Älypuhelimet puhuttavat

Muutamia päiviä takaperin Ylen verkkosivulla uutisoitiin, kuinka nuorisolääkärin mielestä pienten lasten älypuhelimet ovat olleet “hallitsematon ihmiskoe” (lue artikkeli täältä).

Totuttuun tapaan artikkeli on kerännyt kommentteja joissa on tuotu esiin erilaisia näkökulmia. Osa on sitä mieltä että älypuhelimet ovat haitallisia ainakin lapsille ja osa sitä vastoin ajattelee että näiden osalta ei ole mitään uutta alla auringon. Älylaitteiden käyttöä verrataan toisinaan siihen, että aikaisempien sukupolvien aikana ihmiset ovat katsoneet myös televisiota ja silti kasvaneet yhteiskuntakelpoisiksi.

On totta, että monien sukupolvien ajan on milloin minkäkin ajateltu turmelevan nuoria. Osansa ovat saaneet mm. rock- ja metallimusiikki, roolipelit, tietokonepelit, elokuvat ja televisio, sekä ilmeisesti jopa myös sarjakuvat. Kauan aikaa sitten jo asioiden kirjoittamisen on taidettu uskoa olevan haitallista, sillä enää ihmisten ei ole tarvinnut ulkoa muistaa asioita kuten ennen. Mikä tahansa poikkeama aikaisemmasta totutusta on luultavasti ihmisten mielestä aina ollut tie turmioon.

Nuorison erilaisia alakulttuureita, pukeutumista sekä musiikkia on kauhisteltu jo vuosikymmenien ajan ja onhan mm. punk-, metalli- tai goottialakulttuuriin kuuluvia nuoria pidetty enemmän tai vähemmän kyseenalaisina ja arveluttavina vanhempien toimesta.

Media on onnistunut lietsomaan hysteriaa vanhempiin jo vuosikymmenien ajan milloin mistäkin, joten on tietenkin tervettä kyseenalaistaa onko lasten älypuhelinten käyttö yhteiskunnallisesti sen suurempi ongelma kuin mikään aikaisempikaan ongelmaksi nähty asia.

Siinä missä yleensä aikaisemmin keskustelu on ollut nuorisossa ja heidän turmeltumisestaan milloin minkäkin asian vuoksi, on tällä kertaa keskustelussa kyseessä kuitenkin lapset, ei nuoret. Älypuhelinten käytössä ja niiden aiheuttamista ongelmista nuorison osalta on kyllä viimeisten vuosien aikana myös ollut paljon puhetta, joten sama puheenaihe on vain laajentanut vähitellen reviiriään koskettamaan laajempaa ikäjoukkoa joista ollaan huolissaan.

Älypuhelimet eivät ole vertailukelpoisia aikaisempiin teknologioihin

Kuten ylempänä kirjoitin, toisinaan kuulee älypuhelinten käyttöä verrattavan aikaisempiin teknologioihin kuten televisioon. Omasta näkökulmastani katsoen näiden kahden asian vertaaminen keskenään on kuitenkin täysin hyödytöntä, sillä niiden käyttö on täysin erilaista.

Älypuhelimet eivät ole millään muotoa vertailukelpoisia televisioon, sarjakuviin, painettuihin lehtiin tai oikeastaan mihinkään muuhun aikaisempaan teknologiaan.

Isoin ja merkittävin ero aikaisempiin teknologioihin nähden tulee siinä, että älypuhelin kulkee ihmisten mukana lähes aina ja kaikkialle. Televisio, elokuvat tai vaikkapa tietokonepelit ovat aikaisempien sukupolvien aikana aina olleet lähes poikkeuksetta sidottuja johonkin aikaan ja paikkaan. Televisiota on katseltu esimerkiksi kotona, kavereiden luona tai koulussa, mutta näiden paikkojen ulkopuolella ei ole televisio kulkenut koko aikaa taskussa.

Toinen olennainen ero on myös siinä, että sisällön määrä on ollut aikaisemmin merkittävästi vähäisempää. Ennen ihmiset joutuivat menemään elokuvateattereihin jos halusivat nähdä uuden elokuvan. Elokuvia on näytetty koteihin myös television välityksellä, mutta kanavien määrä on ollut Suomessa ainakin hyvinkin rajallinen. Esimerkiksi omassa lapsuudessani näkyi vain kanavat 1 ja 2 ja vasta vuonna 1993 aloitti televisiossa edes toimintansa Mtv3. En muista näkyikö tuo kanava edes meillä heti, vai saatiinko se näkymään vasta myöhemmin. Oli kuinka hyvänsä, tällöinkin katsomisen vaihtoehdot ovat rajoittuneet kolmeen eri kanavaan ja niitäkin pystyi katsomaan ainoastaan kun oli television äärellä, ei missä tahansa.

Vaihtoehtojen määrä katsottavassa sisällössä lisääntyi tavalliselle kuluttajalle VHS-nauhojen myötä. Videoita pystyi vuokraamaan ja ostamaan ja niihin pystyi myös ihmiset tallentamaan itsekin ohjelmia. VHS-kasettien myötä potentiaalisen katsottavan sisällön määrä kasvoi merkittävästi, mutta tällöinkin määrät ovat olleet tavalliselle keskivertoihmiselle suhteellisen suppeat. Esimerkiksi tänä päivänä jo pelkästä Netflixistä löytyy mitä luultavammin enemmän sisältöä kuin lapsena on koskaan ollut omilla VHS-nauhoilla yhteensäkään tarjolla katsottavaksi.

Verta, pornoa ja propagandaa

Nykyisten älylaitteiden vertaaminen vanhempiin tekniikoihin on ontuva myös siksi, että käsillä olevan sisällön luonne on hyvin paljon monipuolisempaa kuin aikaisemmin. Siinä missä ennen television äärellä oli vaihtoehtoja katsoa muutamaa televisiokanavaa tai VHS-nauhoitteita, on nykyään vaihtoehtoja paljon laajemmin.

Televisiokanavilla on ollut sensuuria ja myöskin harkintaa siitä mitä ohjelmaa on soveliasta näyttää televisiossa mihinkin aikaan. Samoin lapsille sopimattomien VHS-sisältöjen löytäminen ja hankkiminen ei ole ollut yhtä helppoa kuin sopimattoman sisällön löytäminen älypuhelinten aikakaudella.

Monenlaista lapsille – ja myös aikuisille – haitallista sisältöä on nykyään tarjolla Internetissä heti kun hetken mielijohde sen etsimiseen iskee. Muutaman klikkauksen kautta on helppoa löytää väkivaltaa, pornoa ja propagandaa eikä näiden määrä lopu kesken vaikka niitä katsoisi jokaisen valvomansa tunnin verran.

Kaikenlaista uutta sisältöä – sopivaa ja sopimatonta – tuotetaan jatkuvalla syötöllä moniin eri verkkopalveluihin, joten tämänkään vuoksi älylaitteiden käytön vertaaminen television katsomiseen ei ole mielestäni erityisen toimivaa, sillä uniikkia katsottavaa riittää vaikka maailman loppuun saakka.

Tietenkin on hyvä huomauttaa tässä heti perään se, että saatavalla oleva sisällön määrä ja luonne ei tietenkään tarkoita automaattisesti sitä että lapset näitä sisältöjä katsoisivat. Tuon tämän sisällöllisen aspektin sen vuoksi esiin jotta se havainnollistaa minkä vuoksi vertailu televisioon ei ole toimivaa.

Television ja VHS:n aikakaudella rajoitettu sisällön määrä on johtanut myöskin siihen että harvoin on ollut realistista kuluttaa koko päivää ja yötä pelkästään sisällön katsomiseen. Jos tekee vaikkapa hatusta heitetyn oletuksen että keskivertoperheessä on ollut esimerkiksi 50 VHS-kasettia ja niissä olisi jokaisessa on ollut 2 h pitkä elokuva, on mahdollisen katsottavan sisällön määrä ollut 100 tuntia jos televisiosta ei ole tullut mitään mielenkiintoista.

Jos television äärellä olisi viettänyt 8 tuntia päivässä näitä elokuvia katsellen, olisi nämä elokuvat kaluttu läpi alle kahdessa viikossa. Päivässä olisi kerennyt katsomaan neljä elokuvaa, joten 12,5 päivässä olisi kerennyt katsomaan koko valikoiman läpi mikäli jokaisena päivänä olisi aikaa käyttänyt 8 tuntia näiden katsomiseen. Moni ei ole luultavasti kuitenkaan katsonut jokaisena päivänä 8 tuntia televisiota ainakaan aktiivisesti seuraten, ainakaan sen jälkeen kun koko kotoa löytyvä elokuvavalikoima on katsottu muutaman kerran läpi.

Lisäksi eroja älypuhelimen ja television osalta tulee myös siinä, että television katsominen on usein passiivisempaa ja verkkaisempaa toimintaa kuin Internetin kautta tulevan mediasisällön katsominen. Televisokanavien osalta ulkopuolinen taho määrittää sen mitä ohjelmia on mahdollista katsoa ja mihin aikaan kun taas Internetin palveluissa loppukäyttäjä tekee valinnan mitä sisältöä katsoo, miten paljon ja mihin aikaan. Tältä osin kyseessä on siis merkittävästi erilainen toimintatapa median kuluttamisen suhteen sillä nykyään sisällön määrä ei katsomalla lopu.

Mielen manipulointia ja retardisaatiota

Aikaisempien ikäpolvien aikana televisio on ollut monelle koukuttava asia, samoin roolipelit, sarjakuvat, tietokonepelit tai mitkä tahansa muutkin asiat joista on oltu huolestuneita. Näiden koukuttavuudessa on silti huomattavaa eroa älypuhelimiin.

Siinä missä ennen markkinointi on ollut suuripiirteisempää ja kohderyhmäkohtaisempaa (esim. uuden lastenohjelman mainos aamun piirrettyjen mainoskatkolla), on nykyään markkinointi personoidumpaa ja käyttäjästä kerättyyn dataan pohjautuvaa.

Vaikka ikänsä puolesta aivan pienimmät lapset eivät saa käyttää sosiaalisen median palveluita mikäli he noudattavat palveluiden käyttöehtoja, on kuitenkin realistista uskoa että hyvinkin monet niitä käyttävät älypuhelimillaan.

Monet sosiaalisen median palvelut pyrkivät koukuttamaan käyttäjiään hyvinkin pitkälle hiotuilla algoritmeillä. Esimerkiksi sisällöt joista käyttäjä tykkää sosiaalisessa mediassa, sisällöt joihin hän kommentoi tai joita hän jakaa eteenpäin ovat omiaan antamaan lisää dataa sosiaalisen median palveluiden algoritmeille joiden avulla käyttäjälle voidaan tarjota sellaista sisältöä jonka äärellä hän viettää maksimaalisen paljon aikaa.

Lisäksi puhelimet jotka ovat lähes aina ja kaikkialla ihmisten mukana lähettävät ilmoituksia käyttäjilleen mm. sosiaalisessa mediassa jaetussa sisällössä saaduista tykkäyksistä, uusista viesteistä ja monesta muustakin asiasta mikäli nämä on asetuksissa sallittu. Kaikki nämä ovat omiaan heikentämään keskittymiskykyä.

Moni sosiaalisessa mediassa tai WhatsAppin tai muun vastaavan kautta nähdyssä sisällössä on myöskin luonteeltaan lyhytkestoista. Jatkuva altistuminen pääsääntöisesti lyhelle mediasisällölle heikentää pitkäjänteisyyttä ja kykyä keskittyä mihinkään kunnolla pidempiä aikoja.

Lyhyttä, sisällöltään köyhää ja aivoja vähän tai ei lainkaan haastavaa sisältä kuvataankin usein termillä “brain rot” tai suomalaisittain “aivomätä”. Sana valittiin myös vuonna 2024 Oxfordin vuoden sanaksi (lue täältä). Vuosien altistuminen lyhyelle ja älyllisiä kykyjä kehittämättömälle sisällölle on haitallista jo aikuisillekin, mutta erityisen vaarallista tämä on lapsille joiden aivot ovat vasta kehittymässä.

Henkilökohtaisesti uskon että lopputuloksena tämänkaltaisen sisällön laajamittaisesta katsomisesta on vain kansakunnon retardisaatio ja valitettavasti merkit näyttävät että uskomukseni osuu oikeaan. Retardisaatio ei ole mikään oikea virallinen olemassaoleva sana, mutta se on sana jota itse käytän asian kuvaamiseen. Tarkoitan sillä siis sitä, että ihmiset joilla ei ole neurologisesti mitään poikkeamaa jäävät kuitenkin älylliseltä ja henkisiltä kyvyiltään merkittävästi jälkeen normaalista kehityksestä liiallisen älylaitteiden ja roskasisällön kulutuksen seurauksena.

Netissä on tullut vastaan useita Yhdysvaltalaisia opettajia jotka kertovat lasten luku- ja kirjoitustaidon romahtamisesta lähivuosina. Monet oppilaat ovat vuosia jäljessä siitä tasosta missä heidän luku- ja kirjoitustaitonsa pitäisi olla, joten kyseessä on laajamittainen ongelma jonka aiheuttajaksi voi hyvällä syyllä olettaa älylaitteiden käyttöä aivan pienestä pitäen. Tietenkin selittäviä tekijöitä voi olla muitakin, mutta näin laajamittaista useassa maassa esiintyvää ongelmaa ja sen aiheuttajaa miettiessä ei ainakaan älypuhelinten ja tablettien käyttöä lapsesta asti voi missään nimessä sulkea pois.

Loppusanat

Vaikka ihmisillä on kautta vuosikymmenien – ellei jopa kautta vuosisatojen – ollut tapana kauhistella jälkikäteen arvioituna jopa turhaankin sitä kuinka seuraava sukupolvi on aina menossa huonompaan suuntaan, on silti aina hyvä pysähtyä miettimään onko tämänkertaisessa kauhistelun aiheessa mitään todellista syytä johon olisi hyvä kiinnittää huomiota vai onko esitetyt uhkakuvat ainoastaan vanhoihin tapoihin kangistuneiden muutosvastarintaisten ihmisten tyhjänpäiväinen itkuvirsi maailman muutoksen edessä.

Kuten tästä tekstistä voi päätellä, itse kuulun siihen joukkoon joka näkee lapsilla ja nuorilla älypuhelimen vääränlaisen käytön todelliseksi yhteiskuntaa uhkaavaksi toiminnaksi.

Vanhemmalla ikäpolvella älypuhelinten vääränlainen käyttö on myös uhka monellakin eri tavalla (mm. liikenteessä kännykän näprääminen vaarantaa ihmishenkiä), mutta vanhempi ikäpolvi on kerennyt kasvamaan aikuiseksi ennen älypuhelinten markkinoille tuloa. Tämän seurauksena monella on lapsuudessa kerennyt kehittymään edes jonkinlainen keskittymiskyky ja pitkäjänteisyys, jota älypuhelinten liiallisella käytöllä kuitenkin vuodesta toiseen heikennetään.

Lapsilla ja nuorilla tilanne on päinvastainen, eli heillä ei aivot ole vielä edes kerenneet kehittymään ennen kuin ne jo altistuvat jatkuville keskeytyksille. Tämä on iso uhka yhteiskunnallisesti, sillä mikäli ihmisiltä puuttuu kyky keskittyä pidempiä aikoja mihinkään tehtävään jää vähänkään purkan jauhamista haasteellisempien asioiden oppiminen puuttumaan. Ihmiskunta muuttuu aina vain entistäkin typerämmäksi.

Älypuhelin itsessään on tietenkin ainoastaan työkalu jota voi käyttää joka hyödyllisesti tai haitallisesti, mutta hyvin usein haitallinen käyttö tapahtuu luonnollisesti eri palveluiden käytön seurauksena. Ohjelmat lähettävät notifikaatioita jotka johtavat keskittymiskyvyn heikkenemiseen, moni vastaan tuleva sisältö on lyhyttä ja älyllisesti köyhää ja sisällön loputon määrä johtaa helposti ns. “doomscrollaamiseen” eli tuntikausia kestävään lyhytvideoiden katsontaan.

Älypuhelimet ja niiden nykyinen käyttötapa ovat yhteiskunnallinen ongelma ikäluokasta riippumatta, mutta erityisesti ne ovat ongelmallisia lasten ja nuorten kehitykselle. Aikuistenkin olisi silti hyvä omalta osaltaan miettiä käyttävätkö he älypuhelinta, vai käyttääkö älypuhelin heitä.

Omalta osaltani olen tehnyt viime vuoden lopussa valintani ja olen jälleen käyttänyt ensisijaisena puhelimenani Nokia 3210:aa. Työpuhelimeni on kyllä älypuhelin ja sitä olen käyttänyt mm. maksamaan ePassilla lounaat ja hakiessani pakettia noutopisteestä, mutta työpuhelimen osalta älypuhelimen koukuttavuus on täysi nolla.

En kuljeta sitä mukanani työajan ulkopuolella paitsi silloin kun sille on ollut erityinen tarve sekä tietenkin työmatkoilla, sieltä ei tule mitään notifikaatioita sillä siinä ei ole WhatsAppia eikä muita henkilökohtaisia viestipalveluita eikä sillä tule myöskään selattua nettiä työmatkoilla joten sen käyttö on yhtä vähäistä kuin Nokia 3210:n – käytän vain, jos sille on oikea perusteltu tarve.

Mielenkiinnolla odotan missä vaiheessa suurempi osa ihmisistä palaa perinteisten ei-älypuhelinten käyttäjäksi. Hiljaisia signaaleja on jo nähtävissä monissa eri YouTuben ja TikTokin videoissa, mutta aika näyttää tapahtuuko kulttuurillista muutosta isommassa mittakaavassa koskaan. Toivossa on hyvä kuitenkin elää – ehkä ihmisyys vielä voittaa koneiden vallan.