Battlefield 1 on EA Dicen kehittämä ja Electronic Artsin vuoden 2016 lokakuussa julkaisema ensimmäisen persoonan kuvakulmasta koettava ammuskelupeli. Battlefield-pelisarja on edennyt pitkälle, sillä nimestään huolimatta Battlefield 1 on jo sarjansa 14. osa. Se on saatavana PC:lle, Xbox Onelle sekä Playstation 4:lle joista viimeisimmällä itse tämän kampanjan läpi pelasin.
Battlefield 1:n yksinpelitarinassa koetaan erilaisia ensimmäisen maailmansodan aikaisia vaihtoehtosia tapahtumia. Taisteluissa ja tarinoissa käydään eri henkilöiden kokemuksissa eri puolilla maailmansotaa, yhteensä kuuden eri henkilön silmin koettuna.
Sota ei tunne sääliä edes kärryjä kohtaan
Pidin konseptina eri hahmojen ohjaamisesta eri taisteluissa, koska tällä tapaa saatiin luotua pelin päätarinassa monta erilaista minitarinaa järkevällä tarinankuljetuksella. Samoin sitä kautta saa hieman uskottavuutta tarinaan kun yksi ja sama mies ei ole hoida kaikkien sotakoneiden hallintaa.
Monista aiemmista Battlefieldeistä tuttuun tapaan myös tässä on monipuoliset mahdollisuudet erilaisten välineiden käyttöön. Tarinassa päästään lentämään ja siinä sivussa pudottamaan toisia lentokoneita alas sekä tuhoamaan maassa olevia kuorma-autoja, ajamaan panssarivaunulla ja sen lisäksi päästään myös kokemaan perinteistä rintamasotilaan taistelua. Muutamissa tehtävissä on mahdollista ottaa alle myös kauraooppeli ja lähteä laukkaamaan juoksemista merkittävästi nopeammalla orilla.
Yön ritari peitsi tanassa
Aseita on pelissä tarpeeksi monipuolisesti ja ne ovat realistisen tuntuisia. En ole aseiden ammattilainen oikeassa elämässä joten en tarkemmin tiedä ovatko aseet oikeasti realistisen näköisiä ja ovatko ne historiallisesti uskottavia, mutta ainakin omaan historiantuntemukseeni kaikki aseet tuntuivat siltä että niitä olisi voitu käyttää ensimmäisen maailmansodan taisteluissa. Toisin sanoen mitään plasmakanuunoita ja näkymättömyyssuojia ei pelissä nähdä.
Pelaajan kokemat tarinat olivat viihdyttäviä ja kohtalaisen kiintoisia, joten tämänkin Battlefieldin yksinpelikampanja toimi itselleni hyvin.
Teknisesti analysoiden Battlefield 1 oli visuaalisesti ehdottamasti kauneimpia FPS-pelejä joita olen pelannut. En tiedä onko se teknisesti speksejä rikkovaa suorituskykyä tai muuta, vaan tarkoitan lähinnä emotionaalisella tasolla. Battlefieldin maailma oli kaunis katsella ja siitä tuli paikoitellen hyvinkin realistinen fiilis jopa Playstation 4:llä pelatessa. Auringonlaskut horisontissa, kuun loiste öisen aavikon yllä, räjähdykset ja niiden luomat sävyt olivat kaikki kauniita nähdä ja kokea.
Yöllä sodassa kannattaa pysyä varjoissa mikäli ei halua saada lyijymyrkytystä
Myös musiikit oli tässä pelissä erinomaiset. Sävellystyöstä on vastannut Patrik Andrén sekä Johan Söderqvist jotka kumpikin on itselleni entuudestaan tuntemattomia nimiä. Kuitenkin musiikit olivat pelissä niin hienoja ja tunnelmaan sopivia, että mikäli tästä joskus tulee myös CD-versio saatan sen hyvinkin levyhyllyyni hankkia. Nettiä selailemalla kuitenkin selvisi että soundtrackista on tehty vinyyli, joten on ainakin toivoa että nämä saa jonakin päivänä myös CD:llä.
Kaiken kaikkiaan Battlefield 1 on kampanjansa osalta hyvä ja viihdyttävä peli joka tarjoaa tarpeeksi variaatiota pelattavuuteen rikkomatta kuitenkaan pelin flowta.
Tankki täyteen ja menoksi
Pituutta Battlefield 1:n kampanjassa ei ole How Long To Beat -sivuston mukaan kuin keskimäärin noin kuusi tuntia. Itsekin pelasin kahdessa pätkässä pelin läpi, joten pituuden osalta se on tavallista FPS-räiskintää noin tunnin pari lyhempi. Eipä siinä, paremmin itselleni uppoaa laadukkaat 6 tuntia kuin tylsät 10 tuntia pelaamisen parissa.
Suosittelen peliä lämpimästi kaikille tämän pelityypin ystäville.
Heavy Rain on alunperin vuonna 2010 Playstation 3:lle julkaistu peli joka on saanut remasteroinnin ja julkaisun Playstation 4:lle vuoden 2016 maaliskuussa. Peli on tyypiltään toimintaseikkailun ja interaktiivisen draamaan yhdistelmä. Kehityksestä on vastannut Quantic Dream -pelistudio ja sen on julkaissut Sony Computer Entertainment. Heavy Rain on saatavana ainoastaan Playstation-konsoleille.
Pelillisesti kyseessä on pääosin varsin verkkaisesti etenevä rikostarina. Pelaajan tehtävänä on kävellä ohjaamallaan hahmolla ympäriinsä, tehdä erinäisiä toimintoja ja väliin harrastaa kohtalaisen nopeaa sormijumppaa quick time eventtien parissa. Esimerkkejä tällaisista toiminnoista on kävellä jääkaapille, ottaa sieltä ruokaa, lämmittää se mikrossa ja muita vastaavia. Quick time eventeissä taas joutuu pikaisesti painamaan oikeaa nappia esimerkiksi yllättävissä taistelutilanteissa.
Ethan kotonaan valmistautumassa poikansa syntyäpäiväjuhliin
Pelaajan ohjaama hahmo muuttuu tarinan aikana useampaan otteeseen. Tarinaa kuljetetaan eteenpäin kaikkiaan neljän eri henkilön näkökulmasta ja se toimi Until Dawnin tapaan hyvin. Ohjattavat henkilöt ovat perheenisä, reportteri, salapoliisi ja FBI:n agenttti.
Pelin juoni
Alussa tarinassa Ethan kadottaa toisen poikansa kauppakeskuksessa ja kun hänet löytyy, onnistuu poika epähuomiossa juoksemaan auton alle isänsä silmien edessä. Poika menehtyy saamiinsa vammoihin ja sen jälkeen tarinassa hypätäänkin jo muutama vuosi eteenpäin. Ethanilla ja vaimollaan on tullut ero ja Ethanin suhde elossa olevaan poikaansa on hieman etäinen. Ethan käy psykologin kanssa juttelemassa ongelmistaan ja aina toisinaan hän saa blackoutteja kadottaen tietoisuutensa ympäröivästä maailmasta.
Muistikatkojen jälkeen Ethan herää monesti vesisateesta kädessään paperinen origami. Vuosien ajan kaupungissa on tehty epämääräisiä murhia joissa uhri on hukutettu kaivossa sadeveteen. Ruumiin läheltä löytyy aina origami sekä orkidea.
Uskonnollinen fanaatikko
Orkideamurhia tutkitaan niin FBI:n toimesta kuin yksityisetsivänkin toimesta. Oman osansa origamimurhaajan etsintään antaa myös reportteri sekä Ethan itse, sillä Ethanin toinen elossa oleva poika joutuu orkideamurhaajan kaappaamaksi. Orkideamurhaaja antaa Ethanille erilaisia sairaita tehtäviä suoritettavaksi, kuten sormensa katkaiseminen ja sen videointi todisteeksi suoritetusta tehtävästä.
Fiilikset pelistä
Heavy Rain on erinomainen peli, vaikkakin sen pelimekaniikka kaipaisikin hiomista. Paikoitellen nappien painelu sai absurdejakin piirteitä kun sormet meinasivat loppua kesken koska napeille ei enää yltänyt kun toiset sormet olivat jo entuudestaan edessä toisen napin painamisen vuoksi. Samoin hahmon liikuttaminen oli paikoitellen kohtalaisen kankeaa.
Tulenliekkinä saavuit kerran…
Myöskin grafiikoista oli helppoa huomata pelin olleen alunperin vuodelta 2010. Pelimekaniikasta ja selkeästi vanhahtavasta grafiikasta huolimatta se on täysin pelattavissa vielä tänäkin päivänä, kiitos todella hienon ja yllättävänkin tarinan.
Pidin pelissä siitä, että valinnoilla oli selkeästi oikeita vaikutuksia. Esimerkiksi oma ideaalinen naiiviuteni antoi juonelle vähemmän iloisen käänteen sillä sen seurauksena kolme eri ihmistä pääsi hengestään. Se oli todella yllättävää, sillä olen tottunut näkemään peleissä onnellisia loppuja. Tällä kertaa omien valintojeni takia sellaista ei nähty.
Heavy Rainissa oli myös kauniit musiikit ja yleisesti ottaen hyvä tunnelma. Myös iso kiitos tulee suomalaisista tekstityksistä. Vaikka englanti itseltäni taipuukin, on mukavampaa tällaisia pelata käyttäen kotimaista tekstitystä.
Heavy Rain on peli jota voin suositella kaikille Playstationin omistavalle interaktiivisen draaman ystävälle.
Skyrim on alunperin jo vuodelta 2011 oleva avoimen maailman roolipeli joka on julkaistu tuolloin Xbox 360:lle, Playstation 3:lle sekä Windowsille. Kuitenkin vuoden 2016 lokakuussa pelistä tehtiin julkaisu uudemmallekin konsolisukupolvelle, joten nykyään Skyrimiä on mahdollista pelata myös Xbox Onella ja Playstation 4:llä. Pelasin itse tämän Xbox One S:llä.
Skyrim on itselleni peli, jonka olen aloittanut luultavasti alusta useammin kuin mitään muuta juonellista peliä. Muutaman kerran se on jäänyt PC:llä kesken kun olen onnistunut hävittämään tallennukset koneen uudelleenasennuksessa, tai sitten on vain tullut liian pitkä tauko pelaamisessa ja en ole enää muistanut mitä tarinassa on tapahtunut ennen sitä ja olen sen vuoksi pelin aloittanut uudestaan.
Viimeisimmän kerran kun aloin sitä pelaamaan PC:llä muutama kuukausi takaperin, oli pelissä vielä silloinkin vuosia ollut aivan järjetön bugi jonka vuoksi se oli täysin pelikelvoton omalla koneellani ilman säätämistä. PC:ssäni on kiinni 144 Hz pelinäyttö eikä Skyrimin fysiikkaengine osaa toimia oikein sen kanssa ellei näytön hertsimäärää rajoita jollain ulkoisella ohjelmalla 60:een tai vaihda Windowsista näytön hertsimäärää 60:een. Koska tämä kuuluu kategoriaan “ylimääräinen säätäminen” menin paikalliseen GameStopiin ja kävin ostamassa tämän Xbox Onelle.
Matkalla linnanjuhlille
(SPOILERIVAROITUS): Päätarinan osalta Skyrimissä kerrotaan kuinka Vanhimpien kääröissä (Elder’s Scroll) olevat ennustukset lohikäärmeiden paluusta Alduinin johdolla alkavat tapahtumaan. Pelaaja itse on ns. Dragonborn, jumalten valitsema sankari joka pystyy tappamaan lohikäärmeet ja imemään niiden sielut. Pelaajan tehtäväksi jää siis tappaa tuo suuri muinainen peto Alduin.
Skyrimin tarina oli omaan makuuni kohtalaisen tylsä ja mitäänsanomaton, mutta pääsääntöisesti sitä oli kuitenkin viihdyttävää pelata eteenpäin vaikka mistään henkeäsalpaavasta hyvän ja pahan taistelusta ei tunnelmaan kiinni päässytkään. Päätarinassa tunnelma lässähti omaan makuuni ehkä eniten siinä vaiheessa kun vuoren huipulla nökötti lohikäärme jota mentiin tapaamaan ja tämä alkoi puhumaan. Melkein tekisi mieleni käyttää ilmaisua epärealistinen, mutta eipä kai fantasiaroolipeli lähtökohtaisestikaan ole ehkä se realismin suurin huipentuma.
Laukkanen ja syksy saa
Tarina tuli tahkottua kuitenkin loppuun puhuvien lohikäärmeiden latistamasta tunnelmasta huolimatta. Lopputaistelu oli visuaalisesti hieno mutta helppo jos oikeanlaisia lohikäärmehuutoja käytti avukseen. Pääsin sen heti ensimmäisellä yrittämällä läpi, joten mistään kovin vaikeasta taistelusta ei voinut puhua. Kuitenkin pelissä sen jälkeen satuin kuolemaan vielä vähän aikaa taistelun päättymisen jälkeen ja jouduin jatkamaan pelitallennusta siitä kohdasta missä olin vasta menossa Alduinin luo uudelleen. Uudella taistelukerralla en tätä voittanut heti ensimmäisellä yrittämällä, mutta toisella Alduin kaatui uudemman kerran.
Suurin typeryyden aihe Skyrimissä oli aivan järjetön tallennustapa. Peli tallentelee kyllä automaattisia tallennuksia, mutta jostain syystä päätarinan loppuvihollisen kukistettua peli ei luonutkaan mitään automaattista tallennuspistettä. Pelissä pystyy tekemään itse pikatallennuksen sekä tallennuksen. Pikatallennuksessa erona tallennukseen on se, että siinä ei tarvitse valita tallennusslottia vaan peli luo quicksaven suoraan. Pikatallennuksia pystyy olemaan vain yksi, mutta varsinaisia tallennuksia pystyy olemaan yli sata.
Talviyö Skyrimissä
Kaikkein rasittavin episodi pelatessa liittyi myös tallennuksiin. En tässä vaiheessa ollut tehnyt käsin muita kuin pikatallennuksia, sillä peli oli siihen saakka tehnyt kohtalaisen järkevästi omat automaattiset tallennuksensa. Eräässä tehtävässä kaikki omat tavarat piti jättää pois ja antaa ne toisen henkilön haltuun että hän tuo romut sitten perässä mitä olen kirstuun jättänyt. Jotenkin onnistuin sen kämmäämään ja kirstu oli tyhjä eikä mukanani ollut mitään kättä pidempää. Tämän jälkeen kun hiiviskely meni itselleni perinteiseen tyyliin ns. päin persettä, alkoi aseistautuneita vartioita pakoon juoksenta. Iskua tuli ja kuolin.
Jostain erittäin hienosta syystä pikatallennus oli onnistunut itselläni tallentumaan sellaiseen kohtaan missä heti latauksen jälkeen tulee nuoli selkään ja kuolema koittaa. Samoin automaattitallennukset olivat sellaisia, että vihollisia oli kaikissa lähietäisyydellä ja energiat lähellä nollaa. Käytännössä olin jäädä kuolonsilmukkaan jossa mikään tallennuspiste ei anna jatkaa elävänä peliä eteenpäin. Hyvin monen yrityksen (ja hyvin monen ärräpään) jälkeen selvisin kuin selvisinkin pakoon ja piiloon huoneeseen jossa pystyin healaamaan energiani täyteen loitsuilla. Sen jälkeen opin ainakin että Skyrimissä pitää käsin tehdä eri tallennuspisteitä paljon jos haluaa eliminoida riskin tämänkaltaiselle onnettomuudelle jatkossa.
Fantasiamaailman kauneutta
Kaikkien rasittavuuksiensa vastapainoksi Skyrim tarjosi onneksi paljon myös hyvää. Siinä on roolipeliltä odotettava hahmon kehittämismahdollisuus, eli kun kokemuspisteitä tulee ja hahmo siirtyy seuraavalle tasolle, saa hän käytettäväkseen kykypisteitä joita pystyy antamaan haluamaansa taitoon. Esimerkkeinä siis taitopisteen voi pistää yhden käden miekkoihin, jolloin iskut sellaisella tekee viholliseen enemmän vahinkoa kuin tavallisesti, tai taitopisteen voi laittaa vaikka magiaan jolloin loitsut kuluttavat vähemmän manaa jne.
Toinen mistä pidän Skyrimissä on sen suuri maailma ja järjetön määrä sivutehtäviä. Sivutehtäviä riittää kymmeniksi jollei jopa sadoiksi tunneiksi jos niitä haluaa lähteä tahkoamaan, ja itse pelasinkin niitä aina satunnaisesti siellä täällä kerätäkseni lisää kokemuspisteitä ja viedäkseni hahmoni kehitystä eteenpäin. Suuressa maailmassa kolikon kääntöpuolena oli kuitenkin monin paikoin hieman tunne turhan tyhjästä ja autiosta maailmasta. Tuntui että siirtyessä paikasta A paikkaan B saisi olla paljon enemmän tapahtumia kuin mitä niitä oli, ainakin maan päällä. Toki luolastoissa sitten tekemistä riitti yllin kyllin.
Musiikit on myös jotain mistä pidin kovasti. Musiikit on eeppiset ja mahtipontiset, sellaiset joita kuuntelee mielellään muutenkin kuin vain pelin aikana.
Trolling is a art – Moot
Päätarinan loppuun pelattua tuntui hieman typerältä myös se, että siinä ei tullut mitään lopputekstejä tai mitään hienoa videota, vaan pelaaminen vain jatkui Skyrimin maailmassa normaaliin tapaan. Tämän seurauksena piti aivan netistä käydä katsomassa että pelasinko päätarinan tosiaan läpi sillä siitä jäi niin vahva “Tässäkö tämä nyt sitten oli? -fiilis.
Kokonaisuutena Skyirimistä jäi kohtalaisen keskinkertaiset fiilikset. Se oli pääsääntöisesti viihdyttävä, mutta ei lähellekään niin hieno ja mahtava kuin esim. Witcher 3. Graafisesti se ei näyttänyt mitenkään järisyttävän hienolta (joka tosin ei yllätä sen alkuperäisen iän huomioonottaen), tarina oli tasapaksu ja puhuvat lohikäärmeet hieman typerän tuntuinen ratkaisu. Taisteleminen ja seikkailu maailmassa oli kuitenkin viihdyttävää, maisemat olivat mukavia vaikkakin turhan tyhjän tuntuisia ja pelaamista riittää päätarinan jälkeenkin vaikka kuinka paljon.
Kuten aikaisemmin blogissani kirjoitin Playstation 4 Pro:n ensituntumissa, tuli heinäkuun Playstation Plus -pelinä myös Until Dawn. Koska olin tällöin vielä kesälomalla oli olosuhteet sangen suotuisat aloittaa pelaaminen uudella konsolilla kauhupelin maailmassa, sillä yö on tällaiseen peliin otollisinta aikaa.
Until Dawn on vuoden 2015 elokuussa julkaistu selvitymiskauhupeli joka on saatavana ainoastaan Playstation 4 -alustalle. Sen on kehittänyt Supermassive Games ja sen on julkaissut Sony Computer Entertainment.
(SPOILERIVAROITUS): Tarina kertoo kahdeksasta nuoresta jotka lähtevät viettämään aikaansa muutaman mukana olleen vanhempien omistamalle mökille. Kaikki ei mene aivan suunnitelmien mukaisesti kun nuoret päättävät tehdä pilan erään mukana olleen tytön kustannuksella. Harmittomaksi tarkoitettu pila menee pieleen ja johtaa tytön pakenemiseen järkyttyneenä mökistä ulos pakkaseen. Tytön sisar lähtee perään etsimään häntä ja metsässä asiat menevät enemmänkin pieleen, sillä molemmat pääsevät pihalla hengestään.
Kylpyamme olisi mukava, erityisesti mikäli nurkassa ei vaanisi psykopaatti
(SPOILERIVAROITUS): Tarina jatkuu siitä kun eloon jääneet nuoret palaavat takaisin samalle mökille vuoden päästä viettämään jälleen yhdessä aikaa. Tunnelma on hieman kireä useammankin hahmon välillä, mutta tässä vaiheessa kaikki sujuu vielä kutakuinkin mallikkaasti. Jossain vaiheessa iltaa kuolleiden sisarten veli ja kaksi muuta aloittavat spiritismi-istunnon jonka seurauksena veli suuttuu muille istuntoon osallistuneille ja lähtee omille teilleen. Myös mukaan tulleet muut nuoret ovat jo aikaisemmin lähteneet kumppaneineen viettämään aikaa keskenään ulkomökkeihin ja muualle lähistöön. Jossain vaiheessa alkaa mökissä kuitenkin tapahtua ikäviä. Mökkireissulle paikalle ilmestyy myös klovninaamarissa kulkeva psykopaatti joka alkaa vainoamaan nuoria ja saa heidät pakenemaan henkensä kaupalla. Eloonjäämiskamppailu alkaa. (SPOILERIVAROITUS PÄÄTTYY)
Tyylillisesti peli toi itselleni mieleen Telltalen pelit. Välillä on kohtalaisesti keskustelua joihin pelaajana pääsee reagoimaan annettujen vaihtoehtojen mukaisesti, esimerkiksi yrittääkö pelaaja tyynnytellä toista pelaajaa vai puolustaa jotakuta muuta, tai käytetäänkö veitseä ansan aukaisuun vaiko sormien amputointiin paniikkitilanteessa. Liikkuminen tapahtuu ohjaimen tatilla ja toisinaan vasemmalla tatilla pystyi ohjaamaan mahdollisesti kädessä olevan taskulampun valokeilaa haluttuun suuntaan.
Lapset, muistakaa käyttää sitä hammasharjaa jos ette tahdo hampaanne näyttävän tältä!
Until Dawnissa oli otettu tarinankuljetuksessa mielenkiintoinen ratkaisu, sillä pelaajan tehtävänä on ohjata eri vaiheissa peliä eri nuorta eikä koko peliä tahkota läpi yhdellä ja samalla hahmolla. Kiehtova oli myös välivaiheissa keskustelut psykologin tai vastaavan kanssa, joka antaa aina välillä käteen kirjan jossa pitää valita eri vaihtoehdoista kumpi kuulostaa pahemmalta vaihtoehdolta. En tiedä vaikuttivatko nämä valinnat peliin kuinka paljon, mutta ainakin joissain kohdissa tuli sellainen fiilis että valinnoilla oli myös näissä tapauksissa seurausta – jos ei muuten niin vähintään dialogin osalta.
Vaikka pääsääntöisesti Until Dawnissa liikutaankin verkkaisessa tahdissa, oli toisinaan myös sormijumpalle tarvetta Quick Time Eventtien muodossa. Joissain tilanteissa piti esimerkiksi siis hypätä esteen yli ja aikaa oli vain sekunti tai pari painaa kolmiota, neliötä, ympyrää tai äksää, riippuen siitä mitä peli antoi painettavaksi. Samoin joissain tilanteissa päätös piti tehdä nopeasti mitä haluaa tehdä, esimerkiksi kun psykopaatti jahtasi erästä hahmoa piti nopeasti tehdä valinta koettaako piiloutua vaiko jatkaa juoksemistaan jne.
Pellet voivat olla pelottavia
Yleisesti ottaen tarinan juoni oli hyvinkin teinikauhuleffamainen, mutta se oli toteutettu alusta loppuun saakka tyylillä. Erityisesti pidin siitä, että juonessa oli useampia tasoja eikä ehkä hieman ennalta arvattava ratkaisu ollut sittenkään sen koko palapelin ydin.
Peli piti hyvin otteessaan. Se tarjosi jännittäviä ja hieman humoristisiakin hetkiä, siinä oli miellyttävä tasapaino pelaamisen ja elokuvamaisen fiilistelyn välillä, se antoi pelaajan tehdä valintoja joilla oli vaikutusta tarinan kulkuun ja se antoi myös mielenkiintoisen tavan viedä tarinaa eteenpäin monen ohjattavan henkilöhahmon kautta.
Kokonaisuutena Until Dawn ei ole vain erinomainen peli, vaan se on nerokas mestariteos jonka ainoa huono puoli löytyy siitä että se on saatavana ainoastaan Playstation 4 -järjestelmälle. On sääli että näin hieno peli ei tavoita suurempaa yleisöä.
Tilasin jokunen tovi takaperin jo Playstation 4 Plus -pelikonsolin. Aikaisemmin käytössäni on ollut tavallinen Playstation 4, mutta valitettavasti se on käynyt aivan järjettömän kovaääniseksi jonka vuoksi sitten ajattelin vaihtaa konsolia uudempaan. Mietin myös vaihtoehtona Playstation 4 Slimiä joka ilmeisesti on joidenkin nettiarvosteluiden mukaan hiljaisin näistä Playstation 4 -tuoteperheen konsoleista, mutta ajattelin että jos kerran vaihdan uudempaan niin sama se on ottaa tehokkain malli. Voi olla että sille myöhemmin tulee peleihin enemmän tukea jotka hyödyntävät paremmin sen tehoja.
Kun konsolin oli saanut paketista ja olin ottanut Unboxing-kuvat, pistin konsolin heti paikalleen ja käynnistin masiinan. Tein alkuasennukset, laitoin pelejä latautumaan netistä ja ostin samantien myös vuoden Playstation Plus -jäsenyyden.
Playstation 4 Pro konsolin takaliitännät
Olin ollut aikaisemmin jo Playstation Plus -jäsen, mutta jäsenyyden mukana tulleet pelit alkoivat aina vain enemmän ja enemmän mennä turhan indie-peleiksi omaan makuuni, joten irtisanoin tuon palvelun silloin. Ei indie-peleissä ole itsessään siis mitään vikaa, mutta en halua kuukausimaksullisena palveluna saada pelkkiä indie-pelejä. Ostan niitä mieluummin erikseen sitten kun haluan + PC:llä on niitä itselläni läjäpäin.
Heinäkuussa (jolloin tämä konsoli tuli itselleni) Playstation Plus -peleinä oli PS4:lle kuitenkin Until Dawn sekä Game of Thrones Season pass, joten ainakin muutama ison budjetin peli tuli saatua. Lisäksi pelejä tulee Plus-jäsenenä myös PS3:lle ja Vitalle ja itse omistan niistä kummankin, joten pelejä ainakin on pelattavaksi. Käytännössä riittää että vuoden aikana tulee 2-3 rahan arvoista peliä jolloin PS Plus -jäsenyys on jo hintansa väärti.
Vuosimaksu on 49,95 eur ja se on vaadittu ominaisuus jos haluaa pelata netissä pelejä. En itse ole pleikkarilla pelannut kuin muutaman kerran netissä, joten käytännössä maksan jäsenyydestä vain noiden pelien vuoksi. Eihän sitä tosin tiedä jos vielä innostun jossain vaiheessa konsoleillakin pelaamaan nettipelejä.
Uudistunut ohjain on hyvin samankaltainen kuin alkuperäisen PS4:n ohjain. Ainoa huomaamani ero on pimeässä pelatessa hohtava valo joka näkyy myös pelaajalle itselleen trackpadin ylälaidassa.
Ensimmäiseksi peliksi laitoin konsolille asentumaan fyysisenä pelinä omistamani Dirt Rallyn. Koska asennuksessa kuitenkin kestää, kerkesin sinä aikana jo pelailla Don’t die, Mr. Robot -peliä joka tuli myös heinäkuun Plus-pelinä. Se oli ihan viihdyttävä ajantappaja odotellessa muiden pelien asentumista.
Kun pääsin vihdoin pelaamaan Dirt Rallyä, huomasin että PS4 Prokin alkaa pitämään kohtalaisesti jo ääntä. Selvästi enemmän kuin Xbox One S, mutta onneksi silti merkittävästi vähemmän kuin aikaisempi Playstation 4:n perusmalli. Vähän aikaa pöhinää kuuntelin ja nyppäsin vekottimen virroista. Otin konsolin pois televisiotasosta ja nostin sen pystyasentoon television taakse, jotta ilmanvaihto ei varmasti voi olla enää millään tapaa merkittävä tekijä. Eipä sillä, sen avulla PS4 Pro hiljeni totaalisesti – tai ainakin niin paljon että en sen pöhinää enää sohvalle asti kuullut.
Goljat ja Daavid, vasemmalla PS4 Pro, oikealla PS4
Seuraavana päivänä oli pakko tietenkin koettaa josko Playstation 4:n tavallinen malli olisi hiljaisempi myös jos sen sijoittelee täysin eri paikkaan. Nostin konsolin pöydälle siten että edessä, takana ja sivuilla ei ole mitään esteitä jotka voisi vaikuttaa ilmansaantiin. Pistin Doomin tulille ja katselin tilannetta. Pelasin hieman kampanjaa eteenpäin ja tuttuun tapaan konsoli kuulosti siltä kuin se koettaisi lähteä lentoon. Toisin sanoen aiemman konsolin tapauksessa kyse ei ollut ainoastaan konsolin sijoittelusta mikä vaikutti kovaäänisyyteen. Onneksi, koska muuten olisi hieman turhana tullut päivitettyä konsolia uudempaan.
PS4 Pro tarjoaa kuitenkin myös uusia ominaisuuksia verrattuna alkuperäiseen. Siinä on 4K-tuki mikäli televisiosta sellainen löytyy. Itselläni onneksi löytyy, joten pääsen siitä nauttimaan jos missä peleissä on tehty siihen tukea. Tosin jos totta puhutaan en tähän mennessä ole erottunut 4K ja FullHD-laaduissa mitään eroa sohvalta asti katsottuna. Voi tietenkin olla että olen nähnyt vain sellaista materiaalia jossa eroa ei huomaa tai tukea ei ole peleissä tehty niin hyvin että eroa voisi järkevästi havaita kauempaa katsottuna, mutta onpahan ainakin mahdollisuus siihen.
PS4 pro on hieman originaalia pleikkaria kookkaampi
Yleisesti ottaen ensikokemukset PS4 Prosta on positiiviset. Tärkein syy miksi PS4:n vaihdoin PS4 Prohon oli alkuperäisen konsolin kovaäänisyys joka onneksi korjaantui päivityksen ja konsolin eri sijoittelun myötä. Pidän myös siitä että uudessa ohjaimessa on valo myös itseni nähtävissä eikä ainoastaan takana kuten aiemmassa ohjaimessa.
Kokonaisuutena PS4 Pron erot alkuperäiseen tuntuvat omaan käyttööni tässä vaiheessa vielä mitättömiltä vaikka käytössäni onkin 4K HDR TV. Suurin syy kuitenkin varmaan se, että en ole pelannut vielä mitään peliä jossa olisi PS4 Pron tehoja hyödynnetty. Näitä on jo kyllä markkinoilla, mutta koska konsoli tuli itselleni vasta tätä artikkelia kirjoittamista edeltävänä päivänä on hyvinkin arvattavaa että en ole vielä kerennyt näitä pelejä hankkimaan ja testailemaan.
