• Leffalauantai: Queen of the Damned (Kadotettujen kuningatar)

    Queen of the Damned -elokuvan vampyyri Lestat (Stuart Townsend) tuo monin paikoin olemuksellaan väkisin mieleen edesmenneen HIM-yhtyeen keulahahmon Ville Valon.

    Viimeiset sata vuotta unten mailla ikuisuuttaan viettänyt vampyyri Lestat (Stuart Townsend) nousee moderniin maailmaan. Tämä vuosituhannen alun läntinen maailma palvoo rokkitähtiä kuin jumalinaan ja se sopii Lestatille hyvin, sillä vanhassa maailmassa hän ja muut vampyyrit eivät ole voineet olla esillä liian näkyvästi. Lestat astuu rokkibändiin laulajaksi jotta voi asemansa suoman näkyvyyden avulla houkutella muita vampyyreitä esiin. Hänen näkyvä esiintymisensä ei jää huomaamatta muilta vampyyreiltä, mutta ei myöskään vampyyreista perillä olevilta tutkijoiltakaan.

    Yksi näistä tutkijoista on Jesse (Marguerite Moreau) joka kiinnittää huomionsa Lestatin laulun sanoituksiin joista huokuu poikkeuksellisen paljon tietoa jota suurella yleisöllä ei ole menneistä ajoista. Lestatin näkyvä esiintulo herättää monien vampyyrien lisäksi myös Lestatin vampyyriksi muuttaneen ja hänet myöhemmin hylänneen Mariuksen (Vincent Perez) huomion sekä vanhimman vampyyrin, kadotettujen kuningattareksikin tituleeratun Akashan (Aaliyah) huomion. Toisin kuin muille vampyyreille, Akashalle Lestatin näkyvä esiintyminen tuntuu rohkealta ja soveliaalta, sillä hän itse on vuosisatoja sitten Egyptissä tappanut ihmisiä massoittain miehensä kanssa eivätkä he ole eläneet ihmisiä piilotellen.

    Vampyyrielokuvat ovat pääsääntöisesti jossain määrin niche-kategoriaa, sillä kovin monia isolla budjetilla tuotettuja filmatisointeja ei ole nähty valkokankaalla vuosikymmeniin yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta. Tämä Anna Ricen romaaniin pohjautuva Michel Rymerin vuoden 2002 ohjaus menee kuitenkin näihin poikkeuksiin, sillä IMDB:n tietojen mukaan sen tuotantobudjetti on ollut noin 35 miljoonaa dollaria. Se on silti merkittävästi Interview with the Vampiren (lue arvostelu) 60 miljoonan dollarin budjettia pienempi, mutta merkittävästi suurempi kuin esimerkiksi Låt den rätte komma inin (lue arvostelu) noin 4 miljoonan budjetti tai Only lovers left aliven noin 7 miljoonan budjetti. Francis Ford Coppolan vuoden 1993 Dracula on sitä vastoin ollut suunilleen saman kokoluokan tuotanto sillä rahaa on siihen käytetty noin 40 miljoonaa dollaria.

    Käytössä olleesta budjetin suuruudesta pystyy edes suuntaa-antavasti asettamaan odotuksiaan tuotannon tasolle. Isoa budjettia harvemmin myönnetään mikäli rahoittajilla ei ole uskoa filmatisoinnin menestykseen, joten ainakaan rahoituksen suuruudesta ei Queen of the Damedin onnistumisia ja epäonnistumisia voi syyttää. Onneksi käytössä olleet resurssit myöskin näkyvät positiivisesti tuotannon laadussa. Lavastukset, puvustukset ja valaistukset välittävät kohtauksien tunnelmaa onnistuneesti eikä erikoisefektitkään ole ajan saatossa muuttuneet huonoiksi.

    Roolitukset ovat sinänsä yllättäviä, sillä ainoa kenet tämän elokuvan ulkopuolelta tiedän edes nimeltä on Aaliyah, joka valitettavasti menehtyi jo 22-vuotiaana lentokoneonnettomuudessa. Pääosarooleissa olleiden näyttelijöiden muita filmatisointeja ei ole tainnut omalla kohdalla tulla nähtyä muita, joten mistään Hollywoodin suurimmista tähdistöstä ei ole kyse. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä jokainen päähenkilö on rooliinsa asiallisesti osuva eikä heidän näyttelyssään ole valittamista.

    Kadotettujen kuningatarren Akashan roolissa nähdään Aaliyah.

    2000-luvun alussa nuoruuttani eläneenä en elokuvaa katsoessa kuitenkaan voinut olla yhdistämättä Lestatin roolissa ollutta Stuart Townsendiä edesmenneen suomalaisen HIM-yhtyeen nokkahahmoon Ville Valoon. Ville Valon olemus HIM:n vuoden 1999 läpimurtolevyllä Razorblade Romance ja etenkin sen levyn hittibiisin Join Me -musiikkivideossa on niin silmiinpistävän yhteneväinen Stuart Townsendin kanssa tässä elokuvassa että piti aivan tarkistaa Googlesta onko muut nähneet samanlaista yhteneväisyyttä. Kyllä olivat. Samaa oli aikoinaan myös Helsingin Sanomien elokuva-arvostelussa heti alussa (lue täältä) kommentoitu.

    Queen of the Damnedin tarina on hyvä ja mielenkiintoinen, vaikkakin se jättää kaipaamaan lisää syvyyttä. Elokuvan nimestä voisi kuvitella että Akashalla olisi elokuvassa suurempikin rooli kuin mitä todellisuudessa on. Hahmona Akashasta olisi saatu kaivettua vaikka kuinka paljon lisää syvyyttä tarinaan, mutta valitettavasti hänen roolinsa historiansa avaaminen jää ainoastaan kepeäksi pintaraapaisuksi. Katsoja kyllä saa kaiken tarvitsemansa tiedon hänestä ja hänen luonteestaan sekä muiden vampyyrien suhtautumisesta häneen, mutta ilman kunnollista hahmon rakentamista hahmon painoarvo jää ohueksi.

    Huolimatta tarinan syvyyden puutetta Akashan osalta on onneksi edes eniten nähtävän Lestatin rooli rakennettu kunnolla. Elokuva onkin enemmän elokuva Lestatitsta kuin Akashasta vaikka nimi muuta antaa ymmärtää. Lisäksi Jessen rooli olisi voinut olla syvempi kuin mitä se oli jotta hänen ja Lestatin välinen dynamiikka olisi ollut merkityksellisemmän tuntuista. Onneksi edes tarpeeksi hyvin rakennettu Lestatin hahmo kannattelee elokuvaa harteillaan toimivasti alusta loppuun saakka.

    Kokonaisuutena Queen of the Damned on viihdyttävä ison budjetin vampyyrielokuva. Se on IMDB:ssä saanut kohtalaisen keskinkertaiset 5,3 pistettä ja Metacritic-sivustolla kriitikoilta keskimäärin ainoastaan 30 pistettä, joten näiden perusteella elokuvasta voi helposti saada negatiivisemman mielikuvan kuin mitä todellisuus on. Elokuva toimii vampyyrielokuvien kategoriassa erittäin hyvin, sillä se tavoittaa ainakin omaan makuun niiden mielenkiintoisen ja mystisen tunnelman.

    Vampyyrielokuvista pitäville tämä on selvästi suuren massan antamaa pisteytystään parempi. Ehkä keskinkertaiseen taipuva arvosana kertoo enemmänkin siitä, että se on tarpeeksi suuren luokan elokuva että myös vampyyrifilmatisoinneista vähemmän kiinnostuneet tahot ovat sitä katsoneet eivätkä ole pitäneet samalla tapaa kuin enemmän tämän lajityypin filmeistä pitävät.

  • Kirkkokuvat: Kiteen kirkko

    Viime sapatinpäivänä kävin kaverini syntymäpäiväjuhlilla Kiteellä. Samalla reissulla ennen paikalle menoa kävin siskoni ja hänen miehensä kanssa pyörähtämässä Kiteen kirkon pihassa missä otin muutaman valokuvan tästä kirkosta.

    Kirkko oli harmillisesti vaikkakin odotetusti kiinni, joten ainoat kuvat joita sain otettua on ulkoapäin. Kaikki kuvat on otettu Ricoh GR III HDF -kameralla.

  • Leffalauantai: Godzilla

    Godzilla on jättikokoinen mutatoitunut hirmulisko

    Ydinvoimakokeiden seurauksena on aiheutunut epätoivottuja sivuvaikutuksia, sillä liskolaji on mutatoitunut ja kasvanut suhteettoman suuren kokoiseksi. Ensivälähdyksiä suuresta pedosta katsojalle annetaan merellä tapahtuvassa onnettomuudessa jossa ainoa eloonjäänyt peloissaan saa sanotuksi useaan kertaan ainoastaan sanan“Gojira”, eli japanilaisittain Godzilla.

    Hirviön esittelyn jälkeen rakennetaan pohjustusta tuleviin tapahtumiin ja esitellään tärkeimmät hahmot. Armeijan miehet käyvät hakemassa Tšernobylissä ydinlaskeuman vuoksi liiaksi kasvaneita matoja tutkimassa olevan Niko Tatopoulosin (Matthew Broderick) avukseen Godzillan pysäyttämiseen. New Yorkissa minne Godzillakin on suuntaamassa katsojalle esitellään toimittajaksi haluava Totopoulosin entinen tyttöystävä Audrey Timmonds (Maria Pitillo) sekä saman uutistoimiston kameramies Victor ‘Animal’ Palotti (Hank Azaria). Useimpien tärkeimpien hahmojen ja heidän välisten suhteidensa aukaisun jälkeen Godzilla saapuu kylvämään tuhoa newyorkilaisten elämään ja armeijan on aika puuttua peliin.

    Ensiesiintymisensä Godzilla on saanut valkokankaalla vuonna 1954 Ishirō Hondan ohjaamassa Gojira-elokuvassa. Tämän jälkeen mutatoitunut hirviö on esiintynyt yli 20 elokuvassa (lista Wikipediassa) ennen tätä Roland Emmerichin vuoden 1998 filmatisointia. Tämän jälkeenkin hirviötä on nähty jo reilusti yli 10 elokuvassa, joten mikäli Godzilla hahmona iskee on katsojalle ainakin tarjontaa mistä olennon voi löytää. Myös täällä blogissakin olen arvostellut modernimman, vuoden 2021 Godzilla vs. Kong (lue arvostelu) -filmatisoinnin.

    Pohja-asetelema tarinassa on toimiva. Ihmiset ovat luoneet omalla luontoa kunnioittamattomalla toiminnallaan mutatoituneen hirviön joka sitten tulee ja rankaisee ihmiskuntaa kylvämällä tuhoa. Hieman yllättävästi ja jopa epä-amerikkalaisesti Godzilla ei ole kuitenkaan ainoa joka kylvää tuhoa, vaan kiitettävästi tuhoa saa aikaan myös Yhdysvaltojen armeija joka tuntuu olevan monissa vaiheissaan suhteellisen kyvytön toimiinsa. Välillä ammukset harhailevat sen verran reilusti ohi että Godzillan sijaan kaupungin rakennukset kärsivät tulivoiman seuraukset, eikä iskujen onnistumisiakaan varmisteta kunnolla loppuun asti mikä aiheuttaa vain ongelmia jatkossakin.

    Maria Pitillo roolissaan Audreynä

    Tarinaan on lisäksi rakennettu ihmissuhde-kuvio Nikon ja Audreyn välillä kuten katsoja voi arvata jo heti alkumetreiltä nähtävistä vihjeistä. Lisäksi sen eteneminen on juuri niin kliseistä ja ennalta arvattavaa täytettä tarinaan kuin osaa odottaakin, niin hyvässä kuin pahassakin. Maria Pitillo oli Audreyn rooliin erinomainen valinta, sillä hänen hahmostaan huokuu sympaattista kiltteyttä joka välittyy hyvin kotisohville asti.

    Elokuvaan on saatu mahtumaan useita stereotypioita jotka on tarkoitettu selvästi humoristisiksi. Ranskalaisen Philippe Roachén (Jean Reno) lisäksi muut ranskalaiset ovatkin sitten Jean-alkuisia nimiltään – Jean-Claude, Jean-Luc, Jean-Pierre ja Jean-Philippe. Lisäksi yhdessä kohtauksessa ranskalaiset rupeavat jauhamaan purukumia jotta heitä luultaisiin amerikkalaisiksi, eli stereotypioita on useaa eri ryhmää kohtaan.

    Keskimäärin erikoisefektit olivat asiansa ajavat, mutta ajan hammas on päässyt silti puremaan niihin kohtalaisen voimakkaasti etenkin yksittäisissä kohtauksissa. Onneksi suurimmassa osassa kohtauksia efektit eivät liiaksi vieneet huomiota itseensä vaan täyttivät tarkoituksensa. Silti missään vaiheessa ne eivät yltäneet näyttävyydessään Jurassic Parkin (lue arvostelu) tasolle.

    Elokuvan alkupuoliskolla koettavat taistelut armeijan ja Godzillan välillä on suhteellisen tasapaksua ja keskinkertaista tusinatavaraa, mutta tarina muuttui merkittävästi mielenkiintoisemmaksi myöhemmin kun ihmisille selviää että taistelussa on vielä muutakin mietittävää kuin mitä alussa on luultu.

    Kaikkinensa Godzilla on keskinkertainen, mutta silti viihdyttävä. Se on monin paikoin ennalta-arvattava ja kliseinen, mutta toisinaan sellaisellekin elokuville on aikansa ja paikkansa. Joskus on vain mukavaa katsoa elokuvaa josta saa tuttua ja turvallista räimettä vailla sen suurempia yllätyksiä. Niihin hetkiin Godzilla täyttää hyvin tehtävänsä.

  • Leffalauantai: Djävulens öga (Paholaisen silmä)

    Britt-Marie (Bibi Anderson) sekä Don Juan (Jarl Kulle) elokuvassa Djävulens oga vuodelta 1960.

    Ingmar Bergmanin ohjaama Djävulens öga joka suomennettuna tunnetaan nimellä Paholaisen silmä on vuonna 1960 julkaistu fantasiallinen draamakomedia. Pääosissa nähdään Jarl Kulle, Bibi Andersson, Stig Järrel sekä Nils Poppe.

    Paholaisen (Stig Järrel) on huomannut maan päällä nuoren naisen joka on vielä koskematon. Hän kääntyy helvetissä olevan Don Juanin (Jarl Kulle) puoleen. Paholainen lupaa tälle sadoiksi vuosiksi helpotusta helvetissä olemisen piinaansa mikäli hän menee maan päälle ja onnistuu viettelemään tämän naisen ennen hänen hääyötään.

    Don Juan ottaa tehtävän vastaan ja lähtee yhdessä apulaisensa Pablon (Sture Lagerwall) sekä vanhan demonin (Torsten Winge) kanssa tehtävää toteuttamaan. Nainen joka on viettelemisen kohteena, Britt-Marie (Bibi Anderson), on kirkkoherran (Nils Poppe) tytär ja pian Don Juan ja Pablo ovat demonin järjestämien tekojen seurauksena ujuttautuneet kirkkoherran taloon aiheuttamaan ongelmia.

    Bergman on tehnyt useampia kristilliseen uskoon liittyviä elokuvia (mm. Nattvardsgästerna) joissa on käsitelty ainakin uskon puutetta ja kaiken tarkoitusta. Tällä kertaa uskoa ja oikein tekemistä käsitellään rakkauden ja viettelysten kautta. Viettelysten tullessa kohdalle, kumpi lopulta voittaa – rakkaus ja oikeudenmukaisuus, vaiko omat mielihalut ja tunteet?

    Vaikka pääasiallinen tarina kertoo Don Juanin tehtävästä vietellä Britt-Marie, ei Bergman onneksi jätä tarinaansa näin yksiulotteiseksi vaan myös suurin osa muistakin hahmoista ovat merkityksellisiä teeman kannalta.

    Kirkkoherralla on kaappi jonne on joskus lukittu demoni ja hän on toivonut että itse saisi kohdata samanlaisen tilanteen että pääsisi lukitsemaan paholaisen kätyrin. Hänen toiveensa toteutuu ja hän joutuu demonin esittämien väittämien vuoksi arvioimaan vaimoaan ja tytärtään ja heidän toimintaansa sekä omia käsityksiään heistä.

    Lisäksi pastorin vaimo Renata (Gertrud Fridh) sitä vastoin on Don Juanin palvelijan Pablon (Sture Lagerwall) kiinnostuneen piirityksen kohteena. Pablon kiinnostuksen ja uskottomuuteen houkuttelujen vuoksi hän joutuu kohtaamaan omat tukahdutetut halunsa.

    Djävulens öga on mielenkiintoinen elokuva joka uskonnolliseen tematiikkaan puettuna kuvaa hyvin parisuhteiden haasteita sekä rakkautta ja oikeudenmukaisuutta. Kuten tavallista, uskonnollisesta näkökulmasta katsoen tästäkään elokuvasta ei tietenkään kannata ottaa kristinuskon teologisia oppejaan, sillä kuvaus helvetistä ja paholaisesta on puhtaasti epäraamatullista harhaoppia ja fantasiaa. Syvempi ja merkityksellisempi anti löytyykin sen tarinan sisällöstä, ei sen ulkomuodosta.

  • Uusin Painless Destiny -julkaisu nyt myös Spotifyssä

    Kuten muutama viikko takaperin kirjoitin (lue täältä), julkaisin Painless Destiny -artistinimellä julkaisun jossa oli vuoden 2013 sävellyksiä. Levy on nimeltään Forgotten tapes – Songs from 2013 ja nyt tuo levy löytyy vihdoin ja viimein myös Spotifystä sekä YouTube Music -palveluista.

    YouTubesta levyn voi kuunnella tämän linkin kautta.