Category: Pelaaminen

Viime viikon puolella tuli käytyä Joensuun eri liikkeitä läpi kun koetin etsiä Logitechin G500s -pelihiirtä. Clas Ohlssonilla, Anttilassa tai GameStopissa kyseistä hiirtä ei löytynyt ja Gigantissakin olisi ollut vain G400s malli. Kuitenkin olin jo aikaisemmin päättänyt että sen pitää olla G500s sillä kyseiselle hiirelle ainakin oli ajurit saatavana myös Mac OSX -käyttöjärjestelmälle joten etsintä jatkui Gigantin läheisyydessä olleeseen Expert-liikkeeseen. Kyseisessä liikkeessä oli pelihiiriä vain kahta erilaista tarjolla ja enemmän kuin hyvin sattui että toinen niistä oli juurikin tuo Logitechin G500s -malli.

Kotona sitten tuli hiirtä heti toki testailtua ja ajurit asenneltua. Ensimmäiset kokemukset oli perus ok, mutta paljon aiheutti ongelmaa hiiren rulla. Syynä kuitenkin oli ihan käyttäjän oma räveltäminen eli liian kova rullan painaminen rullatessa joka aiheutti sitä että nappi oli tavallaan koko ajan osittain pohjassa. Kun aikani tätä hiirtä käytin löytyi tuohon rullaamiseen jo se oikeanlainen tatsi  eikä se enää aiheuta harmaita hiuksia. Samoin hiiren liike oli aivan käsittämättömän hidasta ennen ajureiden asentamista joka toki korjasi asian.

Tässä G500s hiiressä on tavalliseen  hiireen verrattuna muutamia painikkeita lisää. Peukalolla painettavia nappuloita löytyy kolme kappaletta jotka on vapaasti ohjelmoitavissa hiiren ajuriohjelmistolla. Sen lisäksi etusormella painettavia nappuloita on kaksi jotka toimivat ns. DPI-switchinä (josta kohta lisää selostusta) sekä hiiren rulla jossa on kolme painotapaa; alas normaalisti painaen, vasemmalle rullaa vääntäen tai oikealle rullaa vääntäen. Tämän lisäksi löytyy myös rullan alapuolelta nappula josta voi vapauttaa rullan pyörimisen erilaiseksi. Normaalisti se siis menee “pykälittäin” mutta rullan alapuolella löytyvästä napista pystyy hiiren rullan vapauttamaan jotta se pyörii kevyemmin eikä tarvitse pykälittäin pyöritellä. Itse olen kuitenkin käyttänyt tuota pykälittäistä pyörittämistä joka on kaikissa aikaisimmissa hiirissäkin ollut käytössä.

Lisäksi erikoisuutena tässä hiiressä verrattuna normaaleihin hiiriin on painotusmahdollisuus. Hiiren pohjassa on eject-painike josta saa viskattua ulos levyn jossa on reikiä. Lisäksi kuvissa näkyvä metallinen rasia sisältää eri painoisia metallirinkuloita joilla voi hiirtä painottaa omaan kouraan sopivaksi. Toki mistään isoista painoeroista ei puhuta, mutta yllätyin kyllä että pienenkin eron ja huomaa tuntumassa. Tällä hetkellä itselläni on pari painoa siellä sisällä.

Hiiri sisältää siis kaksi painiketta joista voi vaihtaa nopeasti DPI:n. Tämä tarkoittaa sitä että ajuriohjelmistossa voi asettaa hiirelle eri herkkyystasoja. Asetusohjelmassa voi valita herkkyystasojen määrän (1 – 5 eri herkkyystasoa) joita sitten voi lennossa vaihtaa näillä DPI-switcheillä. DPI-tasoa vaihtamalla hiiressä palaa eri verran myös ledejä sen mukaan monennellako DPI-tasolla ollaan menossa jotta käyttäjäkin tietää että missä mennään. DPI:n voi asettaa 200–8200 välillä. Itsellä tällä hetkellä käytössä on pääsääntöisesti 800 DPI mutta joskus myös 1000 DPI tulee käytettyä. Tarkoitus on hissukseen opetella hieman nopeuttamaan tuota DPI:tä jos siihen oppisi että nopeampana hiirtä käyttäisi. Tästä voisi olla hyötyä etenkin FPS-peleissä (First Person Shooter -pelit, 3D-räiskintöjä siis) – toki jossainhan se raja tulee vastaan milloin se lakkaa olemasta parempi eli pitää vain etsiä omaan kouraan sopiva DPI ja naputella sillä menemään.

Näyttäisi myös siltä että ajuriohjelma antaa määrittää nuo DPI-vaihtopainikkeetkin muuhun käyttöön eli jos ei tarvitse noita DPI-asetuksia vaihtaa kovin usein voi olla järkevämpää vaihtaa nämä muuta käyttöä varten.

Hiiren ohjelmistossa on mahdollista asettaa asetukset siten että käytetään hiiren omaa sisäistä muistia jossa on tietyt asetukset. Kuitenkin itse olen käyttänyt tietokoneelle tallennettavia profiileja joihin voi ohjelmakohtaisesti määrittää hiiren toimintaa. Esimerkiksi vasemman peukalon napit on Safarissa (nettiselain, siis) itsellä siten että niistä pääsee edelliselle sivulle, seuraavalle sivulle sekä automaattisesti täyttämään salasanan ja käyttäjätunnuksen nettisivun lomakkeisiin. Samat napit esimerkiksi Counter-Strike -pelissä itsellä tekee kävelyn, aseen uudelleenlatauksen sekä kyykkyyn menemisen. Erittäin näppärä sitten kun tuohon on kerennyt tottua.

Nyt kun tätä hiirtä on jo jonkin aikaa käyttänyt niin voi paremmin sanoa tuntumia. Kokonaisuutena hiiri on ollut erittäin hyvä ja sangen mukava käyttää. Hyvin usein harhanapautuksia ei tule tehtyä mutta toisinaan Counter-Strikeä pelatessa tulee vahingossa ase ladattua vaikka pitäisi mennä kyykkyyn. Vika toki ei ole hiiressä vaan siinä että itse en ole vielä saanut täysin lihasmuistiin uppoamaan missä kohden kaikki painikkeet ovat. Samoin vasemmalla peukalolla painettavista napeista etummaista ei ole juurikaan tullut vielä opeteltua käyttämään ja se näin alkuun tuntuu että se on suhteellisen kaukana; uskoisin kuitenkin että tuokin on puhtaasti vain tottumiskysymystä ja kiinni enemmänkin siitä miten hiirtä kourassa pidän ja miten oma peukaloni taipuu (lue: huonosti taipuu). Toki itselläni on myös suhteellisen pienet ja lyhyet sormet, joten isomman käden omaavilla tämä tuskin aiheuttaa minkäänlaista tottumistakaan.

Ei kai tästä paljoa muuta voi sanoa kuin että hyvä hiiri. Alunperin tuli hiirijahtiin lähdettyä kun aikaisemmin käyttämäni hiiri oli sellainen että käsi vähän meinasi kipeytyä pidemmissä hiirisessioissa (lue: pelatessa paljon :D) ja samalla sitten tuli kerralla panostettua parempaan hiireen kuin mitä koskaan olen tottunut käyttämään. Onneksi käsi ei ole ainakaan vielä aiheuttanut väsymisen merkkejä tämän hiiren kohdalla ja tuntuma on ollut hyvä, joten hiiri vaikuttaisi olevan hintansa väärti.

Tänään tuli asennettua Playstation 3:een kovalevy. Tässä Playstationin mallissa minkä omistan on itsestään entuudestaan 12 gigatavun flash-muisti, eli käytännössä levytilaa ei ole paljoakaan. Toki tämä oli itselläni tiedossa kun kyseisen pelikonsolin ostin eli asia ei ole ollut mikään varsinainen ongelma eikä yllätys. Kuitenkin kun muutamia pelejä on tullut hommailtua on lisätilasta hyötyä: pelejä voi asennella isokokoisempana kovalevylle joten pelikokemuksen pitäisi ainakin olla hieman sulavampi kun levyltä ei ladata niin usein tavaraa. Samoin jotkut pelit (jollaisia tosin itselläni ei ole ainakaan vielä) vaativat sen verran paljon levytilaa että niitä ei voisi asentaa jos entuudestaan on jo jotain asentanut.

Kovalevyn asentamiseksi tarvitaan kuvissa näkyvä kovalevykehikko sekä ruuvimeisseli, kiintolevy sekä varsinainen Playstastion 3 -keskusyksikkö (No shit, Sherlock!). Sen jälkeen vain kovalevyä kehikkoon ja ruuvit kiinni, kovalevy takaisin Playstationin sisälle ja sen jälkeen vain kone päälle. Playstation tunnistaa kovalevyn ja kysyy halutaanko se alustaa. Siihen sitten vain vastaillaan Kyllä jonka jälkeen levyn alustaminen ja sisäisen flash-levyn sisällön kopiointi uudelle asennetulle kovalevylle.

Prosessi tuntui olevan sangen simppeli eikä vaatinut mitään insinöörin koulutusta. Hyvä homma.

Ei aivan Hitchcockin lintu

Aikaisemmin lävitse kaluamani To the moon oli mitä mainiointa settiä mitä pelirintamalla olen vastaani saanut, joten mielenkiinnolla kohdistin katseeni käsikirjoituksesta vastanneen Kan Gaon uusimpaan sydänverellä kirjoitettuun tarinaan A bird storyyn.

Linnun tarinan takaa löytyy pelin nimelle sopivasti Freebird games. Peli on julkaistu vuoden 2014 marraskuussa, ja sen löytää Windowsille, Mac OSX:lle kuin Linuxillekin.

Siipirikkona vaan yksin suunnistaa saan

Koska jo pelin nimi spoilaa pelin tarinaa hieman tai vähintäänkin antaa osviittaa mistä on kyse, voinen sen verran avata itsekin vielä tekstillisessä muodossa, että A bird story on lämminhenkinen tarina pojan ja ilveks… anteeksi, linnun ystävyydestä. Tarinassa poika pelastaa linnun villipedon kynsistä jonka jälkeen hissukseen tutustutaan ja ystävystytään.

Vaikka linnun tarinan takaa löytääkin samoja nimiä kuin aikaisemmin arvostelemassani To the moonissa, on heti alkumetreillä todettava, että yhteneväisyydet näiden kahden välille jäävät vain visuaaliseen ilmeeseen ja yleistunnelmaan.

Käytännössä katsoen siinä missä matka kuuhun loi useamman tunnin mittaisen dialogien kautta kasvatetun pelikokemuksen, luottaa lintuspektaakkeli tarinan kerrontatavassaan paljon minimalistempaan ilmaisuun. Pelissä vuorosanoja ei lausuta, vaan relevantit asiat ilmaistaan kuvia sisältävillä puhekuplilla.

Kyseinen tapa toimii tämän sorttisessa tarinassa, sillä pelaajan tehtävänä on käytännössä vain soutaa hyvinkin suoraviivaisesti käsikirjoituksen mukaisissa uomissa. Keskittymistä enemmän vaativa tekstillinen dialogi olisi luultavasti rikkonut rennon ja suoraviivaisen flown, joten valittu tapa on ollut kehitystiimiltä osuva valinta.

Tyylikästä uusretroilua

Läpi ihmiskunnan historian on tarinankerronnan jaloa taitoa pidetty yllä eri muodoissa. Siinä missä pronssi- ja rautakauden tarinoista ei ole monet säilynyt (tai ainakaan kulkeutunut omiin korviini), on kuitenkin kaikkien onneksi VGA-kauden tarinat hyvin kestäneet historian lehdillä.

Vaikka VGA-kauden tuotoksille ominaista tyyliä oli olosuhteiden pakon sanelema matala resoluutio, ei tämä tuotos tee poikkeusta tästä tyylikeinosta vaikka peli ei tuolle aikakaudelle kerennytkään (valitettavasti) syntymään.

Liekö kyseessä jokin hipstereiden villitys palata takaisin vanhaan aikaan vaiko jokin muu syy, mutta tähän peliin valittu tyyli toimii. Matalan resoluution snes-mäinen grafiikka jättää mielikuvitukselle tilaa lentää.

Tekniseltä puoleltaan musiikit onneksi sentään tekivät irtiottoa vanhan ajan teknologian raameihin. Musiikit olivat rentoa ja miellyttävää fiilistelyä, joissa oli hieman To the moonin tatsia.

Kuin teinien suhde

Linnun tarina on monessa mielessä kuin teinien suhteet – eiväthän ne kauaa kestä, mutta jostain syystä lyhyessäkin ajassa keretään vetämään tunteeet laajalla skaalalla lävitse. Eroa toki linnun tarinassa on teinisuhteisiin sen verran, että kokijalleen tämä ei aiheuta elämää suurempaa draamaa ja myöskin sivusta seuraajat selviävät ilman suhteetonta myötähäpeän tunnetta. Hyvä niin.

Linnun ja pojan ystävyystarinan kerkeää kokemaan kiirehtimättä läpi alle puolentoista tunnin, joten kyseessä on todellakin lyhyt ystävyystarina. Onneksi pelin aika ei mennyt yksi yhteen todellisen maailman ajan kanssa, sillä muutoin kyseessä olisi lienee yksi lyhyimmistä ystävyyksistä mistä olen kuullut.

Pelillisesti arvioiden A bird story ei paljoa tarjoa salvaa pelisormen syyhyämiseen, mutta rentouttavaa ja hyvin toteutettua fiiliskokemusta hakevalle peli on mitä mainiointa lääkettä kutinaan.

Kehuttavaa

• Lämminhenkinen tarina mukavalla tunnelmalla

Moitittavaa

• Todella lyhyt
• Pelillisesti ei juuri mitään pelattavaa – enemmän siis interaktiivinen tarina seurattavaksi.

Arvosana: 7,5 / 10

Kaipaus kuuhun

Lueskellessani erään toisen pelin peliarvostelua, törmäsin To the moon -nimiseen teokseen joka oli aikoinaan Pelit-lehdessä saanut kiitettävän hyvät arvosanat + suositukset. Tämä herätti mielenkiintoni tarkistaa mitä Steamin tarjonnassa kyseiselle pelille näytetään hintaa, ja hyväksi onnekseni peli oli aivan törkeän halpaan hintaan alennuksessa – aivan kuin tilattuna.

Vuonna 2011 markkinoille tuodun pelin kehityksestä ja julkaisemista on vastannut pieni indiepelitiimi Freebird Games.

Peli on saatavina Windowsille.

Taidokasta tarinankerrontaa

To the moonin tarinassa liikutaan menneisyyden muistojen muokkauksen maailmoissa. Dr. Rosalene ja Dr. Watts ovat saaneet tehtäväkseen täyttää kuolevan miehen viimeisen toiveen päästä kuuhun.

Pelissä uppoudutaan vanhuksen muistoihin ja selvitellään siellä menneisyydessä tapahtuneita asioita ja etsitään muistijälkiä, jotta kuolevan viimeistä toivetta päästäisiin toteuttamaan hänen mielessään.

Tarinankerronta oli selkeää ja siihen kasvoi todella hyvin sisään tapahtumien edetessä. Dialogeja oli paljon ja niiden laatuun oli selvästikin panostettu. Tarina eteni sopivan verkkaisella tahdilla ja huumoria viljeltiin matkalla runsain mitoin.

To the moonin tarinankerronta onnistui myös poikkeuksellisen hyvin siinä, missä monet lukemani romaanitkin ovat epäonnistuneet – hahmot saavat tapahtumien aikana lihaa luidensa ympärille niin paljon, että hahmojen kohtalot koskettavat aidosti kokijaansa. Saattaa jopa olla niin, että tipan tulo linssiin voi olla paikoitellen hyvinkin lähellä.

Wanhan ajan tyylillä

Peli onnistui myös tarinankerronnan ja dialoginsa lisäksi myös äänipuolellaan. Musiikit olivat erinomaista laatua ja niitä oli mielyttävän rentouttavaa kuunnella. Olipa pelin teemakappale myös sangen tarttuva pianopimputus, joten en ihmettele vaikka siitä pienimuotoisen korvamadon onnistuisi saamaan – poikkeuksellisen hyvän sellaisen, tosin.

Visuaaliselta anniltaan peli oli vanhahkojen roolipelien tyyliä edustavaa. Tämän sorttiseen peliin kyseinen ulkoasu toimi enemmän kuin hyvin, vaikka hieman ihmetystä aiheuttikin pelin matala 640×480 pisteen resoluutio. Onneksi tästäkin huolimatta pelikokemus ei jäänyt laimeaksi, vaan se oli alusta loppuun saakka miellyttävää.

Negatiivisena puolena pelistä voinee mainita sen, että kerran pelin aikana jumiuduin kohtaan josta en voinut liikkua mihinkään suuntaan, joten jouduin ottamaan kesken pelin vanhan tallennuksen ja jatkamaan siitä. Harmillisesti edellisestä tallennuksesta oli mennyt aikaa noin viitisen minuuttia, joten samat vaiheet jouduin toistamaan heti perään. Onneksi kyseinen bugi ilmeni koko pelin aikana vain kertaalleen, joten mikään iso ongelma ei liene kyseessä.

Muutkin rasittavuudet pelissä olivat tekniseen puoleen liittyviä. Pelissä ei toiminut Steamin overlay eikä myöskään F12-näppäimellä kuvankaappausten ottaminen. Koetin vaihtaa myös pikanäppäintä jolla kuvankaappaukset voisi ottaa, mutta nekään eivät toimineet. Käytännössä siis jouduin ottamaan arvostelua varten kuvankaappaukset PrintScreenillä ja liittämään ne Painttiin.

Enemmän kuin tusinatarina

To the moon tarjoaa kokonaisuutena hienon kokemuksen. Se näyttää että tietokonepeleillä voidaan saada aikaan suuria tunteita. Se on lämminhenkinen tarina jonka ääressä saa niin nauraa kuin myös itkeäkin.

Tämä on peli, jonka jokaisen englantia ymmärtävän ihmisen soisin pelaavan lävitse edes kerran elämässään, sillä kyseessä on todellinen mestariteos.

Kehuttavaa

• Lämminhenkinen ja koskettava tarina
• Loistavat dialogit erinomaisella huumorilla kuorrutettuna

Moitittavaa

• Steamin overlay ei toiminut tässä pelissä eikä screenshottien ottaminen toiminut suoraan Steamin omilla pikanapeilla.

Arvosana: 10 / 10

Elokuusta talvipakkaseen

Ostamani August Heat Bundlen mukana tullut, kohtalaisesti kehuja saanut peli Lilly looking through tarttui tällä kertaa arvosteluni kohteeksi.

Pelin takaa löytyy Kalamazoosta kotoisin oleva Geeta games -nimeä kantava yhdeksän hengen indie-pelitiimi, jonka historia alkaa vasta vuoden 2012 puolelta. Lillyn seikkailu on julkaistu vuoden 2013 puolella ja sitä pääsee naksuttelemaan niin Windowsissa kuin myös Mac OSX:lläkin.

Verkkaisaa viihdettä

Lillyn seikkailut tapahtuvat tämän tyylin peleille ominaisella tavalla hiirellä naksutellen. Pelillisesti tarkoituksena on klikkailla näytöllä näkyviä elementtejä ja ratkaista ongelmia mitä matkalla ilmenee.

Tavallisista point-and-click tyyppisistä seikkailu-puzzlepeleistä poiketen, ei tässä pelissä olla juurikaan panostettu tarinaan – tai vaihtoehtoisesti sitä ei ainakaan tuoda niin selkeästi ilmi, että tavallinen keskivertopelaaja sitä tajuaisi. Pelin pelattuani en saanut selkeää mielikuvaa että mistä tässä kaikessa oli kysymys.

Pelin alussa Lilly ja joku toinen kersa ovat alkuruudussa, kuvaan lentää kaulahuivi tai jokin muu vastaava punainen riepu ja jossain vaiheessa sitten se toinen kersa katoaa. Lilly lähtee sitten tämän penskan perään ja ratkoo matkalla olevat ongelmat jotta löytää tiensä tuon toisen kakaran luokse. Liekö sitten kyseessä oli Lillyn veli, mene tiedä.

Matkalle sattuvat ongelmat ovat alkuvaiheessa peliä sangen rentoja ja inhimillisiä naksutteluita.

Alkuvaiheessa pelin hint-painiketta tuli painettua että sain tajuttua pelin ideaa, mutta sen jälkeen pääsi monet tehtävät ohi ilman että apuihin tarvitsi turvautua. Kuitenkin jos tarpeeksi pitkäksi aikaa tuli jumituttua, tuli apupainiketta painettua jotta näki onko jotain elementtejä jäänyt vain näytöltä huomaamatta.

Käyttöliittymä oli kohtalaisen selkeä. Kun hiirtä liikutti eri puolella ruutua, muuttui hiiren kursori erilaiseksi mikäli siihen oli mahdollista klikata niin että jotain tapahtuu. Harmillista kyllä, jotkut elementit meinasi jäädä silti huomaamatta, mutta apupainike onneksi tarjosi apuja niissä tilanteissa jotta näki ne kohdat joita on jäänyt huomaamatta.

Peli eteni puzzleja ratkoen ruudusta toiseen kohden loppuratkaisua.

Harmaita hiuksia

Alkumetreillä peli oli sangen mukavaa ja viihdyttävää naksuttelua. Puzzlet olivat inhimillisesti ratkottavissa, mutta pelin loppuvaiheella puzzlet muuttuivat aivan hermoja raastavan rasittavaksi. Ne olisi lienee ollut ratkaistavissa inhimillisestikin mikäli jonkinlaista väriteoriaa on hallussa, mutta koska en ole niin taidehippi enkä omaa niin suurta yleissivistystä, oli loppupään puzzlet mentävä tutoriaalin avulla.

Ensimmäinen enemmänkin kärsivällisyyttäni koettelemani puzzle oli sellainen, mikä sai ihmettelemään pelin käyttöliittymän epäyhdenmukaisuutta.

Pelissä on Lillyllä paikoitellen lasit, joista hän voi vaihtaa katsomaan maailmaa eri näköisestä näkökulmasta. Yleensä pelissä kun Lillyn klikkasi menemään jonnekin, ei kyseisen kävelyanimaation aikana pystynyt mitään muuta tekemään kuin katsomaan animaation edistymistä.

Aikani jumituttuani erääseen puzzleen päädyin Internetin avustuksella huomaamaan, että käyttöliittymän logiikka oli tässä tehtävässä erilainen; kun Lilly oli kävelemässä, piti kävelyn aikana tietyssä vaiheessa vaihtaa näkymää toisenlaiseksi – toisin sanoen, tehdä sitä mitä muissa aiemmissa tehtävissä ei ollut voinut. Ei hyvä.

Tämän kohdan ohi päästyäni tuli vielä myöhemmin paljon tätäkin rasittavampia puzzleja. Puzzlet perustuivat (ilmeisesti) väriteorioihin, joissa eri värejä sotkemalla kentässä olevat elementit saivat erilaisia värejä, joiden perusteella sitten päästiin eteenpäin. Käytännössä koetin saada logiikasta tolkkua, mutta en vain saanut. Katselin tutoriaaleja ja niiden avulla lopulta menin nämä astetta rasittavammat puzzlet läpi, enkä vielä sen jälkeenkään saanut tolkkua mistä ihmeestä oli kysymys.

Muualta lueskeltuani sain havaita, että en ole ainoa keitä kyseiset puzzletehtävät kismittivät enemmän tai vähemmän.

Tämän lisäksi käyttöliittymä rupesi nyppimään pelissä ihan kiitettävissä määrin. Peli oli verkkainen ja alkumetreillä sen verkkaisuus oli ihan mukavaa vaihtelua. Kuitenkin siinä vaiheessa kun samassa tehtävässä junnasi pidemmän aikaa ja jokaisen klikkauksen välissä täytyi katsoa 5–10 sekuntia animoitua liikehdintää vain havaitakseen kokeilunsa huonouden, alkoi liikehdinnän hidas tahti koettamaan sekin kärsivällisyyteni rajoja.

Ei pelkästään pahaa sanottavaa

Lilly looking throughista on löydettävissä onneksi myös hyviä elementtejä. Peli oli graafisesti kaunis, musiikit rauhallista tunnelmointia ja yleiskokemus oli ihan kohtalainen.

Pelissä oli paljon potentiaalia olla hyvä ja viihdyttävä peli, mutta omaan makuuni pelin puzzleissa oleva järjetön vaikeustason vaihtelu, käyttöliittymän epäyhdenmukaisuus sekä kärsivällisyyteni rajoja koetteleva verkkaisuus verottaa pelistä monta pistettä pois.

Loppuratkaisu on myöskin vaisu ja mitäänsanomaton, joten harmillisesti peli kuuluu niihin peleihin joita en voi suositella täyteen hintaan. Annan pelille kuitenkin 6/10 pistettä, eli hieman keskiarvoa (5 pistettä) paremman pistelukumäärän. Syynä tähän on se, että pelin alkupuolisko kuitenkin tarjosi sangen mukavaa viihdettä, eikä peli kokonaisuutena ole niin huono kuin allekirjoittaneen tekstistä saattaisi kuvitella.

Pidemmän kärsivällisyyden ja paremman puzzlepään omaavalle tässä on varmasti asiallinen ja toimiva parin tunnin naksuttelu.

Kehuttavaa

• Kaunis
• Inhimillisen vaikeustason tehtävissä oli ihan mukava pohtia

Moitittavaa

• Epäyhdenmukaisuus
• Loppupään puzzlejen aivan järjetön vaikeustaso suhteessa aiempiin
• Verkkaisuus kääntyi rasittavuudeksi
• Huono lopetus

Arvosana: 6 / 10