Leffalauantai: Scream

Teinikauhuelokuvien klassikko Scream nosti tämän maskin laajaan tietoisuuteen

Scream (IMDB) on vuonna 1996 julkaistu Wes Cravenin ohjaama ikoninen slasher-kauhuelokuva. Sen pääosissa nähdään Neve Campbell, Courtney Cox, Skeet Ulrich, David Arquette sekä Matthew Lillard.

Pienellä kylällä on tapahtunut lähes vuosi sitten tappo jossa Sidneyn (Neve Campbell) äiti on saanut surmansa. Rikolliseksi luultu mies on telkien takana ja odottamassa kuolemantuomiota. Kylän rauha järkkyy kuitenkin uudemman kerran kun kaksi teiniä tapetaan raa’asti. Pian tapahtuman jälkeen Sidneykin saa havaita olevansa vaarassa ja hänen varmuutensa siitä että oikea syyllinen on telkien takana alkaa vähitellen murenemaan.

Hämmentäviä visailuun pakottavia puheluita uhreilleen tekevä maskia ja puukkoa käyttävä raaka tappaja on jossain vapaalla eikä kukaan ole turvassa ennen kuin syyllinen on saatu kiinni.

Sidney (Neve Campbell)

Toiminnalliset ja yleensä ainakin omaan makuuni vähemmän pelottavat slasher-tyylilajin teinikauhuelokuvat ovat selkeästi oma tyylilajinsa kauhuelokuvien saralla. Näitä yhdistävänä tekijänä toimii monet kliseiset piirteet kuten irrationaalisesti aina yläkertaan tappajaa pakon juoksevat teinit luovat katsojalleen tutun ja turvallisen katselukokemuksen mikäli näistä piirteistä ylipäätään sattuu pitämään. Scream ottaa reilusti näitä lajityyppinsä tuttuja elementtejä käyttöönsä ja kertoo siitä katsojalleen samalla tiedostavan itseironisesti antaen siten hieman hupaisia vivahteita muutoin helposti vakavasti kääntyvään tyyyliin.

Vaikka Screamissa onkin omanlaistansa lajityyppinsä kliseitä tunnistavaa ironiaa ei se silti poista sitä että siinä on myös suoraa raakuutta ja veren vuodatusta kohtalaisen paljon. Pohjimmiltaan kyseessä on kuitenkin puhtaasti kauhuelokuva eikä sen humoristiset aspektit sitä lainkaan vesitä, päinvastoin, ne ainoastaan ovat omiaan antamaan sille lisämakua rikkoessaan välillä jännityksellisen tunnelman. Mikäli kauhuelokuvat joissa verta lentää ja puukko puhuu ovat yleisesti ahdistavia on mahdollista että myös tämä elokuva saattaa jossain määrin olla pelottavakin.

Tarina on rakennettu todella hyvin eikä syyllinen välttämättä ole heti katsojalle selvillä. Mielenkiintoisen lisän tarinaan tuo myös motiivit ja niiden järjettömyys. Samoin pidin siitä kuinka tarinassa yhdessä vaiheessa elokuvassa teinit katsovat yhdessä porukalla kauhuelokuvaa kunnes samaan aikaan rakentuvat osaksi yhtä sellaista itsekin. Sellaista, mikä samaan aikaan kuitenkin noudattaa muiden kauhuelokuvien kliseitä joista yksi nuorista muita valistaa kesken heidän yhteisen elokuvan katselun.

Scream oli aikoinaan massiivinen menestys eikä sen menestys rajoittunut ainoastaan isoihin kassatuloihin. Se nousi tunnetuksi elementiksi myös laajemminkin populäärikulttuuriin ollen innoittamassa myös humoristisempaa Scary Movieta.

Scream on katsomisen arvoinen klassikko.

Arvosana: 8/10 (IMDB: 7,3/10)

Leffalauantai: A Nightmare on Elm Street (Painajainen Elm Streetillä)

Freddy Krugerilta ei ole turvassa edes vankilassa

Wes Cravenin ohjaama A Nightmare on Elm Street (IMDB) joka tunnetaan suomeksi myös nimellä Painajainen Elm Streetillä on vuonna 1984 julkaistu populäärikulttuuriin paikkansa raivannut kauhuelokuvaklassikko. Sen pääosarooleissa nähdään Heather Langenkamp, Ronee Blakley, Johnny Depp sekä Robert Englund.

Useampi nuori näkee painajaisia miehestä jonka sormien päässä on pitkät terät. Vaikka unet ovatkin heille pelottavia, todellisuudessa pelottavaksi ne alkavat käymään vasta hieman myöhemmin kun he huomaavat että unessa tapahtuvat asiat muuttuvat osaksi todellisuutta. Unissa Freddy Krugerin uhreiksi joutuvat nuoret tulevat hänen uhreiksiin myös todellisuudessa joten paras keino säilyä elossa on olla antamatta unelle sijaa.

Vähitellen myös Nancyn (Heather Langenkamp) äiti Marge (Ronee Blakley) joutuu kertomaan tyttärelleen kuka tämä Freddy Kruger on ja miten Marge tietää hänen olemassaolostaan.

Nancyn on onnistunut tuoda unimaailmasta Freddyn hattu tähän todellisuuteen todisteeksi muille

Painajainen Elm Streetillä on helppoa laskea klassikkoelokuvien kategoriaan. Moni joka ei ole tätä elokuvaa nähnyt on vähintäänkin joko kuullut Freddy Krugerista, tunnistaa nähneensä tämän hieman pelottavan variksenpelättimen näköisen hahmon tai ainakin on kuullut muodossa tai toisessa populäärikulttuurissa viittauksia tähän elokuvaan joten kulttuurillinen vaikutus on ollut merkittävä.

On helppoa ymmärtää miksi elokuva on saanut arvostusta, sillä se yksinkertaisesti vain toimii vielä vuonna 2022 katsottunakin. Sen tunnelma on hyvin ja sopivalla tahdilla rakennettua, siinä on sopivasti mystiikkaa eikä tunnelmaa pilata sillä että Freddyä tuotaisi liiaksi esiin. Hän kyllä on siellä jossain, häntä näytetään sopivan paljon että hänestä saa katsoja rakennettua mielikuvan mutta samalla sopivan vähän että katsojan rakentama mielikuva ei pääse lässähtämään ainoastaan koomiseksi.

Vaikka kyseessä on kauhuelokuva, ei tämä silti ainakaan allekirjoittanutta missään vaihessa jännittänyt tai pelottanut. En muista onko muitakaan slasher-tyylisiä kauhuelokuvia tullut vastaan mikä olisi erityisen paljoa kauhua tai jännitystä aiheuttanut itselleni, mutta tästäkin huolimatta on tämä katsomisen arvoinen filmatisointi omassa lajityypissään. Muutamissa kohtauksissa överiksi menevät veren määrät toivat hieman mieleen The Shiningin eli Hohdon (lue arvostelu) hissikohtauksen missä veren määrässä ei myöskään tarpeettomasti kainosteltu.

Näyttelytyö on hyvää ja toimivaa vaikkakin stereotyyppisen 80-lukumaista – sellaista mikä toimii ja on tarpeeksi uskottavaa, mutta silti se on samalla sopivan epätodellista jotta se ei tunnu aidolta ja todelliselta vaan puhtaan viihteelliseltä elokuvalta. Katsojana on helppoa tuntea olevansa elokuvan ulkopuolella oleva katsoja ja kokija eikä siihen samalla tapaa uppoudu kuin mitä ehkä moniin moderneihimpin filmatisointeihin. Itselleni tämä tyyli kyllä toimii hyvin, mutta moderneimmista elokuvista pitäville tämä voi hieman olla miinustakin.

Kokonaisuutena Painajainen Elm Streetillä on hyvä ja katsomisen arvoinen elokuva. Se on klassikko eikä syyttä. Se on kauhussaan sopivan kepeää ja teinikauhumaista – aivan kuin se olisi nuotioilla kerrottavaa kauhutarinaa filmatisoidussa muodossa – eikä sitä voi ottaa liian vakavasti, mutta ehkä siksi se on saavuttanut ja pitänyt paikkansa populäärikulttuurissa halki vuosien.

Arvosana: 8/10 (IMDB: 7,5/10)

Leffalauantai: Scarface (Arpinaama)

Tony Montana (Al Pacino) on tyylikkäästi pukeutuva rikollinen

Brian De Palman ohjaama vuoden 1983 Scarface (IMDB) joka suomeksi tunnetaan myös nimellä Arpinaama on Al Pacinon, Michael Pfeifferin ja Steven Bauerin tähdittämä rikosdraama joka pohjautuu Howard Hawksin ohjaamaan ja käsikirjoittamaan samaa nimeä kantavaan vuonna 1932 julkaistuun rikoselokuvaan.

Alkukohtauksessa näytetään kuinka Kuuban presidentti Fidel Castro antaa tuhansien kuubalaisten lähteä maastaan Yhdysvaltoihin. Matkustajien joukossa on mielipidevankien lisäksi myös monia rikollisia joihin Tony Montanakin (Al Pacino) kuuluu. Hänet ja monet muut matkalaiset joilla ei ole oleskelulupaa ja työntekoon oikeuttavaa green cardia viedään Yhdysvalloissa Freedomtowniin.

Jonkin ajan kuluttua Montanan ystävä Manny (Steven Bauer) saa alamaailmasta green cardia vastaan tarjouksen keikasta missä eräs Freedomtownissa oleva henkilö täytyisi päästää hengiltä. Montana tarttuu tilaisuuteen ja päästää henkilön päiviltä jonka seurauksena he saavat itsellensä tien vapauteen Freedomtownista.

Tavallinen työ ei Mannyä ja Tonyä houkuta joten pian alamaailman tekemät työtarjoukset alkavat vaikuttamaan mielenkiintoisemmilta ja näinpä kaksikko astuu rikollisuuden poluille hoitamaan askel kerrallaan isompia tehtäviä.

Osana vallanhaluaan Tony haluaa myös omakseen pomonsa naisen Elviran (Michelle Pfeiffer)

Muutto Kuubasta mahdollisuuksien maahan Yhdysvaltoihin antaa tilaisuuden uudelle alulle, mutta uudetkaan olosuhteet eivät aina kannusta muutokseen rehelliseen elämään. Alkumetreiltä asti Tony Montanan luonteen vallanhimo ja kontrolloimisen halu tulevat hyvin esille sillä pienillä palkkioilla tarjotuista tehtävistä hän alkaa neuvottelemaan kovempipalkkiosia siitäkin huolimatta että tarjotut tehtävät voisivat jäädä saamatta. Hän tietää mihin kykenee ja on valmis myös vaatimaan sen mikä hänelle kuuluu.

Rikolliset kyvyt eivät jää huomaamatta alamaailmassa ja pian hän ja Manny pääsevät osallisiksi asteen verran isompiin kuvioihin huumerikollisuuden alueella. Vaikka Tony rupeaakin tekemään töitä Frank Lopezille (Robert Loggia) alkaa hän pian jo havittelemaan lisää valtaa ja isompia kuvioita. Vallan ja menestyksen halun lisäksi myös Frankin nainen Elvira (Michelle Pfeiffer) on jotain jonka Tony haluaa ja askel kerrallaan hän saavuttaa kaiken sen mistä hän on haavaillut.

Uransa huipulle astuessaan hän näkee taivaalla viestin ”The World Is Yours” (”Maailma on sinun”) ja kohtauksen hetki toimiikin jonkinlaisena vedenjakajanas vanhan ja uuden elämänvaiheen välillä. Vallanhimo ja häikäilemättömyys on tuottanut hedelmää ja nähty viesti kiteyttää hyvin rikollisen elämän uran huippukohdan. Hieno iskulause joka lopulta tulee kuitenkin saamaan ainoastaan ironisen sävyn. Maailman omaksi saamisesta tuli itselleni väistämättä mieleen myös Raamatun sanat:

”Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta saattaa itsensä tuhoon ja turmioon?” – Luukas 9:25 (vuoden 1992 käännös)

Hienossa ravintolassa istuessaan Manny ja Elviran kanssa Tony alkaa kyseenalaistamaan kaiken saavuttamansa merkityksen.

Vaikka Tony on tehnyt paljon työtä päästäkseen huipulle alkaa hänen otteensa pian jo luisua aina vain vallanhimoisempaan suuntaan myös siviilielämän puolella. Raha ja valta sokaisevat hänet täysin ja kontrollin halu asioihin myös lähipiirinsä elämässä alkaa saavuttamaan epäterveet mittasuhteet. Ulkoisten puitteiden ollessa hienosti hän alkaa kuitenkin havahtumaan kaiken merkityksettömyyteen. Vainoharhaisuus lisääntyy ja aineiden käyttö kasvaa eikä saavutetut päämäärät enää näytä yhtä hohdokkailta kuin ennen niiden saavuttamista.

Ote herpaantuu ja pian näyttääkin että laki ja oikeus voittavat. Alamaailmassa kuitenkin on myös omat sääntönsä eikä niiden rikkomista katsota läpi sormien vaan niitä katsotaan enemmänkin läpi tähtäimen. Lopun viimeinen epätoivoinen taistelu muistuttaa kyllä katsojaa että tyylikkään puvun taakse verhoutuessaankin Tony on pohjimmiltaan alamaailman kasvatti, tappamaan kykenevä rikollinen joka kuitenkin on valtansa ja asemansa sokaistamana menettänyt terävimmän otteensa.

Vaikka kyseessä on todella pitkä elokuva (2 h 50 min) ei se silti tunnu liian pitkältä. Se on mielenkiintoinen alusta loppuun saakka ja se pitää hyvin otteessaan. Kokonaisuutena tämä on erinomainen elokuva ja pääsipä se myös Suosituksia-listallenikin.

Arvosana: 9/10 (IMDB: 7,0/10)

Leffalauantai: Grease

Danny (John Travolta) ja T-Birds

Grease (IMDB) on vuonna 1978 julkaistu romanttinen musikaali jonka päätähtinä nähdään John Travolta, Olivia Newton-John sekä Stockard Channing. Elokuvan on ohjannut Randal Kleiser.

Kesälomalla ollessaan australialainen Sandy Olson (Olivia Newton-John) tapaa mielenkiintoisen oloisen pojan Dannyn (John Travolta). Heille syntyy romanssi joka kuitenkin näyttää jäävän ainoastaan kesän kestäväksi sillä Sandy on palaamassa takaisin Australiaan. Tilanne muuttuu ja hän ja Danny huomaavat pian olevansa yhdessä samassa koulussa.

Sandyn harmiksi Danny ei ole enää lainkaan se sama miellyttävä nuori mies johon hän on kesällä rakastunut vaan sliipatussa tukassaan imagonsa vankina oleva T-Birds-jengin johtohahmo. Aitous on karissut ja sosiaalisesti odotettu esittäminen on tullut tilalle kunnes rakkaus saa Dannyn silmät aukeamaan sille mikä todella on tärkeää.

Sandy (Olivia Newton-John)

Grease on hyvän mielen high school -maailmaan sijoittuva musikaali missä omissa ahtaissa rooleissaan elävät nuoret kasvavat askeleittain kohden aikuisuuden maailmaa missä asiat alkavat löytämään oikeampia arvojärjestyksiä.

Modernimpien high school -elokuvien tapaan myös tässä on selkeitä karikatyyrisiä rooleja joihin monet oppilaat sijoittuvat; mukana on niin koulun coolit jengiläiset, urheilijaporukat, suosittujen tyttöjen jengi sekä yksittäisiä epäsusiossa eläviä nörttejä.

Vaikka tarina onkin suhteellisen ennalta-arvattavaa ja kliseistäkin on tämän elokuvan viehätys kuitenkin muualla. Sen mukaansatempaavat ja svengaavat kappaleet ovat mukavaa kuunneltavaa ja myös koreografiat ovat tyylillä toteutettuja. Roolisuoritukset toimivat hyvin ja kokonaisuus on hyvällä maulla toteutettua kepeää ja hupaisaa viihdettä.

Kilttiin tyttöön rakastuminen onnistuu lopulta koulun kovalta pojaltakin eikä kiltin tytön imago lopulta estä myöskään kaivamasta räväkämpääkin puolta esiin.

Arvosana: 8/10 (IMDB: 7,2/10)

Leffalauantai: The Queen

Pääministeriksi vasta valittu Tony Blair (Michael Sheen) vaimoineen tapaamassa kuningatar Elisabet II:ta (Helen Mirren)

The Queen (IMDB) on vuonna 2006 julkaistu historiallinen ja biografinen draamaelokuva jonka on ohjannut Stephen Frears. Pääosarooleissa nähdään Helen Mirren, Michael Sheen sekä James Cromwell.

Britanniaa ja koko läntistä maailmaa ravisuttanut auto-onnettomuus joka johti prinsessa Dianan menehtymiseen vuonna 1997 toimii The Queen elokuvan juonen taustakuviona. Vain muutamaa kuukautta ennen Dianan menehtymistä Britannia on saanut uuden pääministerin Tony Blairin (Michael Sheen) joka on tullut valituksi kansan suuren suosion saattelemana.

Dianan menehtymisen ja siitä seuraavien tapahtumien vuoksi konservatiivinen monarkia Elisabet II:n (Helen Mirren) johdolla joutuu hankalan tilanteen äärelle huomatessaan maailman ympärillään muuttuneen. Liberaalimpaa ja modernimpaa kansakunnan ääntä edustava Blair nauttii kansan suosiota samaan aikaan kun perinteikkäämmistä arvoista kiinni pitävä hovi joutuu ahtaalle traditioiden ja moderniempien arvojen tuulien puhaltaessa toiseen suuntaan.

Kuningatar Elisabet II (Helen Mirren) joutuu muuttuneen maailman odotuksien ja perinteisten arvojen väliseen ristituleen.

The Queen on poliittisesti merkittävän tragedian ympärille rakennettu elokuva joka onnistuu hienolla tavalla näyttämään niin politiikan ja median väliset haasteet kuin myös konservatiivisen arvomaailman ja uudistushenkisemmän näkökulman luomat ristiriidat.

Päähenkilöt Tony Blair ja kuningatar Elisabet II ovat monessa mielessä hyvin erilaisia toisistaan. Kuningattaren elämässä ja hänen sosiaalisissa tilanteissaan vallitsee tiukan muodolliset arvot. Häntä kuuluu puhutella oikeanlaisella tavalla, vieraillessa ei ole soveliasta kääntää hänelle selkäänsä ja monia muita erilaisia muotoseikkoja on huomioitava jotta kohtaaminen menee etiketin mukaisella tavalla.

Uusi valittu pääministeri Blair sitä vastoin ohjaa ihmisiä kutsumaan häntä tuttavallisemmin etunimellään Tony eikä hänen arvonimellään pääministeri. Siinä missä kuningatar on henkilö jota katsotaan kansan keskuudessa hieman ylöspäin on Blair sen sijaan maanläheinen kansakunnan ääntä paremmin ymmärtävä ihminen joka uskaltaa avoimemmin tuoda ilmi tuntemuksiaan kansaa puhuttelevammalla tapaa.

Vaikka kuningatar ja hänen tapansa toimia edustavat traditiota ja tyylikästä arvokkuutta on se kansan silmissä pian toisenlaisissa tilanteissa jo sopimatonta, jäykkää ja tunteetonta käytöstä. Median ja kansakunnan odotukset toimia vastoin traditioita on omiaan luomaan kuningattarelle ja hoville haasteita sopeutua ympäröivään maailmaan johon nuorempi Blair tuntuu sulautuvan merkittävästi paremmin.

Pidin siitä kuinka arvojen ja odotuksien välisiä ristiriitoja tuodaan esiin sekä siitä kuinka uudistushenkisempää kansakunnan ääntä puhuva Blair kuitenkin osaa nähdä myös kuningattaren ja hovin jäykän tyylin taakse ohi median ja kansalaisten luomien paineiden. Myöskin kuningattaren ymmärrys muutostarpeesta on kuvattu onnistuneesti eikä missään vaiheessa kummankaan osapuolen eturintaman edustajasta Blairista tai Elisabetista luoda yksiulotteista kuvaa. Kummankin kasvua ymmärtämään toista näkökulmaa onnistutaan tuomaan hyvin asteittain esiin siinä missä samanmielisten näkemyksien jakajien paikoin naiivinkin mustavalkoinen jäykkyyden kuvaus ei sekään hienovaraisuudessaan jää silti huomaamatta.

Elokuva päätyi Suosituksia-listalleni (katso täältä).

Arvosana: 8/10 (IMDB: 7,3/10)