• Leffalauantai: Photographing Fairies (Vangitut unelmat)

    Charles Castle (Toby Stephens) näkee keijun

    Valokuvaaja Charles Castle (Toby Stephens) osallistuu tapahtumaan missä esitellään kuvaa keijuista. Hän tuo ilmi valokuvan epäaitouteen liittyviä elementtejä kaikkien paikalla olevien kuullen, minkä seurauksena tapahtumassa kuuntelemassa ollut Beatrice (Frances Barber) saapuu myöhemmin hänen luokseen näyttämään kuvaa jonka hän on itse ottanut. Kuvassa on naisen lapsi joka on kertonut että hänellä on kädessään keiju. Kuvassa ei keijua näy, mutta jonkinlaisia tavallisuudesta poikkeavia merkkejä on kuitenkin nähtävissä. Charles koettaa vakuuttaa naiselle että kuvassa on kehityksessä tapahtuneita virheitä tai muita teknisiä ongelmia, mutta myöhemmin naisen mentyä pois Charles huomaa kuvasta uusia piirteitä jotka saavat hänet itsensäkin epäilemään aikaisempaa analyysiään. Charles lähtee selvittämään asiaa paikan päälle, mutta keijujen kuvaamisyrityksien aikana mystisen puun luona tragedia seuraa toistaan monin kohtalokkain seurauksin.

    Nick Willingin ohjaama Photographing fairies (IMDB) vuodelta 1997 on mysteerinen fantasiaelokuva joka erottuu positiivisella tapaa tyylillään. Useasti fantasia-aiheiset elokuvat joita olen nähnyt ovat selkeästi kokonaan arkisemmasta todellisuudesta erilaiseen fantasiamaailmaan sijoittuvia, mutta tässä keijujen kansoittama fantasiamaailma on maailma joka on läsnä ihmisten kokeman todellisuuden kanssa, mutta sitä ei kuitenkaan pysty normaalisti havaitsemaan ihmisten aistein. Suurin osa elokuvasta onkin kiinni tässä todellisuudessa ja fantasiaelementit ovat pienemmässä roolissa, vaikkakin merkittävässä.

    Charles on hahmona henkilö joka on kokenut kovia, mutta hänen vakuututtuaan keijujen olemassaolosta hän on valmis puolustamaan uskomustaan todeksi vaikka sillä olisikin kovia seurauksia arkitodellisuudessa.

    Elokuva käsittelee sinänsä mielenkiintoista konseptia, eli jonkin yleisesti hyväksytyn naturalistisen todellisuuden aistihavaintojen ulkopuolelle jäävän todellisuuden olemassaoloa ja sen etsintää. Alkuvaiheilla tapahtumapaikkana nähdään teosofisen seuran tilaa ja muutamat valokuvattavat asiakkaat ovat vapaamuurareita, eli tapahtumaympäristö ja sen henkilöt ovat sellaisia joilla on jonkinlainen usko yliluonnollisiin ilmiöihin ja siihen että kaikki nähtävä todellisuus ei ole ainoa todellisuus mikä on.

    Vaikka tarinan sisältöön ja aiheeseen johon liittyvää uskoa siinä käsitellään en toki itse uskokaan, on sen kuvaus silti mielenkiintoinen yleismaailmallisesti. Kun ihminen uskoo johonkin vakaasti ja haluaa todistaa sen todeksi, silloin ihminen on valmis seisomaan uskonsa puolesta seurauksista välittämättä. Charles ei ole kuitenkaan tarinassa ainoa lajiaan jolla on vakaa usko, sillä myös pastori Templetonilla (Ben Kingsley)  ja hänen vaimollaan Beatricella on kummallakin omat uskonsa joista he eivät luovu.

    Photographing fairies on mielenkiintoinen ja omalaatuinen elokuva joka pitää hyvin mielenkiinnon yllä loppuun saakka. Lisäksi sen tapahtumat ovat useassa kohtaa yllättäviäkin, joten kokonaisuutena tämä oli näkemisen arvoinen elokuva.

  • Tavaraa vähemmäksi ja musiikkisetupin yksinkertaistamista

    Sängyn vierestä lähti laiteräkki häkkivarastoon. Kukan sain vierailemassa käyneeltä veljeltä ja hänen vaimoltaan.

    Tavarat asunnossa on olleet jo jonkin aikaa paikoillaan kuten täällä blogissa olen aikaisemminkin jo maininnut, mutta lähipäivinä on tullut yhä siivottua ja tavaraa on mennyt lisää niin kaappeihin kuin häkkivarastoonkin.

    Aikaisemmin sängyn vieressä tietokoneen puolella oli laiteräkki jossa oli CD-soitin, vinyylisoitin, audio interface sekä jonkin verran elokuvia. Kärräsin räkin kuitenkin häkkivarastoon ja virittelin musiikinkuunteluun käytettävät laitteistot toisella tapaa. Leffat menivät ainakin tässä vaiheessa kaappiin.

    Isokokoinen AV-viritinvahvistin, isohko CD-soitin, UHD-soitin sekä myöskin Focusriten DAC:in virkaa ajanut audio interface päätyivät makuuhuoneen kaappiin ja tilalle tuli merkittävästi minimalistisempi ratkaisu eli Denon RCD-M41 vahvistin jossa on myös samassa CD-soitin.

    Kyseinen laite löytyi onneksi jo entuudestaan monen vuoden takaa joten uusia hankintoja ei ollut tarvetta tehdä. Vahvistimessa on sopivasti yksi Line in -sisääntulo, joten levysoittimen sai siihen suoraan kiinni ilman mitään säätämistä.

    Muutos yksinkertaisempaan (laitteiden ja johtojen määrässä mitattuna) musiikin kuuntelun lähti siitä kun otin jälleen Roonin käyttöön. Mikäli Roon ei ole tuttu, on se siis tietokoneelle asennettava kaupallinen musiikkisoitin jolla voi soittaa omalla koneellaan olevia musiikkeja.

    Maksullinen musiikkisoitin omille musiikeille saattaa kuulostaa erikoiselta, koska ilmaisia ohjelmia FLAC- ja Mp3-tiedostojen kuunteluun on pilvin pimein ja AI:llakin voi sellaisia itselleen koodata mikäli niin haluaa, mutta Roonin etu on sen käytettävyys ja monen laitteen hyvä tuki.

    Levysoitin on nyt suoraan levyhyllyn päällä. Vieressä on vahvistin jossa on myös CD-soitin. Kuvan ottamisen aikaan levysoittimen kautta soi Echo And The Bunnyman -yhtyeen Crocodiles-levy jonka kansi on pystyssä kvuassa.

    Käytännössä Roon toimii siten että jollekin tietokoneelle asennetaan Roonin serveri ja sillä on pääsy omaan musiikkikirjastoon jonka jälkeen sitten eri laitteilla voi ohjata musiikkikirjastoaan ja eri laitteita. Itselläni Roon pyörii nyt Windows-koneella missä myös musiikitkin ovat.

    Tietokone on päällä 24/7 jolloin voin kotona ollessa valita vaikkapa iPadilta käsin että haluan laittaa musiikit soimaan noista isoista kaiuttimista mitkä on sängyn päässä tai voin laittaa musiikit soimaan kyseisen iPadin kautta. Tällä hetkellä kuitenkin niistä soi Nightwishin Oceanborn jonka laitoin soimaan käyttäen tietokonetta jonka ääressä nyt istun tätä kirjoittamassa.

    Jotta kyseistä vahvistinta mahdollisesti harkitsevat ja tänne blogiin eksyvät eivät saa väärää käsitystä, tuossa Denonissa ei ole suoraan Roonin kautta striimausta vaan itselläni on sen optisessa sisääntulossa WiiM Mini jonka kautta Roonista striimaan musiikkeja Denonin vahvistimelle.

    Monella laitteella Roonin ohjaamisesta eri laitteille on tietenkin se hyöty, että jos ja kun haluan kuunnella musiikkia ajatuksella ja keskittyneesti enkä pelkästään taustamusiikkina voin valita Roonilta että haluan kuunnella jonkun levyn siten että se kuuluu vaikkapa iPadista. Sen jälkeen laitan vain AirPod Maxit päähän jotka yhdistyvät tuohon tablettiiin ja voin saada helposti ilman johtojen kanssa säätämistä musiikit hyvällä laadulla kuulokkeisiin. Tai kaiuttimiin. Tai vaikka HomePod mineihin joita löytyy yksi vessassa sekä kaksi lattialla sängyn vieressä ikkunoiden nurkissa.

    Roon toimii serverinä ja siihen voi sitten yhdistää työkoneella, kotikoneillani, tabletilla ja kännykällä, sen mukaan mikä laite nyt sattuukin olemaan käden ulottuvilla eli mikä tahansa laite mihin Roonin saa asennettua toimii kätevästi kaukosäätimenä mille tahansa kaiuttimille kotonani. Kätevää.

    Lisäksi voin vieläkin helposti kuunnella vinyylilevyt ja CD-levyt perinteisellä metodilla laittamalla levyn soittimeen ja painamalla play eli jos kodin netin tai tietokoneeni kanssa tulee jotain ongelmia voin silti napata CD:n hyllystä ja tökätä sen soittimeen ja rokki pääsee raikamaan.

    Mielenkiintoista on ollut huomata kuinka paljon pienet ja yksinkertaiset muutokset vaikuttavat musiikin kuunteluun, sillä nyt kolmen päivän aikana olen kuunnellut 24 h 6 minuuttia musiikkia eli aivan jäätävän paljon. Osa kuuntelusta on ollut taustamusiikkina unille mennessä soidessa, monesti taustalla on soinut jotain kuten tälläkin hetkellä, mutta lisäksi keskittyneesti ajatuksen kanssa kuuntelemistakin on tullut harrastettua.

    Hyvin toimiva ja helppokäyttöinen setuppi saa haluamaan kuunnella musiikkia enemmän ja eikö se lopulta ole kuitenkin hifi-laitteiston ja ohjelmistojen tarkoituskin 🙂

  • Leffalauantai: Dracula (1931)

    Draculan roolissa nähdään legendaarinen Bela Lugosi

    Tod Browningin ohjaama ja Bela Lugosin tähdittämä vuonna 1931 julkaistu Dracula (IMDB) joka suomalaisittain tunnetaan myös nimellä Dracula – vanha vampyyri on Bram Stokerin romaaniin pohjautuva kauhuelokuva. Teos on myös ensimmäisiä Stokerin romaaniin pohjautuvia vampyyrifilmatisointeja, vaikkakaan ei ensimmäinen, sillä FW Murneaun ohjaama Nosferatu vuodelta 1922 on kerennyt teoksen filmatisoinnin pariin jo vuosia aikaisemmin.

    Elokuva alkaa kohtauksella missä väkeä on matkalla Karpatian vuoristoissa hevoskärryissä. Kärryjen kuljettaja pitää kiirettä ehtiäkseen ajoissa kylään ennen auringon painumista mailleen, sillä on valpurin yö ja kyläläiset tietävät että alueella on vampyyri. Kärryn kyydissä matkaa tehnyt Herra Renfield (Dwight Frye) tahtoo kuitenkin lähteä kyläläisten peloista välittämättä vielä yötä myöten jatkamaan matkaansa, sillä hän on sopinut tapaamisen kreivi Draculan (Bela Lugosi) kanssa. Koska hänen mieltään ei saa käännytettyä, antaa yksi kylän naisista Renfieldille mukaan krusifiksin turvaa tuomaan.

    Matkalla linnaan Renfield saa huomata että jotakin outoa on tekeillä. Häntä noutamaan tulleen hevoskärryn kuljettaja on kadonnut, kärryjä vetävien hevosten edellä on lentänyt lepakko kuin suuntaa antamassa eikä linnan isäntäkään vaikuta aivan tavallisimmalta tapaukselta kävellessään suuren hämähäkin seitin lävitse rikkomatta seittiä. Renfield ei kuitenkaan vähästä hätkähdä ja Draculan kanssa tehtävät liiketoimet englannissa olevasta kartanosta saadaan selvitettyä.

    Karpaattien jälkeen katsoja viedään Draculan matkassa Lontooseen missä kaupungin ihmiset saavat tutustua tähän uuteen salaperäiseen kreiviin jossa on jotain muutakin outoa kuin vain eurooppalaisuus.

    Olen katsonut tämän elokuvan useaan otteeseen vuosien mittaan ja tämän vuoden puolella kahteenkin otteeseen. Vuosien takaisista katselukerroista ei ollut juurikaan muistikuvia, joten aikaisemmin tämä elokuva ei ollut itselleni erityisen suuresti puhutellut.  Syynä tähän on voinut olla se, että en nuorempana erityisen paljoa katsonut muutenkaan mustavalkoisia vanhoja elokuvia sekä se, että modernimmat vampyyrielokuvat ovat olleet omaan makuuni purevampia. Heinäkuun alussa tämän katsottuani havaitsin tämän kuitenkin nykyiseen makuuni toimivaksi teokseksi eikä mielikuva muuttunut nyt uudelleen katsottuani.

    Tarinan pääkuvio on tuttu jos Dracula-aiheisia elokuvia on katsonut eikä henkilöhahmoissa ole myöskään sen suurempia yllätyksiä – sieltä löytyy niin Mina ja Lucy kuin myös Harker ja Van Helsingkin.

    Moderneja elokuvia enemmän katsoneelle on musiikin puute alun introssa kuultavaa Tchaikovksyn Swan Lakea lukuunottamatta merkille pantavaa. Musiikin puute muuttaa olennaisesti elokuvan tunnelmaa.

    Minan roolissa nähdään Helen Chandler

    Vaikka tämä on luokiteltu kategoriaan Kauhu, on tuoreempia elokuvia katsoneen luultavasti tästä vaikea saada kovinkaan suurta jännitystä elämäänsä. Pelottavia kohtauksia ei ole – ellei Draculan intensiivistä tuijotusta sellaiseksi laske -, eikä myöskään kokonaisvaltaisesti tunnelma saavuta edes jännittäviä piirteitä. Tämä ei kuitenkaan itselleni lukeudu negatiiviseksi aspektiksi, sillä teoksesta voi nauttia ymmärtäen sen olevan oman aikakautensa lapsi jolle tehtäisiin vain räikeää vääryyttä jos sitä koetettaisiin arvioida nykyisten filmatisointien standardeilla.

    Tarina toimii hyvin ja näyttelijöiden roolisuoritukset ovat tavallista tasoa ilman sen suurempaa sanottavaa. Positiivisen poikkeuksen tästä tekee kuitenkin Dwight Frye roolissaan mielenvikaisuudesta kärsivänä Renfieldinä, sillä hänen ilmaisussaan on elävyyttä ja mielenvikaisessa naurussaan sävyä joka saa hänen mielenvikaisuutensa välitettyä hyvin katsojalle saakka.

    Kaikkinensa vuoden 1931 Dracula on vieläkin katsomisen arvoinen teos kaikille vampyyrielokuvista nauttiville, klassikkoelokuvista kiinnostuneille sekä elokuvaharrastajille. Muiden nykykatsojien saattaa sitä vastoin olla vaikeampaa saada tästä erityisen paljoa mitään irti.

  • Kokeilussa MiniMax H3 Image -kuvamalli

    MiniMax H3 image -kuvamallissa on sensuuri varsin löyhää tai puutteellista, joten verta voi lisätä vampyyrin leukaan

    Eilen illalla latasin joitain päiviä takaperin julkaistun MiniMax H3 Image -mallin tiedostot koneelle ja rupesin testailemaan minkälaista laatua tekoälykuviin saan tällä mallilla. Tietenkin tässä vaiheessa kokemukset ovat lyhyeltä ajalta ja kuvia on kerennyt generoimaan vasta muutamia satoja, mutta laitan niitä tänne blogiini jo nähtäväksi.

    Kiehtovin uusi aspekti tässä mallissa verrattuna muihin on se, että kuvat joita tällä generoidaan on merkittävästi suurempia kuin muilla aiemmin koettamillani malleilla. Siinä missä aiemmin kuvat ovat olleet muutaman megapikselin kokoluokkaa muilla malleilla, onnistuu tällä tehdä 16 Mpx kuvia ja ilmeisesti myös isompiakin. Itse generoin kuitenkin “vain” 8 Mpx kokoisia kuvia jolloin kuvan generointi on nopeaa ja laatu on silti hyvä.

    Yhden kuvan generointiin menee mallin muistiin lataamisen jälkeen tällöin noin minuutti per kuva omalla tietokoneellani. Omassa koneessani näytönohjaimena on RTX 4060 Ti jossa on 16 GB videomuistia ja tavallista RAM-muistia koneessa on 32 GB. Nopeus yllätti positiivisesti, sillä mallin tarvitsemat tiedostot vievät levyltä tilaa yli 40 GB.

    Kuvia generoin tuttuun tapaan ComfyUI:n kautta. Ensimmäiset vaikutelmat mallista olivat poikkeuksellisesti varsin negatiiviset, sillä oletusasetuksilla kuvamallin työnkulussa oli samplerina euler, mutta se teki tämän mallin kanssa todella huonoa laatua. Kuitenkin kun samplerin vaihtoi lcm:ksi työnkulusta kuvanlaatu parani merkittävästi ja mallin laatu on päässyt ilahduttamaan.

    Tähän mennessä olen pääsääntöisesti kuvat generoinut värillisenä, vaikkakin yksittäisiä mustavalkoisia kuvia on myös tullut testailtua. Mustavalkoisesta tyylistä en osaa vielä sanoa kovin paljoa, mutta ainakin jotkin niistäkin ovat olleet omaa silmää miellyttäviä.

    Näissä kuvissa joita tänne jaan olen pyrkinyt simuloimaan filmikameralla otettujen kuvien tyyliä, eli oma käyttöni tällekin kuvamallille on vain fotorealistisen näköiset kuvat, ainakin näin testivaiheessa.

    Aikaisemmin täällä blogissa olen testannut myös MOSS:ia (lue täältä), Qwen Image 2.1:aa (lue täältä), Krea 2 Turboa (lue täältä) sekä Z Image Turboa (lue täältä), joten mikäli aikaisempien kuvamallitestien kuvia kiinnosta käydä katsomassa vertailun vuoksi voi niitä käydä katsomassa noista linkeistä.

  • Häkkivarasto löydetty!

    Tyhjät laatikot ja ylimääräiset romut sain vihdoin vietyä häkkivarastoon

    Tänään kun palasin kaverin luota kyläilemästä takaisin kotiin, ajattelin että käyn vielä varmuuden vuoksi testaamassa avaintani häkkivarastojen ulko-oveen. Muutamia kertoja olen huomannut asuntoni ovessakin sen, että jos avain ei ole täysin kunnolla lukossa niin se näyttää että se olisi pohjassa mutta ovi vain ei aukea, joten oli sama käydä vielä varmistamassa että onko voinut häkkivaraston oven kanssa käydä sama.

    Alakerrassa etsiessäni häkkivarastoja tuli joku saman talon asukas (oletettavasti) lapsensa kanssa vastaan ja kysyin häneltä että tietääkö hän että onko näissä ovissa eri avaimet. Hän sanoi että samalla avaimella pääsee kaikkiin tiloihin, mutta selvisi että häkkivaraston ovi jota olen viimeksi koettanut on varmaankin ollut väärä ovi, koska häkkivarastot olivatkin heti oman taloni hissin vieressä. Kävin sitä sitten koettamassa ja avain kävi siihen oveen ongelmitta, joten tämäkin ongelma poistui 😀

    Hain sisältä vessassa häkkivarastoon viemistä odottamassa olleet pahvilaatikot, yöpöydän ja maton. Nyt onkin mukavan paljon enemän tilaa sisällä. Vielä kun saa jossain vaiheessa löydettyä tähän asuntoon sopivamman laitetelineen vinyylisoittimelle, CD-soittimelle sekä DAC:lle niin tilaa saa vieläkin lisää. Siihen asti nykyiselläänkin on jo mukavasti asiat lähes mallillaan.