Pandorum on kauhu/sci-fi-elokuva vuodelta 2009. Sen on ohjannut Christian Alvart ja pääosissa nähdään Dennis Quaid, Ben Foster, Antje Traue sekä Cam Gigandet.
Ihmiskunnan elinolosuhteet maa-planeetalla ovat käyneet huonoiksi eikä resursseja tahdo riittää kaikille. Avaruudesta on kuitenkin löytynyt uusi planeetta nimeltään Tanis jonka ympäristöolosuhteet vaikuttaisivat otolliselta ihmiselämälle. Ihmiset lähettävät planeettaa kohden massiivisen Elysium-avaruusaluksen täynnä ihmisiä ja maasta otettuja luontokappaleita jonka avulla ihmiskunnan on tarkoitus aloittaa uusi elämä uudella planeetalla.
Kaksi matkustamon jäsentä herää alukselta ja heidän muistinsa palautuu vähän kerrallaan. Heidän oltua unessa on jotain mennyt pieleen ja heidän täytyy selvittää kuinka he saisivat korjattua tilanteen. Alusta tutkiessaan heille selviää että he eivät ole ainoat valveilla olevat, eikä kaikilla muilla hereillä olevilla ole kovinkaan hyvä tahto heitä – tai ketään muutakaan – kohtaan.
Pandorumin tarinasta on helppoa löytää samankaltaisuuksia niin paljon vanhemmasta Alienista (lue arvostelu) kuin myös uudemmasta Passengersistakin (lue täältä), unohtamatta myöskään yhteneväisyyksiä Raamatussa kerrottuun vedenpaisumuskertomukseen ja Nooan arkkiin. Tarinan ei tietenkään tarvitse olla erityisen uniikki ollakseen toimiva ja tämänkin elokuvan tapauksessa juoni on tarpeeksi toimiva antaakseen toimivan viitekehyksen sen tapahtumille.
Visuaalinen puoli on toimiva. Pääsääntöisesti varsin tummanpuhuva miljöö on omiaan luomaan synkkää ja lohdutonta eloonjäämiskamppailua. Väripaletin käyttö on onnistunutta ja siten omiaan tukemaan tarinan tunnelmaa.
Henkilöhahmot sitä vastoin tuntuvat turhauttavan huonoilta ja heidän käytöksensä on lähinnä kliseisen rasittavaa. Uusiin henkilöihin törmätessään heidän suhtautumisensa on teennäisen aggressiivista egoilua ja alussa ei yhteistyöstä meinaa tulla mitään. Voi olla että oikeassakin elämässä kriisin keskellä ihmiset todella toimisivat samalla tapaa, mutta tässä tapauksessa käytös oli tarpeettoman korostetun teennäiseltä tuntuvaa.
Toinen puoli mistä en erityisemmin pitänyt oli nopeiden kohtauksien sekavuus. Monet toimintakohtaukset olivat nopeita leikkaukseltaan, mutta niissäkin tapauksissa missä leikkaus ei ollut liian nopeaa oli kohtauksen seuraaminen muutoin hankalaa välissä näytettyjen outojen kuvavalintojen vuoksi.
Juoneen oli saatu mukaan myös muutamia itseäni yllättäneitä asioita jotka toimivat hyvin. Elokuvan nimi Pandorum kuvaa tarinassa tautia joka ihmisille on toisinaan tullut pitkillä avaruuslennoilla kohtalokkain seurauksin, sillä siihen sairastuva alkaa käymään psykoottiseksi kohdattuaan emotionaalista stressiä. Tarinassa nähdään kuinka yksi henkilöistä saa pandorumin ja sen seuraukset olivat mielenkiintoiset ja positiivisella tapaa yllättävät tarinan näkökulmasta, vaikkakaan ei tietenkään henkilön itsensä tai aluksella olevien muiden henkilöiden näkökulmasta. Lisäksi pidin loppuvaiheista missä selviää lisää miten matka Tanikselle on edennyt.
Toimivista aspekteistaankin huolimatta kokonaisuutena Pandorum jää keskinkertaisen elokuvien kategoriaan, ehkä jopa hieman sen alle. Siinä on hyviä piirteitä ja toteutus on monin paikoin toimivaa, mutta se ei myöskään erityisemmin säväytä sillä se ei tarjoa tarpeeksi uutta tai poikkeuksellisen mielenkiintoista erottuakseen massasta.
Kyllä tämän katsoo helposti kerran tai vaikka parikin, mutta mitään suurta ja merkittävää tästä ei löydy vaan ainoastaan kepeää ja synkänpuhuvaa viihdettä sopiviin hetkiin.