Kokeilussa: Juhla Mokka tosi tumma -kahvi

Tämänkertaisena kahvikokeiluna on Pauligin Juhla Mokan Tosi tumma -nimellä myytävä kahvi. Omaan makuuni ns. tavallinen Juhla Mokka ei enää ole iskenyt vuosiin niin hyvin kuin nuorempana, joten oli mielenkiintoista ostaa tummaa versiota kokeiluun.

Tosi tumman kerrotaan olevan paahtoasteeltaan tasoa 4. Pavut on 100 % Arabica-lajikkeiden sekoitusta. Täyteläisyys on 4, hapokkuus 2 ja aromikkuus 3 ainakin valmistajan oman sivun mukaan (katso täältä).

Maku on ilahduttavan pehmeää ja helposti nautittavaa sorttia. Täyteläisyys on helppo löytää myös omassakin suussa, joten mikäli mieltymykset kääntyvät täyteläisten kahvien suuntaan on tämä sen suhteen onnistunut tuote.

Vaikka tämä on tummaa kahvia ei tämä silti kovin tummaa tuntua itselleni luonut. Tietenkin nämä on aina makuasioita ja tottumuskysymyksiä, mutta mikäli mieltymys on vahvempiin tummiin kahveihin ei tämä ehkä tavoita sitä kohdeyleisöä täysin.

Jollain tapaa kuitenkin uskon (vaikka en tietenkään voi tietää) että tavoitekohderyhmäksi on mietitty muutenkin keskiverto kahvin kuluttaja joille perinteinen Juhla Mokka on kahvivalinnassa se ensimmäinen tuote jota hyllystä kotiin kannetaan eikä niinkään ne ihmiset jotka muutenkin siemailet tummia kahveja. Mikäli näin on, on tämä kokeilemisen arvoinen tuote.

Koska nautin tummista ja vaaleista kahveista toimi tämä itselleni hyvin. Se on sopivan pehmeä kahvi vailla liiallista kitkeryyttä. En osaa tätä kuitenkaan laskea kovin tummaksi kahviksi vaan enemmänkin tumman ja vaalean kahvin välimaastossa hengailevaksi kahviksi joka hieman kallistuu tumman kahvin rajan tummemmalle puolelle.

Normaalisti kahvia arjejssa nautittaessa en tietenkään erikoisemmin mieti onko se tummaa vai vaaleaa, vaan sitä onko se hyvää vaiko ei. Juhla Mokka Tosi tumma onneksi itselleni kallistuu helposti hyvän makuisten kahvien puolelle ja tätä voin kuvitella ostavani toisenkin kerran kodin arkikahviksi.

Kirja: Ellen White – Suuri taistelu

Suuri taistelu (alkuperäinen nimi <em>From Here to Forever</em>) on amerikkalaisen Ellen Gould Whiten kirjoittama hengellinen teos.

En löytänyt varmaa tietoa milloin kirja on ensimmäisen kerran julkaistu, mutta ilmeisesti alkuperäinen teos on nähnyt päivänvalon kirjan muodossa ulkomailla vasta vuonna 1982. Tämä tuntuu omaan korvaani hieman erikoiselta, sillä Ellen White itse kuoli jo vuonna 1915 (lue täältä), mutta ainakin tämä lukemani painos on vuodelta 2015 ja sen on kustantanut Media7 Julkaisut. Sivuja kirjassa on 446, vaikkakin sivu 428 on viimeinen varsinainen sivu ja loput on lähteitä ja liitteitä.

Suuri taistelu kertoo monista historiallisista tapahtumista ja niissä toimineissa hengellisistä vaikuttimista. Esimerkiksi teoksesta löytyy paljon juttua katolisen kirkon epäterveistä ja suorastaan vaarallisista opeista ja toimintamalleista historiassa, protestanttisuuden alkuvaiheista, Lutherin ajamasta uskonpuhdistuksesta ja protestanttisen suuntauksen kasvusta ja paljon kirjassa on kerrottu myös adventtikirkon historiaan vaikuttaneista tapahtumista.

Mikäli Ellen White – tai Ellen G. White kuten hänestä monesti kuulee puhuttavan – ei ole tuttu lainkaan, on häntä yleisesti seitsemännen päivän adventistien piireissä pidetty profeettana. Whiten oma vaikutus ilmeisesti adventtikirkon historiassa on alussa ollut vähäistä sillä teologiset suuntaviivat on muodostunut jo ennen hänen vaikutustaan, mutta myöhemmin hänen kirjoitukset ovat nousseet arvostetumpaan asemaan ja Raamatun Sanoma -vihkossa (lue täältä) on todella paljon viittauksia hänen kirjoituksiinsa.

Raamattua (+ toki myös jonkin verran Koraania, Mormonin kirjaa yms.) lukuunottamatta en ole muistaakseni aikaisemmin lukenut mitään hengellistä tai teologista kirjallisuutta joten on hieman vaikea sanoa suoraan mitä mieltä tyylillisesti tästä kaikesta olin. En siis tiedä tämän tyylilajin kirjoja enkä osaa peilata oliko tämä tavallinen vaiko tavallisuudesta poikkeava omassa lajityypissään, onko näissä normaalistikin kerrottu paljon historiaa ja Raamatun tulkintoja vuosien varrelta.

Kuitenkin kokonaisuutena pidin tästä teoksesta. Siinä oli paljon tekstiä jonka kautta opin historiaa eri suuntauksista, sain paremmin ymmärrystä mistä juontaa juurensa monien kohtalaisen negatiivinen asenne katolilaista opetusta kohtaan sekä ilahduttavasti sai lukea myös niistä maailmanlopun ennustuksista joihin milleristit uskoivat ja jotka nyt jälkeenpäin on helppoa tietenkin huomata menneen selvästi pieleen. Pidän siitä että historian tapahtumista kerrotaan turhia kaunistelematta, olipa ne sitten hyviä tai huonoja. Pieleen menneet lopun ajan ennustukset ovat osa historiaa jota milleriläisillä on ollut eikä sitä ole tarvetta kaunistella.

Koska kyseessä on hengellinen teos, on kirjassa paljon myös sellaista mistä on vaikea sanoa juuri mitään. Se joko on niin, tai sitten ei. Esimerkiksi enkelien läsnäolo erilaisissa historian hetkien tapahtumissa on asia mitä en voi todistaa puolesta enkä vastaan joten ne joko uskoo tai sitten ei. Kuitenkaan mitään sellaista ei kirjassa pistänyt ainakaan itselläni silmään mistä olisi tullut tunnetta että kyseessä olisi harhaoppi tai eksytys Raamatun sanomaan peilattuna, joten en näe mitään syytä miksi en tutustuisi jatkossa Whiten muuhunkin kirjallisuuteen.

Leffalauantai: Argo

Tony Mendezin roolissa nähdään Ben Affleck

Argo (IMDB) on vuonna 2012 julkaistu biografia/draama/trilleri. Sen on ohjannut myös pääosaroolissakin nähtävä Ben Affleck. Muissa rooleissa nähdään mm. Bryan Cranston, Alan Arkin, Victor Garber, Tate Donovan, John Goodman sekä Taylor Schilling. Elokuva on palkittu parhaan elokuvan Oscarilla.

Elokuva on tositapahtumiin pohjautuva tarina missä kerrotaan CIA:n suorittamasta operaatiosta missä pelastettiin kuusi amerikkalaista Iranin pankkivankikriisin aikaan vuonna 1979. Wikipedian mukaan kyseinen kriisi alkoi vuonna 1979 islamilaisten opiskelijoiden vallattua Yhdysvaltojen Iranin suurlähetystön Teheranissa (lue täältä).

Oma historiantietämykseni aiheen tiimoilta on vähäistä joten en osaa arvioida kuinka todenmukainen kuvaus elokuva oli kyseisestä tapahtumasta. Kuivahkon kuuloisesta aihepiiristään huolimatta Affleck on onnistunut loihtimaan mielenkiintoisen elokuvan joka pitää katsojan mielenkiinnon yllä alusta loppuun saakka.

Bob Andersin roolissa Tate Donovan

Alussa katsojalle näytetään tapahtumapaikka, mielenosoittajien saapuminen ja mellakointi sekä kuuden henkilön pako tapahtumapaikalta. Pian tämän jälkeen siirrytään amerikkaan CIA:n puolelle missä suunnitellaan operaatiota paenneiden henkilöiden palastamiseksi heidän piilopaikastaan. Agentti Tony Mendez (Ben Affleck) lähtee Iraniin pelastusoperaatiolle mikä on naamioitu CIA:n tekaistun Sci-Fi elokuva Argon tapahtumapaikaksi.

Elokuvallisesti Argo on tyylikkäästi toteutettu draama joka rakentuu verkkaisesti käymättä kuitenkaan missään vaiheessa junnaavaksi. Rauhallisen tarinan kasvatuksen ja hyvän tarinan rytmin myötä lopun ratkaisuvaiheet tuntuvat kiinnostavalta ja jopa jännittävältä – siitäkin huolimatta että katsojan on helppoa osata odottaa mihin suuntaan henkilöiden kohtalot menevät.

Vakava tarina sisälsi siellä täällä myös toimivia humoristisia vivahteita jotka olivat omiaan lisäämään elokuvalle myös viihteellistä puolta. Yli kaksi tuntia kestävä elokuva kansainvälisestä konfliktista ja siihen liittyvästä pelastusoperaatiosta on helppo tehdä tarpeettoman synkkämieliseksi ollakseen enää viihdyttävä tai vaihtoehtoisesti liian kliseiseksi ollakseen uskottava, mutta Argo onnistuu tyylipuhtaasti tasapainottelemaan näiden välillä kallistumatta kuitenkaan kumpaankaan suuntaan.

Kokonaisuutena Argo on erinomainen elokuva joka kestää useammankin katselukerran.

Arvosana: 9/10 (IMDB: 7,7/10)

Perjantaipullo: Blue Moon Belgian White

Alunperin jenkeistä lähtöisin olevan Blue Moonin panimon Belgian White on 5,4 % vahvuinen vehnäolut jota myydään hyvin varustelluissa marketeissa sekä Alkon vakiovalikoimassa. Katkeroita löytyy 19.0 EBU ja kantavierrettä 13.5 °P. Lisää teknisiä tietoja löytää Alkon sivuilta (lue täältä).

Pullo on ulkoisesti keskinkertainen; toimiva, mutta ei mitenkään erityisen poikkeava massasta. Pullon aukaistua löytää suhteellisen tunkkaisen olemuksen joka suhteellisen usein on ollut monien muidenkin vehnäoluiden ominaispiirre. Tuopissa tuoksu ei sen houkuttelevammaksi käy, mutta ei se missään vaiheessa onneksi myöskään häiritseväksi muutu.

Tuoppiin kaataminen käy huoletta yhdellä humauksella sillä vaahtoavuus on maltillista ja 0,5 litran oluelle varattu tuoppi imaisee nesteet iloisesti sisuksiinsa nopeammin kuin Esson baarin pajatso mummojen eläkerahat.

Väri on tuoppiin kaadon jälkeen tummempaan sävyyn hakeutuvaa, melkein jopa kuparista mutta pian kaatamisen jälkeen samea ja simamainen – ellei jopa kiljumanen – vivahde nousee esiin. Omaan makuuni ulkoisesti olut ei herätä suurta intohimoa maistamaan, mutta onneksi ei olutta väriin katsominen.

Suutuntuma on keskitäyteläinen. Mausta erottaa vehnäoluelle tyypillisen vehnän maun mutta aavistuksen kirpeämpänä ja raikkaampana kuin monessa muussa. Humalointi on mietoa eikä alkoholin tuntu pääse missään vaiheessa makukenttään korostuneesti esiin, hädin tuskin sitä edes erottaa mausta muutenkaan. Sitruksinen raikkaus toimii eikä jälkimakukaan ole tarpeettoman korostunut. Toimiva vehnäolut vailla sen suurempia kehuja tai haukkuja.

Musiikkina tämän kanssa toimii hyvin rempseä indie-kama, mm. Dodie – Guiltless tai Kailee Morgue – Medusa.

Tulostuspapereita 10×15 kuville

Käyttämiäni tulostuspapereita

TL;DR Oma suosikkini kuvan laadulta ja tuntumalta on Ilfordin paperissa, mutta en sitä valitse valokuva-albumeihin laitettaviin kuviin koska sen vahvuudet eivät siellä pääse esiin. Fiilispohjaisesti Epson tuntuu valokuva-albumiin miellyttävimmältä vaihtoehdolta, mutta Canon ja HP käyvät aivan yhtä hyvin. Käytännössä saatavuus ja hinta määrittävät näistä kolmesta useimmiten valinnan milloin mihinkin.

Yleistä

Kuten täällä blogissa olen kirjoittanut on käytössäni valokuvatulostin ja tulosteita on tullut kotona tehtyä useita satoja. Yksi asia mikä on kuitenkin jatkuvassa muutoksessa on täydellisen paperin metsästys. Tietenkään ei ole olemassa one-paper-fits-all -ratkaisua missä lopulta löytyy tulostusmaailman Graalin malja jonka jälkeen silmät eivät enää näe kauneutta muissa papereissa eivätkä kädet tahdo koskettaa mihinkään muuhun löydettyään onnen ja autuuden jostakin yksittäisestä paperista.

Eri papereita on eri käyttötarkoitukseen ja eri kokoja jne. joten tässä postauksessa keskitytään ainoastaan todella pintapuoleisesti omiin mieltymyksiini neljän eri ”kymppikuvana” myytävän paperin osalta. Kymppikuva siis tarkoittaa paperia joka on 10×15 cm ja joka on luultavasti yleisin kuvakoko jonka tavan ihminen mieltää kun joku puhuu paperikuvista.

Syynä miksi näitä neljää vertailin omaksi ilokseni oli tietenkin se, että näitä jokaista löytyi kotoa ja halusin tietää jos vierekkäin vertaan samalla kuvalla huomaanko mitään eroa papereiden välillä ja olenko taipuvainen kallistumaan pitämään jostain syystä toisesta paperista enemmän kuin toisesta.

Kotoani olisi ollut lisänä myös Canonin Everyday Use Glossy -paperia samassa kokoluokassa, mutta koska kyseessä on eri segmenttiin tarkoitettu tuote jätin suosiolla sen tästä pois. Nämä muut lasken sellaiseksi paperiksi joita voisin kuvitella pistäväni valokuva-albumiini (ja pistänkin) kun taas tuo Everyday Use Glassy on niitä rimpulapapereita jotka kyllä tuottavat kuvallisesti hyvää jälkeä, mutta jotka ei tunnu hyvälle kourassa ja jättää kuvista vähän halvan tunnun. Sille paperille on selvästi käyttönsä eikä se missään nimessä ole huonoa, mutta valokuva-albumia täytettäessä haluaa että paperi on luonteeltaan uskottavamman oloista.

Kokemukset

Lyhyesti tiivistäen oman kokemuksen perusteella HP:n, Canonin ja Epsonin paperit ovat kuvanlaadullisesti hyvin lähellä toisiaan ja nopeasti vilkaisemalla en heti huomaa mitään eroa ainakaan 10×15 kokoluokassa. Käytännössä voin ostaa näistä mitä tahansa ja olen tyytyväinen tulostuslaatuun, joten luultavammin valokuva-albumiin tulosteita tehdessäni useimmiten valinta tapahtuu saatavuuden ja hinnan perusteella eikä niinkään paperin laadun perusteella. Kuitenkin tähän tarkoitukseen jos pitää valita emotionaalisesti fiilispohjalta oma suosikki niin valinta kallistuu Epsoniin.

Ensisijaisesti valokuva-albumiani olenkin täyttänyt Epsonin ja Canonin paperilla sillä niitä on ollut useimmiten hyllyssäni hyvän saatavuuden vuoksi, mutta kunhan ne on vähissä tai jo kokonaan loppu en näe syytä miksi en jatkaisi tulostamista HP:n paperille josta tulee samanlainen tuntu ja fiilis ainakin albumiin sijoitettuna.

Ilfordin Galerie Smooth Pearl sitä vastoin erottuu selkeästi näistä muista ja se on omaan makuuni ylivoimaisesti miellyttävin. Ilfordia kädessä pitäessään huomaa heti että tämä painii aivan eri kategoriassa – sen tuntu on miellyttävä, paino ja jämäkkyys on sopivan balansoitua ja pinta ja tekstuuri huokuu arvokkuutta aivan eri tavoin.

Sama testikuva pöydällä neljällä eri paperilla. Erot eivät erotu netin kautta vaan ainoastaan elävässä elämässä papereita sormissaan pitäessä.

Vaikka Ilfordin Smooth Pearl on omaan makuuni näistä paras, en sitä ole valinnut paperiksi kun tulostan kuvia albumiin. Tähän syynä on se, että tämän paperin parhaat ominaisuudet eivät pääse siellä oikeuksiinsa sillä kuvat albumissa muovien takana eivät ole käsissä kosketeltavissa ja sitä kautta fiilisteltävissä samalla tapaa.

Muovin takana nämä muut paperit ovat sitä vastoin paremmin elementissään ja saavat siellä tuoda esiin omat parhaat puolensa, Ilfordin paperi taas on niihin hetkiin kun haluaa laittaa kuvan seinälle, antaa käsipelissä selattavaksi kuvia tai haluaa yksittäisen kuvan tulostaa jollekin toiselle ihmiselle mukaan muistoksi.

Tietenkin jos tarkkaan papereita syynää vierekkäin panee muutamia pieniä detaileja merkille papereiden tunnusta. Esim. Canonissa tuntuu olevan aavistuksen napakampi kontrasti kuin HP:ssä tai Epsonissa, mutta sen tuntu kädessä ei ole yhtä miellyttävä kuin Epsonissa. HP on kanssa perusvarma valinta eikä sen kanssa voi mennä pieleen, mutta paperin tuntu on aavistuksen lurppa jos paperia hyppysissään pyörittelee.

Paperin ja tulostamisen kustannukset

Kaikki neljä paperia ovat hinnaltaan huokeita, mutta hintaerot on silti suhteellisen suuria (hinnat laskettu Telefoton ja Suomalaisen Kirjakaupan hintojen perusteella). Canonin paperi maksaa näistä eniten, 0,259 eur per paperi ja toisena heti perässä tulee Ilford Galeria Smooth Pearl missä kappalehinnaksi jää 0,24 eur kuvaa kohden. Epsonit pyörähtävät jo reilusti edullisemmaksi jääden 0,186 eur per paperi ja siitäkin vielä selvästi huokeammaksi jää HP:n Advanced Photo Paper missä yhden paperin hinta on enää 0,165 eur/paperi.

Lähes 10 sentin hintaero edullisimman ja hinnakkaimman tuotteen välillä on pieni, mutta isoissa volyymeissä hintaerot voivat alkaa jo tuntua. Kuitenkin on hyvä muistaa myös se, että mikäli ainoastaan haluaa hyviä 10×15 kuvia edullisesti ei ole mitään järkeä ostaa kotiinsa valokuvatulostinta sitä varten vaan kääntyä suoraan Ifolorin (katso täältä) tai muun kuvapalvelun puoleen.

Perspektiiviä hintaan saa esimerkiksi siitä, että Ifolorilla tätä kirjoittaessa saa laadukkaan kuvan hyvälle paperille 9 sentin hinnalla – siis merkittävästi edullisemmin kuin mitä kotona tulostaessa saa edes perus hyvää paperia. Sen lisäksi kotona tulostaessa paperin lisäksi maksavat myös musteet joiden hinta ja kulutus on tietenkin tulostinkohtaista.

Oma valokuvatulostimeni on Canon Pixma Pro 10s ja ainakin Red River Catalogin sivuston mukaan yhden 10×15 tulosteen hinta on tällä tulostimella 0.34 USD musteiden osalta (katso täältä). Nykyisellä kurssilla se tarkoittaisi siis 30 senttiä musteisiin. Lisäksi tämän päälle tulee paperin hinta, joten jos valinta kallistuu Ilfordiin tai Canon Photo Paper Plus Glossy II -paperiin jää tulosteelle hintaa noin 55 senttiä.

Kuitenkin tulostaminen on harrastus eikä kustannuksia tule sen vuoksi ainakaan itselläni laskettua samalla tapaa. Mahdollisuus valita tulosteisiinsa paperia joka itseä miellyttää kuvan käyttötarkoituksen huomioiden on etu josta mieluummin maksaa ekstraakin.