Category: Valokuvaus

Lyhyesti projektista

Mainitsin viime viikolla olleessa blogitekstissä Hyvää kuvaa etsimässä lyhyesti että olen aloittanut vähitellen omien vanhojen valokuvien läpikäymisen tarkoituksena laittaa kuva-arkistoni kuntoon.

Koska tämä on erittäin pitkä ja monivaiheinen prosessi, kirjoitan sen etenemisestä vähitellen asioiden edetessä myös tänne blogiini.

Toivon mukaan tästä prosessin etenemisestä ja siihen liittyvistä blogipostausten sarjasta on jotain iloa myös muille valokuvaamista harrastaville joille on sama ongelma kuin itsellänikin – kuvia on kertynyt vuosien mittaan paljon, mutta niiden löydettävyys on huono ja hyvät otokset hukkuvat keskinkertaisten ja täyttä roskaa olevien kuvien sekaan.

Kuten edellisestä virkkeestä voi päätellä on onnistuneiden, hyvien tai muuten säästämisen arvoisten kuvien löydettävyys merkittävin syy kuva-arkiston kuratoinnille, mutta muitakin syitä voi löytää.

Miksi hyvin organisoitu kuva-arkisto on vaivan väärti

Tämän kirjoittamisen hetkellä valokuva-arkistossani on 178.839 kpl kuvia. Aikaisemmin kuvia on ollut enemmänkin, mutta olen kerennyt jo siirtämään 100 % duplikaatit muualle (tästä myöhemmin lisää tässä tekstissä).

Näin suuresta ja huonosti organisoidusta datamäärästä on monien kuvien nopea löydettävyys täysin epärealistinen tavoite, ellei ole muistikuvaa vuodesta miltä vuodelta kuvaa kannattaa edes etsiä.

Tietenkin löydettävyys on nopeaa mikäli muistaa eksaktisti päivän, kuukauden ja vuoden milloin kuva on otettu. Tämä on realismia kuitenkin äärimmäisen harvoin ainakin itselläni, sillä en yleensä muista minä vuonna tai minä kuukautena kävin henkilön X tai Y kuvailemassa paikassa Z.

Suurin ja merkittävin syy kuva-arkiston kuratoinnille onkin itselläni ehdottomasti se, että tavoitteena on luoda uusi Lightroom Classic -kirjasto, missä on vain ja ainoastaan ne kuvat jotka ovat jollain määrää säästämisen arvoisia. Pidän jatkossakin kaikki muutkin yhä kovalevyillä tallessa, mutta uuteen Lightroomin kirjastoon on tarkoitus tuoda vain rajatumpi ja hallittavampi otosmäärä.

Kun kuvien parhaimmisto – tai ainakin muuten vain säästämisen arvoiset otokset – on saatu siirrettyä uuteen kirjastoon, on niihin realistista kirjoittaa otsikot, kuvaukset sekä avainsanat jotka auttavat jatkossa niiden löytämistä. Tämä on tämän koko pitkän prosessin tärkein päämäärä.

Toinen hyvä syy miksi kuratointi kannattaa tehdä on se, että kun merkittävimmät kuvat ovat uudessa kirjastossa on niiden varmuuskopioiminen eri paikkoihin inhimillisempi operaatio.

Jos heitän hatusta että kuvista jäisi 25 % jäljelle, tarkoittaisi se nykyisellä kuvamäärällä että kuvia olisi enää alle 45.000 kpl ja jos kuvia jäisi vain 10 % uuteen kirjastoon olisi kuvia alle 18.000 kpl.

Näistä määristä olisi vielä helpompaa karsia esimerkiksi johonkin pilvipalveluun varmuuskopiointia varten vielä merkittävästi suppeampi joukko, jolloin sinne voisi varmuuskopioida esimerkiksi henkilökohtaisen elämän kannalta merkityksellisemmät kuvat.

Määrällisesti nuokin lukemat kuulostavat suurilta, mutta kuitenkin kun ottaa huomioon että kuvia on kertynyt 21 vuoden ajan ei määrä kuulosta enää niin suurelta.

Jos kuvia jäisi esimerkiksi 25 % eli 45.000 kpl olisi se vuotta kohden ainoastaan alle 2150 kuvaa eli n. 6 kuvaa per päivä. Jos kuvia jäisi vain noin 18.000 kuvaa eli noin 10 %, tarkoittaisi se että kuvia olisi vuosikohtaisesti vain alle 860 kpl eli noin kolme kuvaa päivässä (koska 2,3 kuvaa ei ole tasaluku pyöristän sen ylöspäin koska se on realistisempaa tässä käyttötarkoituskessa).

Tietenkin joinain kuvaamisen alkuvuosina jäljelle jäävien otosten määrät ei tule olemaan edes 500 kpl/vuosi, mutta lähivuosilta 500 kuvaan on epärealistista edes pyrkiä jos samana vuonna on ollut useita häitä ja muita tapahtumia.

Tässä onkin yksi olennainen huomio tämän projektin kannalta – en tee etukäteen minkäänlaista rajaa siihen paljonko kuvia tulen lisäämään uuteen kirjastoon. Määrä voi olla 100 kpl, tai se voi olla vaikka 15.000 kpl. Etukäteen määrätyn maksimimäärän asettaminen ei palvele tarkoitusta omalla kohdallani, sillä toisina vuosina tapahtumia on enemmän ja otosten määräkin sen myötä suurempi kuin hiljaisempina vuosina.

Käytännössä jäljelle jäävän joukon kokoa tulee kuitenkin ohjaamaan realismi – kuinka moneen olen valmis kirjoittamaan metadatat? Metadatan lisääminen on ehdoton osa prosessia, joten on sanomattakin selvää että se tulee myös ohjaamaan käytännön tasolla valittujen otosten määrää.

Ensimmäinen työvaihe – Duplikaattien poisto

Aloitin projektin ensin tekemällä esikarsinnan vuoden 2004 kuville (myöhemmin kirjoitan tästä lisää alempana). Kuitenkin kun siirryin vuoden 2005 kuviin havaitsin että duplikaattikuvat ovat ongelma joka on parempi taklata ennen kuin tuhlaa aikaansa enempää samaan kuvaan monta kertaa.

Koetin muutamia duplikaattien tunnistajaa, mutta omaan käyttööni soveltui maksuton DupeGuru (katso täältä). Alussa asetukset oli pielessä ja se tunnisti duplikaatiksi sellaisiakin jotka olivat hieman erilaisia mutta lähes identtisiä. Kuitenkin kun asetukset sääti kohdalleen eli teki tarkistuksen EXIF-metadatan pohjalta ei turhia tuloksia enää tainnut tulla.

Myöhemmin havaitsin kuitenkin että monia RAW-kuvia on duplikaatteina yhä joten ajoin DupeGurun uudelleen jokaiselle vuodelle, mutta tällä kertaa tein hitaamman mutta varmemman tarkistuksen mikä vertaa tiedoston sisältöä ja ilmoittaa identtiset tiedostot.

Kun olin löytänyt kaikki duplikaatit, siirsin ne kokonaan uuteen kansioon nimelle Photos Potential Dupes. Haluan olla 100 % varma että en poista mitään oikeasti uniikkia kuvaa joten mieluummin siirsin ne vain toiseen kansioon siten että ne eivät tule enää vastaan kun käyn esikarsintaa kuville.

Prosessin aikana olen kuitenkin huomannut että monia duplikaatteja löytyy yhä, sillä monet duplikaatit eivät ole teknisesti ottaen sellaisia vaan sisällöllisesti. Tarkoitan siis sitä, että osa kuvista jotka ovat kaksoiskappaleita saattavat ollla vaikkapa resoluutioa 1500×1400, mutta duplikaatti onkin 1400×1500 ja ilmeisesti metadatassa on kuvan pyöräytystieto jolloin kuvat näyttävät katsottuna samalta, mutta eivät teknisesti sitä ole.

Lisäksi duplikaatteja on tullut vastaan myös siten että samasta kuvasta on editoitu versio ja editoimaton versio koneella eli mikäli tällaisia samankaltaisia kuvia haluaa poistaa täytyy asetuksia säätää lisää tai käyttää muita duplikaattien poistoon tarkoitettuja työkaluja.

Omassa tapauksessani tämä ei ole vielä ollut kovin suuri ongelma vaan itselleni on riittänyt että suurin osa tuplakuvista on saatu poistettua selattavien kuvien listalta.

Toinen vaihe – Esikarsinta

Duplikaattien poiston jälkeen on vuorossa esikarsintavaihe, eli cullaus. Nykyään uusien kuvien kohdalla tämä vaihe osa on jo muodostunut normaaliksi osaksi prosessiani joka on jossain määrin yllättävää, sillä olen toiminut toisella tapaa jo parikymmentä vuotta mutta muutamassa viikossa tästä uudesta toimintatavasta on tullut jo luontainen osa prosessia. Vanhakin koira voi siis oppia uusia temppuja!

Esikarsintavaihe on nyt tapahtuvien kuvauspäivien kohdalla hieman erilainen prosessi kuin tämän projektini vanhojen valokuvien kohdalla. Kun nyt siirrän kuvia tietokoneelle teen esikarsinnan heti loppuun saakka FastRawViewerillä ja siirrän jäljelle jääneet Lightroomiin.

Uusien kuvien kohdalla prosessi menee siis niin, että käyn läpi päivän otokset ja annan suoraan niille arvosanan tähdillä merkkaamalla. Kuva joka on jossain määrin ok saa 2 tai 3 tähteä, hyvä kuva saa 4 tai 5 ja suurin osa kuvista ei saa yhtään tähteä.

Kun olen antanut tähdet kuville, suodatan näkyviin vain ne joilla on 3 tai enemmän tähtiä. Jos kuvia on kymmenittäin teen tämän kierroksen kerran tai pari uudelleen ja tiputan turhimmista otoksista tähtien määrää kahteen kunnes jäljelle on jäänyt järjellinen määrä kuvia siirrettäväksi Lightroom Classiciin.

Näiden vuosia vanhojen kuvien kohdalla prosessi on kuitenkin erilainen. Käyn kuvat läpi kyllä yksi kerrallaan, mutta ensimmäisellä katselukierroksella annan kuvalle vain värikoodatun merkinnän. Jos kuva on mahdollisesti säilyttämisen arvoinen, annan sille keltaisen värin. Olen säätänyt FastRawViewerissä tämän pikanappiin 7, eli kun selaan kuvia nuolilla eteenpäin painan näppäimistöltä numeroa 7 jos kuva on “ok” tai “ehkä ok” mikä nopeuttaa tätä vaihetta huomattavasti.

Tämä esikarsinta on siis vaihe, joka tapahtuu mahdollisimman nopeasti eikä sen aikana tule annettua tähtiä juuri koskaan. Poikkeuksia kuitenkin on, sillä joskus yksittäinen kuva silloin tällöin saattaa saada syystä tai toisesta tähtiarvostelun suoraan, mutta näin on käynyt äärimmäisen harvoin.

Kun olen käynyt vanhojen vuosien kuvia läpi esikarsinnassa ja merkinnyt jatkokierrokselle menevät keltaisella lipulla, en aloita näiden uudelleen selaamista tässä vaiheessa vaan siirryn seuraavan vuoden kuviin. Tämä on siis selkeä ero uusien kuvien kohdalla ja näiden vanhojen kuvien kohdalla.

Syynä tähän seuraavaan vuoteen siirtymisessä heti saman vuoden kuvien uudelleen läpikäymisen ja tähtien antamisen sijaan on se, että haluan tehdä tämän ensimmäisen vaiheen kaikkien vuosien osalta mahdollisimman nopeasti.

Tähtien antaminen on merkittävästi hitaampi prosessi kuin tämä ensimmäinen fiilispohjainen “talteen” vs. “ei talteen” karsinta joka tapahtuu yleensä noin sekunnissa tai parissa, joten kokonaisprosessin sujuvuuden kannalta on tärkeää edetä vuosi kerrallaan ja katsoa seuraavaa kierrosta myöhemmin.

Lisäksi kun olen tehnyt esikarsinnat kaikille vuosille osaan sen jälkeen arvioida kumpaa metodia tulen käyttämään – teenkö esikarsitulle materiaalille vielä toisen esikarsintakierroksen vai siirrynkö suoraan antamaan tähtiarvosteluita.

Jos kuvia on esikarsinnan jälkeen paljon, on luultavaa että teen toisen esikarsintakierroksen joka tapahtuu ainoastaan niistä kuvista jotka on selvinnyt ensimmäiseltä esikarsintakierrokselta. Tällöin toisella kierroksella poistan keltaisen lipun jos kuva ei olekaan tarpeeksi hyvä että sitä kannattaa tähtien antamisen kierrokselle säästää. Jos jäljelle jääviä kuvia taas on kokonaisuutena maltillisempi määrä, on sama siirtyä suoraan antamaan tähtiarvosteluita kuville jotka ovat selviytyjiä esikarsintakierrokselta.

Tämän teksti kirjoittamisen aikaan olen tässä esikarsintavaiheessa. Seuraava vuosi jolle esikarsintaa on tarkoitus tehdä on vuoden 2018 kuvat, eli vuodet 2004-2017 olen jo saanut käytyä läpi. Tähän on mennyt useita tunteja lähes jokaisena iltana noin viikon ajan. Vuodesta 2017 saakka on kuvia tallessa merkittävästi suuremmat määrät kuin aiempina vuosina, joten vuosien 2018-2025 läpikäymiseen tulee menemään tällä tahdilla arvioilta ainakin muutamia viikkoja.

Vuodelta 2018 kuvia on tallessa 8929 kappaletta, eli mikäli jokaista kuvaa katsoisin vain sekunnin ja tekisin siinä ajassa esikarsintavaiheen valinnan saako kuva keltaisen lipun jatkokierrosta varten vai ei, menisi aikaa 8929 sekuntia mikä on noin 2,5 tuntia. Oletettavaa on että monen kuvan kohdalla en tee valintaa sekunnissa, joten jos kuvien katsomiseen menisi kaksi sekuntia per kuva, tarkoittaisi se jo viiden tunnin aikaa mikä pitää varata esikarsintakierrokselle tälle kuvamäärälle.

Myöhempinä vuosina on kuitenkin vuosia joissa määrät ovat kaksin- tai lähes kolminkertaiset tuohon vuoden 2018 kuvamäärään nähden, joten tästä syystä on realistista olettaa että seuraavaa postausta tähän aiheeseen liittyen saattaa joutua odottamaan kuukauden tai enemmänkin ellen jostain syystä innostu istumaan jokaisena iltana tuntikausia tekemässä kuvien läpikäyntiä vanhoille kuville.

Taustaa

Lähipäivinä olen viettänyt paljon aikaa vanhojen tietokoneellani olevien valokuvien parissa. Syynä tähän on se, että olen luonut jonkinlaisia digitaalisia albumeita jotta voisin jatkossa löytää suhteellisen järkevästi kuvia joita etsin.

Olen luonut monia albumeita eri tarkoitusperien mukaan. Albumeita on tullut luotua mm. keikkakuvista bändien mukaan lajiteltuna, tapahtumien mukaan kuten esimerkiksi vaikkapa syntymäpäiväjuhlien tai seurakunnan Nuorten Aikuisten Päivien mukaan vuosittain sekä isompana albumina vuosittain aina hetket joita olen viettänyt seurakuntalaisten kanssa. Lisäksi aivan omia albumeitaan on ollut kuvaussessiot joita olen eri ihmisten kanssa tehnyt.

Nämä kaikki albumit ovat kuitenkin vain osa suurempaa kokonaisuutta ja ainoastaan väliaikainen ratkaisu varsinaiselle haasteelle, eli kuvien nopealle ja järkevälle löydettävyydelle tarpeen vaatiessa.

Koska olen omistanut digitaalisia kameroita vuodesta 2004 saakka on otoksia kerennyt kovalevylle kertymään reilusti, luultavamminkin lähes 200.000. Tietenkin monet näistä ovat myös duplikaatteja koska kuvaan nykyään RAW + JPEG -muodossa, mutta uniikkien kuvien määräkin ylittänee reilusti sadan tuhannen rajapyykin.

Suuressa massassa on suurin osa täysin merkityksettömiä ja huonoja otoksia, epäonnistuneita räpsäisyitä joissa kohde on suttuinen, valaistus on huono, samankaltaisia kuvia samasta kohteesta saattaa olla kymmenenkin jne. joten järkevien ja merkityksellisten kuvien määrä on mitä luultavamminkin alle 30.000 kuvaa. Tämä arvio ei perustu varsinaisesti mihinkään muuta kuin hatusta heittämään villiin veikkaukseen ja todellisuus selviää vasta kun olen saanut kuvakokoelmani kuratoitua uuteen Lightroom Classic -kirjastoon.

Olen jo aloittanut puhtaalta pöydältä luomaan uutta kirjastoa Lightroom Classiciin, mutta kuten olettaa voi on prosessi pitkä ja hidas. Tämä on kuitenkin asia joka olisi ollut järkevää tehdä jo 20 vuotta sitten, mutta on parempi tehdä se myöhemmin kuin ei koskaan.

Mielenkiintoisimpana aspektina kuratointiprosessia miettiessä on esiin noussut niin teknisiä, kuin myös filosofisiakin kysymyksiä valokuvista, niiden merkityksestä ja niiden arvosta.

Tekniset kysymykset ovat olleet esimerkiksi sellaisia että millaista metadataa kuviin tulisi kirjoittaa, mihin kenttiin ne tiedot tulisi sjoittaa, millaiset avainsanat ovat hyvät ja muita vastaavia asioita.

Suurempi ja mielenkiintoisempi pohdintaan noussut aihe on kuitenkin valokuvan merkitys ja arvo – mikä tekee kuvasta hyvän tai merkityksellisen?

Mikä tekee kuvasta hyvän?

Yksi kysymys jota aina toisinaan kuulee – ja jota luultavasti usein itsekin saatan kysyä muilta ketkä ottavat kuvia – on tuliko hyvä kuva?

Tämä on kysymyksenä mielenkiintoinen ja nopeasti ajateltuna vastaus on helppo antaa – kyllä, ainakin tarpeeksi hyvä jos kuva on teknisesti edes jollakin tapaa järkevä, horisontti suorassa ja rajaus on edes kutakuinkin tolkullinen.

Jos asiaa pysähtyy miettimään ja arvioimaan laajemmin, on asia merkittävästi hankalampi vastata, sillä valokuva mediana on niin laaja-alainen ja monikäyttöinen formaatti että mikäli kuvan hyvyys määritellään ainoastaan sen teknisten ominaisuuksien pohjalta ei se tee oikeutta sen syvemmälle ulottuvuudelle eli sille, mikä on sen merkitys ja käyttötarkoitus. Muutoinhan terävä ja oikein valotettu kuva tiiliseinästä olisi hyvä kuva jos se on teknisesti onnistunut kuva, mutta muussa mielessä se luultavasti ei sitä siltikään ole monenkaan mielestä.

Jotta kuvan hyvyyttä voisi tarkemmin arvioida, täytyy ensin miettiä kuvan käyttötarkoituksen konteksti. Vasta sen jälkeen pystyy antamaan jollain tapaa paremman arvion siitä tuliko kuvasta hyvä.

Tekniset aspektit

Esimerkkeinä toimii vaikkapa tavallinen arkipäiväinen asia kuten tässä blogipostauksessa ylempänä nähdyt kuvat entisestä Suhmuran ala-asteesta tai sen piha-alueella olleesta ulko WC-rakennuksesta.

Teknisessä mielessä molemmat kuvat ovat suhteellisen keskinkertaisia tai jopa huonoja. Ala-asteen kuva (valkoinen rakennus blogipostauksen alussa) on rajattu huonosti eikä siinä näy koko rakennus. Ulko WC -rakennuksesta oleva kuva on huono taas siksi, että kuva on vinossa ja taivas on palanut todella pahasti puhki.

Molempien kuvien ei-teknisenä huonoutena voi myös mainita sen, että kuvat ovat suhteellisen merkityksettömiä taiteellisessa mielessä. Niiden kuvakulmat, valaistus ja muut sellaiset eivät herätä erityisesti minkäänlaista mielenkiintoa vaan ne ovat vain satunnaisia räpsäisyjä, sellaisia jotka on vain (luultavasti) otettu muuten vain miettimättä sen suuremmin kuvakulmia tai mitään muutakaan visuaalisesti merkittävää asiaa.

Kummankin kuvan lasken kuitenkin hyväksi kuvaksi itselleni, mutta en siksi että ne olisivat teknisesti sellaisia. Ne ovat itselleni hyviä siksi, että niillä on kaksi aivan eri syytä jotka tekevät niistä merkitysellisiä.

Hyvä kuva osana henkilön elettyä elämää

Ensimmäinen osa tässä blogipostauksessa nähtävistä Suhmuran ala-asteen pihasta otettujen kuvien hyvyydestä tulee siitä, että ne ovat osa omaa henkilökohtaista elettyä elämääni, eli niillä on merkitystä ja painoarvoa itselleni. Ne molemmat kuvaavat aikaa ja paikkaa jossa olen viettänyt lapsuudessa ja nuoruudessa paljon aikaani, niin koulun aikana kuin myös koulupäivien jälkeen.

Tämänkaltainen hyvä kuva -määritelmä nojaa siis siihen, että se kuvastaa jonkun henkilön elettyä elämää – tässä tapauksessa allekirjoittaneen joka on myös mitä suurimmalla todennäköisyydellä nämäkin kuvat ottanut (koska ei ole syytä olettaa että kukaan muu ne olisi ottanut. En ole kuitenkaan tageihin kirjoittanut kuvaajaa joten yli 20 vuotta myöhemmin 100 % varmuutta tuskin voi saada).

Tämänkaltaisilla kuvilla ei ole luultavamminkaan mitään erityistä arvoa tästä perspektiviistä arvioituna juuri koskaan kenellekään muulle kuin kokijalle itselleen tai niille, jotka haluavat perehtyä johonkin henkilöön ja hänen historiaansa.

Esimerkkejä tämänkaltaisten mitäänsanomattomien räpsäisyjen painoarvosta ja merkityksestä muissa kuin omissa kuvissani on kuitenkin helppoa löytää jos asiaa pysähtyy miettimään. Mikäli tämänkaltaisia lapsuuden ympäristöistä otettuja kuvia olisi vaikkapa jostakin maailman tunnetusta henkilöstä, esimerkiksi jostakin presidentistä ja hänen ala-asteestaan voi niillä tulla arvoa historioitsijalle joka kirjoittaa tämän presidentin elämänkerran.

Samoin samankaltainen arvo voi tulla myöhemmin siinä jos esimerkiksi meidän koulusta opiskelleesta oppilaasta tulisi jotakin yhteiskunnallisesti merkittävää ja joku tahtoisi tehdä vaikkapa dokumentaarin hänen lapsuutensa ympäristöistä silloin kun se oli.

Tämänkaltaisten kuvien hyvyyden näkee siis ainoastaan myöhemmin ajan saatossa.

Hyvyys aikansa kuvana

Toinenkin ei-tekninen aspekti on mitä voidaan käyttää hyvän kuvan määritelmänä, eli se, että kuva on oman aikansa kuvaus ja sen arvo tulee siitä että se näyttää ajan ja ympäristön pysäytyskuvana historiassa, sellaisena kuin se on ollut kuvan ottamisen aikaan (olettaen että kuvaa ei ole muokattu tai tietoisesti lavastettu näyttämään joltakin muulta).

Tähän kategoriaan kuuluvia kuvia löytyy monesti vanhoista arkistoista joita ylläpitää esimerkiksi museot, mahdollisesti jotkin kansallisarkistot tai muut sellaiset. Kuva on lähes aina kuitenkin enemmän tai vähemmän oman aikansa kuvausta, dokumentaatiota historiasta. Se näyttää kulttuuria ja historiaa miltä maailma näytti tuona aikakautena.

Tietenkin tämän määritelmän ulkopuolelle jäävät esimerkiksi otokset kasveista, eläimistä ja muista vastaavista. On kuitenkin mahdollista että tällaisetkin kuvat voivat myöhemmin tulla ajan kuvaukseksi esimerkiksi siten että jokin kuvassa näkyvä eläinlaji on kuollut sukupuuttoon, lintu jota kuvassa näkyy ei enää lennä Suomeen, kukat joita kuvissa on eivät enää kasva yhtä kauniiksi koska maaperä on muuttunut liiaksi jne.

Olen itse ottanut vuosien mittaan mitä erikoisempia räpsäisyjä maitopurkeista, kahvipöydästä, tupakka-askeista, hampurilaispaikkojen paperiroskasta jne. Visuaalisesti arvioiden monet tämänkaltaiset ottamani otokset ovat turhia ja mitäänsanomattomia, niillä ei ole monesti myöskään merkitystä oman eletyn elämäni kannalta sillä aina nämä kuvat eivät ole edes tuotteista joita olisin itse tai tuntemani ihmiset käyttäneet, mutta niiden arvo ja merkitys tulee siitä, että ne kuvastavat ajan kuvaa.

Miltä näytti Valion maitopurkki 20 vuotta sitten? Miltä näytti tupakka-askit? Millaisia katumainoksia oli nähtävissä katukuvissa? Miltä näytti Joensuun keskustan yleisilme?

Maailma ympärillä muuttuu kaiken aikaa. Muutos on kuitenkin yleensä asteittain tapahtuvaa jolloin muutosta ei välttämättä tule havaittua. Esimerkkeinä tässä postauksessa nähtävät Suhmuran ala-aste sekä sen pihalla ollut ulko WC -rakennus on kummatkin jo purettu eikä niitä enää ole. En siis enää voi mennä paikan päälle ja ottaa niistä teknisesti parempaa kuvaa.

Voi tietenkin olla että itseltäni löytyy myöhemmiltä vuosilta arkistoistani vielä parempiakin kuvia näistä rakennuksista, mutta se ei ole tämän tekstin sisällön kannalta relevanttia. Olennaista on se, että nämä kuvat ovat itselleni hyviä kuvia siksi, että niillä on historiallinen ja dokumentaarinen arvo myös aikakautensa kuvauksena.

Tämä määritelmä voi tehdä tämänkaltaisista kuvista hyvän tulevaisuudessa myös jollekin muille, mutta sitä ei tietenkään voi etukäteen tietää. Voihan olla että joku tahtoo tehdä historiikin vaikkapa entisestä Pyhäselän kunnasta (joka kuntaliitoksen myötä on tullut osaksi Joensuuta), eli paikasta johon Suhmurakin kuului. Tällöin ihmisten ottamat satunnaiset räpsäisyt entisistä rakennuksista voivat olla dokumentaarisesti merkittäviä kuvia historian tutkijalle.

Ihmisiä jotka ovat olleet

Valokuvat joissa on ihmisiä ovat monesti monella eri tapaa merkityksellisiä. Joissain tapauksissa henkilöt kuvissa ovat valokuvaajalle itselleen merkityksellisiä, mutta joissain tapauksissa he ovat itselle täysin tuntemattomia.

Tällaisia itselle tuntemattomia ihmisiä on kuvissani paljon, sillä olen kuvannut esimerkiksi häissä, hautajaisissa, rippijuhlissa, syntymäpäiväjuhlilla tai urheilutapahtumassa. Näihin kuviin on sen vuoksi päätynyt paljon niitä ihmisiä jotka eivät ole itselleni millään tapaa tuttuja eikä henkilökohtaisesti heillä ole merkitystä itselleni. Myöhemmin nämäkin tietenkin voivat päätyä dokumentaarisesti merkittäväksi jos joku heistä tuleekin vaikka maailmanlaajuisesti merkittäväksi urheilijaksi.

Reddit-foorumia lukiessa havaitsin erään kirjoittajan tekstistä että yksi aspekti joka kuitenkin itselläni usein unohtuu on se, että kuva jonka olen ottanut jostakin henkilöstä voi olla viimeinen kuva mitä kyseisestä henkilöstä on lainkaan otettu. Tätä taustaa vasten teknisestikin huono kuva voi olla emotionaalisesti merkittävä kuva ja siten hyvä ja säästämisen arvoinen ainakin jollekulle muulle katsojalle vaikka valokuvaajalle itselleen kuva olisikin turha ja huono kuva.

Esimerkiksi omaan elämääni kuuluneista ihmisistä on jo muutamia kuollut. Tällöin heistä otetut ja jäljellä olevat kuvat ovat sellaisia että heistä ei voi enää ottaa uudempaa ja parempaakaan otosta ja siten viimeinen tallessa oleva kuva heistä on viimeinen kuva joka heistä itselläni ainakaan tulee koskaan olemaan itseni ottamana. Kuvan merkitys ja painoarvo on tässä mielessä suuri ja siten teknisestikin huono kuva voi olla merkityksellisesti tärkeä.

Koskaan ei voi tietää milloin on viimeinen kerta kun jonkun ihmisen näkee, joten sinänsä on hyvä että olen jättänyt vuosien mittaan lähes kaikki ottamani kuvat talteen.

Tämän kappaleen alussa olevassa kuvassa nähtävä Silentium-yhtyeen perustajajäsen Matti Aikio kuoli vuonna 2022.

Kuva osana kokonaisuutta

Yksi osa arvioidessa kuvaa, sen hyvyyttä tai sen merkitystä on myös sen käyttötarkoitus ja ympäröivä konteksti tai tarina mitä kuvaan liittyy.

Onko kuva itsessään merkityksellinen sellaisenaan tai pyrkiikö se edes siihen, vai onko se merkityksellinen ainoastaan osana laajempaa kokonaisuutta eli osana esimerkiksi kuvasarjaa tai tekstiä joka antaa sille syvyyttä?

Esimerkkinä tällaisesta kuvasta voin laittaa vaikkapa tämän kappaleen alussa olevan kuvan jätesäkistä ja lehdistä jonka kuvasin eilen. Kun kävin eilen kuvaamiani kuvia läpi ja valitsin ne jotka ovat Lightroomiin lisäämisen arvoisia, oli joukossa tätä kuvia mielenkiintoisempiakin kuvia, mutta valitsin silti karsia monella tapaa mielenkiintoisempia kuvia pois ja jättää tämän valikoimiin.

Syy tähän ratkaisuun oli se, että tämä kuva on osa eilisen talkoopäivän kuvia. Itsenäisenä valokuvana se on suhteellisen keskinkertainen eikä se kerro oikeastaan mitään, mutta kuvateksti antaa kuitenkin asiasta tuntemattomallekin jonkinlaista kontekstia siihen miten kuva liittyy mihinkään.

Kuitenkin tämä kuva on enemmänkin tarkoituksena katsoa osana kuvasarjaa eli niitä kuvia joita olen eiliseltä jättänyt Lightroomiin tai vielä niistä selvästi karsitumpien kuvien joukossa. Tällöin muut ennen tätä ja tämän jälkeen tulevat kuvat antavat kontekstia ja painoarvoa ja merkitystä tällekin otokselle. Se on osa tarinaa, ei tarina itsessään.

Tämänkaltaisia kuvia on paljon. Onko kuva tällöin hyvä? Itsenäisenä kuvana voi olla tai olla olematta, mutta osana tarinaa se on paljon merkityksellisempi.

Tämän ajattelun voi miettiä myös samalla tapaa kuin kirjan sivun. Onko kirjan yksittäinen sivu merkityksellinen tai hyvä? Se voi kyllä olla, mutta se voi myös olla olematta. Kuitenkin kun se on kirjassa siellä paikassa minne se on tarkoitettu, se antaa sivuille ennen ja jälkeen jonkinlaista tarinallista jatkumoa.

Kauneutta ja estetiikkaa

Useimmiten kun mietin hyvää kuvaa, on tämän kategorian kuvat se mitä mieleeni tulee. Tämä on myös se kategoria johon oman arvioni mukaan suurin osa ihmisistä laskee kuvat jotka ovat hyviä kuvia, eli kun joku tahtoo nähdä hyvän kuvan tarkoittaa ihminen todennäköisesti tällaista kuvaa.

Tämän lajityypin hyvä kuva on hyvä siksi, että se kuvaa jotain kaunista, esteettisesti miellyttävää tai muutoin emotionaalisesti puhuttelevaa ja joka on myöskin teknisesti onnistunut tai tarpeeksi onnistunut, eli se ei ole ainakaan teknisten syiden takia pilannut katsojan kokemusta.

Maisema- ja luontokuvat ovat useimmiten niitä jotka pyrkivät olemaan hyviä tällä määritelmällä, mutta samaan määritelmään lasken myös potretti-valokuvat ihmisistä joissa heidän kauneutensa, komeutensa tai persoonallisuutensa tuodaan esiin esteettisesti miellyttävällä tapaa tai siten, että se välittää katsojalleen emotionaalisen reaktion.

Lasken tämän kategorian kuvat Fine Art -kuviksi, sellaisiksi jotka ovat seinälle tulostettavan ja tauluksi kehystettävän näköisiä. Tämä määritelmä voi olla täysin muuta kuin termi oikeasti tarkoittaa, mutta koska en keksi parempaakaan ilmaisua käytän tätä kuvaamaan tämänkaltaisia kuvia.

Lisäksi tähän kategoriaan kuuluu helposti myös urbaanit kaupunkimaisemat, katuvalokuvaukset jne. joiden primäärinen funktio ei ole olla dokumentaatiota ajasta ja hetkestä eikä myöskään kuvaajan oman henkilökohtaisen historian kannalta merkittävä asia, vaan joiden pyrkimyksenä on tuottaa esteettisesti miellyttäviä tai muutoin kiinnostavia valokuvia joilla on itseisilmaisullinen ja/tai taiteellinen tavoite ja joka ei vaadi myöskään katsojalta pohjatietoa kontekstista vaikka konteksti saattaakin syventää teoksen merkittävyyttä katsojalleen.

Omassa valokuvausharrastuksessani jotkin Lapissa ottamani maisemakuvat menevät lähimmäksi tätä kategoriaa kuten vaikkapa tämän kappaleen alussa oleva kuva. Ne ovat omaan makuuni miellyttäviä ja niiden ensisijainen tarkoitus on kuvata vain ja ainoastaan luonnon kauneutta. Ne eivät vaadi minkäänlaista ymmärrystä katsojalta mitä on tapahtunut ennen tai jälkeen kuvan ottamisen eikä kumpikaan tieto antaisi mitään lisäarvoa tai painoarvoa kuvalle.

Monet kuvat kuuluvat moneen eri kategoriaan

Yllä olen kirjoittanut monesta eri näkökulmasta mitkä voivat tehdä kuvasta hyvän tai ainakin merkityksellisen. On kuitenkin hyvä huomioida myös se, että monta kertaa sama valokuva mahtuu moneen eri kateogriaan.

Se voi olla esteettisesti miellyttävä taideteos, mutta sillä voi olla myös historiallinen arvo. Se voi olla arvokas aikansa kuvauksena, mutta siinä voi olla merkittävyyttä myös siksi että kuvassa on vaikkapa sattunut taustalla olemaan myös Martin Luther King Jr. ennen kuin hänestä tuli kuuluisa.

Kuva voi olla merkityksellinen ihmisen omaan henkilökohtaiseen historiaan osana elettyä elämää, mutta se voi olla silti myös visuaalisesti miellyttävä ja siten toimia myös tuntemattomille ihmisille upeana kuvana.

Samoin voi olla että kuvaan upotettu metadata joka antaa kuvaan kontekstia puhuttelee sen katsojaa siksi, että kuvassa voi olla ventovieraalle katsojalle tuttu henkilö joka ei ole enää elossa ja josta katsoja saattaakin saada hyviä muistoja muistiinsa kyseisestä henkilöstä.

Loppusanat

Kuten tästä tekstistä on voinut huomata, se mikä tekee kuvasta hyvän on mahdollisesti ensimmäistä ajatusta paljon syvempi ja moniulotteisempi kysymys. Voi olla että se on myös kysymys johon saa vastauksen vasta 30 vuotta kuvan ottohetkeä myöhemmin tai mahdollisesti ei itse sitä saa tietää omana elinaikanaan.

Näitä pohdintoja vasten edessäni onkin mielenkiintoinen mutta haastava projekti, sillä aion saada ottamani valokuvat yli 21 vuoden ajalta järkevään hallittavissa olevaan kirjastoon jossa on metadatat kohdallaan kuvien löydettävyyden parantamiseksi.

Ensimmäinen askel kuva-arkistoin kuratointiin itselläni on ns. culling-vaihe, eli vaihe jossa karsin pois kaikki ne mitkä eivät ole säästämisen arvoisia. Säästän ne kyllä tietokoneellani, mutta en lisää niitä uuteen puhtaalta pöydältä rakennettavaan kirjastoon. Pelkästään tämä vaihe tulee luultavasti olemaan useiden viikkojen pituinen prosessi, joten tekemistä riittää.

Koska prosessi on sellainen että joku muukin valokuvia paljon ottava ihminen saattaa jossain vaiheessa haluta tehdä omille kuvilleen saman tulen mitä luultavamminkin kirjoittamaan lähiaikoina tarkemmin tästä prosessista ja sen eri vaiheista tänne blogiinkin.