Tag: 1001 Movies You Must See Before You Die

  • Leffalauantai: American Beauty

    Lester Burnham (Kevin Spacey)

    Sam Mendesin ohjaama vuonna 1999 julkaistu American Beauty on draamaelokuva jonka pääosaroolissa Lester Burnhamina nähdään Kevin Spacey. Muissa merkittävissä rooleissa nähdään Annette Bening, Thora Birch, Mena Suvari, Wes Bentley sekä Chris Cooper.

    American Beauty kertoo keskiluokkaisesta perheenisästä Lester Burnhamista joka havahtuu tyytymättömyyteen elämässään ja tajuaa kuinka hän ollut sisältään kuolleena jo pidemmän aikaa. Vaimonsa ja tyttärensä eivät arvosta häntä lainkaan eikä työpaikallakaan sen enempää ole minkäänlaista merkitystä. Lester tutustuu naapuriin muuttaneeseen nuoreen Rickyyn (Wes Bentley) joka uskaltaa olla rohkeampi ja sanoa suoraan vastaan silloin kuin asiat eivät miellytä. Lester pitää Rickyn tavasta sanoa suoraan asioista ja vähitellen Lester itsekin alkaa sanomaan ihmisille vastaan eikä suostu enää olemaan vähättelyn ja halveksunnan kohteena.

    Lesterille ja vaimollaan Carolynillä (Annette Bening) on myös nuori tytär Jane (Thora Birch). Lester ja Carolyn menevät katsomaan tyttärensä Cheerleader-esitystä koululle jossa Lester iskee silmänsä tyttärensä ystävään Angelaan (Mena Suvari). Pian Lester alkaakin treenaamaan itseään parempaan kuntoon tehdäkseen vaikutuksen Angelaan.

    Carolyn (Annette Bening)

    Naapuriin muuttaneet Rick ja hänen perheensä ovat omalaatuista väkeä. Rick kuvaa kaiken aikaa videokameransa kanssa ympäröiviä asioita ja pian hän kiinnostuukin naapuristaan Janesta. Rickin isä on tiukkaa kuria pitävä entinen sotilas ja äitinsä on hiljainen nainen josta ei paljoa kerrota.

    American Beauty on varsin laaja elokuva josta löytää paljon mielenkiintoisia ulottuvuuksia. Vaikka elokuva kertookin keski-ikäisen miehen kyllästymisestä nykyiseen elämäänsä jossa hän oikeasti ei edes elä eikä koe elävänsä ja siksi päättää muuttaa elämänsä toisenlaiseksi, on siinä silti monipuolisten ja erilaisten henkilöhahmojen kautta enemmänkin mielenkiintoisia elmenttejä.

    Lesterin eroottinen kiinnostuminen tyttärensä ystävää Angelaa kohtaan ja mieleenpainuva tapaaminen naapurin Rickin kanssa herättävät hänet tajuamaan kuinka paljon elämässä voisi olla enemmänkin. Hänen ei tarvitse olla töissään ja kotonaan muiden kynnysmattona jolla ei ole muiden silmissä mitään arvoa. Vaikka hänellä on vaimonsa kanssa seksuaalisuus tukahtunut ja he ovat kasvaneet erilleen niin henkisesti kuin fyysisestikin hän silti huomaa että kaikki eivät jaa hänen vaimonsa näkemystä itsestään. Samoin Rickin ajatuksien innoittamana hän uskaltaa haistattaa töissään pitkät työnantajalleen ja lähteä kulkemaan omia teitään.

    Angela (Mena Suvari)

    Elokuvassa tuodaan myös mielenkiintoisella tavalla esiin tyttären näkökulmaa isästään sekä vaimonsa kokemaa turhautumista ja tukahtumisen tunnetta. Myös naapuri Rickin perhe-elämää avataan katsojalle ja luodaan mielikuvaa epävarmasta isästä joka väkivaltaankin turvautuen haluaa pitää yllä mielikuvaa vahvasta miehestä joka kuitenkin haluaa peittää todellista puoltaan itseltään ja muilta.

    American Beautyssä kerrotaan myös mielenkiintoisella tavalla nuorten kokemista epävarmuuden tunteista, hyväksynnän tarpeesta, halusta olla erilainen mutta kuitenkin silti rakastettu. Siitä kuinka he perheessä kaipaavat läheisyyttä ja roolimallia jotta kokisivat turvallisuuden tunnetta elämän muutosten keskelllä.

    Tarinan ja kiinnostavien sekä monipuolisten henkilöhahmojensa lisäksi elokuva on myös ohjauksellisesti hyvää tasoa. Kaikki kuvaukselliset ja leikkaukselliset puolet on hoidettu hyvin ja tasapainoisesti eikä siitä löydä mitään moitittavaa.

    Kokonaisuutena American Beauty on erinomainen elokuva joka jokaisen elokuvista pitävän tulisi ainakin kerran elämässään nähdä. Elokuva on päässyt myös Suosituksia-sivulleni

    Arvosana: 9/10 (IMDB: [simple_tooltip content=”Perustuu 950 194 annettuun ääneen”]8,4/10[/simple_tooltip])

  • Leffalauantai: Le scaphandre et le papillon (Perhonen lasikuvussa)

    Jean-Do (Mathieu Amalric) kommunikoimassa

    Julian Schnabelin kolmas elokuvaohjaus Le scaphandre et le papillion (IMDB) vuodelta 2007 on puhutteleva elokuva josta katsojalleen välittyy ylistyslaulu elämän kauneudelle. Elokuva tunnetaan englanniksi nimellä The Diving Bell And The Butterfly ja suomalaisittain teoksen löytää nimellä Perhonen lasikuvussa.

    Elokuvassa 43-vuotias Ellen päätoimittaja Jean-Dominique Bauby joka Jean Do nimellä tullaan tuntemaan (Mathieu Amalric) herää aivoinfarktin jälkeen sairaalasta vailla mahdollisuutta puhua tai liikuttaa raajojaan. Pian hänelle selkenee tilanteensa vakavuus ja se että ainoat asiat jotka hänellä ruumiissaan toimii ovat silmät ja aivotoiminta. Pian toinen silmistäkin joudutaan ompelemaan umpeen ja hän jää ainoastaan yhden avonaisen silmänsä kanssa kokemaan itsensä ulkopuoleista maailmaa.

    Jean saa avustajikseen Marien (Olatz López Garmendia) sekä Henrietten (Marie-Josée Croze) jotka auttavat häntä kuntoutusprosessissa. Puheterapeuttina toimiva Henriette alkaa kommunikoimaan hänen kanssaan kirjaimia luettelemalla jolloin oikean kirjaimen kohdalla Jean räpäyttää silmäänsä ja sitä kautta saa sisäisen maailmansa äänen kerrottua ulkopuolelleen. Marie sitä vastoin toimii Jeanin fysioterapeuttina ja pyrkii opettamaan hänelle kielen heiluttamista, kasvojen lihasten liikuttamista ja muita perusasioita.

    Kuvauksellisesti monin paikoin nähtiin elokuvaa Jean Don silmin

    Tarinaan mahtuu myös entinen vaimo ja lastensa äiti Céline (Emmanuelle Seigner), rakastajatar Inés (Agathe de La Fontaine) sekä muita elämän varrella mukana olleita ihmisiä. Kiinnostavampaa kuin varsinaiset nähtävät henkilöt ovat heidän vaikutuksensa Jean Don sisäisessä maailmassa, kaikissa muistoissa sekä haaveissa joihin he tulevat mukaan. Muistot ja haaveet ovat tie maailmaan jossa kaikki on mahdollista, siihen maailmaan missä Jean on vapaa omaan ruumiinsa asettamasta vankilasta josta saa kosketuksen ulkopuolelleen ainoastaan silmänsä välityksellä avustajalleen kommunikoiden.

    Perhonen lasikuvussa on tarinallisesti liikuttava, vahva ja ajatuksia herättävä elokuva mikä ravistelee katsojaansa näkemään maailman toisenlaisin silmin. Itsestäänselvyydet eivät enää ole itsestäänselvyyksiä, sanat jotka ovat jääneet sanomatta jäävät yhä sanomattomiksi eikä tekemättömät teot tule tehdyiksi. On vain aika ja hetki jossa vuorovaikutus jää ainoastaan sisäiseksi ääneksi vailla kuulijaa.

    Elokuva ei ole ainoastaan puhutteleva tarinansa osalta sillä se onnistuu myös teknisellä toteutuksellaan tukemaan kertomaansa viestiä. Välillä maailmaa nähdään Jeanin silmän kautta joka luo syvempää ulottuvuutta protagonistin sisäiseen sielunmaisemaan, välillä kuvataan hänen ajatuksissa nähtävää haaveilua ja välillä irtaudutaan täysin hänen sisäisestä maailmasta takaisin katsomaan tilannetta ulkopuolisen perspektiivistä käsin. Siihen mikä tilanne on, ei siihen miltä se kokijastaan tuntuu.

    Jeanin isä Papinou (Max von Sydow)

    Näyttelytyö on toimivaa tasoa ja henkilöiden tunnereaktiot välittyvät luonnollisen tuntuisesti katsojalle. Käydyt dialogit ja Jean pään sisäinen monologi ovat uskottavaa tasoa eikä kohtauksista synny teennäistä tuntua missään vaiheessa.

    Elokuva on saanut tunnustusta myös Cannesin filmifestivaalilla voittamalla vuonna 2007 parhaan ohjauksen palkinnon ja samaisesta syystä voitto on irronnut myös Golden Globessa.

    Kokonaisuutena tositapahtumiin pohjaava Le scaphandre et le papillon on kaunis elämältä tuntuva elokuva jossa pysähdytään ihmisyyden perusasioiden äärelle kohtaamaan maailma toisenlaisin silmin.

    Arvosana: 8/10 (IMDB: [simple_tooltip content=”Perustuu 95 617 annettuun ääneen”]8,0/10[/simple_tooltip])

  • Leffalauantai: No man’s land (Ei kenenkään maa)

    Nino ja Ciki

    No man’s land (IMDB) on vuonna 2001 julkaistu Danis Tanovicin ohjaama sotadraama. Pääosarooleissa nähdään Branko Djuric ja Rene Bitorajac.

    Tarinansa osalta No man’s land sijoittuu bosnialaisten ja serbien väliselle rauhoitetulle alueelle, ei kenenkään maalle. Bosnialaisten sotilaita eksyy alueelle ja heidät ammutaan mutta yksi heistä pääsee pakenemaan juoksuhautaan turvaan. Vastapuolelta lähetetään kaksi miestä tarkistamaan tilannetta onko kaikki varmasti kuolleet mutta selvinnyt sotilas pääsee yllättämään heidät. Toinen paikalle tulleista sotilasta menehtyy taistelussa mutta toinen jää eloon ja pian juoksuhaudassa on kummaltakin yksi sotilas elossa.

    Hetken päästä jo kuolleeksi luultu ja maassa makaava bosnialainen sotilas kuitenkin herää mutta hän ei pysty liikkumaan paikaltaan sillä kuolleita tarkistamaan tulleet serbit ovat laittaneet maassa maanneen sotilaan alle hyppymiinan joka räjähtää ja tappaa heidät kaikki mikäli hän nousee miinan päältä pois. Tämän jälkeen tilanne käy haastavaksi kaikkien osapuolten osalta sillä myös reportterit ja YK saavat tietää tilanteesta ja tilanne muovautuu eloonjäämiskamppailun lisäksi myös poliittiseksi konfliktiksi siitä kuinka YK:n pitäisi toimia haastavassa ongelmassa.

    Reportteri ja YK:n miehet

    No man’s land on verkkainen elokuva jossa koko elokuvan tapahtumat sijoittuvat yhden päivän sisälle. Siinä ei ole kovin paljoa merkittäviä henkilöhahmoja ja tarinaa rakennetaan vahvasti muutaman vastapuolien sotilaiden ympärille. Tässä elokuvassa valittu tarinankerrontatapa toimii hyvin sillä henkilöhahmot ovat aidon tuntuisia ja näyttelytyö ja tapahtumat uskottavia.

    Sotilaat ovat vihamielisiä toisiaan kohtaan mutta kuitenkin vihollisuuden väliltä löytyy sekaan myös inhimillisiä puolia. Välillä tapellaan siitä kuka on aloittanut sodan mutta välillä taas jo jutellaan yhteisestä naispuoleisesta tuttavasta toisen sotilaan kotikylästä ja mitä hänelle tätä nykyä kuuluu. Kaikista eroista huolimatta ihmisissä on aina jotain yhteistä myös sodan vihollisten kanssa.

    Juonessa myös on tuotu mielenkiintoisella tapaa esiin YK:n osallistuminen taistelukentillä konflikteihin. Mihin voi osallistua ja miten voi osallistua olematta puolueellinen. Samaan aikaan taustalla käytävä YK:n sisäinen poliittinen vääntö joutuu haastetuksi reporttereiden ottaessa esiin hankalia kysymyksiä joihin ei voida suoraan vastata sisäisten prosessien ja päätösten vuoksi.

    Miinan päällä ei levätä rennosti

    Kokonaisuutena No man’s land on hyvä ja mielenkiintoinen elokuva jossa on saatu puettua kompaktiin pakettiin inhimillisyyden ääni sodan keskellä. Se näyttää kuinka vihollisuudesta huolimatta ihmisyys on aina yhdistävä tekijä mutta näyttää myös sen kuinka vihamielisyys elää syvässä eikä sitä karisteta kovin helpolla pois edes vaikeissakaan tilanteissa.

    Pidin elokuvan rauhallisesta kerrontatyylistä missä katsojalle jää aikaa pysähtyä elokuvan äärellä. Se ei nojaa visuaalisiin tehosteisiin eikä dramaattiseen taustamusiikkiin vaan se toimii sellaisenaan hyvän käsikirjoituksensa ansiosta. Elokuva on saanut yleisesti ottaen paljon kehuja ja voittanut useampiakin palkintoja, mm. parhaan ulkomaalaisen elokuvan Oscarin vuonna 2002.

    Itse päädyn kuitenkin antamaan arvosanaksi 7 (asteikolla 0-10) sillä henkilökohtaisesti en ole erityisen kiinnostunut sota-aiheisista elokuvista. Siitä ei toki elokuvaa voi syyttää että en ole otollisinta kohdeyleisöä mutta tässä blogissa annan arvosanoja elokuville subjektiivisen tuntemuksen pohjalta enkä pelkän rationaalisen analyysin perusteella. Kokonaisuutena elokuva on siis hyvä ja taidokkaasti toteutettu ja ainoat miinukset sille tulee itseni henkilökohtaisista mieltymyksistä erityylisiä elokuvia kohtaan.

    Arvosana: 7/10 (IMDB: [simple_tooltip content=”Perustuu 40 436 annettuun ääneen”]8,0/10[/simple_tooltip])