Lapin reissu jatkuu yhä ja elämä on tavalliseen tapaan täällä rentoa oleskelua. Tänään aamulla söimme puuroa ja sämpylää, joimme kahvit ja katsoimme elokuvan jonka jälkeen kävimme ulkona, tosin kummatkin eri paikoissa.
Itse lähdin kuvailemaan lähistölle kun eno lähti tekemään paljon pidemmän lenkin. Oman lenkin pituudeksi tuli hieman päälle kaksi kilometriä mutta ensisijaisesti lenkkini tarkoitus oli lähteä ottamaan valokuvia eikä niinkään tekemään lenkkiä.
Maisemat olivat todella upeat joten laitan tähän muutamia kuvia joita äsken ulkoa otin. Nämäkin kuvat on otettu Canon R50 kameralla ja RF-S18-45 F4.5-6.3 IS STM objektiivilla.
The African Queen eli Afrikan kuningatar on vuonna 1951 julkaistu romanttinen seikkailuelokuva. Sen on ohjannut John Huston.
Rose (Katherine Hempburn) ja Samuel (Robert Morley) ovat Afrikassa lähetystyössä kun eräänä päivänä vuonna 1914 paikalle saapuvat saksalaiset sotilaat ja polttavat kylän jossa he työskentelevät. Mies sairastuu tapauksen jälkeen ja menehtyy. Paikalle tulee pian heille postia kuljettanut tuttu mies, Charlie (Humphrey Bogart), jonka kanssa Rose lähtee pois hänen pienellä Afrikan kuningatar nimeä kantavalla jokilaivallaan. Vaikean ja vaarallisen matkansa aikana heidän välinsä kasvavat vähitellen rakkaudeksi.
Afrikan kuningatar on komediallisia elementtejä sisältävä tarina missä kahden täysin erilaisesta taustasta tulevan ihmisen tiet kohtaavat odottamattomalla tavalla. Kummatkin ovat itsenäisiä ja yksin pärjääviä henkilöitä tahoillaan ja heidän luonteensa ovat hyvin erilaisia, mutta jokimatkan varrella tapahtuva rakastuminen muovaa heitä kumpaakin parempaan suuntaan ja yhdessä heistä tulee vahvempia kuin kumpikaan olisi yksin.
Tarina itsessään on ennalta arvattavaa romanttista elokuvaa, mutta ympäristö mihin tapahtumat sijoittuvat on hieman harvinaisempi. Lisäksi juonessa on viittauksia todellisen elämän tapahtumiin ja siinä sivutaan myöskin maailmalla 1914 käynnissä ollutta sotaa. Lisäksi juoni saa lisää mausteita siitä kuinka Charlie ja Rose tahtovat tehdä oman osansa auttaakseen Britanniaa sodassa pyrkimällä tuhoamaan saksalaisten sota-aluksen omatekoisilla torpedoilla.
Tarina oli pääsääntöisesti uskottavaa seikkailua joka voisi tapahtua todellisessakin elämässä, mutta itse rakennetut torpedot ja matkan varrella aluksesta hajoavien osien korjaamiset vähäisillä työkaluilla Afrikan viidakossa antoi tarinaan sen verran värikkäitä elementtejä että voisi melkein jo kuvitella kuinka 80- ja 90-luvuilla televisiossa nähty ihmemies MacGyver olisi tämän parivaljakon lapsenlapsi.
Pidin tästä elokuvasta. Se on mukavan lämminhenkinen ja romanttinen tarina jossa on sopivissa määrin humoristisia piirteitä tuomassa kepeyttä.
Winchester ’73 on vuonna 1950 julkaistu toiminnallinen lännendraama jonka on ohjannut Anthony Mann. Pääosarooleissa nähdään James Stewart, Shelley Winters ja Stephen McNally.
Lin McAdam (James Stewart) saapuu ystävänsä kanssa pieneen kylään etsiessään erästä miestä. Kylässä on itsenäisyyspäivän kunniaksi ammuntakilpailu jossa on mahdollisuus voittaa arvostettu ja haluttu Winchester-kivääri. Lin osallistuu kilpailuun ja voittaa, mutta pian ase päätyy vääriin käsiin hänen etsimänsä miehen ja hänen kumppaneidensa matkassa. Lin lähtee ystävänsä kanssa miehen ja Winchesterin perään ja ajojahdin aikana kohdataan monia taisteluita ja erilaisia käänteitä joissa ase vaihtaa omistajaa useamman kerran.
Kuten useat lännen elokuvat on myös Winchester ’73 juonensa osalta yksinkertainen ja ennalta arvattava, mutta siitä huolimatta tarinassa on monia käänteitä pitämässä mielenkiintoa yllä.
Hahmot ovat lajityypille ominaiseen tapaan helppo sijoittaa mustavalkoisesti hyvän ja pahan akselin ääripäihin, mutta niistä löytyy karikatyyrisen olemuksensa alta kuitenkin mielenkiintoisia persoonallisuuksia. Tanssija-pianisti Lola Manners (Shelley Winters) on omalla tavalla hahmoista mielenkiintoisin, sillä vaikka hän on naisellinen nainen joka viehättyy stereotypisesti miehiltä saamastaan huomiosta, nousee hän muutamassa tilanteessa kelvotonta miestään rohkeammaksi toimijaksi mikä on aavistuksen yllättävää elokuvan iän huomioon ottaen.
Tyypilliseen lännenelokuvan tapaan matkan varrella nähtävät intiaanit ovat raakoja villi-ihmisiä jotka odotetusti kärsivät tappion taistelussa ratsuväkeä vastaan. Moderneissa filmeissä tämänkaltaisia kuvauksia tuskin enää näytettäisi, joten on mukavaa että vielä on mahdollista nähdä näitä vanhoja lännen elokuvia. Stereotypiat kuuluvat ja myös osiltaan määrittävät elokuvien lajityyppejä, joten mikäli monet stereotypiat karsittaisiin pois, mitä jäljelle jäisi?
Winchester ’73 on mukavan raikas tuulahdus historiasta milloin monet elokuvat olivat puhtaasti katsojiaan viihdyttäviä teoksia vailla väkisin lisättyjä elementtejä.
Alice in den Stätden joka suomeksi tunnetaan nimellä Alice kaupungeissa ja englanniksi Alice in cities on vuonna 1974 julkaistu Wim Wendersin ohjaama draamaelokuva.
31-vuotiaan Philipin (Rüdiger Vogler) on ollut tarkoitus kirjoittaa lehteen reissusta Amerikassa, mutta hän ei ole saanut työtään tehtyä. Paluumatka Saksaan ei mene suunnitelmien mukaisesti ja pian hän on kahdestaan lentokentällä tapaamansa naisen 9-vuotiaan tyttären Alicen (Yella Rottländer) kanssa. Heidän on tarkoitus nähdä Alicen äiti uudelleen Amsterdamissa jonne he joutuvat lennonjohtajien lakon vuoksi lentämään Saksan sijaan, mutta Alicen äiti ei tulekaan ja näinpä Philip joutuu viettämään enemmän aikaa Alicen kanssa kuin on ollut tarkoitus. Yhdessä he etsivät Alicen isoäitiä jotta Philip voisi jättää hänet sinne, mutta asiaa ei helpota Alicen muistikuvien hataruus isoäitinsä asuinpaikasta tai edes nimestäkään.
Aikuisen ja hänelle ventovieraan lapsen matka yhdessä etsimässä henkilöä epävarmoilla muistikuvilla on mielenkiintoinen ja poikkeuksellinen teema jonka varsinainen ydin kuitenkin on matkassa omaan itseensä. Philip kasvaa matkan aikana irti elämästään jota hän on ainoastaan kuvannut kameransa välityksellä mutta jota ei kuitenkaan ole osannut aidosti elää ja tuntea. Alice sitä vastoin saa matkan aikana kokea hyväksytyksi ja huomioiduksi tulemista jota hän eronneen äitinsä lapsena ei tunnu samalla tapaa saavan kuin hän lapsena tarvitsisi.
Juoni on mielenkiintoinen ja se kuvastaa hyvin aikakautta joka on varsin erilainen nykyiseen maailmaan verrattuna. Nykyisessä maailmassa lapsi vieraan matkassa aiheuttaisi luultavammin vain suuren poliisioperaation ja hysterian sillä maailma on muuttunut epäluuloisemmaksi ja luottamus kanssaihmisiin ja heidän hyväntahtoisuuteen on vähäisempää.
Pidin tästä elokuvasta ja sen tavallisuudesta poikkeavasta tarinasta.
Mökki ulkoa kuvattuna. Mökissä on kaksi puolta isompi ja pienempi joista itse olemme vuokranneet pienemmän, taempana olevan osan.
Ensimmäinen yö on mökissä nukuttu. Unille menin ehkä joskus puolen kahden jälkeen ja heräilin hieman vajaa yhdeksän aamupuurolle jonka eno oli keittänyt.
Eilinen ilta mökillä meni rennosti sisällä oleskellen tekemättä mitään sen suurempaa. Päivällä otin lyhyet päiväunet, mutta illalla vain söimme, saunoimme ja katsoimme elokuvan Yle Areenasta. Myöhemmin itse katsoin vielä toisenkin enon mentyä unille.
Tänään kävin pihalla 5,02 km pituisella kävelyllä kameran kanssa valoisan aikaan. Ulkona on netin mukaan nyt pakkasta -17 astetta, mutta Applen Kuntoilu-ohjelmassa kävelylenkin aikana lämpötilaksi on ilmoitettu -10 astetta. Ehkä sää on tässä jo hieman viilentynyt tai kumpi jompi näyttää väärää, mene tiedä. Mitenkään kylmältä keli ei kuitenkaan tuntunut, mutta hiihtopipo joka suojasi poskia oli hyvä silti olla päässä vaikka silmälasit aina sen kanssa jäätyvätkin niin että ei enää läpi näe.
Alla vielä joitain kuvia lenkin varrelta. Kaikki kuvat on otettu Canon R50 kameralla käyttäen RF-S18-45 F4.5-6.3 IS STM objektiivia. Lenkki tapahtui kello 10:00 – 11:04 välisenä aikana ja kuten kuvista voi havaita on ulkona vielä jonkin verran hämärää.
