan parhaimmistoa mutta ei myöskään missään nimessä olleet huonojakaan – ajoivat siis hyvin asiansa. Joissain kentissä taustamusiikin looppi tuntui että ei oikein mennyt kunnolla kohdalleen, mutta onneksi usein tällaisia ongelmia ei ilmennyt. Taustamusiikit olivat hyvin tasohyppelyyn sopivaa rentoa ja kevyttä menoa.

Pelin tarinamoodissa oli kenttiä kaikkiaan 20 – 4 maailmaa joissa jokaisessa 5 kenttää. Tämän lisäksi jokaisessa maailmassa oli lopussa vielä boss-fight eli loppuvihollinen joka piti tuhota.

Kenttäsuunnittelu oli hyvää ja toimivaa. Ainoastaan pari kertaa jumituin johonkin kenttään samaan kohtaan pidemmäksi aikaa, mutta silti niistäkin pääsi arviolta alle 15 yrittämällä eteenpäin seuraavalle checkpointille. Kenttäsuunnittelussa oli myös hyvää se että kenttiin ei juurikaan eksynyt. Muutamia kertoja silloin tällöin saattoi lähteä harhailemaan väärään paikkaan, mutta silloinkin tie loppui onneksi lyhyeen ja tuli vastaan vain seinä ja paikka mistä pystyi keräämään tähtiä joista sai pisteitä ja lisäenergioita.

Mukava puoli pelissä oli myös suhteellisen runsas checkpointtien määrä kentissä. Aina kun kuoli, pääsi jatkamaan edelliseltä checkpointilta. Pelin kentät olivat paikoitellen kohtalaisen pitkiäkin ja niitä saattoi mennä pelatessa jopa yli 20 minuuttia joten checkpointit tulivat kyllä tarpeeseen. Tämän tyylisissä peleissä säästää kummasti käyttäjän hermoja moiset.

Oozi: Earth adventureen on saatu mukaan myöskin Steam-saavutukset ja Steam-keräilykortit. Nämä ovat ihan mukavia ominaisuuksia ainakin itseni kaltaiselle tilastoista ja saavutuslistoista pitävälle nörtille. Kaikkiaan pelissä on mahdollista saada 35 saavutusta joista itse onnistuin keräämään 14 ensimmäisellä läpipeluulla. Steam-keräilykortteja pelistä on mahdollista kerätä kuusi kappaletta joista itse sain haalittua 3.

Kaiken kaikkiaan Oozi: Earth Adventure on erittäin hyvä ja toimiva tasohyppelypeli jota voi suositella kaikista tasohyppelyistä kiinnostuneille. Peli on visuaalisesti erittäin miellyttävä, kontrolleiltaan toimiva eikä hermoja suhteettomasti raastavia kohtia pelissä tullut vastaan.

Pelin löytää Steamista.

Pelasin tänään lävitse legendaarisen klassikkopelisarjan Leisure Suit Larryn ensimmäisen osan, Leisure Suit Larry in the Land of the Lounge Lizards. Peli on tyyliltään seikkailupeli.

Pelin tarinassa kerrotaan Larry Lafferistä, 40-vuotiaasta miehestä jolla ei ole juurikaan ollut onnea naisrintamalla. Pelin tarina sijoittuu fiktionaalisen Lost Wagesin kaupunkiin jossa sankarimme tarkoituksena on päästä eroon poikuudestaan. Pelin alkuperäinen EGA-versio on julkaistu jo vuonna 1987. Alkuperäisessä versiossa pelihahmoa ohjattiin kirjoittamalla Larrylle komentoja englanniksi. Itseni läpipelaama versio oli vuoden 1991 versio, eli kyseessä on remake-versio jossa on erilainen käyttöliittymä ja kohtalaisen miellyttävän näköiset VGA-grafiikat. Toisin kuin alkuperäisversiossa, tässä versiossa ei tarvinnut kirjoittaa itse juurikaan mitään vaan pelihahmon ohjaus ja komentojen antaminen tapahtui ns. point-and-click-tyylillä eli klikkailemalla hiirellä.

Koska kyseessä on pikkutuhma peli, on pelin alussa on ylläolevan kuvan mukainen ikävarmistus. Tämän onneksi pääsee ohittamaan painamalla näppäimistöltä Ctrl + Alt + x -näppäinyhdistelmää. Toki myös kysymyksiin oikein vastaamalla pitäisi kyllä pelaamaan päästä, mutta kysymkset olivat sen verran hankalia että ainakaan itse niistä en ohi tuntunut pääsevän ilman kyseisen näppäinkomennon avustusta.

Peli alkaa Leftyn baarin edestä. Larryllä on mahdollisuus mennä baariin sisälle tai lähteä seikkailemaan muualle pelimaailmaan. Pelimaailma on pienehkö ja paikasta toiseen siirrytään pääsääntöisesti taksilla. Taksilla voidaan siirtyä kasinolle, hääkappelille, discoon, kauppaan sekä Leftyn baarille.

Pelissä päästään eteenpäin ratkomalla pienimuotoisia päättelytehtäviä. Esimerkiksi baarin sisällä on ovi, jonne pääsee sisälle vain tietämällä salasanan. Salasanan saa selville kun käy baarin vessassa ja katselee mitä kaikkia kirjoituksia seinälle on kirjoitettu. Yhdessä seinäkirjoituksessa on kerrottu salasana jolla pääsee ovesta ovimiehen ohitse. Oven takana on sutenööri joka estää pääsyn yläkertaan. Pelaajan täytyy etsiä käsiinsä kaukosäädin jolla saa huoneessa olevan television päälle ja etsittyä televisiosta sutenööriä kiinnostavaa ohjelmaa. Tämän jälkeen sutenööri väistyy portaiden edestä ja Larry pääsee yläkertaan prostituoidun luo.

Koko pelin ideana on siis ratkaista kyseisenkaltaisia hieman pohtimista vaativia päättelytehtäviä ja päästä siirtymään siten tarinassa eteenpäin.

Mitä tulee omiin kokemuksiini tästä pelistä niin ne olivat sangen positiiviset. Olen joskus kauan, kauan aikaa sitten pelannut tätä peliä mutta en ole koskaan aikaisemmin tätä pelannut läpi. Oli mukava havaita että peli oli ihan inhimillisesti pelattavissa lävitse ilman läpipelausohjeita. Toki alkupään tehtävät olivat helpompia koska olin ne vuosia sitten jo ratkaissut joko yksin tai joidenkin kavereideni avustuksella, en muista, mutta kuitenkin noin puolet pelistä oli vielä sellaista jotka joutui nyt sitten itse päättelemään kuinka pelissä voi edetä.

Pelissä käyttöliittymä ja kontrollit olivat pääsääntöisesti hyviä. Toisinaan ohiklikkailuja tapahtui, mutta ei mitenkään häiritsevissä määrin. Samaten kontrollit löytyi loogisesti; eri toimintavaihtoehtoja käytiin läpi hiiren oikealla napilla klikkailemalla ja vasemmalla sitten toteutettiin valittu toimenpide. Esimerkiksi klikkailtiin niin monesti oikeaa painiketta että kuvake muuttui silmäksi jonka jälkeen vasemmalla hiiren napilla pystyi katsomaan sitä kohtaa johon silmäkuvakkeella osoitti.

Eri esineitä mitä Larry oli kerännyt pystyttiin valitsemaan siirtämällä hiiri näytön ylälaitaan ja valitsemalla aukeavasta valikosta matkalaukun kuva ja sen sisältä klikattiin haluamaa esinettä.

Musiikit olivat toimivat ja äänitehosteet ihan asiansa ajavat. Pelin tarina oli hauska ja huumori toimivaa. Grafiikat olivat erittäin miellyttävää tasoa vaikka peli on todella vanha. Oman aikansa teknisesti hienosti toteutettu grafiikka toimii vielä näinäkin päivinä.

Pelin läpipelaamiseen käytettyä aikaa on vaikeaa arvioida, sillä tämän tyylisessä pelissä ongelmien ratkomiseen on tullut käytettyä eri pelikerroilla aikaa milloin minkäkin verran. Toisin sanoen jos olen aikaisemmilla pelikerroilla selvittänyt esimerkiksi sen mistä löydän kaukosäätimen niin toki pelin seuraavalla pelikerralla tätä ongelmaa ei tarvitse enää pohtia, sen kuin vain menee ja tekee sen mitä tehdä täytyy. Kuitenkin tänään pelasin peliä noin 2 h 30 minuuttia jossa sen pääsin lävitse.

Kiintoisana puolena tässä pelissä on myös mahdollisuus kuolla useammassakin eri kohdassa. Tämä opetti sen verran varovaisuutta että tallennusmahdollisuutta tuli käytettyä useita kertoja jotta ei aina joudu aivan alusta aloittamaan kuoltuaan. Larry voi menehtyä esimerkiksi kävelemällä autotielle jolloin auto tulee ja jyrää Larryn ylitse ja päästää hänet maallisesta vaelluksestaan ajasta ikuisuuteen. Myös mikäli Larry käy prostituoidun luona eikä käytä ehkäisyä saa hän sukupuolitaudin ja kuolee siihen. Myöskin kujalle meneminen raggarin pieksettäväksi johtaa menehtymiseen.

Leisure Suit Larry in the Land of the Lounge Lizards on erittäin hyvä ja verkkaisella tahdilla eteenpäin menevä seikkailupeli joka tarjoaa pikkutuhmaa tarinankerrontaa ja toimivaa huumoria. Peli on kokemisen arvoinen mikäli minkäänlaista intoa point-and-click tyylisiin seikkailupeleihin löytyy.

Pelin voi ostaa itselleen esimerkiksi GOG:sta josta itse pelin ostin viime tai toissakuussa kun pelit olivat tarjouksessa.

Innostuin vielä illasta pelaamaan Commander Keen in Goodbye, Galaxy! 5. The Armageddon Machine -peliä ja samalla pelasin sen yhdeltä istumalta loppuun saakka. Peli oli viides ja viimeinen peli joka tuli Steamista ostamassani paketissa mukana joten nyt on sitten tullut tahkottua kaikki nämä läpi.

Verrattuna aikaisempiin Commander Keen -pelisarjan peleihin oli tämä niitä harvoja joita en pentuna ole paljoa pelannut. En ole varma pelasinko tätä koskaan loppuun saakka lapsena vai oliko itselläni sellainen versio mikä jumitti jossain kohden jonka vuoksi tätä en voinut loppuun pelata. Kuitenkin nyt ainakin sekin on vihdoin viimein pelattu loppuun saakka.

Pelin tarinassa jatkettiin siitä mihin viimeksi jäätiin. Kun Commander Keen oli saanut Oraakkelilta haluamansa tiedot oli tässä osassa aika suunnata kohti Shikadien avaruusasemaa, The Omegamaticcia joka myös tunnetaan lempinimellä Armageddon Machine. Commander Keenin täytyi tässä osassa etsiä koneen osat ja tuhota ne.

Grafiikoiden, kontrollien tai äänien suhteen tästä episodista ei ole mitään uutta sanottavaa mitä en olisi sanonut jo edellisessä arvostelussani liittyen episodiin 4 (Lue arvostelu).

Pelin viholliset olivat jälleen kaikki uusia joita ei ole missään aikaisemmassa episodissa näkynyt. Tällä kertaa vihollisarsenaaliin kuului paljon robotteja joista osa oli hieman fiksumpiakin ja osasivat jopa kulkea pitkin tankoja ylös- ja alaspäin. Yhtään erityisen mieleenpainuvaa vihollista tai muuta olentoa ei tässä ollut joka olisi ollut erittäin rasittava tai suhteettoman hankalahko vastustajana. Perushyviä siis kaikki.

Kentät olivat itseni mielestä hankalampia kuin aiemmissa Keeneissä, mutta tämä toki voi olla seurausta siitä että olen aikaisemmin pelannut muita Keenejä lapsena hyvin paljon enemmän joka saattaa vääristää arviotani. Tässäkin pelissä oli mahdollisuus tallentaa kesken kenttää ja sitä kyllä tuli käytettyä useasti. Sen verran hankalilta tuntui osa kohdista että säästin hermojani suosiolla tekemällä välitallennuksia keskellä kenttää.

Poikkeuksena aikaisempiin peleihin, tässä piti kaikki kentät käydä läpi jotta pelin pystyi pääsemään läpi (pl. mahdolliset piilokentät mikäli niitä on).

Pelin läpipelaamiseen käytety aika oli noin 2 h 30 min mutta tämä toki on nopea aika sen vuoksi että käytin kentissä tallennusmahdollisuutta – ilman sitä luultavasti olisi voinut mennä päivä tätä pelatessa (siis jos olisin aina ottanut kentän alusta jos kuolee ja tallentanut vain kartalla josta valitaan kentät).

Ainoana miinuspuolena voisin tästä pelistä sanoa suhteellisen mitäänsanomattoman tuntuisen lopun. Olisi ollut hienompaa jos olisi tullut vaikka joku lyhyt animaatiovideo tai jotain eikä pelkästään tällainen mikä tässä oli, mutta minkäs teet.

Kaiken kaikkiaan hyvä ja toimiva tasohyppely.

Tänään sain pelattua päätökseen Commander Keenin episodin 4 joka kantaa nimeä Secret of the Oracle. Kyseinen episodi kuuluu Goodye, Galaxy! sarjaan joka on jatkoa edeltävälle trilogialle Commander Keen in Invasion of the Vorticons josta olen aiemmissa blogimerkinnöissä kirjoittanutkin.

Tämäkin peli kuuluu niihin peleihin joiden ääressä tuli pentuna kulutettua tunti jos toinenkin – mahdollisesti tätä episodia olen pelannut kaikkein eniten näistä Commander Keeneistä. Oli ilahduttavaa havaita että peli joka toimi itselleni lapsena, toimi vielä näinäkin päivinä.

Pelin tarinassa Commander Keen kuulee omatekoisen faster-than-light radionsa kautta että Shikadi-rotu aikoo tuhota galaksin. Commander Keenin täytyy puuttua asiaan. Keen lähtee matkalle Gnosticus IV -planeetalle kysymään neuvoa viisailta oraakkelin hoitajilta mutta hän saa havaita että oraakkelien hoitajat ovat vangittuina. Commander Keenin täytyy etsiä ja pelastaa kyseiset oraakkelit jotta hän saa tarvitsemansa tiedot.

Tämä Commander Keen -pelisarjan neljäs osa oli hyvin erilainen verrattuna kolmeen ensimmäiseen osaan. Grafiikat olivat merkittävästi hienommat, kentissä oli syvyysulottuvuutta, kontrollit olivat paremmat ja mukana oli myös musiikit. Harmillista kyllä musiikeista en päässyt kunnolla nauttimaan sillä tämä peli täytyy ajaa DosBox-emulaattorin lävitse ja jostain syystä pelin musiikit lagittavat ja pätkivät joten pelasin ilman musiikkeja. Äänet tuli kuitenkin pidettyä päällä vaikka pienimuotoista lagia oli niissäkin paikoitellen emuloinnista johtuen.

Kontrollit olivat erilaiset tässä verrattuna aikaisempiin osiin. Ctrl hyppäsi, Alt otti hyppykepin esiin mutta space-napilla hoidettiin ampumiset (aikaisemmissa siis Ctrl + Alt ampui). Ohjattavuus oli yleisesti ottaen hyvä ja parempi kuin aikaisemmissa osissa, mutta pieniä rasittavuuksia paikoitellen oli. Joskus jos hyppykepillä hyppäsi jonkun elementin reunalle, muutti peli pelaajan liikeradan epäluontevasti toisenlaiseksi kuin olisi ollut odotettavaa ja tämän vuoksi toisinaan saattoi pelaaja kuolla kun tipahti kuolettavaan paikkaan. Onneksi näitä ei ollut kovin useissa kohdin.

Äänissä oli menty selvästi parempaan suuntaan ja ne olivatkin paljon mieluisammat kuunnella kuin kolmessa ensimmäisessä osassa. Musiikista en valitettavasti osaa sanoa juurikaan mitään teknisten ongelmien vuoksi joka aiheutti ongelmia musiikkeihin.

Kaikki viholliset olivat uusia eikä yhtään aiemmista episodeista tuttua vihollista tullut nähtyä. Tässäkin oli niin että kaikki kentässä olevat olennot eivät ole vaarallisia, mutta niistä saattoi aiheutua mahdollisesti muuta harmia. Kuitenkaan yhdessäkään kentässä mikään ei-tappava olento ei ollut yhtä haitallinen kuin episodissa kolme nähdyt teddykarhun näköiset olennot jotka jyräsivät Keenin aina kumoon. Vihollisista mikään ei ollut erityisen hankala – eniten tarvittava ominaisuus vihollisia vastaan oli vain odottaminen ja tarkkailu missä vaiheessa kannattaa hypätä ja ampua.

Pelissä Keenin täytyi pelastaa 8 oraakkelin hoitajaa, joten useampia kenttiä oli pakko pelata päästäkseen pelin läpi. Muutama kenttä oli lisäksi sellainen jotka oli pakko pelata jos halusi mennä kentän takana oleviin kenttiin. Eli kun kartalla liikuttiin ja etsittiin haluamaansa kenttää, oli muutamia kenttiä matkalla sellaisia jotka piti ensin pelata läpi ennen kuin pystyi pääsemään lävitse. Itse pelasin lähes jokaisen pelin kentän lävitse mutta muutama kenttä vielä jäi käymättä. Eli toisin sanoen, kaikkia kenttiä ei ole tässäkään pakko läpäistä päästäkseen pelin läpi. Kentissä oli hieman syvyysulottuvuutta mukana ja Commander Keen osasi jäädä roikkumaan reunoihin kiinni. Eli jos hyppäsi johonkin kulmaan kiinni, siihen pystyi jäädä roikkumaan toisin kuin aikaisemmissa osissa. Hyvänä puolena oli myös mahdollisuus katsoa ylös sekä alaspäin kenttää ilman että täytyi vain pudottautua sokkona alas ja toivoa parasta että alla ei ole vihollista, rotkoa tai muuta tappavaa.

Kenttäsuunnittelu oli mielestäni tässä parempaa kuin aiemmissa. Kentissä ei ollut niin paljoa sokkeloisia paikkoja, vaikka joissain tämänkin pelin kentissä sai haahuilla edestakaisin aikansa ja etsiä minne täytyi mennä ja missä on jo tullut käytyä. Kuitenkin niin pienissä määrin että se ei menoa haitannut.

Yleisesti ottaen kentät pääsi läpi muutamilla yrittämillä, mutta joitain pyramidikenttiä tuli naputettua kymmenkunta kertaa tai useamminkin.

Pelissä oli aikaisempien osien tapaan mahdollista tallentaa peli kesken kaiken, joten yhdeltä istumalta koko peliä ei täytynyt läpi pelata. Kuitenkin uutuutena oli mahdollisuus tallentaa peli keskellä kenttääkin. Tämä oli erittäin näppärä ominaisuus siinä vaiheessa kun samassa kohtaa tipahti kuolemaan tarpeeksi monetta kertaa tai kun joutui sokkona hyppäämään alas eikä ollut varmaa mitä alla on (jos alas ei yltänyt katsomaan tarpeeksi pitkälle).

Tässäkin versiossa lisäelämiä pystyi ansaitsemaan kentissä keräämällä tarpeeksi pisteitä. Lisäksi elämiä pystyi hankkimaan kentissä olevista maljoista (tai mitä olivatkaan) sekä myöskin pisaroita keräämällä. Jos pelin haluaa pelata ilman savettamisia on siis ihan realististakin päästä peli läpi silläkin tapaa pelattuna jos vain jaksaa keräillä tarpeeksi pisteitä kentistä.

Pelin pituus oli pidempi kuin aikaisempien osien, tai ainakin itselläni meni pidempään läpipelauksessa. Arviolta pelaamiseen meni 4 h 30 minuuttia joka on How long to beat -sivuston keskiarvoista hitaammin ollut. Toki koska kyseessä on arvio niin en varmaksi osaa sanoa pääsikö tämän todellisuudessa alle neljänkin tunnin, mutta kuitenkin oli miten tahansa, peli ei ole suhteettoman pitkä.

Kaikenkaikkiaan pelin viehätysvoima siis ei ollut kokenut inflaatiota ja peliä jaksoi mieluusti pelata vielä aikuisiälläkin. Mielyttävä tasohyppely jota jokaisen tasohyppelyistä innostuneen kannattaisi ainakin jossain vaiheessa elämäänsä koettaa.

Sain juuri äsken päätökseen Commander Keen in Invasion of the Vorticons -trilogian viimeisen osan joka kantaa nimeä Keen must die – myös Keen 3 nimellä tämä peli on tullut ainakin itselle tunnetuksi kavereideni keskuudessa. Kuten kahta aikaisempaakin osaa, on myös tätä osaa tullut lapsena pelattua ja silloinkin sen olen läpi päässyt. Mielenkiintoista oli huomata että tämä oli merkittävästi paljon helpomman tuntuinen nyt läpi pelattuna kuin mitä se oli silloin aikoinaan kun olin vielä pieni poika.

Trilogian aikana selviää että Vorticonit eivät ole itsessään pahoja, vaan heidät on saatu tekemään pahuutta mystisen Grand Intellectin toimesta. Kuka tai mikä on tämä mystinen Grand Intellect, sitä lähtee Commander Keen selvittämään Vorticonien kotiplaneetalle. Löydettyään Grand Intellectin Commander Keenille selviää että tämä paha Grand Intellect onkin ihminen – Mortimer McMire, Commander Keenin koululainen ja kilpailija joka on jopa älykkyystesteissä saanut 315 pistettä, siis yhden pisteen Commander Keeniä enemmän. Lopullisessa taistelussa Commander Keen tuhoaa Mortimerin robotin ja vapauttaa Vortigonilaiset pahuuden orjuudesta.

Tässäkin episodissa päti pelin pituudessa sama kuin aikaisemmissa osissa – peli oli sangen lyhyt jos pelasi niin että käy vain pakolliset kentät päästäkseen pelin lävitse. Luultavasti toki kävin myös “ylimääräisiä” kenttiä jotka ei olisi siis olleet välttämättömiä pelin läpipääsyn kannalta, mutta kuitenkin vielä joitain kenttiä jäi pelaamatta. Sinänsä tämä on ehkä ihan hyväkin että kaikkia kenttiä ei ole pakko pelata läpi jos haluaa vain saada selville trilogian päätöksen. Arviolta tämän pelin läpipeluuseen meni vain tunti tai puolitoista, eli kaikkein nopeiten tämän näistä kolmesta läpäisin.

Koska tämä peli oli pelimoottoriltaan samanlainen kuin osat yksi ja kaksi, ei tästä ole sanottavaa mitään uutta liittyen ääniin, kontrolleihin tai grafiikoihin.

Muutamia uusia vihollisia ja muita hahmoja oli tähän kolmanteen episodiin kuitenkin saatu jotka toivat vähän lisää vaihtelua ja haasteellisuutta. Myöskin uutuutena tässä osassa oli joissain kentissä poimittavissa Ankh-risti jonka ansiosta Commander Keen sai suojakuplan ympärillensä ja pystyi menemään vihollisten lävitse ilman että ne tekivät vahinkoa. Eli pienoisia lisäyksiä episoideihin yksi ja kaksi oli saatu.

Uusista hahmoista kaikkein hankalin tuntui olevan pienen nallekarhun näköinen olento joka ei itsessään tehnyt Keenille vahinkoa, mutta aina törmätessään se tööttäsi Keenin kumoon niin että joutui muutamia sekunteja odottamaan toipumista. Tämä toki oli kohtalokasta niissä tapauksissa kun lähistöllä oli Vorticonilainen tulossa Keeniä kohden tai jos rotko sattui olemaan lähellä ja sinne tuli lennettyä yhteentörmäyksen vuoksi. Kuitenkin tämä pieni olento oli myös koko pelisarjan luultavasti rasittavinkin hahmo – olento joka kirmailee kuin piriä vetänyt ADHD-tapaus jolta ei vauhtia puutu mutta järkeä ja logiikkaa liikeradoista vastaavasti puuttuu. Eräässä kentässä näitä kun tuli 5 tai enemmän kerralla samaan monttuun kuin missä itse oli niin siinäpä sitä oltiinkin sitten tovi tai toinenkin kun aina Keenin toivuttua joku näistä olennoista tööttäsi Keenin jälleen kumoon.

Tässä osassa oli kentät luultavastikin haasteellisimmat näistä trilogian osista – tai ainakin rasittavimmat ne olivat paikoitellen. Esimerkkinä mainittakoon se että joissain kentissä oli vain muutaman ukon verran tilaa liikkua ja ylös olisi pitänyt hypätä, mutta kuitenkin ylemmässä huoneessa jonne pitäisi hypätä on koko ajan joku vihollinen oviaukon tukkona (johon osuttaessa kuolee samantien). Siinä sitten odotella ja kyttäillä että olisi juuri sopivasti tilaa hypätä ja ampua ja niukin naukin sitten siihen kyllä onnistuu kun aikansa yrittää. Silti tämä oli aika typerää kenttäsuunnittelun kannalta. Toisissa kohdissa taas kentissä tuli rasittavina piirteinä vastaan hillitön labyrinttimäisyys jossa pääsi liikkumaan vain muutaman ukon verran eteenpäin jonka jälkeen pompata, taas muutaman ukon verran jonnekin, pompata jne. Sellaista että saa etsiä tietään ulos ahtaista väliköistä ja jos kuolee, koettaa muistaa vielä seuraavalla kertaa myöskin että mistä kautta piti mennä. Kuitenkin lukuunottamatta näitä muutamia rasittavuuksia, oli kentät joita pelasin yleisesti ottaen mukavia pelattavia.

Kaiken kaikkiaan siis tämä trilogia oli hyvä ja miellyttävä pelata eikä turhautumista aiheuttaneet kohdat olleet ylitsepääsemättömiä. Jotenkin myös tämän tyylisissä tasohyppelypeleissä turhauttavat kohdat jotenkin vain kuuluuvat peleihin ominaisena piirteenä eli sen verran mitä näissä niitä oli, sen verran se on ihan hyväksyttävää. Loppuun olisin ehkä kaivannut hieman pidempää loppuratkaisua vaikkapa pienen animaation muodossa, mutta tällaisenakin tämä oli kylä toimiva peli ja mukiinmenevä loppu.

Kaikista tasohyppelyistä kiinnostuneille voin siis tätä sarjaa suositella vielä näinkin päivinä. Hintansa väärti. 🙂