Aleksin Blogi

  • Tule takaisin, luokkayhteiskunta

    /

    Johdanto

    Lähikuukausien aikana olen enenevissä määrin alkanut miettimään nykyistä ympäröivää yhteiskuntaa – tai pikemminkin koko läntistä maailmaa sen itselleni näkyvän ulkoisen ilmentymän kautta – erilaisesta perspektiivistä kuin aikaisemmin.

    Olen jo vuosien ajan pitänyt monia yhteiskunnnallisia pinnalle nousevia ilmiöitä omasta katsantokannasta arvioiden vähintäänkin turhauttavana, mutta toisinaan myös huolestuttavan vaarallisena. Monet tällaisista asioista on tapahtunut Yhdysvalloissa eikä niillä ole siten täysin suoraa vaikutusta päivittäiseen elämään ihmisille Suomessa, mutta se ei lainkaan vähennä tämänkaltaisten asioiden ja ilmiöiden vaarallisuutta sillä samankaltainen asioiden käsittelyn ilmapiiri elää ja voi hyvin täälläkin.

    Suomalaiselle lukijalle osa näistä asioista ja ilmiöistä joihin viittaan voi olla entuudestaan täysin tuntemattomia, mutta osa näistä on kyllä saanut ainakin jossain määrin palstatilaa uutisoinnissa myös Suomessa. Esimerkkejä näistä ilmiöistä on ollut vaikkapa Black Lives Matter, laajoja mellakoita aiheuttanut liikehdintä joka sai alkunsa tapauksesta missä George Floyd niminen tumma mies menehtyi yhdysvaltalaispoliisin kanssa käydyn kohtaamisen seurauksena, #metoo, ilmiö jossa monet naiset toivat esiin kokemuksiaan seksuaalisesta häirinnästä sekä uusimpana yhteiskunnallisena ilmiönä yhdysvaltojen entisen presidentin Donald Trumpin murhayritys hänen pitäessään puhetta ja siitä seuranneet keskustelut ja kommentoinnit niin mediassa kuin myöskin sosiaalisessa mediassa.

    Suomen mittakaavassa esimerkkejä näistä tapahtumista ja ilmiöistä joihin viittaan tässä tekstissäni olisi vaikkapa itsenäisyyspäivän soihtukulkue, Elokapina, heidän toimintatapansa ja sen aiheuttamat keskustelut, Päivi Räsäsen omaa arvomaailmaansa kuvaavat kannanotot ja niistä yhteiskunnassa syntyvät keskustelut ja kirkosta eroamisen aallot, perussuomalaiset, heidän kansanedustajansa sekä heidän näkemyksensä tai ainakin väitetyt näkemyksensä, suomalainen perinteinen media ja erityisesti Yleisradio ja heidän journalisminsa sekä esitetyt syytökset poliittisesti värittyneestä journalismista.

    Rehellisyyden nimissä on hyvä mainita että allekirjoittanut on tämän tekstin kirjoittamisen aikaan Yleisradion palveluksessa, mutta en itse ole millään muotoa tekemisessä sisältöjen tuotannossa vaan oma roolini yhtiössä on ainoastaan teknologian puolella.

    Tämä teksti ei myöskään ota kantaa mihinkään näistä yllä olevista esimerkkinä luetelluista tapauksista. Ajatukseni tässä tekstissä eivät liity siis näihin tapauksiin, vaan ne ovat vain ja ainoastaan esimerkkejä kymmenistä ellei sadoista samankaltaisista ilmiöstä jotta tämän tekstin lukija voi saada perspektiiviä minkälaisiin asioihin viittaan yleisellä tasolla kun puhun yhteiskunnallisista ilmiöistä ja niiden seurauksista.

    Vaara näistä ilmiöistä ei tule ainoastaan siitä, että haitallinen asia itsessään tapahtuu, vaan siitä, että niiden tapahtuminen on seuraus jostakin paljon suuremmasta ja syvemmästä ongelmasta minkä vuoksi kyseinen asia tapahtuu.

    Sanat, teot ja toimintamallit ovat seurausta meidän sisäisestä maailmastamme. Miten elämme, puhumme, ajattelemme ja kohtelemme muita on seuraus ajatuksistamme sekä mielemme ja sydämemme tilasta.

    Raamattu sanookin osuvasti Luukkaan evankeliumissa luvussa 6 jakeessa 45 seuraavaa: Hyvä ihminen tuo sydämensä hyvän runsaudesta esiin hyvää, ja paha tuo pahastansa esiin pahaa; sillä sydämen kyllyydestä suu puhuu.

    Asiat ja ilmiöt kärjistyvät, kriittinen ajattelu ja kyseenalaistaminen puuttuu tai vaihtoehtoisesti kaikenlainen kriittinen kyseenalaistaminen niputetaan matalimman yhteisen nimittäjän mukaan samaan kategoriaan huonoimman samaan kategoriaan kuuluvan esimerkkitapauksen kanssa jonka seurauksena todelliset huolenaiheet sivuutetaan, polarisaatiota kasvatetaan ja samalla heikennetään ihmisten luottamusta kanssaihmisiin. On olemassa vain “me” ja “he”, olet joko puolellamme tai olet meitä vastaan.

    Pintaa syvemmällä tasolla huolestuttavinta kaikissa näissä ilmiössä, niistä uutisoinneissa ja niissä käydyissä keskusteluissa on kuitenkin se tapa miten asioita nykyään käsittelemme. Tieto maailmassa on kyllä lisääntynyt, mutta viisaus sitä vastoin on väistynyt syrjään. Rationaalinen ajattelu tekee hidasta kuolemaansa emotionaalisuden alttarilla.

    Mieli on sokea kun se on viettiensä vietävissä

    Suurimpana huolena kaikissa näissä ilmiöissä ja niiden käsittelytavassa katsantokannasta riippumatta on yksilön subjektiivisen kokemuksen korostaminen epäterveellä tavalla. Emotionaalisuus saa liian suuren painoarvon ja ihmisen toimintaa ja ajattelua ohjaa ensisijaisesti hänen kokemansa tunteet ja impulsiivisuus – ei harkinta, ymmärrys ja viisaus joka perustuu todellisuuteen sellaisena kuin se on.

    Tunteet ja niiden ohjaama elämä on kokonaisvaltaisesti yhteiskuntarauhaa vaarantavaa, sillä kun tunteet ottavat vallan asioiden arvioinnissa ei totuutta nähdä tai haluta nähdä enää sellaisena kuin se todellisuudessa on mikä on omiaan johtamaan kansanjoukot ainoastaan sivistymättömään käytökseen missä tunnekuohujen vallassa ajaudutaan mellakointeihin, paikkojen hajottamisiin tai yleisiin väkivaltaisuuksiin. Liian usein arviot asioista, niiden todenperäisyydestä, tekijöiden motiiveista tai vähintäänkin kuvitelluista motiiveista värittyvät omien ennakkoluulojemme kautta jonka jälkeen emme näe asiaa enää sellaisena kuin se aidosti on.

    Omat ennakkoluulomme ovat usein seurausta opituista tavoista, omista havainnoista sekä ympärillämme olevien ihmisten opituista käsityksistä joita helposti opimme itsekin pitämään totena jos emme kyseenalaista niitä käsityksiä. Usein kuuleekin sanottavan että ihminen on keskiarvo viidestä lähimmästä elämässään olevasta ihmisestä.

    Myös vanha sananlasku kertoo meille, että Seura tekee kaltaisekseen. On tärkeää miettiä minkälaisten ihmisten seurassa aikaansa ensisijaisesti viettää niissä hetkissä jolloin itse voi valita vapaasti oman seuransa. En tietenkään tarkoita siis sitä, että meidän pitäisi välttää itsellemme huonoa seuraa epäterveellä tavalla, eli siten, että emme haluaisi olla koskaan missään tekemisissä sen kaltaisten ihmisten kanssa. Mikäli esimerkiksi joudumme erinäisissä sosiaalisissa tilanteissa samaan seuraan ihmisten kanssa jotka ovat huonoa seuraa, on tärkeää pyrkiä kohtaamaan heidätkin samanlaisella arvostuksella ja kunnioituksella kuin nekin jotka ovat parempaa seuraa.

    Jokainen ihminen ansaitsee tulla kohdelluksi terveellä huomiomisella riippumatta hänen taustastaan tai olemuksestaan, mutta mikäli ihminen käytöksellään osoittaa itse olevansa epätervettä seuraa, on parempi pyrkiä minimoimaan tämänkaltaisen seuran vaikutus omassa elämässä eli siten että ei vietä tarpeettoman paljoa aikaa heidän kanssaan.

    Ihminen ei itse voi valita lähtökohtiaan ja kasvuympäristöänsä ja jokainen meistä kasvaa aikuisuuteen – tai vähintäänkin olisi toivottavaa että ihmiset kasvaisivat aikuisuuteen – askel kerrallaan eri tahtiin eri elämän osa-alueissa. Sen vuoksi toisesta ihmisestä arvion tekemisessä ja hänen seurassaan ajan viettämisessä oman arvionsa pohjalta on noudatettava tervettä ja rationaalisesti harkittua päätöstä että emme tee vääränlaista ja epäoikeudenmukaista tunnepohjaista tuomiota. Ihmisen luonne ja käytös olkoon siis hänen mittanaan, ei hänen sosiaalinen asemansa, koulutuksensa, tai varallisuutensa.

    Sosiaalinen asema, koulutus ja varallisuus ovat kyllä toisinaan ellei jopa monesti seurausta siitä, mitä ihminen sisimmässään on ja millainen hänen luonteensa, arvonsa ja ajattelutapansa ovat, mutta näin ei aina ole. Jokainen voi vaikuttaa kuitenkin itse omaan luonteeseensa ja sen kehittymiseen ja sitä kautta muuttaa sitä miten itsensä tuo julki ympäristölleen.

    Ihmisen luonteen jalostumisen myötä monesti myös ihmisen olosuhteetkin muuttuvat jonka vuoksi olosuhteiden kautta voi jonkinlaisia ennakkoluuloja syntyä siitä mitä ihminen luonteeltaan on, mutta on tärkeää muistaa että olosuhteet eivät muutu hetkessä vaikka ihminen muuttuisi vaan olosuhteet muuttuvat toisinaan hitaasti. Ihmisen sen hetkisistä olosuhteista ei siis voi luoda todellista kuvaa ihmisestä ja hänen luonteestaan, mutta hänen luonteestaan ja käytöksestään sitä vastoin voi luoda selkeän kuvan sitä mitä ihminen todellisuudessa on.

    On hyvä muistaa se, että siihen on aina syynsä miksi olemme millaisia olemme luonteeltamme ja arvoiltamme. Monesti arvomme ja toimintatapamme ovat ympäristömme kautta opittuja malleja joita toistamme vuodesta toiseen miettimättä niiden järkevyyttä tai järjettömyyttä. Olennaista on kuitenkin se, aiommeko me jäädä sellaiseksi kuin olemme vai aiommeko me ihmisenä kehittää itseämme elämän eri osa-alueilla ja alammeko nähdä itsemme ja toimintamme todellisessa valossa – siinä valossa, jonka pystymme näkemään vasta kun olemme päässeet yli omien tunteiden sokaiseman mielen.

    Niin kauan kun toimimme tunteidemme vietävissä – olipa se tunne sitten ilo, suru, häpeä, pelko, viha, uhriutuminen tai vaikkapa ylimielisyys – niin kauan jäämme jumiin elämässä. Niin kauan kuin syytämme olosuhteitamme tai muita siitä miksi asiamme on huonosti, sitä kauemmin junnaamme ihmisenä paikallamme vailla kehitystä. Aina kun syytämme muita omista olosuhteistamme pyrkimättä tekemään muutosta niihin, niin kauan pakenemme vastuun ottamista elämästämme ja olemme yhä henkisesti lapsen tasolla.

    On helpompaa olla olosuhteistaan muita syyttävä viaton uhri ja etsiä muilta siihen oikeutusta, hyväksyntää ja sympatiaa kuin kohdata todellisuus ja alkaa miettimään miten voisin olosuhteitani muuttaa. Jos olosuhteemme elämässä on huonosti, muiden antama sympatia ja hyväksyntä antavat ehkä hyvän mielen ja oikeutuksen tunteen, mutta se ei yleensä johda muutokseen – ainoastaan siihen, että jäämme yhä edelleenkin huonoihin olosuhteisiin emmekä pyri niitä muuttamaan sillä olemme saaneet toiselta jo sen mitä oikeasti vain etsimme eli validointia ja hyväksyntää joka ruokkii meidän tunnettamme ja kaipuutamme tulla hyväksytyksi ja kohdatuksi sellaisena kuin olemme vailla tarvetta kehitykseen.

    Tunteiden ohjaama elämä estää todellisen muutoksen parempaan. Tunteet ovat kyllä tärkeitä olla ja niitä tunnistaa, mutta mikäli antaa niiden ohjata omaa elämäänsä ja käytöstään on lopputulos se, mitä länsimaissa nyt näemme – ylimielisyyttä, riitaisuutta, vian näkemistä kaikissa muissa mutta ei itsessään, itsensä näkemistä todellisuutta paremmassa valossa ja yleisesti kokonaisvaltaista käytöstapojen puutetta.

    Kun sivistys kuolee on jäljellä enää vain leipää ja sirkushupeja

    Kautta ihmiskunnan historian on ihmisillä luultavasti ollut jonkinlaisia luokkayhteiskuntia. Luokka voi olla näkyvä tai näkymätön, mutta silti olemassa oleva vähintäänkin tiedostamattomalla tasolla.

    Nykyisessä yhteiskunnassa olemme ainakin oman arvioni mukaan näkymättömän luokkayhteiskunnan vaikutuksessa. Meillä ei ole erilaisia tietoisia ja rajattuja yhteiskuntaluokkia ja emme ole siis jumissa siinä yhteiskuntaluokassa johon synnymme ja jossa kasvamme, vaan jokainen meistä voi olla ja kehittyä millaiseksi vain. Kuitenkin meillä on yhä selkeitä yhteiskuntaluokkia jonka kautta peilaamme todellisuuttamme vaikka emme aina sitä tiedostaisi.

    Tarkoitan siis sitä että meillä on esimerkiksi varakkaita ja meillä on myös vähävaraisia, meillä on korkeasti koulutettuja ja meillä on myös vähemmän koulutettuja, meillä on ministereitä ja presidentti ja monia erilaisia yhteiskunnallisia asemia jotka ovat sosiaalisia yhteiskuntaluokkia joihin kuka tahansa voi kasvaa lähtökohdistaan riippumatta.

    Pidän hyvänä sitä että meillä on tämänkaltainen luokkamalli missä jokainen voi kehittyä mihin tahansa riippumatta lähtökohdistaan mutta pidän silti sitä huonona että luokkamallit jotka meillä selkeästikin yhteiskunnassame on, ovat liian huomaamattomat. En tarkoita sitä että ihmisiä pitäisi selkeästi lokeroida johonkin luokkaan ja kohdella sen mukaisesti, vaan sitä että ihmisen itsensä pitäisi ymmärtää oma yhteiskunnallinen asemansa ja yhteiskuntaluokkansa ja toimia sen mukaisella arvokkuudella.

    Kun yhteiskuntaluokat ovat selkeät ja ihmisellä on aina itseään ylempiä arvoasteikollaan, silloin ihmisellä on jotain itseään korkeampiarvoista jota voi katsoa ja oppia ja josta voi ottaa mallia omalle kehitykselleen. Tämä antaa mahdollisuuden saada esimerkin siitä kuinka voi ihmisenä kasvaa jalompaan ja arvostettavampaan suuntaan.

    Yhteiskuntaluokkien murentamisella ja kaikkien tasapäistämisellä on luultavastikin ollut jalo pyrkimys siihen että kaikki olemme tasa-arvoisia ja siten meille pitää antaa samat lähtökohdat. Ikävä kyllä tämä ei ole johtanut siihen että sivistyksen taso olisi kautta yhteiskunnan lisääntynyt, vaan siihen että korkeammassa yhteiskuntaluokassa olevalta ei odoteta enää ylevämpää ja arvokkaampaa käytöstä mitä aikaisemmin on häneltä odotettu. Tämä riisuu pois hänelta omasta asemastaan vastuun ja velvollisuuden muita kohtaan koska sellaista ei enää kukaan odota häneltä, mutta samalla se kuitenkin jättää silti hänelle näkymättömän luokkayhteiskunnan luokan edut.

    Korkeammassa yhteiskuntaluokassa oleva ihminen voi toisin sanoen nykyään olla yhä yhteiskunnalisesti arvokkaammassa asemassa, mutta hänen toimintaansa, käytöstään, sivistystään ja luonteensa arvokkuutta ei enää ohjaa asemansa vaatima arvokkuus ja itsensä hillitsemisen tarve, vaan sitä voi nykyisin ohjata täysin hänen oma tunnepohjainen egosentrisyytensä missä ihminen on vastuussa vain itselleen välittämättä muista. Valta-asema vailla vastuuta on turmiollinen niin yksilölle itselleen mutta vielä suuremmassa määrin muille.

    Sivistys, sävyisä ja hillitty käytös sekä arvokkuus ovat asioita joita soisi olevan jokaisella aikuisella ihmisellä, mutta valitettavasti nykyisessä yhteiskunnassamme mitkään näistä hyveistä eivät enää ole vaadittuja ominaisuuksia juuri keneltäkään. Ne ovat kyllä yhä hyveitä, asioita joilla ihminen voi erottua edukseen, mutta niin kauan kuin ne eivät enää ole vaatimuksia missään yhteiskuntaluokassa, sitä enemmän yhteiskunta tuhoaa itseään.

    Kun sivistys kuolee, on jäljellä enää leipää ja sirkushupeja. Ikävä kyllä enää ei edes tarvitse lähteä kauas niitä etsimään, sillä koko yhteiskunnasta on muodostunut jättikokoinen sirkus missä hyveellinen muita ihmisiä kunnioittava ja huomioiva käytös joka on järjellisen päätelmän ja itsensä hillitsemisen seurausta on korvattu tunteella elämisellä. Itsensä hillitsemisestä tai arvokkaasta käytöksestä ei ole enää tarve välittää ja oman lapsellisen ja sivistymättömän röyhkeytensä voi tuoda esiin omasta yhteiskunnallisesta asemastaan riippumatta.

    Vaikka odotukset ovatkin jo matalalla, onnistumme silti aina yllättämään itsemme ja toisemme siitä kuinka paljon matalammalle voimme päästä.

    Huonot puut tuottavat huonoa hedelmää

    Kun katsoo sosiaalisen median keskusteluita – mikäli niitä enää voi hyvällä tahdollakaan mieltää keskusteluksi – on helppoa huomata se mihin tällä tekstilläni viittaan. Kommentit ja mielipiteet erilaisista asioista, tapahtumista, ihmisistä ja ihmisryhmistä luodaan nopeasti, vailla harkintaa ja perinpohjaista selvitystä onko asia todellisuudessa niin. Etsimme vahvistusta omille tunteillemme ja uskomuksillemme, sille että asia on juuri niin kuin uskon tai haluan uskoa sen olevan, riippumatta siitä mikä on totuus. Äkkipikaisuus tunnereaktion vallassa on lähtökohtainen toimintamalli harkinnan sijaan.

    Sosiaalinen media ja siellä tapahtuva banaali käytös ei kuitenkaan ole varsinainen ongelma, vaan se on ainoastaan seurausta paljon syvemmällä olevasta ongelmasta – siitä, että emme enää kasva emotionaalisesti aikuisiksi vaan olemme yhä henkisesti lapsen tasolla jolloin meidän toimintaamme ohjaa omat aistimme, viettimme ja tunteemme. Kun objektiivinen todellisuus ohitetaan yksilöiden subjektiivisten tuntemuksien vuoksi olemme yhteiskunnallisesti äärimmäisen vaarallisella ja epävakaalla polulla.

    Individualistiskeskeinen yhteiskunta toimii hyvin niin kauan kuin meitä ohjaa itseämme ylevämmät ja jalommat päämäärät ja arvot, mutta siinä vaiheessa kun olemme nostaneet oman itsemme ja omat subjektiiviset tunteemme määrittämään asioiden arvokkuuden ja merkityksen olemme kylväneet länsimaisen yhteiskunnan tuhon siemenet. Kun lakkaamme tuntemasta häpeää sopimattomasta käytöksestä ja mikäli sellaista hyväksymme yhteiskunnassa – vieläpä nähden sen jopa arvostettavana hyveenä -, sitä varmemmin tuhoamme kokonaisen kansakunnan ja häpäisemme kulttuurimme ja historiamme.

    Kun emme enää vaadi toisiltamme ja itseltämme juuri minkäänlaista arvokkuutta vaan hyväksymme tahdittoman käytöksen tai mitäänsanomattoman keskinkertaisuuden jossa ei odoteta kehitystä, on lopputuloksena katastrofi niin yksilön kuin yhteiskunnankin kannalta.

    Kaiken lopuksi on hyvä kuitenkin muistaa se, että emme voi muuttaa muita vaan ainoastaan itseämme. On turhaa siis käyttää aikaansa odottaen ja vaatien muilta muutosta, syyttää heitä heidän teoistaan tai tekemättämättä jättämisistä. Tärkeintä onkin keskittyä ainoastaan siihen että kehittää itseään ja luonnettaan.

    On tärkeämpää katsoa itseään ja käytöstään ja antaa sen puhua puolestaan kuin mennä kertomaan muille kuinka heidän pitäisi muuttua. Ne ketkä tahtovat kehittää itseään ja muuttua, he kyllä kehittävät itseään ja muuttuvat. Ne ketkä eivät sitä vielä elämässään tahdo, eivät sitä tule käskemällä tahtomaan ainakaan niin kauan kuin yleinen asenneilmapiiri yhteiskunnassa suvaitsee ylimielisyyttä, typeryyttä ja röyhkeyttä.

    Huono maaperä tuottaa huonoja puita ja huonot puut tuottavat huonoa hedelmää, joten on parempi keskittyä huonojen hedelmien kauhistelemisen sijaan omassa elämässään ainoastaan siihen että pitää parempaa huolta omasta maaperästään jotta itse voisi omalla käytöksellään tuottaa parempaa hedelmää joka antaisi parempaa satoa muiden palvelukseen ja tuottaisi siten kunniaa Taivaalliselle Isällemme.

  • Matkalla ihmisyyden syvempään merkitykseen ja vanhan elokuvan viehätys

    /

    ,
    Kuvankaappaus Akira Kurosawan ohjaamasta elokuvasta Throne of Blood

    Johdanto

    Olen lähikuukausina katsonut jossain määrin elokuvia jotka ovat kohtalaisen vanhoja, sillä useat niistä on julkaistu 1940- tai 1950-luvulla. Olen lisäksi katsonut modernimpiakin elokuvia, mutta niissäkin painopiste on ollut 1990-luvulla. Sekaan on mahtunut yksittäisiä 2000-luvun jälkeen valmistuneitakin tuotoksia joista useammat ovat olleet aasialaisia filmatisointeja, mutta yksittäisiä modernimman aikakauden amerikkalaisiakin on joukkoon mahtunut muutamia.

    Aikaisempina lähivuosina elokuvat joita olen katsonut ovat vahvasti painottuneet länsimaalaiseen moderniin aikakauteen eli 2000-luvulle ja siitä nykyhetkeen. Monet näistä ovat olleet Hollywoodin tuotantoa, joten viimeisestä tuhannesta näkemästäni filmistä valtaosa on ollut modernia amerikkalaista kevyttä viihde-elokuvaa.

    Pidän kirjaa siitä mitä olen lähivuosina katsonut. Tällä hetkellä katsotuksi olen merkinnyt yhteensä 1337 eri elokuvaa joista 177 on tullut tämän vuoden puolella. Kaikkiaan merkittyjä katseluita on 1446 kappaletta joista 181 on kertynyt tänä vuonna, eli monia filmatisointeja olen nähnyt useampaankin kertaan.

    Näiden tilastojen olennainen anti tämän tekstin kannalta ei kuitenkaan tule kokonaismäärässä nähtyjä teoksia, vaan painopisteessä niin aikakauden kuin valmistusmaankin osalta. Kiinnostavin aspekti on siis se, kuinka vahvasti katseluni ovat painottuneet länsimaalaisiin teoksiin ja niissäkin ensisijaisesti modernimman aikakauden tuotantoon.

    Tuotantomaat kappalemäärittäin on ollut Yhdysvallat 1104 kpl, Yhdistyneet kuningaskunnat 197 kpl, Ranska 111 kpl, Saksa 92 kpl, Kanada 81 kpl, Japani 46 kpl, Kiina 39 kpl, Australia 28 kpl, Hong Kong 28 kpl sekä Suomi 24 kpl.

    Eniten olen nähnyt vuoden 2006 julkaisuita, yhteensä 64 kappaletta. Tämän jälkeen seuraavaksi suosituimpia vuosia ovat olleet 2010 ja 2017 (52 kpl/vuosi) sekä 2018 ja 2005 (51 kpl/vuosi) joten näistä saa helposti perspektiiviä siitä minkälaisten filmatisointien katselu on ollut itselleni tyypillisintä joka on ollut siis moderni länsimaalainen tuotanto.

    Elämä on matka jonka tehtävä on muuttaa ja kasvattaa meitä ihmisyyden syvempään olemukseen

    Usein asioissa aihealueesta riippumatta joita tekee tai kokee tapahtuu jonkinlaista muutosta tavassa tehdä tai kokea. Tämä on tietenkin luonnollista ja toivottavaakin, sillä muutenhan mikään ei koskaan kehittyisi vaan kaikki olisi aina sitä samaa mitä se on aina ennenkin ollut ja ihminen lakkaisi kehittymästä ihmisenä.

    Kun ihminen lakkaa kehittymästä, ihminen lakkaa elämästä vaikka sydän lyö, hengitys kulkee ja raajat toimivat sillä ihmisyys on paljon muutakin kuin vain ainoastaan olemista. Päämäärätön ja merkityksetön oleminen vailla kehittymistä millään elämän osa-alueella johtaa ennemmin tai myöhemmin luultavasti ainoastaan eksistentiaaliseen kriisiin, passivoitumiseen, masennukseen tai nihilismiin – piirteisiin jotka nykyisessä arvotyhjiön vaivaamassa länsimaalaisessa kulttuurissa ovat valitettavan yleisiä.

    Muutos ja kehitys on toivottava asia ihmisen elämässä, vähintäänkin niissä asioissa jotka ovat itselleen tärkeitä. Jos mietimme tätä asiaa vaikkapa ruoan laittamisen osalta niin alussa kun opettelemme laittamaan ruokia saattaa ainoa merkitys löytyä siitä että saa valmistettua jotakin millä saa nälän siirrettyä pois. Makaronin tai perunoiden keittäminen vedessä on hyvä alku polulla monipuolisempien ruumista ja mieltä innoittavien aterioiden ja aistikokemuksien maailmaan.

    Jokainen ihmisenä kehittymisen suunta elämässä alkaa aina aloittelijan askeleilla. On turhaa odottaa heti alussa laittavansa monipuolista ateriaa joka ruokkii aistejamme monin eri tavoin. Alussa riittää että saa edes jonkinlaista ruokaa itselleen tehtyä vaikka se olisi kuinka yksinkertaista tai huonoa muiden silmissä, sillä itseään ja osaamistaan ei pidä verrata muihin ja muiden kykyihin vaan ainoastaan itseensä ja omiin aikaisempiin kykyihin. Jokainen meistä aloittaa aina elämänsä eri lähtökohdista ja on elämässään päätynyt syystä tai toisesta siihen missä tällä hetkellä on. Lisäksi olemme varustettuja eri mieltymyksillä sekä eri mahdollisuuksilla jonka vuoksi ainoa realistinen kehittymisen mittari on ihminen itse.

    Tietenkin omaa osaamistaan on jossain vaiheessa hyvä kyllä katsoa suhteessa muiden osaamiseen, mutta ei siksi että voisi kokea paremmuutta tai huonommuutta kyvyistään, vaan siksi, että muilta ihmisiltä voi oppia jotakin uutta kuinka itsekin voi kehittyä.

    Kehittyminen esimerkiksi ruoan laittamisen osalta on sitä, että myöhemmin voi alkaa miettimään ateriansa ravintoaineita ja ehkä tarpeeksi ruokaa tehtyään voi alkaa miettimään myös maustamista paremmin, tai vaikkapa sitä miltä annos näyttää, millainen sen suutuntuma on tai monia muita seikkoja.

    Ruoan laittamisen osalta perustaitojen on oltava ensin kunnossa ennen kuin alkaa viemään aterioitaan seuraaville tasoille, muutoin lopputuloksena saattaa olla visuaalisesti kaunis pasta-ateria joka on koostumukseltaan lötkö ja suutuntumaltaan vastenmielinen kokemus. Kaunis kuori ei korvaa syvimmän olemuksen puutetta vaikka se alussa siltä saattaisikin vaikuttaa.

    Kuvankaappaus Masaki Kobayashin ohjaamasta elokuvasta Harakiri.

    Kirjallisen ilmaisun osalta sitä vastoin tarkoitan tällä sitä, että kun olemme lapsia voi mielestämme paras kirjallinen teos olla vaikkapa Nalle Puh, tai nuorena esimerkiksi Bertin päiväkirja, mutta jos vielä 40-vuotiaana ainoa kirjallisuus mitä henkilö lukee tai jota yhä pitää parhaana mahdollisena kirjallisena antina tuntuisi tämä hyvin oudolta. Tästä lähinnä syntyisi mielikuva siitä, että kyseinen henkilö ei ole paljoa perehtynyt erilaiseen kirjallisuuteen jonka vuoksi katsantokanta on suppea ja mieltymykset sen mukaiset.

    Aina on mahdollisuus myös siihen että ihminen on kyllä lukenut paljon erilaisia teoksia, mutta tästäkin huolimatta pitää Bertin päiväkirjan kaltaista nuorten kirjallisuutta syystä tai toisesta parhaana mahdollisena kirjallisena antina. Kuitenkin kuulematta perusteluita tämänkaltaiselle näkökannalle on useammin oletusarvo se, että henkilö ei ole paljon perehtynyt kirjallisuuteen.

    En kuitenkaan tarkoita että meidän pitäisi kehittyä aina ja kaikessa, sillä eri ihmisillä on erilaiset arvot ja mieltymykset. Siinä missä kirjallisuus on toiselle meistä merkittävä tapa sivistää itseään ja kasvaa ihmisenä kun löytää kirjallisuutta joka innoittaa itsereflektioon, voi kirjallisuus toiselle olla ainoastaan vastapaino kiireiselle arjelle ja tapa saada ajatukset hetkellisesti pois esimerkiksi ympäröivästä elämäntilanteesta.

    Jos kirjallisuus on toiselle ihmiselle intohimo ja jos sen syvempi merkitys on siinä että se on yksi tapa tutkia itseään ja peilata omia ajatuksiaan suhteessa ympäröivään maailmaan, mutta toiselle se on ensisijaisesti mukavan rentouttava tapa kuluttaa aikaa, on täysin ymmärrettävää miksi toinen lukija saa enemmän irti luettuaan jonkin kirjallisuuden arvostetun klassikkoteoksen siinä missä toinen nauttii merkittävästi enemmän teoksista jotka luultavasti hukkuvat historian havinaan oman aikansa kepeänä viihteenä.

    Elokuvien osalta itselleni on käynyt tämä sama asia. Kun tarpeeksi paljon niitä olen katsonut, on haluni ymmärtää tätä audiovisuaalista viihteellistä taidemuotoa syvemmin kasvanut.

    Kysymyksistä tärkein

    Kun olemme lapsia, kysymme jatkuvasti ainakin jossakin iässä kysymyksen “miksi” lähes asiasta kuin asiasta. Kun ihmisellä tulee ikää lisää on hyvä että tuota kysymystä ei aivan jokaisesta asiasta enää tarvitse kysyä, sillä on luultavaa että kysymykseen on jo saanut vastauksen joka toivon mukaan on myös oikein. Harmillista kyllä, saatamme iän lisääntymisen myötä unohtaa koko kysymyksen olemassa olemisen ja alkaa elämään sen mukaisesti miten olemme tottuneet asioiden olevan.

    Siinä vaiheessa kun lakkaamme kysymästä “miksi” – edes sisäisesti mielessämme -, lakkaamme saamasta vastauksia jotka voisivat auttaa meitä kasvamaan ihmisenä. Hyväksymme asiat ja olosuhteet sellaisena kuin ne näyttävät olevan ja sellaisena kuin mielessämme kuvittelemme niiden olevan sen sijaan että miettisimme onko asia todella niin.

    Kuvankaappaus Kaneto Shindôn ohjaamasta vuoden 1964 elokuvasta Onibaba.

    Omien havaintojeni mukaan monetkin asiat, arvot ja ajatusmallit joita olen oppinut eivät ole totuuksia – ne ovat ainoastaan subjektiivisia näkemyksiä joita olemme oppineet pitämään kasvatuksen ja koulutuksen vuoksi totena. Mikä valitettavinta, subjektiivinen näkemys jota pitää totena on hyvin mahdollisesti totta kyllä sille joka sen on joskus opettanut (eikä aina heillekään, mutta he eivät ole sitä koskaan kyseenalaistaneet), mutta se ei olisi sitä itselleni mikäli pysähtyisin miettimään ja kyseenalaistamaan asiaa. Syynä tähän on esimerkiksi se, että omat arvoni, havaintoni ja kokemukseni ovat täysin erilaiset kuin asian opettaneen tahon arvot, havainnot ja kokemukset. Olemme ympäristöjemme muovaamia, mutta emme ympäristöjemme uhreja – ainakaan sen jälkeen kun palaamme jällen olennaisen “miksi?” -kysymyksen äärelle.

    Kun kysymme kysymyksen miksi, saatamme yleensä saada edes jonkinlaisen vastauksen. Harmillista kyllä, emme aina muista pysähtyä jälkeenpäin miettimään onko kysymykseen vastannut taho alunperinkään kompetentti antamaan vastausta joka on järkevä, tai onko meidän järkevää alun alkaenkaan kyseiseltä taholta lähteä kysymään vastausta kysymykseen jota aiomme esittää. Olennainen syy miksi henkilö ei olisi pätevä antamaan todennäköisesti oikeaa vastausta kysymykseen miksi on se, että hänellä ei ole tarpeeksi paljoa ymmärrystä ja tietoa aiheesta.

    Monella ihmisellä voi olla paljonkin tietoa, mutta silti hyvin vähän ymmärrystä. Jos etsimme mihin tahansa kysymykseen vastausta ihmiseltä jolla on paljon tietoa mutta ainoastaan vähän ymmärrystä, itsereflektiokykyä ja kyseenalaistavaa ajattelumallia saamme vain vastauksen joka voi perustua tai olla perustumatta yhtään mihinkään.

    Jos tahdon tietää esimerkiksi voinko kiviseinään porata tietynlaisella poralla jotta voin asentaa seinähyllyn niin että se ei tipahda lattialle heti kun lastaan hyllyyn kahden kilon edestä tavaraa, kysyn vastausta tällaiseen mieluummin ihmiseltä joka on hyllyjä asentanut ja jolla on aiheesta kokemusta joko suoraan tai jostakin vastaavasta asennuksesta, en ihmiseltä jolla on paljon tietoa jonka on saanut lukemalla asian nettifoorumilta ja jolta puuttuu kyky kyseenalaistaa voiko lukemansa pitää paikkaansa. Yhtä tärkeää kuin kysyä kysymyksiä on myös miettiä mistä tai keneltä vastausta kannattaa lähteä etsimään.

    Elokuvien osalta itselleni on herännyt vuosien mittaan monia miksi-kysymyksiä. Miksi jokin teos on hyvä mielestäni tai muiden mielestä, miksi se nauttii suurta suosiota esimerkiksi kriitikoiden keskuudessa, mutta se ei ole kovinkaan monen ns. tavallisen katsojan mieltymyksien mukainen? Miksi monet elokuvat ovat sellaisia että kun ne kerran katsoo niistä ei kuitenkaan jää juurikaan mitään muistikuvaa, mutta toiset sitä vastoin ovat sellaisia että sen on nähnyt 20 vuotta sitten ja sen muistaa edes jossain määrin? Miksi monet nykyiset elokuvat tuntuvat kohtalaisen mitäänsanomattomilta? Miksi useat näkemäni vanhat elokuvat tai vaikkapa modernimmatkin aasialaiset elokuvat ovat “jotenkin erilaisia” – mikä on se jokin miksi nämä tuntuvat erilaiselta kuin suurempi massa?

    Monet merkittävät teokset ovat syystäkin merkittäviä

    Kuvankaappaus William Wylerin vuoden 1953 elokuvasta Roman Holiday.

    Yksi havainto minkä olen tehnyt elokuvia paljon katsottuani on se, että monet arvostetut klassikkoteokset ovat niitä syystäkin. Toinen yhtä tärkeä havainto on myös se, että se ei tarkoita että kyseinen teos olisi omasta mielestäni hyvä. Voin katsoa elokuvan ja arvostaa objektiivisesti asioita jotka siinä on tehty hienosti, mutta silti voin subjektiivisesti olla pitämättä lopputuloksesta.

    Voin arvioida elokuvassa vaikkapa näyttelijän suoritusta ja sitä kuinka hyvin hän omasta mielestäni välittää hahmon kokeman tunnetilan katsojalle. Pystyn myös arvioimaan puvustusta ja lavastusta ja sitä kuinka hyvin ne tukevat elokuvan tunnelmaa, tarinaa ja ympristöä – mutta vain jos sitä asioikseen pysähdyn miettimään, sillä yleensä ne on tehty niin onnistuneesti että niihin ei edes kiinnitetä huomiota.

    Olisi absurdia nähdä vaikkapa 1600-luvulle Ranskan maalaiskylään sijoittuva draama jossa 65-vuotias transvestiitti päähenkilö ajaa pitkin kyliä sähköpotkulaudalla siniset Levikset jalassa, aurinkolasit päässä, Guccin käsilaukku olallaan pitkä tukka hulmuten hihattomassa paidassa siten että hänen käsivarsiensa tatuoinnit näkyvät selkeästi. Yleensä tämänkaltaiset itsestään selvältä tuntuvat asiat on kuitenkin lähes poikkeuksetta tehty oikein, että tällaisia asioita ei edes mieti. Kuitenkin jos asiat olisi tehty huonosti tämänkaltaisia asioita voisi olla jokaisessa kohtauksessa eikä tätä voisi hyvällä tahdollakaan pitää uskottavana kuvauksena elämästä 1600-luvun ranskalaisessa maalaiskylässä.

    Tämän takia on mahdollista nähdä ja arvostaa elokuvia myös objektiivisesti. Elokuva voi sisällöltään olla itselleni täyttä roskaa ja sen vuoksi mielestäni subjektiivisesti arvioituna huono elokuva, mutta silti voin ymmärtää miksi se on arvostettu elokuva ja arvostaa sitä itsekin vaikka en siitä muutoin pitäisikään.

    Arvostaminen ja jostakin pitäminen ovat siis kaksi täysin eri asiaa – toinen nojaa objektiivisiin havaintoihin joka ei ole riippuvainen omasta henkilökohtaisesta subjektiivisesta preferenssistä kun taas toinen nojaa vain ja ainoastaan subjektiivisiin preferensseihin eikä sen tarvitse olla mitenkään objektiivisesti perusteltavissa. Jokin elokuva voi olla objektiivisesti arvioituna huonosti tehtyä roskaa, mutta voin siitä itse syystä tai toisesta pitää.

    Jotkin B-luokan vampyyrifilmit tai B-luokan sci-fi-filmit ovat erinomainen esimerkki tästä. Objektiivisesti arvioituna ne ovat hyvinkin monelta osaltaan aivan kamalia sillä esimerkiksi niiden näyttelytyö on huonoa, valaistukset ovat kamalat, tarina on naurettava, erikoistehosteet ovat huonoudessaan hupaisia ja äänityöskentelykään ei vakuuta laadultaan mutta silti subjektiivisesti arvioituna ne ovat itselleni toisinaan mitä parhainta viihdettä.

    Samaan aikaan ne ovat myöskin sellaisia mitä en luultavasti helpolla muille suosittelisi, sillä tiedostan näiden viihdearvon subjektiivisen luonteen. On oletettavaa että henkilökohtaiset mieltymykseni vailla minkäänlaista objektiivista tukea tuotoksen merkittävyydelle eivät anna lisäarvoa monelle muulle katsojalle jonka vuoksi tämänkaltaisten B-luokan filmien suosittelu muille olisi vain ajan tuhlaamista kummaltakin osapuolelta.

    Mikä sitten vanhoissa elokuvissa on itseäni erityisesti viehättänyt?

    Kohtaus Mu Fein ohjaamasta elokuvasta Spring in a Small Town vuodelta 1948.

    Kuten aikaisemmin kirjoitin, olen lähiaikoina katsonut paljon vanhoja elokuvia sekä modernimpia aasialaisia elokuvia vaikka tietenkin myös muitakin on tullut nähtyä. Kuitenkin olen ollut kykenemätön sanomaan miksi olen pitänyt monesta näistä enemmän kuin monesta uudemmasta näkemästäni filmistä ja miksi monet näistä ovat “erilaisia”, mutta katsoessani muutama päivä takaperin Akira Kurosawan elokuvaa Ran sain jonkinlaisen oivalluksen ainakin osasta näistä syistä.

    Tiietenkin syitä on monia ja määritelmä “vanha elokuva” ja “moderni elokuva” on lähtökohtaisesti vääristynyt arvioidessa niitä ja niiden puhuttelevuutta itselleni, sillä moderneissa elokuvissa olen nähnyt paljon keskinkertaisuuksia kun taas vanhoista elokuvista olen pääsääntöisesti nähnyt vain sellaisia jotka ovat aivan syystä selvinneet vielä nykypäivään saakka. Ne ovat siis olleet monesti kulttuurillisesti merkittävämpiä teoksia ja jos etsisin vanhoja filmejä jotka ovat tuohon aikaan olleet keskinkertaisuuksia näkemykseni saattaisivat ainakin joidenkin asioiden osalta olla toisenlaisia.

    Suurin ja merkittävin tekijä näissä miksi näistä näkemistäni vanhoista elokuvista luutavastikin pidän on se, että ne ovat monella tapaa aidompia ja syvempiä kuvauksia ihmisyydestä. Ne käsittelevät teemoja ja konsepteja jotka ovat universaaleja ihmisyydelle ja jotka eivät ole niin vahvasti sidottuja tarinan aikaan tai paikkaan, vaan ne tarjoavat kosketuspinnan protagonistia ja hänen tuntemuksiaan suurempiin teemoihin.

    Suuremmilla teemoilla tarkoitan hyveellisiä aiheita kuten rohkeus, kunnia, hyvyys, uskollisuus, oikeudenmukaisuus ja rehellisyys sekä halpamaisena pidettyjä ominaisuuksia kuten itsekeskeisyys, petollisuus tai pelkuruus. Hyveelliset ja arvostettavat ominaisuudet ovat ihmisyyden peruspilareita joita rakennetaan elämän aikana. Ne ovat sisäisen olemuksemme ulkoista ilmentymää, jotain joka vaikuttaa tapaamme vuorovaikuttaa ympäristömme kanssa niin puheissa kuin teoissakin. Niiden kautta ihminen – elokuvissa siis yleensä tarinan protagonisti – heijastaa omaa minuuttansa ja arvoaan ympäröivälle yhteisölle.

    Osassa näistä tarinoissa protagonisti ymmärtää siis oman paikkansa suhteessa muihin ja sen, että on olemassa suurempia ja merkittävämpiä asioita kuin vain omat subjektiiviset tunteet. Ihminen voi elää kunniakasta elämää, toteuttaa vastuunsa ja velvollisuutensa ilman että se hänestä tuntuisi sellaiselta mitä hän haluaisi tehdä. Silti aikuisuuteen – enkä viittaa ihmisen ikään vaan maturiteettiin – kuuluu se, että teemme asioita silloinkin kun meitä ei huvita.

    Monessa modernissa länsimaalaisessa katsomassani elokuvassa teemat pyörii sitä vastoin ainoastaan henkilöissä, heidän tunteissaan ja erilaisissa tapahtumissa, mutta niiden syvempi merkitys jää ohueksi. Monissa tapauksissa henkilöiden toimintaa ja tapahtumia ohjaa ainoastaan egosentrinen emotionaalinen impulsiivisuus vailla sosiaalisten normistojen asettamia terveitä rajoja jollaista ennen myös läntisessä kulttuurissa olisi pidetty banaalina ja häpeällisenä käytöksenä mutta jota nykyisessä ajassa ei valitettavasti enää nähdä sopimattomana.

    Kun ihmisille annetaan elämässä jo pienestä asti aivan liikaa vapauksia joita hän ei kykyne vielä hallitsemaan ja samaan aikaan ei aseteta vastuita juuri lainkaan on lopputuloksena moderni länsimaalainen yhteiskunta jossa ihmisten häpellinen ja rahvaanomainen käytös nostetaan juhlistamisen arvoiseksi asiaksi.

    Kohtaus elokuvasta Eyes without a face

    Viehättävyys monissa vanhoissa elokuvissa tuleekin itselleni niiden tervehenkisemmästä kulttuurista. Siinä missä nykyisessä maailmanajassa ainakin länsimaalaisessa kulttuurissa elämä pyörii ihmisen itsensä ympärillä ja ihminen itse tunteineen on kaiken hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden tärkein mittari, on aikaisempina vuosikymmeninä myös länsimaissa ihmisillä ollut vaatimuksia ja odotuksia ympäröivän kulttuurin osalta. Nämä odotukset ovat siis ihmistä itseään suurempia asioita, sillä ne peilaavat ihmisen käytöstä muihin ja miten oma toiminta vaikuttaa muihin ihmisiin. Ihmisen tapa toimia viisaasti ja arvokkaasti muita kohtaan on hyve jolla ihminen osoittaa kunnioitusta kanssaihmisiään kohtaan.

    Nykyään kanssaihmisten kunnioittaminen ja itsensä hillitseminen ei valitettavasti tunnu olevan enää suuressa suosiossa ja ainoa tärkeä asia tuntuukin olevan toimia sen mukaan miltä itsestä milläkin hetkellä sattuu tuntumaan, riippumatta siitä onko omilla teoilla negatiivisia vaikutuksia kanssaihmisiin. Elämme aikakaudessa missä ainoastaan lapset eivät heittäydy karkkihyllyn edessä itkemään jos eivät saa mitä haluavat vaan yhteiskunnassakin muutoksia halutaan ajaa samanlaisella käytöksellä tunteiden ja viettien ohjaamana. Rationaalinen ajattelu, asioiden harkinta ja eri näkökulmien punnitseminen avoimesti keskustellen on vaihtunut tunnekuohujen vallassa olevaan huutokilpailuun missä epämukavat asiat halutaan vaientaa jotta kenellekään ei tule paha mieli.

    Tapa miten ihminen vuorovaikuttaa ympräristönsä kanssa on ollut etenkin ennen sosiaalisesti tärkeä asia ja sen voi havaita monesta vanhemmasta elokuvastakin. Sivistymättömyys, vastuun ottamattomuus, pelkuuruus sekä raukkamaisuus, tahditon käytös, roisi kieli, siveetön pukeutuminen, typeryys, lapsellisuus sekä ylenpalttinen hillitsemätön impulsiivinen emotionaalisuus ovat kaikki asioita jotka ovat nykyisessä kulttuurissa dominoivia elementtejä ja se heijastuu myös moneen tämän aikakauden elokuvaan minkä vuoksi vanhat fimatisoinnit antavatkin enemmän kuin tervetulleen vastapainon nykyiselle arvotyhjiöstä sisältönsä ammentavalle kulttuurillisille tuotoksille.

    Ihmisyys ja kunniakas elämä on paljon suurempaa kuin vain se miltä minusta milloinkin sattuu tuntumaan ja kuinka annan tunnekuohujen ohjata elämääni. Ihmisyys on pohjimmiltaan ja kauneimmillaan sitä mitä on rakkauskin – pyyteetöntä antamista ja palvelemista toisten hyväksi.

  • Lähiaikojen elokuvahankintoja

    /

    Olen kesäloman aikana kerennyt käymään muutamassakin eri elokuvaliikkeessä. Helsingistä löytyy liikkeet Pieni Leffakauppa sekä Filmihullu Leffakauppa joista tässä tekstissä olevat teokset on tullut hankittua.

    Muutamia muita on tullut myös hankittua Lappeenrannasta Suma Shopista, mutta koska en ole niistä vielä katsonut kuin yhden kolmesta en niistä tässä kirjoita sillä en tiedä tulevatko ne jäämään kokoelmaani vaiko ei. Tietenkään näistäkään mitä tässä postauksessa kirjoitan ei välttämättä kaikki tule jäämään, mutta sen näen vasta ajan kanssa.

    Ensimmäisessä kuvassa olevat elokuvat After Life, Tokyo Story sekä Oharu tuli hankittua Pienestä Leffakaupasta. Näistä olin katsonut Yle Areenasta alkuvuonna Hirokazu Koreedan ohjaaman After Life vuodelta 1998. En muista pidinkö siitä silloin vai en, mutta sen muistan että se on jättänyt itselleni ainakin sellaisen mielikuvan että haluan sen katsoa uudelleen. Vielä en ole tätä uudelleen katsonut levyltä, mutta toivottavasti lähiviikkoina.

    Olen huomannut aikaisemminkin että jotkut filmit saattavat olla ensimmäisellä katselulla sellaisia että ne ei erikoisemmin puhuttele, mutta jostain syystä ne jäävät mieleen sellaisena että ne haluaa katsoa toisenkin kerran. Niissä on “jotain erilaista” jonka vuoksi sen haluaa katsoa toisenkin kerran jolloin osaa tarkemmin sanoa pitikö siitä vaiko ei. Saman olen havainnut myös musiikissakin. Jotkut levyt tai artistit ovat sellaisia että ne ei heti ensikuuntelulla säväytä, mutta jostain syystä haluaa uudelleenkin kuunnella ja huomaakin muutamien kertojen jälkeen että pitääkin niistä joten tällainen kokemus sinänsä ei rajoitu leffoihin.

    Yasujirô Ozun ohjaama Tokyo Story vuodelta 1953 oli itselleni entuudestaan täysin vieras, mutta olen sen nyt katsonut. Se oli mielenkiintoinen ja kuuluu myös niihin elokuviin jotka pitää katsoa useammankin kerran. Ensimmäisellä katselulla ei ollut parhaita elokuvia joita olen katsonut, mutta kuitenkin sellaisia joista tuli tunne että haluan sen nähdä uudelleen.

    Kolmas kuvassa näkyvä teos, The Life of Oharu eli Kenji Mizoguchin ohjaama draama vuodelta 1952 sitä vastoin oli heti ensimmäisellä katselulla jo itselleni aukeava teos ja sekin herätti tuntemuksen että tahdon sen nähdä uudelleen. En ollut tätä aikasemmin nähnyt, mutta Mizoguchin ohjauksia olen aikaisemmin nähnyt muutaman, teokset Sansho the Bailiff (Lääninherra Sansho) sekä Ugetsu joista kummastakin olin pitänyt ja jotka itseltäni löytyy DVD:nä. The Life of Oharu meni itselleni samaan kategoriaan.

    Samalla reissulla matkaan tarttui myös Jean Renoirin The Rules of the Game vuodelta 1939, Jean-Pierre Melvillen Bob Le Flambeur vuodelta 1956 sekä Jean Cocteaun ja René Clementin ohjaama La Belle et la Bête eli Beauty and the Beast, Kaunotar ja Hirviö vuodelta 1946.

    Mitään yllä olevista en ollut nähyt aikaisemmin, eli nämä olivat satunnaisesti tehtyjä ostoja ja jokaisen näistä olen nyt katsonut. Jokainen oli sellainen että mitä luultavamminkin tulen katsomaan toisenkin kerran eli ainakin jotain ajatuksia herättivät nämäkin.

    Kaksi seuraavaa Pienestä Leffakaupasta hankkimaani leffaa olivat Chunking Express sekä Donnie Darko. Kummankin olen nähnyt aikaisemmin. Donnie Darkon olen katsonut useampaankin otteeseen ja se on entuudestaan itselläni BluRaynä, mutta koska löytyi tämä Arrow Filmsin julkaisu laajoilla oheismateriaaleilla päätin sen itselleni hankkia. Tätä versiota en ole vielä katsonut enkä oheismateriaaleja katsonut, mutta toivottavasti lähiaikoina. Donnie Darko on vuodelta 2001 ja sen on ohjannut Richard Kelly.

    Chunking Experss on Kar-Wai Wongin ohjaus vuodelta 1994. Olen sen kerran katsonut väsyneenä junassa matkapuhelimelta tai tabletilta, enkä siitä silloin paljoa irti saanut. Kuitenkin sekin kuuluu niihin elokuviin että siitä jäi fiilis että se pitää katsoa kuitenkin uudelleen, joten hommasin sen levynä jotta voin antaa tälle uuden mahdollisuuden paremmin keskittyen paremmissa olosuhteissa.

    Saman ohjaajan In The Mood For Love oli itselleni myöskin elokuva joka ei vielä ensimmäisellä katselulla säväyttänyt, mutta toisella ja kolmannella katselukerralla se alkoi aukeamaan aivan eri tavalla. In The Mood For Love löytyy itselläni myös kokoelmastani ja sen haluan katsoa myös tulevaisuudessa uudelleen, joten sen takia on hyvä antaa elokuville uusi mahdollisuus jos ne ovat jättäneet fiiliksen että niissä on ollut “jotain”, koska moni loistava teos olisi saattanut jäädä aukeamatta.

    Lisäksi uusintakatseluita kun miettii, on hyvä muistaa että mitä enemmän itselle ikää tulee ja mitä enemmän elokuvia katsoo, sitä enemmän itsekin on eri ihminen erilaisilla kokemuksilla jonka vuoksi sama teos aukeaa aivan toisella tapaa kuin aikaisemmin. Eihän esimerkiksi elokuvat joista lapsena on pitänyt välttämättä enää iske kun on aikuinen, tai mistä on nuorena pitänyt ei enää aikuisena saata samalla tapaa toimia. Sama tietenkin myös toisinpäin. Taideteos ei ole muuttunut, mutta katsojan kokemus on luultavasti täysin toisenlainen siksi että on itse muuttunut.

    Seuraavat levyt olen hommannut Filmihullu Leffakaupasta. Metsurin tarina on vuodelta 2022 ja sen on ohjannut Mikko Myllylahti. Tämä oli poikkeuksellisen hieno kotimainen elokuva jonka katsoin Yle Areenasta alkuvuonna ja sen vuoksi tämä tuli nyt levynäkin ostettua. En vielä ole levyä katsonut, mutta leffa on entuudestaan jo tuttu ja hyväksi havaitsemani.

    The Tree Of Life vuodelta 2011 sitä vastoin oli entuudestaan täysin tuntematon, mutta hankin sen siks että olin pitänyt sen ohjaajan Terrence Malickin toisesta ohjauksesta, vuoden 1978 Days Of Heavenista joka löytyy myöskin omasta kokoelmastani DVD:nä. Tämä oli hieno elokuva, mutta todella hämmentävä paikoitellen. Kuitenkin sellainen että ehdottomasti pitää katsoa toiseenkin kertaan.

    Nainen, Pyssy ja Nuudelipuoti on Yimou Zhangin ohjaama elokuva vuodelta 2009. En sitä ollut aikaisemmin nähnyt enkä edes sen vanhempaa amerikkalaista versiota, mutta pidin tästä heti ensimmäisellä katselulla.

    Shadow on vuoden 2018 elokuva ja senkin on ohjannut samainen Yimou Zhang. Tämän huomasin vasta nyt tätä kirjoittaessani. Tämä oli viihdyttävä elokuva myöskin, mutta ei ainakaan ensimmäisellä katselulla kaikilta osiltaan paras mahdollinen. Täytyy katsoa tämä myöhemmin uudelleen jotta osaa arvioida paremmin. Kuitenkin tämäkin oli sellainen jonka haluan katsoa toiseen kertaan joten ei tämä mitenkään huonokaan ollut.

    Kolmas kuvassa näkyvä DVD on Spring in a small town. Se on vuoden 1948 filmatisointi ja sen on ohjannut Mu Fei. En ollut tästä koskaan aikaisemmin kuullut enkä myöskään sen ohjaajasta, mutta heti ensimmäisellä katselukerralla pidin tästä. Tämä oli erinomainen teos jonka haluan ehdottomasti toiseenkin kertaan katsoa.

    Lopuksi vielä DVD Vihreän papaijan tuoksu sekä 4K UHD elokuvasta Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme.

    Vihreän papaijan tuoksu oli itselleni entuudestaan tuntematon. En ensimmäisellä katselulla kovin paljon saanut siitä irti, mutta tämäkin pitää joskus katsoa toiseen kertaan että osaan muodostaa paremmin mielipiteen tästä. Leffa on vuodelta 1993 ja sen on ohjannut Anh Hung Tran.

    Ang Leen ohjaus vuodelta 2000, Crouching Tiger Hidden Dragon sitä vastoin on entuudestaan tutumpi elokuva. Olen tämän katsonut nyt viiteen kertaan viimeisen kuuden vuoden aikana. Ensimmäisen kerran katsoin vuonna 2018, sen jälkeen seuraavan kerran 2022, vuonna 2023 katsoin tämän kerran ja tänä vuonna olen katsonut tämän kahdesti. Kerran katsoin tämän tänä vuonna DVD:ltä, mutta nyt kun tämän löysin myös UHD 4K BluRaynä katsoin tämän eilen uudelleen 4K-versiona.

    Katselumäärästä voi varmastikin arvata että olen pitänyt tästä teoksesta, koska en sitä muuten viidesti olisi katsonut. Olen oikeasti kyllä katsonut tämän useammankin kerran, sillä joskus parikymppisenä olin tämän myös katsonut.

    Kuten täältä blogista voi huomata, vaikka vien paljon elokuvia pois niin kyllä niitä myös takaisinkin tulee, mutta toisenlaisia. Aikaisemmin valikoima on koostunut lähinnä vain moderneista Hollywoodin tuotoksista, mutta vähitellen mieltymykset ovat muuttuneet ja maku on laajentunut. Kokoelmaani kyllä kuuluu yhä Hollywood-elokuviakin, eli leffamaku ei ole muuttunut täysin vaan se on ainoastaan laajentunut huomaamaan että muuallakin maailmassa on tehty hienoa audiovisuaalista taidetta.

  • Matkalla minimalismiin, osa 13 ja muutama sana elokuvista fyysisessä muodossa

    /

    Vanhoja elokuvia matkalla Koivukylän Kierrätyskeskusta

    Blogi on ollut jo jonkin verran hljainen. Olen ollut muutaman viikon jo kesälomalla eikä sinä aikana ole paljon tullut kotona asioita edistettyä tavaran vähentämisen suhteen. Syy on tietenkin myös se, että olen saanut jo luovuttua suurimmasta osasta ylimääräisiä tavaroita eikä tarkoituksena tietenkään ole heittää kaikkea menemään – ainoastaan ne, mitkä eivät enää ole käytössä ja joille ei ole jatkossakaan luultavasti mitään käyttöä.

    Jossain tapauksissa tietenkin saatan heittää asioita pois joita myöhemmin huomaan tarvitsevani tai muuten vain haluavani pitää, mutta tällaisten asioiden osalta voin aina mennä ja hankkia sellaiset takaisin. Mitä hinnakkaampi tai saatavuutensa osalta hankalasti takaisin hankittavampi tuote on, sitä pidempään sitä pitää itsellään “kaiken varuilta”. Sisällä kämpässä suurin osa turhasta tavarasta on jo päässyt muualle, mutta jotkut asiat vielä vaativat mietintää sillä joissain asioissa käyttöni menee kausittain eikä sen vuoksi ole järkevää tehdä tarpeettoman nopeita päätöksiä mihinkään suuntaan.

    Häkkivarastoni on kuitenkin vielä sellainen paikka, missä ylimääräistä tavaraa majailee. Pääosin ylimääräiset häkkivaraston tavarat ovat DVD-elokuvia joita pitkästä aikaa eilen kävin viemässä repullisen Koivukylän Kierrätyskeskukselle.

    Elokuvista en ole kuitenkaan kokonaan luopunut eikä ole ainakaan näillä näkymin sellaista suunnitelmaa ja olen myös kesäloman aikana ostanut itselleni monia elokuvia niin DVD:nä, BluRaynä kuin myöskin 4K BluRaynäkin. Vanhojen elokuvien poisvienti ja toisten elokuvien tilalle hankinta onkin lähinnä vain elokuvakokoelman uudelleen keräämistä erilaisella painotuksella. Elokuvia kohtalaisen paljon katsoneena on elokuvamakuni muuttunut, joten on ihan hyvä tehdä kokoelmaansa siivousta. Kymmenien repullisten pois vienti on ollut erittäin tehokas tapa siivota turhat teokset valikomasta.

    Elokuvat joita pääosin nykyään olen kokoelmaani kerännyt ja katsomisen jälkeen myös itselleni jättänyt ovat olleet selkeästi erilaisempia kuin aikaisemmin. Siinä missä aikaisemmin olin jättänyt itselleni käytännössä kaikki mitä itselleni oli jostain tullut hankittua tai saatua, nyt olen priorisoinut jätettäväksi ensisijaisesti tiettyjen julkaisijoiden julkaisuita. Tietenkin leffankin täytyy olla sellainen että haluan sen katsoa vähintään pariin kertaan jotta se kannattaa jättää itselle.

    Uusimmat hankinnat ovat olleet pääsääntöisesti aasialaisia (Japani, Kiina) tai eurooppalaisia siinä missä aikaisemmin valikoima koostui pääosin amerikkalaisista filmatisoinneista. Aikaisemmin valikoima on koostunut pääosin vuoden 2000 jälkeen tehdyistä teoksista vaikka tietenkin mukana on ollut jonkin verran myös 70-, 80- sekä 90-luvulla valmistuneita filmejä, mutta nyt painopiste on ollut enemmän vanhemmissa filmatisoinneissa.

    Kirjoitan tänne blogiin pian uusimmista hankinnoista erillisen postauksen josta näkee minkälaisia teoksia valikoimiin on päätynyt ja miksi. Kun saan joskus kaikki turhat poistettua valikoimasta ja jäljelle jätettyä ainoastaan kaikki ne jotka haluan säilyttää, eli että ne ovat tarkoituksella valikoimassa eikä vain siksi että en ole saanut aikaiseksi heittää niitä pois saatan tehdä myös niistä erillisen postauksen että mitä elokuvakokoelmaani tätä nykyä kuuluu.

  • Videotykki takaisin käyttöön ja johtoja piiloon

    /

    Videotykki tuli otettua takaisin käyttöön

    Lähes pari kuukautta olin käyttämättä videotykkiä, mutta huomasin että elokuvien katsominen jäi lähes kokonaan joten laitoin videotykin ja surround-järjestelmän takaisin käyttöön.

    Tori.fi:stä bongasin todella hyvän vahvistimen ja 5.1 surroundjärjestelmän järkevään hintaan, joten tuli samalla päivitettyä äänentoistojärjestelmä ja vahvistinkin aikaisempia paremmaksi. Ei aikaisemmissakaan mitään valittamista ollut, mutta tämä ratkaisu on silti selvästi parannus aikaisempaan.

    Täysin minimalistisesti siis ei onnistu elää niin kauan kuin harrastaa elokuvia ja on tottunut videotykkiin ja surround-äänentoistoon, mutta toisaalta se ei onneksi ole myöskään itseistarkoitus vaan tarkoitus on omistaa vain niitä asioita jotka tuottavat itselleni elämään lisäarvoa.

    Muutaman kerran kun olen ollut käyttämättä tykkiä muutaman kuukauden olen aina siihen palannut takaisin, joten ehkä se on uskottava että tykki ja erillinen äänentoistojärjestelmä tuottaa itselleni niin paljon lisäarvoa elämään että ne kannattaa pitää.

    Tavaran määrän suhteen joutui siis tekemään kompromissin, mutta tällä kertaa siisteyden osalta onneksi ei juurikaan sillä panostin vihdoin ja viimein johtojen laittamiseen kunnolla. Kuten kuvasta näkyy, ei kaiuttimien johdot roiku pitkin poikin lattiaa vaan ne on laitettu listojen sisälle.

    Laitan tähän alle vielä lisäkuvia miten johdot menevät.

    Parvekkeen oven luona johdot on näkyvissä, mutta ainoastaan osittain. Toisen listan joutui laittamaan ymmärrettävistä syistä toista listaa matalammalle, mutta lopputulos kuitenkin on tarpeeksi hyvä – etenkin nyt kun on pidemmät verhot kuin tässä kuvassa.
    Toisessa nurkassa myös johdot on kierrätetty listojen sisällä. Irrallaan roikkuva johto on jatkoroikan virtajohto. Kuten kuvasta näkyy, johtolistat on vedetty myös patterin alta, eli en mennyt siitä mistä aita on matalin vaan laitoin myös normaalistikin piilossa olevat johdot kunnolla piiloon johtolistan sisään.
    Vinyylihyllyn takanakin laitoin keskikaiuttimen johdon menemään myös ylös listan sisällä eikä sekään roiku irrallaan rumasti.
    Keskikaiuttimen johto asennusvaiheessa. Vinyylihyllyn joka toimii keskikaiuttimen tasona takaakin siis laitoin johdot nätisti joten vaikka hyllyä siirtelee ei lattialla pyöri johtoja rumasti.
    Oikean kaiuttimen luona jätin listojen väliin raon josta sain johdon tulemaan kaiuttimelle siististi. Johtoa jätin hieman ylimääräistä jotta kaiutinta voi siirtää jonkin verran edes ja takaisin esimerkiksi siivoamista varten.
    Sohvan takana vedin myös vasemman takakaiuttimen johdon listan päältä ja laitoin HDMI-johdolle ja virtajohdolle listat seinälle jotta nekään eivät roiku rumasti irrallaan seinällä. Sohvan takana kuitenkin HDMI-johto sekä virtajohto on vielä irrallaan, pitänee harkita josko joskus nämä laittaisi myös siistimmin.

    Johtolistojen asennukseen meni muutamia tunteja, mutta tulos on ollut kyllä ehdottomasti kaiken sen vaivan väärti. On mukavaa kun johdot on siististi eikä ne ole näkökentässä jolloin olohuoneen yleisilme pysyy miellyttävänä ja ihmisasutuksen näköisenä.

  • Kirja: Paul Uponi – Muscular Christianity

    /

    Paul Uponin kirja Muscular Christianity – A case for spiritual and physical fitness on teos mikä käsittelee nimensä mukaisesti fyysistä ja henkistä lihaksikkuutta kristillisestä perspektiivistä käsin. Fyysinen ja hengellinen kunto on kiintoisa aihe kristillisessä teologiassa, mutta siitä ei kovin usein kuule paljoa puhetta vaikka syytä olisi.

    Mikäli kristinusko ja sen teologia ei ole kovin tuttua voi helposti olla täysin tietämätön siitä että kristinuskon pyhä kirja Raamattu kyllä puhuu ihmisestä hyvinkin holistisesti, ei ainoastaan spirituaalisesta aspektista. Raamatun mukaan kristitty on Jumalan temppeli eikä sitä näin ollen kuulu turmella.

    1. Korinttolaiskirje luku 3, jakeet 16-17 sanoo seuraavaa:

    16 Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä? 
    17 Jos joku turmelee Jumalan temppelin, Jumala saattaa turmioon hänet. Jumalan temppeli on pyhä, ja tämä temppeli olette te.

      Ruumis joka meillä on, on pyhä, joten kristityn on hyvä myös pitää kehostaan huolta. Paul Uponin kirjassa puhutaankin paljon kuntoilusta ja sen merkityksestä ihmisen elämään. Hyvä kunto auttaa meitä jaksamaan paremmin halki elämän ja lihaksiaan voi ja kuuluukin käyttää Jumalalle kunniaksi ja muiden auttamiseen.

      Teoksessa puhutaan myös epäterveestä lihaskunnon harjoittamisesta joka on jo turhamaisuutta ja oman egon ruokkimista, joten pääpointtina tuntui olevan enemmänkin terve tasapaino missä ihminen tietää ja tiedostaa oman kehonsa olevan Jumalan temppeli ja kunnioittaa sitä ja pitää siitä huolta, mutta samalla myös tajuaa että omaa kehoaan ei kuulu palvoa ja pyrkiä vääristä motiiveista saamaan sitä parhaaseen mahdolliseen kuntoon.

      Kirjassa puhuttiin myös henkisestä vahvuudesta joka on tärkeä osa kristityn elämää. Mielenkiintoisesti kirjailija toi esiin myös sen kuinka erilainen kuva kristityillä monesti Jeesuksesta nykyään on verrattuna siihen mitä Raamattu Jeesuksesta kertoo.

      Siinä missä nykyisessä länsimaisessa kulttuurissa korostetaan luultavasti jopa epäterveen paljon Jeesuksen feminiinisempiä puolia (armo, anteeksiantavuus, lempeys) tuntuu että Jeesuksen maskuliinisemmat piirteet unohdetaan tyystin. Raamatusta kuitenkin voidaan lukea kuinka Jeesus esimerkiksi tempaisi pöydän nurin ja ajoi vitsan kanssa temppelistä rahanvaihtajat pihalle (Evankeliumi Johanneksen mukaan, luku 2 jakeet 13-17) josta selvästi voidaan huomata että monen mielikuva Jeesuksesta ei välttämättä ole se mikä on Raamatullinen kuva Jeesuksesta.

      Jeesus ei katsonut vääryyttä hyvällä ja hän puhui erittäin kovinkin sanoin lainopettajille ja fariseuksille. Hän käytti mm. ilmaisuja “Te käärmeet, te kyykäärmeitten sikiöt” (Matt. 23:33) sekä “Te olette lähtöisin Saatanasta” (Joh. 8:44) joten nykinen valtavirtakristillisyys joka korostaa pelkästään armoa ja suvaitsevaisuutta eikä tervettä oikeudenmukaisuutta ja vääryyteen puuttumista tarpeen mukaan kovinkin sanoin voisi kokea Jeesuksen sanat sopimattomana.

      Pidin itse kokonaisuutena tästä kirjasta. Se on viihdyttävää luettavaa ja sen lukeminen voisi olla hyvä monelle kristitylle, etenkin mikäli oma mielikuva kristillisyydestä on “kaikki käy, ei saa olla mitään mieltä mistä joku voi pahoittaa mielensä tai ainakaan ei pidä sanoa sitä” -tason selkärangatonta vössyköintiä. Kristittyjä ei ole kutsuttu passiiviseen elämään missä mihinkään vääryyteen ei puututa tai mihinkään ei uskalleta sanoa mitään ettei loukattaisi ketään joka valitettavasti usein on se miten kristinusko nykyään mielletään.

      Viimeinen sivunumero kirjassa on 187 jonka jälkeen löytyy vielä kirjoittajan omat salitreenit kerrottuna. Lisäksi lopussa on vielä lähdeluettelot joten kaikkiaan sivuja on noin 200.

    1. Ensimmäiset testit Canon RF 28 mm F/2.8 STM objektiivilla

      /

      Kävin tänään Verkkokauppa.comista ostamassa Canon R50 -kameralle sopivan Canon 28 mm F/2.8 STM objektiivin. Olin kyseistä objektiivia miettinyt jo varmaankin kuukauden päivät, mutta objektiivia ei tuolloin ollut vielä Verkkokaupalta saatavana. Nyt putkea löytyi muutama kappale suoraan hyllystä joten tein tilauksen ja kävin hakemassa linssin.

      Laitan tähän nähtäväksi muutamia testikuvia joista saa jonkinlaisen käsityksen minkälainen kuvanlaatu ja bokéh objektiivissa on. Omaan silmään kuvanlaatu on erinomainen ja bokéh miellyttävä ainakin näissä ensimmäisissä testeissä joten ensikokemukset ainakin on positiiviset.

      Tärkein syy miksi tätä 28 mm objektiivia olin miettinyt on sen kohtalaisen yleispätevä etäisyys tavanomaiseen jokapäiväseen käyttöön. Tarkoitan siis sitä, että ihmisistä on mahdollista ottaa kuvia sosiaalisesti normaalilta etäisyydeltä ilman että joutuu pakittamaan kovinkaan kauas että he mahtuvat kuvaan. Lisäksi pienikokoisista esineistä ja asioista saa kuvia ilman että joutuu kovin kauas kohteesta menemään, toisin kuin esimerkiksi 50 mm F/1.8 objektiivin kanssa.

      Muut syyt mitkä tässä objektiivissa itseäni kiehtoi oli sen pieni koko ja suurehko aukko eli F/2.8. Objektiivi painaa ainoastaan 120 grammaa eli vähemmän kuin RF-kiinnityksellä oleva “nifty fifty” eli 50 mm F/1.8 joka painaa 159 grammaa. Kittiputki 18-45 mm F/4.5-5.6 IS STM sekin painaa enemmän, 130 grammaa joten tämä on painonsa puolesta höyhensarjalaisten kepeintä kastia. Mikäpäs sen mukavampaa sillä kepeää kameraa ja objektiivia on mukavampi kuljettaa mukanaan joka paikkaan.

    2. Suihkukaappi pois

      /

      Kylpyhuone näyttää erilaiselta kun suihkukaappi on poissa

      Tänään päivällä seurakuntaveli kävi irroittamassa kylpyhuoneestani pois suihkukaapin. Suihkukaappi oli ollut asunnossa siitä asti kun muutin, mutta sen lasiovi meni sirpaleiksi jo useampia vuosia takaperin. Siivotessa koppi oli edessä eikä sen vuoksi esimerkiksi lattiakaivon läheisyydestä päässyt kunnolla ottamaan likaa pois, mutta nyt kun koppi on poissa on kylpyhuone helpompi siivota myös muutamista aiemmin hankaloista paikoista.

      Tarkoitus olisi tähän laittaa suihkuverho ja suihkutanko, mutta ostamani suihkutanko vaikuttaa olevan sellainen että vaatiikin enemmän työtä sillä venyvän tangon kanssa mitat on joko aavistuksen liian lyhyt tai reilusti liian pitkä, joten varmaankin joutuu rautasahalla sahailemaan yhtä putkista lyhemmäksi. Saapa nähdä miten sen asennus onnistuu vai tuleeko vain hankittua toisenlainen ratkaisu.

    3. Matkalla minimalismiin, osa 13

      /

      Vanhoja avaimenperiä päätyi roskiin. Ainoastaan muutaman jätin talteen.

      Matka kohden minimalistisempaa elämäntyyliä on jatkunut tämänkin viikon aikana viemällä monta repullista tavaraa Kierrätyskeskukselle. Edellisen minimalismi-aiheisen postauksen jälkeen on tavaraa lähtenyt eritysesti häkkivarastosta.

      Tänään häkkivarasto tyhjeni kahden repullisen verran leffojen osalta. Lisäksi sieltä lähti vanha iso pressu joka oli aikoinaan skootterin päällä, vanhat luistimet sekä IKEA:n sohvapöydän pöydän välitaso. Aikaisemmin häkkivarastosta tällä viikolla olen vienyt pois useita IKEAsta vuosia sitten hankkimiani pahvilaatikoita. Kun niissä olleeet DVD:t on viety jo pois, on laatikot jääneet tyhjäksi eikä niille ole enää ollut tarvetta.

      Myös rinkallinen vanhaa elektroniikkaa on päätynyt uuteen kotiin tämän viikon aikana.

      Autokin on kokenut puhdistamista sillä olen irroittanut subwooferin sekä vahvistimen ja vienyt nekin pois. Kumpi jompi niistä oli jo lakannut toimimasta tai molemmat joten ne veivät ainoastaan turhaan tilaa takakontista. Nyt takakonttiinkin mahtuu paljon paremmin jälleen tavaraa.

      Matka jatkuu siis tasaisen varmalla tahdilla vaikka blogi onkin ollut hieman hiljaisempi jälleen lähipäivinä. Tavaran määrä kuitenkin vähenee ja asunto käy aina vain viihtyisämmäksi omaan makuuni eli asiat rullaavat hyvällä mallilla.

    4. Viherkasvi makuuhuoneeseen

      /

      Uusi viherkasvi tuli hankittua makuuhuoneeseen. Nimesin sen Amandaksi.

      Tänään töiden jälkeen kävin Rekolan kukkatalolla hankkimassa uuden viherkasvin kotiin. En muista mikä tämä oli lajiltaan, mutta nimeksi tälle annoin Amanda.

      Alunperin mielessä oli sijoittaa tämä olohuoneen nurkkaan parvekkeen oven läheisyyteen, mutta tässä vaiheessa päätin sittenkin antaa tälle kodin makuuhuoneessani sillä siellä ei ollut yhtään viherkasvia entuudestaan. Jossain vaiheessa voisi olla hyvä hankkia viherkasvi myös olohuoneen nurkkaan, mutta vähän kerrallaan.

      Makuuhuone voisi näyttää myöskin kauniimmalta jos sinne hankkisi joskus vaaleammat verhot, mutta makuuhuoneen pimentämiseen nukkumista varten tummat pimentävät verhot ovat olleet hyviä. Lisäksi maton vaihto voisi antaa huoneeseen lisää raikkauden tuntua.