Elämää usvassa

Joitain toveja takaperin paikallisesta GameStopista tuli tehtyä peliostoksia pleikkari kolmoselle, jolloin matkaani tarttui myös silloin itselleni täysin tuntematon tuotos, Haze.

Haze on vuonna 2008 julkaistu ensimmäisen persoonan kuvakulmasta koettava räiskintä, joka lopulta päätyi Playstation 3:lle yksinoikeuspeliksi kun versiot Windowsille ja Xbox 360:lle peruuntuivat.

Pelin on kehittänyt Free Radical Design (nykyinen Crytek) ja sen on julkaissut Ubisoft.

Tulevaisuuden sotilaat

Hazessa pelataan Shane Carpenter nimisellä sotilaalla tulevaisuudessa, vuodessa 2048. Maailmassa ei ole enää mailla omia sotavoimia, vaan sotatoimenpiteet hoidetaan palkka-armeijoiden voimin.

Suurimman palkka-armeijan omistaa Mantel-niminen yritys, jolla on businessejä myös lääketeollisuuden saralla. Carpenter on yksi Mantelin sotilaista ja valmis tottelemaan käskyjä kyseenalaistamatta, kuten kunnon sotilaan kuuluukin.

Positiivisena puolena pidin tässä pelissä juonta, sillä siinä oli paikoitellen mukavia käänteitä ja ajatuksia herättäviä dialogeja. Toki kyseessä ei ollut mikään maailman syvällisin tarina, mutta hieman ainakin pelaamiani keskivertoräiskintäpelejä parempi.

Elämän Nectariinia

Haze on suurimmalta osaltaan hyvin tavanomainen FPS-peli ilman isoja yllätyksiä. Kuitenkin poikkeuksena keskiverto räiskintään, on pelin erikoisuutena sotilailla käytössä Nectar-seerumia, ainetta jonka avulla sotilas saa erikoiskykyjä aineen vaikutuksen alaisena.

Nectaria on pelaajan asussa, jonka kautta hän voi ottaa ainetta käyttöönsä. Aineen vaikutuksen alaisena pelaaja mm. näkee viholliset selvemmin, joka edesauttaa vastapuolen pelaajien siirtämistä manan maille.

Kuten kaikkea muutakin, myös Nectaria pitää käyttää kohtuudella. Mikäli sotilas saa yliannostuksen ainetta, alkaa hän räiskimään kaikkea liikkuvaa – myös omalla puolella taistelevia sotureita. Vihollisjoukot ovat kehittäneet tätä tietoa hyödyntäen kranaatteja, jotka päräyttävät ilmoille nektaria jonka avulla he voivat kääntää sotilaita toisiaan vastaan.

Kontrollit pelissä olivat toimivat, vaikkain itseäni hieman häiritsi paikoitellen väärässä napissa oleva aseen lataus (verrattuna mitä yleensä näissä on ollut). Onneksi tämä ei aiheuttanut juurikaan ongelmia, mutta silti se pelin loppumetreilläkin tuntui “väärältä”. Vanhat tavat kuolevat hitaasti.

Musiikit ja äänet olivat keskivertoa tasoa. Ei mitään ihmeellisyyksiä suuntaan eikä toiseen, eli perus toimivaa tasoa.

Toistaisitko nyt vielä kerran…

Pääsääntöisesti Hazea oli miellyttävää pelata, mutta rasittaviakin puolia löytyi.

Yksi rasittava puoli oli toki se, että peli jökkäytti pleikkarin kerran totaalisen tilttiin joka on toki iso miinus. Onneksi buutin jälkeen tästä selvittiin.

Toinen rasittava piirre oli se, että tekstuurit alkoivat muutamassa tehtävässä bugittamaan ihan huolella. Käytännössä näkyi vain taivasta ja muutama tekstuuri siellä täällä, mutta mitään olennaista ei sitten näkynytkään. Onneksi kuolemisen jälkeen ongelma korjaantui, mutta näitä tuli vastaan loppuvaiheilla peliä useammankin kerran (kenties viidesti?). Täysin bugivapaa peli ei siis ollut.

Suurin rasittavuus pelissä kuitenkin oli sotilaiden huutelemat repliikit. Pelin loppuvaiheilla sotilaat hokivat samoja laineja uudelleen ja uudelleen aina kyllästymiseen asti. Tämä jos mikä alkoi tympäisemään pitkässä juoksussa. Rasittavuus oli jo yhtä suuri kuin Electronic Artsin NHL 14:ssa jokaiseen paikkaan tunkema TREMENDOUS tai Fight Night Round 3:ssa pelaajan nyrkkeilijän nimen hokeminen kymmeniä kertoja saman ottelun aikana. Toisin sanoen rasittavuusaste on sellainen, että pelin aikana joutuu hieman ainakin harkitsemaan äänien vaientamista.

Mitä käteen jää?

Haze ei ole erityisen hyvä, mutta ei se ole missään nimessä myöskään huono. Se on kevyttä viihdettä, josta saa useammaksi tunniksi rentouttavaa räiskintää. Itselläni läpi pelaamiseen meni noin yhdeksän tuntia, joka mielestäni on ihan sopiva pituus tällaiselle pelille.

Miinuksia pelille sataa hermoille käyvistä sotilaiden hokemista, joita viljellään turhan tiivillä tahdilla, mutta plussaa tulee kuitenkin hieman keskivertoa räiskintäpeliä paremmasta tarinasta. Plussaa Hazelle täytyy antaa myös siitä, että ainakin jotain uutta ja erilaista tässä oli tarjolla myös pelillisesti Nectarin muodossa.

Loppupäätelmänä Haze on siis kaikin puolin keskinkertainen tuotos niin hyvässä kuin pahassa.

Kehuttavaa

• Keskiverto FPS, niin hyvässä kuin pahassa
• Hieman keskivertoa parempi tarina

Moitittavaa

• Keskiverto FPS, niin hyvässä kuin pahassa
• Rasittavan vähän repliikkejä joita sotilaat huutelevat
• Satunnaisia bugaamisia + kerran jäätyi koko pleikkari

Arvosana: 5,5 / 10

Back to the school!

Useampi kuukausi on kerennyt jo vierähtämään siitä, kun viimeksi visuaaliseen novelliin koskin (kts. Flower Shop: Winter in Fairbrook arvostelu), mutta koska Indie Galan bundlen mukana tuli pitkästä aikaa kiintoisalta vaikuttanut visuaalinen novelli, iskin kourani hiirelle ja hyppäsin visuaalisen tarinankerronnan pyörteisiin.

Sword of Asumi on kehittänyt ja julkaissut AJTilley. Kovin suuresta firmasta ei liene kyse, sillä tietoa lafkasta ei Internetistä juurikaan irronnut.

Äiti, isona minusta tulee samurai!

Asumin miekka on tarina Edosta, vaihtoehtoisesta todellisuudesta missä historia ei ole mennyt samoin kuin meidän tuntemassamme todellisuudessa, sillä siellä samuraikulttuuri elää ja voi hyvin.

Tarinan protagonistina toimii Asumi, mustan klaanin Samurai joka on kasvatettu lapsesta saakka tappamaan käskystä. Hän saa mahdollisuuden päästä Justicarien klaaniin, mikäli hän osoittautuu olevansa sopiva henkilö. Toisin kuin normaalisti, tässä tehtävässä hänen ei kuulukaan hiiviskellä varjoissa ja tappaa väkeä, vaan hänen täytyy soluttautua koulumaailmaan ja lähteä sieltä käsin selvittämään kuka on mystinen Raven, henkilö joka on hallinnoimassa kapinallisjoukkoa ja suunnittelemassa terrori-iskua.

Asumi käy tuumasta toimeen, heittää yllensä animetyttöjen tyyliin sopivan koulupuvun niskaansa ja lähtee soluttautumistehtävään.

Verkkaisaa viihdettä

Kuten kaikki muutkin tähän saakka pelaamani visuaaliset novellit, on myöskin Asumin miekka verkkaisalla tahdilla etenevä rento naksuttelu.

Pelimekaniikka ei tarjoa genrelleen mitään uutta eikä ihmeellistä. Hiirellä mennään eteenpäin tekstien lukemisessa, tai vaihtoehtoisesti myös ainakin välilyöntiä paukutellen pääsi etenemään.

Pelin aikana on mahdollista tallentaa peliä pikatallennusnapilla joka löytyy näytön alalaidasta, mutta valintakohdissa ei kyseistä painiketta voi painaa. Käytännössä quick save -painiketta tuli naksutettua kohtalaisen tiiviillä tahdilla, kaiken varuilta.

Vaihtoehtoja on vain muutamia tarjolla kerrallaan. Esimerkiksi minne oppitunneille haluaa mennä, lähteekö kavereiden mukana shoppailemaan vaiko meneekö mieluummin ruokalaan yms. En tiedä kuinka suuri merkitys näillä valinnoilla oli, mutta ainakin niitä oli omaan makuuni sopivasti pelin pituuden huomioon ottaen.

Pelissä säilyi hyvä naksutteluflow eikä sitä tarvinnut joka välissä olla katkaisemassa uudella valinnalla. Hyvä niin, sillä tarinaan oli helpompaa ja miellyttävämpää uppoutua.

Korppi kaiken takana

Musiikkiraita oli omaan makuuni toimivaa settiä, vaikkakaan mikään kappaleista ei noussut pelimusiikin mestariteokset -listalle. Kappaleet olivat toimivia ja hyvin toteutettuja ja ne sopivat hyvin pelin tunnelmaan.

Visuaaliselta anniltaan peli oli tähän mennessä onnistunein visuaalinen novelli jota olen pelannut. Piirrosjälki oli koko pelin kaunista, eikä mitään radikaaleja laatuvaihteluita ollut havaittavissa. Tapahtumapaikkojen kuvia oli kohtalaisen paljon, mutta silti olisin itse toivonut niitä vielä hieman enemmänkin.

Pelin pelaamiseen meni itselläni 2,5 tuntia erittäin rennolla naksuttelutahdilla (lue: välissä keitin nuudeleita, kahvia ja söin samalla kun pelailin). Koetin useampia loppuratkaisuja, sillä pikatallennuksella pääsi onneksi suhteellisen lähelle loppua jossa vastasin ensialkuun väärin ja lahtasin väärän henkilön. Totta puhuen, vastasin useammankin kerran väärin ja koetin siten siis useampaakin väärää päätöstä. Ei tulisi minusta Sherlockia.

Mikäli visuaaliset novellit ovat lainkaan sellaista genreä mikä kiinnostaa, on Sword of Asumi mielenkiintoinen tuttavuus. Sen audiovisuaalinen puoli on hyvin toteutettua laatua ja tarinakin oli mielenkiintoinen. Kyseessä onkin tähän mennessä pelaamistani visuaalisista novelleista paras tuots.

Kehuttavaa

• Rento
• Tarinassa muutakin kuin vain romantiikkaa
• Hyvät musiikit ja grafiikat

Moitittavaa

• Ei ääninäyttelyä

Arvosana: 5,5 / 10

Miekka on nyrkkiä mahtavampi

Heavenly Sword on vuonna 2007 julkaistu kolmannen persoonan kuvakulmasta kuvattu toiminnallinen seikkailupeli, jossa taistelut hoidetaan hack ’n slashien ja beat ’em upppien tyyliin.

Pelin kehityksen takaa löytyy vuonna 2004 perustettu pelitalo Ninja Theory. Heavenly Sword on pelitalon ensimmäinen julkaistu peli, ja se on saatavana ainoastaan Playstation 3 -alustalle. Julkaisu on hoidettu Sony Computer Entertainmentin toimesta.

Ei mitään äijäilyä

Päähenkilö Narikon klaanissa on kerrottu kautta aikojen legendaa siitä, että jonakin päivänä klaanin johtajalle syntyy poika joka johtaa klaanin oikeutetulle paikalle taivaassa. Klaanin johtajalle syntyi kuitenkin tyttö, Nariko, joten uhkaavasti näyttää tilanne siltä että ennustukset eivät tule toteutumaan.

Hullu despootti Bohan kaappaa Narikon isän sekä hänen klaanilaisiaan, joten Nariko päättää tarttua tappavan tehokkaaseen Taivaan miekkaan ja lähtee kostoretkelle Bohania vastaan.

Tarinankerronta tapahtui tavalliseen tapaan välivideoiden voimin. Vaikka itse ymmärränkin englantia sen verran että pelien tarinoissa yleensä pysyn kärryillä (etenkin jos tekstitykset edes saa englanniksi), oli tässä pelissä silti ilahduttavasti otettu myös suomalaiset pelaajat huomioon. Peli tarjosi suomenkieliset tekstitykset, jotka sitten toki otin käyttöön. Pelin loputtua huomasin että olisi ollut mahdollista valita myös suomenkielinen puhekin, mutta luultavasti olisin silti valinnut englanniksi puheet ja tekstitykset suomeksi.

Combo Jambo

Heavenly Swordin pelilliset osuudet olivat pääsääntöisesti lähitaisteluita, vaikkakin mukana oli sen lisäksi myös katapulteilla ammuntaa, jousiammuntaa ja muutamia muita erilaisia taistelukeinoja.

Lähitaisteluissa luotettiin ohjaimen rankaisuun ankaralla naputtamisella. Erilaisia komboja oli monia, ja pelin aikana niitä oppi lisää. Tämän lisäksi jos tyylipisteitä oli kertynyt tarpeeksi taistelun aikana, oli mahdollista toteuttaa erilainen tyyli-isku, jolla taistelu hetkeksi pysähtyi näyttämään Narikon tyylitellyn hyökkäyksen pahaa-aavistamattoman vihollisen kimppuun.

Hyökkäyksien lisäksi hyökkäyksiä pystyi pääsääntöisesti torjumaan, vaikkakin mukana oli myös hyökkäyksiä joiden ainoa torjuntatapa oli väistäminen. Vastahyökkäykset puolustuksen jälkeen olivat yleensä oiva tapa saatella vihollinen unille.

Päähenkilö Narikon lisäksi muutamia tehtäviä pelattiin Kai-nimisellä neidolla. Kain aseistukseen ei kuulunut miekka, vaan jousi.

Heavenly Swordin erikoisuutena pelissä oli mahdollista ampua jouset (ja tykinkuulat yms) niin, että pelaaja itse pystyi ohjaamaan ammuksen lentoradan ampumisen jälkeen. Ohjaaminen tapahtui Playstation 3:n ohjaimen sisäänrakennetulla liiketunnistuksella, eli ohjainta ilmassa heiluttelemalla ammusta ohjattiin haluttuun suuntaan.

Vaikkakin alussa tämä aiheutti kiitettävän paljon harmaita hiuksia haasteellisuutensa vuoksi, aloin pelin aikana lopulta pitämään tästä tavasta. Tämä oli mukava ja omalaatuinen ratkaisu, joka toi mukavaa haastetta peliin – alkuvaikeuksien tuskastuttavien haastavuuden tunteiden jälkeen.

Pääsääntöisesti kontrollit olivat pelissä hyvät ja toimivat, mutta aiheuttivat ne toisinaan erityisesti Kain tehtävissä tuskastuttavia hetkiä. Esimerkiksi kun juoksi vihollisia päin ja rupesi tähtäämään jousella, saattoi helposti pyörähtää katsomaan jonnekin aivan muuhun suuntaan. Etsiessä tähtäimen lävitse missä viholliset ovat, olivat ne turhan usein jo kerenneet turhankin lähelle.

Kameran kanssa oli myöskin paikoitellen hankaluuksia, niin Kain kuin Narikonkin tapauksessa. Toisinaan ei meinannut saada tolkkua missä viholliset ovat kun kamera ei aina tahtonut olla täydellisesti mukana. Eipä siinä, vähemmän tässä pelissä kameran kanssa tuli tapeltua kuin ensimmäisessä Assassin’s Creedissä, joten kyseessä ei ole mikään suhteettoman suuri ongelma.

Viihdyttävää viihdettä

Visuaaliselta ilmeeltään peli oli mukavan värikästä katsottavaa. Grafiikat olivat sellaiset että ne eivät aiheuttaneet pahaa mieltä, vaikkakin toisinaan oli havaittavissa että peli on ollut ensimmäisten pleikkari kolmoselle tehtyjen pelien joukossa. Myöskin musiikit, äänet ja ääninäyttelyt oli kaikki toteutettu ammattimaisesti, eikä näistä löydä mitään pahaa sanottavaa.

Pelin latausajat ovat toisinaan pitkähköt, mutta ei kuitenkaan liian pitkät että hermot olisi menneet.

Loppupäätelmänä Heavenly Sword on hyvin toteutettu taistelupeli, joka tarjoilee mielenkiintoisen tarinan. Vaikkakin taistelut ovat lähes poikkeuksetta hyvin samankaltaisia, ne eivät käyneet missään vaiheessa silti itseäni ainakaan puuduttamaan.

Pelaamisen arvoinen peli.

Kehuttavaa

• Mielenkiintoinen tarina
• Vaikka paljon tappelua, ei käynyt puuduttavaksi
• Suomenkieliset tekstitykset (olisi ollut myös puhe suomeksi, en koettanut)
• Pelin lisämateriaalit olivat kiinnostavia (kuvia, animaatioita, videoita).

Moitittavaa

• Paikoitellen turhauttavat kontrollit

Arvosana: 7,2 / 10

Sota ei lopu

Homefront on vuonna 2011 THQ:n toimesta markkinoille lykätty ensimmäisen persoonan kuvakulmasta pelattava sotapeli, jonka on kehittänyt nyt jo edesmennyt amerikkalainen pelitalo Kaos Studios.

Kaos Studios ei kovin pitkää pelihistoriaa kerennyt tekemään, sillä puljun toimesta on julkaistu Homefrontin lisäksi ainoastaan Frontlines: Fuel of War vuonna 2008.

Homefront tuli koluttua lävitse pleikkari kolmosella, mutta se on saatavana myös Xbox 360:lle sekä Windowsille.

Kun Korea mukaan sotaan lähti

Tarinan osalta Homefront erottui edukseen moneen muuhun pelaamaani FPS-peliin nähden. Tarinassa ei ollut Venäjä eikä Kiina, vaan vaihtelun vuoksi mukana jenkkien kanssa sotimassa olikin Korea.

Tapahtumapaikkana toimii tulevaisuuden Amerikka. Tulevaisuuteen ei mennä kuitenkaan kovin pitkälle, sillä tarina pyörii 2020-luvun loppuvuosien tietämillä. Varsinainen taustatarina on saanut alkunsa vuodelta 2010 Pohjois-Korean ja muiden valtioiden välisistä jännitteistä.

Vuonna 2013, vuosi Pohjois-Korean johtajan Kim Jong-ilin kuolemasta, hänen seuraajansa (ja poikansa) Kim Jong-un yhdistää Pohjois- ja Etelä-Korean ja nimeää sen Greater Korean Republiciksi. Valtiossa yhdistyy Pohjois-Korean militaarinen- ja Etelä-Korean taloudellinen vahvuus yhdeksi vahvaksi valtioksi.

Vuoden 2015 Iranin ja Saudi-Arabian välinen sota aiheuttaa öljyn hinnan räjähdysmäisen nousun, jonka vuoksi myös Amerikka joutuu ekonomisiin ongelmiin. Vuonna 2022 tilanne menee vielä kurjemmaksi, talousjärjestelmä menee nurin ja lintuinfluenssa niittää useita miljoonia ihmisiä nurin.

Tilanteet johtavat toiseen, jonka seurauksena korealaiset päräyttävät EMP:llä paljon jenkkien elektroniikkaa hajalle. Seuraavasta kaaoksesta johtuen KPA:n (Korean People’s Army) joukot valtaavat alueita jenkkilästä. Amerikkalaiset onnistuvat osissa alueissa pistämään hanttiin, mutta osa alueista joutuu Korean suurmahdin alaisuuteen ja ne nimetään New Korean Federation of Occupied Americaksi.

Pelin protagonisti hankitaan korealaisten käsistä vapauteen ja hänet värvätään vastarintataistelijaksi. Kerrankin tarina missä Amerikkalainen vapaustaistelu käydään heidän oman maansa kamaralla.

Vapaustaistelua

Pelilliseltä puoleltaan Homefront jatkaa tutulla ja turvallisella FPS-tyylillä – siinä juostaan, kävellään, kyykitään, ammutaan, kerätään raadoilta ammuksia, viskotaan kranaatteja ja teurastetaa väkeä. Mitään uutta ja ihmeellistä ei näiden perustoimintojen osalta tässä(kään) pelissä nähdä.

Mukavana poikkeuksena tämän tyylilajin edustajista on mahdollisuus rupatella muutamia kertoja pelin aikana pienissä kylissä siviileiden kanssa. Tai no, pelaajan on mahdollista mennä siviilien luo ja painaa neliötä, jonka jälkeen siviili kertoo jotain juttua. Nämä olivat mukavaa vaihtelua ja toivat hieman tuntumaa tarinaan.

Juoneen toi mukavaa vaihtelua myös se, että kaikki viholliset eivät tulleet pelkästään korealaisten puolelta, vaan vihollisia nähtiin myös omien kansalaisten joukossa. Tiukan paikan tullen ihminen on ihmiselle susi, ja tässä pelissä myöskin ihmisyyden raadollista puolta tämän asian suhteen tuotiin mukavasti esiin tarinassa.

Graafinen ilme oli pelissä ok-tasoa, sillä paikoitellen pelin grafiikka oli hyvinkin karkeaa – vähän samaan tapaan kuin Battlefield 4:ssö Xbox 360:lla. Onneksi ne eivät missään vaiheessa olleet susirumat, joten toki tämä ei pelikokemusta pilannut.

Äänet ja musiikit olivat perushyvää tasoa, joista ei pahaa sanaa löydä. Paikoitellen musiikit olivat jopa keskivertosotapeliä mukavampaa tasoa.

Ei mahdoton

Vaikeustaso Homefrontissa oli hyvällä mallilla. Hengestään pääsi helpommin kuin Battlefieldeissä, joten taistelukentälle kirmaaminen ase kourassa ei usein tuottanut haluttua lopputulosta. Jo pelin ensimmäiset kaksi vihollista onnistuivat tappamaan itseni kaksi tai kolme kertaa, ennen kuin hyväksyin sen, että täysillä vihollisia päin ase kourassa ei ole järin fiksu taktiikka.

Tehtävät olivat kaikki inhimillisellä tasolla vaikeutensa osalta, ja ne olivat tarpeeksi monipuolisia pelin läpipelaamiseen käytettyyn aikaan suhteutettuna. Vaihtelua oli siis omaan makuuni sopivasti.

Tehtävät olivat perinteisiä maataistelutehtäviä joissa eliminoitiin vastustajia ja ajoneuvoja, tarkka-ammuntaa sekä helikopterilla lentelyä ja kohteiden ammuntaa. Toisinaan tehtävissä piti eliminoida nopeasti esimerkiksi sinkomiehet, ennen kuin he kerkesivät lasauttamaan omassa käytössä olevan ajoneuvon kappaleiksi.

Hyvä peli, parempi mieli

Homefront oli mielenkiintoinen FPS-peli, jonka vahvin puoli kilpailijoihinsa nähden ei ollut pelattavuudessa, vaan keskimääräistä mielenkiintoisemmassa taustatarinassa. Pelattavuuskin oli toteutettu hyvin ja toimivasti, eikä siitä löydä pahaa sanottavaa.

Kokonaisuutena Homefront on viihdyttävä sotapeli, joka tarjoaa mielenkiintoista räiskintää inhimillisellä vaikeustasolla noin viideksi tunniksi. Itselläni pelaamiseen meni noin 5 h 30 min, joten pituuden osalta ei tätä turhan pitkäksi voi moittia.

Kehuttavaa

• Merkittävästi parempi tarina kuin keskiverto FPS:ssa
• Sopivan haastava
• Sopivasti vaihtelua tehtävissä pelin pituuteen nähden

Moitittavaa

• Välillä grafiikat olivat karkeita

Arvosana: 7,5 / 10

Mars matkaan, siellä on elämää

Red Faction: Armageddon on vuonna 2011 julkaistu kolmannen persoonan kuvakulmasta pelattava K18-leimalla varustettu lahtauspeli, jonka kehityksen takaa löytyy jenkkiläinen pelilafka Volition. Julkaisun on hoitanut amerikkalainen, pääosin scifijulkaisuihin keskittyvä kaapeli- ja satelliittielevisiokanava Syfy.

Punaisen ryhmäkunnan tuomiopäivää voi pelata niin pleikkari kolmosella, Xbox 360:llä kuin myös Windows-masiinallakin. Tämä arvostelu perustuu PS3-versioon.

Peli on sarjassansa neljäs. Aikaisemmin on julkaistu pelit Red Faction (2001), Red Faction II (2002) sekä Red Faction: Guerilla (2009).

Kultteja on marsissakin

Tarinassa pyöritään Mars-planeetalla, missä hörhökultti hallitsee planeetan ilmastoa. Osallisena tähän epäsuotuisaan tilanteeseen on ollut myös pelin protagonisti, Darius Mason, joka on tullut huijatuksi avustamaan kyseisen tehtävän onnistumisessa.

Koska ilmasto on planeetalla ankea, on sen seurauksena paikalliset ihmiset joutuneet vetäytymään maan alle. Kuten jokaisen itseään kunnioittavan sankarin kuuluukin tehdä, niin myös tässäkin tapauksessa lähdetään itse aiheutettua vahinkoa korjaamaan omatoimisesti. Harmillista kyllä, vihamielistä suhtautumista tulee ihmisasukkaidenkin puolelta kun heille on selvinnyt että sankarimme on ollut edesauttamassa nykyistä sangen kusista tilannetta planeetalla. Paska nakki, mutta tekevälle sattuu.

Pelilliseltä anniltaan Red Faction tarjoilee hyvinkin suoraviivaista toimintaa. Tehtäviä tehdään ja sitä mukaa juonessa edetään. Ainakin tämä aiheuttaa sen, että pääjuonessa tulee helposti pysyttyä kun mahdollisuuksia eksyä ei juuri tarjoilla.

Mauno Mato ja muutama sen kaveri

Pelimekaaniikan osalta mennään pääpiirteittäin tavallisissa uomissa, eikä kontrollien kanssa joudu hämilleen jos aikaisempaa kokemusta pleikkarin räiskinnöistä löytyy.

Mukavana puolena kentässä olevia rakennuksia pystyy pistämään kappaleiksi, ja mikä hienointa niitä pystyy myös jälkeenpäin korjaamaan maagisen käden voimin. Tämä oli omaan makuuni pelin yksi hienoimmista ominaisuuksista ja se ei ollut pelkästään viihdyttävä ominaisuus, vaan se oli myös hyödyllinen taito pelin kannalta. Onneksi vieläpä niin, että sille löytyi käyttöä pitkin peliä, ei pelkästään yhdessä tai kahdessa kohtaa koko pelin aikana.

Asearsenaalissa nähdään pistoolia, kivääriä, rakettiammuksia ja joukko erikoisempia avaruusajan aseita, esim. mustan aukon synnyttäjä sekä magneettiase, joka nousi omaksi suosikikseni pelin aseistuksesta.

Magneettiase käytännössä on sellainen jolla ensin tähdätään viholliseen tai rakennukseen ja sen jälkeen jonnekin viholliseen tai rakennukseen, minne sitten ensimmäisellä kudilla magnetisoitu asia ottaa ja lentää. Tämä jos mikä oli mukava ase, sillä vihollisia pystyi viskelemään pitkin seiniä ja kattoja, jonka jälkeen ne alastullessaan ottivat usein sen verran paljon iskua että pääsivät hengestään – ja olihan se toki myös viihdyttävän näköistä, kuin vihamielinen alieni lentää samalla tapaa kuin itse lentäisi Linnanmäellä Space shotissa turvakaaren pettäessä.

Joskus minullakin välähtää, mutta tässä pelissä välähtää jatkuvasti

Pelin audiovisuaalinen puoli oli pääsääntöisesti toimivaa, mutta kovemmissa räiskinnöissä visuaalinen puoli kävi paikoitellen hyvinkin rasittavaksi ja häiritseväksi.

Käytännössä näytöllä oli sellaista värien ja valojen loistetta, että olisi voinut luulla olevansa pimeässä huoneessa jossa sisällä paukautellaan ilotulitusraketteja hillittömällä sarjalla. Koeta siinä sitten ampua ja tähdätä, kun ei tiedä mistä päin ammutaan ja kaikkialla on välkyntää.

Välkyntää pelissä on kuitenkin erittäin paljon, joten epileptikoille en tätä voi suositella. Vaikka itse olen jättänyt ainakin Godzilla-leffan kesken järjettömän välkynnän takia, pystyin kyllä tämän läpi pelaamaan. Liekö sitten ollut vain niskat ja hartiat niin jumissa silloin Godzillaa katsoessa joka aiheuttanut huonohkon olon, mene tiedä.

Are you kidding me?

Huonoimpana puolena Red Faction: Armageddonista löytää valitettavasti sen, jonka peliltä toivoisi sen parhaaksi puoleksi – pelikokemuksen.

Pelin tehtävät ovat samaa toistavia, luolastot ovat tasapaksuja ja liian samanlaisia, ja kaikkialla on synkkää ja pimeää kuin goottiteinin päiväkirjassa. Nämä kaikki olisi vielä sellaisia, että ne voisi anteeksi antaa, jos edes vihollisten määrä olisi tolkullinen ja vaihtelevuutta olisi tarpeeksi, mutta valitettavasti se on liikaa pyydetty.

Käytännössä kun paikasta A mennään paikkaan B, matkalle osuu vihollisia aivan järjettömiä määriä. Kaikki lähes poikkuksetta yhtä tai kahta eriä sorttia. Niitä vain sikiää lisää ja lisää. Ja kun ammut ne, niitä sikiää senkin jälkeen uusia aina puutumiseen ja kyllästymiseen asti. Ja sen jälkeen kun olet päässyt tästä vaiheesta ohi ja siirryt eteenpäin, sama toistuu. Tyhjennät kentän vihollisista, mutta kuinka ollakaan, lisää tuntuu tulevan. Jos tässä vaiheessa ei meinaa puutuminen iskeä, niin hyvä homma – itselleni se iski jo hyvissä ajoin.

Surullisena puolena vihollisten määrän lisäksi on myös aseiden panosten niukkuus. Viholliset eivät kuole lähelläkään kertalaagista, joten kuteja saa lahdata isompiin vihollisiin lipastolkulla (samoin kyllä pienempiin, kiitos niiden järjettömän määrän). Käytännössä panokset loppuivat aina kesken kaiken jos pelkällä kiväärillä ja raketeilla alkoi räimimään. Onneksi magneettiase tarjosi loputtomat määrät käyttöjä, joten tämän ansiosta selvisi monetkin paikat lävitse.

Tylsä ja tasapaksu

Pelin loppuun möyrittyäni lopputekstien kohdalla tuli hyvä mieli siitä, että peli vihdoin viimein on ohi. Pelin tarjoamien tilastojen mukaan pelasin tämän lävitse kymmenessä tunnissa ja kahdessatoista minuutissa. Käytännössä katsoen peli tuntui ylipitkältä suhteessa sen tarjoamaan sisällön vaihtuvuuden köyhyyteen nähden, joten järkipituus tälle pelille omaan makuuni olisi ollut 3–4 tuntia.

Jos saat kicksit lahdatessa järjettömän määrän samankaltaisia vihollisia aina vain uudeestaan ja uudestaan, voi tämä peli olla ihan toimiva vaihtoehto.

Jos peliltä haluat monipuolisempaa otetta, kannattaa jättää tämä peli pelaamatta, sillä Red Faction: Armageddon tarjoaa kutakuinkin mukiinmenevää toimintaa muutamilla hyvillä ideoilla ja toteutuksilla, mutta se kompastuu tylsyyteensä ja samaa toistaviin tehtäviin.

Kehuttavaa

• Muutama mukava ase
• Rakennusten hajoittaminen ja uudelleenkorjausmahdollisuus

Moitittavaa

• Ylipitkä sisällön vähäiseen vaihteluun nähden
• Räiskintäkohtauksissa paikoitellen sekavaa menoa
• Vaikeusaste muodostettu järjettömillä vihollismäärillä ja vähäisillä ammuksilla.

Arvosana: 4,5 / 10