• Paluu todellisuuteen

    Kannettava CD-soitin on jälleen ollut kovalla käytöllä

    Lyhyesti

    Viime viikon puolella palasin jälleen takaisin käyttämään vanhempaa teknologiaa – tarkemmin sanoen kannettavaa CD-soitinta, Mp3-soitinta sekä matkapuhelinta joka ei ole älypuhelin. Vajaa viikko on nyt näitä laitteita tullut käytettyä (koska viikko alkaa sunnuntaista) ja kokemukset ovat olleet hyvät.

    Olen muutama vuosi takaperin aikaisemmin tehnyt samanlaisen aikahypyn menneisyyteen teknologian osalta, mutta tällöin matkapuhelimen käytön kanssa vastaan tuli haasteita jotka selvisi vasta käytön yhteydessä.

    Tällä kertaa aikaisemmista kokemuksista viisastuneena hankin matkapuhelimen johon käy samanlainen SIM-kortti kuin iPhoneen, joten nyt jos tulee oikeaa tarvetta älypuhelimen käytölle voin SIM-kortin ottaa Nokialaisesta ja laittaa sen hetkellisesti iPhoneen ja myöhemmin tarpeen mentyä ohi voin SIM-kortin taas vaihtaa takaisin palikkapuhelimeen.

    Nykyään yhteiskunnassamme on älypuhelin lähes välttämättömyys moniin eri asioihin, mutta onneksi omassa elämässäni todelliset tarpeet älypuhelimelle ovat suhteellisen vähäiset ja sellaiset että voin tehdä haluamani toiminnot kotona ollessani langattoman verkon äärellä ilman että joudun kuljettamaan älypuhelinta joka paikkaan.

    Käytännössä toimintamalli puhelimen osalta on siis sellainen että pidän iPhoneni käytössä, mutta ilman SIM-korttia. Kotona työpäivän aikana puhelin on yhdistyneenä langattomaan verkkoon jolloin suurin osa asioista joita älypuhelimella teen on mahdollista toteuttaa tuona aikana. Työpäivän jälkeen sammutan kotoa langattoman verkon jonka jälkeen olen poissa älypuhelimen ääreltä.

    Todellisia tarpeita vaiko vain tottumusta?

    Älypuhelimella voi tehdä nykyään vaikka mitä ja se on olennainen ja jopa välttämätön tai vähintäänkin lähes välttämätön väline monessa eri käytössä. Monet älypuhelinten käyttötavoista ovat kuitenkin sellaisia että ne ovat enemmänkin käytännöllisiä ja elämää helpottavia kuin todellisia tarpeita, ainakin omassa henkilökohtaisessa elämässäni. Toisilla ihmisillä tarpeita voi olla aidosti enemmän, mutta itselläni niitä on suhteellisen vähän.

    Nettipankki ja vahva tunnistautuminen on yksi niistä asioista joissa älypuhelinta tulee käytettyä paljon. Esimerkiksi kun netistä tilaa jotakin on yleensä aina tarve vahvistaa tilaus pankkitunnuksilla. Nettipankkia tulee monesti käytettyä tietokoneella, mutta monesti on tullut kuitenkin pankkitilin saldo tarkistettua matkapuhelimella.

    Navigointi on luultavastikin suurin ja tärkein käyttötapa missä älypuhelimelle on aidosti ollut useasti tarvetta. Ilokseni sain huomata että iOS:ssä (Applen puhelinten käyttöjärjestelmässä) on tätä nykyä ominaisuus että karttoja voi ladata offline-käyttöä varten valmiiksi eikä tämän takia puhelintaan ole tarvetta pitää enää verkossa.

    Koetin tätä offline-karttatoimintoa tänään kun kävin valokuvaamassa. Pistin kotona langattoman verkon hetkellisesti päälle, latasin kartalta tiettyjä alueita puhelimeen ja sammutin sen jälkeen langattoman verkon. Kun lähdin ajamaan kuvauspaikalle pystyin autossa käyttämään iPhonea navigaattorina tavalliseen tapaan (ainakin ilman ääntä, en koettanut toimiiko äänet kun en niitä normaalisti käytä kuitenkaan) joten iOS:n kehityksen myötä tärkein ominaisuus onnistuu nykyään tehdä ilman SIM-korttia puhelimessa kun vain on etukäteen varautunut lataamalla haluamiaan alueita kartalta puhelimeen. Tämä on erittäin suuri helpotus!

    Uusi mp3-soitin. Soitin on pieni ja kevyt ja se painaa ainoastaan 39.1 grammaa.

    Navigoinnin ja nettipankin lisäksi eniten käyttämäni asiat älypuhelimella ovat luultavamminkin pikaviestimet eli WhatsApp, Telegram ja Signal. Näiden kautta tulee ihmisiin pidettyä yhteyttä.

    Jokaista näistä voi kuitenkin käyttää tietokoneella ja niin olen tehnyt jo useamman vuoden ajan muutenkin, joten erona näiden käyttöön on jatkossa ainoastaan se, että työpäivän jälkeen en ole WhatsAppissa, Telegrammissa tai Signalissa tavoitettavissa niinä aikoina kun en ole tietokoneen äärellä ellei tietenkin erikseen tule sovittua jonkun kanssa jotain muuta jolloin on tarve olla niiden äärellä.

    Normaalisti olen ainakin jossain vaiheessa iltaa kuitenkin tietokoneen äärellä, joten ero viestien lukemisen nopeudessa on iltaisin luultavamminkin vain muutamia tunteja enemmän kuin aikaisemmin.

    Älypuhelimella on ollut tapana myös käyttää Instagrammia, mutta sitäkin voin käyttää iltaisin tietokoneella ollessani. YouTubea katson monesti myöskin tietokoneelta enkä kännykältä joten tämänkään suhteen kovin suurta muutosta ei tapahdu.

    Lounaspaikoissa työaikana ruokatauolla käytän matkapuhelimellani ePassia, mutta sitä varten on olemassa työpuhelin jossa kyseinen ohjelma on asennettuna.

    Yksi mikä voi koitua jossain vaiheessa haastavaksi ilman älypuhelinta on parkkeeraaminen uusiin paikkoihin, joten voi olla että tämänkaltaisiin potentiaalisiin paikkoihin mennessä kuljetan iPhonea mukana repussa ilman SIM-korttia ja otan mukaan vekottimen millä saan SIM-kortin pidikkeen auki jotta voin nokialaisesta laittaa SIM-kortin älypuhelimeen hetkellisesti. Tämä on tietenkin spekulaatiota ja vasta tulevaisuus näyttää tuleeko tällaisia haasteita, mutta muistelisin että joillain parkkipaikoilla on pakko ladata jokin erillinen sovellus että autonsa saa sinne jättää. Toivottavasti näin ei ole ja muistelen vain väärin.

    Musiikin kuuntelua tulee myös jonkin verran älypuhelimella tehtyä, mutta käytäntö on osoittanut että 99 % musiikista jota kuuntelen älypuhelimella tapahtuu autossa. Jostain syystä kuuntelen harvoin älypuhelimen kautta musiikkia kotona ollessa. CD-soittimella ja Mp3-soittimella olen vajaassa viikossa kuunnellut musiikkia merkittävästi enemmän kuin luultavasti monen kuukauden aikana olen älypuhelimen kautta kotona ollessa kuunnellut musiikkia. Jostain syystä yksinkertaisempi laite johtaa ainakin itselläni merkittävästi aktiivisempaan käyttöön.

    Mitä hyötyä tästä kaikesta on?

    Uusi puhelimeni, Nokia 3210.

    Yksi kysymys mikä joillekin saattaa mieleen nousta tätä lukiessa on miksi – mitä järkeä on siirtyä pois tai vähintäänkin radikaalisti vähentää älypuhelimen käyttöä ja siirtyä käyttämään useampaa erillistä laitetta sen sijaan että käyttäisi yhtä laitetta joka tekee kaiken.

    Syy on elämän yksinkertaistaminen. Yksinkertaiset laitteet jotka tekevät vain yhden asian ovat helpompia ja mukavampia käyttää ja ne ovat aina jatkossakin sellaisia.

    Erillinen CD-soitin ja erillinen Mp3-soitin ovat huomenna ja tulevaisuudessakin juuri samanlaisia kuin ne ovat tänään. Ne eivät ole yhteydessä internetiin joten niihin ei voi tulla päivitystä mikä rikkoisi ne tai muuttaisi niiden toimintalogiikan toisenlaiseksi. Niihin ei myöskään voi tulla minkäälaista käyttöehtojen muutosta jotka itseni olisi pakko hyväksyä jotta jatkossakin voisin niitä käyttää.

    Kun omistan levyt fyysisesti ja laitan ne itse mp3-soittimelleni tiedän että voin niitä kuunnella huomennakin ilman että joudun jonakin päivänä havahtumaan siihen että joku taho on päättänyt nostaa musiikkipalvelun hintoja. Suoratoistopalveluissa kuten Spotify ja YouTube hinnat ovat nousseet, mutta kerran ostettu levy on ja pysyy itselläni eikä sen kuuntelu maksa rahallisesti alkuinvestoinnin jälkeen enää mitään.

    Oma levykokoelmani on useita satoja levyjä joista osa on ostettu jo joskus 2000-luvun alussa eli 24 vuotta sitten. Britney Spearsin – …oops! I did it again oli ensimmäinen täydellä hinnalla ostamani CD-levy ja ostin sen Joensuun Anttilasta. Hinta on varmaankin ollut tuohon aikaan 120 markkaa tai niitä main eli noin 20 euroa.

    Levyä olen kuunnellut vuosien mittaan monesti eikä sen kuuntelemisesta ole joutunut maksamaan yhtään enää sen jälkeen kun sen olen ostanut. Sen käyttö on lisäksi myös tänään yhtä yksinkertaista kuin se oli 24 vuotta sittenkin – levy hyllystä, levynkansi auki, levy soittimeen, kuulokkeet korville (jos ei kuuntele kaiuttimista) ja painaa vain Play. Kaikki tämä onnistui silloin ja onnistuu yhä ilman että joutuu tekemään yhtäkään ohjelmistopäivitystä, käyttäjäehtojen hyväksyntää, luottokorttietojen antamista, mainosten kuuntelemista tai muuta musiikkikokemusta huonontavaa toimenpidettä. CD-levyt ja Mp3-soittimet ovat yksinkertaisia ja toimivia.

    Sama pätee matkapuhelimeenkin. Sillä voin soittaa, sillä voin laittaa tekstiviestit ja tällä Nokia 3210:lla voin ilmeisesti myös aivan pakottavan tarpeen ilmetessä käyttää nettiäkin. Koska näyttö on pieni ja kirjoittaminen on hidasta on käyttökokemus sen verran huono että puhelimella ei tule netissä roikuttua tarpeettomasti.

    Uriah Heepin …very ‘eavy very ‘umble odottamassa siirtoaan Mp3-soittimelle.

    Älypuhelimen vaihto palikkapuhelimeen on pohjimmiltaan samaa syytä vaikkakin eri tavalla eli elämän yksinkertaistamista. Jotkut asiat ovat kyllä ilman älypuhelinta vaikeampia, merkittävästi vaikeampia tai ehkä jopa mahdottomia nykyisessä maailmanajassa joten sen takia tarkoituksenani on pitää jatkossakin iPhone olemassa että voin siihen tarpeen mukaan laittaa SIM-kortin ja käyttää sitä silloin jos ilman älypuhelinta ei selviä jostain tilanteesta.

    Yksinkertaistaminen voi tästä perspektiivistä katsoen tuntuakin erikoiselta ajatukselta sillä monet asiat vaativat enemmän vaivaa. Yksinkertaisuus ei kuitenkaan ole helppoutta, vaan monimutkaisuuden puutetta. Jokin asia voi vaatia enemmän vaivaa ja työtä, mutta olla silti merkittävästi yksinkertaisempaa kuin vaivallisesti helpompi vaihtoehto.

    Tämän voi miettiä esimerkiksi siten että tehtävänä olisi kaivaa 50 metriä pitkä matala oja. Vaihtoehdot miten tämän voisi toteuttaa olisi ottaa lapio kouraan ja alkaa kaivamaan 50 metrin pituudelta ojaa tai vuokrata kaivinkone ja tehdä sillä oja.

    Kaivinkoneella työn tekeminen on varmasti helpompaa vaivannäöllisesti koska se ei kuluta fyysisesti niin paljoa aikaa ja energiaa kuin lapiolla tuon ojan kaivaminen, mutta se on silti merkittävästi monimutkaisempaa kuin lapio-vaihtoehto. Se että kaivurin saa paikalle vaatii järjestelyitä ja valmisteluita eli esimerkiksi soittamisia, ajan sopimisen ja aikataulujen yhteensovittamisen kaivinkoneen kuljettajan kanssa jne. Sen lisäksi on mahdollista että hommaan ajateltu kaivinkone ei mahdukaan kaivamaan pihassa, se on liian iso tulemaan tontille alun alkaenkaan, maasto on sellaista että siellä ei saa käyttää kaivinkoneita tai mitä tahansa muuta.

    Jos kaikki onnistuu ilman ongelmia on työ kyllä merkittävästi kevyempi tehdä kaivinkoneella, mutta yksinkertaisuutta jos elämäänsä haluaa on lapiolla ojan kaivaminen parempi vaihtoehto.

    Tarpeetonta monimutkaistamista

    Piuhalliset EarPodsit on tarpeeksi hyvät mp3-soittimen kanssa

    Nykyisen maailman jatkuvasti lisääntyvä ongelma omasta katsantokannastani katsoen on sen tarpeeton monimutkaistaminen helppouden ja käytännöllisyyden nimissä.

    Netistä löytyy monia palveluita joista voi katsoa vaikkapa elokuvia, mutta jokaiseen näistä täytyy tietenkin normaalisti tehdä käyttäjätunnus ja salasana ja monesta niistä ymmärrettävistä syistä täytyy myös maksaa. Tämä vaatii taas yhtä lisävaihetta eli luottokorttitietojensa liittämistä palveluun.

    Yhden yksittäisen palvelun osalta tämä ei ole mikään ongelma eikä asia ole vaikea. Kuitenkin palveluita joihin täytyy rekistöröityä tai joihin täytyy hakea jonkinlainen ohjelma älypuhelimeensa nykyisessä ylidigitalisoituneessa maailmassa alkaa olemaan jo sen verran paljon että väkisinkin tulee mieleen onko maailma todella mennyt tämän asian suhteen paremmaksi?

    Rekisteröitymisen lisäksi monessa palvelussa (joita joutuu esimerkiksi töiden vuoksi käyttämään) joutuu virittelemään myös monivaiheisen tunnistautumisen. Osassa toimii tekstiviesti, osassa sähköposti, osassa pitää asentaa esimerkiksi Google Authenticator, mutta lisäksi on myös palveluita joissa pitää erityisesti käyttää Microsoftin Authenticatoria. Monessa palvelussa voi käyttää onneksi mitä vain autentikaattoria itse haluaa kaksivaiheisessa tunnistautumisessa, mutta kaikissa ei joka heti lisää monimutkaisuuden määrää elämässä sillä tämä vaatii monen eri authentikointisovelluksen asentamista älypuhelimeen.

    Monen sovelluksen ongelma on myös niiden käyttöehdot ja muutokset niihin. Ensin käyttäjän on pakko ottaa jokin sovellus käyttöön että voi kirjautua sisään johonkin haluamaansa palveluun ja myöhemmin tuo pakotettuna tullut ohjelma muuttaa käyttöehtojaan entistäkin huonompaan suuntaan. Usein käyttäjällä on realistisena vaihtoehtona vain hyväksyä ehdot ja jatkaa sovelluksen käyttöä koska ilman sitä palveluun X tai Y ei voi enää muuten kirjautua lainkaan.

    Digitaalinen maailma on vuosien mittaan monimutkaistunut aivan suhteettoman paljon. Ei se edelleenkään ole itselleni vaikea maailma ja asiat osaan kyllä tehdä kuten ennenkin, mutta enenevissä määrin erilaisten verkkopalveluiden jatkuva asteittainen huonontaminen turhauttaa sen verran paljon että palaan enenevissä määrin vapaa-ajallani takaisin 2000-luvun alkuun teknologian käyttötavan osalta.

    Paluu 2000-luvun alkuun teknologian käytön osalta tarkoittaa itselleni tässä siis sitä, että käytän Internetiä ensisijaisesti vapaa-ajallani vain pöytätietokoneella ollessani. Tällöin Internetillä ja sen palveluilla on oma aikansa ja paikkansa eikä ne ole jokaisessa asiassa elämässäni kaiken aikaa läsnä.

    Samoin kun katson leffaa, katson sen mitä luultavamminkin levyltä. Kun kuuntelen musiikkia kuuntelen sitä mitä todennäköisimmin CD:ltä tai Mp3-soittimelta tai jos haluan netistä kuunnella niin teen sen ollessani tietokoneen äärellä. Kun haluan viestitellä ihmisille WhatsAppissa tai muussa pikaviestimessä teen sen tietokoneella ollessani. En ole jatkuvasti pikaviestinten kautta tavoitettavissa, mutta ei itseni tarvitsekaan olla – jos jollakin on oikeasti asiaa voi hän aina soittaa tai lähettää tekstiviestin.

    Kun työpäivä on ohi, sammutan langattoman verkon ja pidän sen poissa päältä siihen saakka että on seuraava työpäivä tai oikea tarve. Tämä poistaa suoraan elämästä turhanpäiväisen hetken mielijohteesta tapahtuvan googlesta asioiden tarkistamisen. Jos asia on oikeasti tärkeä tarkistettava teen sen sitten kun olen tietokoneen äärellä eli toimin aivan kuten ennen älypuhelinten rantautumista yhteiskuntaan.

    Aina joskus on hyvä huomata että kun jotain ei tiedä, ei sitä heti ole tarvetta saada selville. Jos asia on tärkeä, sen kyllä voi tarkistaa myöhemminkin ja jos ei, sen unohtaa muutenkin.

    Nykyinen älypuhelinkulttuuri missä Internet on käden ulottuvilla heti ruokkii vain ihmisten kärsimättömyyttä ja lisää tarpeetonta kiireen tuntua, joten on ainakin itseni aika astua siitä syrjään ja palata takaisin todellisuuteen missä Internetille on oma aikansa ja paikkansa, mutta se aika ja paikka ei ole kaiken aikaa jokaisessa paikassa.

  • Kuukausi Leican kanssa

    Lintuja Espoon Niipperissä

    Kamera on ollut ahkerassa käytössä

    Olen postannut tänne blogiin aikaisemmin jo muutaman tekstin liittyen Leica D-Lux (Typ 109) -kameraan ja omia kokemuksiani siitä. Tänään kameran kanssa on tullut yhteistä taivalta kuukausi täyteen joten on hyvä hieman kirjoittaa kuukauden käytön jälkeen kokemuksia.

    Kuukauden käytön perusteella tämä kamera on yhä ollut loistava ja olen käyttänyt sitä merkittävästi enemmän ensimmäisen kuukauden aikana kuin monia muita aikaisemmin omistamiani kameroita. En tarkoita tällä edes sitä, että olen käyttänyt tätä enemmän kuukauden aikana kuin muita aikaisempia kameroita olen käyttänyt niiden ensimmäisen kuukauden aikana, vaan sitä, että olen tätä käyttänyt kuvamäärässä mitattuna enemmän kuin monia muita kameroitani yhteensäkään niiden koko käyttöaikana.

    Olen kuukauden aikana ottanut tällä kameralla 6721 kuvaa. Jos katson Lightroomista kaikista tallessa olevista kuvista listauksen kameroiden mukaan, olen tällä kameralla ottanut kuvia jo niin paljon että kamera on itselläni viidenneksi eniten käyttämäni kamera. Tällä en tarkoita siis suhteellista kuvamäärää käyttöaika huomioon ottaen, vaan absoluuttista kuvamäärää. Kuukauden sisällä olen tällä ottanut siis niin paljon kuvia, että se on itselläni jo nyt viidenneksi eniten käyttämäni kamera vaikka huomioin kaikki kuvat mitä 20 vuodelta itselläni on tallessa (vuoden 2014 kuvista on tosin jäljellä tallessa vain yksi kuva).

    Jos katson Lightroomista eniten käyttämäni kamerat ja paljonko niillä olen ottanut ensimmäisen kuukauden aikana kuvia, on tämä kamera selkeästi eniten käyttöä kokenut kamera.

    Kautta aikojen omistamistani kameroista eniten olen kuvannut Fujifilm X-T 2:lla. Sen ensimmäisen kuukauden aikana otettuja kuvia löytyy 6839 kappaletta, joka on tietenkin enemmän kuin Leicalla ottamani 6721 kappaletta. Kuitenkin erona on se, että noista Fujin kuvista todellinen määrä kuvia on vain puolet siitä, sillä olen ottanut kuvan kahdessa eri formaatissa, RAWina sekä JPEG:nä.

    Määrä ei ole aivan täysin puolet koska jossain vaiheessa olen ottanut vain JPEG-kuvina, mutta yhteensä RAW-kuvia Fujifilm XT2:lla on ensimmäisen käyttökuukauden aikana ollut 3818 kappaletta joka on lähimpänä todellista kuvamäärää mitä sillä ensimmäisen kuukauden aikana olen kuvannut. Leicalla olen ottanut ainoastaan JPEG-kuvia koko kuukauden ajan ja niitä on kertynyt siis jo 6721 kappaletta eli kuvien määrä suhteessa käyttöaikaan on ylivoimaisesti suurinta ollut tämän kameran kanssa.

    Näistä tilastoista pystynee päättelemään jotain siitä kuinka paljon kameraa olen kerennyt käyttämään ja siitä varmasti voi nopeasti tehdä valistuneen ja oikeansuuntaisen veikkauksen että kamera on ollut itselleni poikkeuksellisen mieluinen.

    Mistä tavallista suurempi kuvamäärä johtuu?

    Lohjan kirkko

    Koska kuvausmäärä on ollut tavallista suurempaa on hyvä hieman avata miksi näin on. Vastaus tähän on niinkin yksinkertainen kuin se, että olen vain pitänyt tästä kamerasta niin paljon että olen lähtenyt tämän kanssa tekemään erillisiä kuvausreissuja merkittävästi enemmän. Syy ei siis ole siinä että olisin kuvannut sarjakuvausta jonka vuoksi kuvien määrä olisi suuri, eli en ota yhdestä kohteesta kerralla kymmentä kuvaa pitämällä nappia pohjassa. En tosin tiedä onko tässä kamerassa edes mahdollista minkälainen sarjakuvaus alun alkaenkaan.

    Monen kameran kanssa olen kyllä vuosien mittaan tehnyt erinäisiä kuvausreissuja milloin minnekin lähialueelle aina siellä missä olen asunut. Tämän kanssa näiden kuvausreissujen määrä on vain ollut selkeästi tavallista suurempaa.

    Kuukauden sisällä olen käynyt tekemässä kuvausreissuja ainakin Lohjalle, toisen kerran Lohjalle ja Virkkalaan, Mäntsälään, Järvenpäähän, Pornaisiin, Karkkilaan, Espooseen Bodomille, Tuusulaan, Hyvinkäälle, Vantaan Korsoon, Paippilaan, Keravalle ja minne lie muualle. Lisäksi näiden matkojen varrella on tullut pysähdyttyä kuvailemaan erinäisiin matkalle osuneisiin kohteisiin. Ainakin olen laajentanut samalla lähialueiden tuntemusta.

    Lisäksi kaksi erillistä tapahtumaa on ollut joissa olen kuvannut kohtalaisen paljon yksittäisenä päivänä – yhdet häät ja yksi sapatti jolloin seurakunnassani oli tavallista enemmän väkeä käymässä.

    Kuvaustapani on kokenut muutoksen

    Lintuja Espoossa Bodom-järvellä

    Yksi mielenkiintoinen asia mitä tämän kameran kanssa on käynyt on se, että kuvaustapani on kokenut muutoksen.

    Olen normaalisti kuvannut kameran LCD-näytöltä ja alussa myös tämänkin kameran kanssa niin tein, mutta muutamien ensimmäisten päivien jälkeen olen vaihtanut EVF:ään (eli pieneen ruutuun josta katsotaan yhdellä silmällä takanäytön sijaan) ja olenkin sen jälkeen kuvannut lähes kaikki kuvani sen kautta.

    Toinen mitä tämän kameran myötä on itselläni kuvaustavoissani muuttunut on tarkennustapa. Yleensä aina kaikkien digitaalisten kameroideni kanssa olen suosinut automaattista tarkennusta, mutta jostain syystä olen tämän kohdalla siirtynyt käyttämään manuaalista tarkennusta samaan tapaan kuin filmikameroilla. Mitään rationaalista syytä tälle en heti keksi sillä kameran automaattitarkennus toimii hyvin, joten kyseessä on puhtaasti fiilispohjainen ratkaisu joka on tuntunut hyvältä.

    Näiden tapojen lisäksi olen kuvannut tähän mennessä yhä vain ainoastaan JPEG-muotoisia kuvia. Toisin sanoen, jos otan kuvan mustavalkoisena, se on ja pysyy mustavalkoisena enkä voi sitä jälkikäsittelyssä vaihtaa värilliseksi. Jos ottaisin RAW-kuvan (tai RAW + JPEG) voisin mustavalkoisena kuvaamani kuvankin vaihtaa värilliseksi. Olen kuitenkin kuvannut ainoastaan JPEG-muodossa.

    Verkkokauppa.comin läheisyydessä illalla

    Syy tähän on luultavastikin se, että en ole jaksanut välittää kuvien editoinnista. En halua istua koneella kuvankäsittelyä tekemässä kuville joita kuvailen omaksi ilokseni, joten keskityn siihen että kuvasta tulee mahdollisimman hyvä – tai ainakin toiveideni ja tavoitteideni mukainen – jo suoraan kamerassa. Jos en saa kuvaa näyttämään hyvältä kamerassa on se vain merkki siitä että kuvaustaitoni tarvitsevat lisää kehitystä.

    Ehkä tähän muutokseen että kuvaan vain JPEG-kuvia voi olla myös se, että keväällä ja kesällä kuvasin filmikameralla eikä siinäkään ole voinut asioita muuttaa ainakaan mustavalkoisesta filmistä värilliseksi sen jälkeen kun kuva on otettu joten olen jo tottunut siihen ajattelumalliin. It is, what it is ja sillä mennään.

    Olen tulostanut paljon

    Jonkin kosken läheisyydessä ollut silta

    Filmikameroiden kanssa kun olen itse kehittänyt filmit on tulostaminen ollut olennainen osa omaa prosessiani. Kuitenkin digitaalisten kameroiden kanssa tällaista toimintatapaa ei ole itselleni kehittynyt ennen kuin tämän kameran kanssa. Olen lähes jokaisena kuvauspäivänä tulostanut kuvia paperille ja kuukauden aikana kuvia on paperille päätynyt luultavasti jo yli 200 kappaletta.

    Alussa olen tulostanut kuvia Canon Selphy CP1300:lla, mutta tämän kuun aikana hankin edullisen Epson EcoTank ET-2860 tulostimen jonka jälkeen olen tulostanut kuvani sillä. Kunhan saan aikaiseksi koetan kirjoittaa tulostimesta jonkinlaisia kokemuksia, mutta lyhyesti tiivistäen tulostin on äärimmäisen kustannustehokas ja laadullisesti ilahduttavan hyvä myös valokuvien tulostamiseen.

    Valokuvapaperilla kuvat näyttävät “tarpeeksi hyvältä” eli sellaiselta että luultavasti kukaan “tavan ihminen” (lue: eli jokin muu kuin valokuvaaja joka on pikkutarkka värien toiston suhteen) ei osaa sanoa niistä mitään erityisen huonoa. Musteiden hinnat on EcoTankissa niin edulliset että yhdelle kuvalle jää musteiden osalta hintaa ainoastaan muutamia senttejä jos sitäkään joten käytännössä ainoa mitä joutuu edes miettimään on tulostuspapereiden hinta. Näitä itselläni on varastossa entuudestaan vielä satoja papereita joten aivan ensimmäisenä nekään ei ole loppumassa.

    Jokin pelto jossain lähialueella kuvausreissulta palatessa. Olen ottanut jonkin verran myös värikuvia.

    Olen myös aloittanut tekemään kuvistani zinejä eli pienimuotoisia tee-se-itse lehtiä joka on ollut erittäin mukava uusi alue opittavaksi. Jos saan aikaiseksi kirjoitan myös tästäkin lisää jossain vaiheessa.

    Tiivistettynä voisin sanoa että tämän kameran myötä toimintamallini ovat muuttuneet niin kuvaamisen suhteen (manuaalitarkennus, EVF ja JPEG) kuin myöskin jälkitoimien suhteen (tulostamista lähes jokaisena päivänä). On kiintoisaa havaita kuinka työkalun eli kameran vaihto voi muuttaa omia toimintamalleja hyvinkin merkittävästi.

    Olen alkanut löytämään omaa tyyliäni

    Jokin pelto jossain

    Kuukauden aikana on tullut tunne että olen alkanut löytämään selkeämmin omaa valokuvaustyyliäni. Tällä tarkoitan siis sitä, että olen selvemmin alkanut huomaamaan että jos mikään ulkoinen taho ei määritä reunaehtoja, millaisia asioita kuvaan ja miten.

    Iso ja merkittävä syy on tähän edellisessä kappaleessa mainitsemani tulostaminen, sillä mitä enemmän olen kuvausreissujen jälkeen paperille kuvia tulostanut, sitä selkeämmin niistä on ollut havaittavissa toistuvia teemoja niin aiheissa kuin tyyleissäkin. Aina ennen tulostamista tulee tehtyä valintoja mitä kuvista haluaa tulostaa ja jos usein päädyn samankaltaisiin teemoihin, sitä selvemmäksi se itselleni on muovautunut mitkä asiat on sellaisia jotka itseäni kiinnostavat valokuvauksellisesti.

    Tietenkin tulostamisen määrään on vaikuttanut myös kuvauslaitteisto. Koska olen kuvannut paljon, on paljon ollut myös kuvia mistä valita mitä haluan tulostaa eli oman kuvaustyylin selkeytymiseen on syynä sekä kamera että myöskin tulostaminen. Jos kuvaa harvoin on vaikeaa löytää omaa tyyliään, mutta jos kuvaa paljon ja tulostaa paljon alkaa helposti itse havaitsemaan oman tyylinsä siitä millaisia kuvia on ottanut ja etenkin mitkä niistä vielä karsimisen jälkeen on paperille saakka päätyneet.

    Mustavalkoinen profiili on aivan mahtava

    Kävelysillan kaide Hyvinkäällä

    Kuukauden aikana olen rakastunut tämän kameran mustavalkoiseen Dynamic Black & White -profiiliin. Suurin osa kuvista joita kuvaan on otettu sillä ja se on tuntunut sopivan lähes kaikkeen mitä kuvaan. Painotus kuitenkin sanalle lähes. On selkeästi tilanteita joissa mustavalkoisuus ei palvele tarkoitustaan (omassa kuvauksessani ja omaan tyyliini), jolloin kameran yläosassa oleva A-painike jolla asetukset saa heitettyä automaatille on ollut erinomainen apu.

    Tämä A-painike vaihtaa asetukset siten että kamera toimii kuin pokkari jossa on tietty värillinen profiili ja aukkokin tulee valittua automaatin toimesta vaikka sen olisi objektiivista vaihtanut käsipelissä muuksi. Suurimmassa osaa tapauksia sen painaminen on itselleni ollut toimivampi vaihtoehto kuin se, että valitsen tyylin valikosta naputtelemalla takaisin värilliseksi. Tämän olen huomannut kuukauden aikana erittäin näppäräksi painikkeeksi.

    Dynaaminen mustavalkoisuus ei ole erityisen hyvä ollut omaan makuuni silloin kun olosuhteet ovat erittäin valoisat – vähän samaan tapaan kuin mustavalkoinen filmi ei ole erityisen miellyttävä itselleni jos päivä on ollut todella kirkas. Kaikissa muissa olosuhteissa onneksi tämä profiili on tuottanut omaan silmääni miellyttävää jälkeä. Tummat alueeet ovat selkeästi tummia ja vaaleat alueet ovat selkeästi vaaleita joten kontrastit ovat tässä varsin voimakkaat. Tietenkään se ei kaikkia miellytä, mutta itselleni tämä on ollut mitä miellyttävin profiilli sillä pidän vahvoista kontrasteista.

    Tämä on mahtava kamera

    Hautausmaata Pornaisen kirkon vieressä

    Kuten jo blogin alussa mainittujen otettujen kuvien määrästä voi päätellä, olen ollut tähän ostokseen poikkeuksellisen tyytyväinen. Olen kuvannut tällä kameralla enemmän kuvia kuin millään kameralla aikaisemmin ensimmäisen kuukauden aikana, joten tämä jo itsessään kertoo paljon siitä kuinka paljon olen kamerasta pitänyt.

    Kamera joka on saanut itseni haluamaan lähteä kuvausreissuille ja kävelemään kilometrikaupalla työpäivien jälkeen moniin eri paikkoihin on myöskin vahva merkki siitä että tässä kamerassa on “sitä jotain”. Se tuntuu kouraan mukavalta, sen kuvan laatu on itseäni miellyttävä ja se saa itseni liikkumaan ja etsimään uusia paikkoja kuvata joten tämä kamera on ollut paljon parempi ostos kuin olisin voinut edes kuvitella.

    On tietenkin tärkeää mainita, että en usko että tämä olis hyvä ostos jokaiselle, sillä kuvaustavat ja aiheet ovat erilaisilla kuvaajilla täysin erilaiset. Itse kuvaan monesti kohteita jotka eivät liiku nopeasti joten en kovinkaan usein tarvitse nopeaa sarjakuvausta. En myöskään kuvaa kohteita jotka ovat erityisen kaukana, joten en myöskään tarvitse mahdollisuutta vaihtaa objektiivia jotta voisin kuvata kauempana olevia kohteita.

    Monet kuvat olen ottanut myöskin hyvässä valossa joten jos tapanasi on kuvata paljon hämärässä ei tämä välttämättä myöskään silloin ole paras mahdollinen kamera.

    Jokainen kamera on aina kompromissi erilaisten asioiden suhteen. Paino ja käytettävyys yhdistettynä hyvään akkukestoon ja esteettisesti miellyttävään kuvanlaatuun ovat olleet tämän kameran valttikortteja itselleni. Ehkä juuri niiden syiden takia tämä kamera on kuvavusmäärissä itselleni päätynyt jo yhdessä kuukaudessa viidenneksi eniten käyttämäni kameran listalle.

  • Ensimmäinen omakustanne-runokirja on nyt julkaistu!

    Ensimmäinen runokirjani, Sanomattomia sanoja on nähnyt vihdoin päivänvalon

    Jo vuosia on ollut jossakin ajatuksena taustalla pyörimässä että jonakin päivänä kirjoitan runokirjan, mutta kuten yleensä asioissa ei mikään tule tapahtumaan ennen kuin ne laittaa tapahtumaan. Vihdoin ja viimein viime vuoden puolella tartuin toimeen ja aloitin työstämään sisältöä tähän runokirjaan ja alkuvuodesta jo materiaalit tähän sain valmiiksi.

    Sen jälkeen kun materiaalit oli kirjoitettu meni vielä kuukausia, kenties puolisen vuotta siihen että teos päätyi fyysiseksi paperipainokseksi saakka. Syitä pitkään aikaan materiaalien valmistumisen ja lopullisen teoksen julkaisun välillä oli monia ja monia viestejä kirjapainon kanssa tuli käytyä.

    Kansitaiteet tuli alustavasti tehtyä itse, mutta painossa sitten auttoivat ja muokkasivat sen painatukseen sopivaan lopulliseen muotoon.

    Runot ovat monessa tapauksessa aiheeltaan kristillisiä ja niissä onkin useita viittauksia Raamatun teksteihin, mutta mukana on toki myös perinteisempiä rakkausrunoja sekä muita yleispäteviä ihmisyyden aiheita.

    Runokirjaa on painettu pieni 25 kpl määrä ja sellaisen voi halutessaan tilata 20 euron + postikulujen hintaan laittamalla sähköpostia osoitteeseen aleksi.rasanen @ runosydan.net.

  • Viikon kokemukset Leica D-Lux (Typ 109) -kamerasta

    Johdanto

    Viikko sitten kirjoitin ensikokemukset Leica D-Lux (Typ 109) -kamerasta (lue täältä). Tuo teksti perustui 117 otettuun kuvaan muutaman tunnin aikana, mutta nyt kun käyttöä on edes hieman pidempään kirjoitan vielä muutamia sanoja lisää miltä laite on tuntunut.

    Viikossa kuvia olen ottanut hieman päälle 1200 ja tulosteeksi niistä on päätynyt 93 jos nopeasti oikein laskin, eli ainakin laite on ollut ahkerassa käytössä. On hyvä huomauttaa että tämä määrä kuvia on määrällisesti enemmän kuin normaalisti kuvaan, mutta eilen kävin Lohjalla seurakuntaveljen kanssa kuvaamassa ja tänään kävin tori.fi:ssä myymäni audiolaitteen viemässä Mäntsälään jolloin käytin tilaisuuden hyväksi ja kävin samalla reissulla katsomassa millainen paikka Mäntsälä on.

    Näiden lisäksi olen myös lähtenyt töiden jälkeen useana päivänä ulkoiluttamaan kameraa, joten ainakin tämän hankinnasta on ollut selkeää hyötyä liikunnan lisääntymisen näkökulmasta katsoen. Tämä luultavastikin on uutuuden viehätyksestä johtuvaa intoa, mutta mikä tahansa ostos joka saa liikkumaan enemmän ulkona on luultavasti hyvä hankinta ainakin jossain määrin terveyttään ajatellen.

    Se on hyvä ja tekee mitä tarvitsee

    Viikon käytön perusteella olen ollut tyytyväinen. Se on tehnyt kaiken sen mitä siltä olen odottanutkin, sen akkukesto on ollut hyvä ja poikkeuksellisesti se on jostain syystä myös innoittanut itseäni siirtymään pääsääntöisesti manuaaliseen tarkentamiseen ja EVF:n käyttöön.

    Automaattitarkennus toimii hyvin ja nopeasti. Oma manuaalinen tarkennukseni ei ole yhtä nopea eikä yhtä tarkka, mutta se on tuntunut mukavammalta tavalta toimia. Lisäksi olen myös kuvannut lähipäivät EVF:ää käyttäen joten kokemus on ollut lähempänä sitä mitä se on ollut filmikameran kanssa kuvaamisessa.

    Dynaaminen mustavalko on profiilina ollut miellyttävä, mutta joissain valaistusolosuhteissa sen kontrasti on ollut liiallisen voimakas. Joissain tapauksissa EV-kompensaatio on tuonut parannusta tähän ja EV-kompensaation rulla on kätevässä paikassa että sitä voi pyöritellä kohtalaisen vaivattomasti samalla kun katselee etsimestä rajaustaan.

    Värikuvia olen ottanut luultavasti vähemmän kuin mustavalkoisia, mutta tämä johtuu yleisesti omasta mieltymyksestäni kuvata mustavalkoista kuvaa, ei siitä että kameran väreissä olisi ollut mitään moitittavaa. Tässä mieltymyksessäni kuvata mustavalkoisia kuvia on kuitenkin selkeitä eroja eri kameroiden välillä, sillä esim. Canon R50:llä en ole juuri koskaan tainnut ottaa mustavalkoisia kuvia. En tiedä onko tämän kameran mustavalkoinen profiili vain niin paljon itseäni miellyttävämpi, onko se helpommin ja vaivattomammin valittavissa käyttöön vai mistä tämä johtuu, mutta tällä olen kuvannut paljon mustavalkoisia tuotoksia.

    Värikuvien kanssa olen toisinaan tarkoituksellisesti ylivalottanut kuvia EV-kompensaatiorullan avulla jolloin väreistä on saanut “laimeamman” joka on ainakin jonkinlaisissa olosuhteissa tuonut tyylillisesti miellyttävän lopputuloksen. Tätä kannattaa ainakin koettaa mikäli tätä kameraa itselleen hankkii.

    En ole vieläkään koettanut kameran RAW-kuvia eli kamerasta ulos tuleva JPG on ollut omiin tarpeisiini hyvä sellaisenaan.

    Ensikokemuksissa kirjoitin siitä kuinka objektiivissa olevasta rullasta tuli vahingossa zoomailtua tahtomattaan kuvaa. Tämä ei ole ollut enää ongelma itselleni, sillä olen käyttänyt nyt rullaa manuaalitarkennukseen. Ennen sitä kuitenkin löysin myös valikosta asetuksen jolla tuon zoomauksen sai rullasta pois eikä zoomaamista vahingossa enää tapahtunut vaikka käytti automaattista tarkennusta.

    Negatiiviset puolet

    Viikon käytön perusteella on vaikeaa sanoa paljoa negatiivista asioista, koska yleensä ne huomaa vasta pidempään käyttäneenä. Kuitenkin muutamia asioita jotka voisivat olla paremmin on tullut vastaan.

    Yksi asia mikä voisi olla parempi on dynaamisen mustavalko -filtterin taipumus tehdä liiallisen kontrastikasta kuvaa. Tämä voi olla myös käyttäjälähtöinen ongelma, mutta en ole ainkaan vielä keksinyt keinoa kuinka tätä voisin estää. EV-kompensaatiorulla korjaa joissain tapauksissa näitä, mutta ei kuitenkaan aina joten tätä täytyy tutkia jatkossa lisää.

    Toinen liittyy kameran fyysisiin mittoihin. Kun kamera roikkuu rannehihnassa on itselläni tapana myös samalla pitää laitteesta sormilla kiinni jotta se ei pääse putoamaan maahan jos rannehihna pettää. Sormien välissä kameraa roikottaessa ote ei pääse olemaan kovin tiukka, ehkä kameran suhteellisen ohuuden vuoksi. Tämä onneksi ei ole mitenkään suuri ongelma ollut eikä tätäkään tule vastaan jos ei kameraa roikota samalla tapaa kuin itse olen roikottanut. Ehkä jatkossa vain luotan rannelenkin kestävyyteen jolloin tämäkin haaste poistuu.

    Manuaalitarkennuksen näkökulmasta ajateltuna en pistäisi pahakseni vaikka EVF olisi fyysisesti suurempi, mutta kyllä tälläkin onneksi pärjää.

    Yksi ominaisuus mitä tähän kaipaisin (en tosin tiedä löytyykö tällainen jo valikosta joten pitää myöhemmin selvittää) olisi EVF:n sammuttaminen ilman että kameraa sammuttaa. Olisi kätevää jos voisi kameran pitää päällä ja EVF sammuisi pois päältä silloin kun en itse siitä katso, sillä tämä luultavasti säästäisi myös akkua kun pieni näyttö olisi päällä vain tarvittaessa. Täytynee tarkistaa kameran virransäästöasetukset myöhemmin tämän osalta mikäli jotain tähän liittyvää olisi mahdollista säätää.

    Yksi negatiivinen aspekti on kameran valikot. Valikot ovat pitkiä ja toimintoja tarpeettoman paljon josta tulee tuntuma että laitetta on suunnitellut insinöörit eikä valokuvaajat, mutta onneksi valikoissa ei joudu aikaansa juuri koskaan käyttämään joten arkielämään tämä ei ole tuonut mitään haasteita.

    Loppusanat

    Viikon kokemusten perusteella ostos on ollut hyvä. Mikäli nykyisellä tietämyksellä olisin laitetta ostamassa päätyisin yhä tämän ostamaan. Sen pieni koko, mukava käytettävyys, suhteellinen kepeys, jonkinlainen zoomi ja erinomainen kuvanlaatu ovat toimineet hyvin omiin kuvaustarpeisiini.

  • 20 vuotta kameran takana

    Yksi ensimmäisistä digikamerakuvistani on kuva ensimmäisestä autostani. Auto on kuvattu lapsuudenkotini pihatiellä.

    Johdanto

    Tajusin jokin aika takaperin että olen harrastanut valokuvaamista jo hieman yli 20 vuotta eli yli puolet tämän hetkisestä elämästäni. En muista tarkkaa hetkeä milloin olen hankkinut filmikameran, mutta mitä luultavamminkin se on ollut vuonna 2003, sillä tuolta ajalta on tallessa kuvia joissa lukee albumissa kuvan alla että kuvattu Kanervalassa 2003.

    Filmikameralla en tuolloin kuvannut kovinkaan kauaa, muistaakseni ainoastaan muutaman rullallisen kun siirryin jo digitaaliseen maailmaan. Ensimmäinen digitaalikamerani oli HP PhotoSmart 735 joka tarjosi 3.2 megapikselin kuvakoon. Mikäli tallessa olevien valokuvien metadata on oikeassa, on ensimmäiset ottamani kuvat kyseisellä kameralla tapahtunut 15.04.2004 eli 20 vuotta ja muutama kuukausi takaperin.

    Digitaaliseen maailmaan siirtymisen jälkeen olen siellä pääsääntöisesti myös pysynyt, mutta viime vuonna ja tänä vuonna olen jälleen myös kuvannut jonkin verran filmille. Viimeisimmät rullat olen kuitenkin kehittänyt ennen kesää ja sen jälkeen olen jälleen kuvannut ensisijaisesti digitaalisten laitteiden kanssa. Syy filmikameralla kuvaamattomuuteen kesän aikana ja siihen että en ole hetkeen enää filmiä kehittänyt ei ole kuitenkaan missään nimessä valokuvauksellinen tai filmikuvaamisen huonous, vaan syy on puhtaasti käytännöllinen.

    Aikaisemmin olen laittanut kehittämäni filmin kuivumaan WC-tilan suihkukaapin kylkeen, mutta koska enää WC-tilassani ei ole suihkukaappia ei siellä tällä hetkellä ole mitään muutakaan paikkaa johon olisin kehitetyn filmin saanut kuivumaan jonka vuoksi en ole myöskään filmejä kehittänyt. Syksyn mittaan viimeistään on tarkoituksena kehittää jonkinlainen viritelmä WC-tiloihin mihin filmin saan jälleen kuivumaan ja voin ruveta jälleen kuvaamaan myös filmiä.

    Koska aikaa on erilaisten kameroiden kanssa kulunut jo näinkin kauan on hyvä pysähtyä hetkeksi kirjoittamaan siitä mitä kaikkea olen oppinut ja tajunnut vuosia valokuvaamista harrastaneena.

    Tulosta, tulosta ja vielä kerran tulosta

    Heinäveden kirkko. Kuva on otettu 20.05.2004 HP PhotoSmart 735:llä.

    Yksi tärkeimmistä asioista mitä olen oppinut viimeisen 20 vuoden aikana kuvaamiseen liittyen ja jonka toivon jokaisen valokuvaamista edes jossain määrin omaksi ilokseen tai vaikka vakavamminkin harrastavana tietävän on se, että tulostaminen on tärkeää. Näin jälkikäteen arvioituna tämä on asia jonka olisin toivonut ymmärtäväni jo lähes 20 vuotta sitten, joten mainitsen tämän asian tässä blogipostauksessani heti ensimmäisenä.

    Itse olen tajunnut paperikuvien merkityksen jossain määrin vasta viimeisen parin vuoden aikana ja todella selkeästi sen olen myös sisäistänyt tämän vuoden puolella. Olin aikaisemminkin jo tulostanut jonkin verran kuvia paperille viimeisten vuosien aikana, mutta vasta kun aloin kehittämään filmini itse kotona tuli tulostamisesta jonkinlainen tapa. Olen viimeisen parin vuoden aikana myös tilannut Ifolorilta paperikuvia, mutta tätä voin suositella vain osittain ja tietynlaiseen kuvaamiseen.

    Mikäli valokuvaamisesi tärkein motiivi on kuvata ihmisiä ja saada tapahtumista muistoja talteen, voin suositella Ifoloria täysin ja olen ollut itse erittäin tyytyväinen kuvien laatuun jos kuvien tärkein tarkoitus on olla muistoja tapahtumista ja tilanteista ja joita voi laittaa valokuva-albumiin.

    Jos valokuvaamisesi on enemmän “jotain muuta” – mitä ikinä se sitten onkaan, on oma vahva suositukseni hankkia Canon Selphy -tulostin. En saa tämän mainostamisesta mitään rahaa Canonilta, eli olen itse ostanut kyseisen tulostimen omalla rahallani joitain vuosia takaperin ja olen ollut siihen niin tyytyväinen että jos se hajoaa menen ja ostan samanlaisen tai uudemman mallin sen tilalle. Syynä on se, että tulosteet kuvausreissujensa jälkeen saa sillä nopeasti, helposti ja järkevällä hinnalla tarpeeksi hyvällä laadulla kohtalaisen jämäkälle paperille nähtäväksi ja käsin kosketeltavaksi.

    Yhden tulosteen hinta Canon Selphyllä on noin 40 senttiä, eli kuva ei ole lähellekään yhtä edullinen kuin Ifolor tai muut vastaavat valokuvien paperille saamista tarjoavat liikkeet ovat. En myöskään pidä näiden laatua yhtä hyvänä kuin esimerkiksi Ifolorin kuvien laatua jos tarkoituksena on laittaa näitä ottamiaan kuvia valokuva-albumiin ja säilöä niitä jälkipolville.

    Kuva Heinäveden rannasta. Kuva on otettu 20.05.2004 HP PhotoSmart 735:llä.

    Suosittelen tätä tulostinta siis vain silloin, mikäli valokuvaus on harrastuksena muutakin kuin ainoastaan muistojen saamista valokuva-albumiinsa. Jos siis tykkäät kuvata vaikkapa arkkitehtuuria, valoa ja varjoa, tehtaita, eläimiä, maisemaa, kasveja tai käytännössä mitä tahansa muuta taiteellisempaa kuin tapahtumien muistokuvat on Canon Selphy ainakin itselleni ollut aivan loistava ostos.

    Merkittävimmät syyt varmaankin miksi paperikuva on tärkeä ainakin itselleni on se, että vasta paperilla kuva tuntuu todelliselta kuvalta. Mitä tällä tarkoitan on se, että niin kauan kuin kuva on digitaalisessa muodossa on kuvan kokemiseen niin monta tapaa että sama kuva voi olla upea tai kamala, riippuen siitä minkälaiselta näytöltä sitä katsoo, millainen taustavalo näytössä on, onko näytössä hyvä kontrasti ja väritoisto, kuinka lähellä näyttöä on, mikä on näytön resoluutio ja monta muuta vastaavaa teknistä syytä.

    Digitaaliseessa muodossa oleva kuva ei ainakaan itselleni jostain syystä vain tunnu miltään eikä niitä tule katsottua juuri koskaan uudelleen toisin kuin paperilla olevia kuvia. Niitä huomaan katsoavani paljon useammin niin yksin kuin muidenkin kanssa.

    Kun kuva on paperilla, kuva on vain kuva, se on sellainen kuin se on. Siinä ei ole taustavaloa, siinä ei tule katsottua enää pikseleitä, suttuisuutta tai mitään muutakaan teknistä yksityiskohtaa niin paljoa vaan sen näkee aivan eri silmin. Sen näkee sellaisena kuin se todellisuudessa on, ei sellainena kuin se sattuu näyttämään sillä näytöllä millä sen sattuu katsomaan.

    Viimeisen viikon ajan olen tulostanut jokaisena päivänä useammankin kuvan kuvausreissujen jälkeen. Niissä vain on sitä jotain mikä pitää itse tuntea. Ehkä yksi syy onkin juuri se – ne voi tuntea fyysisesti sormillaan.

    Kuvaa sitä mikä itseäsi kiinnostaa

    Mikkelin kirkko. Kuva on otettu 27.05.2004 HP PhotoSmart 735:llä.

    Toinen asia mitä olen vuosien mittaan tajunnut on se, että on aivan sama mitä kuvailee tai on kuvailematta niin kauan kuin se on jotain sellaista mikä itseään kiinnostaa.

    Jos etsit muiden ihmisten hyväksyntää, ymmärrystä tai arvostusta ottamillesi kuville on todennäköistä että motivaatio loppuu siihen kun muita ei kuitenkaan kiinnosta mitä olet kuvannut. Kun kuvaat omaksi iloksesi sitä mikä itseäsi kiinnostaa on aivan sama mitä muut niistä ajattelevat ja kuvaaminen pysyy miellyttävänä.

    Itse kuvaan paljon kohteita jotka ovat monessa mielessä täysin järjettömiä jos niitä miettii siitä näkökulmasta että ne saattaisi kiinnostaa myöhemmin myös muita – tai edes itseään. Tämänkaltaisia kohteita ovat mm. kuvat roskapöntöistä, bussipysäkeistä, tienviitoista, seinälaatoista, kukista, muttereista ja pulteista, järvistä, savupiipuista, lämpömittareista, leluista, auton osista, työkoneista, kelloista ja vaikka mistä muusta sellaisesta.

    Mitä luultavamminkin nämä kuvat kuuluvat siihen kategoriaan että ne eivät ole kovinkaan monen mielestä kiinnostavia. Kuitenkin olen kuvannut monia tämänkaltaisia kohteita ja kuvaan niitä yhä enkä näe syytä miksi en jatkossakin niitä kuvailisi.

    Syy miksi tämänkaltaisten kohteiden kuvaaminen ei ole huono asia on se, että jokaisella kuvaajalla on omanlaisensa tyyli. Valokuva ei kerro oikeastaan paljoakaan siitä mitä kuvassa näkyy, vaan se kertoo enemmänkin jotain ainoastaan sen kuvan ottajasta. Kuvaaja on tehnyt aina tietoisen tai tiedostamattoman valinnan kuvata juuri sitä mitä kuvassa näkyy ellei lasketa mukaan vahingossa otettuja kuvia.

    Mitä enemmän kuvaat kaikkea sitä mikä itseäsi kiinnostaa – olipa se muiden mielestä kuinka järjetöntä tahansa – sitä enemmän voit huomata mikä itseäsi kiinnostaa syystä tai toisesta. Olen esimerkiksi itse jo vuosien ajan kuvannut paljon lähikuvia yksityiskohdista. Esimerkkeinä tällaisista on vaikkapa kuvat muttereista, ruuveista ja ovien saranoista. Miksi ne tai monet muutkin pienet yksityiskohdat itseäni kiinnostaa on tietenkin asia erikseen, mutta jos en olisi näitä kuvannut ja muilta siitä kuullut en välttämättä olisi tätä puolta itsestäni tiedostanut.

    Kameralla on merkitystä

    Rääkkylän kirkko kuvattuna 10.06.2004 HP PhotoSmart 735:llä.

    Yksi asia mitä netissä törmää usein sanottavan on se, että kameralla ei ole väliä. Itse väitän täysin päinvastaista, mutta en siksi miten asia yleensä mielletään.

    Jos tärkeintä on ainoastaan saavutettava lopputulos, kameralla ei nykyaikana ole enää monessakaan kuvaamisessa kovin suurta merkitystä ja sen voin itsekin allekirjoittaa. Tietenkin on aina tilanteita joissa erilaisella kameralla ei voi saada tietynlaista kuvaa (esimerkiksi sillä ei saa tarpeeksi pitkää zoomausta kaukana olevaan kohteeseen), mutta yleisenä nyrkkisääntönä tämä väite pitää paikkaansa moneen kuvaukseen.

    Kuitenkin väitän että käytettävällä kameralla on paljonkin merkitystä mielekkyyden kannalta, sillä valokuvaus on harrastuksena ollessaan ensisijaiseesti itseilmaisun keino tai tapa tuottaa elämäänsä iloa jolloin tunteen merkitystä ei kannata jättää huomioimatta.

    Kamera on työkalu, apuväline, laite jonka kautta itseään ilmaisee ja se vaikuttaa suoraan siihen miltä harrastaminen tuntuu. Jos laite on omaan käyttöön huono, sillä ei ole mukava kuvata eikä sillä tule myöskään kuvattua. Jos laite sitä vastoin tuntuu kivalta niin silloin sitä tulee käytettyä paljon enemmän.

    Kuvausvälineet jotka omistaa voivat olla teknisesti täydellisiä siihen käyttöön mikä on tavoiteltava lopputulos, mutta jos se ei jostain syystä tunnu mukavalta käyttää se vie motivaation kuvaamiseen. Joskus objektiivisesti mitattuna huonompi laite joka on kuitenkin tarpeeksi hyvä voi olla merkittävästi parempi ostos kuin täydellinen laite joka ei vain tunnu itselle oikealta.

    Syitä miksi joku laite voi tuntua väärältä itselleen on esimerkiksi laitteen paino tai miten paino jakautuu kamerassa, missä kohdassa napit ovat, saako siitä hyvin otteen vai onko sen käyttö epämukavaa, onko kameran merkki jotain muuta kuin mitä syystä tai toisesta haluaisi sen olevan, onko kameran väri sellainen että se ei miellytä jne. Listaa voi jatkaa vaikka kuinka monella eri tavalla, sillä kyseessä on subjektiivinen kokemus johon vaikuttaa ihmisen omat preferenssit. Jos joku ei tunnu hyvältä, se ei sitten sitä kokijalleen ole.

    Tekniset tiedot on usein turhia

    Aurinko laskemassa jossain päin Pyhäselkää. Kuva otettu Canon PowerShot A85:llä 19.05.2005.

    Yksi asia jonka olen vuosien mittaan tajunnut on se, että tekniset tiedot ovat keskimäärin hyvinkin usein täysin merkityksettömiä monessa eri valokuvaamisessa. Ainoat tilanteet missä niillä on oikeasti merkitystä ovat ne tilanteet, joissa jo tiedät niillä olevan merkitystä – ei ne, missä luulet niillä olevan merkitystä.

    Edellä olevalla tarkoitan sitä, että mikäli olet ostamassa kameraa ja mietit riittääkö 16 megapikseliä siihen että voit saada sillä hyvän kuva niin vastaus on että kyseessä on asia jolla ei ole mitään merkitystä. Jos sitä vastoin tiedät että haluat kuvata kaukana olevia kohteita teleobjektiivilla ja haluat rajata kuvaa jälkikäsittelyssä paljon, olet jo silloin aiheesta sen verran perillä itsekin että et enää luule mitkä on todelliset tekniset tarpeet kameralle vaan tiedät ne.

    Megapikselien määrä ei tee kamerasta parempaa tai pahempaa, vaan käyttötapaus määrittää megapikselien määrän tarpeen. Seinälläni on A3-kokoisia tulosteita jotka on otettu kuvasta joka vastaa 6 megapikselin tarkkuutta ja kuvan laadussa ei ole valittamista.

    Lisäksi olen viime sunnuntaista sakka kuvannut vuonna 2014 julkaistulla Leica D-Lux (Typ 109) -kameralla jossa on megapikseleitä 12,8 enkä ole tarvinnut niitä yhtään sen enempää siihen käyttöön mitä itse teen. 12,8 megapikseliä riittää omassa käytössäni kaikkiin tulosteisiin joita teen sekä myöskin kaikkeen digitaaliseen käyttöön joita itse tarvitsen. En zoomaa ja rajaa kuvia juuri koskaan jolloin en tarvitse enempää megapikseleitä.

    Kuva Kotkasta. Kuva on otettu Canon PowerShot A85:llä 28.05.2005.

    Objektiivin laadulla on merkittävästi enemmän merkitystä kuin megapikselien määrällä. Kuvanvakaus on hyvä jos sellainen löytyy, mutta melkein missä tahansa modernissa kamerassa on jo niin hyvät tekniset ominaisuudet että niiden miettiminen on suhteellisen turhaa. Jos oikeasti tiedät mitä tarvitset, silloin kyllä jo tiedät mitä katsoa. Jos vasta olet aloittamassa harrastamista etkä tiedä mitä aiot kuvata ja millaisissa tilanteissa, todennäköistä on että tekniset yksityiskohdat on monilta osiltaan turhia mietittäväksi.

    Yksi tekninen asia jolla oikeasti on merkitystä monelle (vaikka moni ei välttämättä sitä tiedäkään) on ISO-arvo ja se miten vähän kohinaa kuvaan tulee kun ISO-arvo nousee. Käytännössä siis mitä hämärämmässä kuvataan, sitä suurempi ISO-arvon pitää voida olla jotta valotusajan voi saada järkevän pituiseksi että kuvan saa otettua liikkuvasta kohteesta tai käsivaralta. Mitä suuremmaksi ISO-arvoa nostetaan, sitä enemmän kuvaan tulee kohinaa.

    Kuitenkin kaikki viime vuosina omistamani ja ostamani kamerat ovat olleet enemmän tai vähemmän tarpeeksi hyviä että tämäkään ei ole yleensä mikään ongelma, ja jos on, silloin tiedät jo kameroista ja kuvaamisestasi sen verran että osaat tähän kiinnittää huomiota. Jos kuvaamisesi on normaalisti valoisassa tai edes suhteellisen valoisassa tapahtuvaa kuvaamista on monet tekniset yksityiskohdat tämänkin osalta täysin turhia.

    Tekniset tiedot myyvät hyvin ja niitä voi objektiivisesti mitata, mutta omassa käytössäni vuosien mittaan olen huomannut että hyvinkin monet tekniset ominaisuudet ovat nykyään jo niin hyvällä tasolla että niihin liiaksi huomion kiinnittäminen on täysin turhaa.

    Suttuinen kuva voi olla hyvä kuva

    Pyhäselässä entisen Kesoilin pihassa. Kuva otettu Canon PowerShot A85:llä 08.06.2005.

    Nuorempana kuvaamista aloittaneena ja vielä hyvinkin kauan sen jälkeen kuvaaminen on pyörinyt valokuvauksellisten teknillisien yksityiskohtien ympärillä ja nykyään olen tullut tulokseen että monet niistä asioista ovat täysin turhia.

    En tarkoita tässä siis edellisessä kappaleessa mainitsemiani teknisiä yksityiskohtia kuten megapikselit ja muut sellaiset, vaan kuvausteknillisiä asioita kuten vaikkapa kuvan suttuisuus ja tärähtäneisyys, huono tarkennus, valkotasapainon pielessä oleminen, horisontin vinous, ylivalottuminen ja alivalottuminen ja huono rajaus.

    Kuva voi olla hyvä vaikka siinä olisi tarkennus hieman ohi kohteestaan. Se voi olla hyvä vaikka siinä olisi taivas palanut puhki, sen kohde ei olisi kultaisen leikkauksen kannalta optimaalisessa kohdassa tai se olisi horisonttinsa osalta vinossa. Samoin kuva voi olla kuvausteknillisesti täydellinen, eli siinä voi olla kohteet sommiteltu oikein, siinä voi olla väritasapainot kohdallaan ja muut vastaavat asiat oppikirjan mukaan kohdallaan mutta se voi olla silti kuvana täysin mitäänsanomaton.

    Jos oma valokuvaus on ensisijaisesti taidetta ja itsensä ilmaisua, ei siinä ole samalla tapaa “sääntöjä” joita pitäisi noudattaa kuin silloin jos tarkoitus on kuvata esimerkiksi kuvia mainokseen jostain tuotteesta. On hyvä tietää yleisesti noudatettavat valokuvauksen säännöt sillä ne helpottavat ymmärtämään mikä keskimäärin saattaa toimia ja mikä ei, mutta niitä seuraamalla ei kuvaa automaattisesti tehdä hyväksi tai niitä rikkomalla huonoksi.

    Suttuinen ja kuvausteknillisesti huono kuva voi välittää tunnetta siinä missä teknisesti täydellinenkin. Liiallinen pyrkimys sääntöjen noudattamisen kautta täydellisyyteen johtaa vain taiteen ja itseilmaisun kuolemiseen ja taiteellisten vapauksien muuttumisen persoonattomiksi oppikirjaesimerkeiksi sääntöjen valossa onnistuneesta kuvasta.

    Kuvaa paljon ja jätä ne talteen

    Jokin koski matkalla Lieksasta Suhmuraan. Kuva on otettu Canon PowerShot A85:llä 09.06.2005.

    Yksi asia mitä voin suositella on kuvaamista paljon. On hyvä myös jättää kuvat talteen ja säilöä niitä vuosikausia, sillä koskaan ei tiedä millaiseen arvoon arvaamattomaan jokin niistä itselleen voi vuosien päästä nousta. En tarkoita tässä kontekstissa taloudellista arvoa vaan emotionaalista arvoa.

    Joskus kuvistaan löytää ihmisen jota ei enää ole keskuudessamme. Joskus kuvissa voi olla rakennus joka on purettu ja jonka tilalle on rakennettu jotain muuta. Toisinaan niistä voi nähdä miltä itse tai jokin muu on näyttänyt ja voi sitä kautta huomata ajan kulun ja oman tai muiden vanhenemisen. Toisinaan kuva voi olla huono, mutta vuosien päästä sen voikin havaita syystä tai toisesta miellyttävämmäksi kuin aiemmin.

    Kuvat ovat osa elettyä elämää. Ne ovat jonkinlainen aikahyppy menneeseen ja niistä voi nähdä mitkä asiat itsellä on ollut joskus kiinnostuksena. Niistä voi nähdä myös omaa kehitystään ihmisenä ja kuvaajana, sillä esimerkiksi kuvauksen kohteet ja kuvien laatu on voinut parantua muutenkin kuin vain teknisesti laitteiden mentyä eteenpäin. Satunnaiset kuvat kaupungilta voivat muistuttaa meitä siitä millainen tyyli oli silloin cool.

    Itselleni vanhojen kuvien säilömisestä on ollut iloa sillä olen niistä löytänyt kuvia vuosikausia myöhemmin tapahtuneisiin käyttötapauksiin. Sävellän pianomusiikkia artistinimellä Painless Destiny ja kun olen levyjä tehnyt ja julkaissut olen löytänyt niihin aina kansikuvat vanhoista ottamistani valokuvista. Kuvan ottamisen hetkellä en ole tiennyt että ne kuvat päätyisivät joskus levyn kansikuvaksi joten itselleni on ollut suuri ilo siitä että olen ottanut paljon kuvia vuosien mittaan ja jättänyt niitä talteen.

    Loppusanat

    Hana kuvattuna Canon PowerShot A85:llä 23.07.2005.

    Valokuvaus on mielenkiintoinen harrastus joka tarjoaa omaan elämääni lisäarvoa. Kuten monessa muussakin harrastuksessa on itselläni tapana haluta kehittyä.

    Halu kehittyä on yleensä mukava ja innoittava asia jokaisessa harrastuksessa, mutta olen huomannut että kehittymisen halu johtaa helposti aivan väärille raiteille – ainakin näin jälkikäteen arvioituna. Tietenkin voi olla että kaikki sivuraiteet on pitänyt kulkea jotta on voinut jotain oppia niin että asian myös sisäistää. En siis näe mitään sivuraiteilla kulkemista missään nimessä huonona asiana, päinvastoin. Ilman niitä reittejä moni asia olisi jäänyt oppimatta eikä kehittymistään voisi itse huomata.

    Taiteellisessa ilmaisussa kehittyminen on äärimmäisen hankalaa mitata, enkä tiedä pitääkö sitä muutenkaan edes mitata. Valokuvaus on taidemuoto, tapa ilmaista itseään tavalla tai toisella. Joskus tapa voi olla se, että pyrkii täydelliseen tekniseen ilmaisuun mutta toisinaan se voi olla se että lakkaa välittämästä kaikista tuonkaltaisista asioista.

    Eri vaiheita käyneenä oppii eri asioita. Monesti alussa on etsinyt parempaa kehitystä lähinnä teknisten ominaisuuksien parantamisen kautta, mutta nykyään on tullut tulokseen että monet tällaiset ovat täyttä turhuutta sillä tälläkin hetkellä seinälläni on A3-kokoisia keikkakuvia joita olen ottanut ikivanhalla pokkarikameralla. Niiden kuvien riittävyyden ja toimivuuden on kuitenkin tajunnut vasta sen jälkeen kun on tajunnut kuvien tulostamisen merkityksen omassa käytössäni.

    Syyt kuvaamiselle ovat moninaiset. Jotkut saattavat haluta kuvata jotain mitä voi julkaista nettiin, toiset saattavat kuvata saadakseen muistoja eri elämän tapahtumista jotta voi laittaa ne valokuva-albumiin jälkipolville talteen, osa taas kuvaa omaksi ilokseen vailla sen suurempaa merkitystä. Mikään näistä syistä tuskin on sen enempää oikea tai väärä sillä jokainen määrittää itse eri asioiden merkityksen.

    Lopulta voin itse pysähtyä miettimään, onko viimeisen 20 vuoden aikana ottamani kuvat yleiesti ottaen edes hyviä vaiko ei. Osa niistä kyllä on sellaisia että olen niihin tyytyväinen, monet ovat myöskin mitäänsanomattomia keskinkertaisuuksia mutta niilläkin on oma paikkansa valokuvien ottamisen historiassa.

    Loppujen lopuksi, onko sillä edes mitään merkitystä ovatko kuvani hyviä vaiko ei, sillä niiden ottaminen on tuottanut itselleni jonkinlaista iloa, merkitystä tai tarkoitusta elämään harrastuksen hauskuuden tai jonkin muun syyn vuoksi joka itsessään on merkityksellisesti enemmän kuin mitä varsinaisesta lopputuloksena tulleesta kuvasta voi nähdä.

  • Visuaalista kerrontaa

    Johdanto

    Olen lähiaikoina katsellut YouTubesta videoita valokuvaamiseen liittyen monien muiden aiheiden lisäksi. Vuosien mittaan olen kyllä monenlaisia valokuva-aiheisia kanavia nähnyt, mutta mitä pidempään valokuvaamista on harrastanut sitä tylsämmäksi monet YouTuben kanavat ovat käyneet sillä lähes kaikki keskittyvät ainoastaan teknisiin näkökulmiin eikä juurikaan valokuvaamiseen ilmaisun keinona ja taidemuotona.

    Syy miksi monet kanavat keskittyvät ainoastaan teknisiin aspekteihin voi olla siinä että sen kaltainen sisältö kiinnostaa yleisöä ja siten kanavalleen saa enemmän katsojia, mutta ehkä syynä on myös se että objektiivisesti mitattavissa olevista teknisistä asioista on helpompaa puhua kuin subjektiivisista taiteellisista näkökulmista. Tekniset tiedot löytää helposti netistä ja megapikseleistä, kameran puskurin koosta, automaattitarkennuksen nopeudesta, objektiivien tarkkuudesta, vinjetoinnista ja kaikesta muusta sellaisesta voi kertoa ilman että tarvitsee kovinkaan syvällisesti olla kiinnostunut aihealueen taiteellisesta puolesta.

    Teknisille arvioille on ehdottomasti paikkansa, sillä erilaisia tarpeita on monenlaisia ja toisenlaisia kohteita kuvattaessa on toisenlaiset kiinnostuksen kohteet kuin toisissa. On ymmärrettävää että lintubongarin vaatimukset kuvauskalustolle on erilaiset kuin katukuvausta harrastavalla kuvaajalla. Harmillista ei siis ole se, että teknisiä arvioita kameroista, objektiviista ja muusta sellaisesta löytyy pilvin pimein vaan se, että muunlaisia videoita on erittäin hankalaa löytää.

    Muutama kanava on tullut kuitenkin vastaan jossa puhutaan enemmän taiteellisesta tai filosofisesta puolesta kuin teknisestä puolesta, joten linkitän niitä tämän postauksen loppuun jotta muutkin aiheesta kiinnostuneet voivat niihin perehtyä.

    Tarinaa kuvallisessa muodossa

    Mielenkiintoisin aihealue joka on herättänyt itselleni jonkinmoisia ajatuksia kuvaukseen liittyen ja josta olen lähipäivinä katsonut videoita on ollut dokumentaarinen valokuvaus ja tarinankerronta valokuvauksen keinoin.

    Siinä missä normaalisti itse olen lähes aina – ellen jopa aina – keskittynyt vain ja ainoastaan yksittäisiin kuviin itsenäisinä teoksina, on tähän aiheeseen liittyvät videot olleet innoittavia sillä ne ovat saaneet miettimään valokuvaamista toisenlaisesta perspektiivistä.

    Olen esimerkiksi tehnyt vuosien mittaan enemmän tai vähemmän jonkinlaisia kuvausreissuja yksin ja kavereiden kanssa milloin minnekin, mutta jälkikäteen arvioituna reissulta jääneet kuvat ovat olleet irrallisia teoksia vailla mitään yhdistävää tekijää paitsi ajallinen viitekehys. Kuvissa ei ole normaalisti ollut mitään sellaista mikä sitoisi niitä toisiinsa siten että katsoja voisi niistä muodostaa minkäänlaista eheää kokonaisuutta, eikä ne näin ollen juuri koskaan kerro myöskään mitään tarinaa katsojalleen.

    Yksittäiset kuvat voivat tietenkin olla joko hyviä tai huonoja sellaisenaan, eikä niillä ole tarvetta olla mitään yhdistävää tekijää keskenään jos niin ei kuvaajana halua. Yksi kuva voi kertoa katsojalleen paljon ilman mitään kontekstiakin, mutta mikäli tarkoituksena on käyttää valokuvausta itsensä ilmaisuun siten että haluaa kertoa jonkinlaisen tarinan eikä ainoastaan näyttää jotain kuvaa mikä on miellyttävä kuva sellaisenaan, on yksittäinen kuva siihen luultavasti paljon huonompi vaihtoehto kuin kuvasarja yhteneväisellä tyylillä.

    Mikäli valokuvausta miettii tästä näkökulmasta, antaa se aivan uudenlaisia ulottuvuuksia itsensä kehittämiseen kuvaajana. Tällöin olennaiseksi ei tule enää yksi yksittäinen kuva ja sen onnistuminen teknisiltä ominaisuuksiltaan vaan tarina jonka osana kuva on.

    Jos asettaa tavoitteekseen vaikka sen että kuvauspäivänä saa otettua kuvasarjan jossa on 10 kuvaa jotka kertovat jonkinlaisen tarinan – olipa se kuinka tylsä tarina hyvänsä – on seassa hyväksyttävää olla kuvia jotka eivät ole teknisesti ja kuvauksellisesti mitään parhaita itsessään, mutta jotka toimivat katsojalle tarinan kerronnan apuvälineenä. Kuva ei ole enää yksi itsenäinen tekijä vailla kontekstia, vaan kuvasarja on yksi yksittäinen teos ja yksittäisen kuvan on sovittava kontekstiin siten että se tukee ja rakentaa sitä.

    Jos edes mielessä on jonkinlainen idea siitä mistä aikoo kuvillaan kertoa, vaikuttaa se jo kuvaamiseen sekä myöskin siihen mitä lopulta haluaa näyttää. Yksi ilahduttava mutta haastava puoli digitaalisten kuvien kanssa on se, että yksittäinen kuva ei maksa käytännössä rahallisesti juuri mitään jonka vuoksi kuvia on helppo ottaa paljon. Kuitenkaan ketään ei yleensä kiinnosta nähdä satoja tai tuhansia kuvia yksittäiseltä kuvausreissulta tai edes kuukaudenkaan lomalta, vaan kuvaajan olisi hyvä osata tehdä karsintaa kovalla kädellä sen suhteen mitä aikoo muille näyttää. Tämä on aihe joka itselläni vaatii kehittymistä.

    Kun päämääräkseen kuvausreissulle asettaa minkälaisen tahansa tarinan kerronnan eikä ainoastaan onnistuneiden kuvien näyttämisen, luo se aivan uudenlaiset kriteerit sille mikä on onnistunut kuva. Kuvan ei tule enää näyttää hyvältä sellaisenaan, vaan sen on näytettävä hyvältä osana viitekehystään.

    Tahto tuntea jotakin

    Kuten monet muutkin taiteelliset ilmaisutavat on valokuvaus aihe joka nykyään ulottuu käytännössä hyvinkin monelle elämän osa-alueelle. Kun puhutaan valokuvaamisesta on vaikeaa tietää mitä sillä tarkoitetaan ja mihin sillä pyritään ennen kuin tarkemmin asiaa on selvittänyt asiasta puhuvan kanssa.

    Samalla termillä voidaan tarkoittaa kuvien ottamista missä ainoana tarkoituksena tai motiivina kuvan ottamiselle on “muuten vain”, sillä voidaan tarkoittaa kuvien ottamista informatiivisessa tai muistamisen tarkoituksessa (esimerkiksi itse otan joissain isoissa ja sekavissa parkkihalleissa kuvan missä näkyy parkkirivin kirjain ja numero minkä lähelle autoni jätin), sillä voidaan tarkoittaa tapahtumien tallentamista omiin muistoihin, mutta sillä voidaan tarkoittaa myös vaikkapa itseilmaisun ja tarinan kerronnan keinoa tai yleisemmin ilmaisten tahdon luoda visuaalista taidetta valokuvan keinoin.

    Erilaisia tyylejä ja motiiveja kuvaamiselle on monia eikä sen vuoksi termi valokuvaus enää sisällä kovinkaan paljoa informaatioarvoa mitä sillä tarkoitetaan ellei sitä enempää avata.

    Itseäni kiinnostaa oppia paremmaksi valokuvaajaksi. Jotta voin tulla paremmaksi valokuvaajaksi, pitää tietenkin ensin osata kertoa ja määrittää mitä sillä tarkoitan.

    Kenties tärkein missä tahtoisin valokuvauksessa kehittyä on se, että pystyisin ottamaan kuvia jotka pysäyttävät katsojan edes hetkeksi kuvan äärelle ja jotka herättävät katsojassa jonkinlaisen tunnereaktion joka ei johdu irrelevanteista seikoista, kuten väritasapainon pielessä olemisesta, horisontin vinoudesta tai jostakin muusta kuvausteknillisestä epäonnistumisesta.

    Informaatioähky on modernin maailman taakka. Kuvia tulee tavallisen katsojien silmille ainakin Internetissä päivien mittaan satoja ellei jopa tuhansia, joten digitaalisessa maailmassa valokuvan paikka on haastava mikäli sillä tahtoo viestittää jotain kokijaa pysäyttävää. Toisinaan saattaakin olla hyvä kysyä itseltään onko digitaalinen maailma edes se paikka missä omia valokuviaan haluaa lopulta pyrkiä tuomaan esiin, vai olisiko kuvat paperilla, kirjana, lehtenä tai muussa fyysisen maailman muodossa se paikka missä ne saavat niille kuuluvan arvon?

    Vapaaksi digitaalisesta vankeudesta

    Olen lähiaikoina jälleen tulostanut omia ottamiani valokuvia enemmän tai vähemmän kotona. Mielenkiintoista siinä on ollut se, kuinka paljon se on vaikuttanut kuvien katsomisen määrään, tapaan sekä tunteeseen.

    Paperille tulostamiani kuvia olen katsonut moneen otteeseen ja niitä olen useamman muunkin kanssa katsonut, mutta digitaalisessa muodossa olevia kuvia en katso juuri koskaan juuri kenekään kanssa paitsi heti kuvaustapahtuman jälkeen. Yksittäisiä kuvia katselen silloin tällöin milloin iPhone nostaa niitä esittelyyn nähtäväksi ja satunnaisesti muutoin, mutta katselu on merkittävästi erilaista luonteeltaan.

    Digitaalisessa muodossa oleva valokuva ei jostain syystä kovinkaan usein aiheuta itselleni tunnereaktiota eikä mitään kuvaa jää juurikaan miettimään. Paperilla ollessa samaa kuvaa katsoo toisenlaisin silmin. Joskus myös vierailija joka on kuvia katsonut luonani on jäänyt jotain kuvaa katsomaan joksikin aikaa. Paperilla valokuva herää elämään aivan toisella tapaa, aivan kuin se olisi päästetty vapauteen digitaalisesta vankilastaan.

    Katoaako digitaalisen maailman myötä tunne ja kyky tuntea samalla tapaa tunteita, vai miksi sama kuva ei digitaalisena herätä samanlaisia tuntemuksia kuin paperilla ollessa, en tiedä, mutta se on jotakin mihin voisi olla kiintoisaa joskus perehtyä.


    Kuvat on otettu Leica D-Lux (Typ 109) -kameralla.


    Linkkejä

    Seuraavilta YouTube-kanavilta olen löytänyt lähiaikoina mielenkiintoista sisältöä valokuvaamiseen liittyen:

  • Leica D-Lux (Typ 109) manuaalitarkennus ja EVF

    Purkutyömaa Korsossa

    Tänään työpäivän päätyttyä ja hetken levättyäni hyppäsin autoon ja lähdin ajelemaan lähialueita. Tarkoituksenani oli etsiä jokin kuvauskohde ja jonkinlainen visio oli mielessä siitä millainen kuvauskohde olisi mitä haluaisin löytää, mutta sellaista ei kuitenkaan satunnaisesti pyörimällä tullut vastaan. Sitä vastoin ajellessani ympäriinsä satuin huomaamaan rakennustyömaan missä oli rakennusten purkutoimenpiteet käynnissä joten ajoin auton parkkiin ja lähdin kameran kanssa katsomaan minkälaisia kuvia sieltä onnistuisin saamaan sallitun etäisyyden päästä.

    Tälläkin kertaa lähdin kuvaamaan mustavalkoista kuvaa käyttäen Dynamic Black & White -filtteriä. Voimakkaat kontrastit on asia josta keskimäärin itse pidän mustavalkoisissa kuvissa – ja miksikäs en myöskin värikuvissa – joten siihen tarkoitukseen tämä kuvausprofiili vaikuttaa sopivalta ainakin muutaman päivän testaamisen perusteella

    Eilen ja sunnnuntaina olen kuvannut tällä kameralla käyttäen automaattista tarkennusta sekä LCD-näyttöä, mutta tänään päätin koettaa kuvata manuaalisesti tarkentamalla ja EVF:ää käyttäen (muutaman kuvan taisin ottaa LCD:ltä). EVF on siis se joissain kameroissa oleva pieni aukko mistä voi katsoa yhdellä silmällä mitä kuvassa näkyy vähän samaan tapaan kuin filmikameroissa on tapana katsoa. LCD sitä vastoin on se mistä normaalisti monesti kuvatessa tulee katsottua, eli kameran takaosan näyttö.

    Maalaismaisemaa ennen Keravaa

    Purkutyömaan jälkeen hyppäsin takaisin autoon ja lähdin jatkamaan ajelua. Jatkoin Keravan suuntaan, mutta jossain puolessa välissä Korson ja Keravan väliä on jonkinlainen viljapelto jossa on jokin vanha rakennus joten pysähdyin ottamaan siinä seuraavan kuvasarjan.

    Samaan tapaan kuin edellisessäkin kuvauskohteessa myös täällä kuvasin mustavalkoisia kuvia käyttäen manuaalitarkennusta sekä EVF:ää. Lisäksi kuvasin myös täällä pelkkänä JPG:nä, eli näidenkin kuvien osalta ainoa käsittely mitä on tehty on kuvan resoluution pienennys ja pakkaus pienemmäksi blogia varten.

    En ole vieläkään koettanut millaista RAW-kuvien käsittely olisi tämän kameran RAW-tiedostoista enkä erityisen suurta paloa ole kokenut lähteä vielä asiaa koettamaan. Mitä vähemmän käytän aikaani kuvien säätämiseen tai korjailuun, sitä parempi. Tavoitteena on se että saan suoraan kamerasta ulos valmiiksi sen näköistä jälkeä että olen itse niihin tyytyväinen.

    Loppusanat

    Ensimmäiset kunnolliset testikuvat todellisessa kuvaustilanteessa käyttäen manuaalitarkennusta ja EVF:ää ovat tarpeeksi onnistuneita omiin odotuksiini nähden.

    Suurin osa kuvista joita otin oli tarkennuksensa osalta kohdallaan, mutta sekaan tietenkin mahtui niitäkin joissa tarkennus on ollut täysin pielessä ja joissa automaattitarkennuksella olisin mitä luultavamminkin saanut onnistuneen kuvan.

    EVF on tässä kamerassa suhteellisen pieni, joten sen kautta kuvaaminen ja tarkentaminen ei ole yhtä miellyttävä kokemus kuin filmijärjestelmäkameroissa etsimen läpi tarkentaminen on. Se ajaa silti asiansa tarpeeksi hyvin joten manuaalitarkennuskaan ei ole mikään mahdoton tehtävä. Lisäksi on hyvä huomauttaa että kameran asetuksista on mahdollista laittaa päälle suurennus tarkennuksen aikana joka helpottaa merkittävästi tarkennuksen onnistumista.

    Itse en kuitenkaan pidä tuosta suurennustoiminnosta tarkennuksen aikana joten otin sen pois päältä jo kotona ennen kuin lähdin etsimään kohteita kuvattavaksi. Tästä huolimatta pieneltä EVF:ltä oli täysin realistista saada tarkennettua onnistuneesti siihen mihin oli tähdännytkin.

    Onko EVF:n kautta kuvaaminen järkevämpää kuin LCD:n kautta on tietenkin maku- ja tottumiskysymys. Olen digitaalisilla kameroilla itse pääsääntöisesti kuvannut käyttäen kameran isompaa näyttöä siitä asti kun se on ollut kameroissa mahdollista – eli lähes aina, mutta jollain tapaa pienemmän etsimen kautta kuvaaminen tuntuu ehkä enemmänkin psykologisesti erilaiselta. Se tuntuu ainakin toisinaan enemmän valokuvaamiselta kuin digitaalinäytön kautta räpsimiseltä.

    Tietenkin EVF on digitaalinen näyttö sekin, mutta jotenkin kuvaamiseen ehkä suhtautuu sen kautta kuvatessa jollain tapaa erilaisella asenteella. Voi tietenkin olla että ainoa syy erilaiseen tuntumaan on siinä että käytin myöskin manuaalista tarkennusta automaattisen tarkennuksen sijaan jolloin ennen kuvan ottamista joutuu tekemään enemmän työtä kuvan saadakseen.

    Valintakysymys siitä onko manuaalitarkennuksessakaan mitään järkeä tässä kamerassa kun automaattitarkennus toimii niin hyvin kun se toimii kuuluu samaan kategoriaan kuin EVF:nkin käyttö, eli se on luultavamminkin ainoastaan maku- ja tottumiskysymys.

    Olen itse kuvannut lähes koko digitaalisen valokuvaamisen aikakauteni käyttäen automaattitarkennusta, mutta vasta filmikameralla kuvaamisen myötä olen opetellut manuaalista tarkennusta. Tämä on kyllä jotain sellaista että luultavasti jatkossakin saatan kuvata enemmän manuaalisesti tarkentaen ainakin tämän kameran kanssa, sillä siinä on jotenkin erilainen fiilis.

    Ehkä erilainen fiilis tulee siksi, että manuaalinen tarkentaminen pakottaa hidastamaan kuvaamisen vauhtia jolloin samalla tulee enemmän käytettyä ajatusta myös kuvan sommitteluun. Kuva on vaatinut silloin merkittävästi enemmän ajatusta ja harkintaa kuin vain nopeaa tähtäämistä “sinne päin” jonka jälkeen automaattitarkennus on hoitanut loput, eli kuva on suuremmalla todennnäköisyydellä enemmän tietoinen valinta joka kuvastaa kuvaajan visiota eikä vain hetken mielijohteen tulos.

    En tietenkään tarkoita yllä olevalla sitä että kyseessä olisi universaali totuus, vaan tietenkin automaattitarkennuksella ihminen voi kuvata aivan yhtä harkitsevasti ja tiedostaen kuin manuaalitarkennuksella. Omalla kohdallani näin ei useinkaan kuitenkaan ole, joten kuvia tulee otettua erilaisella mentaliteetillä.

    Automaattitarkennusta käytän tietenkin mielelläni vaikka kuinka monessa tilanteessa ja se onkin itselleni ollut oletusarvoinen valinta aina digitaalisten kameroiden kanssa, mutta aika näyttää tuleeko tähän muutos tämän kameran osalta.

  • Leica D-Lux (Typ 109) testikuvia Dynamic Black & White -filtterillä

    Kävin töiden jälkeen tänään pihalla Leica D-Lux (Typ 109) -kameran kanssa kokeilemassa minkälainen kameran Dynamic Black & White-filtteri on, joten laitan tähän nähtäväksi minkälaista jälkeä sen asetuksen kanssa kameralla saa.

    Eilen koetin vain toisen valikon kautta löytyvää Monochromea, mutta sillä tuli vain muutama kuva otettua testiksi enkä ainakaan heti siitä innostunut. Netissä kuitenkin törmäsin tietoon että tässä kamerassa olisi jonkinlaisia filttereitä tai efektejä – miten niitä sitten haluaakin kutsua – ja huomasin joidenkin ihmisten ottamana todella tyylikkäitä mustavalkoisia kuvia Dynamic Black & White -efektillä. En niitä alussa löytänyt, mutta myöhemmin selvisi että kameran päällä on painike jossa lukee “F” josta painamalla pääsee valitsemaan nämä filtterit.

    Omaan silmään tämä mustavalkoinen filtteri vaikuttaisi olevan sellainen mistä pidän. Kaikki nämä kuvat on otettu suoraan JPEG-muotoon ja ainoa käsittely mitä niille on tehty on kuvan koon pienennys niin mittojensa kuin kokonsakin osalta tätä blogia varten.

  • Leica D-Lux (Typ 109) ensimmäiset kokemukset

    Lyhyesti

    Leica D-Lux (Typ 109). Tämä kuva kamerasta josta tämä blogipostaus kertoo on otettu Canon R50:llä käyttäen 28 mm F/2.8 objektiivia. Muut tämän postauksen kuvat on otettu käyttäen blogitekstin aiheena olevaa Leica D-Lux (Typ 109):ää.

    Tori.fi sivustolla oli pitkään Helsingissä myynnissä Leica D-Lux (Typ 109) pokkarikamera jota aina aika ajoin katselin ja harkitsin ostavani. Koska kamera oli vielä tänäänkin tarjolla, päätin lähestyä myyjää viestillä ja kysyä onko kamerassa mitään havaittuja vikoja ja onko hinnassa yhtään joustovaraa. Kun olin saanut vastaukset kysymyksiini ja olimme päässeet yhteiseen ymmärrykseen sopivasta hinnasta kävin illalla kameran noutamassa.

    Tässä tekstissä kun kerron ensimmäisistä kokemuksistani on hyvä muistaa että käyttökokemukset perustuvat muutamaan ensimmäiseen käyttötuntiin ja vähäiseen määrään kuvia. Yhteensä tällä kameralla olen kuvannut tämän tekstin kirjoittamisen aikaan vasta 117 kuvaa eikä erilaisia kuvausolosuhteita ole kovin monenlaisia tullut vielä koettua.

    Kaikki kuvat olen ottanut JPEG-muodossa L-profiililla, eli kuvakoko on ollut 12.5 megapikseliä. Kamera on kennoltaan 12.8 megapikseliä, joten mistään suuresta megapikselimäärästä ei puhuta. Tämä ei sinänsä yllätä, sillä kamera on vuodelta 2014.

    Tämä on itselleni toinen omistamani Leica, mikäli mukaan ei lasketa vuosia sitten omistamaani Huawein älypuhelinta missä oli Leican optiikkaa. Aikaisemmin olen omistanut Leica X1:n jolla otin jonkin verran kuvia ja josta pidin kuvanlaadullisesti, mutta vähennettyäni tavaraa päädyin myös sen myymään monen muun vähemmällä käytöllä olleen tavaran mukana.

    Leica X1 jätti itseeni kuitenkin jonkinlaisen jäljen ja halun päästä joskus yhä uudelleenkin käyttämään Leican kameroita. Monelle valokuvausta harrastaneelle ja brändistä edes kuulleelle Leica edustaa karrikoidusti joko ylihintaista turhaketta tai vaihtoehtoisesti jotain arjen luksusta. Kuten tästä ostoksestani voi arvata, itselleni Leican kamerat kuuluvat jälkimmäiseen kategoriaan.

    Erilaisia painopisteitä

    Kameroita käytettäessä on monta erilaista asiaa joilla on merkitystä, mutta niiden merkityksien painopiste vaihtelee valokuvaajan mieltymyksien ja kuvaustapojen mukaan suuntaan tai toiseen. Kamera on monesti joko työkalu, itsensä ilmaisun väline tai näitä molempia joten on ymmärrettävää että eri kuvaajat painottavat erilaisia ominaisuuksia kameraa valitessaan.

    Itse kuvaan yleensä kameroillani vain omaksi ilokseni erilaisissa arjen tapahtumissa, joten on luultavaa että myös tällä kameralla kuvaamisen painopiste on samanlainen. Tarkoitan siis sitä, että ei ole luultavaa että kuvaan kovin usein kotistudiokuvia, potrettikuvia, nopeasti liikkuvia esineitä kuten kilpa-autoja tai kaukana olevia kohteita kuten lintuja vaan kohteet ovat muutaman metrin sisällä olevia ihmisiä, esineitä tai luontoa. Tietenkään tällä kameralla ei kaukana olevia lintuja olisi realismia edes kuvata sillä objektiivi ei yllä kovinkaan pitkälle.

    Kuvanlaatu on yksi merkittävimmistä ominaisuuksista monille ja se on sitä myös itsellenikin. Ensimmäiset kuvat Leica D-Lux Typ 109:llä näyttää omaan silmääni erittäin miellyttäviltä kun kuvat on otettu hyvissä valaistusolosuhteissa.

    Kuvat ovat teräviä, värit ovat JPEG-kuvissa ilman jälkikäsittelyä toimivaa tasoa ja kokonaisuudessaan kuvat ovat esteettisesti sellaisia että niitä katselee mielellään ainakin teknisten ominaisuuksiensa osalta – jos kuva on valokuvauksellisesti huono, suttuinen tai tylsä niin tietenkään silloin sellaista ei mielellään katso. Myöskin objektiivin antama bokéh eli kuvan terävän alueen ulkopuolelle jäävän epäterävän alueen subjektiivinen miellyttävyys on D-Lux Typ 109:ssä ensitestien perusteella arvioiden kaunista katseltavaa.

    Valokuvaus on tietenkin paljon enemmän muuta kuin vain kameralaitteiston objektiivisesti mitattavissa olevia teknisiä arvoja, enkä olekaan itse erityisen kiinnostunut niistä. Valokuvaus on ensisijaisesti itselleni harrastus ja itseilmaisun väline, jolloin kameran tekniset ominaisuudet ovat monin osin vähemmän merkittäviä kuin sen subjektiivinen miellyttävyys.

    Subjektiiviseen miellyttävyyteen kameralaitteiston osalta vaikuttaa tietenkin jokaisella eri asiat. Kuvanlaatu on yksi joka on osittain kyllä objektiivista tai ainakin jollain tapaa mitattavissa, mutta kuvien subjektiivinen visuaalinen estetiikka on itselleni merkittävästi tärkeämpi asia kuin teknisesti mitattavissa olevat asiat kuten megapikselit, kromaattinen aberraatio tai mitkään muut sellaiset. Riittää että megapikseleitä on tarpeeksi (yleensä 6 tai enemmän riittää itselleni lähes kaikkeen) eikä kuva näytä huonolta omaan silmään.

    Käytettävyys on yksi asia jolla on suuri merkitys ja siihen vaikuttaa todella monet asiat. Laitteen pitää olla omaan käteen sopiva, sen toimintalogiikan on oltava itselle järkeen käypä ainakin tärkeimpien ominaisuuksiensa osalta ja digitaalisissa kapistuksissa nappeja on oltava sopiva määrä – ei liikaa mutta ei myöskään liian vähän. Ne mitkä napit on tarpeellisia ja mitkä ei riippuu tietenkin omista mieltymyksistä ja tarpeista. Nopeasti arvioiden D-Lux Typ 109:ssä on toimintopainikkeita ainakin tarpeeksi ja omiin tarpeisiini nähden jopa muutamia turhakin, mutta onneksi mitään niistä en ole vielä tainnut painaa vahingossa kesken kuvaamisen eli napit on sijoitettu ainakin järkeviin paikkoihin sen suhteen.

    Yksi mikä käytettävyydessä itselleni aiheutti sitä vastoin haasteita oli objektiivissa oleva rulla josta pyörittämällä tapahtui erilaisia asioita eri tilanteissa. Yksi haaste on tietenkin se että en ole vielä kerennyt perehtymään tarkemmin mitä eri kuvaustiloissa siitä tapahtuu, mutta suurempi haaste oli kuitenkin se, että pyöräytin useammankin kerran tuota rullaa vahingossa vasemman käden sormilla joka aiheutti zoomaamisen lähemmäksi tai kauemmaksi. Tämä mitä luultavamminkin lakkaa olemasta mikään ongelma tulevaisuudessa kun käsi tottuu vain löytämään oikean paikan missä on hyvä pitää sormia kuvauksen aikana.

    Yksi merkittävä asia kamerassa on itselleni sen paino. Netin tietojen perusteella painoa löytyy akun kanssa 405 grammaa joten aivan höyhensarjalaiseksi tätä ei voi laskea. Kuitenkin pikaisen käytön perusteella paino ei tuntunut liialliselta eikä sellaiselta että siihen olisin huomiota kiinnittänyt, joten onko painoa liikaa vai liian vähän selviää vasta pidemmän ajan päästä kun käyttökokemusta on kertynyt enemmän.

    Loppusanat

    Ensimmäiset erittäin lyhyet kokemukset Leica D-Lux Typ 109:stä on positiiviset. Se istuu omaan käteeni mukavasti ja sen kuvanlaatu vaikuttaa hyvälle ainakin hyvässä valaistuksessa. Vähäisestä valaistuksesta en vielä osaa kunnolla sanoa, sillä osa hämärissä otetuista kuvista ei vaikuttanut kovin hyvältä kun taas osa vaikutti, eli tätä täytyy arvioida tulevaisuudessa tarkemmin.

    Digitaalisessa maailmassa monesti siirrymme aina vain uudempiin ja ainakin teknisesti monelta osiltaan parempiin laitteisiin, mutta toisinaan saattaa olla hyvä antaa mahdollisuus myös vanhemmillekin laitteille, sillä toisinaan ne tekevät kaiken tai lähes kaiken sen mitä niiden tarvitsee tehdä.

    Omiin kameralle asettamiini odotuksiin nähden kehitys on ollut tarpeeksi pitkällä monelta osiltaan jo tämän laitteen julkaisun aikaan (eli vuonna 2014) ja yllätyksekseni se on ollut osittain jo pidemmällä kuin olisin osannut odottaa, sillä tässä kamerassa on mahdollisuus siirtää valokuvat älypuhelimeen WLAN-yhteyden kautta. Täysikokoisten kuvien siirron jätin sikseen havaittuani sen omaan kärsivällisyyteeni nähden liian hitaaksi, mutta megan kokoiset esikatseluversiot sitä vastoin tulivat tarpeeksi nopeasti iPhoneen joten ainakin älypuhelimen ohjelma on vielä tänäkin päivänä täysin käyttökelpoinen.

    Mikäli raha ei olisi minkäänlainen rajoittava tekijä niin kävisin mieluusti ostamassa kaupasta uudemmankin sukupolven Leican, mutta en ole elämässäni vielä siinä tilanteessa että tämä olisi realismia. Tulevaisuudessa se toivon mukaan on realismia, mutta sitä hetkeä odotellessa on ilahduttavaa päästä käyttämään ainakin jotain vanhemman sukupolven Leicaa ja nauttia sen tuottamasta lisäarvosta elämääni.

    Onko Leica alun perinkään järkevä ostos on tietenkin kysymyksenä täysin turha, sillä se on täysin subjektiivinen asia. Eihän monessa muussakaan ostamassaan asiassa elämässä niiden järkevyyttä kannata miettiä objektiivisesti vaan subjektiivisesti sen mukaan mitä itse arvostaa. Itselleni tämä vaikuttaa hyvältä ostokselta ihan jo niinkin yksinkertaisesta syystä että halusin järkevän Leican omaan budjettiini sopivalla hinnalla ja sen sain, mutta jos ainoa merkittävä asia on mahdollisimman edullisesti teknisesti paras mahdollinen ratkaisu niin tietenkään kymmenen vuotta vanha Leica ei ole silloin oikea valinta.

    Lisää esimerkkikuvia

  • Totuus on uudiskielen uhri

    Yleistä

    Elämme mielenkiintoista aikaa, sillä tiedon tai vähintäänkin informaation lisäännyttyä maailmassa olemme saaneet paljon uusia ajatuksia ja näkökulmia erilaisiin asioihin.

    Erilaisten näkökulmien ja arvojen levittäminen on tietenkin ollut mahdollista jo pitkän aikaa muodossa tai toisessa. Suullinen viestintä ja myöhemmin kirjoitettu tieto on mahdollistanut ajatuksien ja arvojen eteenpäin kuljettamisen jo vuosituhansien ajan. Kirjapainojen kehittäminen on antanut lisää mahdollisuuksia informaation välittämiseen laajemmalle yleisölle nopeammin ja tehokkaammin, mutta vasta puhelimen, sanomalehtien, radion, television sekä Internetin kaltaisen nopeampien massoille kohdennettujen jakelukanavien kehityksen myötä on arvojen ja ajatuksien eteenpäin välittäminen käynyt helpommaksi ja tehokkaammaksi, mutta samalla luultavasti myöskin turmiollisemmaksi.

    Väärä tai vääristelty informaatio leviää modernina aikana kulovalkean tavoin ja sitä on helppoa ja nopeaa monistaa moniin eri jakelukanaviin. Aikakautena jolloin väärää tietoa on levitetty suullisesti on viestin vastaanottajalla ollut ainakin hetken aikaa prosessoida kuulemaansa informaatiota ja itsestään ja olosuhteistaan riippumattomista syistä aikaa käyttää harkintaansa ennen kuin kuulemansa informaation välittää eteenpäin – jos sen on vielä harkittuaankin halunnut välittää eteenpäin.

    Tarkoitan yllä olevalla siis sitä, että jos ihmiset ovat ennen aikaan kuulleet minkä tahansa tiedon, on jonkin verran mennyt aikaa ennen kuin ihminen on päässyt toisen ihmisen tai muistiinpanovälineen luo välittämään informaation eteenpäin. Tämä on luontaisesti synnyttänyt olosuhteet missä informaation eteen päin välittäminen ei ole niin usein voinut tapahtua hetken mielijohteesta oman tunnereaktion vallassa ja välissä on ollut aikaa prosessoida kuulemaansa asiaa. Olosuhteiden luoma hidaste on ollut luultavasti tehokas keino vähentämään ainakin vahingossa tapahtuvan väärän tiedon levittämistä eteenpäin tunnekuohujen vallassa.

    Väärää tietoa on tietenkin levitetty ja propagandaa on varmasti osattu tehdä jo kauan, mutta sen hitaan leviämisen myötä on sen vaikutukset olleet erilaiset kuin nykyisin, sillä kuka tahansa meistä voi helposti, nopeasti ja vaivattomasti levittää eteenpäin valheita, väärää tietoa tai osittaista totuutta muutamalla hiiren klikkauksella sosiaalisessa mediassa.

    Nopea informaation välitys on antanut upeat mahdollisuudet totuuden laajamittaiselle leviämiselle. Nykyään kuka tahansa voi kirjoittaa Internetiin omia ajatuksiaan ja sitä kautta edistää totuuden tai ainakin uskomansa totuuden eteenpäin viemistä, mutta harmillista kyllä tuntuu että mahdollisuuksien suoma lopputulos on ollut kaikkea muuta kuin mitä on idealistisissa unemissa kuviteltu. Mitä nopeammaksi ja laajemmalle leviäväksi viestintä on muuttunut, sitä nopeammin olemme saaneet vain oman tietämättömyytemme, pahuutemme ja typeryytemme suuremman yleisön tietoon.

    Nykyään kuulemme mediassa ainakin jonkin verran keskustelua ja pohdintoja siitä kuinka disinformaatiota ja misinformaatiota vastaan pitäisi taistella. Jokaisen olisi tietenkin hyvä pohtia aina omalla kohdallaan sitä että tahtooko mitä asiota jakaa eteenpäin ja mitä jättää jakamatta, mutta yksi asia mistä en muista kovinkaan paljoa jos lainkaan nähneeni keskustelua on sanojen merkityksien muuttuminen ja sen vaarat totuuden kuolemalle.

    Valhe ei tarvitse levitäkseen valheellisen tiedon tarkoituksellisia pahaa tahtovia levittäjiä, sillä valheelle riittää myös se että lakkaamme pysymässä totuudessa. Asioiden ja merkityksien vääristymiseen riittää jo se, että annamme sanojen merkityksien muuttua. Kun muutamme sanan tarkoittamaan aivan jotakin muuta kuin mitä sen alkuperäinen merkitys on ollut ja jos ihmiset omaksuvat tuon sanan uuden merkityksen jonka kautta tuohon asiaan liittyviä asioita peilaavat, on lopputulos totuuden vääristyminen.

    Kieli ja sanat ohjaavat meidän ajatuksiamme, joten siksi on tärkeää tiedostaa että totuus on uudiskielen uhri.

    Rakkaus ei ole tunne

    Yhteiskunta elää ja muuttuu ympärillämme omien ja muiden ihmisten toimintojen seurauksena joka on tietenkin luonnollista kehityskulkua. Huolestuttavaa kuitenkin on se, kuinka helposti yhteiskunnassa sanojen muuttuneet merkitykset muovaavat meidän ajatuksiamme ja siten heijastuvat meidän toimintoihimme sekä myös meidän uskon elämäämme.

    Kristittyjen ainoa varma ohje on Raamattu ja sen sanoma. Kuitenkin yksi mahdollinen tapa kuinka voimme eksyä totuudesta pois on se, että annamme mielemme muuttua tämän maailman mukaisiin käsityksiin sanojen ja merkityksien osalta. Vaikka kuinka osaisimme ulkoa Raamatun ja tietäisimme mitä sinne on kirjoitettu, on meidän helppoa lähteä harhailemaan epäterveisiin oppeihin jos emme ymmärrä mitä milläkin sanalla Raamatussa todella edes tarkoitetaan.

    On tärkeää siis aina toisinaan miettiä, ymmärrämmekö me sanojen merkityksen aina samoin kuin mitä Raamatussa on tarkoitettu sillä sanalla, vai ymmärrämmekö sanan vain siten mitä tämän hetkinen ympäröivä kulttuurimme sen ymmärtää emmekä ole koskaan kyseenalaistaneet onko oppimamme käsitys Raamatun mukainen vaiko maailman mukainen.

    Roomalaiskirje 12:2 Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.

    Yksi sana jonka merkitys on muuttunut arkikielessä tarkoittamaan jotakin aivan muuta kuin mitä Raamattu kyseisestä sanasta kertoo on kristinuskon ydinsanoman kannalta olennaisin sana eli rakkaus. Nykyään kun ihmiset puhuvat rakastamisesta ja rakastumisesta he mitä suuremmalla todennäköisyydellä kuvaavat tunnetta, eivät Raamatun mukaisen rakkaus-käsityksen mukaista rakkautta.

    Ihmiset kertovat toisinaan rakastuneensa toiseen ihmiseen, mutta muutamia kuukausia tai muutamia vuosia myöhemmin he ovat eronneet eikä rakkaudesta – tai ainakaan sen tunteesta – olekaan enää tietoakaan. Kun rakkaus nähdään ja käsitetään vain tunteena, on lopputulos mitä luultavamminkin ennemmin tai myöhemmin katastrofaalinen. Jos rakkaus kuolee tunteen kuolemisen myötä, ei kyseessä ole ollut missään vaiheessa rakkaus vaan ainoastaan oma tunne.

    Mitä Raamattu sitten opettaa meille rakkaudesta? Ensimmäinen Korinttolaiskirje, luku 13 jakeet 4-8 kertoo meille seuraavaa:

    4 Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile,
    5 ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa,
    6 ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa.
    7 Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.
    8 Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi.

    Toisin kuin yleensä miellämme rakkauden ja sen tunteen, Raamatun antama määritelmä rakkaudesta ei puhu meille mitään siitä kuinka se tuntuisi itsestä mukavalta, ihanalta tai hyvältä. Se kyllä kertoo meille mitä rakkaus on ja todella monella eri tavoin kertoo myös sen mitä se ei ole, joten mikäli näiden arvojen ja määritysten mukaisesti rakastamme toisiamme, se kyllä tuntuisi meistä myös mukavalta, ihanalta tai hyvältä.

    Mielenkiintoista onkin miettiä kuinka täysin erilainen nykyinen käsite rakkaudesta on verrattuna siihen mitä Raamatullinen kuvaus rakkaudesta on. Kun rakastamme toisiamme kristillisen rakkauden mukaisella tavalla, on se itsestään ulospäin suuntautuvaa rakkautta, sellaista mikä ei etsi hyvää itselleen vaan hyvää toisille jonka seurauksena se myös itsestä tuntuu hyvältä. Kuitenkin kulttuurin käsitys rakkaudesta on sellainen mikä nojaa ensisijaisesti omaan itseensä, omaan hyvinvointiin ja omiin tunteisiin, siihen mikä tuntuu siis itsestä mukavalle jolloin toisen ihmisen tehtävä on vain olla omien tunteiden saavuttamisen välikappaleena.

    Kristillisessä rakkaudessa on yleensä tietenkin myös tunnetta, mutta tunne on luonnollinen seuraus siitä kun olemme rakastaneet ja saaneet samankaltaista rakkautta, sellaista mikä on vilpitöntä ja uhrautuvaa, sellaista mikä ei etsi omaa etuaan. Ympäröivän kulttuurin mieltämä käsitys rakkaudesta on vain tuo tunnetila. Tuon rakastumisen tunnetilan ainakin jossain määrin ihminen voi kyllä saavuttaa muutoinkin, mutta jos tunne ei pohjaa kestävälle pohjalle, se myös lähtee helposti pois jolloin voi syntyä mielikuva siitä että “rakkaus kuoli” vaikka Raamattu selvästi sanoo että rakkaus ei koskaan katoa.

    Tunnetilamme voi luoda vääristyneen kuvan rakkaudesta – ja usein luokin, sillä jos meistä tuntuu mukavalta ja hyvältä olemme helposti taipuvaisia mieltämään tunteemme rakkaudeksi. Kuten niin monessa muussakin asiassa myös tässä on tärkeää huomata se, että jos katsomme vain lopputulosta emmekä arvioi sitä mistä lopputulos on johtunut olemme helposti menossa harhaan. Jos saavutettava tunne on päämäärä itsessään eikä ainoastaan kristillisen rakkauden käsityksen mukaisen rakastamisen luonnollinen seuraus olemme enemmän tai vähemmän tunteidemme tuuliajolla.

    Jumalan rakastamisesta

    Sanan merkityksen muuttumisen ongelmat yltävät kristillisessä viitekehyksessä monenlaisiin ongelmiin, erityisesti silloin kuin kyse on niinkin teologian oikeaoppisen ymmärtämisen kannalta merkityksellisestä sanasta kuin rakkaus, sillä se on koko kristinuskon sanoman ydin.

    Matteus 22:
    35 Sitten yksi heistä, joka oli lainopettaja, kysyi Jeesukselta pannakseen hänet koetukselle:
    36 “Opettaja, mikä on lain suurin käsky?”
    37 Jeesus vastasi: “Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi.
    38 Tämä on käskyistä suurin ja tärkein.
    39 Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.
    40 Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.”

    Kuten voimme huomata, näiden kahden käskyn varassa on Jeesuksen mukaan laki ja profeetat. Jos miellämme ainoastaan omien tunteidemme perusteella oman rakkautemme, on silloin syytä pysähtyä miettimään onko se todella sitä mitä Raamattu opettaa?Jos laki ja profeetat on näiden yllä olevien jakeiden varassa, olisiko se millään tapaa realistista ja kestävällä pohjalla olevaa jos kaikki nojaisi meidän omiin tunnetiloihimme, siihen miltä milloinkin sattuu tuntumaan?

    On tärkeää muistaa myös se, että Raamatullisesti rakkautta on useaa eri tyyppiä – eros, storge, philia sekä agape. Eros on romanttista, parisuhteessa olevaa rakkautta, storge on perhettä kohtaan tunnettua rakkautta, philia on veljellistä rakkautta mikä yhdistää seurakuntalaisia ja agape on Jumalan rakkautta koko ihmiskuntaa kohtaan (lähde). Kuitenkin meidän kielessämme kaikista näistä puhutaan vain yhdellä ja samalla sanalla joka on omiaan luomaan lisää väärinkäsityksiä.

    Mitä sitten on Jumalan rakastaminen jos sitä kerta meiltä kristityiltä odotetaan koko sydämestä, mielestä ja sielusta sillä eihän rakkautemme Jumalaamme kohtaan voi nojata meidän sen hetken mielialoihin ja fiiliksiin? Onneksi Raamattu vastaa tähänkin hyvin selkeästi.

    1. Johanneksen kirje 5: Sitähän Jumalan rakastaminen on, että pidämme hänen käskynsä, eivätkä ne ole raskaita noudattaa. 

    Jumalan rakastaminen on siis sitä, että pidämme hänen käskynsä. Kyseessä on siis asia joka on oman tahtomme vallassa, toisin kuin tunteet jotka tulevat ja menevät eikä niitä voi samalla tapaa kontrolloida.

    Jos tätä miettii arkirealistisen esimerkin kautta niin jos vanhempien rakkaus lapsiaan kohtaan olisi täysin heidän omien tunteidensa varassa olisi tämä äärimmäisen vaarallista lapselle. Jos vanhemmista sattuisi tuntumaan oman huonon fiiliksen vuoksi jonain päivänä siltä että ei huvita ruokkia vauvaansa vaan mukavampaa olisi vain katsella televisiota, on mahdollista että vauvalle kävisi huonosti. Kuitenkin rakastavat vanhemmat ruokkivat vauvansa silloinkin kuin heitä ei syystä tai toisesta sattuisi huvittamaan niin tehdä.

    Jos rakkaus olisi vain tunnetta, voisi esimerkin kaltaisia vanhempia pitää silti hyvällä omallatunnolla rakastavina vanhempina vaikka he jättäisivät lapsensa ruokkimatta jos ei siltä sattunut tuntumaan, mutta normaali arkijärkikin sanoo että tällaisiä vanhempia emme pitäisi rakastavina vanhempina jos ainoa syy lapsen ruokkimatta jättämiselle olisi heidän oma viitsiminen oman mukavuudenhalun voittaessa velvollisuudentunteen.

    Käskyjen pitämisestä

    1. Johanneksen kirje 5: Sitähän Jumalan rakastaminen on, että pidämme hänen käskynsä, eivätkä ne ole raskaita noudattaa. 

    Tämä edellisessä tekstikappaleessa lainaamani Raamatun kohta on mielenkiintoinen myös toisessakin mielessä kuin vain kertomaan meille mitä on rakkaus, joten laitan saman kohdan siksi tähän uudemmankin kerran luettavaksi ja mietittäväksi. Syy miksi se on erityisen kiinnostava on se, että siinä kerrotaan käskyjen pitämisestä. Käskyjen pitäminen tai aiheesta puhuminen jostain syystä tuntuu olevan joillekin kristityille hyvinkin negatiivisia tunteita nostattava aihe.

    Yleinen käsitys kristillisessä maailmassa on nykyään se, että emme ole lain alla eikä laki enää meitä koske, ja koska olemme pelastettu armosta ei meidän teoillamme ole mitään merkitystä. Osa näistä ajatuksista onkin todenmukaisia tai niissä on osa totuutta myös Raamatullisesti arvioiden, mutta päätelmät joita sen perusteella on tehty on selkeästi sellaisia että moni muu kohta Raamatusta täytyy jättää lukematta että sen käsityksen saa itsellään pidettyä.

    Johannes 14:15 Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni.

    Matteus 28:18 Jeesus tuli heidän luokseen ja puhui heille näin: “Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä.
    19 Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen
    20 ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.”

    2. Joh. 1:5 Ja nyt, valittu äiti, esitän sinulle pyynnön — uutta käskyä en sinulle kirjoita, vaan sen, joka meillä on ollut alusta asti: rakastakaamme toisiamme.
    6 Ja rakkautta on se, että me elämme hänen käskyjensä mukaan. Tämän käskyn te olette kuulleet alusta alkaen, ja sen mukaisesti teidän tulee elää

      Jeesus puhui myös siitä, että todistamme rakkauttamme Jeesusta kohtaan noudattamalle Hänen käskyjään (Johannes 14:15). Kristus myös antoi lähetyskäskyssä ohjeen että “opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa” (Matteus 28:18). Mitä Jeesus siis on käskenyt noudattaa? Rakkauttako ihmisiä kohtaan vaiko Jumalaan kohtaan vai jotain muuta vai näitä kaikkia? Kuitenkin rakkaushan Jumalaan kohtaan on Raamatussa kerrottu olevan sitä että noudatamme Jumalan käskyjä? Mitä on Jumalan käskyt? Kymmenen käsykäkö vai jotain muuta?

      Omien havaintojeni mukaan nykyisin monet kristityt ajattelevat että Jumalan käskyjen noudattaminen tai ainakin siihen pyrkiminen on ns. “lakihenkisyyttä” ja “itsensä pelastamisen yrittämistä omilla teoillaan” ja että se olisi vastakohta sille että olemme armon alla. Toisinaan tuntuu että kristittyjen käsitys kristillisyydestä on käsittämättömän monimutkaista ja sisäisesti ristiriitaista – koska olemme armon alla meidän ei tarvitse noudattaa Jumalan lakia ja jos sitä haluamme noudattaa on se heti lakihenkisyyttä ja orjuutta.

      Tuollaista nykyisin valtavirrassa olevaa vääristyneen armokäsityksen logiikkaa noudattaen kristitty voisi olla siis aivan hyvin kristitty mutta palvoa epäjumalia, harrastaa irstauksia, olla kunnioittamatta vanhempiaan, harrastaa noituutta ja oikeastaan tehdä mitä vain koska on armon alla eikä lain alla.

      Yleensä moni kristitty ajattelee että tuollaiset eivät jostain syystä olisikaan soveliaita toimintoja kristityille, koska monet näistä on kymmenessä käskyssä kiellettyjä asioita. Jostain syystä Jumalan laki sittenkin halutaan nähdä tällöin asiana joka onkin voimassa silloin kuin halutaan perustella jotain mihin uskotaan tai halutaan uskoa, mutta jostain syystä se lakkaa olemasta heti voimassa kun kyse on neljännestä käskystä eli sapatin vietosta. Ehkä osittaisena syynä tähän on myöskin kielen muuttumisen myötä mielikuvan muuttuminen asiasta, sillä uudemmissa suomenkielisissä käännöksissä käytetään ilmaisua “lepopäivä” kun taas vuoden 1776 Bibliassa on asia ollut muodossa “Muista sabbatin päivää, ettäs sen pyhittäisit.”?

      Johanneksen Ilmestys 12: 17 Lohikäärmeen raivo yltyi, ja se lähti sotimaan naisen muita lapsia vastaan, niitä, jotka ovat uskollisia Jumalan käskyille ja Jeesuksen todistukselle.   

      Raamattu puhuu lähes kautta linjan Jumalan käskyjen pitämisestä ja sen merkityksestä, mutta jostakin syystä nykyisen epäterveellä tavalla armokorosteisen teologian myötä kuuliaisuus Jumalan laille ja käskyille halutaan vesittää kokonaan. Tuntuu että ajatuksena on se että Jumalan käskyjä ei tarvitse noudattaa, koska se on lakihenkisyyttä ja fariseuslaista jos niitä tahtoo noudattaa.

      2. Moos. 20:8 “Muista pyhittää lepopäivä.
      9 Kuutena päivänä tee työtä ja hoida kaikkia tehtäviäsi,
      10 mutta seitsemäs päivä on Herran, sinun Jumalasi, sapatti. Silloin et saa tehdä mitään työtä, et sinä eikä sinun poikasi eikä tyttäresi, orjasi eikä orjattaresi, ei juhtasi eikä yksikään muukalainen, joka asuu kaupungissasi.

        Kuitenkin kymmentä käskyä monet haluaakin noudattaa jossain muodossa jostain syystä, mutta yhtä käskyä ei haluta noudattaa – ironisesti juuri sitä, jossa on eksplisiittisesti kerrottu että se pitää muistaa. Lisäksi käskyssä on vielä kerrottu milloin se on, eli seitsemäntenä päivänä, ei siis milloin vain itsestä siltä sattuu tuntumaan.

        Onko tällä käskyllä tai käskyjen noudattamisella yleisesti sitten jotain väliä? Ainakin Matteuksen evankeliumin kohdan perusteella voisi näin päätellä että on väliä:

        Matt. 5:19 Sitä, joka jättää laista pois yhdenkin käskyn, vaikkapa kaikkein vähäisimmän, ja siten opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa vähäisimmäksi. Mutta sitä, joka noudattaa lakia ja niin opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa suureksi.

        Jostain syystä tässäkin puhutaan laista ja lain noudattamisesta, vaikka yleinen valtavirtainen ajatus on että meillä ei ole mitään lakia koska olemme armon alla. Raamattu puhuu kuitenkin myös Jaakobin kirjeessä seuraavaa:

        Jaakobin kirje 2:
        8 Jos te noudatatte lain kuningaskäskyä niin kuin se Raamatussa on: “Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”, te teette oikein.
        9 Mutta jos te erottelette ihmisiä, te teette syntiä, ja laki osoittaa teidät rikkojiksi.
        10 Sillä se, joka muuten kaikessa noudattaa lakia mutta rikkoo sitä yhdessä kohdassa, on syypää kaikilta kohdin.
        11 Hän, joka sanoi: “Älä tee aviorikosta”, sanoi myös: “Älä tapa.” Vaikka siis et teekään aviorikosta, olet lainrikkoja, jos tapat.
        12 Vapauden lain mukaan teidät tuomitaan; pitäkää se mielessänne, mitä puhutte tai teettekin.

        Tämän mukaan meidät kristityt tuomitaan vapauden lain mukaan. Miten se siis on mahdollista, jos olemme kerta armon alla emmekä lain alla? Tai mitä väliä silloin on rikommeko me yhtä, kahta vai seitsemää käskyä jos kerta kristityt eivät ole enää lain alaisuudessa? Jos Jaakobin kirje puhuu meille että ihmisten erotteleminen on syntiä ja sen osoittaa meille laki, mitä väliä sillä on jos sitä lakia ei enää ole? Samoin jakeet 10-11 kertoo että olen lainrikkoja jos noudatan kaikessa lakia mutta rikon yhdessä kohdassa ja että olen syypää kaikilta kohdin, mutta onko sillä väliä jos armon alla olemme emmekä lain alaisuudessa?

        Vai voisiko olla – ihan vain näin villinä ajatuksena – että kristittyjen valtavirtainen käsitys armosta ja laista on täysin väärässä ja sen vuoksi emme tahdokaan ojentaa itseämme Raamatussa kuvatulla tavalla Jumalan tahdon mukaiseen elämään?

        Muutama sana laista

        Kun miettii Jumalan lakia, on hyvä muistaa myös Heprealaiskirjeen kuvaus siitä, kuinka Jumala kirjoittaa lakinsa Israelin kansan sydämeen.

        Hepr. 8:
        8 Mutta nyt Jumala moittii kansaansa: — Kuulkaa! Aika tulee, sanoo Herra, jolloin minä teen uuden liiton Israelin kansan ja Juudan kansan kanssa.
        9 Se ei ole samanlainen liitto kuin se, jonka tein heidän isiensä kanssa silloin, kun tartuin heidän käteensä ja vein heidät pois Egyptin maasta. He eivät pysyneet minun liitossani, ja siksi en minäkään välittänyt heistä, sanoo Herra.
        10 Tämän liiton minä teen Israelin kansan kanssa näiden päivien jälkeen, sanoo Herra: Minä panen lakini heidän sisimpäänsä, kirjoitan sen heidän sydämeensä. Minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani.

        Tietenkin kyseisen kohdan voi nähdä että se koskettaa vain Juudan kansaa sekä Israelin kansaa eli se ei koskisi meitä kristittyjä jos Israelin mieltää koskettamaan ainoastaan juutalaista kansaa. Mikäli näin asian kuitenkin tulkitsee, mikä olisi silloin se “uusi liitto” johon kristityt uskovat kuuluvansa jos se ei ole tämä liitto? Vai olisiko tällöin olemassa useampia uusia liittoja, yksi mikä koskettaa juutalaisia ja yksi mikä koskettaa pakanoita (eli muita kuin juutalaisia)? Mikään Raamatussa ei anna kuitenkaan tukea tällaiselle, vaan siellä on puhetta ainoastaan uudesta liitosta, ei monesta uudesta liitosta.

        Jos olemme kerta uuden liiton osapuolina, silloinhan Jumala itse on kirjoittanut lakinsa meidän sisimpäämme. Jos käsityksemme armon alla olemisesta on sitä että ei ole enää lakia, miksi Jumala olisi kirjoittanut lakinsa meidän sydämiimme?

        On kiintoisaa miettiä asiaa myös käänteisesti. Jos on olemassa laki, on sen noudattamatta jättäminen silloin lain rikkomista eli laittomuutta. Lain rikkominen on kapinointia lakia vastaan.

        Jos negatiivisen konnotaation sisältämän sana lakihenkinen ottaa kirjaimellisesti sen sanan varsinaisessa merkityksessä, tarkoittaisi se ihmistä jonka henki noudattaa lakia. Vastakohtahan tälle olisi siis ihminen joka ei tahdo noudattaa lakia, eli hänessä vallitsee silloin laittomuuden henki eli kapinahenki.

        Kapinointi on mielenkiintoinen asia, sillä Raamatun mukaan se on noituuteen verrattavissa oleva synti:

        Sam. 15:23 Kapinointi on noituuden vertainen synti, röyhkeys on kuin pettävät jumalankuvat. Sinä olet hylännyt Herran sanan. Siksi hän hylkää sinun kuninkuutesi.

        Tietenkin sanalla lakihenkinen yleensä tarkoitetaaan arkikielessä ihmistä joka noudattaa sääntöjä orjallisesti. Ongelma varmaankaan ei kuitenkaan ole siis siinä että ihminen noudattaa lakia, vaan siinä että syy miksi noudattaa lakia on vääristynyt. Jos noudatamme lakia vain siksi että pelkäämme saavamme rangaistuksen jos emme noudata lakia, elämme pelossa. Jos taas noudatamme lakia siksi että rakastamme Jumalaa, silloin olemme vapaita ja lain noudattaminen on osoituksemme siitä että rakastamme Jumalaa kun tahdomme pitää Hänen käskynsä.

        1. Johanneksen kirje 3:4 Jokainen, joka tekee syntiä, syyllistyy laittomuuteen, sillä synti merkitsee Jumalan lain rikkomista.

        Jos ajattelemme että lakia ei enää ole eikä meitä tuomita lain mukaan koska olemme armon alaisuudessa, voisimme helposti myöskin päätellä Joh. 3:4 kohdan perusteella että ei ole myöskään edes mitään syntiä. Tämän kohdan mukaanhan kerta synti merkitsee Jumalan lain rikkomista, ja jos kerta lakia ei enää ole, ei ole mitään mikä kertoo että olemme tehneet syntiä.

        Tässä vaiheessa ainakin olisi syytä jokaisen kristityn pysähtyä miettimään sitä että mitä rakkaus, laki ja armo todella ovat ja mitä ne tarkoittavat Raamatun mukaan, ei sen mukaan mitä meidän kulttuurimme sanoista ja niiden merkityksistä opettaa. Onko näillä sanoilla enää sama merkitys ja olemmeko me varmasti ymmärtäneet asiat oikein.

        Monesta asiasta toisinaan kysymme “onko se pelastuskysymys”. Tuomiovalta on tietenkin on Jumalalla, joten en voi itse sitä tietää, mutta jos tätä edes miettii näin on hyvä pysähtyä tutkimaan itseään miksi tuon asian haluaa tietää.

        Onko motiivina se, että haluaa tietää mikä on matalin taso millä voi päästä taivasten valtakuntaan, eli kuinka paljon voi elää kiinni tässä maailmassa luopumatta asioista jotka maailmassa miellyttää mutta vielä voi päästä silti taivaaseen? Vai onko syynä se, että ei halua tutkia Raamattua tarkemmin selvittääkseen sitä mikä on totuus tässä asiassa sillä oma uskomus kuulostaa paljon miellyttävämmältä, sillä silloinhan itseään ja halujaan ei tarvitse kieltää lainkaan koska armo kyllä riittää?

        Tutkikaa itse Raamatusta onko tekstini sisältö oikeaa vai väärää, sillä jokainen meistä kristitystä pelastuu ainoastaan omakohtaisella suhteellaan Jeesukseen Kristukseen, ei siis minkään ryhmän mukana kulkien ja muita sokeasti uskoen. En halua että uskotte kyseenalaistamatta ja sokeasti sen mitä kirjoitan, vaan haluan että jokainen itse tutkisi Raamattuaan ja miettisi onko kirjoittamissani ajatuksissa mitään perää vaiko ei.

        Loppusanat

        Koska tämän tekstini voi helposti – mutta silloin täysin väärin käsittäen – lukea siten että omat teot pelastaa, olen lain alla ja sen orjuudessa ja siksi harhaoppinen joka ei usko armoon, on hyvä tarkentaa mitä tarkoitan ja miten uskon.

        Uskon siihen että kristityt ovat armon alaisuudessa. On olemassa laki, joka kertoo mikä on Jumalan tahto ja se kertoo meille mitä on synti. Kun rikomme Jumalan lakia vastaan, teemme syntiä. Armo on kuitenkin sitä, että kun tunnustamme rikkomuksemme ja käännymme Jumalan puoleen ja katuen pyydämme syntejämme anteeksi, me voimme luottaa siihen että me saamme anteeksi syntimme.

        Meillä on halu siihen, että emme enää tahdo tehdä syntiä, mutta olemme luontaisesti sen verran heikkoja että kuitenkin ennemmin tai myöhemmin lankeamme syntiin.

        Armo on sitä että saa anteeksi syntinsä, mutta rakkaus Jumalaa kohtaan on se mikä saa meidät haluamaan parannusta ja muutosta, tahdon päästä synneistä eroon. Me emme pääse omassa voimassamme eroon synneistämme, vaan voimme päästä eroon synneistämme vain Jumalan voimassa kun seuraamme Jumalan tahtoa – sitä Jumalan tahtoa, mikä on meille ilmoitettu Raamatussa.

        Me emme ole täydellisiä, mutta täydellisyys on se päämäärä mihin me tahdomme kristittyinä kehittyä. Kuitenkin ymmärrän, että luultavasti en siihen tämän elämän aikana maan päällä eläessä pääse, mutta se on kuitenkin se suunta johon meidän kristittyjen on pyrittävä uskossa kasvaen. Uskossa kasvaminen ei ole hampaat irvessä pinnistellen synnin tekemistä vastaan ja Jumalan tuomiota peläten, vaan vapaasti elämällä Jumalan rakastavassa armossa tietäen että pyrin kasvamaan paremmaksi versioksi itsestäni jotta voin myös paremmin tuottaa hyvää hedelmää Jumalan valtakunnan työhön.

        Johannes 8:
        9 Jeesuksen sanat kuultuaan he lähtivät pois yksi toisensa jälkeen, vanhimmat ensimmäisinä. Kansan keskelle jäi vain Jeesus ja nainen.
        10 Jeesus kohotti päänsä ja kysyi: “Nainen, missä ne kaikki ovat? Eikö kukaan tuominnut sinua?”
        11 “Ei, herra”, nainen vastasi. Jeesus sanoi: “En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä.”

        Meidät on kutsuttu tekemään parannusta synneistämme, aivan kuten Johannes 8:ssa Jeesus sanoo aviorikoksesta kiinni jääneelle naiselle – “En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä.”. Tässä kohdassa näkyy Jumalan armo ja anteeksiantamus, mutta myös kehoitus siihen että meidän pitäisi olla tekemättä syntiä. Kuten aiemmin Raamatusta olen tähän tekstiin laittanut, synti on Jumalan lain rikkomista (1. Joh. 3:4), joten laki on kyllä yhä olemassa ja se kertoo meille vielä tänäkin päivänä sitä mikä on oikein ja mikä on väärää, eli emme ole subjektiivisten fiilispohjaisten tuntemusten varassa siitä mikä on oikeaa ja mikä väärää, vaan meillä on selkeä objektiivinen pohja mikä kertoo mikä on oikeaa ja mikä on väärää.

        Olemme pelastettuja vain ja ainoastaan Jumalan armosta, Jeesuksen Kristuksen ristin kuoleman ja syntiemme sovittamisen tähden. Teot eivät siis meitä pelasta, mutta meidän tekomme ovat seurausta meidän uskostamme – ne ovat todiste siitä että me rakastamme Jumalaa. Kun me rakastamme Jumalaa, me tahdomme tehdä sitä mikä on Jumalan mielen mukaista. Se, mikä on Jumalan mielen mukaista on kerrottu Hänen käskyissään.

        Me emme ansaitse siis omilla teoillamme pelastusta vaikka näin usein kuuleekin väitettävän jos puhuu laista. Lain noudattaminen on lähtökohtainen olettamus siitä miten ihmisten kuuluu elää ja halu sen noudattamiseen tulee Jumalalta. Kun rakastamme Jumalaa, haluamme tehdä sitä mikä on oikein, emme siis kapinoida sitä vastaan minkä tiedämme olevan Jumalan tahdon vastaista. Motiivi lain noudattamiselle on rakkaus Jumalaa kohtaan, ei siis pelko ja lain orjuus joista yleensä kuulee syytöksiä jos haluaa noudattaa Jumalan tahtoa.

        Lain noudattamisen halun ja sen “orjuuden” tunteen voi miettiä myös maallisesta näkökulmasta jos asia on sitä kautta helpompaa hahmottaa. Noudatamme itse kukin Suomen lakia, emmekä me lähtökohtaisesti halua sitä vastaan rikkoa ja kapinoida. Harvalle ihmiselle Suomen lain noudattaminen on “lain orjuudessa elämistä”, vaikeaa kärvistelyä jossa tekee oikein vain siksi että pelkää rangaistusta.

        Suomen lain noudattaminen keskimäärin monista säännöistä ja säädöksistään huolimatta ei ole mikäään vaikea ja orjuuttava asia, sillä me tiedämme että sen lain noudattamiseen riittää että elämme tavallisella tavalla emmekä tee vääryyttä, jolloin täytämme Suomen lain asettamat vaatimukset oikeudelle. Vasta jos rikomme Suomen lakia, vasta silloin meidät lain mukaan tuomitaan. Kun emme riko sitä, emme ole tuomion alaisia, vaan olemme vapaita.

        Samalla tapaa Jumalan lain noudattaminen ei ole taakka tai pelosta tapahtuva asia, jotain joka on “lain orjuudessa elämistä ilman armoa”, vaan se on luontainen olotila jos olemme syntyneet uudesti ja saaneet Pyhän Hengen. Kun rikomme Jumalan lakia vastaan, olemme tehneet syntiä ja silloin meitä kutsutaan parannukseen – se on siis armoa, että voimme Jumalaa ja lähimmäisiämme vastaan rikkoneenakin kääntyä Jumalan puoleen katuvana tietäen että Jumala on armollinen Jumala joka antaa meille meidän syntimme anteeksi.