Wii2HDMI Converter on pieni adapteri jolla Nintendo Wii -pelikonsolin saa kiinni HDMI-liitännän kautta nykytelevisioihin
Viime viikolla maanantaina postasin kokemuksiani PS2 To HDMI Conerterista joka on siis laite jolla saa Playstation 2:n kiinni nykytelevisioon. Onneksi tällaisia adaptereita on saatavana myös muille konsoleille ja ostin Konsolinetistä tällaisen adapterin myös Nintendo Wii -pelikonsolille sillä omistan myös kyseisen konsolin mutta en sillä ole pelannut juuri lainkaan johtuen hankaluudesta saada sitä helposti ja järkevästi kiinni nykyaikaisempaan televisioon.
Wii2HDMI-adapteri löytyi Konsolinetistä hintaan 19,95 eur joten hintansa osalta pulikka on houkuttelevan edullinen tapa päästä nauttimaan Wii-pelikonsolin peleistä myös modernien televisioiden aikakaudella.
Adapteri on pieni ja helppokäyttöinen
Otin pulikan pois paketista, otin Unboxing-kuvat, kaivoin Wiin ja tarvittavat oheiskrääsät kaapista ja virittelin ne paikoilleen. Aikaisemmat kokemukseni Playstation 2 to HDMI -adapterin kanssa jätti hieman jännityksen että mitähän tämän adapterin suhteen menee pieleen mutta ilahduttavana yllätyksenä sain huomata että yhtään mitään ei mennyt pieleen.
Wii vain päälle ja kuva tuli suoraan televisioon – vieläpä ihmeen hyvällä kuvanlaadulla. Olin yllättynyt että Wiin grafiikat ei olleetkaan niin huonot että sielu itkisi verta kun sen grafiikoita katsoo 49″ nykytelevisiolla. Päin vastoin, kuvan terävyys ilahdutti positiivisesti.
Super Mario Galaxyn aloitusruudusta huomaa kuvan selkeäksi ja tarkaksi
Pelailin hetken Super Mario Galaxyä eteenpäin ja kokemukset Wii2HDMI Converter -adapterista olivat positiiviset. Mitään ongelmia en huomannut testijakson aikana eikä kuvanlaadussa ollut moitteen sijaa. Erinomainen ostos. Vihdoin pääsen pelaamaan myös Nintendo Wiin pelejä kunnollisella kuvanlaadulla isommalla televisiolla!
IKEAn hyllystä tulee näppärä konsolikabinetti. Työ on vielä vaiheessa sillä johtoläjä on aivan kauhea kuten kuvasta näkyy.
Sunnuntaina tuli tori.fi:n kautta hankittua kotiinkuljetuksella IKEAn (luultavasti) Kallax-hylly. Aikaisemmin olen jo miettinyt että makuuhuoneeseen teen vanhoille konsoleille jonkinmoisen pelipisteen jahka saan siihen sopivan hyllyn hankittua joten tämä tuli näppärästi kuin tilauksesta.
Kuten kuvasta näkee tällä hetkellä tämä on vielä selkeästi vaiheessa sillä johdot pyörii vähän siellä sun täällä kaoottisesti. Kuitenkin hylly itsessään on kohtalaisen näppärän kokoinen, 8×2 kokoisena siihen mahtuu vanhoja pelikonsoleita useampia. Tällä hetkellä paikallaan on Xbox 360, SNES Mini Classic, Nintendo Wii, Nintendo 64, Playstation 2 sekä Playstation 3. Tosin voi olla että tässä hyllyssä olevan pleikkari kakkosen vien olohuoneeseen ja jätän tähän isomman version siitä jossain vaiheessa.
Alunperin mallailin hyllyä olohuoneeseen nurkkaan mutta käytännön ongelmien vuoksi siirsin tämän hyllyn vielä ainakin makuuhuoneeseen. Käytännön ongelmilla tarkoitan sitä että useassakin pelikonsolissa ohjainten johdot ovat yksinkertaisesti liian lyhyet jotta niitä yltäisi sitten enää pelaamaan sohvalta käsin. Tämä toki ratkeaa tilaamalla jatkokappaleita ohjaimiin mutta koska niiden toimitus ei tapahdu päivässä enkä ole vielä kerennyt etsiä mistä niitä saisi Suomeen toimitettuna joten siihen asti ainakin hylly saa olla tässä.
Toinen käytännön asia mikä pitää selvittää mikäli jossain välissä hyllyä siirrän olohuoneeseen on sulakkeiden kesto. Toki tämä ei ole ongelma jos laitteet eivät ole yhtä aikaa päällä (kuten tietenkään eivät ole), mutta täytyy kuitenkin selvitellä onko siitä jotain riskiä jos jatkoroikkia menee samasta pistorasiasta monia joiden takana on iso määrä elektroniikkaa.
Ajatus oli kyllä muutenkin että makuuhuoneessa olisi tämä vanhojen konsoleiden pelipiste mutta tämä vaatii selvästi vielä lisähiomista. Käytännössä suurimmat tarpeet tämän idean optimaaliselle toimivuudelle on nojatuolin hankkiminen, jonkinlaisen pienen television hankinta joka mahtuu tuohon nykyisen television tilalle ja jossa on digitaalinen ääniulostulo + jonkinlainen perus DAC. Vaihtoehtoisesti voi toki hommata jonkun halvan käytetyn vahvistimen jossa on monta HDMI-liitäntää ja pre outit aktiivikaiuttimille mutta luultavasti kustannustehokkaampi vaihtoehto on hankkia vain joku käytetty televisio jossa on tuo digitaalinen ääniulostulo.
Syy miksi digitaalista ääniulostuloa kaipaan on tietenkin se että tuon television oma äänipiiri on niin karmea että sieluun sattuu pelatessa kun kuuntelee pelien musiikkeja joista tulee sellaista puuroa huonon äänipiirin takia että mieli tekee laittaa tämä kuntoon. Kuitenkin kaiuttimet ovat perushyvät Focalin XS Bookit ja ne kuulostavat paljon paremmalta kunnollisella äänilähteellä joten miksikäs en sitä jossain vaiheessa kuntoon laittaisi.
Visioin jo myös sieluni silmillä joko ledistrippiä tai pöytälamppua tuohon viereen jotta saa tunnelmallisemman valaistuksen pelisessioihin. Tämä kanssa on asia jota ei tarvitse heti olla virittelemässä kuntoon mutta sitten jossain vaiheessa tulevaisuudessa. Samoin johtolaatikoita pitää hankkia toinen tähän sillä kaikki muuntajat eivät mahdu fiksusti survomatta tuohon nykyiseen laatikkoon joten on vain parempi siisteyden ja muuntajien kestävyyden vuoksi hankkia jokin kerta Verkkokaupalla käydessä toinen mokoma nykyisen seuraksi. Samoin johdot pitää niputtaa jotenkin fiksusti kunhan olen saanut muut asiat pelipisteestä kuntoon.
PS2 To HDMI Converter on pienikokoinen adapteri jolla saa PS2:n nimensä mukaisesti HDMI-liitäntään
TL;DR – Hyvä ja toimiva adapteri jossa USB-virran johto on typerästi samalla puolella kuin Playstation 2 Slim -pelikonsolin virtajohto. Tämä vaatii hieman asettelua että molemmat saa yhtä aikaa fiksusti kiinni. Huonoa on myös se että laite tarvitsee erillisen USB-virran ainakin joissain Slim-konsoleissa vaikka takakannen tekstistä voisi toisenlaisen mielikuvan saadakin. Omassa Slim-mallissa USB:stä tuleva virta ei auttanut ja jouduin ottamaan USB-virran muualta. Kokonaisuutena silti alkuvaikeuksien jälkeen toimiva kapistus.
Viime perjantaina olin pitkästä aikaa omalla toimistolla käymässä joten siinä samalla sitten töiden jälkeen tuli lähdettyä käymään Kampin ostarilla sijaitsevassa Konsolinetissä. Olin aikaisemmin netistä katsellut että heillä sattuisi olemaan hyllyssä PS2 to HDMI -adapteria eli suomeksi sanoen pulikkaa jolla pleikkari kakkosen saa kiinni nykyaikaisiin televisioihin käyttäen HDMI-liitäntää.
Kävin sitten moisen härpättimen ostamassa ja sellainen irtosi 29,90 eur hintaan. Nykyisissä televisioissa ei oikein tuppaa olemaan muita liitäntöjä kuin HDMI joten vaihtoehdot millä Playstation 2 -konsolin saa kiinni on suhteellisen vähän. Yleisimmät vaihtoehdot taitavat olla joko tällainen adapteri tai erilaisia liitäntöjä sisältävä upscaler esim. Framemeister.
Parasta mahdollista kuvanlaatua haluaville Framemeister taitaa olla se “The Juttu” mutta koska näiden saatavuus Suomesta on heikko (lue: ei saa muuta kuin tilaamalla ulkomailta) ja koska halusin päästä pelaamaan tarpeeksi hyvällä kuvanlaadulla nyt eikä potentiaalisesti kaukaisessa tulevaisuudessa päädyin koettamaan tätä adapteria – etenkin kun se löytyi suoraan hyllytavarana.
Pulikka on pienikokoinen
Paketti auki, unboxing-kuvat kehiin ja sen jälkeen kaivamaan Playstation 2 kaapista. Itselläni Playstation 2 -konsoleita on 3 kappaletta joista kaksi on ehjää ja yksi on rikki. Ehjistä löytyy “slim”-malli sekä “fat” joista mieluiten toki käytän Slim-mallia pienen tilankulutuksen ja tyylikkäämmän ulkoasun vuoksi.
Adapteri menee kiinni pleikkari 2:n videoulostulon liitäntään ja siihen tökätään sitten kiinni HDMI-kaapeli joka survaistaan televisioon. Niin ja tietenkin myös USB-kaapeli jota ei alussa tajua laittaa kiinni ja jonka muutaman ärräpään sekä googlaamisen jälkeen löytää paketista ja tajuaa että “Ahaa, tällainenkin siis pitää olla kiinni”.
Alussa pistin siis kiinni pelkän pulikan ja siihen johdot ilman USB-virtaa. Televisio päälle, pleikkari päälle ja mustaa ruutua ja infoa siitä että HDMI:stä ei tule signaalia. Tässä vaiheessa olettamukseni oli että Playstation 2:n asetuksista väriavaruus on vain väärä ja se täytyy vaihtaa sillä olin aikaisemmin käyttänyt tätä komponenttikaapelilla vanhemmassa televisiossa.
EI NÄIN! Kuvasta puuttuu USB-virta pulikalle.
Koska en nähnyt kuvaa mitä näytöllä tapahtuu piti tämä valikkoräpeltäminen tehdä sokkona. Netistä löytyi onneksi tietoa monesko valikon kohta on missä löytyy kyseinen väriavaruuden säätö. Alas – X – Alas – Alas – Alas – X – Vasen – X. Ei mitään. Muutamia kertoja buuttailin konsolia ja koetin uudestaan mutta ei niin mitään. Tämän jälkeen menin hakemaan vanhan 23″ television toisesta huoneesta ja virittelin sen olohuoneen lattialle pistin pleikkarin kiinni siihen komponenttikaapeleilla ja sen jälkeen kävin vaihtamassa väriavaruuden RGB:ksi.
Koetin sokkona ollessa tehdä tätä operaatiota parilla eri ohjaimella koska muistin että jotkut ohjaimet on rikkinäisiä. Kuinka ollakaan konsolissa oli sillä hetkellä kiinni ohjain jossa nappi X ei toiminut lainkaan. Heh. Ei ihme siis että ei päässyt oikeaan valikon kohtaan kun pyörin koko ajan vain alkuvalikossa.
Kun olin saanut vanhalla televisiolla vaihdettua väriavaruuden kohdalleen oli aika taas heittää komponenttikaapelit mäkeen ja laittaa HDMI-adapteri paikalleen. Konsolin uudelleenkäynnistys tuotti jälleen mustaa ruutua HDMI:n kautta. Useampaan kertaan koetin että adapteri on kunnolla kiinni ja että HDMI-johtokin on kunnolla kiinni mutta ei silti mitään kuvaa tullut televisioon. Koetin myös toista HDMI-kaapelia kaiken varmuuden vuoksi mutta ruutu oli ja pysyi pimeänä.
No power adaptor, no messy cords – just one HDMI cable. O’rly? Fuck that, laite tarvitsi silti USB-virran ainakin omassa PS2 Slim -konsolissa.
Tässä vaiheessa sitten netistä etsin YouTubesta videoita ihmisten revieweistä ja vastaavista kun etsin tietoa mustasta ruudusta ko. adapterin kanssa. Siinä huomasin että jollain janarilla oli kiinni laitteessa USB-johto. USB-johto! Mitä ihmettä. Paketin takakannen kuvassa ei ollut mitään havainnollistavaa kuvaa että tällaista pitäisi olla paikallaan. Myös takakannen kuvaus jossa mainitaan “just one HDMI cable” antoi käsityksen että eipä tässä sen suurempia ihmeitä tarvita. No eipä siinä mitään, keittiössä kävin etsimässä paketin ja huomasin että paketissa oli mukana myös USB-johto. Otin USB-johdon muovista ja virittelin sen kiinni adapterista Playstation 2:n etupaneelin USB-liitäntään.
Uusi boottaus ja yhä mustaa ruutua. Sen jälkeen varmistamaan että USB-virta on varmasti kunnolla kiinni. Olihan se mutta kuvaa ei silti tullut. Seuraavana episodina taas komponenttikaapeleihin vaihto ja vanhaan televisioon konsoli kiinni jotta saan varmistettua jäihän näytön asetukset oikeaksi. Piti olevinaan ainakin olla joten jälleen johtojen vaihto-operaatio ja uutta yritystä.
Pian ajattelin että ehkäpä Slim-mallin USB ei vain anna tarpeeksi virtaa ja/tai ne liitännät on vain rikki. Virittelin USB-virran tälle adapterille sitten televisiotasossani olevasta Mac Ministä ja TADAAAA! Konsolin kuva tulee vihdoin televisioon!
USB-kaapeli oli tämän valkoisen muovin alla ovelasti piilossa enkä sitä tajunnut alussa etsiä
Pistin Flatout 2:n sisään ja nojauduin sohvalle parempaan asentoon testiepisodia varten. Samalla sammutin vanhan television lattialta häiritsemästä ja odottelin että peli latautuu. Mutta ei. Mustaa ruutua alkaa taas puskemaan. Siinä vaiheessa olin jo hieman ihmeissäni että mitäs nyt tapahtui, irtosiko kaapeli tai jotain vastaavaa. Taisin vielä käynnistellä konsolia uudelleen mutta vailla tulosta.
Vähän aikaa katselin mustaa ruutua kunnes havahduin huomaamaan että sammutin väärän television 😀 Vanha televisio oli yhä päällä lattialla mutta pääasiallinen televisio jossa konsoli oli kiinni oli sammuksissa. 😀
Tämän jälkeen oikea televisio takaisin päälle ja vanha televisio sammuksiin ja Flatout 2 tuli televisioruudulle juuri kuten sen odotinkin tulevan.
Testisetupin aikana oli aivan järkyttävä kaaos kun tavarat oli pitkin poikin
Vihdoin ja viimein kun adapterin olin saanut kiinni ja toimivana televisioon ja pääsin pelaamaan testinä Flatout 2:ta pääsin testaamaan varsinaista adapteria. Peli tarjosi itselleni 60 Hz taajuuttakin mutta jostain syystä sen kuva oli suttuinen ja hieman tärisevä omalla televisiollani joten paukuttelin menemään 50 Hz kuvataajuudella.
Peli näytti yllättävänkin hyvältä ja tarkalta siihen nähden mitä odotin. Kuvanlaatu oli positiivinen yllätys ainakin tässä pelissä, muita pelejä en ole vielä kerennyt koettamaan. Kuvan tarkkuus ja väritoisto oli sangen asiallinen jota tietenkään ei näy tästä blogin valokuvasta koska otin sen pimeässä huoneessa käsivaralla. Hetken pelailin Flatout 2:ta ja innostuin jopa aloittamaan kauden pelaamista siinä saman illan aikana.
Kokonaisuutena siis pulikka näyttää alkuvaikeuksien ja oman räpeltämisen jälkeen varsin toimivalta kapistukselta. Ainoat miinuspuolet on takakannen hämäävä teksti jossa ei mainita että laite tarvitsee erillisen USB-virran sekä se että USB-virran liitin on typerästi samalla puolella kuin PS2 Slim -mallin virtaliitin joten johtojen kanssa joutuu hieman vääntämään että molemmat saa paikalleen yhtä aikaa.
Toimiva palikka joka olisi kannattanut ostaa jo paljon aikaisemminkin niin olisin päässyt pelailemaan paremmalla televisiolla Pleikkari 2:n peleistä. Playstation 2 on yhä relevantti pelikonsoli myös vuonna 2018. 🙂
Tomb Raider: Underworld on Crystal Dynamicsin kehittämä ja Eidos Interactiven julkaisema toimintaseikkailupeli vuodelta 2008. Peli on julkaistu Playstation 2:lle, Playstation 3:lle, Xbox 360:lle sekä PC:lle. Kiitos Microsoftin Xbox One -konsolin erinomaisen taaksepäin yhteensopivuustoiminnon oli tätä peliä mahdollista päästä nauttimaan myös uudemman konsolisukupolven Xboxilla. Pelasin tämän läpi Xbox One X:llä.
Vaikka olen tämän kertaalleen aikaisemmin pelannut läpi vuonna 2015 Playstation 3:lla oli tähän helppoa tarttua yhä uudemmankin kerran. Pidin pelistä ensimmäisellä läpipeluukerralla ja tämä sattui olemaan tammikuun Games with gold -pelinä Xbox Live Gold -tilaajille joten ei ollut mitään syytä olla tarttumatta Underworldiin toistakin kertaa.
Skandinaavisen mytologian syövereissä
Tarinallisesti Underworld on kiintoisa ja ainakin itselleni hyvin uppoava aihepiirinsä osalta sillä tarina flirttailee skandinaavisesta mytologioista tuttujen aiheiden ympärillä. Lara seuraa vanhempiensa jalanjäljissä aarteiden etsijänä ja onnistuu löytämään Välimereltä Thorin hanskan. Kuitenkin löytö ei miellytä kaikkia ja tuntematon vihollisjoukko räjäyttää luolaston jättäen Laran sisäpuolelle etsimään pakotietä takaisin ihmisten ilmoille.
Kieli keskelle suuta
Tarinan edetessä paljastuu että vihollisjoukolla ja Laralla on entuudestaan yhteisiä tuttavia jotka sotkeutuvat tarinaan mukaan. Laralle selviää myös että isänsä on etsiessään Avalonia erehtynyt paikasta ja ollutkin Nilfheimissä. Samoin Laran äiti on mennyt aikoinaan Helheimiin eli skandinaavisen mytologian kuolleiden valtakuntaan. Päästäkseen sinne sisään Lara kuitenkin tarvitsee myös Mjölnerin, legendaarisen Thorin vasaran ja näinpä tarina hakee vähitellen muotoaan skandinaavisen kansantaruston ympärille.
Maailma on muuttunut kymmenessä vuodessa
Nykypelaajalle – minä mukaanlukien – voi Underworld aiheuttaa alussa hieman kevyttä hämmennystä sillä lähes kaikki nykypeleistä tutut elementit loistavat poissaolollaan. Pelin aikana Laran normaalisti kirmaillessa pitkin maita ja mantuja ei näytöllä näy mitään muuta kuin peli. Jatkuvalla syötöllä ei ole siis HUDia jossa olisi karttoja, infolaatikoita ja miljoonaa muuta pientä näytön täytettä. Pelin aikana HUD tulee välillä esiin tilanteissa jolloin sille on tarvetta. Esimerkiksi kun Lara ottaa aseen esiin ja laittaa lyijyä ilmaan tulee vasempaan yläkulmaan näkyviin panosten määrä.
Kaunotar ja hirviö
Alussa tästä karttojen ja opasteiden puutteesta tulee helposti jopa hieman orpo ja avutonkin olo kun ei ole päivänselvää minne suuntaan tässä on tarkoitus suunnistaa ja mitä on tarkoitus tehdä. Hyvänä puolena peli kyllä pitää pelaajastaan huolen sillä kenttien suunnittelu auttaa pelaajaa toimimaan vaistomaisesti siten kuin on tarkoitettu.
Pelin kymmenen vuoden takaisen historian huomaa kyllä helposti myös muista piirteistä. Grafiikat on nykyisiin peleihin tottuneelle silmälle varsin karkeaa katsottavaa mutta onneksi vauhtiin päästyä tähän ei juurikaan tule edes kiinnitettyä huomiota. Isompi ikävyys jolla on jo pelattavuuden kannalta merkitystä sitä vastoin löytyy kontrolleista. Vaikka nykypeleistä voi olla mitä mieltä tahansa väitän silti että nykypeleissä kontrollit on lähes poikkeuksetta merkittävästi paremmat kuin tässä ja muissa tämän aikakauden tuotoksissa.
Ohjattavuus toimii pääpiirteittäin asiallisesti mutta paikoitellen Lara päättää hypätä aivan minne sattuu pienen virheeliikkeen seurauksena. Toisinaan tuntuu että virheliikettä ei edes tarvitse olla kun Lara päättää hakeutua Ahdin valtakuntaan päättämään päiviään tai muuten vain toteuttaa vapaapudotusta vailla laskuvarjoa tarpeettoman korkeilta paikoilta. Toisinaan tämänkaltaiset kontrollien ongelmat aiheuttavat jopa kevyttä turhautumista.
Isokokoisia öttiäisiä päästään lahtaamaan
Myöskin ison budjetin pelien muuttumisen kymmenessä vuodessa huomaa niiden tallennuslogiikasta. Siinä missä nykypelit tallentavat usein mahdollistaen inhimillisemmät pelisession pituudet (joita ei pelaajana tietenkään tule kuitenkaan suosittua) on Tomb Raider: Underworldissä toinen meininki. Pidemmässä pelin luvussa saattoi kestää tunti tai ylikin ja jos oli pelannut sen lähes loppuun mutta lopettanut kesken, ei peli antanut armoa seuraavalla kerralla vaan koko osio piti pelata uudemman kerran seuraavalle välitallennuspaikalle.
Pelin käynnissä ollessa välicheckpointteja oli kyllä useita mutta ei sellaisia että niistä olisi voinut jatkaa seuraavan kerran peliä uudelleen käynnistäessä. Tämä pisti hieman turhauttamaan paikoitellen kun pelisessiota piti venyttää sen vuoksi aamuyön pimeille tunneille saakka jotta peli varmasti on tallentanut edistymisen.
Kaikesta huolimatta hyvä peli
Palovaroittimen paristot on hyvä muistaa tarkistaa aika ajoin
Vaikka Tomb Raider: Underworldissa on paljon asioita joita olisi voitu tehdä paremmin oli siinä silti onnistuttu tärkeimmässä eli viihdyttävyydessä. Se on kaikessa suoraviivaisuudessaan miellyttävän mutkatonta kevyttä puzzleilua tarjoileva toimintaseikkailu jossa on imua vielä tänäkin päivänä.
Vaikeustaso on kasuaalipelaajalle sopivasti mitoitettu, puzzlet eivät vaadi aivan hillittömiä ruudinkeksijän kykyjä ja jatkuvasti näytöllä näkyvän kartan puutteesta huolimatta pelimaailmassa on mahdollista suunnistaa ilman turhautumiseen asti menevää haahuilemista joten kenttäsuunnittelu on varsin toimivaa tasoa. Pelin pituuskin on inhimillinen sillä tämän tahkoaa läpi How Long to Beat -sivuston (ja myös omien kokemusteni mukaan) noin kymmenessä tunnissa.
Kaiken kaikkiaan vanhuudesta huolimatta Tomb Raider: Underworld on pelaamisen arvoinen peli myös vuonna 2018.
Call of Duty: Infinite Warfare on ensimmäisen persoonan kuvakulmasta kuvattu ammuntapeli (eli FPS) vuodelta 2016. Sen on kehittänyt useammasta vanhemmastakin Call of Duty -pelistä tutuksi tullut jenkkiläinen pelitalo Infinity Ward ja sen on julkaissut Infinity Wardin emoyhtiö Activion. Infinity Warfare on saatavana PC:lle, Xbox Onelle sekä Playstation 4:lle joista alustavalintana itselläni oli postauksen otsikon mukaisesti Xbox One X.
Vaikka olin pelannut tämän pelin läpi aikaisemmin jo kaksi kertaa eri vaikeusasteilla oli hyvä aika ottaa peli kolmannen kerran käsittelyyn sillä Infinite Warfare on saanut päivityksen Xbox One X -pelikonsolille. Päivitys toi peliin natiivin 4K-resoluution Xbox One X -konsolin omistajien iloksi.
Tasapaksu tarinaa
Ampuako vai ei, kas siinä pulma
Tarina sijoittuu tulevaisuuteen jossa UNSAn erikoisjoukot lähetetään salaiseen aseiden tutkimuslaitokseen tutkimaan SDF:n hyökkäystä ja pelastamaan salaisen aseen prototyyppi. Kuitenkin asiat ei mene putkeen ja pahan puolen amiraali Kotch teloituttaa paikalle saapuneita sotilaita. Kotchille tullaan tietenkin antamaan ajan mittaan opetus että tällaista toimintaa ei erikoisemmin arvosteta. Siinä sivussa sitten estetään isompia tuhoja eikä henkilövahingoilta vältytä edes sankareiden puolella.
Kolmannella pelikerrallakaan tämän pelin juoni ei sytyttänyt millään muotoa. Se oli ja meni kaiken muun ohessa eikä siitä saanut oikein minkäänlaista kosketuspintaa. Pelimaailman ihmiset ovat geneerisiä pulliaisia eikä niihin synny tunnesidettä ja pelin mielenkiintoisimmaksi hahmoksi itselleni muodostui robotti E3N eli tuttavallisemmin “Ethan”.
Se mikä tarinassa hävitään voitetaan muualla
Anarkistit on tainneet tuikata autoja taas tulille
Onneksi tämäkin Call of Duty ammentaa voimansa aivan muista lähteistä kuin eeppisestä tarinankerronnasta. Sen vahvuudet löytyvät allekirjoittaneelle sen mainiosta pelattavuudesta ja upeasta visuaalisesta tyylistä. Kontrollit on toteutettu hyvin eikä niistä löydä moitteen sijaa ja pelin nopeatempoisuus imaisee helposti mukaansa. Se on mukavan suoraviivaista räimettä jollaisen pariin on mukavaa heittäytyä aivoja nollatakseen.
Aikaisemmilla pelikerroilla olen pelannut tämän ensin vaikeustasolla Normal, seuraavalla kerralla vaikeusasteella Hardened ja nyt vihdoin viimein vaikeustasolla Veteran. Tämä oli myös ensimmäinen kerta kun pelaan mitään konsoliräiskintäpeliä Veteran-vaikeustasolla loppuun ja täytyy myöntää että yllätyin kuinka inhimillisesti tämä oli läpi pelattavissa myös sillä. Muutamia junnauskohtia lukuunottamatta Veteran-vaikeusaste antoi sopivan paljon haastetta käymättä kuitenkaan rasittavaksi. Se pakotti itseni muuttamaan pelityyliäni erilaiseksi mutta kokemus oli hyvä sillä sitä kautta jouduin enemmän hyödyntämään kentästä löytyviä avusteita kuten kranaatit ja robottien hakkerointi omaan käyttöön.
Avaruudessa on elämää
Visuaalinen puoli Infinite Warfaressa teki itseeni vaikutuksen jo Xbox One S:llä pelatessa ja Xbox One X -päivityksen myötä tullut 4K-päivitys laittoi vielä hieman lisää pökköä pesään. Ilahduttavasti 4K-päivitys ei aiheuttanut missään vaiheessa peliä kuitenkaan konsolille köhimistä joten päivitys tuntui loppuun asti viimeistellyltä.
Toimiva peli
Infinite Warfaren asevalikoima on kohtalaisen monipuolinen ja se tarjoaa mahdollisuuden tehtävän alussa aseen jonkinmoiseen kustomointiin. Vihollisia löytyy niin ihmisiä kuin robottejakin joista etenkin isommat robotit ovat tappavan tehokkaita vihollisina. Onneksi vihollisten variaatioiden määrä on silti mukavan maltillinen eikä siis jokaisen vihollisen kohdalla joudu miettimään erilaista taktiikkaa kuinka sen saa siirrettyä manan maille.
Kuumat paikat
Kentät on tarpeeksi vaihtelevia mutta missään vaiheessa ei tullut vaihtelevuuden vuoksi pelattavuuteen rikkonaista tunnelmaa. Erilaiset taistelut maan pinnalla ja avaruudessa tuovat hyvää vaihtelua eikä tylsä juoni pääse latistamaan tekemisen meininkiä.
Kokonaisuutena Infinite Warfare on hyvä ja toimiva peli jota on miellyttävä pelata.