Aleksin Blogi

  • Peliarvostelu: Battlefield: Bad Company (Playstation 3)

    Saattohoitoa ikiuneen.

    Paluu taistelukentille

    Satuinpa tässä päivänä eräänä paikalliseen GameStopin myymälään etsimään käsiini Playstation 3:lle huokeita pelejä, joilla voin testata onko pleikkari todella niin rasittavan hidas että sillä ei tee mieli pelata mitään yksinpelejä, vai onko vain Gran Turismo 5 niin järjettömän hidas että naama hajoaa valikoissa ja latausajoissa.

    Koska aikaisemmin olen pelannut Xbox 360:llä Battlefield-pelisarjan tuotoksia, oli Battlefield: Bad Company mitä mainioin peli testipelien joukkoon poimittavaksi.

    Battlefield: Bad Company on vuonna 2008 julkaistu ensimmäisen persoonan kuvakulmasta kuvattu sotapeli, jonka kehityksen ja julkaisun on hoitanut uudemmistakin osista tunnetuksi tullut aisapari DICE ja Electronic Arts.

    Peli on saatavana ainoastaan Playstation 3:lle sekä XBox 360:lle.

    Rohkea Rokan syö

    Pelin päähahmona toimii Yhdysvaltain maavoimien 222. pataljoonan B-komppanian, Bad Companyn uusi tulokas Preston Marlowe. Bad Company on komppania joka on koostettu ongelmia aiheuttavista sotilaista ja jota käytetään tykinruokana tehtävissä missä ei haluta paremmin koulutettuja sotilaita lähteä turhan vuoksi uhraamaan.

    Halvalla bensalla tankillisella ajaa pitkälle.

    Tarinallisesti Bad Company kertoo lähitulevaisuuden sodasta jossa ennalta-arvattavan yllätyksettömästi osallisina ovat jenkit ja venäläiset. Tarinan mielenkiintoisuusaste oli niin suuri, että allekirjoittaneelle ei siitä jäänyt mitään mieleen – osasyynä lienee voi olla myös tekstityksien puute.

    Koska mikään Battlefield ei ole erityisesti loistanut juonensa osalta (vaikka kolmosessa ja nelosessa oli jo jollain tapaa edes yritystä), ei tarinalta tullut odotettua tälläkään kertaa mitään. Onneksi Battlefieldien paras anti löytyy jostain aivan muualta.

    Tuhonkylväjä

    Vaikka useasti kuulee ihmisten pelaavan Battlefieldejä vain ja ainoastaan verkkopelinä, kuulun itse niihin pelaajiin joiden mielestä Battlefieldien yksinpelikampanjat ovat mitä mukavinta viihdettä, ja ne itsessään ovat jo syy ostaa Battlefield-tuotos ilman että sitä pelaisi lainkaan verkossa. Tälläkään kertaa en joutunut onneksi pettymään.

    Toimintasavut tulivat pihalle.

    Omaan makuuni riemastuttavimmat ominaisuudet Battlefieldeissä ovat olleet mahdollisuus muovata pelimaisemia uuteen uskoon tulivoiman ja kulkuvälineiden avulla, isokokoiset kartat ja niissä suhteellisen vapaa liikkuvuus tehtävien aikana sekä monipuoliset kulkuvälineet. Oli mukavaa huomata että myöskin Bad Companyssä nuo kaikki hyvät elementit olivat mukana.

    Audiovisuaalinen toteutus oli uudempien osien tapaan hyvä. Grafiikat olivat mielyttävät katsoa ja ne toimivat nykimättä ja myöskin äänipuoli toimi kaikin osin ongelmitta – paikoitellen jopa niin hyvin että pariin otteeseen pelissä piipitystä kuultuani jouduin tarkistamaan kuuluuko ääni palovaroittimesta vaiko pelistä.

    Toisinaan en kontrolloi itseäni

    Koska kyseesssä oli ensimmäinen pelaamani FPS-peli Playstation 3:lla, oli kontrollien kanssa itselläni ongelmia, erityisesti alkuvaiheessa.

    Iso paha ammus puhkui ja puhalsi seinän rikki.

    Aivan alkumetreillä harmaita hiuksia aiheutti ohjaimen herkkyys, joka oli oletuksena aivan järjettömän nopea. Onneksi asetuksista pystyi tätä vaihtamaan ja vaihdoinkin tämän nin hitaalle kun sain, jonka jälkeen pelattavuus parani merkittävästi – tosin aikani pelattuani vaihdoin tätä takaisin hieman nopeammalle kun ohjattavuudesta alkoi saada kiinni.

    Vielä pelin loppuvaiheillakin onnistuin silti kämmäämään useita kertoja nappien kanssa. Tähän lienee suurin syy se, että ampuminen ja vaihto kranaattiin tapahtuivat “päinvastoin” kuin monissa pelaamissani XBoxin FPS-peleissä, joten enemmän pleikkarilla pelanneille kontrollit tuskin ovat ongelmalliset.

    Vakuuttava peli

    Pelin läpipelaamiseen aikaa kului itselläni noin 11–12 tuntia, joka on kohtalaisen paljon enemmän kuin How Long To Beat -sivuston listaama hieman yli seitsemän tunnin mediaaniarvo. Osa syystä toki on se, että kyseessä oli ensimmäinen FPS-peli jota pelaan Playstation 3:lla joten turhia kuolemia tuli koettua useammin kuin tarve olisi ollut.

    Mikäli on pelannut uudempia Battlefieldejä ja niistä on pitänyt, tai mikäli ei ole pelannut mitään Battlefieldiä, on Battlefield: Bad Company kokemisen arvoinen peli iästään huolimatta. Mikäli taas uudemmista osista on kokemusta ja niistä ei ole pitänyt voi tämän bäfärin skipata suosiolla, sillä Bad Companyssä marssitaan samoissa saappaissa kuin uudemmissakin osissa.

    Sotaa käytiin myös ilmasta käsin.

    Itselleni tämä oli sangen vakuuttava ja avartava pelikokemus, sillä se tarjosi uudempien Battlefieldien lailla laadukkaan pelin, mutta mikä parasta, se vakuutti minut myös siitä että Playstation 3 ei ole missään nimessä huono ja hidas pelikonsoli jolla ei jaksa pelata mitään yksinpeliä tuskastuttavan hitaiden latausaikojen takia, vaan järjettömät latausajat ovat enemmänkin vain Gran Turismo 5:n hermoja raastava ominaisuus.

    Tätä pelatessa latausajat eivät aiheuttaneet kertaakaan turhautumista. Se on paljon se.

    Kehuttavaa

    • Mukavat grafiikat ja äänet
    • Monipuoliset mahdollisuudet hajottaa maisemia
    • Isot kentät
    • Sopivan paljon vaihtelua tehtävissä
    • Bonus: Uskoni pleikkari kolmoseen pelikonsolina palautui tämän pelin myötä.

    Moitittavaa

    • Tasapaksu tarina
    • Ohjauksen herkkyydessä oli haastava löytää optimaalista nopeutta

    Arvosana: 8 / 10

  • Kuukausikatsaus helmikuuhun

    Kuukausi alkaa vetäisemään viimeisiä minuuttejaan, joten pitkästä aikaa voisin jälleen päivittää blogiakin kuukausikatsauksen muodossa. Tammikuussa olin laiska enkä sitä tehnyt, mutta nyt sen verran skarppaan.

    Elämä on Helsingissä rullaillut omissa uomissaan. Viimeistään helmikuun puolella voisi sanoa jo tänne asettuneensa aloilleen, ja arjen on saanut pyörimään niin kuin sen kuuluukin. Toisin sanoen, KELA:n kanssa olleet säätämiset on takana ja järjestyksessä, unirytmit on pysynyeet tolkullisina, töissä olen käynyt ja sosiaalista elämää on tullut lisäksi vietettyä.

    Tälle vuodelle otin tavoitteeksi saada unirytmini tolkullisena pysymään. Tavoitteena siis on se, että viimeistään kello 09:00 herään jokaisena päivänä, ellei ole aivan pakottavaa tarvetta nukkua sen ohi. Käytännössä siis jos on järjetön päänsärky, kuumetta tai jotain muuta sairautta jonka takia pitää levätä. Tähän mennessä ainoastaan yhden kerran olen tänä vuonna tuosta lipsunut, ja sekin vain päänsäryn aiheuttaman unentarpeen takia. Toisin sanoen, tavoitteessa ollaan pysytty! Ihan positiivista että uniajat ovat kutakuinkin inhimilliset (tosin on niitäkin päiviä ollut että aamu kuudelta unille, ysiltä hereille ja töihin).

    Töissä olen käynyt 2–5 päivää viikossa. Päivien pituudet ovat olleet 3–7 tuntia, käytännössä usein noin 4–5 tuntia. Työmatkoihin menee kuitenkin näiden lisäksi noin kaksi tuntia päivässä, joten sopivasti siinä pituutta työpäivälle kuitenkin tulee.

    Työmatkoihin olen koettanut löytää monenlaista erilaista variaatiota miten pääsisi kulkemaan. Tätä nykyä olen viime kerrat kulkenut bussilla Kamppiin, sieltä sitten metrolla Ruoholahteen ja bussilla Ruoholahdesta Lauttasaareen. Noin 50 min – 1 h menee tässä. Muita vaihtoehtojakin on tullut koetettua, mm. junalla keskustaan ja loppu samoin, tai vaihtoehtoisesti keskustasta kävellen Erottajalle josta bussilla Lauttasaareen. Monilla eri variaatioilla olen mennyt, mutta silti lopputulema on että 50 min on lähestulkoonsa ennätysaika suuntaansa. Pahimmillaan mennyt lähes puolitoista tuntia matkassa, joten 50 min tuntuu hyvältä vaihtoehdolta.

    Työmatkojen lisäksi julkisilla tulee mentyä muutenkin. Huvin vuoksi olen lähtenyt pyörimään eri paikoihin ja katselemaan mitä mistäkin löytyy. Tänään tuli nähtyä Mellunmäen metroasema, joten uusia ulottuvuuksia tuli sitä kautta. Aiemmin olen hypännyt bussiin ja katsonut meneekö se sinne minne ajattelin mennä huvikseni, mutta koska se ei mennyt, jäin sitten istumaan bussiin ihan vain istumisen ja ihmettelyn vuoksi jotta näen missä asti bussi käy. Näin sitä hissukseen paikallistuntemusta saa 🙂

    Harrastusten puolesta kuukausi on normaalisti rullannut – pelaamista, kitaran remputtelua ja lauleskelua. Normia meininkiä, ei uutta alla auringon.

    Uusia tuttavuuksia on tullut ja entuudestaan täällä asuvia kavereita on tullut nähtyä, joten yksin ei ole tarvinnut aina vain mökissään möllöttää. Sen suhteen mukavasti rullailee myöskin.

    Kaiken kaikkiaan elämä on sujunut sangen mukavasti ja Helsinkiin olen alkanut kotiutumaan oikein hyvin. Toisin kuin luullut aiemmin, Helsinki on oikein mukava ja leppoisa mesta jossa on mukava asustella.

    Hyvillä mielillä siis kohden alkavaa uutta kuukautta. Hyvää ja mukavaa alkanutta kuukautta kaikille 🙂

  • Peliarvostelu: Chernobyl Commando

    Tähtien avulla voidaan vielä näinäkin päivinä suunnistaa.

    Mainettaan parempi

    Kun Chernobyl Commandon Steam-pelisivulle sattuu eksymään ja lukemaan pelin saamia arvosteluja, voisi luulla että sen pelaamiseksi täytyy olla vähintään masokisti tai muutoin häiriintynyt persoona.

    Onneksi en kyseisiä arvosteluita käynyt vilkaisemassa ennen pelin pelaamista, koska peli olisi saattanut jäädä koettamatta. Kaikkine typeryyksineenkin Silden-pelitalon hengentuotos on parempi kuin Steamin Mostly negative -arovsteluista olisin saattanut mielikuvan saada.

    Kyseessä ei toki ole mestariteos, mutta on sitä huonompiakin pelejä tullut pelattua.

    Tero Risti, terroristi

    Kuten ah-niin-monessa ensimmäisen persoonan näkövinkkelistä koetussa ammuskelussa, niin myös tässä päästään lahtaamaan terroristeja. Eipä siinä, onhan se kiintoisampaa räiskiä terroristejä kuin lähteä teurastamaan passiivista vastarintaa tekevää pasifistihippien laumaa, mutta omaperäisyyspisteitä ei tämänkään FPS:n käsikirjoituksesta tule annettua. Eipä siinä, en sellaista kyllä odottanutkaan.

    26 vuotta Chernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen terroristit ovat vallanneet alueen aikomuksenaan haalia kaiken jäljelle jääneen radioaktiivisen aineksen ja käyttää tätä omiin tarkoitusperiinsä. Tämähän ei tietenkään sovi kuvioon, joten terroristeille lähdetään syöttämään lyijyä aseen piipusta ja mennään estämään moiset mielipuoliset aikeet.

    Kuvankaappaus kohtauksesta jonka jälkeen vaihdoin vaikeusasteen Easylle ja pelasin koko pelin alusta.

    Peli on yksinkertainen oppia ja tajuta. Kontrollit ovat simppelit eikä mitään turhia hifistelyitä ole tarjolla. Liikkuminen, kyykkäys, hyppy, ampuminen, kranaattien viskely sekä itemeiden aktivointi muista FPS-peleistäkin tutulla e-kirjaimella. Tässä kaikki mitä kontrolleja tarvitsee tajuta.

    Kentällä näkyvä tähteä kohden kun suunnistaa niin ei pääse edes kartalla eksymään, ja jos eksyykin liian kauas tarkoitetusta alueesta, peli kyllä antaa ilmoituksen että pitäisi palata oikealle alueelle – valitettavasti typerän myöhään ja pari kertaa kerkesin myöhästyä annetulta viiden sekunnin takaisinpaluuajalta. Näin lyhyt paluuaika on sangen typerää ja rasittavaa, mutta onneksi tätä ei tapahtunut kovin usein, joten tästä onneksi ei tarvinnut monesti ärsyyntyä.

    Ei niin kaunis katsoa

    Visuaaliselta ilmeeltään peli ei varsinaisesti sykähdyttänyt, sillä kauneimmillaankin grafiikat olivat vain keskinkertaista tasoa. Vaikka peli onkin vuoden 2013 tuotos, olisi grafiikoita katsoessa voinut luullut pelaavansa vuonna 2000 julkaistua peliä.

    Sotilaat valmistautuvat joogatunnille alkuvenyttelyllä.

    Grafiikoiden suhteellisen karkeasta ulkokuoresta huolimatta olivat ne silti ihan pelikelpoiset. Harmillista kyllä, optimointi tuntui unohtuneen kokonaan tekijätiimiltä tai sitten ne olivat vain tehty juosten kustusti, sillä peli tuntui lagittavan suhteettoman paljon FullHD-resoluutiolla pelatessa. Heitin resoluutiota pienemmälle, mutta pientä nykimistä ilmeni sen jälkeenkin siellä täällä.

    Pahimmassa tapauksessa pelin FPS tipahti niin matalalle, että olisi voinut luulla katsovansa power point -esitystä. FPS oli pahimmillaan (silmämääräisesti arvioiden) alle kymmenen, ehkä jopa alle viiden. Toisin sanoen lagi oli aivan järjetön.

    Kaiken lisäksi tuossa järjettömästi grafiikoita kyykyttäneessä kohtauksessa mukaan astui myös sangen rumia tekstuuribugeja. Kaikki viholliset katosivat ja niiden sijainnin pystyi arvaamaan ainoastaan kun he ampuivat ensin kohti.

    Grafiikat bugasi aivan huolella. Frameratet myös tipahtivat tässä vaiheessa arviolta noin 0–10 FPS tasolle.

    Toisessa pelin kohtauksessa kun frameratet tipahtivat uudemman kerran järjettömän matalalle, käynnistin pelin uudelleen. Sen jälkeen frameratet tuntuivat taas toimivan normaalilla tavalla. Ei aivan loppuun asti hiottua materiaalia siis.

    Menihän se aika näinkin

    Pelin vaikeustaso oli myös hieman mieltäni kismittänyt puoli. Aloitin pelaamisen vaikeustasolla Normal joka tuntui alussa ihan mukiinmenevältä.

    Kuitenkin kun vastaan tuli kohtaus jossa piti ensin lahdata monta vihollista paikaltaan, sen jälkeen hypätä autoon ja vielä autossa ollessa lahdata sangen paljon vihollisia ennen kuin he lahtasivat itseni, tuli kärsivällisyyteni rajat vastaan.

    Heitin hanskat tiskiin ja aloitin uuden pelin vaikeustasolla Easy. Sen jälkeen peli oli paljon miellyttävämpi pelattava – siis sen jälkeen kun onnistuin uuden pelin ottamaan, koska sekin tuntui bugittavan. Peli täytyi käynnistää välillä uudelleen ennen kuin sain aloitettua uuden pelin eri vaikeustasolla, koska kun uusi peli alkoi, alkuskenaariossa ei maisemat muuttuneet mutta alkuintron tapahtumat etenivät eikä näyttö päivittynyt. Koetapa siinä sitten pelata.

    Helikopterista päästiin ampumaan tarkkuutta.

    Kaiken kaikkiaan Chernobyl Commando on tasapaksu FPS joka ei loista erinomaisuudella millään saralla. Siinä on rasittavia bugeja jotka pakottavat käynnistämään pelin toisinaan uudelleen, mutta kaikkine puutteineenkin peli oli ihan mukiinmenevä ja sitä oli viihdyttävää pelata.

    Jos odottaa korkeatasoista tarinaa, Call of Dutyjen tai Battlefieldien kaltaista pelattavuutta tai upeita grafiikoita ja musiikkeja, ei tämä peli ole se juttu. Jos odottaa vain keskinkertaista kevyttä FPS:ää tappamaan luppoaikaa pariksi kolmeksi tunniksi, on tämä ihan pelattava tuotos. Ainakin mainettaan parempi.

    Kehuttavaa

    • Kaikkine typeryyksineenkin ihan viihdyttävä ajantappaja

    Moitittavaa

    • Buginen ja paikoitellen laginen
    • Aika vaisut grafiikat
    • Liian lyhyt taustamusiikkikappale jossa liian lyhyt luuppi
    • Mitäänsanomaton loppu

    Arvosana: 5 / 10

  • Peliarvostelu: Platypus

    Luotisateen kylväminen tuottaa kuolemaa.

    Tulinappi pohjaan ja ääntä päin

    Jo pidemmän aikaa Steamin kirjastossani pyörinyt Platypus päätyi vihdoin viimein testipenkkiin. Platypus on suhteellisen vanha peli, sillä se on julkaistu jo vuoden 2004 puolella. Kehitystyö on tehty Idigiconin toimesta ja julkaistusta on ollut vastaamassa KISS ltd.

    Pelityylillisesti Platypus on erittäin suoraviivainen Shoot-em-up jossa järkeä ei paljoa tarvita, mutta refleksejä sitäkin enemmän.

    Laagi ja vainaa

    Platypuksen ideana on lentää viimeisellä F27 Platypus -nimisellä avaruusaluksella ja puolustaa Mungolan planeettaa Colossatropisilaisilta.

    Colossatropilaiset ovat päättäneet tulla Mungolaan, sillä heidän oma kaupunkinsa ilma on savuista ja täynnä myrkyllisiä kemikaaleja. Näinpä heidän johtajansa ovat aivoituksissaan päätyneet helpoimpana ratkaisuna lähteä valtaamaan Mungolan saadakseen lisää tilaa.

    Tähtiä keräämällä saa tehokkaampia aseita.

    Platypuksella lennellessä pelikenttä rullailee verkkaisesti eteenpäin ja erisorttisia vähemmän hyvää tahtoa omaavia aluksia lentelee vastaan. Viholliset voi eliminoida tulittamalla niitä niin pitkään kunnes ne tuhoutuvat, tai vaihtoehtoisesti niiden voi antaa lentää ohitse ja jättää ne eloon. Käytännön tasolla kumpaakin näitä tavoista tulee käytettyä, sillä vihollisia sikiää näytölle nopeammin kuin jäniksiä kesähelteellä.

    Haastetta peliin luo myös viholliset jotka lentävät näytölle pelaajan takaa. Osa vihollisista osaa myös ampumisen jalon taidon, joten ammusten väistely lisää tarvetta nopeille reflekseille.

    Omaa kivaa vaiko kaverille kanssa?

    Platypusta voi pelata yksin tai kaksin. Pelaamiseen voi käyttää näppäimistöä, hiirtä tai joystickiä. Itse pelailin tätä aluksi hiirellä, mutta koska hiiren kanssa oli ongelmia liikkuvuudessa, ryhdyin nakuttelemaan tätä näppäimistöllä. Kontrollit ovat erittäin helpot. Nuolilla liikutaan ja Ctrl-näppäimellä ammutaan. Tästä ei paljoa kontrollit enää helpommaksi käy.

    Mikäli tätä haluaa pelata kaksinpelinä, on yhtä aikaa näytöllä molemmat alukset. Toki yksinkin pelatessa hiirellä voi ottaa lisäksi toisen aluksen jolla pitää vain Ctrl-näppäintä pohjassa ja tuhoaa sillä samalla mahdollisimman monta vihollista.

    Kaari antaa suojaa ja toimii myös ammuksena. Vasemmassa ylänurkassa näkyy erikoisaseen jäljellä oleva aika.

    Pelin edetessä pitkin kenttää löytyy vihollisia ammuttua toisinaan tähtiä, joita päin lentämällä saa käyttöönsä oletusasetta tehokkaampia tuhovälineitä. Näissä aseissa on kuitenkin aikaraja, jonka kuluttua pelaaja palaa takaisin oletusaseeseensa.

    Erisorttiset aseet antavat mukavaa vaihtelua peliin. Asearsenaalissa nähdään ainakin nopeammin luoteja sylkevä ase, kaari joka tuhoaa leveältä alueelta vihollisia, kohtalaisen tehokkaita raketteja sekä myös useampaan eri suuntaan ammuksia ampuva ase.

    Vaikeuksien kautta tappioon

    Tekniseltä puoleltaan Platypus on pääsääntöisesti toimiva peli, mutta rasittavia ongelmiakin löytyy.

    Hiiren ohjaamisessa ilmeni ihmeellistä lagittamista, eikä sillä aina päässyt siirtymään näytön oikeaan laitaan asti. Tämän vuoksi jouduin pelaamaan tätä enimmäkseen näppäimistöllä. Ohjattavuus on näppäimistöllä hyvä ja toimiva, mutta silti hiirellä tällaista olisi paljon mielyttävämpää pelata koska voisi väistöliikkeet tehdä merkittävästi nopeammin kuin näppäimistöllä.

    Toisen kentän alkupään tasoissa tuli jo todella haastavia kohtia.

    Harmillista kyllä, Steam-versiossa ei toiminut Steamin overlay eikä siitä saanut otettua myöskään kuvankaappauksia F12-näppäimellä. Arvostelua varten otetut kuvankaappaukset on otettu pelin aikana kuvatusta videosta. Myös näytön päivitys tuntui olevan toisinaan sangen lagista, mutta onneksi ei niin lagista että sen takia olisi pelannut huonommin kuin muutoin.

    Kiitosta pelille täytyy antaa sen mukavan rennosta grafiikasta ja miellyttävästä soundtrackista joita oli ilo kuunnella pelaamisen ohessa.

    Pelilliseltä näkökulmaltaan eniten tuskastumista itselleni aiheutti kuitenkin suhteettoman korkea vaikeustaso, jopa sen ollessa helpoimmalla tasolla. Toki ongelma ratkeaa sillä että opettelen itse vain pelaamaan paremmin, mutta jotenkin motivaatiota pelaamisesta syö se, että helpoimmalla tasollakaan ei pääse toisen levelin alkupään kenttiä lävitse, vaan aina kuolee samoihin kohtiin.

    Ensimmäisen levelin viimeisen kentän masiina.

    Peli tarjoaa continue-vaihtoehtoa muutaman kerran helpoimmalla tasolla, mutta tästäkään huolimatta en päässyt edes toisen levelin loppupään kenttiin. Kaikkiaan leveleitä on tarjolla neljä (tai viisi, en päässyt loppuun saakka), jonka sisällä jokaisessa on useampia kenttiä.

    Kokeilemisen arvoinen

    Vaikkakin Platypuksessa on muutamia rasittavuuksia ja vaikeustaso on suhteettoman vaikea tätä peligenreä vähemmän pelaaville (tai ainakin itselleni), on Platypus silti kokemisen arvoinen peli.

    Se on yksinkertainen oppia, mutta vaikea hallita. Sen musiikit ovat mukavaa kuunneltavaa, ja jostain syystä pelissä on viehätysvoimaa joka laittaa koettamaan peliä toisenkin kerran vaikka edellisella kerralla jo kerkesi ärsyyntymään että aina kuoli samassa kohtaa.

    Jos shoot-em-upit kiinnostavat, on tämä kokeilemisen arvoinen vaihtoehto.

    Kehuttavaa

    • Helppo oppia, vaikea hallita
    • Sangen mukavat musiikit

    Moitittavaa

    • Vaikeustaso suhteettoman vaikea helpollakin tasolla
    • Bugaamista hiiriohjauksessa

    Arvosana: 6,5 / 10

  • Peliarvostelu: Heavy fire: Afghanistan

    Tulta ja tulikiveä.

    Sotilaan elämää

    Pitkä aika on jo kerennyt vierähtämään siitä kun viimeksi olen tarttunut arvostelemista varten sotapeliin, joten nyt oli aika pyyhkiä pölyt rynkystä ja lähteä taasen taistelukentälle kirmaamaan ja vuodattamaan virtuaaliverta. Taistelutantereena toimi Afghanistan jonne vähemmän yllättäen tuli mentyä jenkkiläisten joukkojen voimin, kuinkas muutoin.

    Vaikka peli tuntuikin jollain muotoa jenkeille suunnatulta patrioottiselta räimeeltä joka keskittyy demokratian viemiseen rättipäille Afghanistaniin, ei sen takaa silti löytynytkään amerikkalaista pelitaloa, vaan vuonna 2006 perustettu puolalainen pelitalo Teyon.

    Kiskot vievät etelään

    Vaikka Heavy Fire: Afghanistan on ensimmäisen persoonan kuvakulmasta kuvattua ammuskelua, ei sitä voi millään muotoa laskea samaan kategoriaan Call of Dutyjen, Battlefieldien, Medal of Honorien tai muiden vastaavankaltaistan kanssa, sillä näistä poiketen Afghanistanin raskas tuli ei anna pelaajalleen turhia vapauksia valita reittejään. Kyseessä on puhtaasti putkijuoksu jossa ainoat vapaudet on valita milloin suojatutuu kun peli antaa suojautumispaikan tarjolle.

    Kommandopipopäiset olivat vihollisia. Sangen omaperäistä ja yllättävää.

    Aikaisempaa pelikokemusta ei itselläni ole putkijuoksuista, joten samalla tuli tutustuttua sitten myös tämän tyylilajin edustajiin.

    Jo pelkästään ajatuksen tasolla itesäni hieman tympäisee se, että pelaajan ainoana tehtävänä on tähdätä, ampua ja kyykkiä suojissa ilman vapautta valita omia reittejään mistä edetä, joten ei liene ole vaikeaa arvata että tämän pelilajin edustajat eivät ole itseni sydäntä lähellä.

    Ennakkoasennoitumisestani huolimatta oli tämä Afghanistaniin riehumaan lähteminen kohtalaisen mukavaa räiskettä. Se oli rentoa vaihtelua jossa ei aivojaan joutunut vaivaamaan ainakaan reittivalintojen osalta.

    Luotisadetta

    Tarinalliselta anniltaan pelistä en löydä mitään hyvää tai huonoa sanomista, sillä tarinaan tuli uppouduttua yhtä suurella mielenkiinnolla kuin paikallisradiokanavan bingoilta-ilmoituksiin. Menihän ne, mutta mitään siitä ei jäänyt mieleen muuta kuin se että jenkkejä oltiin ja Afghanistaniin mentiin. Välillä siviilejä pelastettiin ja sankaria leikittiin.

    Vihulaiset on havaittu, joten aseet laulamaan!

    Tekninen puoli pelissä oli sitä vastoin omaan makuuni toimivaa settiä. Grafiikat olivat tarpeeksi kauniita jotta niitä ihan mieluusti katseli, kontrollit olivat simppelit ja toimivat, äänet ajoivat asiansa eivätkä häirinneet missään vaiheessa ja musiikit olivat monin paikoin jopa mukavat kuunnella. Tekniseltä puoleltaan siis pelistä en löytänyt moittimisen sanaa.

    Myöskin vaikeustaso oli pääsääntöisesti hyvä ja sopivasti mitoitettu. Liian montaa kertaa ei joutunut mitään kohtaa ottamaan uudestaan (poislukien lopussa), mutta kuitenkin joitain kohtia oli joita sai yrittää useampiakin kertoja ennen kuin ne lävitse pääsin. Täysin läpihuutona peliä ei tullut siis tahkottua. Hyvänä puolena kentissä oli myös paikoitellen checkpointteja joista pääsi jatkamaan tarpeen niin vaatiessa.

    Vaikkakin muut tehtävät olivat vaikeustasoltaan sopivia, oli viimeinen tehtävä sellainen, jossa tahkosin sen verran moneen kertaan samaa kohtaa että alkoi jo ärräpäät lennellä ja kärsivällisyyteni rajat tulla vastaan.

    Sinkoakin päästiin testaamaan.

    Lopulta viimeisen kohtauksen osalta turvauduin YouTuben apuun jotta näen onko kyseisessä vaiheessa jotain sellaista mitä en ole vain tajunnut miten siinä voi selvitä. Kuinka ollakaan, olihan siinä yksi tankki jota en koskaan ollut huomannut ja joka piti ampua ennen helikopterin alas ampumista. Heti kun tämän huomasi ja tajusi, oli loppukohtauskin sangen sopiva vaikeustasoltansa.

    Eteenpäin sanoi mummo lumessa

    Heavy Fire: Afghanistan oli allekirjoittaneelle sinänsä positiivinen yllätys, sillä se ei ollut niin huono ja typerä kuin mitä olisin odottanut on-rails tyyliseltä sotapeliltä. Eipä sillä, ei se myöskään osoittanut mielikuvaani täysin vääräksikään. Tämän peligenren pelit mitä luultavamminkaan eivät ole se “oma juttuni” pelaamisen saralla, joten kannattaa ottaa tämä asia huomioon pelin saamia pisteitä arvioidessa.

    Peli ansaitsee silti kohtalaiset pisteet, sillä sitä oli ihan mukavaa ja rentoa pelata eikä sen tahkoamiseen tarvinnut kuluttaa kymmeniä tunteja. Alle neljässä tunnissa tämän tahkoaa lävitse normaalilla vaikeustasolla, joten pitkästä taistelusta ei ole kyse. Hyvä niin, koska putkijuoksua en olisi luultavasti jaksanut paljoa pidempään pelatakaan.

    Helikopterillakin pääsi lentämään.

    Kokonaisuutena tämä on sinänsä ihan toimiva peli, mutta genrensä vuoksi ei niin kovasti ollut omaan makuun iskevä. Jos on-railssit tuntuu omalta jutulta, on tämä ihan pelaamisen arvoinen kepeä naksuttelu.

    Erityiskiitoksen tekijätiimille annan sangen tyylikkäistä Steam-keräilykorttien kuvista, joista yksi päätyi jopa oman koneeni taustakuvaksi.

    Kehuttavaa

    • Toimivat grafiikat ja musiikit
    • Pääosin viihdyttävä ja rento
    • Tyylikkäät Steam-keräilykortit

    Moitittavaa

    • Putkijuoksu

    Arvosana: 5,5 / 10