Oblivion on vuonna 2013 julkaistu seikkailullinen tieteiselokuva. Sen on ohjannut Joseph Kosinski.
Tekninen mekaanikko Jack(Tom Cruise) ja hänen tiimiparinsa Victoria (Andrea Riseborough) elävät maan läheisyydessä olevalla aluksella. Maan lähellä on monia maasta resursseja kerääviä lauttoja sekä erilaisia droneja jotka tarkkailevat aluetta ja tarpeen mukaan puolustavat aluetta vihollisilta joita vielä maan pinnalla on. Jackin ja Victorian tehtävää on enää muutama viikko jäljellä, mutta ennen loppua avaruudesta syöksyy maan pinnalle muutamia uneen vaivutettuja ihmisiä kuljettanut alus. Jackin ihmetykseksi hänen huoltamansa dronet alkavatkin tuhoamaan näitä ihmisiä eikä puolustamaan heitä ja yhden eloonjääneen ja aiemmin kohtaamiensa vihollisten avulla hänelle selviää yllättäviä asioita niin itsestään kuin tehtävästäänkin.
Tieteiselokuvat antavat hienon mahdollisuuden luoda uudenlaisia näyttäviä ympäristöjä joihin tapahtumat sijoitetaan, sillä ne eivät ole realistisen havaittavan maailman rajojen vankeja. Tässäkin filmatisoinnissa nähdään tyylikkäitä efektejä ja maisemia, mutta samalla siinä hienolla tavalla näytetään todellisen maailman kauneutta ja sille annetaan arvoa. Kuiva ja karu maa josta lautoilla imetään meriä tyhjiksi saa hyvää vastapainoa siitä kun Jack vierailee paikassa missä on vihreää nurmikkoa, puita ja puhdasta vettä. Elämän kauneutta joka on meidän jokaisen äärellä jos vain osaisimme sen ihmeellisyyden nähdä.
Ihminen, ihmisyys ja tekoäly on tuotu mielenkiintoisella tapaa esiin ja jossain määrin Oblivion tuntuukin ihmisyyden ja luonnon aitouden ja sen kauneuden ylistykseltä, varoitukselta siitä millaiseksi maailma voi ajautua mikäli teknologialla on liian paljon valtaa.
Oblivion on viihdyttävä elokuva. Siinä on mielenkiintoisia ja yllättäviä käänteitä ja vasta aivan lopussa tarina aukaistaan kunnolla katsojalle. Uusia käänteitä tarjoillaan sopivalla rytmillä että juoni kulkee hyvin eteenpäin mutta ei kuitenkaan kerralla liian paljoa jotta huippukohta latistuisi. Kokonaisuus toimii ja kestää useamman katselun.
Mini Cooperini, vuosimallia 2002 vai 2003 oli poissa ajosta lähes kuukauden ja tänään sen sitten sain takaisin huollosta.
Huolto itsessään ei ollut lähellekään niin pitkä, mutta auton ongelmat ilmenivät juuri ennen joulua joten vasta joulun ja uuden vuoden välisenä aikana sain auton vietyä huoltoon. Tarkemmin sanottuna, en saanut itse sitä edes vietyä vaan hinauspalvelu sen joutui pihasta hakemaan sillä auton akku oli totaalisesti tyhjentynyt ja laturin vian takia auto myös huoltoon oli alunperin menossa.
Lisäksi olin itse reissussa Lapissa ja juuri kun olimme Rovaniemeltä matkalla Saariselälle sain viestin huollosta että auto olisi noudettavissa. Kuitenkin reissu kesti vielä yli viikon sen tekstiviestin saamisen jälkeen joten autokorjaamon takia auto ei ollut niin kauaa poissa itseltäni ajosta vaan enemmänkin hajoamisen ajankohdan ja omien menojen vuoksi.
Autosta löytyi myös muita vikoja kuin vain laturi ja korjaukselle tulikin hintaa ihan kiitettävästi. Laturin lisäksi akku oli syväpurkautunut ja ei ottanut enää latausta vastaan joten se meni uusittaviin osiin, samoin jäähdytin ja vesipumppu vaativat vaihtamista.
Eilen sää oli niin kamala että en hakenut autoa vielä eilen, mutta tänään sää näytti jo paljon paremmalta ja lähdin kävelemään huoltoliikkeelle. Matkaa sinne on noin 3.5 kilometriä joten siinä sai hyvän aamulenkin tehtyä. Harmillista kyllä lunta rupesi sitten tulemaan taas jonkin verran kävelymatkan aikana, mutta onneksi ei aivan yhtä paljoa tullut lunta kuin eilen tuli.
Mini toimi hyvin kuten huollon jälkeen odottaisikin ja autoilu kotiin oli ilahduttavaa. Lähes kuukausi ilman autoa ei ole mukava asia omaan autoon tottuneelle, joten oman pirssin alle saanti tuntui hyvälle.
Koska auto on jo vanha ja rahaa on jälleen korjaamisiin mennyt kohtalaisen paljon on aina välillä tullut mieleen katsoa uudempia kulkupelejä. Jotta vaihdossa uudempaan olisi jotain järkeä, pitäisi auton olla vähintään vuosimallia 2010 ja mieluusti tietenkin uudempi. Ikävä kyllä Minit jotka ovat tuota vuosimallia tai uudempia maksavat vielä sen verran että ei itsellä sellaisia summia ylimääräisenä pyöri. Osamaksut, niiden korot ja laskutuslisät ja ties mitkä muut ovat noin 10.000 euron autoissa niin suuret että autolle tulisi hintaa helposti muutamia tuhansia euroja enemmän kuin sen myyntihinta joten tämä Mini saa siis pysyä yhä ajossani. Uudemmissa autoissa korjauksien hinnatkin helposti taitavat olla suuremmat kuin näissä vanhoissa joten sen suhteen vanhassa autossa on etunsa.
Tietenkin maailmassa on muitakin automerkkejä kuin vain Mini ja niitä saisi edullisemminkin, mutta vaihto johonkin Skodaan, Nissanniin, Renaultiin, Volkswageniin tai melkein mihin tahansa muuhun perusautoon tuntuisi yhtä hyvältä idealta kuin mennä naimisiin ihmisen kanssa jota ei rakasta tai pidä edes viehättävänä. Kiitos, mutta ei kiitos. Vanhalla Minillä siis jatketaan autoilua seuraavaan eteen tulevaan ongelmaan saakka.
Matkalla kävin ABC:llä ostamassa ruokaa ja samalla söin Hesburgerissa. Kotiin tullessa omaan parkkiruutuun oli hieman haasteita, sillä erään taksifirman auto oli ajettu parkkiruutuuni. Jouduin siitä sitten soittamaan taksiyhtiölle että soittavat tälle kuskille että tulee siirtämään autonsa pois. Odottelin aikani ja kun hän ei tullut jätin autoni siihen sen auton taakse. Juuri kun olin lähdössä sisälle niin kuljettaja tuli ja siirsi autonsa pois joten sain vielä autoni oikealle paikalle eikä sen kanssa tarvinnut onneksi enempää jäädä säätämään.
Taksiyhtiölle soiton hinta oli 3,99 eur + 0,99 eur/min joten kun tuo näkyy puhelinlaskulla pitää vielä tästä tehdä erillinen reklamaatio. Tietenkin hinta on niin pieni ja euromääräisesti täysin yhdentekevä, mutta lähinnä tympeää että itse jättävät autonsa omaan ruutuun ja siitä aiheutuu vielä odotuksen ja vaivan lisäksi kustannuksia joten sen vuoksi pitää muistaa asiasta reklamoida myöhemmin.
Toivon mukaan Mini taas kestää pitkään. Katselin Traficomin sivuilta että olen hieman yli 10.000 km ajanut per vuosi ja viime katsastuksen jälkeen jo hieman yli 12.000 km joten onhan tuolla tullut ajeltua. Vaikka autoilu maksaa niin kyllä autoilu vain on mukavaa ja antaa aivan omanlaista vapautta elämään.
Lapin reissu on takana ja eilen olin jo luultavasti kymmenen maissa kotona.
Viimeisenä iltana mökillä katsoin vain elokuvaa ja otin rennosti eli käytännössä samaa mitä muinakin päivinä. Keskiviikkona lähdimme hieman ennen puolta päivää ajamaan Saariselältä kohden Rovaniemeä. Päivät alkavat jo pitenemään sen verran myös pohjoisessa että kerkesime sopivasti valoisan aikaan jo perille. Aurinko oli kyllä jo laskenut, mutta hämärä ei ollut vielä hiipinyt syömään kaikkea valoa maailmasta eikä pimeällä joutunut matkaa taittamaan.
Rovaniemellä kulutimme aikaa kauppakeskuksessa missä kävimme syömässä. Aikaa oli kulutettava muutamia tunteja sillä auton pystyi viemään junalle vasta 19:20 alkaen. Kävimme syömässä sushia Luckiefunissa ja oli ensimmäinen kerta varmaankin pariin vuoteen kun söin lohisushia.
Ruokailun jälkeen menimme vain auton kanssa auton lastauspaikalle missä koetin hetken torkkua autossa samalla kun kännykkää latasi. Jossain seitsemän maissa keskiviikkoiltana hyppäsin autosta Rovaniemen rautatieasemalla olevaan baariin koska auton lastaaminen täytyy kuitenkin kuljettan suorittaa yksin. Odotin sitten enoa siellä ja kun hän sai auton vietyä junaan tuli hän perässä ravintolaan.
Juna tuli joskus tuntia myöhemmin jonka jälkeen veimme mukana olevat käsimatkatavarat hyttiin ja siiryimme vajaaksi pariksi tunniksi ravintolavaunuun. Sieltä sitten hyvissä ajoin menimme hyttiin ja kävimme unille. Nukuin varmaankin paremmin kuin menomatkalla, mutta mistään maailman parhaista unista ei voi silti puhua.
Aamulla juna oli Pasilassa ajallaan. Heräsin kuitenkin aikaiseen ilman kelloa joten kerkesin lähteä aamukahville ja aamupalalle ravintolavaunuun minne enokin oli jo mennyt. Kun saavuimme Pasilaan jatkoimme auton noutamaan autojen purkupaikalta joka on ehkä puolen kilometrin päässä asemalta. Eno viskasi itseni kotiin ja jatkoi matkaansa.
Reissu oli mukava, mutta kyllä kotiin on aina myös mukava tulla. Nukuin kotona merkittävästi paremmin viime yönä, vaikka tietenkin osasyynä voi olla se että parina yönä oli univelkaa jo kertynyt kohtalaisen paljon.
Wonder Woman on vuonna 2017 julkaistu toiminnallinen supersankari-seikkailuelokuva ja sen on ohjannut Patty Jenkins.
Diana (Gal Gadot) on amatsonin nainen joka elää yhdessä muiden samaan heimoon kuuluvien naisten kanssa pienellä muusta maailmasta eristyksissä olevalla saarella. Eräänä päivänä hän näkee kuinka lentokone syöksyy veteen ja hän menee auttamaan koneessa ollutta miestä. Hänen perässään kuitenkin seuraa muitakin ja heidän on käytävä taisteluun. Taistelun jälkeen Diana kuulee mieheltä, Steveltä (Chris Pine), muualla menossa olevasta sodasta jonka hän kuvittelee olevan seurausta Artemiksen, sodan jumalan vaikutuksesta. Diana lähtee taisteluretkelle Artemista vastaan.
Pidän yleisesti toiminnallisista supersankarielokuvista niissä hetkissä kun haluan nähdä näyttävän näköistä ja helposti pureksittavaa viihdettä. Wonder Woman kuuluu itselleni tämän lajityypin parhaimmistoon.
Diana on lapsesta asti tahtonut tulla taistelijaksi ja vähitellen hän sellaiseksi kasvaa. Kun hän kohtaa Artemiksen – vihollisen jonka hän on uskonut lapsena kuultujen kertomusten vuoksi olevan ihmiskunnan korruption takana – saa hän havaita että kaikki tarinat eivät olekaan olleet tosia. Ihmisten pahuus ei katoa minnekään vaikka Artemista ei olisi heidän sydämiään ohjaamassa pahuuteen.
Jokaisen kristinuskoa tuntevan on helppoa nähdä Dianassa ja Artemiksessa analogioita Kristukseen ja Saatanaan ja paikoitellen käsittääkseni mormonien uskon mukaista kuvausta heistä. Mielenkiintoista on myös se, että roomalaisen mytologian Diana on itse jonkinsortin vastine kreikkalaisten Artemikselle. Olipa viittaukset ja merkitykset tarkoituksellisia viittauksia kristilliseen käsitykseen tai eivät, ovat ne kuitenkin melenkiintoisia havaita.
Tietenkin hyvän ja pahan välinen taistelu, kohdattava arkkivihollinen, viha, rakkaus ja petos ovat myös universaaleja teemoja uskon ulkopuolellakin joten sinänsä tematiikan yhdenmukaisuus ei ole ihme itsessään, etenkin kun tarinassa on suoria viittauksia mytologioihin.
Taistelukohtauksissa on paikoitellen omaan makuuni hivenen liiaksi modernien toimintafilmien leikkaustyyliä eli todella nopeita leikkauksia joissa on vaikeaa paikoitellen pysyä perässä. Onneksi näitä ei ole liiaksi joten kokonaisuus pysyy katsottavana.
Tarina on toimiva, erikoistehosteet näyttäviä, äänimaailma on hienoa kuultavaa ja humoristisia elementtejä on kohtalaisen paljon joten kokonaisuus pysyy kepeänä viihteenä. Omassa lajityypissään tämä on omaan makuuni yksi parhaista elokuvista.
Claire Darlingin viimeiset hullutukset joka alkuperäiseltä nimeltään tunnetaan nimellä La dernière folie de Claire Darling on vuonna 2018 julkaistu draama. Sen on ohjannut Julie Bertuccelli.
Claire Darling (Catherine Deneuve) on vanha rouva joka pitää asunnossaan pihakirpputorin missä hän myy paljon omaisuuttaan pois tarpeettomankin huokealla hinnalla. Myös hänen tyttärensä Marie (Chiara Mastroianni) ja tyttären lapsuuden aikainen ystävä Martine (Laure Calamy) käyvät paikalla ja tapahtumien edetessä käydään elämää ja siihen kuuluneita hetkiä läpi useamman ihmisen osalta.
Tarina ei itseäni kovin paljoa innostanut, mutta toteutus oli toimivaa tasoa. Juonta kuljetettiin niin nykyisyydessä kuin menneisyydessäkin hyppien edestakaisin näiden välillä. Clairen elämää ja sen käänteitä nähdään siinä missä hänen tyttärensäkin elämän tapahtumia ja käsittelemättömiä draamoja ja syytöksiä saadaan käsiteltyä.
Elokuvassa käsitellään elämän viimeisiä hetkiä ja lähestyvää kuolemaa, synnintyunnustuksia, asioiden loppuun saattamista ja niiden tärkeysjärjestykseen laittamista. Claire on vakuuttunut että hän tulee kuolemaan tuona päivänä ja hänen toimintansa onkin sen mukaista.
Vaikka tämä olikin kokonaisuutena mukavan erilainen elokuva, ei se silti erityisen paljoa itselleni iskenyt. Kyllä sen silti hyvin voi katsoa kerran tai vaikka toisenkin.
Reissun viimeinen aamu ennen paluuta on alkanut. Heräsin hieman ennen yhdeksää ilman kelloa ja siirryin keittämään kahvia. Samalla tuli syötyä ruokia pois jääkaapista että saimme astianpesukoneen pyörimään hyvissä ajoin. Tarkoitus on varmaankin noin puolen päivän aikaan lähteä suuntaamaan kohden Rovaniemeä jos mitään ihmeitä ei tapahdu.
Eilen päivä meni itselläni pääsääntöisesti mökillä, mutta edes lyhyt pyörähdys ulkona tuli tehtyä. Kuitenkin sää oli eilen selkeästi kylmemmän tuntuinen kylmän viiman takia joka meni hansikkaidenkin läpi ikävästi joten käännyin takaisin ja matkan pituudeksi jäi varmaankin vajaa kilometri. Sää oli muutenkin suhteellisen tylsän näköinen koska oli pilvistä ja sinertävää harmautta joten valokuvauksellisestikaan en aivan mahdottomia menettänyt vaikka mökille tuli jo hyvissä ajoin palattua.
Illalla katsoin vain leffoja, kirjoittelin blogiin, selailin nettiä ja saunoin tavalliseen tapaan. Varsin tavallinen ilta siis eilenkin.
Jostain syystä unta ei taas saanut juuri lainkaan, ainoastaan hädin tuskin viisi tuntia. Ei vain nukuttanut. Eipä tuolla tosin kovin suurta merkitystä ole kun en itse auton rattiin ole hyppäämässä. En ihmettele vaikka yöjunassa ei sen paremmin uni tulisi, mutta kotona sitten voi taas koettaa saada unta enemmän.
The Father joka suomennettuna nähdään nimellä Isä on Florian Zellerin ohjaama mysteeridraama. Se on julkaistu vuonna 2020.
Anthony (Anthony Hopkins) on asunnollaan kun hänen tyttärensä Anne (Olivia Colman) tulee hänen luokseen. Anne kertoo että hän on muuttamassa Pariisiin tavattuaan miehen. Anthony on pian kuitenkin hämillään sillä hieman myöhemmin hänen oltuaan yksin kotona hän kuulee ääntä toisesta huoneesta ja tapaa siellä miehen jota ei tunnista. Hän sanoo olevan Annen mies jonka kanssa hän on miehen sanojen mukaan ollut jo 10 vuotta yhdessä. Annen palattua kotiin ei Anthony näytä hetkellisesti tunnistavan edes häntä ja vähitellen muutkin henkilöt ja paikat alkavat muuttumaan tunnistamattomiksi tai ne sekoittuvat toisiin.
The Father on tyylikkäästi toteutettu surumielinen ja koskettava kuvaus vanhuksesta jonka elämä muuttuu hänelle vieraaksi muistisairauden etenemisen myötä. Tutut paikat eivät enää ole yhtä tuttuja, asioita katoaa, muistikuvat vääristyvät ja yhdistyvät toisiin muistikuviin eikä läheisetkään ihmiset enää vaikuta aina tutuilta. Uudet ihmiset joita hän tapaa ovatkin ensi kerralla nähtynä eri näköisiä ja hänen elämästään jo poistunut ihminen ei ole kuitenkaan muistikuvista poistunut. Läheisen kuoleman unohtaminen aiheuttaa vain ihmetystä siitä miksihän tästä ihmisestä ei ole enää hetkeen kuulunut mitään.
Anthony Hopkins osaa esittää roolinsa tyylikkäästi. Mielialan vaihtelut, epätietoisuus ja hämmennys, vihamielisyys ja töykeys, todellisuuden kieltäminen ja suru joita Anthonyssä nähdään on Hopkinsin roolisuorituksen ansiosta uskottavan tuntuista katsottavaa.
Tapa miten muistisairautta kuvattiin on onnistunutta. Katsoja kokee välillisesti sitä samaa mitä protagonistikin, sillä itsekään ei aina voi olla varma siitä mikä tarinassa on totta, mikä harhaa, mikä on nykyisyyttä ja mikä menneisyyttä. Muutamat henkilöt joita äsken on nähty ovatkin seuraavassa kohtauksessa jo eri näköisiä joka on omiaan luomaan sopivanlaista hämmennystä katsojalle.
Muistisairaudet ovat pelottavia ja surullisia asioita niin kokijalleen kuin myös sairastuneen läheisille. Vakavan sairauden edetessä potilaan todellisuus muuttuu vääristyneeksi, tapahtumia unohtuu ja sekoittuu toisiin eikä kaikista kerrotuista asioista voi olla varma ovatko ne todella tapahtuneita vaiko vain sairastuneen mielen luomia vääristymiä. The Father onnistuu hyvin kuvaamaan nämä aiheet katsojalle.
Raskaasta ja surullisesta teemasta on Zellerin ohjauksessa saatu luotua hieno ja puhutteleva filmatisointi joka kestää monet katselukerrat.
Valdimar Jóhannssonin ohjaama Lamb on vuonna 2021 julkaistu fantasiallinen kauhudraama.
Lapseton pariskunta, Ingvar (Hilmir Snær Guðnason) ja vaimonsa Maria (Noomi Rapace), elää Islannin maaseuduilla kahdestaan yhdessä lampaidensa ja koiransa kanssa. Erään kerran pariskunta kokee hämmästyksen kun lampaan synnyttämä karitsa ei olekaan tavallinen karitsa vaan puoliksi ihminen, puoliksi lammas. Pariskunta kasvattaa tätä Ada-nimellä kutsuttavaa olentoa kuin omaa lastaan.
Alkuvaiheet ovat mielenkiintoisia ja niissä rakennetaan kauhun tunnelmaa joka kuitenkin vähitellen katoaa tarinan edetessä. Osa tunnelman muutoksesta johtunee Adan saamista liiankin inhimillisistä piirteistä sekä siitä, että hieman tunnelmaan painostavuutta tuonut perheen talon ympärillä pyörinyt lammas laitetaan ruotuun.
Tunnelman jännittävyyden muutokseen voi tietenkin myös vaikuttaa se, että katselun aikana tuli itselleni useampia keskeytyksiä ulkoisista tekijöistä johtuen. Lisäksi koska katsoin tätä yöaikaan en ääniä pitänyt kovin kovalla tasolla jotta en herättäisi samalla mökillä nukkujaa. Kohtalaisen usein merkittäväkin osa kauhuelokuvien jännityksestä ja tunnelmasta tulee juurikin äänistä ja musiikista, joten voi olla että tämä olisi ollut merkittävästi jännittävämpi paremmissa katseluolosuhteissa.
Toteutus oli tyylikäs ja realistisen tuntuinen. Pidin myös siitä kuinka elokuvan loppu oli yllättävä.
Kokonaisuutena Lamb on toimiva elokuva jonka katsoo helposti useammankin kerran. Tästä huolimatta en ainakaan tällä ensimmäisellä katselukerralla siitä kovin paljoa saanut irti, mutta pidän täysin mahdollisena että syyt ovat katseluolosuhteissani eivätkä välttämättä niinkään elokuvasta johtuvia. Tämän vuoksi uskoisin että tämän katson vielä uudemman kerran mutta ilman keskeytyksiä ja pitämällä ääniä merkittävästi kovemmalla jotta se saa arvoisensa mahdollisuuden.
Tornion Panimon Lapland Red Ale on 5,2 % vahvuinen gluteeniton ale.
Väri on kauniin punertava. Tuoksu on makean karamellimanen ja yrttinen, mutta hento. Suutuntuma on keskitäyteläinen.
Maussa on miellyttävää yrttistä makeutta. Pakastimessa kylmäksi jäähdytettynä tämä ei pääse kunnolla oikeuksiinsa sillä kylmyys saa oluen lähinnä vetisen tuntuiseksi, mutta hetken lämpimässä huoneessa tuopissa hengittäneenä sen on jo merkittävästi miellyttämpi kokemus. Toimiva ja miellyttävä olut sopivassa lämpötilassa.
Maku Brewingin Mustanaamio on 4,5 % vahvuinen ale. Tölkki on tyylikäs ja näitä Mustanaamion kuvalla varustettuja tölkkejä on myytävänä useammalla erilaisella kuvalla.
Väri on kupariin kallistuva ja sen koostumus on samea. Tuoksu on mieto ja se haihtuu nopeasti tuopista pois. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja raikas. Mausta löytää hedelmäisyyttä, mutta kokonaisuus jättää kaipaamaan voimakkaampaa olemusta sillä tällaisenaan se ainakin omaan makuuni on tarpeettoman ponneton.
