Mitä on tehtävissä kun reportteriystävätär Helen Hunter on lähtenyt Serpent Creekiin tekemään raporttia tuppukylän tsembaloista, Serpent Festistä, mutta hän ottaakin yhteyttä sinuun, paranormaalien asioiden yksityisetsivään kauhistuneena että jotain on pielessä? Siinä vaiheessa tietenkin tartutaan toimeen ja lähdetään paikan päälle selvittämään mitä on tapahtunut ja mikä on pielessä.

Auto käyntiin ja matkaan. Perille kun saavutaan saadaan havaita että kieltämättä jotain omituista on tekeillä – ensimmäinen näkemäsi olento koko kylässä on humanoidi. Tästä on hyvä jatkaa siis tutkimuksia eteenpäin. Mutta minne on kadonnut Helen? Miksi kylässä ei näy paljoakaan ihmisiä? Miksi kylässä maa tärisee silloin tällöin? Paljon kysymyksiä jotka kaipaavat vastauksia. Kuten odottaa voi, pelin edetessä kysymyksiin löytää vastaukset ja totuus on tarua ihmeellisempää.

9 Clues: The Secret of Serpent Creek on Tap It Gamesin kehittämä ja Artifex Mundin julkaisema hidden object -tyylinen seikkailupeli. Pelin löytää Steamista ja sen saa niin Windowsille, OSX:lle kuin Linuxillekin. Pelin voi hommata myös mobiililaitteista ainakin iOS:lle sekä Androidille.

Hidden object -pelityylin pelit ovat ongelmanratkaisupelejä eli puzzle-pelejä joissa pelaajan täytyy löytää asioita ja esineitä näytöltä klikkailemalla ja sitä kautta päästä tarinassa eteenpäin. Esimerkiksi tässä pelissä osa tehtävistä oli sitä että näytöllä on läjä tavaroita joista täytyy etsiä ne mitä näytön alalaidassa on listattuna. Havainnollistavana esimerkkinä toimii alla oleva kuva.

Pelin miljöö rakentuu 1950-luvun Amerikkaan. Tarkemmin ottaen siis Serpent Creekin kylään joka ilmeisesti tässä pelissä on tarkoitettu vain fiktiiviseksi kyläksi vaikkakin Minnesotassa kyseisen niminen paikka näyttäisi Google Mapsin mukaan löytyvän. Koska peli on tarinavetoiseksi rakennettu seikkailupeli en lähde varsinaista tarinaa liikoja avaamaan jotta en spoilaa juonta sen enempää kuin tämän kirjoituksen alussa – reporttiystävä on kadonnut kylään jossa tapahtuu kummia ja hänet täytyy pelastaa samalla kun siinä sivussa selvittelee mitä hämärää kylässä tapahtuu.

Graafisesti peli oli mukavaa katsottavaa. Piirrosjälki oli miellyttävää ja se toimi hyvin tähän peliin. Elementit joita piti klikkailla olivat pääsääntöisesti tarpeeksi selkeitä eikä graafisten epäselvyyksien takia tarvinnut pelissä jäädä jumittamaan pitkiksi ajoiksi. Musiikit ja äänet olivat perushyvää tasoa – ne rakensivat ja täydensivät pelin tunnelmaa sopivalla tavalla.

Pelin ongelmanratkontatehtävät olivat myöskin sopivan simppeleitä mutta ei kuitenkaan tarpeettoman simppeleitä – balanssi oli sopiva ainakin itseni kaltaiselle pelaajalle joka ei ole paljoa tämän tyylin pelejä naksutellut. Osassa tehtävistä sai vähän aikaa miettiä ratkaisua mutta mitään tehtävää ei tarvinnut jäädä jumittamaan edes puoleksi tunniksi.

Ongelmaratkaisutehtävistä osa oli ylempänä selostetun hidden object -tyylin naksuttelua joissa toki perustasolla toimii vanha kunnon hiirinaksuragetus eli hiiren vasenta nappia nakutellaan niin kovaa kun kunto kestää ja samalla siirrellään hiirtä pitkin näyttöä ja toivotaan että osutaan niihin elementteihin mitä etsiä täytyy. Toki toinen vaihtoehto on sitten pelin mielyttävyyden kannalta se suotavampi eli katsotaan alla oleavasta listasta mitä pitää etsiä ja sitten etsitään se ja klikataan. Pysyy pelin mielenkiinto ehkä paremmin yllä ja ei tule PETA:ltakaan sanomista tarpeettomasta hiiren rankaisemisesta. Kuitenkin samankaltaisia etsintätehtäviä kun tuli vastaan peräkkäin tulin koettaneeksi osittain tuota nakuttelutaktiikkaakin sillä kaikista sanoista en ollut aivan varma mitä ne ovat suomeksi ja kaikkia en tarkistanut sanakirjasta. Näissä tehtävissä oli myös pientä päättelyä siinä että jotkut esineet eivät löytyneet suoraan. Esimerkiksi saattoi joutua ottamaan vasaran ja hajoittaa sillä toisen esineen jonka sisältä vasta löytyi se esine mitä etsittiin.

Myös muunlaisia puzzleja oli tarjolla. Esimerkiksi ylempänä olevassa kuvassa näkyvä hiiren kokoonkasaaminen. Ennen tätä täytyi etsiä puuttuvat palat hiireen ja sen jälkeen sitten pyöritellä palaset oikeaan järjestykseen oikeille paikoille jotta hiiren sai toimivaksi. Kun palasen sai sijoitettua oikeaan paikkaan se sitten jäi siihen ja äänestä kuuli että sen kuuluikin jäädä siihen. Tämä oli hyvä homma sillä osat eivät täysin olleet reunojen muotoiset vaan kutakuinkin.

Tarjolla oli myös sellaisia puzzleja joissa näkyi pyörä jota pystyi kääntämään esimerkiksi joko 3 tai 5 pykälää kerrallaan johonkin suuntaan mitä peli tarjosi. Pyörän sisällä oli elementtejä jotka olivat vihreinä tai punaisina. Aina kun pyöräytys sattui punaiseen elementtiin, se muuttui vihreäksi ja päinvastoin. Tarkoitus oli saada kaikki elementit vihreiksi.

Myös perinteistä palapeliä päästiin kokoamaan kuten yllä olevassa kuvassa näkyy. Samalla logiikalla tässäkin palaset loksahtivat kohdalleen kun ne löysivät oikean paikkansa. Kaikkiaan ihan mukava tehtävä tämäkin. Yleisesti ottaen ongelmanratkaisutehtävät olivat onnistuneita ja ne toivat sopivasti vaihtelua pelin perinteiseen ongelmanratkaisuun johon siis sisältyi esineiden etsimistä ja niiden löydettyjen esineiden käyttämistä oikeissa paikoissa.

Kokonaisuutta ajatellen peli oli siis toimiva paketti jota jaksoi hyvin pelata. Tarina oli kiintoisa vaikkakin se oli myös paikoitellen hyvinkin ennalta arvattava. Kyseessä ei ole toki pelihistorian hienoin käsikirjoitus, mutta se oli ihan mukiinmenevä – tarpeeksi kiintoisa että sitä halusi jatkaa saadakseen selville mysteerin avaimet.

Itse pelasin pelin yhdeltä istumalta lävitse ja aikaa siihen kului 4 tuntia ja 17 minuuttia ja joitainkymmeniä sekunteja päälle. Käytännössä lienee alle neljään tuntiin tämän olisin päässyt ilman välissä pitämiäni kahvin keittoja ja makkaran mussuttamisia vaikka pelaa rennosti ja lueskelee pelissä löytyviä viestejä jne. Toki jos on nopeampi lukija ja pelaaja ja haluaa vain kiirehtiä loppuun niin on tätä ihmiset How Long To Beat -sivustolla 1 h 38 minuuttiinkin lävitse pelailleet.

Isoimpana miinuksena itselleni tässä pelissä oli keskusteluosuudet henkilöiden kanssa. Olisin toivonut että oman hahmon vuorosanatkin olisi kirjoitettu ja puhuttu, mutta yleisesti ottaen vain vastapuolen repliikit oli näytetty. Itse toki kaikissa kohdissa pystyi päättelemään ainakin kutakuinkin että mitä oma hahmo oli olevinaan toiselle sanonut, mutta silti olisi ollut mukava nähdä vuoropuheluita eikä vain toisen osapuolen latelemia kommentteja.

Pelasin itse pelin Windows-version Steamin kautta. Pelissä on mahdollista saada 19 erilaista Steam-saavutusta joista itse keräsin 16 läpipeluun aikana ilman että koettamalla koetin saada yhtään niistä. Lisäksi peli tarjoaa myös 6 kappaletta Steam keräilykortteja. Steamin marketissa näiden keräilykorttien hinnat pyörivät tätä kirjoitellessa 13 snt ja 29 snt välimaastossa joka on hieman korkeampi kuin monessa muussa pelissä jonka kortit olen kerännyt. Kuitenkin kortit ovat piirrosjälkensä puolesta ihan sopivaa taustakuvamateriaalia tietokoneelle.

9 Clues: The Secret of Serpent Creek tarjoaa siis rentoa ongelmanratkontaa jossa verkkaisella tahdilla voi selvitellä Serpent Creekin hämäriä tapahtumia. Viihdyttävää ajanvietettä.

Oletko koskaan miettinyt miltä tuntuisi olla jakautunut persoona? Miltä tuntuisi jos kehossasi olisi yhtä aikaa niin ritari, varas kuin velhokin? Ei se mitään, en ole minäkään aikaisemmin moista pähkäillyt mutta pelattuani päätökseen Trinen sain silti tähänkin kysymättömään kysymykseeni vastauksen. Siinähän tuntuisi olevan aivan fantasiaseikkailun makua ilmassa.

Trine on kotimaisen Frozenbyten laatutyötä oleva tasohyppelypeli joka sisältää paljon toimintaa ja ongelmien ratkontaa. Peli on julkaistu vuoden 2009 heinäkuussa ja se on saatavana monille eri alustoille. Itse pelasin Windows-version jonka poimin muutama viikko takaperin Steamista.

Alunperin kuulin tästä pelistä kaverini kautta muutama kuukausi takaperin ja mainitsipä hän myös että tässä pelissä on todella kaunista grafiikkaa. Täytyy myöntää että eihän mies palturia puhunut, sillä pelin visuaalisuus ja graafinen kauneus oli jotain tajunnanlaajentavan ja henkeäsalpaavan kokemuksen välimaastoa. Graafinen ilme olikin ehdottomasti niitä asioita joihin kiinnitti heti alkumetreillä jo huomiota.

Kun itse peliä alkoi varsinaisesti pelaamaan sai nopeasti havaita pelin fysiikanmallinnuksen olevan jotain tavallisesta tasohyppelystä poikkeavaa. Fysiikanmallinnus tuntui erittäin aidolta ja se toi lisää mielenkiintoa peliin. Koska kyseessä on fysiikanmallinnus niin tämä on niitä asioita joita on vaikea sanoin kuvata, se on asia joka vain pitää itse kokea. Fysiikanmallinnuksessa on käytössä ollut NVidian PhysX-teknologia joka lienee on omaa osuuttaan fysiikkavelhoudesta tehnyt.

Pelihahmon kontrollointi tapahtuu hiiren ja näppäimistön yhteistyönä. Hiirellä liikutellaan kursoria ja siten ohjataan hahmon katselusuuntaa. Samaten hiirellä voidaan toteuttaa erilaisia toimintoja hahmosta riippuen. Kaikenkaikkiaan kontrollit olivat simppelisti opittavat ja hyvin toimivat eikä näiden takia tarvinnut turhautua. Pelissä kontrolloidaan siis kolmea eri hahmoa mutta kuitenkin vain yhtä kerrallansa. Hahmon voi vaihtaa toiseksi missä tahansa kohtaa kenttää näppäimistöä käyttäen.

Eri hahmoilla on eri kyvyt joista on apua eri tilanteissa. Ritarilla on miekka ja kilpi joiden avulla on helppoa pätkiä lähtitaistelussa elävät kuolleet luurangot ja muut viholliset menemään takaisin sinne missä pippuri kasvaa.

Varkaan oletusvarustukseen kuuluu jousipyssy jolla pystyy vihollisia ampumaan pidemmänkin matkan päästä. Varas pystyi myös ampumaan jousellansa nuolia joissa on naru perässä joten pelaaja pystyy näin ollen vetämään narusta ja nauttimaan kesästä samalla kun hyppii narun jatkona joissain kohdissa Tarzania leikkien.

Kolmantena hahmona olevalla velholla oli käytössä loitsuja joilla pystyi loitsimaan tyhjästä laatikoita joiden päälle pystyi hyppäämään. Tästä oli sangen paljon hyötyä kun halusi hypätä paikasta toiseen jonne ei olisi muuten järkevästi päässyt. Ei muuta kuin laatikkoa loitsien kehiin ja kipuamista sen päälle. Velho pystyi myös magian voimalla siirtelemään objekteja paikasta toiseen. Myöskin vihollisia onnistui litsiä kauempaakin käsin luomalla laatikon tarpeeksi korkealle niiden yläpuolelle. Kun laatikko sitten tipahti luurangon päähän pääsi olento sen jälkeen takaisin haudan lepoon.

Trineen oli saatu ujutettua kätevään pakettiin useamman peligenren tyylejä. Mukana oli siis tasohyppelyn, ongelmaratkaisun ja toiminnan lisäksi myöskin vivahteita roolipeleistä. Hahmojen tasoja pystyi nostattamaan ja siten kehittämään hahmoistansa parempia ja monipuolisempia. Esimerkiksi velhon tason noustua velho kykeni loitsimaan kaksi laatikkoa maailmaan yhtäaikaisesti – alemmalla tasolla ollessa aina kun loi yhden laatikon, toinen laatikko katosi. Tasoa sai kasvatettua keräämällä kentässä olevia vihreitä puteleita ja palleroita sekä pätkimällä vastustajia hengiltä. Tasojen noustua itse käytiin sitten valikosta valitsemassa mihin toiminnallisuuteen haluaa antaa saavutettuja kykypisteitä. Onni onnettomuudessa oli se että näitä kykyjä ei ollut mitenkään paljoa joten peli ei siitä monimutkaistunut vaan päin vastoin, tämä hahmokehitys oli erittäin mukava toiminnallisuus niillekin jotka eivät roolipeleistä paljoa ole innostuneet.

Pelin musiikit olivat mukavaa kuunneltavaa, samaten äänet toimivat hyvin nekin. Paikoitellen pelissä kuultiin hahmojen puhetta joista ainoastaan yksi pisti itselle hieman korvaan että en meinannut heti älytä kuka hamoista puhuu. Tämä onneksi ei pelikokemusta häirinnyt sillä eihän nämä hahmot pelin aikana mitään suupaltteja savolaisia olleet mutta eivät kuitenkaan aivan hiljaisien hämäläistenkään tasolle jääneet. Muutama virke silloin tällöin. Äänistä eniten lienee tuli kuultua tarinankertojan puhetta kenttien välissä joka kertoi pelin tarinaa eteenpäin.

Pelissä siis on tarinakin kuten odottaa voi. Lyhyesti tiivistäen rauhaisaa eloa tarjonneessa fantasiamaailmassa on kuningas siirtynyt ajasta ikuisuuteen ja valtakunta jäänyt vailla kuningasta. Valtakunnan kriisitilanteen vuoksi kuolleiden armeija saa hyvän tilaisuuden päästä nousemaan. Magian oppilaitos, Astraaliakatemia on myöskin evakuoitu kuolleiden uhkan takia mutta velho, varas ja ritari päätyvät sinne itse kukin omista motiiveistaan johtuen samaan aikaan. He kohtaavat toisensa muinaisen aarteen pyhäkössä ja koskettavat maagista esinettä samaan aikaan ja katoavat. Velholle muistuu mieleen että tuo muinainen aarre on Trine jolla on voima kietoa sieluja yhteen jonka seurauksena vain yksi heistä kerrallaan voi olla olemassa fyysisessä muodossa kahden muun ollessa Trinessä. Hän muistaa myös että Trine liittyy jotenkin legendaan vartijoista joiden haudat löytyvät Astraaliakatemian alapuolelta. Tästä alkaa seikkailu kohden hautoja jonka myötä tarinakin kulkee sitten eteenpäin pelin edetessä.

Tarina oli perustasoa tämän tyylin peliin, eli ei mitään maata mullistavaa tunnesidettä aiheutunut itselleni tarinasta mutta tämä on toki ymmärrettävääkin sillä pelin tyyli on enemmänkin tasohyppely kuin tarinavetoinen seikkailu. Pelin pelaamiseenkin kului aikaa vain hieman vaille kuusi ja puoli tuntia joten on ymmärrettävää että siinä ei niin vahvaa tunnesidettä tarinaan muodustu koska mitään välivideoita ja muita tarinassa ei tarjoilla.

Pelissä välillä päästiin jonkinmoisiin ongelmanratkaisutehtäviin. Mitään aivoja nyrjäyttäviä tehtäviä ei onneksi ollut tarjolla vaan ihan perusjärjellä niistä selvisi. Ongelmia oli esimerkiksi että miten saada ovi auki kun hypätessä oven aukaisevan painikkeen päältä ovi menee takaisin kiinni jne. Ainoastaan yhdessä kohtaa pelissä jouduin jumittumaan ongelmaan useammaksi minuutiksi, mutta kuten arvata saattaa oli ongelman ratkaisu lopulta todella yksinkertainen kun sen tajusi.

Trinen Steam-versiossa oli mukana myös Steam-keräilykortit joita sarjassa on kahdeksan kappaletta. Yksittäisten korttien hinnat pyörivät siinä 7–10 snt välillä pääsääntöisesti. Keräilykorttien kuvitus oli erittäin mieluisaa katsottavaa ja jotain lienee niiden kauneusta kertoo sekin että oman koneeni taustakuvaksi tuli laitettua myöskin yksi korttisarjan kuvista.

Kaikkinensa Trine on erittäin hyvä ja toimiva peli jossa on näytetty muulle maailmallekin että kyllä täällä Suomessakin osataan pelien tekemisen jalo taito.

Oli aivan tavallinen sunnuntaipäivä. Istuin kaikessa rauhassa tukikohdassani kunnes ympäröivän hiljaisuuden rikkoi toveri Miguelin sanat: “Minulla olisi ylimääräinen Mafia II:n Steam-avain, kiinnostaako?”. Olin saanut tarjouksen josta ei voinut kieltäytyä.

Tyhjensin kaikessa rauhassa viskilasini loppuun ja katsoin kauas tyhjyyteen. En valinnut tätä kohtaloa vaan tämä kohtalo valitsi minut. Oli aika astua Vito Scalettan saappaisiin ja näyttää tälle kaupungille mistä puusta tämä mafiamies on veistetty.

Mafia II on 2K Czechin kehittämä ja 2K Gamesin vuonna 2010 julkaisema tarinapainotteinen toimintapeli jossa tarkoituksena on edetä mafioson uralla eteenpäin. Pelin on hyvin pitkälti uudempien Grand Theft Auto -pelien tyyliä ja kuten niissä myös tässäkin hahmoa ohjataan 3rd person -näkövinkkelistä (eli pelaajan ulkopuolelta).

Mafia II:n pelimaailman tapahtumat sijoittuvat 1940- ja 1950-lukujen Empire Bayn kaupunkiin. Päähenkilönä toimii sisialalaissyntyinen köyhän perheen kasvatti Vito Scaletta joka on saapunut Amerikan ihmemaahan lapsena vanhempiensa mukana kun he saapuivat etsimään parempaa elämää. Vanhemmaksi kasvettuaan löytää Vito itsellensä ystävän Joen jonka seurassa hän ajatuu äitinsä murheeksi rikoksen poluille jo nuorena. Monen asian summana lopulta pikkurikokset saavat riittää ja on aika astua isompiin kuvioihin ja ryhtyä elämään mafioson elämää.

Juoni ja tarinankerronta oli tässä pelissä hyvää ja mielenkiintoa ylläpitävää, vaikkakin paikoitellen osa tehtävistä oli hyvinkin ennalta arvattavia ja hieman kliseisiäkin. Tämä ei kuitenkaan häirinnyt menoa ja peliä rullasi mieluusti eteenpäin tehtävästä toiseen. Loppuratkaisu silti oli sellainen että olisin siihen kaivannut jotain suurempaa ja eeppisempää spektaakkelia, mutta tällaisenakin onneksi se oli ihan toimiva.

Kulutin aikaa 14 h 32 m jolloin sain pelin päätökseen ja lopputekstit rullailemaan. Peli oli siis keskipitkä peli ja siinä riitti ihan tekemistä useammaksikin päiväksi. Toisin kuin Tomb Raideria pelatessa, tätä pelatessa en pelannut yhtään todella pitkää pelipäivää vaan jaoin pelaamiseni neljälle eri pelipäivälle.

Vaikeustasona käytin tasoa Normal joka oli onneksi itselleni juuri sopiva. Se antoi paikoitellen mukavasti haastetta eikä peli tuntunut läpihuutojutulta, mutta se ei myöskään aiheuttanut yhteen tehtävään tai kohtaan junnaamisia suhteettoman pitkiksi ajoiksi. Toisin sanoen, luultavasti mitään kohtaa ei tarvinnut ottaa yli kymmentä kertaa mutta kuitenkin yli viisi kertaa joitain kohtia sai yrittää.

Pelin haastavuutta lisäsi erityiseseti autoilla ajellessa kontrollit jotka paikoitellen rupesi häiritsemään jo itse varsinaista pääjuonessa etenemistä. Autojen hallinta oli paikoitellen yllättävänkin hankalaa eikä tilannetta helpottanut se että useammankin kerran pelissä sai virkavallan peräänsä jos autolla onnistui tölhäisemään jalankulkijaa, toista autoa tai jos sattui rallattelemaan autollaan kovempaa kuin laki salli.

Hyvä puoli oli kuitekin se että kaikissa autoissa oli nopeusrajoitin. Tätä tulikin käytettyä useammankin kerran juurikin autojen hankalahkon ohjattavuuden vuoksi. Oli suhteellisen turhauttavaa kun tehtävässä oli siirtynyt jo lähestulkoonsa seuraavaan välietappiin saakka mutta viime hetkillä autolla onnistui osumaan muuta autoa jonka seurauksena parhaillaan sai poliisit perään. Poliiseja perästä karistaessa joissain tapauksissa se sitten johti vain oman pelihahmon kuolemaan kun autolla törmäsi seinään tai edessä olevaan autoon. Sen jälkeen sitten taas uutta yritystä kehiin ja ajoa monta minuuttia kaupungin toiselle puolelle. Nopeusrajoitin oli siis sangen hyvä juttu ja monissa tapauksissa tuli mentyä myös juoksemalla eikä autolla kyseisten kontrollihankaluuksien vuoksi.

Pelihahmon ohjattavuus yleisesti oli kohtalaisen hyvin toteutettu. Ainoastaan muutamissa kohdissa kontrollit aiheuttivat ylimääräistä junnaamista ja haahuilemista, esimerkiksi kun jotain esinettä koetti kiertää mutta siihen meinasi törmätä, samoin ovien kanssa paikoitellen tuli hieman pienimuotoisia ongelmia kun oven kiinni laitettua jäi vahingossa itse väärälle puolelle jne. Kuitenkaan ei mitään niin isoa haittaa että olisi pilannut pelikokemusta.

Kontrolleissa pidin erityisesti mahdollisuudesta jäädä asioiden taakse tulitaisteluissa niin että pelaaja oli tavallaan kiinni siinä esineessä ja pystyi sen takaa kuikistelemaan ja ampumaan ilman että tarvitsi aina juosta laatikoiden takaa pois ja pian takaisin turvaan. Tämä toi peliin juuri sitä Mafia-fiilistä mitä pelistä etsi ja kaipasi. Paikoitellen tulitaistelukohtaukset olivat kuin mafiaelokuvista kuunaan joissa rikolliset suojautuvat baaritiskin taakse, nousevat yllättäen pystyyn ja tyhjentävät lippaan tyhjäksi hajottaen paikkoja.

Graafisesti peli oli perushyvä ja toisinaan se jopa nostatti fiilista ja aiheutti hyvää mieltä mielyttävyydellään. Kuinka muka voisi olla tuntematta mielihyvää ajellessaan kaikessa rauhassa aamuauringon paisteessa radiossa soittaessa jotain 50-luvun kevyttä kapakkajazzia? Siinä oli tunnelmaa josta ainakin itse sain kicksit.

Musiikit oli asia josta annan tälle tuotokselle erityiskiitokset. Musiikit pelissä oli hienosti valittuja 50-luvun kappaleita ja ne sitä kautta toivat peliin aitouden tuntua. Ääninäyttelyt oli myöskin tehty hyvin ja humoristisia juttuja sai pelissä kuulla aina toisinaan. Kuitenkin Viton ystävällä Joella olisi paikoitellen saanut olla hieman lisää repliikkejä taistelukohtauksissa tai kolaroinneissa joita olisi voinut viljellä mutta onneksi nämäkään ei ollut mitään suhteettoman suuria negatiivisia asioita.

Koska pelin teemana on mafiamiehen elämä ei liene kenellekään tule yllätyksenä että peli sisältää verta ja väkivaltaa. Myöskin alastomuutta nähdään kentässä löytivissä Playboy-lehdissä (joissa aina on yksi kuva per löydetty lehti) ja seksahtavia viittauksia löytyy siellä täällä. Toisin sanoen jos kukkahattu kiristää liian tiukalla päätä niin silloin ei liene tämä peli ole niitä parhaimmistoja näiden elementtien vuoksi. Itseäni kyseiset elementit eivät häirinneet ja ne olivat vain rakentamassa pelin miljöötä aidomman tuntuiseksi. Ainoa pelissä itseäni häirinnyt elementti oli kun Vito vuodatti verta pyhimyksen kuvan päälle kun hän teki verivalan mutta luultavasti tämä ei monellakaan aiheuta minkäänlaista ongelmaa.

Kokonaisuutena tästä pelistä voisi siis sanoa että peli oli erinomainen peli jota voi suositella muillekin tämän tyylin peleistä kiinnostuneille. Tarina on hyvä ja toimiva ja sitä on mukava seurata. Peli ei ole suhteettoman pitkä mutta ei myöskään läpihuutojuttu. Samaten ohjattavuuden pienet rasittavuudet ovat vain pieni haitta muuten erinomaisessa pelissä. Suosittelen!

Arvostelija: Stargazers

Pelasin eilen aamulla loppuun legendaarisen Tomb Raider -pelisarjan uusimman pelin joka kantaa yksinkertaisesti nimeä Tomb Raider. Peli on julkaistu viime vuoden puolella joten ihan tuore peli ei kuitenkaan ole kyseessä, mutta onpa tämä silti uusin julkaistu tietokonepeli jonka itse sain läpi kaluttua.

Tomb Raider pelisarjan pelit ovat olleet pelaajien viihteenä jo vuodesta 1996 saakka. Ensimmäinen Tomb Raider -sarjan peli oli monessa mielessä mullistava tuotos, sillä kyseiseen aikaan pelimaailmassa ei oltu juurikaan vahvoja naispääosahahmoja totuttu näkemään. Tomb Raider pelien päähahmona toimii siis Lara Croft nimeä kantava seikkailijatar joka on tullut tunnetuksi niin taitojensa kuin myös muodokkuutensa vuoksi. Voisipa melkein sanoa että Lara Croft on hahmona Indiana Jonesin naispuoleinen vastine.

Tomb Raider on hienosti onnistunut pelisarja senkin suhteen että se on saanut laajennettua reviiriään myös pelien ulkopuolelle – Tomb Raiderista on tehty myös elokuvia kaksi kappaletta ja onpa Laraa nähty myös sarjakuvienkin puolella. Jonkinlainen kulttuuri-ilmiö on siis kyseessä.

Koska allekirjoittanut ei ole itse pelannut pelisarjan aiemmista peleistä yhtään lävitse, en pysty suoralta kädeltä vertailemaan miten laajasti peli poikkaa kokonaisuutena muista. Kuitenkin sen verran olen aikaisempiakin pelaillut että olen saanut niistä käsityksen että ne eivät nojaa tarinankerrontaan lähelläkään niin paljoa ja niin syvästi kuin tämä (pahoittelut jos olen väärässä).

Tähän peliin oli saatu kudottua kasaan erittäin hienoa tarinankerrontaa joka piti ainakin allekirjoittanutta tiukasti otteessaan – tai ainakin ahteria kiinni pelituolissa. Peli oli tarinankerronnansa ja juonensa vuoksi sangen koukuttava pelattava ja sitä oli vaikea jättää kesken. Jotain kertonee se että toisena pelipäivänä tuli istuttua 10 tuntia pelaamassa tätä peliä joka lienee itselleni ennätyksellistä yhden pelin osalta malttaa niin kauaa olla aloillaan.

Pelin pelaamiseen käytin 3 päivää jonka aikana pelitunteja kertyi yhteensä 19 – tosin pohjalla taisi olla jotain puolen tunnin testisessio tai jotain sitä luokkaa. Käytännössä siis noina kolmena päivän nakuttelin sen 19 tuntia menemään. How long to beat -sivuston keskimääräinen peliaika tähän on ollut tätä kirjoitellessa ihmisillä noin 11 tuntia joissa kuitenkin “Leisure”-pelitavalla keskimäärin on mennyt 20:30. Omaa pelitapaani voisi kyllä sanoa lähinnä tuollaiseksi Leisureksi eli kevyeksi rallatteluksi koska paljon tuli haahuiltua ihmettelemässä pelimaailman kauneutta ja etsimässä piilotehtäviä jotka eivät kuulu pelin pääjuoneen olennaisella tapaa.

Peli oli omassa mittakaavassani siis pitkä kuin nälkävuosi (mutta ei onneksi yhtä ankea), sillä viimeisimmät lähiaikoina pelaamani pelit ovat olleet kestoltaan 1.5 h – 7 h. Nykypelien pituuksien mittakaavassa peli ei vaikuta kuitenkaan olevan mahdottoman pitkä, mutta ihan kiitettävän pituinen kuitenkin. Itselleni näin pitkä peli oli hieno tuttavuus jo senkin takia että tulipa nähtyä että sitähän malttaa kuluttaa aikaa hyvään peliin pidempäänkin kuin 10 tuntia. Vielä sitä vanhakin jaksaa!

Kiintoisana mainintana pelin pituudesta vielä sen verran että kun luulin jo että olen lähellä loppua, oli sen jälkeen vielä liene ainakin yli 10 tuntia jäljellä. Heh, kerrankos sitä erehtyy.

Pelin loppuun pelattua olin saavuttanut läpipelaukseen prosenttilukeman 74 % – toisin sanoen vielä olisi hyvin paljon sivutehtäviä joita tehdä, paikkoja ja aarteita löydettävänä ja myöskin päiväkirjoja ja muita sellaisia etsittävänä joista löytää lisätietoa saaren ja sen tapahtumien historiasta.

Haastavuuden puolelta peli oli ainakin itselleni sangen hyvin mitoitettu. Se ei ollut tuskastuttava eikä mahdoton mutta ei myöskään suhteettoman helppo. Joitain taistelukohtia tai pakenemiskohtia siltojen yms. romahtaessa joutui kyllä ottamaan kenties noin kymmenkunta kertaa ennen kuin kohdasta pääsi yli, mutta tämä on kuitenkin ihan inhimillisissä rajoissa ilman että aiheuttaa ärsyyntymistä vaikeutensa takia.

Pelin haastavuutta lienee lievitti se että pelin kontrollit olivat törkeän hyvin toteutetut. Hahmon ohjattavuus oli erinomaista tasoa ja kamerakulmat oli hyvin tehtyjä. Kentässä olevien asioiden ja esineiden poiminta oli hyvin toteutettua myöskin eikä yleensä aiheuttanut mitään ongelmia kerätä maahan tippuneita tavaroita tapetuilta vihollisilta.

Ongelmanratkontakohtien osalta kertaakaan en joutunut lunttaamaan netistä miten itse varsinaisessa tarinassa pääsee eteenpäin, mutta kätketyissä hautaholveissa pyöriessä kahdessa kohtaa turvauduin YouTube-videon avustukseen. Toinen näistä oli kyllä sitä tasoa että oli liian yksinkertainen että ei vain käynyt mielessä itsellä niin yksinkertainen ratkaisu ja toinen taas oli niin vaikea että en usko että olisin vielä seuraavaan tuntiinkaan sitä itse keksinyt.

Mitä taas tulee itse pelin tarinaan ja sen juoneen niin sitä en tahdo spoilata tässä arvostelussa vaikka alunperin oli tarkoitus siitäkin kirjoittaa enemmänkin.Sanotaan kuitenkin lyhyesti sen verran että pelin soppa on keitetty sellaisista aineksista joihin mahtuu kirottu paikka, hämmentäviä luonnon vastaisia sääilmöitä, hämäriä rituaaleja harrastavia kulttihörhöjä, vallanhaluisia sekopäitä sekä tietenkin myös hahmojen välistä ystävyyttä.

Itseäni hieman huvitti paikoitellen Laran pelihahmon kehittyminen juonen aikana. Alussa Lara tunsi jonkinsorttista syyllisyyttä tapettuaan ihmisen mutta jossain vaiheessa kuppi taisi mennä sankarillamme nurin sen verran pahasti että viholliset saivat tuta nahoissaan kärttyisen naisen käämien kilahtamisen myös sanallisina sivalluksina ennen kuin Laran ase alkoi laulamaan ilmoille oman käden oikeuden jakamia sulosäveliä.

Visuaalinen ilme oli sangen kaunista katsottavaa grafiikoiden osalta ja myöskin miljöön osalta niissä paikoin missä maailma oli kaunis ja aurinkoinen. Toki grafiikoiden kauneudella on myös kääntöpuolensa – monin paikoin pelin ympäristö oli sangen raaka ja vastenmielinen katsoa (ainakin herkemmille) eikä se jätä arvailujen varaan miksi peli on saanut 18-vuoden ikärajan. Eri paikoissa seivästettyinä tikun nokassa löytyi paljon ruumiita ja pääkalloja ja luita löytyi vähän kaikkialta. Myöskin verta oli paljon monin paikoin joka saattaa olla kenties se kaikista ällöttävin osuus katsoa hyvillä grafiikoilla. Oikeastaan myöskin kyseinen miljöö on lienee ainoa syy minkä takia voisin jättää peliä suosittelematta jokaiselle aikuiselle.

Audiopuoli oli myöskin huippuluokkaa. Äänet olivat hyvät, ääninäyttely ammattimaista ja aidon kuuloista ja musiikitkin sellaiset että missään vaiheessa ne eivät häirinneet itseäni vaan päinvastoin antoivat omaa lisämaustettaan sekaan.

Loppuyhteenvetona tästä pelistä voisi sanoa sen, että tämä oli ehdottomasti kokonaisuutena hienoin ja vaikuttavin peli mitä olen pelannut lienee koskaan. Tarina oli hieno ja jännittävä, visuaalisesti peli oli mitä kauneinta katsottavaa, äänissäkään ei mitään valittamista ja pelattavuudeltaankin oli onnistuttu tekemään ammattimaista lopputulosta.

Mikäli ei ole veren ja raakuuden suhteen herkimmästä päästä, on peli ehdottomasti suosittelemisen arvoinen pelattava. Tämä oli peli joka sai itseni muistamaan että hyvin tehty peli ei ole vain pelkkä peli vaan se on siitä hyvin paljon enemmän; se on taidetta johon on saatu ikuistettua niin käsikirjoittajien, graafikoiden, säveltäjien, ääninäyttelijöiden ja koodareiden ja monien muiden kädenjälki.

Tänään sain päätökseen Awesome Game Studion tasohyppelypelin Oozi: Earth adventuren.

Pelin päähenkilönä toimii Oozi-niminen avaruusolento joka tipahtaa maahan ja kadottaa siinä samassa rytäkässä avaruuspukunsa ja avaruusaluksensa. Oozin täytyy etsiä kadonneet tavarat maasta jotta matka kotiin voi jatkua.

Peli on jollain tapaa suhteellisen old school -tasohyppelypelien hengessä tehty tuotos. Oozi: Earth adventureen ei ole tungettu mitään puzzleja ratkottaviksi joten kyseessä on hyvinkin lineaarinen ja helposti lähestyttävä tasohyppely.

Kontrollit tässä pelissä oli hyvin simppelit ja erinomaisesti toteutetut. Nuolilla liikuttiin, space hyppäsi ja ctrl toimi monikäyttöisenä nappina tilanteen mukaan eri tavoin. Esimerkiksi ctrl-näppäimellä sai lyötyä tehokkaammin vihollisia, viskottua joissain kentissä pommeja, iskettyä maahan niin että laatikoita tippui reunalta alas jne. Kontrolleihin sai vinkkejä pelin edetessä kentissä olleista infotauluista joten liiaksi ei joutunut itse arpomaan mitä pitäisi tehdä.

Pelin grafiikat olivat omaan silmääni erittäin mielyttäviä katsella. Taustat olivat kauniit ja värikkäät, pelihahmot olivat myöskin erittäin hyvin piirretyt ja mikä olennaisinta, grafiikat eivät olleet millään muotoa häiritsevät pelaamisen kannalta. Tarkoitan tällä siis sitä, että pelissä ei tarvinnut juurikaan arvailla onko jokin elementti vain osa taustaa vaiko pelaajalle haitallinen asia jota pitää väistää. Toki muutamassa kohtaa ei erottanut heti vihollista taustasta, mutta näitä tapahtui niin harvoin että en niitä laske lainkaan negatiiviseksi asiaksi.

Musiikit ja äänet olivat myöskin toimivat. Kummatkaan eivät edustaneet mitään maailmanluokan parhaimmistoa mutta ei myöskään missään nimessä olleet huonojakaan – ajoivat siis hyvin asiansa. Joissain kentissä taustamusiikin looppi tuntui että ei oikein mennyt kunnolla kohdalleen, mutta onneksi usein tällaisia ongelmia ei ilmennyt. Taustamusiikit olivat hyvin tasohyppelyyn sopivaa rentoa ja kevyttä menoa.

Pelin tarinamoodissa oli kenttiä kaikkiaan 20 – 4 maailmaa joissa jokaisessa 5 kenttää. Tämän lisäksi jokaisessa maailmassa oli lopussa vielä boss-fight eli loppuvihollinen joka piti tuhota.

Kenttäsuunnittelu oli hyvää ja toimivaa. Ainoastaan pari kertaa jumituin johonkin kenttään samaan kohtaan pidemmäksi aikaa, mutta silti niistäkin pääsi arviolta alle 15 yrittämällä eteenpäin seuraavalle checkpointille. Kenttäsuunnittelussa oli myös hyvää se että kenttiin ei juurikaan eksynyt. Muutamia kertoja silloin tällöin saattoi lähteä harhailemaan väärään paikkaan, mutta silloinkin tie loppui onneksi lyhyeen ja tuli vastaan vain seinä ja paikka mistä pystyi keräämään tähtiä joista sai pisteitä ja lisäenergioita.

Mukava puoli pelissä oli myös suhteellisen runsas checkpointtien määrä kentissä. Aina kun kuoli, pääsi jatkamaan edelliseltä checkpointilta. Pelin kentät olivat paikoitellen kohtalaisen pitkiäkin ja niitä saattoi mennä pelatessa jopa yli 20 minuuttia joten checkpointit tulivat kyllä tarpeeseen. Tämän tyylisissä peleissä säästää kummasti käyttäjän hermoja moiset.

Oozi: Earth adventureen on saatu mukaan myöskin Steam-saavutukset ja Steam-keräilykortit. Nämä ovat ihan mukavia ominaisuuksia ainakin itseni kaltaiselle tilastoista ja saavutuslistoista pitävälle nörtille. Kaikkiaan pelissä on mahdollista saada 35 saavutusta joista itse onnistuin keräämään 14 ensimmäisellä läpipeluulla. Steam-keräilykortteja pelistä on mahdollista kerätä kuusi kappaletta joista itse sain haalittua 3.

Kaiken kaikkiaan Oozi: Earth Adventure on erittäin hyvä ja toimiva tasohyppelypeli jota voi suositella kaikista tasohyppelyistä kiinnostuneille. Peli on visuaalisesti erittäin miellyttävä, kontrolleiltaan toimiva eikä hermoja suhteettomasti raastavia kohtia pelissä tullut vastaan.

Pelin löytää Steamista.